XVII.
Jakob astui konttoriin, piiska vielä kädessä, riisumaan vyön ja sudennahkaturkin yltään. Hän oli ajanut koko päivän ja kasvot punoittivat pakkasesta.
»Martin Ringnæs on tehnyt vararikon, Tobiesen! — Me saamme nyt, Mathiesen ja minä, ottaa maksettavaksemme myöskin hänen osansa Varaasin metsästä.»
»Vai tehnyt vararikon? — Onko kummempaa kuultu — sellainen rikas mies!»
»Rikas, niin! He kaatuvat kaikki tyynni — koko siirtäjäseurue kuin korttitalo.»
»Niin, niin — tuo onneton sahalaitos, joka heidän piti saada niin suurenmoiseksi omine laivoineen ja muine vehkeineen!» puhkesi Tobiesen harmistuneena.
Jakob koetti pari kertaa kärsimättömänä potkaista toista matkasaapasta jalastaan.
»Antakaa minun auttaa», pyysi Tobiesen.
»Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli käy. — Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen — nyt perästäpäin»… Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.
»Niin, nuo keinottelijat», jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, »he luulivat istuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!»
»Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!… Ei, ei, älkää tehkö mitään», sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen sisään; »ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.»
»Kuulin sinun tulevan», sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella, »ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä syönyt…»
Hän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.
Salissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi palvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.
Hän asteli edestakaisin lattialla.
»Mutta Alette, kuulehan», hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, »kestääkö nyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? — Ja lähetä joku sytyttämään lamppu!»
»Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; — kun et vain pitkästy,
Jakob!»
Alette sytytti ison, kauniin lampun ja laski alas uutimet, sillä aikaa kuin tyttö kattoi pöydän ja toi ruoan sisään.
»No nyt, Jakob, kun saat ruokaa, niin tulet hauskemmalle mielelle.»
Alette istuutui pöytään vastapäätä, sukan kudin kädessä.
»Saimme korin olutta tänään Kristianiasta. Se on juuri tuota, jota on edessäsi. — Kävitkö tuomarin luona? Etkö?… Olet ollut pitkällä matkalla, Jakob, neljä, viisi päivää poissa; tuskin muistankaan; — elämä on nykyjään niin yksitoikkoista, olemme niin yksinämme, — Elisabet vain ja minä»…—.
Hän huomasi, että Jakob oli huonolla tuulella, ja koetti päästä perille syystä.
»On sattunut niin monta vararikkoa viime aikoina. Voudin luona ei puhuttu eilen muusta kuin huonoista ajoista», hän aloitti.
»Ni—in, niistäkin voi keskustella aika hauskasti!»
»Mutta asianajajathan ansaitsevat rahaa niistä. Et suinkaan siitä sano: sen pahempi! Jakob?» kysyi hän.
Sukkelaan liikkuvat puikot kiilsivät lampunvalossa kiusallisen hermostuttavasti suoraan Jakobia silmiin.
»Valo häikäisee silmiäni, etkö voi siirtää vähän lamppua, Letta», sanoi hän ärtyisästi.
»Kyllä, ystäväni!»
»Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä», hän taas yritti. »Hän ei ole oikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo. Hänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta saat itse lukea kirjeen. — Ja Alf»…
»Kyllä tiedän, Alette — yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada rahaa! Ja Johan Henrikin myöskin…» Hän vapisi; — »tietysti, heidän täytyy saada päivälleen.»
»Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat muuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla säntillinen.»
»Niin, tietysti»…
Jakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa. Lampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille, sangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä ilme ja hän kutoi ahkerasti.
Mikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että jotakin oli kierossa… He olivat nyt melkein yksikseen — lapset kukin omalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät ulottuisi Jakobiin!
Hän kuuli miehensä ottavan päällystakin ylleen ja lähtevän ulos. —
»Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?» kyseli Alette Tobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; — hän tahtoi vain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän klubiin.
Ei, kyllä lamppu oli sammutettu.
»Sanokaa minulle, Tobiesen», — Alette istuutui hetkeksi konttorihuoneeseen — »Mörk oli vähän niinkuin huonolla päällä tänään, enkä tullut häneltä syytä kysyneeksi; siksi olen vähän levoton. Eihän hän liene hävinnyt mitään juttua? Minä tiedän, että se aina koskee häneen kipeästi.»
»Ei, rouva», Tobiesen tuijotti pienillä terävillä silmillään kirjoituspöytään — »ei ainakaan mikäli minä tiedän.»
»No, sehän on hyvä, olisi ollut ikävää istua koko ilta yksin mietiskelemässä, mikä mahtaa olla vinossa. Mutta, Tobiesen — olisiko hän joutunut riitaan tai epäsopuun jonkun kanssa?»
»Ei toki, mikäli tiedän, rouva — ei suinkaan!»
»Nythän on ihmisillä niin huonot ajat täällä päin. Kenties on miehellänikin rahallisia vaikeuksia?» kysyi hän kiinnittäen huomiotaan Tobiesenin kasvonilmeeseen.
»Niin, mahdotontahan on päästä ihan ehjänä kaikesta, kun on niin monessa mukana». Tobiesen kaiveli kynällä pöytää ikäänkuin miettiäkseen, miten hän jatkaisi… »Ja niiden, jotka ovat keinotelleet metsällä, saattaa nyt olla paljonkin kestettävä.»
»Täälläkin voisi siis olla jonkinlainen vaikeus kestettävänä?» tiedusteli Alette epäröiden.
»Ei täällä meillä» Tobiesen virkkoi sukkelaan. — »Ei rouva saa minua väärin käsittää. Ei, me täällä, me katselemme vain niitä muita… Jos tuomiopäivä tulisi kaiken tuon keinottelun ylitse, niin — ho-ho-hoo — niin ei meillä täällä sentään hätä häilyisi!»
