Yhdyselämää

Mutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää yksin oman huvin kannalta.

Ja jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia — siitäkös keskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja Jakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi kuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli yhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.

XII.

Kesäinen aurinko paistoi pelloille ja niityille. Mutta kuivuiko olki vai tuliko satoa — se kysymys oli monin paikoin vain sivuseikka.

Pääasia oli metsä … metsä…

Puiden latvat kummittelivat kaikkien mielikuvituksessa, niiden humu täytti ilman, ne panivat veren levottomaan liikkeeseen. Metsällä keinoteltiin, metsäasioissa matkusteltiin, ja metsän takia lähti maamies liikkeelle, kauroilla syötetty hevonen kääsien edessä, jättäen talon työt vaimon tai täyskasvuisen pojan hoitoon, pojan, joka maleskeli kotona, morkkasi maatyötä raskaaksi ja mietiskeli vain, miten hän itse pääsisi metsäkauppoihin käsiksi.

Ei ollut helppo arvata, miten suuri oli niiden omaisuus, jotka nyt omistivat metsää.

Puutavarain hinnat olivat yhä nousseet ja niiden mukana maatilojen arvo. Toinen huomiotaherättävä kauppa toisensa jälkeen päätettiin ja siirtyi usein heti kolmannelle miehelle tuhansiin nousevalla voitolla.

Oli jo kauan tuntunut siltä, kuin kiinteä maa alkaisi liikkua. Maatilat, jotka olivat perintönä kulkenut isältä pojalle, siirtyivät nyt kädestä käteen kuin panokset pelipöydällä, ja metsät vaihtoivat omistajaa miltei yhtä nopeasti kuin siinä joululeikissä, jonka nimenä on »paikanvaihto.»

Ja kerta toisensa jälkeen todettiin viimeinen kauppa parhaimmaksi. Mikä keväällä oli näyttänyt uhkapeliltä, se osoittautui syksyllä pilkkahinnalla tehdyksi kaupaksi. Metsänomistajilla itsellään ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä rikkauksia heidän metsissään piili, sanottiin.

Ja Jakobin konttorissa ja hänen välityksellään päätettiin monen monta tuollaista kauppaa, joista kaikista hän nosti tuntuvat palkkiot.

Jakob Mörkistä oli tulemassa varakas mies. Oikeusasioittensa ja monien liikesuhteittensa kautta hän oli hankkinut itselleen laajan kokemuksen metsäkauppojen mahdollisuuksista eikä häneltä suinkaan puuttunut tilaisuutta sijoittaa rahojaan milloin mihinkin hyvään yritykseen. Ja jos olisi laskenut yhteen kaikki ne metsäpalstat, jotka hän sen silloin tuon tällöin oli ostanut tai joissa hän oli osakkaana, olisi tulos ollut se, että hän oli seudun melko suuria tilanomistajia. Tämä aiheutti tiheään matkoja, paljon liikehommaa ja yllin kyllin ajattelemista.

Johan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi todistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät — niin moitti häntä Alette — kuin mestauslavalle. Vai olivatko kertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?

»Kenelle, Alette? — lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien poikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?… Pahinta tässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan, vaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi … mutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.»

»Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani»

»Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä… Siksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun käytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä lauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois arvosanansa — seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine kauloineen ja vaaleine kutreineen — sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit seitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. — Ja sitten tuntea, miten hän ihan vapisee käsissäni — se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon sinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.»

Kuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni konttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten kasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja sitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä työhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä, että hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän sekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.

Nämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai sen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se väikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin toisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli keveni, kun hän taas lähti.

Ja Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, — yhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa, kuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia merkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään heissä kussakin.

On uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!… »Älä peloita Alfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet puolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin tällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän, kuuletko… Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä; mutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei hänestä mitään saa»…

Ja täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa olleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, — vieläpä nuorinkin, Viking — ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli tosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen käytöstapa.

Kun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik eteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa veitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi tuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja tarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.

Ja kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui Vesselin »Koiranmurhan» tai »Talonpojan rengin nimeltä Hannu», niitti hän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti vähääkään hämilleen.

Hillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti naisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti juttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna merkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun hänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai soittaa jotakin oppimaansa.

Ja pikku tyttö! — yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet — juoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan pieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.

Ja varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai levottomalta — joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai pojille läheni tilinteon hetki —, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa paksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti kuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes Krabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.

Hän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli kaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet erikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat Krabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien sukkeluuksien maalitauluna — vaikka hän toiselta puolen oli opettajista se, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä höysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.

Pikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa kaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön arvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut, niinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.

Vanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.

Yläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja monipuolista askarrusta, siellä oli — rouva Krabben kyökkiä lukuunottamattakaan — kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti, mikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten. Ja suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille ja nukkekaapille.

Itse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä tämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua mytologiaansa.

… »Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä oli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman kanssa… Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää näytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa elää elämän mukana.»

»Pai pa—ai»… hän sanoi katsellen sormiensa lävitse puoleksi umpeenpainunein silmin… »Kun kenen elämä on vain kuihtunut oksa; — ja kun hän on tehnyt sen suuren, suuren keksinnön, mitä eläminen merkitsee, — niin voi hänellä sittenkin olla jäljellä jonkinlainen puolielämä, ilo siitä, että joku toinen saa elää. Se on kuin pieni viheriä lehti paljaassa vesassa!…»

Kun hän sitten käveli edestakaisin lattialla puettuna yönuttuunsa ja jokin ajatus valtasi hänet, oli hänessä kuvakirjojen villin intiaanin näköisyyttä. Hän otti lattialla pari haltioituneen ripeätä askelta, suoristui sitten jonkinlaisella äkkinäisellä liikkeellä ja jäi vihdoin seisomaan kädet yönutun taskuissa ja nyökäytellen päätään.

Elisabet oli tottunut hänen tapoihinsa. Hän sulautui hänen mielikuviinsa niinkuin kirjan kuvat.

Kun Elisabet sitten tuli alas yläkerrasta, pistäytyi hän Tobiesenin luo etumaiseen konttorihuoneeseen katsomaan, olivatko pojat siellä, tai kerjäämään häneltä lakkaa, kyniä ja kynänvarsia. Tuo pyöreä, paksu Tobiesen oli kaikkien heidän ystävänsä ja uskottunsa, joka hankki heille paperia leijoihin ja paperihattuihin, pani kirjoihin päällykset ja viivoitti heidän vihkonsa ja käden käänteessä laski poikien laskut, niin ettei heille jäänyt muuta työtä kuin puhtaaksikirjoittaminen.

XIII.

Talvikelin aikana seisoi rautatienasemalla pitkä rivi rekiä kuormaamassa pianiinoja, peilejä, kuomurekiä ja huonekaluja, joita piirikunnan kaukaisimmissakin sopissa elävät tilanomistajat olivat tilanneet pääkaupungista; samppanja ja muut viinit löysivät tiensä kellareihin, jotka eivät ennen olleet nähneet juuri muuta kuin olutta ja viinaa. Lakkaamaton tuontitulva rautateitse oli varmin todistus enentyneestä varallisuudesta, joka vastasi kasvanutta hirsimäärää, minkä joki oli tänä vuonna kuljettanut alas metsistä.

Tiellä vilisi ajajia, nuorempia ja vanhempia, jotka pää täynnä kauppasuunnitelmia, leveissä ja kapeissa reissä kiitivät iloista vauhtia toistensa ohi, pysähtyivät ja tervehtivät, tai käänsivät hevosensa pihaan pannakseen korttipelin käyntiin ja saadakseen sen varrella kauppansa päätetyksi.

