Aikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!… Sydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen kuuli.
Jakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi.
Vihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen tarkastaen häntä yölampun valossa.
»Jakob!» kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä varovaisesti hänen päälleen.
Mutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan huolimatta.
Hän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina ja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen…
Tuo keveä pieni suudelma… Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt, … olisi ollut heräävinään, — ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa…
— — Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi palvelijattarelta, paljonko kello oli.
Loukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin tuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain toimeensa. Tietysti — mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla!
»No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? — — No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla meninkin ulos!… Oli oikein hauskaa, tiedätkö … ja olen nukkunut kuin kivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? — Vai ei ole —.
Loukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle… Vai kohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö — — — Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä väkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. — Käytä toki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään pahaa, tyttöseni? — Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla noin mahdottoman lapsellinen… Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin tehdä itsesi miellyttäväksi», hän vihdoin kiivastui, »ja tehdä kärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.» Hän tarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin.
Hän meni todellakin, meni tänäänkin.
Ensimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen hyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista voivan tapahtua.
Erinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt.
Reippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta, luoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä kannalla asiat nyt olivat.
»Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, — konttori oli täynnä väkeä koko aamupäivän!»
Aletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin puheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä.
»Tahdotko lisää?» Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa.
»En, kiitos, — sinulla on paistia! sepä hyvä»…
Jakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe taukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille kastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen.
»Erinomaista!» väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään…
»Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö — tätä ihanaa
paistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;» hän siirsi lautasen lähemmä
Lettaa.
Viimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken neuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta vasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire.
»Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana kevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette», hän sanoi, kun oli valmis, laskien pois veitsen ja haarukan.
»Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.»
Hän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen.
»Niin, mene sinä vain, Jakob!»
»Ymmärräthän, että minulla on kiire!»
»Koetan tottua siihen» hän vastasi soinnuttomasti.
»Tottua? Mihin?»
»Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut — ja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.»
»Sinähän nukuit!»
Oh! —
Letta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan nähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin.
»Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette merkillisiä».
»Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.»
»Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän huolta siitä, että teen sen tänäänkin!» hän puhkesi kärsimättömästi, »kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua… Senvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä tietänyt, mitä tehdä».
»Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä»; — hän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; »minä kävelen tässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.»
»Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, — eikä siihen juuri kannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja kantaa teitä kaikkia konttorillani!» Hän astui kiivaasti lattian poikki, kädet housuntaskuissa. »Tietysti minä olen itsekäs» — hän kääntyi äkkiä ja jäi seisomaan matkan päähän, — »erittäin itsekäs enkä koskaan ajattele sinua ja lapsia — niin, minäkö heistä välittäisin!» hänen äänensä koveni.
»Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät, Jakob; — minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.
»Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? — Mutta sinä painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, — painostat sietämättömästi, sanon minä… Minä jo alan luulla tehneeni jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan.
»Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»…
»Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja konttori. Eiköhän sentään?» — hän taputteli Lettaa — »eikö sinusta sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?»
»Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli.
»Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki sinulle!»
… »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.»
»Niin kyllä, rakas ystäväni… Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa. »Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. — Mutta ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti.
»Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen.
»Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», — hän yritti lempeällä äänellä.
»Älä nyt enää ole noin — kovin — suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta…
Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin, joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob eli omaa, hän omaa elämäänsä.
— Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.
»Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat heittiöitä.»
»Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen.
»Luonnoltaan, — vain luonnoltaan… Tulin tässä iltapäivällä näitä asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä myönnän sen.»
Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.
»Rakkaani, — oma kultani!»
Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten…
»Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?»
»Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» —
»Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa — ystävää lähettyvillesi — voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai tuttavistasi kesäksi — vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on tilaa kyllin.
Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun… Oliko se niin tyhmää?»
»Ei — ei suinkaan», sai Letta sanotuksi — hitaasti kuin haaveesta heräten; »voisihan se olla kylläkin … kylläkin hauskaa.»
»No niin — kenen siis?» tiukkasi Jakob.
»Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään.
»Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela… Ota kynä käteesi ja kirjoita heti — pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!»
VIII.
Konstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma sievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia mahdollisia mukavuuksia — sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla huoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai asettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän vuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään — ja juuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun.
He katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja Konstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat puolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä hullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen mielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä ja korvainsa päälle vetänyt. Ei — rouvalle oli toki etusija annettava; — käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen…
… »Alette, kuulehan», kuulusteli Konstance varovasti, »te käytte kai vieraisillakin joskus?»
»Kyllä, käymmehän me» —
»Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona ainoatakaan iltaa.»
»Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?»
»Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.»
»Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole konttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.»
»Niin Jakob. Entä sinä?» hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä hämmästyksestä suurenivat, ennenkuin pääsi perehtymään talon oloihin, — »eikö sinusta aika käy pitkäksi ja ikäväksi? Ethän *sinä* työskentele konttorissa!»
»Täytyy sitä vähän miestäänkin muistaa, — ja kun nyt Jakob…»
»Niin, sinä istut kotona ja olet *olemassa* häntä varten.»
Alette kohautti päätään. Sanoissa oli sellaista sävyä, että hänellä olisi ollut halu vastata niihin. Mutta samassa tuli lapsenhoitaja ulosmenoa varten puettu pikku tyttö käsivarrellaan, ja pojan oli lähdettävä mukaan. Tämä istui lattialla keskellä auringonpaisteruutua ja reuhtoi ja puri lakkaamatta puuhevosensa häntää.
Vihdoinkin he pääsivät menemään eteisen ovesta, ja naiset palasivat saliin. Alette kokoili vaipat ja leikkikalut pojan jäljeltä, hänen ystävättärensä istui keinutuolissa, hiljakseen kiikkuen, puoleksi loikoen, ja, niinkuin näytti, vain tarkastellen somia sormiaan. Tuon tuostakin siirtyi katse sormien yli Lettaan.
»Ulkona on todellakin ihanaa!»
»Niin, kyllä se lapsille tekee hyvää». —
»Ihan kesä-ilma. — Mutta onko sinulla oikeastaan mitään toimittamista täällä kotona nyt… Jospa lähtisimme pienelle kävelyretkelle? — ja entä jos sitten illalla menisimme apteekkarille, niin olisi se käynti tehtynä. — Rouvahan meitä niin pyysi tulemaan, kun täällä viimein kävi.»
»Niin — mutta Jakob, näetkö, — eihän hän voi jäädä kotiin yksikseen…»
»Taivas varjelkoon minua menemästä naimisiin ja joutumasta olemaan olemassa toista varten. En iki päivinäni siihen kelpaisi. Tuolla konttorissa istuu miehesi ja on olemassa sinua varten ja täällä istut sinä ja olet olemassa häntä varten.»
»Käymmehän me usein ulkona yhdessä … eikä nainut vaimo todellakaan saa olla noin ylen määrin huvittelunhaluinen!» hän huomautti hieman torjuen ja samalla tahtoen tuoda esiin oman arvonsa naituna naisena vanhemman serkun rinnalla.
»Olet kahdenkymmenenkolmen tai -neljän vanha… Noinko talttuneeksi sitä käy, kun on naimisissa! — niin ettei voi edes juolahtaa mieleenkään lähteä yksin kävelymatkalle, vaikka on tällainen ilma… Onhan teillä hevonen ja rattaat — ja renkipoika?»
»On toki! — Ja kyllä me niitä käytämmekin; mutta Jakob on jo kyllästynyt ajelemiseen, ymmärräthän — kaikki toimitusmatkat…»
»Ajattelepas, jos hän pistäytyisi talliin ja huomaisikin sen tyhjäksi! Eihän hän hevosta tänään tarvitse… Minuun on mennyt sellainen kauhea halu tehdä jotakin, Alette! — nähdä Jakobin kasvot, kun me pyydämme ajopelejä lähteäksemme ulos iltapäivällä. Tahdotko, niin kysyn häneltä?»