»Ei tietenkään, Mörkillähän on oma hyvä toimensa ja hän on niin arvossapidetty ja vakavarainen… Ja tiedättekö, — jos häviäisimmekin jonkun verran; — niin, vaikka menettäisimme kaikki nuo metsätilat, — niin minä totta tosiaan en päästäisi huokaustakaan, Tobiesen! En ole koskaan toivonut rikkautta. Ne ovat sittenkin kaikista onnellisimmat, joilla on vain riittämiin asti, mitä tarvitsevat, ja olen varma siitä, ettei Jakobille ole ollut paljonkaan iloa noista metsistään — vaivaa vain ja huolta! Eivätkä ne kuulu hänen alaansakaan, hänellä olisi ollut kylliksi tekemistä omassa toimessaan… Eikä Alf, josta nyt tulee metsäherra, siksi ensinkään sovellu; — jospa edes Viking olisi ruvennut…»
»Teidän kai pitää lähteä, Tobiesen, minä näin, että Teillä oli lakki päässä, kun tulin tänne.»
— Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.
Jakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan olivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet…
Ei, Alette ei päässyt selville hänestä — hän saattoi äkkiä suuttua pienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän tarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.
Häntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja tutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli hullusti.
Hänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.
Eihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! — — Sitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia päähänpistoja… Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina niin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa…
Hänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä ympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.
Seuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa — saattoi olla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. — — Mutta joku erityinen!… hän pudisti päätään.
… Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; — ehkä vain jonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?… Ja kuitenkin seisoa lukitun oven takana… Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui melkein kuin hän vihaisi häntä!
Kun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa kirjettä; — hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän, postin tulosta asti.
Häntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja turvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään vaaraa; — ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä, joilla Elisabet vain leikitteli…
Alette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka koskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän kestää vain niin kauan kuin kestää!
»Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?» kysyi hän kääntääkseen ajatuksensa muuanne.
»Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu», Elisabet kertoi ilosta säteillen.
»No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne meidän hopeahääpäivänämme.»
»Etkö luule, — juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!» —
Vilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä kaulaan. — »Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi käsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?»
»Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; — on jo aika ruveta puuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi katsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa käymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.»
»Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme kotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla. Eihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä onnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!»
»No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! — Ajattele, lapseni, että koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei sellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso ympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja Sövig ja kauppias Möller — onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä kiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina kuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.»
»Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden eläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea toistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään yhteisistä harrastuksista!»
Tyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: — tuollaiset puheet olivat hassuja.
»Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen lääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa kirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin vaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä väsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.»
»Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*, äiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun kanssani toimistaan, — juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. — Ja jos voin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen kelpaa.»
Alette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri tämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän aikanaan oli haaksirikkoutunut…
XVIII.
Täti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan lähdöstä.
Hän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että juuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä eivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin paljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään katutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä… Täti oli ihan kuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan petti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä hopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin sanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se sana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi ilmaksi!…
Mutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik. Pieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen juhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat kasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan ensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina hevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta muuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja pyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.
Parempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa sai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi kolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla joka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta hyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun hovineuvos Tinn — Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin — tarttui lasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa oli nähnyt ja kokenut — annahan, kun lasken — seitsemäntoista tai tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään! Silloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan toinen pappi ja samoin lukkari — puhumattakaan siitä, miten kauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset erittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli kulunut niin ja niin monta vuotta.
Sellaisessa muistojen huumauksessa hän leijaili iloisesti kaksi kertaa päivän mittaan. Mutta hän sai kuin saikin viinilasit taloissa esille, niin että kannatti kyllä ottaa hänet mukaansa vieraskäynneille.
— »Jakob-kulta, kuulehan», valitti Alette, »ei käy päinsä, että jätämme sedän aina vain Johan Henrikin huostaan, minusta näyttää, että hän on siinä käsityksessä, että sinä laiminlyöt häntä. Etkö voi ajaa hänen kanssaan Böllingille iltapäivällä? Gudbrandin pitäisi lähteä noutamaan Viking asemalta kuuden aikaan.»
»Niin, minullahan on nykyjään niin erinomaisen hyvää aikaa huviretkiin», vastasi Jakob hieman ivallisesti.
»Mutta kyllä sinun on tehtävä se, Jakob! Setä on ihan loukkaantunut, sen minä huomaan. Hän jo aamupäivällä viittasi sinnepäin, että heidän on kohta lähdettävä; — eikä se ennusta hyvää, mikäli minä hänet tunnen.»
»Niin, niin — tietysti minun tulee ensi sijassa olla isäntä… Mutta koeta katsoa, että kahvi tulee vasta myöhemmin — runsasta puolta tuntia myöhemmin, jos käy laatuun. Minun täytyy ensin saada posti, se on minulle nyt hyvin tärkeää.»
»Tärkeää? Mitä sinulla sitten — —»
»Olet ruvennut kaikkia kyselemään», hän vastasi kärsimättömästi. »Pitäisihän sinun toki ymmärtää, etten minä alinomaa jouda pitkiin selityksiin.»