Ja joulun edellä olivat junat täynnä vieraita, jotka hajosivat ympäri seudun. Ilma oli täynnä jouluhumua, ylivuotavaa vieraanvaraisuutta, ja ken jaksoi, olisi saattanut siirtyä kesteistä kesteihin, voi sanoa, yhtä pitkälle kuin jokivartta riitti. —

— — Jakob ja Alette istuivat hyvin käärittyinä leveän reen perässä lämpimän karhuntaljan alla, virkku, varma hevosensa aisoissa. He olivat kotimatkalla suurista joulukutsuista ja tanssiaisista, jotka viidentenä joulupäivänä oli pidetty tohtorin luona Nordsätissä.

Tuuli ujelsi ja lakaisi jäätä, väliin pilkahti levottomalta pilviseltä yötaivaalta kuutamon häivettä valaisten tuokioksi jokitien kuusiviittoja. Mutta Jakob oli tottunut ja samoin hänen teräväkenkäinen hevosensa. Hän olisi hyvin saattanut nukkua ajaessaan; hevonen piti kyllä tiestä vaarin.

Heidän oli ajettava puolikolmatta peninkulmaa, eivätkä he olleet vaihtaneet sanaakaan matkan ensimmäisen puoliskon varrella, eivät edes silloin, kuin Jakob kääri Aletten rekeen; Alette ei liioin ollut vastannut mitään Jakobin kysyessä, oliko hänen hyvä ja lämmin.

Jakob tunsi koko ajan, ettei Letta kuitenkaan ollut vaipunut unen suloiseen helmaan; asiaa tarkemmin tutkiessa hän saattoi joistakin pienistä liikkeistä päästä siitä selville.

Rupesi ikäänkuin käymään hänen hermoilleen; tietenkin taas jokin oikku… Mutta olkoon… Ei maksa vaivaa siihen sekaantua… Hep!

Ajettiin hyvää vauhtia. Viitat ja puut kiitivät kuunvalossa ohitse tien kummallakin puolen ja reki hetkahteli silloin tällöin syvennyspaikoissa tai kun sattui jääpalanen eteen…

»Nyt olemme Rolstadissa, Letta — ei ole kuin puolisen peninkulmaa jäljellä!»

»Vai niin»…

»Onko sinun mukava istua? — Eikö tunnu ahtaalta?»

»Ei, kiitos!» Letta siirtyi vain vielä kauemma.

»Aioin todella olla huomaavainen sinua kohtaan, Letta.»

»Vai niin — kyllä sinä olet sangen kohtelias mies vaimollesi.»

»Sitä eivät suinkaan kaikki vaimot voi sanoa,» Jakob arveli.

»Sitä minäkin…»

»Olet ollut niin rakastettava koko matkan; olen tuntenut eräänlaista samansuuntaista liikettä heti kuin olen siirtynyt lähemmäksi. — Se mielihyvä on säästetty miehelle rekeen — tietysti, kun hänellä on vieraisilla ollut hauska.»

Hän maiskautti hevoselle.

»Enhän minä muuta tahdokaan kuin että sinulla on hauska, Jakob. Mutta on hiukan merkillistä… Sitä tulee ajatelleeksi…»

»Mitä merkillistä?

»Noo, — että olet niin hilpeä juuri siinä seurassa, missä neiti Thams on.»

»Vai niin — nytkö vasta olet sen keksinyt?»

»Sanon sen itsesi tähden; omasta puolestani en puhu siitä sanaakaan! — Mutta miltä luulet näyttävän, kun arvossapidetty mies, kuten sinä, tekee itsensä narriksi nuoren tyttöhäiläkän edessä, tytön, joka vain koettaa harjaantua mielistelytaidossa… Ja kun näin sinun tosiaan nousevan pelipöydästä ja antautuvan vakaiseen keskusteluun tuon kutripäisen pienen kaunottaren kanssa, joka nähtävästi pitää koko maailmaa vain sokeripalana, mitä nakerrella somilla hampaillaan — ja joka tänä iltana on sinusta ja sinun huomaavaisuudestasi tehnyt suorastaan pilkkaa, — niin minä istuin — minä vakuutan, en itseni tähden,» hän puhui torjuvan kylmästi, »näpeissäni ja peläten, että ihmiset kiinnittävät huomiota sinuun, ja toivoen olevani kaukana, kaukana!»

»Nyt minä en vastaa sinulle mitään, Alette. Mahtanet olla sairas … tai nähdä näkyjä.»

»Niin tietysti olen sairas; — en virka enää sanaakaan siitä. — Näkyjä, sanot? — niin minun täytyy sanoa, että illalla olin suorastaan pahoinvoipa katsellessani sinua; kasvosi sulivat ihan voiksi ja hunajaksi istuessasi häntä hakkailemassa — ja vähän enemmänkin kenties! — ihastuksen huumauksessa.»

»Kyllä osaat, saisit hävetä, järkevä ihminen — saada raivostumisen puuska siksi, että minä puhelen nuoren tytön kanssa! Jos tahdot tietää, niin — hän todellakin huvittaa minua — ja ajattelen, että Berven saisi hänestä hyvän vaimon. Niin miellyttävä koko olennoltaan, niin ehdottomasti suloinen, kasvot eloisat ja mikä vartalo… Ellei Berven nyt mene naimisiin, niin jää se ainiaaksi tekemättä.»

»Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän — olet ihastunut.»

»Tiedätkö mitä, Alette!»

»Sanon vain, että pidä sinä huolta ystävästäsi; — mutta saat antaa anteeksi, että minä pyydän saada olla näkemättä, miten sinä kaikkien silmissä teet itsesi narriksi. Sitäpaitsi, — ole huoletta, Berven näkee ensi silmäyksellä, että se tyttö ei ole kuin sokerileivos!»

»Niinkö luulet?» — Jakob hymyili itsekseen hiukan omituisesti.

Alette ymmärsi hyvin, että Jakobilla oli jotakin häijyä mielessä, sentapaista, ettei häneltä, Alettelta, tai ylipäänsä naisilta ollut odotettava puolueetonta tuomiota tässä asiassa.

… »Sinusta kai tuntuu, ettei ole paras ystävyydenosoitus, jos neuvoo toista menemään naimisiin?» kysyi Jakob ivallisesti… »Onhan kukin kohdaltaan tehnyt kokemuksiaan sen kultalinnun suhteen, jota onneksi sanotaan! — Se on kuin tämäniltainen kuutamo» hän mumisi itsekseen… »koko lailla vaikea huomata. Sitä voisi yhtä hyvin sanoa pimeydeksi… Hep, hep!»

Hevosen kavioiden kapse kaikui tasaisen voimakkaasti ja säännöllisesti jäisellä tiellä, ja yhtä mittaa sinkoili eläimen takajaloista jääpalasia reen suojuslautaa vasten.

»Käännä kaikki hyväksi taas, Letta», Jakob pyysi, käärien taljaa paremmin hänen ympärilleen.

»En muuta tiedä kuin että minun puoleltani on kaikki ollut hyvin koko ajan.»

»Niin, niin… Minusta ei meidän pitäisi ruveta kiusaamaan toisiamme näin turhan takia. Meillä ei ole huolta minkäänlaista, jollemme sitä itse hanki… Etkö myönnä, että olomme on kylläkin hyvä … inhimillisesti katsottuna… Hyvältä tuntuu päästä taas kotiin ja omaan sänkyynsä», sanoi hän haukotellen.

XIV.

Ettäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! — Se oli kerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai…

Hän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä vuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka oli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä nujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen, mikä hänessä oli parasta!

Pitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu järjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen äitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen poikansa »musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä».

Miten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että ne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien henkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen sinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli — vaikka tämä oli vain hänen ja äidin yhteinen salaisuus — runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.

Isältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen syynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta paitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino, jos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää kaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta kotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu reputettu, vaan juuri hänet itse — Johan Henrik.

Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta ja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että hän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi — hän, joka juuri tässä suhteessa oli niin äärettömän arkatunteinen.

Äiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli käynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski häntä tulemaan kotiin.

Mutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän nykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei käynyt muuta kuin totteleminen.

Ja lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina, kääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.

Junan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan
Henrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.

Hän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu puoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan kumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti, sill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.

Ja kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan
Henrik uudestaan vaunun oven ja esitti:

»Tahtoisin vain, että näkisitte äitini… Tuomari Lundberg rouvineen ja miniöineen — ruotsalaisia, äiti!»

»Sangen hauskaa» — vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei huvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui kuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.

Viking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen vieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän odotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja ja lyhdyissä paksut hiotut lasit.

»Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan käytännöllistä älyä», tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.

Heidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa poikansa käsivartta… »Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton sinun tähtesi, Johan Henrik», hän huokasi.

»Oh!» Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen, — »minullahan on tarpeen tullen kynäni!»… Kumea ahdistus nousi häneen nyt, kun hän oli kohtaava isänsä.

»No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.»

»Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? — siellä oli kolmesataa, kaikki minua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen aikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy isälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan», hän sanoi kohauttaen miehekkäästi olkapäitään.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Tuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen huoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän jälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi äidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa hartioille:

»Parempi onni ensi kerralla, poikani! — nyt ankarasti työhön kiinni.»

»Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia», puhui Alette hänen puolestaan.

Vasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik huomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot ja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä ruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän oli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää huomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä esiin.

Hän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!… hän oli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.

Ja Elisabet — »on suorittanut keskikoulututkintonsa» oli hän sanomaisillaan — mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen sijaan: »miten pitkäksi hän on kasvanut!»

Hän oikein riemuitsi päästyään äskeisestä painostuksesta, jutteli kaikenmoista, kertoi sukkeluuksia ja kaupunginkuulumisia, ihmetteli ja puhui toiveistaan, kaikki samassa puhetulvassa.

Nytkös hän lukisi! Jahka vain ensin lepäisi. Laudatur-arvosanan hän ottaa; vaikka samantekevää se muuten oli elämässä, minkä arvosanan saa. Ainakin hänelle, joka ei koskaan ammattimieheksi aikonut.

Ja sitten oli tuomari Lundberg, jonka kanssa hän tänään matkusti, kutsunut häntä käymään heillä, syksyllä hän siellä pistäytyy, mutta ei ennen kuin oli saanut valmiiksi sen teoksen, jota hän parastaikaa kirjoittelee…

— — Alette tunsi mielessään aivan toisenlaista rauhaa nyt, kun hänellä oli kaksi poikaa kotona, vaikka he pitivätkin suurta hälinää ja käänsivät talon nurin.

Milloin oli lähdettävä sinne, milloin tänne, väliin kuljetti Johan Henrik häntä vieraisille perheisiin, joissa hän ei koskaan ollut ajatellut käydä, siksi vain, että talossa oli hauska nuori herra, jonka kanssa puhella, tai kaunis nuori tytär, ja väliin hän taas yhdessä muiden nuorten kanssa lähti eväineen pariksi kolmeksi päiväksi isän metsiin.

Mutta eihän tällainen levottomuus mieltä kalvanut niinkuin se alinomaa ajatuksissa pyörivä tieto, että pojat ovat omissa hoteissaan poissa kotoa. Ja kun hän vielä saa kotiin Alfinkin Tharandtista Saksista, jossa hän opiskeli metsänhoitoa, silloin tulee sieluun ihan rauha — kaikki lapset niin lähellä, että saattoi heihin käsin koskea!

»Tässä on Alfilta kirje», hän sanoi Johan Henrikille, joka astui eräänä aamuna sisään äidin vaihtaessa pukua. »Hän iloitsee siitä, että hänellä on vain parin tunnin matka Dresdeniin, jonne hän aina voi lähteä musiikkia kuulemaan. Hän kertoo käyvänsä siellä aina kuin Wagneria esitetään… Isän mielestä hän menettää liiaksi rahaa; mutta onhan nyt musiikki kaikkein viattominta huvia, mitä hän voi itselleen suoda! Ja pitäähän hänen olla vähän reilu kaikkien noiden rikkaiden tilanomistajanpoikien seurassa, jotka siellä Tharandtissa opiskelevat. Ne ovat kunnon tovereita, hän kirjoittaa. — — Minun tulee aina niin sääli sitä poikaa, hän on niin omituisesti kiintynyt musiikkiin… Saat nähdä, Johan Henrik, että musiikkimies hänestä olisi pitänyt tulla!»

* * * * *

Kesäloma oli mennyt ja vietetty mahdollisimman hauskasti; sitä koetettiin venyttää niin pitkälle kuin vain Alfia saattoi pitää kotona, ennenkuin tuli lähtö Tharandtiin.

Näistä kahdesta kotiinsaapuneesta pojasta, jotka olivat, voi sanoa, joka perheessä tutut ja rakastetut, tuli ikäänkuin talon ylpeys.

Kotona kävi alinomaa nuorisoa, ja he saivat poltella isän sikareja ja käyttää talon molempia hevosia, jotka päivän ohjelman mukaan palvelivat vaunu-, kääsi- ja ratsuhevosina.

Se ilo oli nyt mennyttä. Alf oli matkustanut, Viking kävi koulua ja Johan Henrikin piti isän määräyksestä lukea kahden yksityisopettajan johdolla.

Kodin kellolaitos oli vedetty ja käynyt tasaisesti jo viikon päivät. Isä istui alati työskennellen konttorissa, ja Johan Henrik luki ja tupakoi omassa huoneessaan pihan toisella puolen. Jakob näki opettajien tulevan, toisen kello yksitoista aamupäivällä, toisen kello kolme iltapäivällä, ja sitten tunnin kuluttua lähtevän Tuo säännöllisyys saattoi hänet hyvälle tuulelle, vaikka hänellä muuten nykyjään oli yhtä ja toista ajattelemista. Eräs puutavaraliike oli lakkauttanut maksunsa, ja saattoi viedä häviöön pari Jakobin maaseutuystävää. Joka tapauksessa asia aiheutti hänelle matkoja ja huomenna hänen oli lähdettävä muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin.

— Johan Henrikistä tuntui niin kummallisen loma-ajantapaiselta, sittenkuin isä oli aamulla lähtenyt, — sai kuljeskella huoneissa piippunysä suussa ja laulaa ja rallatella tarvitsematta pelätä isän ankaraa tutkivaa katsetta: — »Etkö istu huoneessasi lukemassa?»

Hän tuli ja meni; mutta aamupäivätunnista oli selviydyttävä. Hänen oikein piti ponnistaa päästäkseen viime hetkessä läpi pari lukua Liviusta.

Sitten tuli päivällinen, — ja kahden aikaan posti ja sanomalehdet, joissa aina oli jotakin uutta tutkittavaa.

Ei, hän ei ollenkaan ollut lukutuulella tänään, — voihan toki tämän yhden kerran lähettää pienen kirjelipun kandidaatti Hansenille, että tänään ei matematiikka sujunut…

Tuli loma-iltapäivä!

Hän pyöri ja tanssi äidin ja siskon ympärillä salissa.

»Lähdetkö minun kanssani ajelemaan, Elisabet?»

»En kiitos — saat yksin ajella matematiikkaasi pakoon. Minun nähdäkseni sinä olisit voinut päntätä sitä päähäsi.»

