"Hyvällä syyllä voit niin sanoa", huudahti opettaja. "Miksi hyödyksi todella olikaan, että kivihiili oli keksitty, kun kuitenkin oli yhtä paljon lämmittämättömiä asuntoja kuin koskaan ennen? Miksi hyödyksi olivat koneet, joiden avulla yksi mies voi kutoa yhtä paljon vaatteita kuin tuhannet sata vuotta ennen, kun kuitenkin oli yhtä paljon ryysyisiä, vilusta väriseviä olentoja kuin ennenkin? Miksi hyödyksi olivat koneet, joiden avulla amerikalainen farmari voi tuottaa tusinan kertaa enemmän ruoka-aineita, kuin hänen isoisänsä, kun kuitenkin oli olemassa yhä useampia nälkäkuolemakohtauksia ja suurempi määrä huonosti ravittua väkeä maassa kuin koskaan ennen ja laumoittain kodittomia, kurjuuteen vajonneita kulkureita vaelteli maassa kerjäten leipää jokaiselta ovelta? Nämä meidän esi-isämme olivat keksineet höyrylaivat, jotka olivat ihmelaitoksia, mutta näiden päätehtävänä oli kuljettaa köyhiä maista, jossa he olivat kerjäläisinä kulkeneet työtäsäästävistä koneista huolimatta, uudempiin maihin, jossa heidän välttämättömästi lyhyen ajan kuluttua oli uudelleen ryhdyttävä kerjäämään. Noin keskivälillä yhdeksättätoista vuosisataa riemustui maailma kutomakoneen keksimisestä ja siitä, minkä taakan se tulisi nostamaan ihmiskunnan hartioilta. Kuitenkin viisikymmentä vuotta myöhemmin pukuteollisuus, jonka luultiin muuttuvan keksinnön kautta parempain päin, oli muuttunut orjuudeksi sekä Amerikassa että Europassa joka 'hikipajasysteemin' nimellä saattoi silloisenkin hitaan väen häpeämään. Heillä oli helposti syttyviä tulitikkuja piikiven ja teräksen asemasta, paloöljyä ja sähkövalo kynttilöiden ja valaanöljyn asemasta, mutta saastan ja kurjuuden kuvat joita nämä parannetut valaistusvehkeet valaisivat, olivat samat ja näyttivät ainoastaan vielä pahemmilta niiden valossa. Ne harvat kerjäläiset, joita Amerikassa oli ollut yhdeksännentoista vuosisadan ensi neljänneksellä, kulkivat jalan, kun sen sijaan he viimeisellä neljänneksellä varastivat kulkunsa höyryhepojen vetämissä junissa ja oli heitä tällöin viisikymmentä kertaa enemmän. Maailma matkusti kuusikymmentä mailia tunnissa viiden tai kymmenen mailin asemesta vuosisadan alussa, mutta se ei ollut voittanut alaa tuumaakaan köyhyydeltä, joka siinä riippui kiinni kuin varjo kilpajuoksijassa."
HELENA ANTAA SELITYKSEN TOSISEIKOILLE.
"Nyt, Helena", jatkoi opettaja, "me haluaisimme sinun selittämään meille ne tosiseikat, joita Harold on meille niin selvästi esittänyt. Me haluamme sinun kertomaan meille, mistä se johtui, että ihmiskunnan taloudelliset olot saavuttivat enintäin tuskin huomattavan parannuksen, jos ollenkaan keksintöjen kehityksestä, jonka rajattoman tuotantovoiman lisääntymisen vuoksi kaiken järjellisen säännön mukaan olisi pitänyt täydellisesti muuttaa parempaan päin ihmissuvun taloudelliset olosuhteet ja kokonaan poistaa puutteen maailmasta. Mikä vanhassa yksityiskapitalismin systeemissä aiheutti tällaisen epäonnistumisen?"
"Sen aiheutti voittojärjestelmän käytännössä olo", vastasi tyttö Helen.
"Ole hyvä ja selitä tarkemmin."
"Suuret taloudelliset keksinnöt, joista Harold on puhunut", vastasi tyttö, "olivat niin kutsuttua työtäsäästävää kone ja parannusmallia — se tahtoo sanoa ne saattoivat miehen kykeneväksi tuottamaan enemmän kuin ennen samalla työllä tai tuottamaan saman vähemmällä työllä. Kollektiivisen teollisuushoidon aikana, yhdenvertaisten etujen vallitessa, kuten meillä on nyt laita, tulisi jokaisen tällaisen keksinnön seurauksena olemaan lisäännys kokonaistuotannossa tasanjaettavaksi kaikkien kesken tai jos kansa niin halusi ja äänesti tuotanto jäämään siksi mikä se oli ja työn säästäminen jaettavaksi vapaa-aikana kaikille. Mutta vanhan järjestelmän aikana ei ollut luonnollisesti mitään kollektiivista hallintoa. Kapitalistit olivat haltioita, ollen ainoita henkilöitä, jotka voivat harjoittaa suurempaa liikettä tai ryhtyä taloudellisiin yrityksiin ja siinä mitä he tekivät tai tekemättä jättävät, ei heillä ollut näkökohtana yleisön etu tai yhteinen voitto vaan yksinomaan heidän oma voittonsa. Ainoa syy, mikä voi saada kapitalistin ottamaan käytäntöön joku keksintö, oli toivo voittonsa suurenemisesta tuotannon lisääntymisen kautta samalla työllä tai saman tuotteen valmistamisen kautta vähemmällä hinnalla."
"Ottakaamme käsiteltäväksemme ensiksi ensimmäisen tapauksen. Otaksukaamme, että joku kapitalisti ottaessaan käytäntöön työtäsäästävän koneen on päättänyt pitää työssä kaikki entiset työjäisensä ja nauttia voittonsa saamalla suuremman määrän tuotantoa samalla kustannuksella. Nyt, jos kapitalisti halusi lisätä tuotantoaan ilman koneen apua, oli hänen palkattava lisää työläisiä, joille oli maksettava palkkaa, joka taasen myöhemmin kulutettiin ostaessa tuotteita markkinoilta. Tässä tapauksessa joka kerran tuotannon lisääntyessä myöskin oli jonkun verran lisäännystä, vaikkakaan ei yhtäpaljon kuin edellistä, myöskin yhteiskunnan ostokyvyssä. Mutta kun kapitalisti lisäsi tuotantoaan koneiden avulla lisäämättä työläistensä lukua, ei yhteiskunnan ostokyvyn puolella ollut huomattavissa vastaavaa lisäännystä korvaamaan kasvanutta tuotantoa. Osa ostokyvystä meni tosin palkoissa konetyöläisille, jotka rakensivat työtäsäästävät koneet, mutta se oli verrattain vähäistä verrattuna tuotannon lisäykseen, jota kapitalisti toivoi saavuttavansa koneistonsa avulla, sillä muussa tapauksessa ei hänellä suoranaisesti täyttämään entistä enemmän jo ennestään tulvillaan olisi ollut mitään syytä ostaa konetta. Lisätty tuotanto pyrki siten suoranaisesti täyttämään entistä enemmän ja ennesään tulvillaan olevia markkinoita; ja jos huomattavampi määrä kapitalisteja otti samalla tapaa käytäntöön koneita, tuli yltäkylläisyys muuttumaan täydelliseksi kriisiksi ja aiheuttamaan yleisen seisauksen tuotannossa."
"Välttääkseen tai pienentääkseen tällaista onnettomuutta voivat kapitalistit menetellä kahdella tavalla. He voivat, jos näkivät hyväksi, alentaa lisääntyneitten konetuotteittensa hintaa niin että yhteiskunnan ostokyky, joka oli pysynyt ennallaan, voisi käyttää ainakin lähes yhtä kaikki tuotannosta kuin se oli tehnyt vähemmälle tuotannolle kalliimmilla hinnoilla ennen koneiden käytäntöön ottamista. Mutta jos kapitalistit tekivät tämän, eivät he saavuttaneet mitään lisäetua koneiden käytäntöön otosta, koko voitto silloin langeten yhteiskunnalle. Tarpeetonta on sanoakaan, ettei tämä ollut kapitalistien tarkoitusperänä. Toinen menettelytapa heillä oli pitää tuotantoaan samassa määrässä, missä se oli ollut, ennen koneen käytäntöön ottamista ja hankkia voittonsa erottamalla työväkeä siten, säästäen työkustannuksissa. Tällä tavoin useimmassa tapauksessa tehtiinkin, sillä tavarain ylipaljous oli niin yleisesti uhkaamassa, että kapitalistit varoivat suuresti lisäämästä tuotantoa paitsi jos keksinnöt aukaisivat kokonaan uusia aloja. Esimerkiksi jos kone saattoi yhden miehen kykeneväksi tekemään kahden miehen työn, kapitalisti erotti puolet työvoimastaan, pisti säästön työkustannuksista taskuunsa ja silti pystyi tuottamaan yhtä paljon kuin ennenkin. Vielä lisäksi oli tällä menettelytavalla toinenkin etu. Erotetut työmiehet paisuttivat työttömien lukua, jotka kauppasivat itseään toistaan halvemmasta työtä saadakseen. Tämän kilpailun kiivaus teki pian kapitalistille mahdolliseksi alentaa palkkoja entiselle puolelle työvoimalleen, jonka hän oli työssään pidättänyt. Täten oli tavallisena seurauksena työtä säästävien koneiden käytäntöön ottamisesta; ensiksi työmiesten erottaminen ja sitten lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua palkkojen aleneminen niille, jotka työssä saivat pysyä."
"Jos oikein ymmärrän sinua", sanoi opettaja, "siten seurauksena työtäsäästävistä keksinnöistä oli joko tuotannon lisääntyminen ilman vastaavaa lisäännystä yhteiskunnan ostokyvyssä siten yhä lisäten ylijäämää tai muuten ehdottomasti yhteiskunnan ostokyvyn väheneminen erottamisten ja palkanalennusten kautta tuotannon kuitenkin pysyessä edelleen samana kuin ennenkin. Se tahtoo sanoa, puhtaana tuloksena työtäsäästävistä koneista oli erotuksen lisääminen tuotannon ja kulutuksen välillä, joka erotus jäi kapitalistien käsiin voitto-osana."