Todellakin, Jakobin alkoi nyt käydä olo kuumaksi. Kaikki nuo ihmiset halusivat vain huvitusta, sillävälin kuin hän käveli hermostuneena ja jännityksessä, odottaen kaksi kertaa päivässä mitä uutisia posti tuo… Ei toivettakaan suoriutua heistä, jollei hän toitottaisi joka ilmansuuntaan, että hän oli kuin ahdistettu otus! Hän ei ennättänyt yhdestä paperista selvitä, ennenkuin jo toinen lensi hänen eteensä! Hänen oli tehtävä kuin hummerin — uhrattava pihdit — kaikki, mitä hänellä oli Varaasissa metsää — pelastaakseen jos mahdollista henkensä…
»Kuulkaa, Tobiesen», Jakob antoi määräyksiään konttorissa, ennenkuin nousi oikeusneuvoksen kanssa vaunuihin — »jos iltapäiväpostissa tulisi jotakin, jota arvelette tärkeäksi, jotakin pankista … tai, niin, ymmärrättehän, millä on kiire, niin sulkekaa se koteloon — oikein huolellisesti — ja lähettäkää heti paikalla minulle. Toimittakaa sisään sanomalehdet ja mitkä tunnette yksityiskirjeiksi, mutta» — hän katsoi Tobieseniin merkitsevästi — »älkää antako kenenkään —, Johan Henrikin tai kenenkään muun, ymmärrättehän, pistää nenäänsä kirjeisiin. Sulkekaa kaikki lukon taakse pulpettiin.»
Tobiesen kyllä ymmärsi. Hän oli huomannut, että ihmiset iskivät silmää toisilleen, kun tuli kysymys Varaasin metsästä — asianajaja Mörk taisi olla pahoinkin kiinni siinä.
… »Ei ole koskaan ennen tapahtunut», sanoi Alette seisoessaan portailla salaneuvoslaisia saattamassa, »etteivät he olisi jääneet yhdennenkolmatta, tädin syntymäpäivän yli, täällä käydessään. Ei puhettakaan siitä, että setä ja täti lähtisivät pois ennen. Vai mitä, Jakob?»
»Ei tietystikään»…
Jakob auttoi oikeusneuvoksen vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois.
* * * * *
»Kaksitoista — viisitoista — kolmekymmentä — yksikahdeksatta … kaksitoista — viisitoista — kolmekymmentä — yksikahdeksatta»…
Tobiesen oli alkanut koneellisesti laskea yhteen kassakirjan numerorivejä ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Hänet oli vallannut jonkin vaaran ahdistava aavistus.
Oli alkanut kuulua huhuja, että Mathiesenkin oli nurin…
Katse tähyili ja vaani, tiesikö jo hänen päämiehensä tästä mitään.
Tämä istui sisäkonttorissa ja suori entiseen tapaansa kirjeitä ja lähetyksiä tai tuli silloin tällöin ovelle pyytämään Tobiesenilta jotakin paperia, joka oli haettava käsiin konttorin hyllyltä.
Tänään hän kuitenkin sulki oven, joka muulloin aina sai olla raollaan, niin että hän saattoi puhella Tobisenille siitä.
Oliko se ehkä merkki…
Mutta sitten hän tuli kiireesti huoneestaan ja pyysi paria kolmea huutokauppapöytäkirjaa.
Ei, kyllä hän ei vielä ollut mitään kuullut. Hänellä olisi siinä tapauksessa ollut muuta ajattelemista kuin noita pikku asioita.
Nyt hän käveli siellä viheltäen. Vihelteli sangen kauan.
Ehkä sittenkin oli jotakin, jonka takia viheltää.
Nyt hän tuli ovelle ja katsoi kelloa. — »Ei vielä yhtäkään!»
Tobiesen katsoi hänkin kelloaan — »viisi minuuttia yli, tämä käy ihan oikein».
Ehkä hän odotti tietoja postista?
— Posti oli saapunut heidän istuessaan päivällispöydässä, ja kirje, josta kerrottiin vararikosta, oli sanomalehtien päällä hänen vieressään. Johan Henrik lasketteli peiteltyjä sukkeluuksia Tobias-serkusta, ja keskustelu tädin ja sedän kanssa kulki tavallista uomaansa: ihmisistä, joiden seurassa he olivat olleet, kruununvoudin tämäniltaisista kutsuista sekä Alfista, jonka piti saada isän metsätilat hoitoonsa, jahka vihdoin pääsee metsäopistosta. Se oli aivan luonnollista.
Lautanen alkoi näyttää kahdelta Jakobin silmissä.
»Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?» kysyi oikeusneuvos.
»Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee»…
»Niin, tietysti — tietysti»…
»Ei pitäisi tuoda postia pöytään», huomautti Alette; »se on huono tapa.»
»Vähän pippuria vain ruokaan», sanoi Jakob leikillä.
»Etkö syökään, Jakob?»
Kiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.
— — Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän istui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että hän tahtoi olla rauhassa.
Hän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta! Syksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana, musteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään tuijotti.
Se oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut musertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan poltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt *ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta tänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa todellakin alkaa huojua jaikain alla.
Rahakkaana ja varmana hän oli elänyt — nyt hän näki itsensä nöyrytettynä ja pikku miehenä kaikkien muiden rinnalla, nyt hänen täytyi varoa loukkaamasta ketään, jotteivät vihoitetut sitten onnettomuuden päivänä nousisi häntä vastaan, hiipiä pankkien ohi. — Varpaisillaan… Varpaisillaan kaikkien edessä…
Ei kolmatta-osaakaan hän voisi saada kokoon yhdenkään metsätilansa arvosta!
Hänen oli pakko taistella ja tapella, kiertää ja kaartaa, koota kaikki, mitä hänellä oli antaa vakuudeksi, saadakseen lainan, koettaa hankkia nimiä antamalla omansa, panna miinoja ja kuitenkin kulkea taattuna, turvattuna miehenä — jos ehkä sittenkin olisi mahdollista päästä yli ensimmäisen maksuajan.