»Kiitos, kyllä minä sen itsekin teen. Sinä muuten erehdyt, jos luulet, etten minä hevosta saa milloin ikinä vain tahdon. Kysymys on vain siitä, tahdonko.»
»No tahdotko — todella, — — kyllä oletkin totuttanut hänet perin pohjin hulluille tavoille.»
Samassa Alette lähti konttoriin ja palasi seurassaan Jakob, joka osoittautui ylen kohteliaaksi… Se oli hänen syynsä, ihan anteeksiantamatonta, ettei hän ennemmin ollut tullut ajatelleeksi tarjota Konstancelle ajoneuvoja; tietysti ne olivat hänen käytettävissään milloin hän vain sinnepäinkään viittaisi. Sanalla sanoen ihan ja juuri yksinomaan ne olivat hänen käytettävissään.
Hevonen valjastettiin hänen huolellisesti valvoessaan toimitusta, ja itse hän auttoi heidät rattaille — reippaan, tuhkanvaalean serkun ensiksi…
Minne heidän oli ajettava? Jopa nyt, ei hän tahtonut puuttua niin vaaralliseen toimeen, muka antamaan viittauksia ja neuvoja; — hehän olivat itsenäisiä naisia… Kyllä, kyllä hän sanoo terveiset pikku tytölle ja pojalle, kun he ajoneuvoissaan saapuvat kotiin!
He vierivät tiehensä ja Jakob jäi portaille seisomaan vertaillen eräänlaisella tyytyväisyydellä päivänvarjon alla istuvan vaimonsa kaunista tyylikästä vartaloa serkun lyhyempään, tanakampaan, reippaampaan. Hän otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä hymyillen kaksimielinen ilme kasvoissaan.
Tuollaisella serkulla ei ilmeisesti ole käsitystä muusta kuin oikeuksista…
Tilata hevonen ja ajoneuvot noin vaan portaitten eteen — tokko tuo lienee omiaan talon tavoiksi ajan mittaan… Olisipa mukavaa tietää, miten kauan hän on ollut kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha, niinkuin sanoo…
Monet kerrat hän sinä iltapäivänä kävi konttorinikkunasta katsomassa; kesti kauan, ennenkuin naiset saapuivat kotiin…
Hän istui kokonaan syventyneenä hakemuskirjaan, jonka hän toivoi saavansa valmiiksi vielä tänä iltana, kun kuuli rattaiden kolinaa. He nauroivat ja puhelivat eteisessä, ja sitten Alette hattu ja päällystakki vielä yllään pisti päänsä ovesta:
»Tässä nyt olemme, Jakob! Et voi uskoa, miten meillä on ollut hauskaa!»
Raittiin ilman tuoksu vielä ympärillään hän seisoi kirjoituspöydän ääressä ja suuteli miestään lämpimästi pari kolme kertaa. »Tulethan kohta sisään… Tiedätkö, onko pikku tyttö ollut kiltti?» hän kysäisi äkkiä ja pyörähti ulos ovesta.
Tämä oli kuin uusi tapaus tuossa tavallisessa jokapäiväisessä elämässä, tämä vaimon käynti kylässä noin omin päin; ja Jakob istui siinä lopultikin aika uteliaana tietämään, minkälainen heidän matkansa oikeastaan oli ollut.
Mutta rientää heti sisään — saahan heitä vähän kiusata…
Illallispöydässä kävi mieliala oikein vilkkaaksi. He olivat ajaneet kauas pitkin kaunista joenrantaa ja paluumatkalla käyneet parissa paikassa vieraisilla — mieli vielä aaltoili siitä. Konstance huvitti heitä kuvailemalla sattuvia havaintojaan paikkakunnasta ja sen henkilöistä ja Jakob ja Alette pitivät huolta siitä, että hän sai kaikki vaillinaiset tietonsa täydennetyiksi.
»Sanokaa minulle, herra asianajaja», hän lopuksi kysyi, — »olemme kai teidän mielestänne tänä päivänä olleet oikeita hurjapäitä, hevonen karannut tallista ja rouva talosta?»
»Ja saat uskoa, että hauskaa olemme pitäneet», vakuutteli Alette.
»Ja minä voin vakuuttaa, että tulit luokseni konttoriin niin raittiina ja reippaana kuin jos olisit käynyt Amerikassa», Jakob selitti.
»Mitä, — onko hän muuten sitten ikävä teidän seurassanne?» ihmetteli Konstance ilkeämielisesti. »Alan vähitellen uskoa, että olet perin pohjin pilannut miehesi, Alette. Ollapa minulla hevonen ja ajoneuvot!»
»Kyllä sitten menoa riittäisi! Sanokaa, ottaisitteko miehenne mukaan matkoillenne?» kuulusteli Jakob.
»Tarkoitatte, että mies on niissä ihan välttämätön olemassa; hevonenhan se toki vetää. — Mutta voitte uskoa, että grüneriläisten silmät suurenivat, kun näkivät rouva Mörkin tulevan ilman herraansa ja miestänsä! Melkein kuin eivät olisi uskoneet sinun voivan seisoa yksin omilla jaloillasi, Alette! Kyllä ne rouvat tekeytyvät avuttomiksi… Sinusta olisi kai ihan kauhistuttavaa ajatella, että jonakin iltana lähtisit yksin ulos.»
»Saattaisi olla; kyllä se minusta tuntuisi vähän epämieluisalta.»
»Vai tuntuisi?» ihmetteli Jakob.
»Olen niin tottumaton olemaan noin omin päin, näetkö… Olen käynyt ikäänkuin ujoksi, tunnen sen.»
»Oma raukkani, niinkö todellakin? Olet kulkenut tässä ja tuuditellut ja kiikutellut, kunnes olet käynyt ihmispeloksi»…
Hän vaipui ajatuksiin; teekeittiön takaa hän katsahti vaimoonsa.
»Minä luulen, että saamme ruveta harjaantumaan ja karkaisemaan itseämme olemaan taas ihmisten seurassa — kuten muinoin roomalaiset totuttautuivat kimbreihin ja teutooneihin… Vai mitä, Letta? Jos aloittaisimme pitämällä tervetuliaiskestit neiti Konstancelle huomenna tai ylihuomenna — niinpiankuin vain kerkeät. En ollenkaan epäile, ettei siitä seuraa kutsuja sinne ja tänne — erittäinkin kun meillä on syöttinä sellainen uutuus kuin sinun serkkusi.»
Ehdotukseen suostuttiin empimättä. Nyt alkoi vilkas keskustelu vieraiden valinnasta, sillävälin kuin ajoretken aiheuttama teen ja voileipien suurenmoinen menekki herätti Jakobissa ihastusta.
»Ei, nyt meidän täytyy nousta!» päätti Alette; hänen oli pantava lapset nukkumaan.
— Kello oli jo puoli kymmenen, kun hän taas tuli saliin.
»Mutta, Jakob-kulta, etkö olekaan konttorissa?» hän kysyi ihmetellen.
»Siellä palaa lamppu turhaan.»
Jakob käveli lattialla puhellen innokkaasti Konstancen kanssa.
»Sammuta se vaan, Aletie; ei näy työstä enää tänä iltana tulevan mitään…»
… »Vai niin, Te panette rahanne elinkorkolaitokseen?» hän jatkoi huvitettuna.
»Yksinäinen tyttö, kuten minä, seisoo aivan toisin omilla jaloillaan, kun hän tietää tulevaisuutensa turvatuksi.»