»Oh-hoo, niin omantunnontarkka minun puolestani», hän pilkkaili sisartaan teennäisen tuntehikkaana… »Vai emme mitenkään tahdo lähteä, emme veljen seurassa — meillähän on niin paljon hauskempi Krabben luona, kun tuo erinomaisen mieltäkiinnittävä tuleva tohtori saapuu sinne!… Saattaisimme muuten myöhästyä — hänen seuransa on varmaan hyvin hauska, tuon Morten Finnen! — Keskustella tuollaisista korkeista asioista, joista naiset pitävät» — hän puhui ylimielisesti — »siitä, mitä voi tehdä maailman parantamiseksi, ja muusta sellaisesta. — Tuolla yläkerroksessa on iltapäiväisin koolla punainen seura… Ja *sinä* olet punainen, siksi että Morten Finne on punainen, — jos hän olisi keltainen, niin tietysti sinäkin olisit keltainen. Ja Morten Finne on punainen, koska Krabbe on punainen — kuin keitetty krapu, — ja siellä hän käy tietysti saadakseen tavata sinua eikä suinkaan koulupoika Johnsenia, jonka ovat saaneet täyshoitolaiseksi… Sillä tavoin riippuu toinen asia toisesta!»

»Johnsen on juuri yhtä paljon koulupoika kuin sinäkin, Johan Henrik! Vaikka hän tosin ei vielä ole tehnyt sitä lähempää tuttavuutta ylioppilastutkinnon kanssa, kuin sinä», letkautti Elisabet harmistuneena.

»Hän on työjuhta, tyttöseni, — ja hänestä tulee arvattavasti oikea virkanousukas, niinkuin kaikista harjaantuneista ja hyvin valjastetuista työjuhdista voi tulla» hän vastasi kohteliaasti kumartaen.

… »No niin, sitten minä ajan Lidbergiin ilman rakastettavaa sisartani.»

»Tule sinä minun kanssani, Viking», hän kehoitteli.

Viking hymyili pilkka suupielissä:

»Hevosellako sinä aiot lähteä — vai kenties lentäen?»

»Kun vain ei tarvitse lukea — etkös tuota älyä, — niin sama hänelle, nelistääkö vai lentää», huomautti Elisabet.

»Niin, katso, Tobiesen on mennyt Ruskolla asiamatkalle, on poissa tämän päivän ja huomisen, Musta seisoo tallissa takajalka kääreessä, kaviossa on, näetkös, tulehdusta.»

Sepä oli harmillista — mutta ymmälle ei sen takia tarvinnut joutua, miten saisi vapaapäivän kulumaan.

Hän otti hattunsa ja lähti kaupungille voudin luo kahville ja asianajaja
Dahlille teelle ja sinne illaksikin lyömään korttia naisten kanssa.

Maata pannessaan hän tunsi jonkinlaista lievää katumusta siitä, että säännöllinen työjärjestys, johon hän nyt oli päässyt, oli tullut keskeytetyksi, ja hänen unisessa mielessään pyöri hämäriä aikomuksia huomispäivän varalle.

Hän muisti ne vielä aamulla, kun nousi ylös, ja pukeutuessaan hän ajatuksissaan alkoi tehdä tavanmukaista yhtä tyydyttävää kuin huvittavaa laskelmaa siitä, miten pitkälle hän jouluun mennessä pääsee, kun hän joka päivä lukee niin ja niin monta säettä Homerosta ja niin ja niin monta lukua latinaa j. n. e.

Hänen päähänsä juolahti aihe, ja siitä oli saatava runo syntymään, ennenkuin se haihtuisi tiehensä.

Tuntui kovin houkuttelevalta saada kerrankin päästää henkensä vapaaseen lentoon. Ja kun hän lähetti epuun opettajille, ei hän sitä tehnyt saadakseen lomapäivän, vaan työpäivän ja kaikkein ankarimman.

Hän istuikin kirjoittelemassa yhtä mittaa päivälliseen asti.

Mutta tämän voimannäytteen jälkeen hänen tietenkin tuli levätä iltapäivä.

Illalla Tobiesen vihdoin palasi Ruskolla ja Johan Henrik alkoi miettiä, minne hän huomenna lähtisi.

»Oletko todellakin pyytänyt Gudbrandia laittamaan kääsit kuntoon», kysyi Viking kiihkeästi tullessaan sisään. — »Ajattelehan äiti, Johan Henrik aikoo ottaa Ruskon, vaikka se on ollut kaksi päivää ajossa. Mitähän isä sanoo, kun hän saa sen kuulla?»

»Sinä kai ilmoitat, vai mitä?»

»Minä luulen, että hevonen itse tekee sen, jahka olet sillä ajellut».

»Elä nyt riitele, Viking», äiti pyysi. »Voihan Johan Henrik ajaa varovasti ja Gudbrand antaa kauroja eteen. Ei hän tästä puolin enää montakaan ajomatkaa tee, kun pitää lukea lujasti.»

Viking lähti harmistuneena huoneesta.

»Oletko huomannut, miten Viking aina säälii hevosia, Johan Henrik», kysyi äiti miettiväisenä. »Kaikki, mikä on käytännöllistä, siinä hänen alansa, — hevoset ja ajot. On oikein hauska nähdä hänet asemalla hääräämässä pakettien ja tavarain kimpussa… Isän täytyy hankkia hänelle toimi, joka sopii hänelle sitten tuonnempana … talo hoitaakseen. — Ellei isää olisi, niin minä en saisi häntä pistämään jalkaansakaan kouluun. Sillä kun se poika sanoo, että hän välittää viis kirjoista, niin hän sitä tarkoittaa … totisesti…»

XV.

Todeksi se sittenkin osoittautui, se, millä Johan Henrik alituisesti oli kiusaillut sisartaan, vaan johon Alette ei vähääkään ollut uskonut; oli sillä pojalla merkillinen silmä!

Eräänä päivänä — lunta tulla tuprutti taivaasta kuin se olisi ollut pumpulia täynnä — Elisabet oli käynyt makuukamarissa isän ja äidin puheilla ja sitten kasvot onnesta loistaen ja säteillen ja hehkuen syössyt portaita ylös Johan Henrikin ohi; — tämä näki, että jotakin oli tekeillä, ja arveli tulen päässeen irti Krabbella, kuten hän perästäpäin sanoi. Hetken kuluttua palasi Elisabet hiljaa ja juhlallisesti asianomaisen, lääketieteenylioppilas Morten Finnen rinnalla.

Jakobin täytyi tunnustaa, että asia oli tullut kerrassaan yllätyksenä — noin yht'äkkiä tuntea tyttärensä käsivarret kaulassaan, juuri kuin hän istuu mietteissään ja vaivaa päätään Varaasin metsän kiinnityspapereilla…

Tietysti hänen olisi pitänyt aavistaa jotakin tällaista; Elisabethan kävi jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän ei elänyt kotitapausten keskipisteessä, vaan ikäänkuin niiden radan kehässä, niin — — —

… Talossa oli siis ollut kuunvaloa, mutta hän ei ollut nähnyt mitään!

… Intelligentti nuori mies, siltä ainakin näyttää — ja katsoo rohkeasti tulevaisuuteen… Aloittaa tämän elämän pettävän unelman kuten me muutkin… Onhan meillä syytä olla tyytyväisiä.

— — Tyytyväisiä, oli Jakob sanonut — tyytyväisiä…

Mutta juuri tätä havaintoa ei Alette voinut tehdä itsestään.

Hän ei lainkaan kuulunut niihin, joiden mielestä oli nostettava suuri riemunhälinä joka kerta, kuin kaksi ihmistä sai päähänsä ruveta uskottelemaan toisilleen kuvitteluja, joista oli herjettävä vähin erin vuosi vuodelta. — Hän oli ollut naimisissa alun kolmattakymmentä vuotta ja ennättänyt tehdä kokemuksiaan. Hän ja Jakob olivat kerran luottaneet haavekuvaan niin lämpimästi kuin konsaan kukaan…

Kun hän ajatteli, miten vavahtelevan kukkuroillaan sanomatonta, hurjaa onnea ja uskoa sen kestävyyteen hän silloin oli ollut — ja nähdä nyt Elisabet samanlaisena!… Niin, se oli kuin muistaa maljakkoa, joka oli täynnä raikkaita, tuoksuvia kukkia…

Maljakko kestää — se on kai luonnon järjestys. — Mutta kukat… Että pitääkin tehdä itsensä onnettomaksi kohdistamalla kaikki mielikuvitusvoimansa tuohon onnenhaaveeseen — yksistään siihen…

— — — — — — — — — — — — — — — —

— — Kihlajaiskesteissä oli opettaja Krabbea erinomaisen hauska katsella; Johan Henrik tarkasteli häntä pitkin iltaa.