Selvä järki sanoi hänelle sanomistaan, että se oli suorastaan mahdotonta — ellei tapahtuisi ihmettä siinä muodossa, että puutavarain hinnat yht'äkkiä alkaisivat nousta.
Sitä ihmettä oli vain odotettava! — Kukaan ei pane päätään mestauspölkylle, ennenkuin siihen on pakko; — eikä sitäpaitsi ollut kysymys vain omasta päästä, vaan —
Ja sitäkö varten hän siis oli taistellut ja raatanut ja koettanut menetellä rehellisen miehen tavoin — nähdäkseen kaiken nyt yhdellä kertaa luhistuvan kokoon, kumarrellakseen lopulti kaikkialla, kotona ja kylässä…
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa maisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti — tuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä iloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten kanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja rakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.
—- Jos virta kääntäisi suuntansa — jos suurpolitiikka … jos vaikka Australia alkaisi niellä hirsiä — jos kauppaolot muuttuisivat ja hinnat nousisivat; — tähän oljenkorteen nojautui koko hänen taloudellinen olemassaolonsa. Se oli kuin pieni rako, josta hänen pelosta vapiseva sielunsa tirkisti pelastuksen maahan helpotusta löytääkseen. — Tällainen oli nyt se pohja, jolla hän seisoi, hän, arvossapidetty vankka liikemies, joka kaksikymmentä vuotta oli rakentanut mainettaan.
Ei, hän ei todella ollut omiaan elämään epävakaisessa asemassa. Kertaakaan ei hän voinut lähteä rattaillaan ajelemaan ajattelematta, että sekä rattaat että hevonen myydään huutokaupalla ja että koko vaunuvajan sisällys vedetään pihalle.
— Hän kuuli kuin horroksissa, miten he pyysivät oikeusneuvoslaisia viipymään heillä vielä jonkun aikaa, miten he juttelivat ja keskustelivat siitä, olisiko Viking lähetettävä Skotlantiin, ja miten Alette ja täti Vosgraff hankkivat Elisabetin myötäjäisiä.
He kulkivat vieraisille ja ottivat vieraita vastaan, ja hän oli itsekin mukana… Alette oli kaunis ja iloinen ja touhussa lakkaamatta, nyt kun talo oli täynnä väkeä, saneli Johan Henrikille, mitä kaikkea hänen oli kirjeellisesti toimitettava pääkaupungista: jäädytettyä merikalaa ja lihaa ja lohta ja mitä muuta vain saattoi keksiä tällaisena tukalana kesäaikana… Hän pohti, mitä liina- ja pitovaatteita tarvitsi laitattaa pojille nyt, kun he taas olivat kotona.
Ja Jakob pääsi todellakin oikeusneuvoksettaren syntymäpäivän ohi!
Toinen toisensa jälkeen saapuivat paikkakunnan huomatuimmat herrat ja naiset onnittelulle. Päinvastoin kuin oli tapana oikeusneuvoksesta niin tunnelmaaherättävästi huomauttaa, ei pälkähtänyt kenenkään päähän ottaa puheiksi tädin ikävuosia; »hänellä on vain syntymäpäivät», sanoi Johan Henrik kuljeskellessaan vieraita huvittamassa.
Oli jo tarjottu viiniä ja leivoksia. Bölling ja Libergin kapteeni ja tuomari ja rovasti olivat salissa. Mieliala oli korkeimmillaan.
Tuli sitten se hetki, jolloin Jakobin piti olla kaikkein parhaalla juhlatuulella ja koota kaikkien läsnäolijain onnittelut oikeusneuvoksettarelle kohdistettavaan maljapuheeseen; — johon vanha oikeusneuvos vastasi toivottamalla menestystä »sille talolle, jota Jakob rakensi». Sill'aikaa kuin ahtaat ajat ikäänkuin puhalsivat pois katot taloista kaikkialla koko laajassa piirikunnassa, seisoi tämä talo vain sitä vankempana. — Nyt oli asianajajilla hyväin tulojen aika — ja sivumennen sanoen, oli suorastaan ikävä nähdä heidän kukoistavan muiden tuhon hinnalla…
»Saattepahan nähdä», kuiskasi Johan Henrik, »nyt tulee Tobias-serkku esille: — niin ja niin monta vuotta on täti pitänyt suojelevaa kättänsä tämän talon yli!»
Kilisteltiin ja vastattiin, ja jonkin verran vanhanaikuisen pramean juhlallisuuden alta pilkisti sieltä täältä esiin todellista, jos tyhjääkin tunnelmaa.
Ja Jakob kulki heidän keskellään miellyttävänä, tyynenä isäntänä, istui keskustelemassa ja kohotti lasinsa ja kuunteli puheita ja kilisteli vieraiden kanssa…
Hänestä tuntui vain ikäänkuin hän seisoisi kaiken tämän ulkopuolella, kuolleena. Hän katseli kuin harson läpi — kuin jotakin rakasta ollutta ja mennyttä —, miten hänen ihailtu komea vaimonsa liikkui ryhdiltäänkin hiukan erikoisena, ja hänen mielensä tuli liikutetuksi, kun hän joutui ajattelemaan, että vanhukset olivat ehkä viimeistä kertaa heidän luonaan täällä!
* * * * *
Oli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli konttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän yläpuolella… Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen taloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta likempänä.
Hän oli käynyt ikäänkuin ohuemmaksi ja laihemmaksi ja hänen ilmeessään oli nyt hänen yksin ollessaan jotakin sanomattoman hajamielistä ja painostunutta. Hänen silmänsä oli kuin sen, joka ei näe maata.
Hän kuuli rattaiden vierivän pihalle … nyt hän erotti puhetta…
Mutta mitä? Hän kävi äkkiä tarkkaavaksi.