Hän istui keinutuolissa niska patjaa vasten, ja kun hän kumartui asennostaan eteenpäin ja jutteli innoissaan, muodostui hänen vaaleihin kasvoihinsa pari hymykuoppaa, joilla tuskin oli mitään tekemistä lemmentunteiden kanssa.
»Niin, niin», myönteli Jakob miettivästi, »olenhan minäkin vähän säästöjä koonnut … ja usein on ollut sangen vaikea ratkaista, minne ne sijoittaa. Ja olen tullut siihen päätökseen, että täytyy luottaa sen paikkakunnan olosuhteisiin, jossa työskentelee, ja kulkea niiden mukana — uskoa metsään… Mitä, neiti Konstance, ettekö luule, että siinä liikemies tekee järkevästi?»
Alette seisoi hetkisen kuunnellen heitä… Ihan he täydellä todella keskustelivat liikeasioista.
»Ja niin minä olenkin tehnyt pienen alun ostamalla pari metsäpalstaa. Ne saavat kasvaa. Se on säästökassa sekin.»
»Ei, mutta Jakob! — Etkä sinä ole siitä minulle virkkanut mitään.
Ettäkö meillä todellakin on kaksi metsää?»
»On kyllä, — kaksi kertaa tuhat kruunua on minulla sijoitettuna, ihan Bervenin metsän viereen Länsijoen varrelle. Ja jos minä saan vähän lisää varoja kokoon tänä vuonna, panen nekin sinne! — Katsotte minuun, neiti Konstance, ikäänkuin luulisitte minua keinottelijaksi! — olkaa huoleti. Mutta hiukkaisen, — hiukkaisen pitää toki uskaltaa panna yhden kortin varaan, jos mielii jotakin voittaa — vai mitä arvelette, neiti? — Muutenhan voisi rahansa yhtä hyvin pankissakin pitää»…
Kysyä Konstancen mieltä tuollaisista asioista! ihmetteli Alette päätään tuskin huomattavasti keikauttaen.
»Vähän tuulta purjeisiin liikeasioissa — vähän suolaa ja pippuria säilöönpanossa — niin että metsä saa humista tulevaisuutta … — kasvaa hirsiä omaa kotia varten»…
Alette istui tuijottaen mieheensä. Ei hän koskaan ollut *hänelle* noin puhunut. Oli jotakin uutta, — tuo, mitä hän puhui heidän omasta…
Yhä jatkui vilkas keskustelu metsästä ja siitä, mikä saattoi olla uhkapeliä ja mikä vain järkevää luottamusta paikkakunnan edellytyksiin ja oloihin.
Jakob yhä innostui puhumaan ja Konstance, joka oleskellessaan eri seuduilla maata oli saavuttanut melkoisen käytännöllisen arvostelukyvyn, ylläpiti hänen intoaan tuomalla esiin omia mielenkiintoisia huomautuksiaan.
Kynttilä, jonka Konstance vihdoin sytytti lähteäkseen omaan huoneeseensa, sai lyhetä hyvän matkaa, ennenkuin lähdöstä tuli tosi.
Alette saattoi häntä kuten ainakin, mutta vastoin tapaansa jäi vain hetkiseksi hänen luokseen.
»Todellakin älykäs nainen», selitti Jakob hilpeänä, kun Alette palasi saliin, »tervejärkinen.»
»Sain tänä iltana oppia yhtä ja toista, mitä en ennen tietänyt», Alette huomautti.
»Eikö totta? — hän on sangen huvitettu kaikenlaisista asioista — ollakseen nainen?»
»Eikä sinun näy olleen kovinkaan vaikea jättää konttoritöitä tänä iltana» Alette lisäsi lyhyeen.
»Mitä?»… Jakob katsoi häneen tutkivasti. — »Niin, näetkö, hän voi keskustella liikeasioista, ja se vetää — — Tuntuu niin hyvältä täällä! Jos tietäisit, miten pidän tätä kodistani, tästä huoneesta, vaimostani…
»Kun lisää tulee vähän pippuria ja suolaa; niin, puhu suoraan vaan!»
»Mutta sinähän olet kaiken tämän sieluna, — niin raikkaana kuin tänään tulit. — Epäiletkö, Letta?»
»En, Jakob, en minä epäile.»
»No niin — katso minuun sitten.»
»En minä epäile, kuulethan sen. Uskon kyllä, että sinä pidät minusta.»
»Jumaloin sinua, niin sinun pitää sanoa, — niin solakka ja ylväs koko olennoltasi! Ja nyt sinun totta tosiaan on lähdettävä ihmisten joukkoon, että saavat nähdä, kuka sinä olet. Minä tahdon, että pääset oikeuksiisi; — olen ollut kuin mikäkin vanginvartija. — No, etkö olekaan tyytyväinen?… Olet niin suloinen.»
»En ollenkaan halua olla tuollainen korkeampi olento.»
»Siinäkö sitä taas ollaan! — Onko maailmassa mitään muuta kuin te, joille minä elän, — enkö tee työtä vain sinua varten, teenkö muuta kuin ajattelen sinua ja lapsia, ja sittenkin —»
Hän asteli edestakaisin, mieli kuohuksissa.
»No niin, huomaan sen kyllä» — hän jatkoi tyyntyneenä; »oma syynihän on, kun olen antanut sinun istua täällä kotona yksinäsi, niin että olet saanut mielialasi vain minusta… Tietysti sinun pitää päästä muiden seuraan… Näethän, miten hauskaa tänäänkin oli, — — siihen asti kuin jäimme kahden!» hän ei voinut olla lisäämättä.
Hän lähti harmistuneena makuuhuoneeseen.
IX.
Tämähän oli oikein virkeä ja hauska paikkakunta, päätteli Konstance. Tiesi taivas, mitä enimmällä osalla näitä ihmisiä oikeastaan oli toimitettavaa, sillä aikaa heillä oli aina!
He olivat huvitelleet koko kesän. Jollei ollut kutsuja tai pieniä vieraskäyntejä, niin lähdettiin huviretkelle, ja Konstancella oli aivan erikoinen taito saada ihmiset liikkeelle: hän ei voinut olla rauhassa kahta päivää, ilman että kolmantena oli välttämättä keksittävä jotakin uutta. Vilkkaana ja puheliaana, täynnä leikkiä ja kujetta hän huvitti kaikkia. Hänellä oli erinomaiset seurustelulahjat ja hän oli kekseliäs, mikä joskus saattoi käydä isäntäväelle rasittavaksi, mutta sen sijaan loi vilkkautta vieraisiin. Senpä tähden kaikki halusivatkin hänen seuraansa.
Ja kotona kävi sitten iloinen puhelu ja armoton arvostelu. Jos Alette oli erikoisen taipuvainen huomaamaan elämän koomilliset puolet, niin oli toisella lisäksi kyky pistellä samalla kuin oli sukkela. Elämä, joka kaikkialla oli asettanut hänelle rajat ja pakottanut itsehillitsemiseen, oli kasvattanut häneen teräviä okaita; ja täällä hän nyt sattumalta oli joutunut oloihin, missä hän sai päästää kahleditun kielensä vapaasti valloilleen.
»Totta tosiaan, hän ei ole mikään piikitön hunajamehiläinen», Jakob selitti; »mutta sukkela hän on!»
Ja sinä aikana kesällä, jolloin setä ja täti Vosgraff olivat heillä käymässä, hän oli aivan verraton, kerrassaan kuin pelastuksen enkeli talossa. Sedän levottomuuden ja tädin jutteluhalun — molemmat hän tiesi tyydyttää; hän oli elämän varrella tottunut kaikenlaisiin vaatimuksiin ja velvollisuuksiin. Vanhempia herroja kohtaan hän heti löysi oikean sävyn. Entäs tädin suhteen! — jo ensi silmänluonnilla hän huomasi, mitä hänen puvussaan oli kallisarvoista ja ihailtavaa — ja osasi sitäpaitsi antaa hänelle viittauksia paikkakunnan oloista ja henkilöistä.