"Aivan niin. Ainoana johteena kapitalistille ottaa käytäntöön työtäsäästäviä koneita oli suuremman tuotanto-osan pidättäminen omaksi voitokseen kuin ennen vähentämällä työväenluokan osaa — toisin sanoin, työtäsäästävä koneisto, jonka olisi pitänyt hävittää köyhyys maailmasta, muuttui välineeksi voittojärjestelmän aikana köyhdyttämään kansan joukkoja vielä nopeammin kuin ennen koskaan."
"Mutta eikö kilpailu kapitalistien kesken pakottanut heitä uhraamaan osaa lisääntyneestä voitostaan hintojen alennuksen katitta päästäkseen tavaroistaan?"
"Epäilemättä, mutta sellaiset hinnanalennukset eivät lisänneet kansan kulutuskykyä paitsi milloin se tapahtui voitto-osasta ja kuten John meille selitti tänä aamuna, kun kapitalistit olivat kilpailun kautta pakotettuja alentamaan hintojaan, he säästivät voitto-osaansa mahdollisimman kauan korvaamalla hintojen alennuksia tavaran laadun huonontamisella tai alentamalla palkkoja, kunnes yleisöä ja palkkatyöläisiä ei voitu enempää nenästä vetää tai kiristää. Silloin vasta alkoivat he uhrata omaa voitto-osaansa ja silloin oli liian myöhäistä köyhtyneille kuluttajille lisätä kulutustaan. Aina oli asianlaita se kuten John sanoi, että maassa, jossa kansa oli köyhintä, olivat hinnat alimmat mutta ilman hyötyä itse kansalle."
AMERIKALAINEN MAANVILJELIJÄ JA KONEET.
"Ja nyt", sanoi opettaja, "haluan minä kysyä teiltä jotain työtäsäästävien keksintöjen vaikutuksesta siihen luokkaan niin kutsutulta kapitalisteja, jotka muodostivat suurimman osan Amerikan kansasta — tarkoitan maanviljelijöitä. Sen johdosta, että he omistivat farminsa ja työkalunsa, vaikkakin velan ja kiinnitysten painamina, olivat he jokatapauksessa muodollisesti kapitalisteja, vaikkakin yhtä säälittäviä kapitalistien uhreja kuin köyhälistötyöläiset. Työtäsäästävät maanviljelyskonekeksinnöt Amerikassa yhdeksännellätoista vuosisadalla olivat kerrassaan jotain ihmeteltävää saattaen yhden miehen kuten meille on kerrottu, kykeneväksi tekemään viidentoista miehen työn sataa vuotta ennemmin. Kuitenkin oli amerikalainen maanviljelijä käymässä suoraa perikatoa kohti juuri näitä keksintöjä käytäntöön ottaessa. Minkä syyksi laskette tämän? Miksi ei maanviljelijä yhdenlaisena kapitalistina läjännyt voittoja työtäsäästävistä koneistaan kuten muutkin kapitalistit?"
"Kuten jo olen sanonut", vastasi tyttö, "johtuivat työtäsäästävän koneiston antamat voitot palkatun työn lisääntyneestä tuotantokyvystä, siten saattaen kapitalistille mahdolliseksi joka tuottaa suuremman määrän samalla työkustannuksella tai yhtäläisen tuotannon vähemmällä työkustannuksella kun koneen korvaamat työläiset voitiin erottaa. Voittojen määrä oli siten riippuvainen harjoitetun liikkeen suuruudesta — se on palkattujen työläisten luvusta ja vastaavasta summasta, minkä työkustannukset koskivat liikkeeseen. Kun maanviljelystä harjoitettiin tavattomassa määrässä, kuten oli asian laita niin kutsutuilla bonanza farmeilla Yhdysvalloissa tänä aikana, kuuluen niihin kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen tuhanteen eekkeriin maata, tekivät niitä viljelevät kapitalistit suuria voittoja, jotka juuri suoranaisesti johtuivat työtäsäästävistä maanviljelyskoneista ja jotka olisivat olleet mahdottomia ilman niitä. Nämä koneet tekivät heidät kykeneviksi asettamaan markkinoille suuresti lisääntyneen tuotannon vähäisellä työkustannuslisäyksellä tai saman tuotannon suurella työkustannusten alennuksella. Mutta amerikalaisten maanviljelijäin varsinainen joukko toimi ainoastaan pienessä määrässä ja palkkasi ainoastaan vähän työvoimaa tehden itse pääasiallisesti oman työnsä. He voivat siten saavuttaa ainoastaan pienen voiton, jos ollenkaan työtäsäästävistä koneista erottamalla työväkeään. Ainoa keino, jolla he voivat niistä hyötyä nauttia, oli, ei vähentämällä tuotantokustannuksia, vaan lisäämällä tuotantoaan oman työnsä lisääntyneen tuottamiskyvyn kautta. Mutta ottaen huomioon, ettei tällä välin ollut tapahtunut mitään lisäännystä yhteiskunnan ostamiskyvyssä yleensä, ei löytynyt enempää rahoja heidän tuotteittensa ostamiseen kuin ennenkään ja luonnollisesti siis, jos maanviljelijäin koko joukko työtäsäästävien koneiden avulla lisäsi tuotteitaan, he voivat saada kasvaneesta tuotannostaan ainoastaan halvennetun hinnan, niin että he lopuksi eivät saaneet enempää suuremmasta sadosta kuin vähemmästäkään. Vieläpä, he eivät voineet saada niinkään paljoa, sillä vähäinenkin ylijäämä ahtaalla olevan kapitalistin käsissä, joka sitä ei voinut säilyttää, vaan oli pakotettu myymään, vaikutti alentamalla markkinahinnat määrään, joka oli kokonaan vähempi suhteellisesti ylijäämään. Yhdysvalloissa oli tällaisten pikkumaanviljelijäin luku määrä niin suuri ja heidän pakkonsa myydä tuotteensa niin suuri, että loppupuoliskolla vuosisataa he eivät pilanneet ainoastaan omia markkinoitaan, vaan myöskin suurten kapitalistien markkinat, jotka viljelivät suuria farmeja."
"Loppupäätöksenä siis on", sanoi opettaja, "että puhdas tulos työtäsäästävistä koneista Yhdysvaltojen pikkufarmarijoukolle oli turmiota tuottava."
"Epäilemättä", vastasi tyttö. "Tämä on sellainen tapaus, jossa historialliset tosiseikat ehdottomasti todeksi näyttävät järjellisen teorian. Kiitos voittojärjestelmälle keksinnöt, jotka kertasivat maanviljelijän tuotantokyvyn viisitoista kertaiseksi, saattoivat hänet vararikkoon ja niin kauan kuin voittojärjestelmää säilytettiin, ei hänellä ollut mitään pelastuksen toivoa."
"Olivatko maanviljelijät ainoa pikkukapitalistiluokka, jota työtäsäästävä koneisto pikemmin vahingoitti kuin auttoi?"
"Sääntö oli sama kaikille pikkukapitalisteille, missä hyvänsä ammatissa he sitten olivatkaan. Perustana sille oli, kuten olen sanonut, se seikka, että kapitalistien saavuttama voitto työtäsäästävistä koneista oli suhteellinen työmäärään, jonka he koneiden vuoksi voivat erottaa — se tahtoo sanoa, suhteellinen heidän liikkeensä suuruuteen. Jos kapitalistin liikkeenharjoitusmäärä oli niin pieni, ettei hän voinut tehdä suuria säästöjä työkustannusten vähentämisellä hankkimalla koneistoa, silloin saattoi sellaisen koneen käytäntöönottaminen hänet epäedulliseen asemaan verrattuna suurkapitalisteihin. Työtäsäästävät koneet olivat siten yhtenä voimakkaimmista vaikuttimista, jotka loppupuolella yhdeksättätoista vuosisataa tekivät pikkukapitalistille mahdottomaksi millään alalla kilpailla suurkapitalistien kanssa ja auttoivat taloudellisen maailman hallinnon kokoamista aina harvempien ja harvempien käsiin."
"Otaksutaanpa, Helen, ettei vallankumousta olisi tapahtunut, että työtäsäästäviä koneita olisi edelleen keksitty yhtä nopeaan kuin ennenkin ja että suurkapitalistien etujen yhdistyminen, jota jo ennustettiin, olisi saatu täydelliseksi niin että heidän väliseen kilpailuun kulutettujen voittojen hukka olisi lakannut, mikä olisi siitä ollut seurauksena?"
"Siinä tapauksessa", vastasi tyttö, "kaikki se rikkaus, jota oli tuhlattu kauppakilpailuun, olisi tuhlattu lisäksi ylellisyyteen, mitä jo ennen siihen tuhlattu. Vuosi vuodelta keksityt uudet koneet olisivat jatkaneet mahdollisuutta yhä pienemmälle ja pienemmälle osalle ihmiskuntaa tuottaa kaikki ihmiskunnan elintarpeet ja muu osa ihmiskuntaa, näihin lukien työläisten lukemattomat joukot olisivat saaneet työskennellä hyödyttömässä työssä hankkiakseen aineksia rikkaiden ylellisyydelle tai saaneet olla näiden persoonallisina palkollisina. Maailma olisi siten tullut jaetuksi kolmeen luokkaan: isännistöluokka, jonka lukumäärä oli rajotettu; suuri lukuinen määrä hyödyttömässä työssä olevia työläisiä, jotka olivat palkatut hankkimaan ylellisyystarpeita isännistöluokalle; ja pienoinen joukko hyödyllisesti tuottavia työläisiä, jotka koneiden täydellisen kehityksen kautta olisivat kykeneviä hankkimaan kaikille tarpeet. Tarpeetonta on sanoa, että kaikki muut paitsi isännät olisivat olleet alhaisimmassa tilassa elinehtoihinsa nähden. Riutuvat valtakunnat muinaisina aikoina ovat usein tarjonneet tällaisia kuvia keisarillisesta ja aristokraattisesta loistosta, jonka varustamiseksi ja ylläpitämiseksi nälkäänäkevien kansojen työ käytettiin. Mutta ei mikään muinaisuudessa esiintyvä kuva olisi vetänyt vertoja sille, mitä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla olisi ollut näytettävänä, jos suuri vallankumous olisi sallinut yksityiskapitalismin saattaa kehityksensä huippuunsa. Muinaisina aikoina kansan suuria joukkoja on täytynyt käyttää hyödylliseen työhön varustaakseen maailman tarpeet, joten isäntien loistoon ja iloituksiin saatavissa oleva työväen osa on ollut verrattain pieni. Mutta rahavaltaisessa keisarikunnassa arvelemme me keksintönero työtäsäästävien koneiden avulla olisi saattanut isännät kykeneviksi käyttämään suurimman osan alamaisistaan oman valtionsa ja ylellisyytensä palvelukseen, kuin olisi ollut mahdollista minään muuna historiallisena itsevaltiuden aikana. Kauhistuttavat näytelmät ihmisten jumaliksi korottamisesta nöyrälle ja palvelevalle kansalle, joita Assyria, Egypti, Persia ja Rooma tietävät kertoa, olisivat nykyisten rinnalla himmentyneet pieniksi."