Ei, siitä ei voinut erehtyä — se oli Bervenin ääni…
»Viisi pitkää peninkulmaa olen ajanut sillä tässä paahtavassa helteessä,
Gudbrand! Jos sinä annat sille vettä — niin lyön sinulta pään poikki…
Ja miten täällä muuten jaksetaan?» hän kysyi hillitymmällä äänellä.
»Oh, rouva on mielissään; hän on saanut molemmat poikansa kotiin, ja sitten ovat täällä ne vanhuksetkin Kristianiasta ja — niin, siitä on pitkä aika kuin kävitte täällä, herra Berven… Ei, mutta katsokaa mustaa, minä luulen, että se tuntee paikat; tahtoo talliin — kuulkaa, miten se hirnuu. Niin, on kyllä muitakin vieraita — pappilalaiset.»
Jakob pisti päänsä ulos ikkunasta. Hän tervehti vain kutsuvalla kädenliikkeellä.
»Yksinkö konttorissa, Jakob?» huusi Berven.
»Teit hyvin, kun tulit, Jörgen», virkkoi Jakob hiljaa, tullen Berveniä vastaan ja puristaen hänen kättään pitkään ja hartaasti. — »Muuten on laitani huono», sanoi hän ja katsoi ystäväänsä suoraan silmiin.
»No niin — näetkö — olen tullut tuomaan sinulle kirjallista tarjousta Tostie & Kumppanilta. He tahtovat ostaa koko Varaasin metsän»… Hän otti esille lompakkonsa… »Jos voit sitä käyttää, niin… Riippuu vain sinusta, tahdotko suostua siihen vai et. Tietysti hinta on alhainen.»
Jakob seisoi Bervenin edessä ajattelematta oikeastaan mitään. Hän luki Tostie & Kumpp:n tarjouksen ja katseli allekirjoitusta ja tunsi vain, sitä myöten kuin hänen katseensa seurasi kirjoitettuja rivejä, miten hän alkoi vitkaan nousta ikäänkuin elevaattorin nostamana eri kerrosten läpi ylös vakavaraisuuden valtakuntaan. Hän painautui kantapäilleen ikäänkuin pysyttääkseen itsensä tasapainossa, ja kävi aivan kalpeaksi, kunnes veri nousi päähän, niin että korvat suhisivat.
»Tämä tietää sitä, että olen pelastettu, Jörgen!» hän melkein kuiskasi äänellä, joka pusertautui hänen rintansa syvyydestä… »Niin, niin, se merkitsee, että tässä seisoo Jakob Mörk taas omilla jaloillaan sinun edessäsi! — ja ikuisesti, ikuisesti olen sinua kiittävä siitä, Jörgen!»
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, lyhyesti ja vähän väliä keskeyttäen. Vaivoin hän sai hillityksi liikutuksensa.
»Sinä siis huomasit, että asiat olivat hullusti, Jörgen?»
»Niin, tietysti, kun Mathiesen meni kumoon»…
Berven oli jättänyt hatun päähänsä. »Minä pistäydyn täällä taas parin päivän perästä, palatessani, Jakob! Saat sillävälin koettaa sulattaa tuota alhaista tarjousta!» kuului hiukan hermostuneen lystikkäästi, kun hän oli jo rientämässä ulos. —
— — Jakob oli saattanut Berveniä rattaille ja nähnyt hänen lähtevän.
Pelastettu! — turvattu … humisi hänen sisässään, kun hän nopeasti juoksi portaita ylös.
»Joko Berven lähti?» tiedusteli Alette, joka tuli eteisessä häntä vastaan.
Myrskytuulena kohahti Jakobiin se tunne, että nyt hänen tuli olla juuri häntä, vaimoaan likellä, painaa päänsä hänen helmaansa ja yhdessä hänen kanssaan riemuita pelastuksesta — Aletten ja kodin ja kaikkien…
Hän sulki hänet äkkiä syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.
Että saattoikin vaikuttaa häneen niin syvästi tuon ystävän käynti! — se ajatus katkeran mustasukkaisuudentunteen värittämänä lensi Aletten mieleen.
»Ruustinna ja molemmat tyttäret jäivät tänne. Minun pitää jouduttaa illallista»… sanoi hän väistäen ja puoleksi hämillään. Olihan hän kyllä jo aikaa sitten pannut merkille, että ystävysten välille oli tullut jotakin, koska Berven ei ollut käynyt heillä enää.
XIX.
Sellainen toukokuunpäivä kuin olla saattoi… Olisi voinut sanoa ilmaa kauniiksikin —, tuuli kylmähkö; järven pinnalla tuolla alhaalla sinisiä vihureja; — joitakuita ajopilviä taivaalla ja valkoisia hattaroita nousemassa yli harjun; — mutta kun aurinko päivemmällä pääsee paistamaan, tulee sentään aika lämminkin…
Tällaisia aamuhuomioita tekivät Johan Henrik ja Alf seisoessaan huvilan verannalla toistaiseksi vain puoleksipuettuina ja odottaen kahvia, jota parastaikaa kannettiin lasiovella varustettuun huvimajaan. Alempana pihalla seisoi Viking housunlahkeet ylöskäärittyinä, vanha huopahattu päässä ja päällystakki heitettynä hartioille, katsomassa, miten tilapäinen hevosvaja oli juuri valmistumaisillaan.
Perheen kauan valmistettu kaksinkertainen juhla koitti tänään, — Morten
Finnen ja Elisabetin häät sekä isän ja äidin hopeahäät.