Oikeusneuvos nautti aina siellä käydessään jonkinlaisella oikeutetulla ylpeydellä siitä, että noiden nuorten menestys paikkakunnalla oli silminnähtävästi yhä vain kasvamaan päin.
»Hän on totisesti sangen lahjakas, ansaitsee varmaankin enemmän kuin valtioneuvos»… Oli muutamia korkeampi-arvoisia henkilöitä, joita oikeusneuvos kunnioitti tällaisella tuttavallisella lausunnolla.
Ja asianajaja Mörkin talon saattoi vähitellen laskea paikkakunnan vieraanvaraisimpiin. Olikin eroa entisen ja nykyisen rouva Mörkin välillä: hieman ujon Alenen, joka keväällä alkoi näyttäytyä seuraelämässä, ja tuon reippaan, arvokkaan vallasnaisen, joka hillityn, säädyllisen rouvamaisuuden taa jossakin määrin peitti huvitteluilonsa, jota sai pyytämällä pyytää tanssiin ja joka parikin kertaa esteli, ennenkuin suostui olemaan leskisillä nuorten kanssa ulkona nurmella.
Jakob maksoi jonkinlaisella tyydytyksellä uuden seuraelämän tuottamat lisämenot. Ja kun Alette, puettuna kutsuja varten, iltasilla pistäytyi konttoriin ja koetti pusertaa häneltä lupauksen tulla perästä niinpiankuin ennätti; ja kun, hänen toivotettuaan vaimolleen hauskaa iltaa, ovi oli sulkeutunut, saattoi kyllä Jakobinkin mielessä väikkyä, että ehkei pieni korttipeli ja jutustus olisi niinkään hullua. Ja niin hän hyvinkäytetyn työajan jälkeen kävi pistäytymässä lasten luona makuuhuoneessa pukeutuakseen ja lähteäkseen perästä.
Jakob oli alkanut melkeinpä ylpeillä siitä, että hänellä oli kaunis koti ja kaunis vaimo näytettävänä. Alette sai alituiseen kuulla, että hän oli kaunein koko maailmassa; oli todellinen ilo katsoa, miltä hän näytti, hän ei iki päivinä olisi toisenlaista vaimoa tahtonut!
Hän toisti tämän uudelleen ja taas uudelleen, ja pari kertaa nämä sanat tuntuivatkin kuin laastari Aletten mielipahalle sen johdosta, että Jakob kotimatkalla iltaisin melkeinpä yksinomaan kääntyi Konstancen puoleen, kun tuli puhe jostakin vakavammasta kysymyksestä — paikkakunnan henkilöistä, heidän oloistaan ja liikeasioistaan.
Hän ei voinut olla harmittelematta huomatessaan, että nämä kotimatkat jok'ikinen kerta päättyivät tuontapaisiin keskusteluihin…
Ja kun sitten eräänä iltana heidän kotiin tultuaan Alette vastasi Jakobin lämpimään tunteenpurkaukseen itkettynein silmin, tämä suorastaan hermostui ja moitti vaimoaan oikulliseksi.
Mutta oliko tuo sitten hauskaa, että Jakob kerran toisensa jälkeen jäi saliin kertomaan Konstancelle — ja aina vain hänelle — kaikenlaisista konttorissa tapahtuneista asioista. Hän ei voinut sille mitään, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä heidän myöhemmin ollessaan kahden kesken, ja silloin Jakob kävi kärsimättömäksi ja katsoi häneen pilkallisesti silmälasiensa takaa… »Eihän hän nyt toki ollut mustasukkainen? — kadehtiko hän serkkuaan? — Tyttöraukalla ei ole muuta kuin harvinaisen terve järkensä, millä komeilla tässä maailmassa… Ole sinä oma itsesi, kultani — se on tuhat kertaa enemmän kuin kaikki järkeily.» —
Saattoi muuten olla niinkin, että Alette itse oli tavallista arkatunteisempi, hän ei nykyjään oikein ollut siinä mielentilassa, että olisi voinut ottaa asiat valoisalta kannalta … jotenkin huonossa voinnissa päivin, hänen oli pakko vähän säästää itseään ja usein kesken kaiken levähtää sängyssä näin syyspuoleen. Hän nojautui hieman raskaasti Jakobin käsivarteen; olihan taas piakkoin perhe lisääntyvä. Ja vaikka hän viime aikoina oli tuntenut olevansa liian väsynyt lähteäkseen vieraisille, oli hän sen kuitenkin tehnyt pysyäkseen mukana ja seuratakseen Konstancea. Silloin hän istui katsellen haluttomana yhtä ja toista sellaista, joka muuten olisi häntä hyvinkin huvittanut, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen edes hiukankin vilkkaana.
Tänä iltana oli taaskin kutsut — luultavasti isonlaiset, kapteeni
Böckmanin luona.
Hänellä ei tähän aikaan ollut kuin pari sopivaa vieraspukua, ja hän oli ottanut ne esille katsoakseen, mitä koristuksia hän voisi niihin käyttää. Mutta kun hänen piti ruveta pukeutumaan, ei hänellä ollut siihen vähääkään halua. Hän kulki siinä hämärissä kahden vaiheilla; hän tahtoi lykätä päätöksenteon mahdollisimman kauas.
»Hm, hm — lähteäkö nyt tuonne pimeään ja märkään», hän sanoi, kun Jakob tuli sisään saadakseen konttorilampun sytytetyksi.
»Etkö luule, että se virkistäisi sinua vähäisen — voithan valjastuttaa hevosen ja lähteä ajaen?»
»Olisi niin suloista kerrankin olla yksin kotona, levätä sohvalla ja lukea, — — mitä arvelet, Jakob!»
»No niin, ystäväni, niinkuin itse tahdot, ehkä se on sinulle parasta.»
»Nyt se saa olla päätettynä; ripustan pukuni kaappiin takaisin»…
»Konstance, Konstance!» hän huusi ovesta serkulleen. »Saat lähteä yksin tänä iltana… Minkä puvun sinä otat? — Sinä käytät liian usein samaa. Saat hyvin mielellään minulta jonkin pitsikauluksen ja uuden hopeanuoleni voisit panna tukkaasi.»…
— — — — — — — — — — — — — — — —
— — Alette oli sinä iltana asettautunut oikein mukavasti lepäämään sohvalle lampun ääreen. Pikku poika leikki ja kompuroi kaikessa rauhassa hänen vierellään lattialla ja lastenkamarista kuului tuuditus-laulua.
Tuntui niin rauhalliselta kerrankin olla ilman Konstancea. Ja konttorissa istui Jakob; hän teki työtä heidän kaikkien edestä, raukka!
Miten hän rakasti heitä…. Alette saattoi ihan nähdä hänet edessään, ruskea tukka punertavana lampunvalossa ja nuo leveät kasvot, joissa oli eloa joka piirteessä; hänen miettiessään liikkuivat leukapielet kuin hän olisi pureskellut tupakkaa…
Kello oli jo kohta yhdeksän, kun Jakob vihdoin kiireesti pistäytyi sisään, lamppu kädessä.
»Oletko lopettanut työsi, Jakob?»
»Olen, ja nyt menen pukeutumaan — kyllä vielä ennätän, ennenkuin illallinen siellä alkaa.»
»Etkö sitten … ja minä kun —»
»Mitä?»
»Ei mitään, Jakob! — Mene sinä vaan, koska sinua huvittaa.»
Hän oli jo makuukamarissa.
Alette nousi äkkiä istualleen.
»Uh, miten sinä lykkäät tuolia, poika», hän sanoi tarttuen lapseen hiukan kiivaasti, niin että pienokainen alkoi huutaa.