"Jo riittää, Helen", sanoi opettaja. "Todistelmiesi nojalla me jätämme tutkistelemisemme yksityiskapitalismin taloudellisesta järjestelmästä, jonka suuri vallankumous on ainaiseksi hävittänyt. Luonnollisesti on olemassa suuri joukko muita kohtia ja sivuseikkoja kysymyksessä, joita voisimme ottaa käsitelläksemme, mutta niiden tutkiminen olisi yhtä hyödytöntä kuin mieltämasentavaakin. Minä arvelen, että me olemme jo käsitelleet tärkeimmän kohdan. Jos te käsitätte, miksi ja miten liikevoitto, korko ja vuokra synnyttivät rajoituksen yhteiskunnan useimpien kulutusvoimalle pieneen osaan sen tuottavasta voimasta, siten taasen vuorostaan sortaakseen jälkimmäistä, olette te käsittäneet salaisuuden maailman köyhyyteen ennen vallankumousta sekä mahdottomuuteen saada aikaan mitään huomattavampaa tai pysyväistä parannusta millään alalla ihmiskunnan taloudellisia oloja siihen saakka kunnes yksityiskapitalismi, josta liikevoittojärjestelmä vuokrineen ja korkoineen olivat tärkeitä ja eroittamattomia osia, tulisi poistetuksi."
XXIX LUKU.
MINULLE OSOTETAAN KUNNIOITUSTA.
"Ja nyt", jatkoi opettaja katsahtaen gallerille, jossa tohtori ja minä istuimme piilossa, "on minulla suuri hämmästys teidän varallenne. Niiden joukossa, jotka ovat kuunnelleet luentoanne tänään, sekä aamu- että iltapäivällä on muuan henkilö, jonka nimen teidän tulisi voida arvata sanoessani, että kaikista henkilöistä maan päällä, hän on ehdottomasti pystyvin ja ainoa täysin pätevä arvostelemaan, miten tarkka teidän kuvauksenne yhdeksännentoista vuosisadan oloista on ollut. Ettei tieto siitä olisi häirinnyt tyyneyttänne, olen minä tähän saakka pidättänyt kertomasta, että meidän luonamme on tänään saapuvilla ei vähemmän huomattava vieras kuin Julian West ja että hän on hyväntahtoisesti suostunut sallimaan minun esittää itsensä teille."
Minä olin myöntynyt pikemmin vastenhakoisesti opettajan pyyntöön, kun en olisi halunnut asettaa itseäni uteliaisuuden esineeksi. Mutta minun oli kumminkin vielä tehtävä tuttavuutta kahdennenkymmenennen vuosisadan poikien ja tyttöjen kanssa. Kun he saapuivat ympärilleni, oli helppoa tyttöjen kiihkeistä silmäyksistä ja poikien liikutetuista kasvoista nähdä, miten suuresti heidän mielikuvituksensa oli hämmästyksissä läsnäoloni vuoksi heidän joukossaan ja miten kaukana heidän tunteensa olivat tavallisesta ja epämiellyttävästä uteliaisuudesta. Mielenkiinto, jota he minuun osottivat oli niin täydellisesti myötätuntoista, ettei se olisi voinut loukata hienotunteisintakaan luonnetta.
Tällainen oli itseasiassa ollut kaikkien täysikasvuistenkin henkilöitten käytös minua kohtaan, joita olin tavannut, mutta olin tuskin odottanut samaa käytöskykyä koululapsilta. Minä en, kuten näytti, ollut kylliksi ottanut huomioon sitä vaikutusta, joka oli tapoihin sillä hienostumisen ilmakehällä, joka ympäröi nykyajan lapsia aina kehdosta alkaen. Nämä nuoret olennot eivät olleet koskaan nähneet karkeutta, raakuutta tai sopimatonta käytöstä kenenkään puolelta. Heidän luottamustaan ei oltu koskaan väärinkäytetty, heidän tunteitaan loukattu tai heidän epäluuloaan kiihoitettu. Kun he eivät koskaan olleet kuvitelleetkaan löytyvän sellaista olentoa, kuin yhteiskunnallisesti ylempänä tai alempana olevaa henkilöä, eivät he olleet oppineet kuin yhden käytöstavan. Kun heillä ei koskaan ollut ollut tilaisuutta synnyttää väärää tai pettävää vaikutusta tai jotain sen tapaista, oli luonnollista, etteivät he tietäneet, mitä teeskentely oli.
Todenteolla ovat nämä taloudellisen yhdenvertaisuuden toisarvoiset seuraukset, nämä siveelliset ja yhteiskunnalliset mullistukset, jotka loivat ihmisten kanssakäymiselle ylevän ilmapiirin, kaikesta huolimatta olleet suurinta apua jota itse periaatteesta on ollut ihmisonnelle.
Heti jouduin puhumaan ja leikkiä laskemaan tämän nuoren joukon kanssa niin kevyesti kuin olisin heidät aina tuntenut, ja heidän hartaasti kuunnellessaan mitä heille kerroin vanhan ajan kouluista ja itse huvia nauttien heidän naiivien huomautustensa johdosta livahti tunti huomaamatta ohitse. Nuoriso on aina innostavaa ja näiden raittiiden, kauniiden ja nerokkaiden olentojen läsnäolo vaikutti kuin viinikylpy.
Florence! Ester! Helena! Marion! Margaret! George! Robert! Harald! Paul! — En milloinkaan unohda sitä tähtisilmäisten tyttöjen ja komeitten poikain joukkoa, jossa ensiksi tutustuin kahdennenkymmenennen vuosisadan tyttöihin ja poikiin. Voiko olla, että Jumala lähettää suloisempia sieluja maan päälle nyt kun se niille on niin paljon soveliaampi?
LUKU XXX.
MITÄ YLEINEN SIVISTYS MERKITSEE.
Oli muuan noita intiaanikesän iltapuolia jolloin tuntuu synnilliseltä tilaisuuden tuhlaukselta joutilaan hetken sisällä viettäminen. Kun meillä ei ollut minkäänlaista kiirettä, otimme tohtori ja minä kahden istuttavat moottorivaunut lähimmältä asemalta ja viiletimme kotoa poispäin poikkeillen tieltä aivan päähänpistojen mukaan. Ääntä pitämättä vieriessämme sileitä katuja, joille laiteilla olevat puuryhmät olivat sirotelleet lehtiään, aloin ihmetellä koululasten varhaista kypsyyttä, he kun kolmen-, neljäntoista vuotisina pystyivät käsittelemään aineita jotka minun aikanani tavallisesti oli säästetty korkeakouluihin ja yliopistoihin. Tämän kuitenkin tohtori selitti.
"Siitä ajasta alkaen", hän sanoi, "jolloin maailma hyväksyi työn ja sen tulosten tasaisen jakoehdotuksen, kävi kansantalous niin yksinkertaiseksi tieteeksi että kuka lapsi tahansa, joka osaa soveliaasti jakaa omenan pikku veljiensä kesken, on sen salaisuuden perillä. Tietysti on väärän kansantalouden erhetyksien keksiminenkin sangen yksinkertainen asia, kun kerran vain voi sitä vertailla oikean kanssa.
"Mitä yleensä tulee varhaiseen henkiseen kehitykseen", jatkoi tohtori, "en luule että se on erikoisemmin huomattava, meidän lapsissamme teidän päiviinne lapsiin verrattuna. Me varmastikaan emme pyri sitä kehittämään. Yhdeksännentoista vuosisadan selväjärkinen kahdentoista vuotias koululapsi ei luultavastikaan tuloksiin nähden joutuisi huonommalle puolen vertailussa tavallisen kaksitoista vuotiaan kanssa meidän kouluissamme. Vertaillessanne heitä kymmentä vuotta myöhemmin näyttäisi ehkä kasvatusjärjestelmäin erotus vaikutustansa. Yhden- ja kahdenkolmatta vuotiaana tavallinen nuorukainen teidän päivinänne lienee ollut vain vähän pitemmällä kasvatuksessa kuin neljännellätoista vuodellaan, kun hänen luultavasti oli täytynyt lähteä koulusta tehtaaseen tai farmille siihen aikaan tai parisen vuotta myöhemmin, ellei hän sattunut oleman joku rikkaan vähemmistön lapsista. Vastaava lapsi meidän järjestelmämme vallitessa olisi jatkanut opintojaan keskeymättä ja yhdenkolmatta ikäisenä saavuttanut sen mitä te tavallisesti sanoitte korkeakoulun opetuskurssiksi."