Ja kovassa touhussa olivat sekä pojat että äiti olleet koko viime viikon saadakseen kaikki järjestykseen täällä huvilassa vietettävää juhlaa varten — isä oli tullut kovin säästeliääksi sen jälkeen kuin oli menettänyt niin paljon rahaa Varaasin metsässä — ja hienoksi ja siistiksi joka paikan, piano ja ylimääräinen kuorma tuoleja ja muita huonekaluja oli tuotava kotoa kaupungista tätä tilaisuutta varten, tilapäisiä lepo- ja istumapaikkoja sijoitettava sinne tänne ja kaikki huoneet koristettava ja saatava käyttökelpoiseksi mahdollisimman parhaalla tavalla — siltäkin varalta, että sattuisi tulemaan ruma ilma ja sade, niin että vieraiden olisi pakko pysytellä sisällä.
Aamiaispöytään ilmaantui erinäisiä, täydellisemmin tahi vaillinaisemmin puettuja perheenjäseniä ja hävisi heti taas. Elisabetille vietiin ruoka huoneeseen ja äiti tuli sisään tukka laitettuna koholle ja saali heitettynä valkean aluspuvun päälle.
Hän tuskin maistoi kahvia; — oli kuin hänen täytyisi yhtä mittaa tukahuttaa vastentahtoisia nykäyksiä, jotka tulivat rinnasta jonkinlaisin kouristuksin, apeaa mielialaa, joka pyrki esille syvältä hänen sisimmästään, mutta jolle ei saanut antaa valtaa. Ja nyt oli hänen vietävä myrttiseppele, joka vielä oli ymmyrkäisessä kotelossaan kulmapöydällä, Elisabetille ja koristettava hänet, jotta hänkin kerran astuisi hopeamorsiamen tietä samoin kuin nyt hän, äiti…
»Käy liiaksi äidin sydämelle, kun hänen täytyy nyt luopua Elisabetista.
Sehän on maailman meno» tuumaili Johan Henrik äidin mentyä.
Morten Finne oli saapunut eilisiltana ja yöpynyt hotelliin; hänhän saisi vasta kirkossa nähdä morsiamen.
Päivällisen jälkeen oli Gudbrandin kyydittävä morsiuspari asemalle, ja vieraat ja kaikki muut lähtisivät heitä saattamaan, paitsi isä ja äiti… Äiti ei tahtonut ottaa jäähyväisiä kahdesti. —
— Hoikka ja laiha Alf, pitkä kaulansa paljaana ja kullankeltaiset silkinhienot hiuksensa valtoinaan, istuu vielä pianon ääressä haaveillen ja lyöden muutamia sointuja siitä juhlamarssista, joka hänellä oli päässään, kun morsian ja hopeamorsian yhdentoista aikaan astuivat saliin noustakseen vaunuihin, jotka Gudbrand oli ajanut oven eteen.
Äiti oli puettu vaaleaan sinipunertavaan silkkiin, tukka paljaana, ja Elisabet oli suloinen valkeassa puvussa, harsoineen; — »kylläpä olikin haltioissaan», arvelivat veljet, »ei kuullut eikä nähnyt mitään».
»Etkö saa vaatteita päällesi, Alf, kiiruhda toki; nyt meidän on jo mentävä vaunuihin!» huusi sisääntuleva Viking kärsimättömänä.
Alf pani kaikki ylösalasin löytääkseen Tharandtista tuomansa uudenaikuiset kravatit, sitä leveää saksalaista kuosia, jota yhdistykseen kuuluvat teknikot siellä aina käyttävät.
»— huutaa Marttaa; onko siihen nyt aikaa!»
»Sinähän saatat tukkeuksiin koko menot»…
Totisesti, eikös hän yhä etsi ja hyräile…
»Alfin pitää ensin löytää kravattinsa, isä!» huusi hän villaisena vaunuihin.
»Vihdoin viimeinkin… Voit sitoa sen matkalla. Onko sinulla hansikkaat, entä nenäliina?»…
He ajoivat kirkkoon, morsiusparit vaunuissa ja pojat nelipyöräisillä. —
— Heti vihkimisen jälkeen, ja ennenkuin vielä oli keritty ajoneuvoihin, lähtivät veljekset nelipyöräisillään, joiden edessä oli pikkuinen pohjoisvuonolainen musta juoksija, kotia kohti — pikajunan vauhdilla — niinkuin Johan Henrik sanoi. — Heidän tuli olla ennen muita kotona ottamassa vieraita vastaan.
Ja kun vaunut sitten puolen tunnin kuluttua saapuivat, seisoivat he kaikki kolme portailla, valkeat kaulahuivit kaulassa ja silkkivuoriset takinliepeet tuulessa heiluen.
Viking, joka, ollen aina varma, käytännöllinen ja hairahtumaton — hän oli muuten ensimmäinen, joka sanoi »rouva Finne» — piti huolta hevosista ja ajokaluista, sillävälin kuin molemmat toiset veljet kumpikin omalla tavallaan tottuneesti ja kohteliaasti ottivat vastaan vieraat, Johan Henrik valmiina sinkoamaan aina sangen osuvia pikku sukkeluuksiaan, ja Alf hienona ja hiukan vieraan-ulkomaisena.
Eteisessä seisoi kaksi palvelustyttöä, valkeat esiliinat vyötäisillä, auttamassa naisia ja osoittaakseen heille, missä pukuhuone oli.
Ennenkuin käytiin pöytään, luettiin kolme, neljä kaukana-asuvilta ystäviltä hääpareille saapunutta onnentoivotussähkösanomaa; — ja niiden joukossa pääkaupungista vanhuksilta tullut… Kevätlinnuthan lähtevät lentoon niin aikaisin, kaksi vanhaa varista ei uskalla ulos…
Tuon viimeisen oli oikeusneuvos itse lisännyt omin päinsä, sen sanoi
Johan Henrik voivansa vannoa!