Hän nosti pojan syliinsä.
»No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin… Mutta me jäämme yksin, näetkö. Sama se meistä — ja vieraissa on hauskempaa… Olet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan»…
Poika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob seurustelupuvussa tuli sisään.
»Hyvää yötä molemmat», sanoi hän suudellen heitä kiireesti. »Ole nyt kiltti äidille, pikku mies… Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan Konstancekin haettava.» —
— — Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä sukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita kerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän liioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja kasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei tarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob söi ja nauroi ja myönsi tyynesti:
Ei, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit hänen nenälleen.
Viimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance päätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän heitä unohtaisi.
»Mitä Te sanotte — ettehän aikone meitä vielä jättää?» huudahti Jakob lämpimästi.
»Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika»; hän painoi vaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta kohti.
Alette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä.
Hänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.
»On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin», lausui Jakob tultuaan hänen perästään makuukamariin.
»Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt, kun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa» hän jatkoi, kun Alette ei vastannut.
»Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen tyhjältä ilman häntä», hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei kääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten vaatteita.
»Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?» kysyi hän ärtyisästi — »sen käytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää — hän on ystäväsi, jonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.»
»Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob — ainakin siinä suhteessa»… hän verkalleen vastasi.
»Sinun tähtesi — tietysti!» —
»Eikö mitä, Jakob!» Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin — »et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn — minä muka olen mustasukkainen tai kadehdin häntä.»
»Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! — en sanaakaan.»
»Et ole, — mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä ajattelet… Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä toisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.»
»Uskottuna? — Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan käytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa, jotka ovat hauskoja — tai sukkelia — tai huvitettuja jostakin, kun kerran on naimisissa?»
»Se riippuu kyllä asianhaaroista!»
»Ei, tietysti he kaikki anastavat vaimon paikan; — vaimon pitää riittää täyttämään miehen koko näköpiiri, hänen yksin — muuten hyväinen aika!»
»Sinä tiedät hyvin, Jakob, etten minä sitä tarkoita!»
»Et, tietysti et … pitää vain karttaa kaikkia niitä, jotka ovat huvittavia, ymmärrän sen hyvin — niitä naisia nimittäin! — Silmälaput päähän omassa talossaankin!»
»Niin, pilkkaa sinä vaan; — mutta pyytää häntä jäämään — vielä kokonaiseksi talveksi — minunko?» Hänen kasvonsa hehkuivat ja ääni vapisi — »ei, Jakob, sitä minä en tee!»
»Hyväinen aika, rouva! Niinkuin tahdot, ihan miten haluat»…
»En minä ole mustasukkainen» hän purskahti itkemään, — »olen vain niin sanomattoman onneton ja olen ollut aina siitä asti, kuin hän tuli taloon… Et ainoatakaan iltaa sinä minun tähteni ole sisällä, hänen armostaan vain saan sinut tänne… Ja eilen sinä lähdit ilman muuta ja jätit minut yksin»…
»Jo riittää, Alette! Olet sanonut ihan tarpeeksi … olen täydellisesti tyytyväinen viittauksiisi. — Tietysti olet erehtynyt perin pohjin, mutta samapa se… Ja mitä pikemmin sinä kohteliaalla tavalla saat ystäväsi lähtemään, sitä parempi.
Sano minulle», hän hieman kostonhaluisena kysyi kääntyen ovella — »vieläkö tämän jälkeen aiot olla hänen kanssaan kirjeenvaihdossa?»
X.
Alkoi nähtävästi vähitellen selvitä, että hyvät ajat olivat tulossa koko laajalla metsäalueella. Paikkakunnan sanomalehdessä oli tuon tuostakin puutavarain hintatietoja, jotka osoittivat yhä nousevaa suuntaa. Pienemmätkin puut, joilla ei ennen mitään arvoa ollut, kannatti nyt kaataa ja muuttaa rahaksi. Ja neliöpeninkulmittain seisoivat metsät harjujen rinteillä kasvaen yhtä varmasti kuin omistajan parta ja kantaen hänelle kultaa joka tuumalta, minkä koko eneni. Pienikin hinnannousu saattoi kohottaa sen arvoa sadoilla tai tuhansilla talareilla.
Yli talonpoikaistalojen ja kautta koko pienen kaupungin kävi jonkinlainen huumaus noista rajattomista metsistä, joissa tuhansien hakkaajain kädet heiluttelivat kirvestä ja jotka tuntemattomina, mittaamattomina ulottuivat silmänkantamattomiin. Ja humu kuului joelta, joka aina vain täytensä kuljetti hirsiä tuosta salaperäisestä kultalasta.
Huhuttiin metsäkauppiaista, ja huhut näyttäytyivät tosiksi. Miehet, joilla ei vielä eilen ollut penninkään edestä luottoa, olivat nyt suurtilallisia, taskussa suurnumeroiset pankkikirjat ja hoidossaan kokonaiset liikeyritykset.
Koko paikkakunta oli vähitellen saanut levottomamman leiman. Siellä täällä kaupungissa tai pitkin molempia joenrantoja kohosi vastarakennettuja tai juuri valmistumaisillaan olevia puutaloja, joiden omistajat panivat pystyyn pienen kauppapuodin tai olutmyymälän tai työpajan tavallisesti jo ennen kuin talo vielä oli laudoitettu tai ikkunat valmiit yläkerroksessa, missä rakennustyö vielä oli täydessä käynnissä.
Pääkadulla näkyi — paitsi tunnettua korutavara- ja maalaistuotteiden kauppaa — kaksi äskenmaalattua taloa, valkoinen ja keltainen, joihin kumpaiseenkin oli rakennettu yksi kerros lisää ja joiden alakerrassa suuret uudenaikuiset näyteikkunat komeilivat. Hautuumaan edessä olevalta aukealta paikalta, joka kulki torin nimellä, olivat muutamat maaseutulaiset äskettäin ostaneet ison tontin vanhoine taloineen, jotka he aikoivat repiä alas; — sanottiin, että aikomus oli rakentaa siihen hotelli, ja kivijalasta päättäen oli siitä tuleva oikein melkoisen tilava puupalatsi.
Se seikka, että eräs arkkitehti oli huomannut maksavan vaivaa asettua asumaan kaupunkiin, todisti, etteivät laajat rakennuspuuhat tulisi tähän pysähtymään. Ja tuon tuostakin kuuli kerrottavan rakennuksista, jotka ympäristön tilanomistajat aikoivat joko koroittaa lisäkerroksilla tai rakentaa uudenaikuiseen tyyliin.
Ja saattoiko löytää parempaa todistusta tällaisen rakennuskuumeen tarttuvasta voimasta kuin sen, että nyt oli itse opettaja Krabbekin — s. o. rouva Krabbe — ruvennut yrittämään, ostanut talonsa viereisen tontin vanhoine puuhökkeleineen ja alkanut rakentaa ja laajentaa taloaan.
Alakerrassa asuva asianajaja Mörk se näet tarvitsi tilavamman huoneiston, muuten heidän olisi täytynyt muuttaa; he olivat jo kauan asuneet liian ahtaasti. Ei riittänyt enää se, että ulkorakennuksia ja vaunuvajaa oli laajennettu; itse asuinhuoneisto oli saatava avarammaksi. He eivät enää voineet kaikessa vaatimattomuudessa sulloa seurapiirivieraitaan pariin pieneen huoneeseen, ja suorastaan välttämättömänä täytyi pitää kunnollista vierashuonetta, jossa saattaisivat palkita sen rakastettavuuden, mitä erinäiset maaseutututtavat heitä kohtaan osoittivat, — puhumattakaan siitä, että he konttorin lisäksi välttämättömästi tarvitsivat etuhuoneen, missä konttoristi Tobiesenilla olisi pulpettinsa ja paikkansa.