Hän liikkui juhlallisen hiljaa nurkasta toiseen nyökäyttäen päätään ihmisille, jotka eivät ymmärtäneet, miksi, vaan niinpiankuin mahdollista vetäytyivät hänestä erilleen. Ja vähän väliä hän loi veitikkamaisen, isällisen katseen sinnepäin, missä Elisabet seisoi.

Vasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa puhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania takinnappiin…

»Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa, se tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! — Ajatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on — sillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta — seitsemänkymmentä vuotta! — Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä sillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan! Puhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; — mutta tässä on kokonaisen maailman käyttämätön — hm-m» sanoi hän hoksattuaan suotta tuhlaavansa ruutia…

Krabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne, jonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti ollut kiinni muilla tahoilla.

»Mitä on elämä, rouva — mitä elämisen lahja?»… Hän katsoi surumielisen tutkivasti Alettea silmiin — ja Krabbe saattoi olla kaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. — »Eikö ole totta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme? Ne ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin kaiken muun peittää pimeys… Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan todelliseksi elämäksi? — tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme… Voi *elää* suuressa rakkaudessa»…

— Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta opettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.

Häntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen, ruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.

Hän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä mielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä — keskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.

»Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on poikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä aikana ovat yhtä rakastuneita. — Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa»… pääsi häneltä hairingossa.

»Jos tietäisin, ettei tätä kestä», puhkesi Elisabet intohimoisesti vastaamaan, »niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!»

»Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin monta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä — arvokas, turvattu asema — lapset… On se ainakin toista kuin elää yksin.»

»Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko elämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi — en rakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! — Ajatella, etten hänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, — sehän olisi pahempaa kuin elinaikuinen orjuus… Enkö silloin mieluummin purkaisi!»

»Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta ylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän — tahtoisitko tosiaan sittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi tympeäksi ja jokapäiväiseksi — esimerkiksi kymmenen vuoden perästä? Ajattele tarkkaan… Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta olemattomiksi; — niiden muistolla voisi olla helpompi elää.»

Elisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin … kerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja kääntyen äitiinsä hän kysyi vain:

»Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?»

Äiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi ompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä vaipuneena… »Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin päähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi… Nyt hän on kaikesta sielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. — Aikoinaan olimme me, minä ja isäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä… Voitko sinä ymmärtää sitä?»

»Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian ruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä huolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin, eikä ymmärrä häntä; — eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän näyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian matalaksi. — Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin Krabbella — on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.»

Äiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:

»En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit vanhempi kuin äitisi!» — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

— Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob.
Varallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja…

Morten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli tottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi tunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää niihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki vaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki — olisipa hän kehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna vieraisille!…

Jakob oli alkanut pitää tuosta pojasta. Elisabet olisi totisesti voinut valita huonomman.

Häntä harmitti Johan Henrikin veltto työskentelytapa — poika otti asian kovin mukavalla kannalta, ja hän rupesi pitämään häntä hiukan silmällä ja valvontansa alaisena, vaikk'ei se ollut nuoresta herrasta erittäin mieleen. Sanoivathan opettajat, Hansen ja Jentoft, että poika luki. Mutta aina vain valui tupakansavua hänen pihan toisella puolella olevan huoneensa puoliavoimesta ikkunasta, ja yks kaks tuli tuttavia, joille oli tarjottava lasi olutta. Aina niin siunatun runsaasti aikaa!

Arkihuoneessa ollessaan hän vain askaroi maatilalle rakennettavan ja jo alullepannun huvilan piirustusten ja luonnosten kimpussa.

Tämä kaikki hermostutti Jakobia juuri nyt, jolloin hän olisi mieluummin lykännyt huvilan rakentamisen ensi vuoteen, kunnes taas puutavarain hinnat alkaisivat nousta. Ulkomaan markkinat olivat tällä haavaa täynnä tavaraa, niin että oli mahdoton saada kunnollisia hintoja. Mitä varten sitten hankkia uusia menoja! Hänellä oli totisesti yllin kyllin huolta ja raha oli nykyjään kallista.

Hän ei voinut päästä vapaaksi jonkinlaisesta huolestumisesta, minkä aiheuttajana oli eräs Varaasin metsän yhteisistä asiakumppaneista, tilanomistaja Vingaard. Sitä miestä pidettiin, jos ketään, vakavaraisena — toivottavasti oli kaikki vain puhetta; mutta tosiaan liikkui erinäisiä huhuja takuista ja pulaan joutumisesta…

No, sehän oli sellaista, johon oli viisainta olla kajoamatta ennen aikojaan — tuli vain pysyä vaiti… Mutta olisipa ihme, ellei hän, jahka kuollut aika hintojen alalla on ohi, pääsisi hänestä eroon… Hän oli todellakin vähän säikäyksissä.

— Mutta Johan Henrikin huolettomasta sielusta oli ihan samantekevää, mistä rahat tulivat! Jakob näki hänen istuvan arkihuoneessa puolet iltapäivää paperikääröt edessään pöydällä, miettien ja tutkien; sai arkkitehti Holmin puolelleen tekemään uusia luonnoksia ja piirustuksia ja lopuksi Aletten ja kaikki muut ihan intoihinsa. Perustus oli välttämättä oleva valmis, ennenkuin maa menee routaan — ja hirret vedätetään paikalle kelin tultua!

Totta tosiaan ei saattanut käsittää, mitä isällä oli sitä vastaan, että soma sveitsiläiskuosinen huvila seisoisi valmiina syksyyn mennessä…

— Mieliala laskeutui koko lailla painuksiin, kun Jakob eräänä iltana, vähääkään perustelematta, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti panevansa tätä hommaa vastaan, josta he kaikki olivat niin kovin iloinneet.

Johan Henrik sanoi selvään kaikki, mitä sanottavaa oli, äiti oli niin täydellisesti hänen puolellaan, suunnitelma kaikin puolin niin mainio ja kunnossa; mutta hän puhui kuuroille korville; vihdoin hän lähti mielenosoituksellisen kuuliaisena vihellellen omaan huoneeseensa, ja Viking nykäisi, hiukan liian kovaan paukauttaen, oven perässään kiinni.

»Ellei tuo nyt ole samaa kuin säästää pennejä, mutta antaa markkojen mennä, niin hänen järkensä seisoo!»…

»Sinä tuotat todellakin lapsille surua tuolla itsepäisyydelläsi, Jakob», sanoi Alette illallisen jälkeen kiihtyneenä. — »Johan Henrik on pannut siihen niin paljon älyä ja työtä —; minä näin, miten se koski häneen.»

»Paljoa parempi olisi, jos hän panisi älyä ja työtä siihen, millä rakentaisi tulevaisuutensa. Mutta hän tekee kaikkea muuta paitsi sitä, mitä hänen pitäisi tehdä.»

»Se on oikein, morkkaa häntä nyt siitäkin, että hänellä on lahjoja; hänhän on ilmeinen arkkitehti.»

»Toivoisin vain, että hän saisi professoritkin vakuutetuiksi! — Ylipäänsä, hänellä on aivan erikoiset lahjat — kuluttamiseen; on kasvatettu rikkaan miehen pojaksi»… vastasi Jakob luoden katseen vaimoonsa.