"Kasvatuskoneiston laajennuksen, joka vaadittiin korkeamman kasvatuksen varaamiseksi kaikille, on täytynyt olla tavaton", sanoin. "Meidän alkeiskoulujärjestelmämme piti alkeistietoja lähes kaikkien lasten varalle, mutta kahdestakymmenestä tuskin yksi kävi edes oppikouluun, tuskin yksi sadasta ennätti korkeakouluun eikä täyttä yhtä tuhannesta koskaan nähnytkään opistoa. Minun aikani suurista yliopistoista — Harvard, Yale ja muut — lienee tullut pikku kaupunkeja, jotta voivat vastaan ottaa sinne tulvivat ylioppilaat."
"Niiden olisi todellakin tarvinnut olla sangen suuria kaupunkeja", vastasi tohtori, "jos kysymyksessä olisi ollut nuorisomme korkeamman kasvatuksen luovuttaminen niiden haltuun, sillä joka vuosi yliopistollista arvoa meillä ei anneta vain tuhansille ja kymmentuhansille, joilla luvuilla teidän korkeakoulunne läpikäyneitä laskettiin, vaan miljoonille. Siitä syystä — se on, kysymyksessä olevan lukumäärän vuoksi — meillä ei voi enää olla mitään korkeamman kasvatuksen keskuksia yhtä vähän kuin teillä alkeiskasvatuksen. Kullakin yhteiskunnalla on yliopistonsa aivan samoin kuin ennen yleiset koulut, ja kullakin on niissä enemmän oppilaita lähistöltään kuin mikään teidän suurista yliopistoista saattoi vetonuotallaan koota kaiken maailman ääristä."
"Mutta eikö erikoisten opettajain maine houkuttele oppilaita erikoisiin yliopistoihin?"
"Siitä asiasta suoriudutaan helposti", vastasi tohtori. "Telefooni- ja elektroskooppijärjestelmämme täydellisyys antaa tilaisuuden nauttia minkä opettajan opetuksia tahansa miltä välimatkalta tahansa. Suosittu opettaja luennoi miljoonille oppilaille kuiskaillen, jos hänen äänensä on sortunut, paljon helpommin kuin kukaan teidän professoreistanne saattoi puhua viisikymmentä oppilasta käsittävälle luokalle, vaikka oli selvä-äänisenä."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "sivistyksessänne ei ole mitään kohtaa joka näyttää avaavan niin monia mahdollisuuden näköaloja ja ratkaisevan ennakolta niin monia mahdollisia vaikeuksia yhteiskuntajärjestelmänne järjestämisessä ja toiminnassa kuin tämä sivistyksen yleisyys. Minun täytyy sanoa ettei mikään mikä on järkevätä näytä mahdottomalta yhteiskunnan oikomistiellä, kun kerran te olette sen olomuodon omaksuneet. Minun omat aikalaiseni täydelleen tunnustivat teoriassa, kuten tiedätte, kansan kasvatuksen tärkeyden, jotta hyvä kansanvaltainen hallitus olisi voitu toteuttaa; mutta järjestelmämme, joka vain opetti kansan joukot tavailemaan, oli todellakin narripeliä nykyiseen kansalliseen kasvatukseen verrattuna."
"Ehdottomasti niin", vastasi tohtori. "Kasvatuksen peruste on taloudellista laatua, se kun vaatii oppilaan ylläpitoa ilman taloudellisia tuloja kasvatusaikana. Jos mieli kasvatuksen tuottaa tuloksia, täytyy sen ajan kestää lapsuusvuodet ja nuoruutta ainakin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti. Se vaatii sangen suuria kustannuksia, joita tuskin yhdet vanhemmat tuhannesta saattoivat kestää teidän päivinänne. Valtio sen tietysti olisi voinut ottaa osalleen, mutta silloin olisi rikkaitten täytynyt avustaa köyhäin lapsia, eivätkä he luonnollisesti sellaisesta tahtoneet kuulla puhuttavankaan, ainakaan kasvatuksen alkeisasteiden yläpuolelle. Ja vaikkakaan ei asiassa olisi ollut rahakysymystä, olisivat rikkaat, jos toivoivat voivansa valtaansa säilyttää, olleet hulluja, jos olisivat heidän likaisia töitään suorittamaan määrätyille joukoille varanneet sivistystä joka heistä olisi tehnyt yhteiskunnallisia kapinoitsijoita. Näistä kahdesta syystä teidän talousjärjestelmänne oli aivan mahdoton mitään nimensä arvoista kansallista kasvatusjärjestelmää ylläpitämään. Toiselta puolen taloudellisen tasa-arvoisuuden ensimmäinen vaikutus oli samallaisten kasvatuksellisten etujen varaaminen kaikille ja vielä paraitten minkä yhteiskunta voi aikaan saada. Vallankumouksen historian mieltä kiinnittävimpiä lukuja on se joka kertoo miten heti uuden järjestyksen voimaan astuttua nuoret miehet ja naiset alle kahdenkymmenen ikävuoden, jotka olivat työskennelleet pelloilla ja tehtaissa ehkä lapsuudesta asti, jättivät työnsä ja tulvivat takaisin kouluihin ja opistoihin niin pian kuin tilaa heille voitiin valmistaa, jotta olisivat mahdollisimman paljon voineet korjata varhaisia tappioitaan. Kaikki yksimielisesti nyt ymmärsivät että kasvatus oli taloudellisesti tehty kaikille mahdolliseksi, että se oli suurin uuden järjestyksen tuottama anti. Kirjoista selviää myös ettei vain nuoriso, mutta miehet ja naiset ja vanhemmatkin, jotka olivat kasvatuksellisia etuja vaille jääneet, käyttivät kaiken teollisuusvelvollisuuksistaan vapaan aikansa täyttääkseen mahdollisuuden mukaan varhaisemman elinaikansa puutteita, jotta heidän ei liian suuresti olisi tarvinnut hävetä nousevan sukupolven läsnäollessa joka kokonaan oli oleva korkeakoulun läpikäyneitä.
"Puhuaksemme kasvatusjärjestelmästämme nykyisessä muodossaan", jatkoi tohtori, "tahdon varottaa teitä siitä mahdollisesta erehdyksestä että luulisitte yhdenkolmatta vuoden ijässä päättyvän kurssin päättävän myös tavallisen yksilön kasvatuksellisen opintoajan. Se on päinvastoin vain vaadittava sivistyksellinen minimi jonka yhteiskunta jokaiselle nuorukaiselle vaatii annettavaksi heidän alaikäisyytensä aikana, jotta heistä tulisi vain soveliaita kansalaisia. Me kuitenkin pitäisimme sangen laihana kasvatuksena sitä joka siihen päättyisi. Me arvelemme että yliopistollisen arvon saavuttaminen täysikäisyyden alkaessa merkitsee vain että arvon saanut on päässyt sille ikäkaudelle jolloin hänen katsotaan kykenevän ja olevan oikeutetun täysi-ikäisenä pitää huolta opinnoistaan ilman valtion johdatusta ja pakotusta. Tätä tarkoitusta varten keinoja varatakseen kansa ylläpitää laajaa järjestelmää jota voitte sanoa oppiarvon saavuttaneitten valittavaksi opintokurssiksi jokaisessa tieteen haarassa, ja nämä ovat vapaasti avoimina jokaiselle elämän loppuun asti niin kauan tai niin lyhyen ajan, niin jatkuvasti tai niin asteettaisesti, niin perinpohjaisesti tai niin pintapuolisesti kuin kukin haluaa.
"Järki ei todellakaan ole mahdollinen monissa tärkeissä opintohaaroissa, halu niihin ei heräjä eikä ymmärrys kykene niitä tavoittamaan, ennenkuin kypsyneellä ijällä, jolloin kuukauden pyrkimyksellä saavutetaan käsitys asiassa minkä omaksumisyritykseen vuosia olisi hukkaan tuhlattu nuoruudessa. Meidän tarkoituksenamme on niin paljon kuin mahdollista lykätä sellaisten haarojen vakava tutkimus oppiarvon saavuttaneiden kouluihin. Nuoren kansan täytyy saada asioista yleinen käsitys, mutta todenteolla heidän elinaikansa ei ole kiinteää ja tuloksellista tutkimusta varten. Jos tahdotte nähdä innostuneita oppilaita, joille tietojen tavoittelu on suurinta elämän iloa, täytyy teidän etsiä heidät keski-ikäisten isien ja äitien joukosta oppiarvon saavuttaneiden kouluista.