Vaunuja, rattaita ja kääsejä valjakkoineen seisoi päätiellä pitkä jono ikäänkuin juhlakulkueena, ja sisältä soljuivat vieraat hitaassa marssissa juhlapäivällispöytää kohti. Tietysti, kun kutsuttuja oli niin paljon, tarjottiin seisova päivällinen; huoneisiin oli ylt'ympäriinsä järjestetty istumapaikkoja ja pieniä pöytiä, ja vieraat leiriytyivät vähitellen kaikkiin nurkkiin ja soppiin, jopa verannallekin.
Ruokasalissa istuivat morsiusparit ja huomatuimmat arvohenkilöt, ja ovesta näkyi morsian ja morsiusneidot häikäisevän valkoisissa puvuissaan.
Veitset ja haarukat välkkyivät esillepilkahtaneen iltapäiväauringon valossa, joka tuli ja katosi ajelehtivain pilvien mukana. Alas järvelle aukeneva näköala, josta oli puhuttu niin innokkaasti sill'aikaa kuin odotettiin pöytäänpääsyä, ei enää kiinnittänyt kenenkään huomiota.
Jakob oli toivottanut vieraat tervetulleiksi ja viitaten ruokapöytään huomauttanut heille itsetoiminnan periaatetta. Jokainen kävi täyttämässä oman sekä naisensa lautasen, ja ensimmäiset viinilasit alkoivat jo vilkastuttaa mielialaa.
Mutta vasta rovastin puhe nuorelle parille sai jäykkyyden karkkoamaan. Lasi kädessä koetti jokainen tunkeutua ruokasalin jommallekummalle ovelle, takimmaiset kurottautuivat nähdäkseen ja kuullakseen; — sitten oli päästävä kilistämään morsiamen kanssa, joka itki, ja sulhasen, joka yhä mietti — perästäpäin hän tunnusti, että siihen häneltä pilautui toinen puoli koko päivästä — sitä, miten selviytyisi niistä kahdesta puheesta, jotka hänen oli pidettävä, toinen vanhemmille ja toinen morsiustytöille.
»Ei ollut suinkaan juhlan hauskin osa, kun kuuli, miten hän koetti olla niin lyhyt kuin suinkin eikä kuitenkaan päässyt pitkälle» — kuiskasi Johan Henrik.
Mutta nyt vasta näytti hääpäivä Mortenille alkavan.
Sorina ja eloisuus kasvoi, nuo kolme veljestä olivat — laiminlyömättä itseänsä — niin sanoaksemme kaikkialla läsnä. Kukaan ei voinut olla rakastettavampi kuin Viking huolehtiessaan niistä, joissa ei ollut täyden rohkeuden tunnetta tunkeutuakseen kunniavieraiden väliin ruokapöydän ääreen.
Ja Jakob teki lasi kädessä retken milloin mihinkin huoneeseen tervehtimään ja juttelemaan. Tänään istui vieraiden joukossa yksi ja toinen mies, joita kohtaan hän sydämensä pohjasta tunsi toveruutta; hän oli heidän kanssaan kamppaillut tämän vaikean pula-ajan taistelut, ja kenties he eivät olleet kaikki suoriutuneet siitä yhtä ehjin nahoin kuin hän. —
Sillävälin oli ollut morsiusparin maljaa juotaessa samppanja-kausi, ja nyt jälkiruokaa ja hääkakkua syötäessä seurasi toinen, hopeahääparille, ilmoitti Johan Henrik.
Tuomari — jonka ja hopeaparin välillä oli uusi hääkakku — nousi seisoalleen ja monivuotisena ystävänä kävi puhumaan.
Tässä istuu — hän aloitti — Jakob Mörk juhlapuvussaan — iloisena ja harmahtavana — pitämässä juhlaa omalle ja tyttärensä onnelliselle rakkaudelle; ja onhan tämä näky jo sellaisenaan omansa lämmittämään ja virkistämään elämänuskoamme, kun näin näkee tulokset. Mutta ken tahtoo tuntea tämän miehen, Jakob Mörkin, oikein, hän menköön jonakin työteliäänä arkipäivänä hänen konttoriinsa: siellä tapaa hänet puettuna siniseen puoliavoimeen takkiin, kaulaliina paidanrinnalle luiskahtaneena ja parta vielä ajelemattomana, koska ihmiset eivät ole antaneet hänelle rauhaa hamasta siitä lähtien kuin hän nousi ylös aamulla… Tai tulkoon katsomaan, kun hän tyynesti hymyillen ja katsellen kakkulainsa takaa silmin, jotka aina tarkoin tietävät, mitä tahtovat, juttelee ihmisten kanssa, tarttuen tuon tuostakin — tuomari jäljitteli hyvin Mörkin liikettä — punertavaan poskipartaansa. Juuri sillä tavoin hän aina sai esille asian yksinkertaisen ytimen.
Tietäväthän kaikki, että Jakob Mörk oli ollut tulemaisillaan, niinkuin sanotaan, varakkaaksi mieheksi. Ja että tämä tyyni mies oli käynyt läpi taloudellisen tulikokeen, ankaramman kuin ehkä kukaan muu näinä ahtaina aikoina, ei sekään liene mikään salaisuus…
Alette tuijotti tuokion aikaa hämmästyksen lyömänä Jakobiin.
Mutta oli jotakin, jota ehkä kaikki eivät tietäneet: miten hän oli varjellen pitänyt kätensä sen päällä, joka nyt istuu hänen rinnallaan. Hänen suojissaan oli kaikki rasvatyyntä — kodin rauhaa eivät päässeet häiritsemään nuo jokapäiväiset tuskalliset huolet, jotka saattavat kalvaa ja kuluttaa elämää kuin ruoste — hänen rakkaaseen päähänsä ei suru saanut koskea.