»Sinä kai tarkoitat, että se on minun syyni, Jakob! — Sinulla on ainakin se etu puolellasi, että voit sanoa, että olet välittänyt vähät heidän kasvatuksestaan — paitsi milloin oli toruttava tai rangaistava. Senpä vuoksi et ole voittanut heidän luottamustaan — ja siksi ei sinulle liioin merkitse paljon, että särjet heidän ilonsa. — Ole huoleti, kyllä Johan Henrik ja Viking muistavat tämän illan, jolloin heiltä kaunis rakennus romahti kokoon! Sillä tavoin sinä riistät heiltä uskon, Jakob. — — Minä kyllä omasta puolestani voisin mukautua, kun vain näkisin yhden ainoankin järkevän syyn. Mutta noin vaan sanoa: ei — ja ei … se ei vaikuta kehenkään hyvin, tiedätkö. — Minäkin olin siihen ajatukseen paneutunut, olimme suunnitelleet kaikki valmiiksi — oman huoneen Johan Henrikille, kun hän tulee ylioppilaslakki päässä, ja Alfille ja Elisabetille ja hänen sulhaselleen. Ja sitten kielto — perheen isä ei sitä tahdo»…

Jakob näki, miten pettymys oli nostanut kyynelet Aletten silmiin, miten hän taisteli poikainsa jokaisen toivomuksen puolesta…

»Rakentakaa päälle, rakentakaa päälle»… Hän peräytyi itkettyneiden kasvojen edessä.

XVI.

Jörgen Bervenin komea, musta, höyryävä hevonen ja hänen hienot, kiilloitetut rattaansa, joihin tieltä oli räiskynyt lokaa, tulivat portista Mörkin pihalle.

»Ollaanko täällä kotona, Gudbrand, Mörk itse, tarkoitan?… Vai niin — konttorissa… Pane talliin ja harjaa hyvin … äläkä heti anna sille vettä»… hän huusi kiiruhtaen matkalaukku kädessään portaita ylös.

Hänen liikkeensä olivat yhä samat nuorekkaat, vartalo vain laihuuttaan terävämpi ja luisevampi kuin ennen, ja partaan oli ilmestynyt korvain seutuville ja keskelle leukaa harmaita täpliä.

Jakob tuli häntä vastaan jo käytävässä ja näytti aikovan viedä hänet saliin.

»Älähän, selvitämme asiat ensin tuolla konttorissa», pyysi Berven.

»Ajattelin vain, että ehkä lasi viiniä maistuisi hyvältä näin matkan jälkeen.»

»Tuolla sisällä tulee kuitenkin pitkät jutut — parempi saada se sitten perästä päin…

Mutta mistä tässä nyt on kysymys, Jakob?» hän sanoi, kun sisäkonttorin ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. »Et sinä tavallisesti minua tuolla tavoin kutsu — tulee kirje suoraan metsiin… Olet huonolla tuulella, huomaan minä. — Ethän vain ole huolissasi —?» — Hän katseli häntä: »Tai et suinkaan tarkoittane saada minua mukaan yrityksiisi?… Siihen et minua saa, sen minä sanon. Et iki päivinäni!»

»Pikemmin tahtoisin itse päästä erilleni; — tuo Varaasin metsä tekee tukkani harmaaksi.»

»Mitä vielä, metsä on hyvä!».

»Meidän on täytynyt lunastaa neljäs mies, tilanomistaja Vingaard pois koko kaupasta, Mathiesenin ja Ringnæsin ja minun; hän on näet vararikon partaalla! — Ja sitten olen kovassa rahapulassa nykyjään… Tämän jutun takia on minun ollut pakko ottaa suuret maksut niskoilleni — ja raha on kaikkialla niin tiukassa, ettet usko. Menot — ne vain ovat varmat. — Niin, nyt olen kyllä selviytynyt tämän vuoden maksuerästä, mutta minä sanon sinulle, että olenkin ihan puhtaaksi nyljetty — on täytynyt kerätä kokoon kaikki mahdolliset varat, niin että konttorikassakin on typö tyhjä. Mutta nyt ovat nuo jokapäiväiset suoritukset alati kiusaamassa… Minä vakuutan sinulle, että oikein säikähdän, kun joku tulee konttoriin; en enää voi maksaa kuittaamalla vanhoja saatavia, minulla täytyy aina olla rahat kädessä. — Enkö ole mielestäsi laihtunut?»

»Kyl-lä — kyllä oletkin.»

»Niin, jollen, niin kiitos vahvan ruumiinrakenteeni, sillä pahemmassa pulassa en ole eläessäni ollut», Jakob huokasi.

»Niin, sinä et juuri ole tottunut vastatuuleen.»

»Kuulkaa, Tobiesen» — Jakob huusi ovesta, »ilmoittakaa, että herra
Berven on täällä ja jää päivälliselle!»

»Katsohan, Jörgen, lyhyesti sanoen, sinä voit säästää minulta monta huolta, jos nyt lainaat minulle viisitoistatuhatta kruunua yhdeksi vuodeksi, sillä ehdolla että saati maksaa ne takaisin vähitellen. Sinullahan on rahaa viljalti.»

»Heti paikalla; olisit sen voinut sanoa jo tuossa salaperäisessä kirjelapussasikin.»

»Oletko hullu! Minäkö omalla nimikirjoituksellani vakuuttaisin, että olen rahapulassa!» sanoi Jakob leikillä, mieli jo keventyneenä. »Eihän niillä muuten niin kiirettä ote, kun vain saan heti kuin tarvitsen.»

Berven istuutui kirjoituspöydän ääreen ja otti kynän käteensä.

»Kunpa puutavaramarkkinat taas vähän vilkastuisivat», sanoi Jakob.

»Saamme kai varustautua kärsivällisesti odottamaan, kunnes Lontoon varastot ovat alkaneet vähetä.»

»Hm — puutavaraliike on ollut melkein pysähdyksissä viime vuoden keväästä asti», jupisi Jakob kävellessään edestakaisin lattialla.

»Tietysti, kun ihmiset ovat kaataneet metsää ja lastanneet laivoja kuin hullut. Tämä puuska on kestettävä — se voi tuoda hyvääkin mukanaan, seuloa pois vastuukyvyttömyyttä hiukan… Kas niin, siinä on maksuosoitus.»

»Kiitos, Jörgen!» — Jakob kulki vielä pari kertaa lattian poikki ja pysähtyi sitten paperi yhä kädessään Bervenin eteen.

»Mitä sanot nykyisistä ajoista, Jörgen?»

Berven istui Jakobiin päin kääntyneenä ja nojaten kyynärpäätäin kirjoituspöytää vasten.

»Mitä sinä arvelet, joka olet liikeasioissa kiinni? Katsopas, joka kerran on saanut oman nahkansa pelastetuksi kärventymästä, sillä ei enää ole oikeaa tuntoa.»

»Jospa minä tietäisin!» Jakob alkoi vihellellä.

»Niin kauan kuin maailmassa rakennetaan, tarvitaan myöskin hirsiä», Berven arveli. »Ja ovathan kaikki pätevimmät liikemiehemme, niinkuin ammattikielellä sanotaan, ehdottomasti yksimieliset siitä, etteivät ajat enää voi vakavasti huonota.» Ääni kuulosti hieman epäilevältä.

»Niinhän sitä väitetään, — on pidettävä kortit kädessään — ei myydä mitään», virkkoi Jakob vilkaisten omituisesti Berveniin. »Eikä kukaan voi sanoa, mistä tuuli huomenna puhaltaa. Mutta se vain on varma, että jos tätä tyyntä jatkuu, keikahtaa moni mies. Nyt ne juovat totia ja pelaavat korttia ja odottavat nykäystä nousuun päin — ja kirjoittavat toisilleen papereita. Rahasta vain on kova puute»…

— Päivällisellä kohdistui perheen jäsenten keskustelu uuden kesähuvilan sisustukseen. Se oli jo kohta valmis, ruokasalista vain puuttui joitakuita kapineita.