"Tietojen elinkautisen tavoittelun tilaisuuksien oikein käyttämistä varten ovat meidän mielestämme elämämme vapaa-ajat, jotka teistä tuntuvat niin pitkiltä, aivan liian lyhyet. Ja ne joutoajat, niin pitkiä kuin ovatkin, puolet joka päivästä ja puolet joka vuodesta sekä koko jälkimmäinen puoli elämästä joka on pyhitetty persoonalliselle käyttämiselle — vieläpä näiden pitkien aikojen lisäyksetkin, yhä suuremmiksi kasvaen jokaisen työtä säästävän keksinnön mukana, jotka ovat varatut elämän korkeampaa käyttöä varten, näyttävät meistä vähäarvoisilta henkiselle kehitykselle, olosuhteilta joita teidän aikananne ei ollut tuskin kenenkään käytettävissä, mutta jotka meidän laitoksemme ovat kaikille varanneet. Tarkoitan sitä rauhan moraalista ilmapiiriä joka johtuu mielen ehdottomasta vapauttamisesta häiritsevistä ankeuksista ja kiduttavasta huolesta oman itsemme ja meille rakkaitten aineellisen toimeentulon suhteen. Talousjärjestelmämme saattaa meidät asemaan jossa voimme seurata Kristuksen oppia, joka niin mahdoton oli teille, olla pitämättä 'huolta huomisesta.' Teidän ei tietysti pidä ymmärtää että koko kansamme on vain tutkijoita ja filosoofeja, mutta ymmärtänette että me olemme enemmän tai vähemmän uutteria ja järjestelmällisiä oppilaita ja koululaisia koko elämämme ajan."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "en muista oletteko koskaan puhunut minulle mitään mikä olisi osottanut täydellisempää ja räikeämpää ristiriitaa teidän ja minun aikani välillä kuin tämä puhtaasti henkisten harrastusten pysyvä ja kasvava kehitys läpi eläjään. Minun aikanani oli kuitenkin vain kuuden tai kahdeksan vuoden erotus köyhän miehen pojan ja onnellisemman nuorukaisen henkisen elämän kestäväisyyden välillä, edellinen oli tuomittu tehtaaseen neljäntoista vanhana, jälkimmäinen läksi opistoon. Jos toisen kehitysaika päättyi neljänteentoista ikävuoteen, niin toisen loppui jotenkin yhtä täydellisesti yhden- tai kahdenkolmatta ijässä. Sen sijaan että opin arvon saavuttamisella hän olisi päässyt tilaisuuteen alkamaan todellista kasvatustaan, merkitsi se tapaus tavalliselle nuorukaiselle opinto-ajan päättymistä ja oli hänen elämänsä vuoksiaika sivistyksen ja tieteitten ja humaanisuuden tietoon. Tässä suhteessa tavallinen yliopistolainen ei koskaan jälkeenpäin omistanut niin paljon tietoja oppiarvonsa saavuttamispäivänä. Sillä heti senjälkeen, ellei ollut rikkainta luokkaa, hänen täytyi suin päin syöksyä liike-elämän melskeeseen ja kilpailuun ja ottaa pesti olemassa olon aineellisten välikappaleiden taistelurekryytiksi. Sortuiko hän vai onnistui, se ei suuria vaikuttanut hänen henkisen elämänsä kuihtumisen ja kääpiöitymisen estämiseksi tai edistämiseksi. Hänellä ei ollut aikaa eikä voinut käyttää mitään ajatusta muuhun. Jos hän sortui taikka tuskin vältti sortumisen, alituinen ankeus hänen sydäntänsä jäyti: ja jos hän onnistui, hänen onnensa tavallisesti teki hänestä tylsäpäisen ja vielä avuttomamman itseensä tyytyväisen aineen orjan kuin jos olisi sortunut. Mitään toivoa ei kummallakaan tiellä ollut hänen mielelleen ja sielulleen. Jos elämänsä lopussa hänen ponnistuksensa olivat voittaneet hänelle hiukan hengityksen tilaa, ei siitä hänen käytettäväkseen ollut, sillä henkiset ja järjelliset osat käytännön puutteessa kuihtuvat eivätkä enää kyenneet vastaamaan tilaisuutta."
"Ja tällaista olemassaolonsa puolustusta", sanoi tohtori, oli niiden elämä joita te piditte onnellisimpina ja menestyksellisimpinä — joiden arveltiin elämän palkinnon voittaneen. Voitteko ihmetellä että me pidämme suurta vallankumousta ihmisen toisena luomisena, etenkin kun se täydellisen mielen ja sielun elämän olosuhteet lisäksi tuotti siihen pelkkään aineelliseen toimeentuloon joka enemmän tai vähemmän kunnollisena oli ollut kaikkien ihmisolentojen, rikkaitten ja köyhien, melkein koko elämä mitä he siihen asti olivat tienneet? Olemassaolon taistelun vaikutus, se kun ehkäsi kokoamishimollaan henkisen kehityksen aikaihmisen elämän kynnykselle, olisi ollut kyllin turmiollinen, vaikkapa taistelun luonne riisi ollut siveellisesti nuhteetontakin. Kun johdumme ajattelemaan että se taistelu ei vain estänyt sielun kehitystä, vaan oli vaikutukseltaan tavattoman turmiollinen siveelliselle elämällekin, ymmärrämme täydellisesti ihmissuvun onnettomat olosuhteet ennen vallankumousta. Nuorisolla on ylevä pyrkimys velvollisuuteen ja oikeuteen ja korkeat unelmat niistä. Se katsoo maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi oleman, eikä sellaisena kuin se on; ja onneksi on ihmiskunnalle, jos yhteiskunnan laitokset eivät loukkaa tätä moraalista innostusta, vaan pikemmin koettaa sitä säilyttää ja kehittää läpi koko elämän. Tämän nykyinen yhteiskuntajärjestys tekee, sen luullakseni voimme väittää. Taloudellisen järjestelmän avulla, joka perustuu kaiken työn teon korkeimmalle siveysopilliselle aatteelle, huomaa nuoriso maailmalle jouduttuaan että se on kaiken moraalin käytännöllinen koulu. Nuorukainen tapaa tarpeeksi tilaa ja ilmaa velvollisuuksissaan ja toimissaan ylevälle innostukselle, jokaiselle epäitsekkäälle pyrkimykselle mitä vain helliä mielii. Hän ei ole voinut muodostaa korkeampaa eikä täydellisempää moraalista kuvaa kuin mikä vallitsee meidän teollisuus- ja jakojärjestyksessämme.
"Nuoriso oli teidän päivinänne yhtä ylevää kuin se on nyt, jo uneksi samoja suuria unelmia elämän mahdollisuuksista. Mutta kun nuori mies pääsi eteenpäin käytännöllisen elämän maailmaan, hän huomasi unelmiansa pilkattavan ja ja ihanteitansa ivailtavan joka käänteessä. Hän huomasi olevan pakotettu, tahtoipa sitten laikka ei, ottamaan osaa elämän taisteluun, jossa menestyksen ensimmäisenä ehtona oli siveysopin ripustaminen hyllylle ja omantunnon äänen tukahuttaminen. Teillä oli eri lausuntotapoja millä kuvailitte sitä prosessia, kun nuori mies vastenmielisesti luopuen ihanteistaan tyytyi innoittavan taistelun olosuhteisiin. Te sanoitte hänen 'oppivan käsittelemään maailmaa sellaisena kuin se oli', 'pääsevän romanttisista lapsellisuuksista', 'tulevan käytännölliseksi' ja sen tapaista. Se todellisesti ei ollut muuta kuin sielun turmelemista. Onko se liioittelua?"
"Se on vain totuutta ja me sen kaikki tiesimme", vastasin.
"Kiittäkää Jumalaa että niistä päivistä on päästy ijäksi. Isän ei tarvitse enää opettaa pojallensa kyynillisyyttä, jotta hän ei elämässä tappiolle tulisi, eikä äidin tyttärellensä maailmallista viisautta suojatakseen häntä ylevältä vaistolta. Vanhemmat ovat lastensa arvoisia ja kykenevät heidän kanssansa liittoutumaan; siten meidän mielestämme ei ollut eikä voinut olla asian laita teidän päivinänne. Elämä on kauttaaltansa yhtä laaja ja ylevä kuin se näyttää olevan kodin kynnyksellä ikävöivälle lapselle. Täydellisyyden ihanteet, itseuhrauksen, kunnian, rakkauden ja velvollisuuden tuottama innostus ei enää kypsyneempinä vuosina vaihdu halvempiin perustuksiin, vaan jatkuu elämätä elättäen sen loppuun asti. Muistanette mitä Wordsworth sanoi:
"Lapsuudessa taivas meitä ympäröi.
Poikaijällämme meihin lankeaa
Jo varjot vankilan."
"Jos hän olisi osallisena meidän elämässämme, ei luullakseni hänen olisi tarvinnut lapsuutta ylistää poikuusijän kustannuksella, sillä elämä kohoaa yhä laajemmaksi ja korkeammaksi loppuun asti."
LUKU XXXI.
"EI TÄLLÄ VUORELLA EIKÄ JERUSALEMISSA."
Seuraavana aamuna, jolloin Edithin taas täytyi lähteä velvollisuuttaan suorittamaan, seurasin häntä rautatieasemalle. Seisoessamme junaa odottaen kiintyi huomioni erääseen erikoisemmalta näyttävään mieheen joka astui ulos vasta saapuneesta junasta. Hän näytti yhdeksännentoista vuosisadan kannalta arvostellen noin kuudenkymmenen vuotiaalta ja oli siis luultavasti kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen vuotias, se kun oli se arviomäärä jonka olin huomannut tarpeelliseksi uusien aikalaisteni ikää määritellessäni, sillä näinä aikoina ijällisyyden merkit näkyvät myöhemmin. Huomauttaessani Edithille tästä henkilöstä, herätti hän minussa suurta mielenkiintoa, sillä Edith ilmoitti että hän oli Mr. Barton jonka telefoonissa kuulemani saarna niin oli vaikuttanut minuun uuden elämäni ensimmäisenä sunnuntaina, kuten olen kertonut teoksessani "Vuonna 2000." Edith ehti juuri esittää minut ennen junaan astumistaan.
Lähtiessämme yhdessä asemalta sanoin toverilleni, suvaitsisiko hän minun kysyä mitä erikoista uskon lahkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa hän edusti.
"Rakas Mr. West", oli vastaus, "teidän kysymyksenne osottaa että ystäväni tri Leete ei ole luultavasti teille suuria kertonut nykyisestä katsantokannasta uskonnollisiin asioihin nähden."
"Keskustelumme on vain hiukan liikkunut sillä alalla", vastasin, "mutta minua ei ihmetytä saadessani tietää että teidän aarteenne ja tapanne ovat kokonaan toiset kuin minun aikanani. Uskonnolliset aatteet ja kirkolliset laitokset olivat jo sinä aikana kuitenkin niin nopeitten ja perinpohjaisten mullistusten alaisia että varmasti saattoi ennustaa että jos uskonto oli elävä toisella vuosisadalla, oli se tapahtuva aivan toisenlaisten muotojen alaisena kuin koskaan ennen oli tunnettu."
"Olette kosketellut asiata", sanoi seuralaiseni, "joka minulla on mitä suurimman harrastuksen esineenä. Ellei teillä ole muuta, tehtävää, ja haluatte hiukan puhua tästä, ei mikään ole minulle mieluisempaa."
Saatuaan vakuutuksen että minulla ei ollut mitään muuta tointa kuin tietojen rypläileminen kahdennestakymmenennestä vuosisadasta, sanoi Mr. Barton:
"Käykäämme sitten tuonne vanhaan kirkkoon, jonka epäilemättä jo olette tunteneet teidän aikanne jäännökseksi. Siellä voimme mukavasti istua keskustellessamme sellaisessa ympäristössä joka hyvin soveltuu yhteen keskusteluaineemme kanssa."