Mörkillä ei enää ollut niinkään pieni talous: kolme palvelustyttöä ja renki sekä konttorissa yksi, toisinaan kaksikin apulaista.
Paitsi vanhinta, lähes kahdeksanvuotiasta Johan Henrikiä, käveli, tallusteli ja ryömi huoneissa enemmän tai vähemmän pystysuorassa asennossa vielä kolme pienempää: Pikkutyttö, Alf ja Viking; — viimeinen vasta viime kesästä.
Mutta Alette saattoi aivan huoletta jättää kotinsa päiväksi tai pariksi, hänen Kareninsa ja hänen luotettava lapsenhoitajansa olivat kuin kaksi tukipylvästä, ja renki Gudbrand ei koskaan juonut itseään humalaan paitsi lauantai-iltaisin työn päätyttyä, ja silloin hän aina alkoi kehua rouvaa.
Ja kohosihan Alette-rouva jotenkin paljon hänen maalaiskokemuspiirinsä yläpuolelle, kun hän istui turkkiin puettuna leveässä reessä, jota Gudbrand ajoi, raikkaasti hymyillen ja harson takaa nyökäyttäen päätään vastaantuleville tuttaville. Alettea ympäröi jonkinlainen ylevä arvokkuus, joka ikäänkuin huumasi Gudbrandia. Pari kertaa sattui, että Gudbrand sai pidellä hänen puuhkaansa; siinä oli nenäliina, joka tuoksui kölninvedeltä — voi sentään! — mitenkäs muuten, kun se kerran oli rouvan.
Rouva Mörkin mielihuvituksia olivat tällaiset ajeluretket, kauniilla keltaisella hevosella, varsinkin milloin hän voi poiketa sen tai tämän ystävättären luo ottaakseen hänet mukaansa leveään rekeen. Ja hyvin käärittyinä he ajoivat kirkkaassa, kylmässä, raikkaassa talvi-ilmassa läpi kuusimetsän, jossa puut seisoivat oksat lumen peitossa tai täynnä jääpuikkoja, jotka kimalsivat iltapäiväauringon valaisemina kuin hopeahetaleinen satumaailma — poikkesivat kahvia tai teetä juomaan Storstadiin Böllingien tai Libergiin kapteenin luo, pappilaan, Böckmaniin tai Sörsäteriin tientarkastajan taloon. Ainahan oli hyvä pistäytyä Storstadissa tai Libergissa tiedustamassa, mitä huveja toisella puolen jokea suunniteltiin; saattoi tapahtua, että heidänpuoleiset enimmäkseen päätettiin juuri tässä leveässä reessä, jossa rouva Mörk ja jokin toinen rouva istuivat ajelemassa.
Jo aikoja sitten oli Alette päässyt siitä käsityksestä, ettei hän voisi lähteä kylään ilman Jakobia. Ensiksi oli Jakobilla itsellään aivan tarpeeksi omia matkoja ja toiseksi ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään jättää keskellä päivää konttoriaan ja asioitaan, niin kiinni hän niissä nykyjään oli.
Vähän vaikealta tuntui kyllä riistäytyä irti lapsista. Heikkoudessaan hän hemmoitteli heitä, ja hänen äidillinen silmänsä löysi aina heistä itsekustakin ihmeellisiä ominaisuuksia — neljä itsenäistä eri tahtoa, jotka oli hoidettava ja kasvatettava.
Mutta nyt he kaikki olivat täydessä leikissä, ja hän riensi pukeutumaan matkaa varten.
»Jos sinne tulisi muitakin, Jakob, ja minä ehkä jäisin illaksi, tuletko sinä hakemaan?»
»Sinä arvelet, että sinne ehkä voisi sattua korttiseurakin? Lähetä joka tapauksessa reki takaisin, niin saamme nähdä.» —
Tämä oli heidän tavallinen sopimuksensa, ja silloin tällöin sattuikin, että hän tuli. Muuten oli korttipöytä, jos hän sitä halusi, lähempänä hotellissa, josta monien paikkakunnalla liikkuvain matkustajain takia oli tullut jonkinlainen pieni pörssi.
Konttoriapulaisen avulla sujui työ nykyjään yhtä helposti kuin se näinä erinomaisina aikoina tuotti tuloja. Konttorista oli tullut kuin itsestäänkäypä kone, joka, ei kaivannut muuta kuin vähän silmälläpitoa. Mikä kerran oli ollut kovaa ponnistusta, se oli nyt muuttunut tottumukseksi, melkeinpä tympäiseväksi taituruudeksi.
E—ei, aikaa hänellä kyllä oli; hän oli myöskin alkanut lihota ja näytti leveämmältä. Entisen tarmon kärki oli ikäänkuin, tylpennyt, ja milloin hän ei vieraiden tai liiketuttavainsa parissa säilyttänyt entistä terävyyttään ja vilkkauttaan, oli hänen kasvoissaan jonkinlainen ikävystyneen ilme, joka helposti muuttui kärtyisäksi. Alette huomasi, että hän saattoi vähimmästäkin joutua pois tasapainostaan; tuskin mitään tarvitsi kotona tapahtua, ennenkuin myrsky jo nousi, ja siksi Alette olikin viime aikoina oppinut hyvin varovaiseksi.
— — »Jörgen Berven tulee metsistään meille tänään, Alette!» sanoi
Jakob eräänä aamuna tullessaan kirje kädessä makuukamarin kynnykselle.
»Hän viipyy pari päivää. Anna palvelijan järjestää vierashuone kuntoon.»
Ääni kuulosti kärsimättömältä. Hänen kulkiessaan salin läpi oli lasten leikkikaluja ympäri lattiaa, ja makuuhuoneessa istui Alette, vasta nousseena, puoleksipukeutuneena, peilin edessä kähertämässä tukkaansa pihdeillä, joita hän kuumensi vieressä olevalla väkiviinalämmittäjällä; pari lapsista juoksenteli leikkien hänen ympärillään.
… »Tänäänkö?» hän kääntyi äkisti, mikäli käherryspihdeiltään; saattoi, ja katsoi Jakobiin yöröijynsä hihan yli. »Kyllä hän aina osaakin tulla sopimattomaan aikaan — juuri kuin olemme kutsutut Böllingeille illaksi.»
Hän jatkoi kähertämistään.
»Sille ei mahda mitään!» sanoi Jakob olkapäitään kohauttaen, kun ei sen enempää kuulunut. Alette istui paikallaan tuuhean tukkansa sisässä.
»Tietysti meidän on jäätävä kotiin»… Hän katsahti äkkiä Jakobiin päin. »Hyvä ystävä, ethän sinä vain istuudu tuolille, jossa on minun kureliivini… Se on kyllä vähän ikävää, he pyysivät meitä ihan varmasti vastaamaan, tulisimmeko tänä iltana — niin että kyllä tämä tulee näyttämään hyvin omituiselta — ehkä panevat ihan pahaksi.»
»Ei, ei, mene sinä vaan. Me tulemme Jörgenin kanssa niin erinomaisen hyvin toimeen täällä, me kaksi.» Hänen äänessään tuntui katkera sävy.
»Lähteäkö, minä? Kyllä sinä tiedät hyvin, etten minä sitä tee, Jakob… Mutta olet niin kovin arka heti, milloin luulet minun vähänkin kajoavan tuohon verrattomaan Berveniin.»
— »Hm!»… Hän jäi katselemaan Aletten käsivarsien sulavia liikkeitä.
»Sinulla on niin kaunis tukka», — hän tarttui kädellään siihen.
»Rakas ystävä, älä koske!» Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään, peläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.
»No, no, en sitten vaivaa sinua.»
… »Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?» arveli Letta. »Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta, kun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes vieraspukua mukaansa.»
»Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan, käyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et kärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.»
»Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on joku, jonka kanssa jutella, Jakob — tiedän sinun sitten ainakin olevan tyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni», kehoitti hän häntä — »vierashuone kyllä tulee kuntoon.»
Jakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.
… Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä minut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa. Mutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme … ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene minulla… Lapset … seuraelämä … vieraat ja kaikenlaista muuta — koti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. — Ei siitä sen enempää!…
»Karen!» hän huusi temmaten auki kyökinoven — »korjaa pois lasten romut.»
* * * * *
Oli aina todellinen — hiukan katkeransekainen — virkistys Jakobille nähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko olento jännitettynä odotuksesta; — se oli paraatinäytäntö, joka sekä kiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.
Ja tänä iltana näyttäytyessään konttorissa ilmoittaakseen Bervenille ja miehelleen, että nyt hän on valmis — heidän oli määrä kaikkien kolmen lähteä Böllingille — Alette oli viehättävämpi kuin milloinkaan.
Berveniä huvitti tarkata häntä tuolla kutsuissa. Siellä vasta, noin vieraisilla ollessaan, hän oli oikeassa olossaan, ikäänkuin kasvanut joksikin muuksi kuin minä hän kotona puoleksi välinpitämättömänä liikkui.
… Hänellä oli erikoinen, Berven olisi melkein sanonut keimaileva tapa ottaa askelet, mikä johtui selän suoruudesta ja teki hänen käyntinsä omituisen viehättäväksi.
Mitä … eihän hän nyt toki Jakobille veikistelle? Hän kulki todellakin hänen ohitsensa pari kertaa kuin sattumalta, vähän matkan päästä, ikäänkuin hän olisi laskenut tekemänsä vaikutuksen. Saattoi hyvinkin olla tuollainen naistemppu. Tämä oli joka tapauksessa hieman salaperäistä, sitä sieti vähän aprikoida… Ei, mutta … hm, hm!… keimailla Jakobille!… Haluaa musertaa seuraelämässä miehensä niin, että tämä muistaa sen vielä kotonakin, kun hän kulkee aamuröijyssä tai antaa miehen odottaa ruokaa, kunnes itsekukin lapsista on saanut tahtonsa täytetyksi…
— — Niin kaunis ja miellyttävä ja vilkas vaimo, joka epäilemättä on horjumattomasti kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa, — jos tässä puutteellisessa maailmassa todellakin on olemassa kadehdittavan onnellisia avioliittoja, niin on varmaan Mörkin yksi sellainen!
Tällainen alkoi muodostua pysyväiseksi kohteliaisuudeksi, missä tämä rakastettu pari liikkuikin, ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli heidän itsensä kummankin myönnettävä, etteivät he tietäneet mitään syytä kieltää sen todenperäisyyttä.
Joskin kaikki olivat päässeet eittämättömän yksimielisiksi tästä paikkakunnan onnellisesta tosiasiasta, oli sen sijaan Jörgen Berven käydessään tuon tuostakin ystävänsä kotona tehnyt sen huomion, että kyllä siinä sentään saattoi olla erinäisiä varjopuolia.
Hän oli nyt kerta kaikkiaan epäilijä ja väitti, että avioliittojen laita oli sama kuin kauppaliikkeittenkin. Vararikko tulee näkyviin vasta silloin, kuin sen *täytyy*, Annapa vain pulan tulla; — eikä kuitenkaan enimmistä aviohaaksirikoista syrjäiset saa mitään tietää, sillä ne päättyvät useammin kuin missään muualla kahdenkymmenenviiden, viidentoista tai viiden prosentin sopimukseen — suostutaan elämään niin hyvin kuin on mahdollista ja sietämään toisiaan — lasten ja sukulaisten ja häpeän välttämisen vuoksi tietysti! Jokaisen varsinaiseen eroon päättyvän avioliittovararikon osalle tulee kymmenen tällaista järjestelyä … tai, änkytti Berven, hunnutusta, jos niin tahdotte; se on niin peräti kuollutta kaikki tyyni!…
Jörgen Bervenin suuri elämänvaikutelma oli, että hänen vanhempainsa välit olivat hänelle avanneet tuollaisen kalkitun haudan. Hän oli lapsena luottanut vanhempiensa väliseen rakkauteen niin varmasti kuin siihen maahan, jolla hän seisoi, uskonut siihen kuin Jumalaan — — ja sittenkin oli eräänä päivänä maa murtunut hänen jalkojensa alta.
Ystävänsä suhdetta hän erityisellä harrastuksella seurasi. Se näytti todellakin alussa poikkeukselta. Kaikenlaisten pikku seikkojen johdosta, joita saattoi sattua hänen siellä ollessaan, hän kuitenkin vähitellen oli alkanut tehdä johtopäätöksiä — omaksi opikseen — että oli sentään paljon tinkimisen varaa mitä tämän suhteen ihanteelliseen täydellisyyteen tuli.
XI.
Johan Henrik tallusteli kouluun joka aamu. Hänen eli oltava siellä täsmälleen kello kahdeksan, ja tämä tuotti äidille paljon puuhaa. Ensin oli pojan pukeuduttava ja syötävä ja sitten tuli tarkkaan katsoa, että kirjalaukussa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, niin ettei häneltä, poloiselta! mitään unohtuisi, — ja sitten, että hänellä oli nenäliina taskussaan.
Yksitoistavuotias poika lähetettiin liikkeelle kuin mikäkin keilakuula äidin käden viskaamana ja hänen suojelevan silmänsä seuraamana makuuhuoneesta alkaen läpi eteisen ja portaita alas aina siihen asti, missä hän katosi kadunkulmauksessa. Muuten tuntui äidistä rauhoittavalta, että poika oli joutunut yhtä luokkaa alemmaksi kuin mihin hän ikänsä puolesta olisi kuulunut; useammat oppilaat näet olivat häntä nuorempia, niin että liikarasittumisen vaara siten oli pienempi.
Vanhempien välillä oli ollut kova ottelu siitä, minkä ikäisenä poika oli pantava kouluun. Alette oli lukenut, ettei mikään ollut sen vahingollisempaa aivojen kehitykselle kuin koulutyön aloittaminen liian aikaisin, jopa että sitä ei oikeastaan voinut aloittaa tarpeeksi myöhään; — ja Jakob, jolla oli niin paljon muuta ajateltavaa ja joka oli vielä tähän asti tottunut jättämään koko lastenhoidon äidin huostaan, antoi myöten kotirauhan takia, kunnes hän eräänä kauniina päivänä tuli tehneeksi sen huomion, että Johan Henrik kävi kahdeksatta vuottaan eikä osannut muuta kuin äidin johdolla lukea sisältä aapista sekä kirjoittaa numerot.
Tämä aiheutti äkillisen voimatoimenpiteen Jakobin puolelta. Välittämättä vähääkään siitä, ettei ollut lukukauden alku eikä edes viikon ensimmäinen päivä hän ilman muuta tarttui poikaa kädestä ja itse vei hänet sinne, josta oli tuleva hänen vastainen jokapäiväinen pakkopaikkansa.
Yhtämittaisen penkinpainamisen ansiosta Johan Henrik oli päässyt etenemään kolmannelle luokalle, kun taas kolme vuotta nuorempi Alf vietti verraten huolettomia päiviä koulun alimmalla.
Mutta sitten tuli tuo kysymys läksyistä, joilla koulu armottomasti rasitti lapsien aivoja. Se käy joka tapauksessa esiin todistuksista, — siihen katkaisi Alette aina hänen ja isän vähänkin kiihkeähkön keskustelun siitä, että pojan oli vaikea selviytyä kotitöistä, — toisethan olivat pienestä pitäen tottuneet lukemaan ja muistamaan! — Sitäpaitsi Johan Henrikillä oli kylläkin omintakeisia päähänpistoja — ei katsonut asioita niinkuin kaikki muut… Jakob olisi ihmetellyt hänen luontonsa erikoisuutta, — jos hänellä yleensä olisi ollut hiukankaan aikaa huolehtia lapsistaan ja oppia heidät tuntemaan!