Johan Henrik oli äsken palannut kotiin. Hän oli keväällä taas yrittänyt suorittaa ylioppilastutkintoa ja saanut reput — tulos, jonka hän otti vastaan ylevällä mielentyyneydellä. Pääasia oli yksinomaan se, että hänen sielunsa kärsi siinä tutkinnossa vauriota niin vähän kuin suinkin, jotta hän kerran voisi päästä siihen päämäärään, johon hän todella pyrki.

Hän oli aamupäivällä käynyt puuseppä Willumsenin luona katsomassa, miten pitkällä huonekalut olivat…

»Leikkauksilla varustetut, ilman täytettä ja patjoja; mutta tyyli!» — hän selitti Bervenille; — »ei tuollaisia hinteliä sorvattuja tuoleja, jotka kohta särkyvät ja heiluvat kolmella jalalla. Yksinkertaista ja mukavaa, sen periaatteen puolella minä aina olen ollut, kaiken sivistyneen maun nimessä. Eikö niin, Berven?»

»Niinpä kyllä — niin…» Hauska olisi tietää, millä puolella Jakob on, — hän itsekseen ajatteli, — luultavimmin kukkaronsa.

»Sinun pitäisi käväistä katsomassa, Berven», ehdotti Viking, — »pian sinne hevosella pistäytyy iltapäivällä, minä tulen mukaan. Nyt on pohja ojitettu, niin että siellä on ihan ruti kuivaa. Ja me voisimme mennä kalaan, jos haluat, ahvenia ja haukia on kosolti. Mutta ikävä kyllä, vain ruuhipahanen … isän täytyy tankkia ensi kesäksi oikea vene, sellainen, johon voi panna purjeet.»

»Ne tarpeet saamme lykätä toistaiseksi, Viking», keskeytti isä lyhyesti.
»Et saa alati keksiä uusia ostettavia.»

»Järvessä on niin paljon kaloja, että ne kyllä pian veneen maksaisivat, isä», vastasi Viking järkähtämättömällä varmuudellaan. »Minä ajan siellä ollessani itse kivet laituria varten.»

»Niin, ette voi uskoa, miten paljon siinä on ollut työtä», jatkoi Alette. »Ja syksyllä saa puutarhuri istuttaa sinne hedelmäpuita ja marjapensaita. Lapset toivovat niin hartaasti, että me siellä omassa talossa sitten parin vuoden perästä vietämme hopeahäitämme. Onhan hauskaa, jos puutarha siihen mennessä jo on hiukan kasvanut.»

»Ja sitten me riitelemme nimestä», sanoi Viking, »Minä tahtoisin sen
Kuusivaaraksi tai Haukkavuoreksi.»

»Niin, nimi se tosiaan tuottaa meille enimmän vaivaa», selitti Johan
Henrik, sivellen kädellään kaunista tummaa tukkaansa.

»Tietysti siitä tulee jokin arkipäiväinen Tyynelä tai Lepola tai
Iltarauha»…

»Tja! Se on senaikuinen murhe,» virkkoi Jakob väliin. »Ei totisesti ole sillä hyvä, että saa huvilan rakennetuksi, — on myös katsottava, millä mielellä sinne sitten astuu sisään.»

»Millä mielellä — onhan toki katsottava, että iloista mieltä riittää hopeahääpäiväksi; — se on kuitenkin juhla, jota *lapset* aina muistelevat,» huomautti Alette painavasti.

»No niin; lapset»! — Jakob koetti nauraa.

»Minulla on siis jossakin suhteessa etua, rouva, — minulla ei ole lapsia,» sammalsi Berven; »minä saan elää itseäni varten»… Hän söi tapansa mukaan hyvin hitaasti ja he istuivat odottaen, että saisivat tarjota hänelle enemmän purolohta.

»Silloin ei ainakaan saa kokea pettymystä, kun on niin onnellinen, että voi rakastaa vain itseään» — vastasi Alette, kädessään ruokaliina, jota hän löi pöytää vasten.

»Mitä sinä, Elisabet, sanot siitä asiasta?» kysyi Berven tuttavallisesti nyökäyttäen hänelle päätään. »Oletko kuullut hänestä mitään, tuosta medisiinaristasi?

»Minä olen niin iloinen, kun äidin on lähdettävä ostamaan uutimia», vastasi Elisabet hyvillään; »pääsen hänen mukanaan pääkaupunkiin.»

»Niin, kyllä meidän on hankittava yhtä ja toista uutta, Jakob, jos mielimme huvilasta saada iloa tänä vuonna. — Minä aion asua setä Vosgraffin luona; he ovat oikein loukkautuneet, kun en tullut sinne hänen ensimmäisenäkahdeksatta syntymäpäivänään. Ja silloinhan on parasta ottaa kaikki yhdellä kertaa — sänkyvaatteet, matot ja muut»…

»Ja muutamia peilejä pitää siellä huoneissa välttämättä olla,» lisäsi
Johan Henrik.

»Onko ehkä tarkoitus jatkaa lukuja uu-uutta tutkintoa varten siellä maalaiselämän hiljaisuudessa?» kysyi Berven, jota Johan Henrikin varma ylimielisyys harmitti.

»Miksei!» kuului välinpitämätön vastaus. Johan Henrik ei välittänyt pistopuheista.

»Niin, miksei?… Siellähän on tilaisuutta nuorelle herrasmiehelle niin moneen hauskuuteen: kalastukseen, metsästykseen, urheiluun»… pisteli Berven.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Alette oli loukkautunut. Berven saattoi tässä talossa sanoa mitä vain tahtoi — tietysti tuon vanhan, pyhän ystävyyden nimessä!

»Niin» se minun täytyy sanoa,» virkkoi hän, »että kaikessa, mikä koskee tuota huvilaa, minä ehdottomasti noudatan Johan Henrikin mieltä, — senhän itse arkkitehtikin on saanut tehdä.»

»Se nyt ei minun itserakkauteeni yhtään vaikuta, äiti; tuo arkkitehti
Holm ei ole sen enempää kuin keskinkertainen kyky.»

»Vai niin, — no koska olet niin perillä niistä asioista, niin — hm — kai sinulla on myös tarkka käsitys laskuista?… Ne ovat niin sanoakseni leijan pyrstö, ne» — jatkoi Berven tyynesti, kääriessään ruokaliinaansa kokoon.

»Kiitos ruoasta,» sanoi Jakob, nousi jotenkin äkkiä ja työnsi tuolin pöydän alle. »Lähetä kahvi konttoriin, Alette!»

— He istuivat taas kahden kaikkein pyhimmässä kahvia juoden, ja Jakobin piippu tuprusi vahvasti.

Bervenillä oli oma merenvahapiippunsa mukanaan kotelossa ja omaa valikoitua tupakkaansa.

Hän seisoi vielä pienen pöydän ääressä sohvan vieressä täyttäen erittäin huolellisesti piippuansa. Nyt hän raapaisi tulta ja imi piippuaan, kunnes se oli kunnollisesti syttynyt.

»Hm … puh … kuulehan, Jakob,» sanoi hän jääden seisomaan nysä puoleksi koholla kädessä ja katsellen ystäväänsä… »Minun täytyy sanoa, mitä minä ajattelen, näetkö, Jakob — minusta tuntuu aika omituiselta, että annat koko perheesi istua tuolla tietämättömänä kuin taivaan linnut siitä, että sinulla on tällä haavaa rahahuolia.

Jakob; joka istui sohvassa, rykäisi tahdottomasti.