Silloin huomasin että seisoimme erään viime vuosisadan kirkkorakennuksen edustalla, joka on säilytetty historiallisena muistomerkkinä, ja lisäksi kuten kummakseni havaitsin oli tämä se sama kirkko jossa minun perheeni oli aina käynyt ja minä samoin — se on, silloin kuin kirkossa kävin mikä ei usein tapahtunut.
"Merkillinen sattuma!" huudahti Mr. Barton kerrottuani hänelle tämän; "kukapa olisi sitä saattanut aavistaa? Luonnollisesti uudelleen astuessanne sellaiseen paikkaan joka on niin rikas entisistä muistoista tahdotte olla yksin. Teidän täytyy suoda minulle anteeksi aavistamattoman varomattomuuteni, kun ehdotin kääntymistä tänne."
"Sattuma", vastasin, "on huvittava, vaan ei ollenkaan mieltäliikuttava. Minun aikani nuoret eivät kirkkosuhteitaan tavallisesti kovin vakaviksi käsittäneet. Olenpa huvikseni katseleva miltä tämä vanha paikka näyttää. Astukaamme sisälle kaikin mokomin."
Sisäpuoli oli kokonaan muuttumaton pääkohdissaan siitä viime kerrasta jolloin olin sen seinien sisällä käynyt, toista vuosisataa sitten. Hyvin muistin että se viimeinen tilaisuus oli ollut pääsiäisjumalanpalvelus, jonne olin saattanut muutamia kauniita maalaisserkkuja, jotka halusivat kuulla musiikkia ja nähdä koreuksia. Epäilemättä olivat rappeutumisjäljet vaatineet monia korjauksia, mutta ne oli toimitettu niin että kokonaisvaikutuksen eheys oli säilytetty.
Kulkien pitkin kuorin pääkäytävää pysähdyin perheeni penkin edustalle.
"Tämä, Mr. Barton", sanoin, "on tai oli minun penkkini. Totta on että olen hiukan takapajulla penkin vuokran suhteen, mutta luullakseni rohkenen kutsua teidät istumaan kanssani."
Olin totta puhunut Mr. Bartonille että sangen vähän tunteellisuutta kuului niihin kirkkosuhteisiin joita oli minulla ollut. Ne elivät todella vain perhetraditsiooneja ja yhteiskunnallista omaisuutta. Mutta toiselta puolen huomasin olevani koko lailla liikutuksissani, kun asettuessani tavalliselle paikalleni penkin päähän katsahdin hämärää ja äänetöntä huonetta. Katseeni kulkiessa penkistä penkkiin, mielikuvituksissani heräsi niiden miesten ja naisten, nuorten poikain ja neitojen elämä jotka olivat tottuneet sunnuntaisin sata vuotta sitten istumaan näissä penkeissä. Muistellessani heidän eri toimiansa, kunnianhimoansa, toivojansa, pelkojansa, kateuttansa ja juoniansa, ne kaikki kun olivat ollut omistetun, menetetyn tai himoitun rahaihanteen vallitsemat, ei minuun niin paljon vaikuttanut se persoonallinen kuolema, mikä oli kaikkien näitten vanhojen tuttavieni osaksi tullut, kuin ajatus siitä miten täydellisesti koko se yhteiskunnallinen meno, jossa he olivat eläneet, liikkuneet ja olemuksensa säilyttäneet, oli hävinnyt. Eivät ainoastaan he itse olleet menneitä, vaan heidän maailmansakin oli mennyt, eikä sen sijalla oleva sitä enää tuntenut. Miten outo, miten keinotekoinen, miten luonnoton se maailma oli ollut! — ja kuitenkin oli se heille ja minulle, ollessani yksi heistä, näyttänyt ainoalta mahdolliselta olemassaolon muodolta.
Mr. Barton, hienotunteisesti kunnioittaen aatelmiani, odotti minun katkaisevan äänettömyyden.
"Epäilemättä", sanoin, "koskapa säilytätte kirkkojamme merkillisyyksinä, on teillä itsellä parempia käytettävänänne?"
"Meillä", vastasi seuralaiseni, "toden teolla on sangen vähän tai ei ollenkaan kirkkoja käytännössä."
"Niin, todellakin! Unohdin hetkeksi että telefoonin avulla kuulin saarnanne. Telefooni nykyisessä täydellisyydessään on tietysti kokonaan poistanut kirkkojen tarpeellisuuden kuulijahuoneina."
"Toisin sanoen", vastasi Mr. Barton, "kun me kokoonnumme tätä nykyä, ei meidän enää tarvitse tuoda ruumistamme mukanamme. Eriskummallisuutena on se merkillistä että samalla kuin telefooni ja elektroskooppi, poistettuaan etäisyyden olemasta esteenä näölle ja kuulolle, ovat saattaneet ihmiset niin likeiseen myötätuntoiseen ja henkiseen kanssakäymiseen ettei sellaista, koskaan ennen ole aavistettu, ovat ne samalla, vaikka pitävätkin yksilöitä mitä läheisimmässä yhteydessä kaiken kanssa mitä maailmassa tapahtuu, saattaneet heidät kykeneviksi nauttimaan, jos haluavat, ruumiillista yksinäisyyttä, jommoista vain erakko teidän päivinänne sai kokea. Meidän etumme tässä suhteessa ovat niin meidät hemmotelleet että joukossa oleminen, mikä oli välttämätön rangaistus, jos te jotakin mieltä kiinnittävää halusitte nähdä tai kuulla, näyttäisi meistä liian kalliilta hinnalta maksaaksemme sitä tuskin mistään nautinnosta."
"Saatan ymmärtää", sanoin, "että kirkolliset laitokset ovat merkityksensä menettäneet toisillakin tavoin kuin kirkkorakennusten käyttämättä jättämisellä, kun telefooni järjestelmä on yleisesti otettu uskonnollisen opetuksen käytettäväksi. Minun aikanani se seikka, että kukaan puhuja ei voinut ääntänsä ulotuttaa muuta kuin pienen kuulijakunnan piiriin, vaikutti että todellinen saarnamiesten armeija oli välttämätön — noin 50,000 yksinomaan Yhdysvalloissa — kansan opettamiseksi. Näistä tuskin yhtä monen satojen joukossa oli sellaista henkilöä jolla oli sanottavana jotakin todella kuulemisen arvoista. Esimerkiksi voimme sanoa että 50,000 pappismiestä saarnasi joka sunnuntai yhtä monta saarnaa yhtä monelle seurakunnalle. Neljä viidettä osaa näistä saarnoista olivat viheliäisiä, puolet jälellä olevista ehkä keskiarvoisia, muutamat toisista hyviä ja vain harvat koko joukosta todella oivallisen luokkaan kuuluvia. Tietysti ei nyt kukaan halunnut kuulla viheheliäistä esitystä mistään aineesta, kun hän aivan yhtä helposti saattoi kuulla oivallista, ja jos me olisimme saaneet telefoonijärjestelmämme sille kannalle kuin se teillä on, olisi tuloksena ollut että ensimmäisenä sunnuntaina sen käyntiin panon jälkeen jokainen, joka olisi halunnut saarnaa kuulla, olisi yhdistänyt telefooninsa muutamana laajalti mainehikkaitten saarnamiesten saarnahuoneitten tai kirkkojen kanssa, eikä toisilla olisi ollut kuulijoita ollenkaan, ja heidän olisi vihdoin ollut pakko etsiä uusia toimintaoloja."
Mr. Barton oli huvitettu. "Te olette todellakin", hän sanoi, "osanneet teidän ja meidän aikamme välisten mitä tärkeimpäin ristiriitain mekaanilliseen puoleen — nimittäin keskinkertaisuuden nykyiseen tukahuttamiseen opetuksessa, olipa se sitten henkistä tai uskonnollista laatua. Kun tilaisuutta on poimia mitä valituinta hengen ruokaa sukukunnan henkevimmiltä moralisteilta ja tietäjiltä, pitää tietysti jokainen yksimielisesti ajan tuhlauksena kuunnella ketään jolla on vähemmän painavia tietoja luovutettavana. Ajatellessanne että kaikki siten kykenevät saamaan paraat vaikutelmat mitä suurimmat henget voivat antaa, ja yhdistäessänne tämän siihen seikkaan että korkeamman kasvatuksen yleisyyden avulla kaikki ovat ainakin koko hyviä arvostelemaan mikä on parasta, ymmärrätte sen salaisuuden jota sanottakoon heti sen sivistysasteen tueksi jonka me olemme saavuttaneet ja korkeimman mahdollisimman edistyskannan varmimmaksi vakuudeksi alati parempia olosuhteita kohti — nimittäin moraalisen ja henkisen neron johdannon. Teidän kaltaisellenne, joka on kasvatettu yhdeksännentoista vuosisadan aatteiden mukaisesti kansanvaltaisuuteen nähden, saattanee näyttää ristiväitteeltä se että taloudellisten ja kasvatuksellisten olosuhteiden yhdenvertaisiksi luomisesta, joka on kansanvaltaisuuden täydentänyt, saattoi johtua mitä täydellisin ylimysvalta, eli paraitten hallinto, mikä ajateltavissa olla voi; ja kuitenkin, mikä tulos saattoi olla luonnollisempi? Tämänpäiväinen kansa, joka on liian järkevätä antaakseen edes puolijumalain johtaa tai vietellä itseään harhaan itsekkäisiin tarkoitusperiin, on toiselta puolen valmis ymmärtämään ja seuraamaan innostuneena kaikkea parempaa johtoa. Tuloksena on että suurimmat miehemme ja naisemme tätä nykyä johtavat epäitsekästä valtakuntaa ehdottomammin kuin teidän tsaarinne uneksivatkaan, ja niin laajalta että sen rinnalla Aleksanderin valloitukset näyttävät maakunnallisilta. Maailmassa on ihmisiä, jotka kun hyväksi katsovat kanssaihmisiinsä vedota, kykenevät pelkällä ilmoituksella saamaan yhden, viiden tai kahdeksan sadan miljoonan ihmisen huomion yhtaikaa puoleensa. Jos tilaisuus on suuremmoinen ja puhuja sen arvoinen, vallitsee todella koko maailman laajuinen hiljaisuus, toiset auringon paistaessa tai tähtien tuikkeessa, toiset päivän nousussa tai illan hämärässä, kaikki huomionsa kiinnittävät opettajan huulille. Sellainen valta teidän päivinänne olisi ehkä näyttänyt vaaralliselta, mutta ajatellessanne että sen kestävyys riippuu sen harjoittamisen, viisaudesta ja epäitsekkyydestä ja kukistuisi heti ensimmäisen väärän oireen jälkeen, voitte arvata että se on yhtä varma kuin Jumalan vallinta."