Jakobinkin mielestä oli juuri todistusten perusteella johtopäätökset tehtävä. Poika tuli kotiin, viskasi lakin vaaleatukkaisesta päästään johonkin nurkkaan ja jätti kirjalaukun minne sattui. Vähääkään käsitystä siitä, että todistuskirjan sisällys ehkä siveellisesti saattoi lisätä kirjalaukun painoa, ei ollut huomattavissa eikä tämä ollutkaan tarpeen niin kauan kuin äiti joka lauantai pikku seikkoja lähemmin tutkimatta varusti kirjan sanalla: »Näytetty.»
Mutta kun Jakob eräänä päivänä pääsi selville siitä, mihin tämä pojan onnellinen tyytyväisyys perustui, ja huomasi, että hänen edistyksensä oli pitkin matkaa arvosteltuna nelosilla ja viitosilla, muuttui yhdellä kertaa tämä entinen mukava olo.
Johan Henrik toi eräänä lauantaina koulusta viitosen maantiedossa ja toisen uskonnossa.
… Se tuli siitä, — selitti hän konttorissa, että häneltä oli kartta hukkunut ja hänen oli täytynyt lukea läksynsä ilman sitä eilen illalla, ja uskonnossa taas hänen oli ollut mahdoton saada selville, mitä heillä oli läksynä…
»Siinä sinä sen kuulet, Jakob, se ei ole pojan syy, hän ei voinut sille mitään.»
»Ei, ei — mene sinä vaan, äiti!»
»Ja eilinen muistutus kirjoituksesta?»
Hänellä oli ollut niin huono kynä, siitä se tuli —
»Entä kuutonen historiassa?»
»Minä en tietänyt, että meillä oli historiaa, minä luulin —»
»No niin» — sanoi isä leppeästi. —
»Ja tuo seuraava viitonen, taas maantiedossa? On kai siihenkin jokin syy?»
»Niin, se, tuli taas siitä,» hän jatkoi rohkeasti, »että … että»…
»Kuulehan nyt poikaseni, kaikki nuo selitykset — muuttavatko ne sinusta millään tavoin viitosiasi ja kuutosiasi? Jos sinä putoat jokeen tai vierit portaita alas ja loukkaat itseäsi, auttaako sinua, jos voit kertoa, mistä se johtui?
Ymmärrätkö!… Ja kun minun nyt täytyy rangaista sinua, ei asia käy paremmaksi silti, että kerrot, mistä se johtui. Viitonen on viitonen ja selkäsauna on selkäsauna, se ei sokeroimalla parane. Ja jos niitä viitosia karttuu viikossa liiaksi, niin käy sinun ensi lauantaina yhtä huonosti kuin tänäänkin!» — —
»Alette rakas, käsitäthän toki, että juuri nuo tekosyyt meidän on kitkettävä pois pojasta — johtuivatpa ne sitten mistä tahansa» — sanoi Jakob perästäpäin koettaessaan saada vaimonsa vakuutetuksi.
Mutta näytti siltä kuin hänen yrityksensä eivät millään muotoa ottaisi onnistuakseen; juuri nuo tekosyyt liikuttivat äidin sydäntä. Syvästi loukkaantuneena hän väitti, että oli sydämetöntä ja väärin rangaista poikaa ottamatta ollenkaan huomioon, mitä hänellä saattoi olla puolustuksekseen sanottavaa — eikä sitä tee kukaan muu isä kuin sellainen, joka tuli kuin vieras lastensa luo suoraan liikeasioidensa keskeltä. Hän, Alette, ei ollut tottunut käsittelemään heitä noin kylmästi, ikäänkuin painon ja mitan mukaan.
Jakobissa heräsi kiusallinen tunne, että Alette lapsirakkautensa turvassa ikäänkuin varustihen häntä vastaan; hänhän nousi suorastaan intohimoisesti miestään vastustamaan, ikäänkuin Jakob olisi olemassa vain hänen ja lasten nujertamista varten…
Oliko hän narri vai mikä?… Keskellä Aletten kuohuvia tunteenpurkauksia, hänen syyttäessään häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä — joka ei edes nyt, kun poika itkien tyrski viereisessä huoneessa, taipunut myöntämään, että hän oli väärässä; — kun Aletten huulet vapisivat ja hän katsoi mieheensä melkein kuin tämä olisi rangaissut häntä eikä poikaa, — seisoi Jakob koettaen hänen säihkyvistä silmistään, hänen kauniilta, vihaisilta huuliltaan etsiä ja sisäisesti miltei kerjätä, että hänen hyvästä rakkaasta sydämestään pääsisi näköisälle edes pieni lämmin pilkahdus, muistuttaen siitä, että lopulti he kaksi sittenkin olivat toisilleen kaikki kaikessa.
Mutta hän näki edessään äidin täydessä hehkussa; Jakob oli vain tarvekalu, jota ei voinut ajatella intohimoisten värähdysten yhteydessä. Kodin uusi tuli oli lapset; *hän* oli siirretty arkiromuihin! Mitään muuta ajatusta ei Aletten otsalta saattanut lukea, sehän oli niin itsestään selvää!
Niin he olivat vastatusten — kummallakin omat velvollisuutensa lapsia ja kotia kohtaan. Ei säkenettäkään entistä lempeä! — —
Kehto, joka ensin oli alkanut keinua juhlamielisesti kuin rakkauden uusi korkea veisu, oli ruvennut narisemaan kuivasti, jokapäiväisesti…
Ja kuitenkin, — työteliäimpinä, väsyttävinä tunteina tai hetkinä, jolloin ajatukset askaroivat mahdollisimman kaukana, saattoi hänet yht'äkkiä vallata haaveksuva mieliala; Letan ääni saada niin liikuttavan rakkaan sävyn, että hänen suorastaan täytyi hiipiä kuuntelemaan, eikö se toistuisi; keskellä painostavaa väsymystä hänen hahmonsa vilahtaa sellaisena, joka toi muistoja ja sydämeen menneiden päiväin huumaavan kaipauksen. — Mutta Aletten omien asioiden täyttämä mieli ja silmät epäsivät, tekivät mahdottomaksi tavoittaa häntä, välinpitämättömyyttä itseään…
Eikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten syytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.
Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin oven… Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi, että menee päin mäntyyn… Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin hyväksi — eikö hänkin saattanut odottaa jotakin…
Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta vuotta — hän itki…
Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää Johan Henrikistä — ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän tarkoitti vain hyvää…
Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.
Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin tavatonta oli hänestä lähtenyt. — Se ei ollut vain hurja päähänpisto; jotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi hänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä sääli — ja hän ilostui…
Jakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee höyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli hiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää — uuni hehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen ympärillään.
Hän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet eilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob erityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.
Hän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään toinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa heidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö hän saliin istumaan.
Jakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen olennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.
Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen, tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.
»Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen — »kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä ainoaa hellää sanaa»…
»Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet — sinulla on mielessäsi metsät ja oikeusasiat… Jos tietäisin, että ajattelet minua, niin saat uskoa… En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin lapsellinen»…
Aikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette itkien hänen rinnallaan. — Heistä tuntui, että he olivat löytäneet toisensa uudelleen tänä iltana. —
— — — — — — — — — — — — — — —
Tämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan toisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.
Olihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän myöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin mielellään!
Jakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, — he olivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään kauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että he lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille — hän jättäisi vaimonsa jonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa toimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.