»No niin — se on minun ajatukseni!… Tuntui, suoraan sanoen, kuin olisin nähnyt palasen takaperoista maailmaa kuullessani, miten he kaikki — vaimo ja lapset — vain koettavat purjehtia ja soutaa ja kaivaa ja matkustaa sinun rahasi kuittiin; — ja juuri nyt!… Minun täytyy sanoa, velihopea, että minun on sääli Alettea; hän on sekä liian hyvä että liian järkevä tuolla tavoin rusinoilla ja manteleilla syötettäväksi; — sinähän et anna hänelle vihiäkään mistään! Häntä on sääli totisesti. Ja sinä olet — no, nyt sen tiedät… Mene, ja paranna itsesi!»

Jakob katsahti häneen äkkiä; hänen kasvoihinsa kohosi jotakin, mutta hän malttoi mielensä.

»Niinpä niin — minun on otettava oppia sinulta, joka puhut kokemuksesta?… Tällainen suhde on kuin kokonainen koneisto, — sinä et siitä tiedä mitään, usko pois… Etkö luule, että hänelläkin on kyllin ja joka puolella omia surujaan, puuhaa ja huolta lapsista, jotka nyt kerran ovat hänen heikkoutensa! — Vieläkö minun lisäksi pitäisi pelästyttää rahahuolilla, joihin hän ei ole vähääkään tottunut — ja jotka tietysti kasvaisivat hänen mielessään suuremmaksi kuin ovatkaan. Kenties säikäyttäisin hänet kuoliaaksi… Kyllä sinä puhut!»

Berven poltteli kiihkeästi… »Suot hänelle vain miellyttävyydet — säästät pieniltä suruilta ja tuotat hänelle kaikkein suurimman, — sen, ettet luota häneen!… Sen ver-verran ymmärrän minäkin avioliittoa, että tiedän, ettei vaimo koskaan miestään siitä kiitä… Päinvastoin pitäisi hänen — vihata sellaista miestä… tuntea itsensä halveksituksi ja syr-syrjäytetyksi!»

»Ratsasta sinä vain keppihevosellasi, Jörgen, niin minä polttelen. — Tiedänhän minä vanhastaan, että sinä siinä kohdin olet aika kaunopuheinen. Mutta näetkö, sinä tajusit käyttää kauppaoloja hyväksesi ja siksi sait metsää; mutta naimisasioita, jotka ovat aina pyörineet päässäsi sekavana vyyhtinä, sinä et ole tajunnut ja siksi et ole saanut vaimoa itsellesi… Minulla ei tosiaan ole enempää sanomista, eikä toivoakseni enää sinullakaan! Istu nyt mieluummin rauhassa äläkä intoile toisten asioista; seisot siinä kuin mikäkin pitkä kuiva tulitikku, joka on syttynyt palamaan.»

Mahdollista on, että ystävän sekaantuminen hänen perheasioihinsa olisi käynyt päinsä jossakin muussa tilaisuudessa; mutta jo päivällispöydässä olivat nuo lainatut viisitoistatuhatta kruunua alkaneet ikäänkuin painaa ja ahdistaa Jakobin taskussa. Hän ei ollut ensinkään tottunut lainanottajan asemaan. Tuolla ruokasalissa hän oli tuntenut häpeävänsä ja olevansa ikäänkuin tilivelvollinen ystävälleen, joka kerta kuin jokin menoerä mainittiin. Ja täällä konttorissa seisoi nyt itse lainanantaja hänen edessään ja tutki kaikki, mikä hänen oli, — sydämen ja munaskuut. Tietysti hänellä oli siihen oikeus, niin kauan kuin Jakobilla oli hänen viisitoistatuhatta kruunuansa hallussaan!

Berven ei ollut se mies, jonka tapoihin kuului lähteä lyötynä väittelystä. Hän koputti piippunysää kämmeneensä.

»Joka tapauksessa vaadin terveeltä järjeltäsi, ettet vapaaehtoisesti ota päällesi tarpeettomia suruja ja huolia. He eivät aavista vaivaavansa ja kiusaavansa sinua… Tartu asioihin hiukan kiinni ja asetu noita hullutuksia vastaan, niin saat pian talosi paremmalle pohjalle!»

Jakobin silmien eteen ilmaantui tuo paperi, joka hänellä oli lompakossaan — kolmeen taitteeseen käännetty pankkiosoitus ja siinä vinossa allekirjoitus: Jörgen Berven.

… »Tuo kesähuvila vetää ja imee sinulta rahaa joka päivä… Lykkää vain sen valmistaminen asuttavaan kuntoon ensi kevääksi, niin pääset huolista; — onhan kesä jo kohta puolissa. Eikä totisesti Johan Henrik talveksi kesähuvilaa tarvitse!»…

»Sitä kannattaa ajatella, Jörgen,» virkkoi Jakob laskien aikaa sitten sammuneen piippunsa kahvipöydälle. — »Mutta olen tässä miettinyt muutakin sinun jutellessasi…. Näetkö, olen laskenut, että voin jotenkuten selviytyä ilman noita viittätoistatuhatta kruunuasi.»…

»Mutta Jakob hyvä, sinä voit pitää ne pari, kolme vuotta, jos tahdot!»

»Kiitos — tai neljä, tahdot kai sanoa; mutta se ei ole laina, se sellainen.» — Hän otti esiin lompakkonsa ja ojensi maksuosoituksen Berveniä kohti… »niin, kiitos vaan, Jörgen, tässä saat sen takaisin!»

»Ei, ei, kyllä minä totta tarkoitan» — hän tarjosi sitä Bervenille — »se on kuitenkin kerran maksettava … en tahdo, että sekin vielä on minua painamassa.» —

Berven seisoi hetkisen hiljaa… »Kieltäydytkö ottamasta — minulta?»

»Jos minun on pakko lainata, niin lainaan mieluummin pankista, — niin en ole tekemisissä kenenkään mieskohtaisen velkojan kanssa.»

»E-et siis tahdo ottaa sitä — Jakob?»

Berven seisoi paperi kädessä; se vapisi vähän.

»En voi,» vastasi Jakob päättävästi.

»Etkö?…» Bervenin silmät kostuivat.

»Vai niin — no niin — — sitten et sinä minua enää tarvitse, Jakob», — hän puhui hitaasti, — »mikäli ym-ymmärrän … ja siinä tapauksessa pyydän saada hevoseni valjastetuksi; — tahdon mielelläni päästä tuonne metsään vielä tänä iltana.»

»Tietysti niinkuin itse tahdot, Jörgen! — Minusta tosiaan on ikävää, että olen sinua näin kauan pidättänyt. Minun olisi ensin pitänyt ajatella, miltä lainaaminen tuntuu.» Jakob ihan toivoi Bervenin pian lähtevän.

Berven ei puhunut enää sanaakaan. Hän otti matkalaukun ja laski sen taas kädestään, seisoi siinä päällystakki yllään kalpeana ja epäröiden, menisikö hän sisään hyvästi jättämään.

Hän avasi oven raolleen ja nyökkäsi jäähyväiseksi Elisabetille, joka istui salissa.

— Jakob seisoi kylmän kohteliaana portailla, kun hänen vanha ystävänsä taakseen katsomatta ajoi tiehensä mustalla, virkulla juoksijallaan….

Hän jäi hetkeksi katselemaan Bervenin jälkeen, harmahtava pää paljaana.

»Taidanpa olla ihan järjiltäni!» pääsi häneltä vihdoin, kun hän äkkiä lähti konttoriin.

… Ihan järjiltään hän oli taitanut olla! — Eronnut ainoasta vanhasta koetellusta ystävästään — vaimon takia, joka ei ollut lähempänä hänen luottamustaan ja huoliaan kuin — hm…

Hän kulki kauan edestakaisin konttorissa. Nysästä, jonka hän tapansa mukaan oli pistänyt suuhunsa, mutta unohtanut sytyttää, hän oli purrut suukappaleen halki hampaittensa välissä.