"Tri Leete", sanoin, "on puhunut minulle jotakin siitä tavasta, miten sivistyksen yleisyys yhdessä tieteellisten sovelluttamisienne kanssa on tehnyt tämän paraitten hallinnon mahdolliseksi; mutta, pyydän anteeksi, miten saattaa puhuja esittää sanottavansa niin äärettömälle lukumäärälle josta puhuitte, elleivät helluntai-ihmeet uudistu? Tottapa kuulijakunnan täytyy rajoittua ainakin niihin ainoastaan jotka käytettävää kieltä ymmärtävät."
"Onko mahdollista ettei tri Leete ole teille mitään puhunut yleismaailmallisesta kielestämme?"
"En ole muuta kieltä kuullut kuin englannin."
"Tietysti puhuu itsekukin oman maansa kieltä kansalaistensa kanssa, mutta muun maailman kanssa hän puhuu yleiskieltä — se on, me tätänykyä tarvitsemme vain kahta kieltä voidaksemme puhua kaikkien ihmisten kanssa — oman ja yleiskieltä. Me saatamme oppia niin monia kuin haluamme ja tavallisesti meitä huvittaa oppia useampia, mutta nämä kaksi vain ovat tarpeelliset käydessämme ympäri maailman tai puhuessamme kaikkialle tulkitta. Joukko pienempiä kansoja on kokonaan jättänyt sikseen kansalliskielensä ja puhuu vain yleiskieltä. Suuremmat kansat, joilla on hienoa kirjallisuutta säilytettävänä omalla kielellään, ovat olleet hitaampia siitä luopumaan, ja tällä tavalla pienemmillä kansoilla on todellisesti ollut jonkinlaista etua suurten rinnalla. Taipumus yhden ainoan kielen käyttämiseen elävänä kielenä ja käsittelemään kaikkia muita kuolleina tai kuolemaan tuomittuina on kuitenkin lisääntymässä sellaisessa määrässä että jos olisitte nukkunut vielä yhden sukupolven yli, ette ehkä olisi tavannut muita kuin filologisia tuntijoita jotka olisivat osanneet puhua kanssanne."
"Mutta yleisen telefoonin ja yleiskielen rinnalla", sanoin, "on vielä käsiteltävänä uskonnon juhla- ja kirkonmenojen puoli. Sen täytäntöä varten luullakseni hurskassieluiset yhä tarvitsevat kirkkoja kokouspaikoikseen, olkootpa miten kykeneviä tahansa niistä pääsemään opetustarkoituksissa."
"Jos joku sitä tarvetta tuntee, ei ole mitään syytä miksi he eivät voi pitää niin monta kirkkoa kuin heitä haluttaa ja kokoontua niin usein kuin soveliaiksi näkevät. En tiedä onko vielä sellaisia jotka niin tekevät. Mutta korkean henkisyysasteen yleiseksi tultua maailman oli pakko kasvaa uskonnon juhlapuolesta pois, joka muotoineen ja tunnustähtineen, pyhine aikoineen ja paikkoineen, uhrineen, juhlineen, paastoineen ja uusikuineen merkitsi niin paljon ihmissuvun lapsuusaikoina. Se aika on nyt täysin tullut jota Kristus ennusti puhuessaan vaimon kanssa Samarian lähteellä, kun Temppeliaatos kaikkine perustuksineen oli väistyvä kokonaan henkisen uskonnon tieltä, aikaan ja paikkaan katsomatta jonka hän eniten sanoi Jumalaa miellyttävän."
"Kun kirkonmenojen ja juhlien puoli uskonnosta on kadonnut", sanoin, "ja kirkossa käynti on tullut tarpeettomaksi opetustarkoituksissa sekä kun kukin valitsee oman saarnamiehensä persoonallisilla perusteilla, on kaiketi lahkokuntain täytynyt melkein kokonaan hävitä."
"Niin ovat", sanoi Mr. Barton. "Se minua muistuttaa että puheemme alkoi teidän tiedustelullanne, mihin uskontokuntaan minä kuulun. Siitä on sangen kauan aikaa, kun kansan oli tapana jakautua lahkoihin ja luokitella itsensä eri nimisinä uskontoasiain mielipiteitten vaihtelujen mukaan."
"Onko mahdollista", huudahdin, "että tarkoitatte sanoa etteivät ihmiset enää riitele uskonnosta? Todellako sanotte minulle että ihmisolennot ovat kyenneet ratkaisemaan erilaiset mielipiteet tulevasta elämästä tulematta vihollisiksi tässä elämässä? Tri Leete on pakottanut minun uskomaan sangen monia ihmeitä, mutta jo on tässä liian paljon!"
"En ihmettele että se tuntuu hämmästyttävältä esitykseltä ensi kuulemalta yhdeksännentoista vuosisadan ihmiselle", vastasi Mr. Barton. "Mutta sittenkin, kuka se alotti ja ylläpiti uskontoriitoja menneinä päivinä?"
"Ne olivat luonnollisesti kirkolliset yhdyskunnat — papit ja saarnaajat."
"Mutta niitä ei ollut paljon. Miten he kykenivät niin suuria selkkauksia aikaan saamaan?"
"Niiden kansajoukkojen avulla, jotka tietämättömyyden pimeässä eläen olivat vastaavassa määrässä taikauskoisia ja tekopyhiä ja välikappaleita kirkkolaisten käsissä."
"Mutta olihan sivistynyt vähemmistö. Olivatko hekin tekohurskaita?
Olivatko he kirkon miesten välikappaleita?"
"Päinvastoin he aina olivat tyyniä ja suvaitsevaisia uskonnollisiin kysymyksiin nähden ja papistosta riippumattomia. He mukautuivat kirkollisten vaikutukseen vain siksi että pitivät sitä tarpeellisena tietämättömän väestön vallintatarkoituksissa."
"Hyvä on. Te olette selittäneet ihmeenne. Nyt ei ole mitään tietämätöntä väestöä, jonka vuoksi järkevimpäin tarvitsisi tinkiä totuuden kanssa. Teidän sivistynyt luokkanne suvaitsevine ja filosoofisine mielipiteineen uskonnollisten erimielisyyksien suhteen ja se rikollinen hupsujoukko joka niistä elämätä piti, on tullut yhdeksi ainoaksi nyt eläväksi luokaksi."
"Miten kauan siitä on kun ihmiset lakkasivat sanomasta itseään katolilaisiksi, protestanteiksi, baptisteiksi, metodisteiksi ja niin edespäin?"
"Sen luokittelumuodon saattaa sanoa saaneen pahan täräyksen suuren vallankumouksen aikaan, jolloin lahkorajat ja oppiriidat, jotka jo silloin olivat painuneet syrjään, kokonaan lakaistiin pois ja unohdettiin veljellisen rakkauden intohimoisen vaikutuksen aikana joka saattoi ihmiset yhteen ylevämpää yhteiskuntajärjestystä perustamaan. Vanha tapa olisi ehkä uudelleen henkiin herännyt aikanaan, ellei uusi sivistys ensimäisen ihmispolven aikana vallankumouksen jälkeen olisi hävittänyt tietämättömyyden ja taikauskon maaperää, joka oli kirkollista vaikutusta ylläpitänyt, ja tehnyt sen virkoamista ikipäiviksi mahdottomaksi.
"Vaikka tietysti", jatkoi seuralaiseni, "henkisen sivistyksen yleistyminen on ainoa syy joka tarvitsee huomioon ottaa uskonnollisen lahkolaisuuden kokonaan katoamista harkittaessa, saatte vielä elävämmän käsityksen muinaisten ja nykyisten uskontotapojen välille syntyneestä juovasta, jos ajattelette muutamia taloudellisia olosuhteita, jotka nyt kokonaan ovat menneitä, mutta jotka teidän aikananne tukivat kirkollisten laitosten valtaa jotenkin oleellisessa määrässä. Tietysti etukädessä kirkkorakennukset olivat tarpeellisia saarnapaikkoja ja samoin uskonnon juhla- ja menopuolta varten. Sitäpaitsi uskonnon opetuksen voima, joka pääasiallisesti nojautui traditsioonin perustaan eikä omaan järkevyyteensä, vaati välttämättä että jokaisen saarnaajan joka halusi kuulijoita saada oli astuttava jonkun perustetun lahkojärjestön palvelukseen. Uskonto, sanalla sanoen, samoin kuin teollisuus ja politiikkakin, oli suurempain tai pienempäin yhteyksien kapitaaliyhtiö, joka yksinomaan vallitsi työalaa ja koneistoa ja johti sitä toiminimen arvon ja vallan hyväksi. Samoin kuin kaikkien niiden, jotka halusivat tointa saada politiikassa tai teollisuudessa, oli pakko tehdä sitä koneistoa vallitsevain yksilöiden tai yhtiöiden alamaisina, samoin oli uskonnollisissakin asioissa. Henkilöt jotka halusivat ryhtyä uskonnolliseen opetustoimeen saattoivat tehdä sen vain alistumalla jonkun koneistoa, työalaa ja liikkeen tahtoa vallitsevan järjestön ehtoihin — se on, yhtymällä johonkin suureen kirkolliseen yhtiöön. Uskonnon opettaminen näiden yhtiöiden ulkopuolella, ellei ollutkaan suoranaisesti laitonta, oli mitä vaikeinta tointa, olipa opettajan kyky miten suuri tahansa — yhtä vaikeata kuin oli politiikkaan osalliseksi pääseminen kantamatta puolueen tunnusmerkkiä, tai onnistuminen liikkeen harjoittamisessa suuria kapitalisteja vastaan. Uskonnolliseksi opettajaksi aikovan oli sentakia liittyminen johonkin lahkojärjestöön jonka liepeen kannattajaksi hänen oli suostuminen rupeamaan, jos halusi kuulluksi ollenkaan tulla. Järjestö saattoi olla pappisvaltainen, jossa tapauksessa hän ohjeensa sai yläpuolelta, tai se oli seurakunnallinen jossa tapauksessa hän määräyksensä sai alhaalta. Toinen tapa oli monarkillinen, toinen kansanvaltainen, toinen yhtä kurja kuin toinenkin uskonnollisen opettajan toimintapaikaksi, jonka ensi ehtona piti olla meidän mielestämme ehdoton itsemääräysvalta tunteeseen nähden ja lausuntovapaus.
"Saattanee sanoa että vanha kirkollinen järjestelmä riippui kaksinkertaisista kahleista; toinen oli tietämättömyyden aiheuttama kansan henkinen alamaisuus hengellisiin johtajiinsa nähden, ja toinen itse johtajia lahkojärjestöihin sitova kahle, jotka järjestöt hengellisinä kapitalisteina yksinoikeudekseen sitoivat opetustilaisuudet. Samoin kuin kahleet olivat kaksinkertaiset, niin oli myös niistä vapautuminen — vapautus samalla kansalle ja heidän opettajilleen, jotka johtajainsa johdossa olivat muuttuneet itse pelkiksi nukeiksi. Tätä nykyä saarnaaminen on yhtä vapaata kuin kuuleminen ja yhtä avoinna kaikille. Ihminen joka tuntee erikoista kutsumusta puhumaan tovereilleen uskonnollisista asioista ei tarvitse mitään muuta kapitaalia kuin jotakin sanomisen arvoista. Jos hänellä sitä on saattaa hän muuta koneistoa tarvitsematta kuin vapaan telefoonin saada kuulijakunnan jonka yksinomaan määrää hänen sanottavansa voima ja kunnollisuus. Hän ei nyt elä saarnaamisella. Hänen toimensa ei ole mitään erikoista ammattia. Hän ei kuulu muista kansalaisista enemmän kasvatuksen kuin toimialankaan kautta erotettuun luokkaan. Mitään tarkoitusta varten hänen ei tarvitse sitä tehdä. Korkeampi kasvatus, joka hänellä on samoinkuin toisillakin, tuottaa sopivata henkistä ainetta, ja persoonallisia tarkoituksia varten varatut runsaat loma-ajat, joita elämämme on täynnä, sekä, täydellinen vapautus velvollisuuksista neljänkymmenen viiden vuotiaana antavat yllin kyllin tilaisuutta kutsumuksensa harjoittamiseen. Sanalla sanoen nykyaikainen uskonnollinen opettaja on profeetta, ei pappi. Hänen sanojensa voima ei riipu inhimillisistä määräyksistä eikä kirkollisesta luvasta, vaan samoinkuin muinaisten profeettojen laita oli siitä miten hänen sanoillaan on voimaa vaikuttaa ihmissydämmeen."
"Jos kansa", huomautin, "olisi yhä pysyttänyt makunsa vanhanaikaisiin kirkonmenoihin, juhlatoimiin ja kasvoista kasvoihin saarnaamiseen ja haluaisi saada kirkkoja sekä pappismiehiä erikoisesti palvelukseensa, onko mitään sitä estämässä?"
"Ei todellakaan. Vapaus on sivistyksemme ensimmäinen ja viimeinen sana. Taloudellisen järjestelmämme kanssa täysin sopusoinnussa pysyen saattaa joukko yksilöitä tuloistaan luovuttaen kustannukset sekä vuokrata rakennuksia joukkotarkoituksia varten että korvaten kansalle yksilön menekin yleisessä palveluksessa ottaa hänet erikoiseksi papikseen. Vaikka valtio ei tee mitään yksilöllisiä sopimuksia minkäänlaisia, ei se liioin kielläkään niitä. Vanhaa kirkollista järjestelmää pitivät vanhoilliset jätteet jonkun ajan vallankumouksen jälkeen yllä ja sitä olisi voitu tehdä tähän asti, jos joku olisi halunnut. Mutta se ala-arvoisuus, johon palkkalaissuhteet olivat joutuneet heti vallankumouksen jälkeen, saattoi pian aseman palkatulle pappismiehelle sietämättömäksi, eikä lopulta ollut ketään joka olisi tahtonut alentua ryhtymään niin halveksittuun asemaan eikä ketään joka olisi tahtonut nauttia hengellistä palvelusta sellaisilla ehdoilla."
"Kertoessanne tätä", sanoin, "näyttää sangen selvältä, miten loikki niin kävi eikä toisin voinut käydä; mutta tuskin voitte kuvitella miten yhdeksännentoista vuosisadan ihmiseen, joka on tottunut siihen äärettömään tilaan mikä kirkollisilla rakennuksilla ja vaikutuksella oli hallussaan ihmisten asioissa, vaikuttaa aatos maailmasta joka toimeen tulee ilman mitään sellaista."
"Voin jotenkin kuvitella hämmästystänne", vastasi toverini, "vaikka en suinkaan täydellisesti. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa ettei mikään vaihdos yhteiskuntajärjestelmässä näytä meistä niin selvästi olleen teidän aikanne merkkien heijastama kuin juuri tämä kirkollisen järjestelmän menehtyminen. Kuten itse huomautitte juuri ennen tänne kirkkoon tuloamme, vallitsi silloin yleinen opin kappaleitten hajoamistila, jonka johdosta aikalaisenne arvelivat mitä jäämään piti. Papiston vaikutus ja auktoriteetti oli nopeasti häviämässä, lahkorajat olivat rikki kulumassa, uskontunnustuksia ruvettiin halveksimaan ja traditsioonien uskottavuuteen ei enää luotettu. Jos jotakin voitiin varmasti ennustaa, niin ainakin sitä että maailman uskonnolliset aatteet ja laitokset olivat lähenemässä suurta vaihdosta."
"Epäilemättä", sanoin, "jos kirkolliset minun aikanani olisivat arvelleet lopullisen tuloksen riippuvan miesten kesken vallitsevan ajatuskannan vaikutuksesta, niin heidän olisi täytynyt jättää kaiken toivonsa vaikutusvaltansa pysyväisyyden suhteen, mutta asiassapa oli toinenkin vaikutin joka heille rohkeutta antoi."
"Ja mikä se oli?"
"Naiset. Heitä minun aikanani sanottiin uskonnolliseksi sukupuoleksi. Papisto yleensä oli taipuvainen myöntämään että sivistyneen ja yleensä koko miesluokan harrastus kirkkoa kohtaan oli sangen huonoa, mutta he luottivat siihen että naisten hurskaus oli asian pelastava. Nainen oli kirkon viimeinen tuki. Naiset eivät yksinomaan olleet uskonnollisissa toimituksissa pääasiallisia läsnäolijoita, vaan suureksi osaksi heidän vaikutuksensa kautta miehiin nämä sietivät niinkin paljon kuin he tekivät kirkollisia vaatimuksia. Eivätkö siis pappismiehemme täydellisesti voineet luottaa naisten jatkuvaankin kannatukseen, tekivätpä sitten miehet mitä tahansa?"
"Varmaankin he olisivat voineet, jos naisten kanta olisi muuttumatta entiselleen jäänyt, mutta kuten epäilemättä nyt jo hyvin tiedätte, naisten näköpiirin kohoaminen ja laajeneminen joka suuntaan oli ehkä merkittävimpiä vallankumouksen yksityispiirteitä. Jos naisia sanottiin uskonnolliseksi sukupuoleksi, niin se olisi ollut suuri ansion osotus, jos sillä olisi tarkotettu että he olivat henkisesti korkeammalla, mutta sitäpä eivät ollenkaan tarkoittaneet ne jotka sitä sanamuotoa käyttivät; sillä vain tarkoitettiin kohteliaalla tavalla huomauttaa sitä tosiseikkaa että naiset teidän aikananne olivat alamaista sukua. He kun säännöllisesti olivat ala-arvoisemmin kasvatettuja kuin miehet, tottumattomia vastuunalaisuuteen ja tottuneita alamaisuuteen ja itseensä luottamattomuuteen, nojausivat he kaikissa asioissa esikuviin ja auktoriteetteihin. Siksi he luonnollisesti yhä riippuivat kiinni uskonnon auktoriteettisen opetuksen periaatteissa kauan sen jälkeen kuin miehet sen olivat hyljänneet. Kaikki se vallankumouksessa muuttui ja oikeastaan alkoi muuttua jo kauan sitä ennen. Vallankumouksen jälkeen ei ole ollut mitään erotusta sukupuolien kasvatuksessa eikä liioin heidän taloudellisen yhteiskunnallisen asemansa riippumattomuudessa, vastuunalaisuuden ja kokemuksen harjoituksessa asiain käytännöllisen johtamisen suhteen. Kuten luonnollisesti olette havainneet he eivät enää ole erikoista alempaa luokkaa kuten ennen eivätkä he liioin enää kärsi auktoriteettia enemmän uskonnossa, politiikassa, taloudessa kuin heidän veljensäkään. Jokaisessa elämän pyrkimyksessä he miesten kanssa yhtyvät samoissa olosuhteissa, kaikista pyrkimyksistämme tärkeimmässä ja valtavimmassakin — tiedon etsinnässä luonnon suhteen, ihmisen tarkoituksen suhteen sekä hänen asemansa suhteen henkiseen ja aineelliseen äärettömyyteen josta hän osa on."