Ja jos tämä pulan aika olikin pannut jonkin verran lisää harmaata hänen hiuksiinsa — niin hänet, joka on hänen rinnallaan niin nuorekkaan suorana ja ikäänkuin luotu tueksi, hänet hän on säilyttänyt. Totisesti hän on asunut miehensä rakkauden turvissa…
Hopeamorsian istui harmaankalpeana; velvollisuudesta hän kilisti jokaisen kanssa, joka ojensi lasinsa häntä kohtaan; — mutta he kaksi vain unohtivat tehdä sitä keskenään.
Hopeasulhanen vastasi puheeseen jonkinlaisella kalsealla huumorilla, joka otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Hän puhui elämän vaihtuvista oloista ja siitä, mitä niistä tavalla tai toisella saattaa pusertaa hyväkseen. Aloitettiin vehnäsellä ja jatkettiin tietenkin jokapäiväisellä halpa-arvoisemmalla, mutta sangen terveellisellä ruisleivällä… Hän olisi kiittämätön, jos hän sanoisi avioliittoansa muuksi kuin onnelliseksi tai jos hän tinkisi vähääkään siitä kiitoksesta, jonka hän oli vaimolleen velkaa taaksejääneistä viidestäkolmatta vuodesta…
Oli kuin he molemmat olisivat perästäpäin kaiken aikaa välttäneet toisiaan.
Alette oleskeli Elisabetin seurassa — hehän kohta eroaisivat…
Tuossa tuli vanha Krabbe heidän pariinsa, leveänä ja kumaraisena, puettuna valkoisiin, ylös asti napitettaviin liiveihin, joissa näkyi viinitahroja, suuret kasvot kuumoittaen ja ilmeisesti sisäisen liikutuksen puristuksen alaisena.
»Niin, Alette-rouva, olen minäkin koettanut kasvattaa häntä niin, että pystyisi elämään jonkin muun kuin ruokapalan vuoksi… Totisesti» — hän nyökytti päätään hitaasti — »kysyy tavallista enemmän rakkautta, jos mielii läpäistä yhdyselämän niin, että se muodostuu eläväksi kehitykseksi. Sitä varten on tarpeen kokonainen sydämen ja järjen taito… Pulma on, pikku Elisabet» — hän kohotti sormeaan — »tuo iän ilmoinen … ei vain ottaa, vaan antaa»…
— Ja nyt alkoi vaunuja saapua portaiden eteen.
Elisabet oli äidin huoneessa muuttamassa pukua. He sanoivat siellä toisilleen jäähyväiset; ja sitten saattoi isä hänet vaunuihin. —
Hopeamorsian ja hopeasulhanen seisoivat verannalla kahden vaunujen vieriessä toinen toisensa jälkeen tietä pitkin.
Sitten lähtivät viimeiset.
* * * * *
Alette oli mennyt sisään vilkaisemattakaan Jakobiin. Häneen oli noussut niin kovin voimakas vastenmielisyyden tunne tuon kaiken johdosta.
Hän antoi palvelustytöille määräyksen, että huoneita oli raivattava kuntoon ja poikain sängyt tuotava paikoilleen, niin että edes jonkinlainen järjestys saataisiin yöksi, ja meni itse huoneeseensa riisuakseen yltään koko hopeahääkomeuden!
»Oletko täällä, Alette?» — — kysyi Jakob raottaen ovea.
»Vai niin — sinä näyt saaneesi tarpeeksi juhlallisuuksista?» sanoi hän leikillisesti. »He ovatkin jo lähteneet kaikki tyynni. Me olemme vain kahden taas!»
»Meillä kahdella ei ole paljon toisillemme sanottavaa tänään, Jakob», virkkoi Alette soinnuttomasti.
Jakob seisoi kuin neuvotellen itsekseen.
»Oliko ehkä tuomarin puheessa jotakin, josta et pitänyt?… Kyllä hän olisikin voinut jättää yhden ja toisen pikku asian sanomatta»…
Alette katsoi häneen katkerana.
»Sellaisen pikku asian, tarkoitat, kuin että sinun on ollut kestäminen vaarallinen, koko kotiamme uhannut pula … että sinulla on ollut äärimmilleen huolia, jotka koko kaupunki tietää — paitsi minä —, ja joista ihmiset suvaitsevat kertoa minulle hopeahääpäivänäni.»
»Niin, Alette», hän tunnusti, »minulla oli todellakin yhteen aikaan kovemmat päivät kuin sinä tiesit; — tahdoin niin hartaasti, niin hartaasti säästää sinua, näetkö»…
»Niin, tosiaan minua on säästetty!» — sanoi hän itsekseen. — — »Mutta jos olisit säästänyt minua hiukan vähemmän, niin en kenties olisi näin köyhä nyt.»
»On kerta kaikkiaan niin, että sinä olet kokonaan elänyt lapsiamme varten, Alette. Ja nyt he ovat kohta jo täysikasvuiset ja poissa.»
»Voi, Jakob, minun oli oltava iloinen siitä, että minulla oli, kenestä pitää — kenelle olla jotakin!»
»Olen tosin hartaasti toivonut, että sinä olisit ollut jotakin minulle, Alette!» hän sanoi surumielisesti. »Sinä luulet, että vain sinä yksin olet tuntenut kaipausta… Mutta — miestä tyydyttää ajan oloon ainoastaan työ. Se tuo sisällystä hänen päiviinsä», hän istui heiluttaen jalkaansa — »ammentaa toisella kädellä ja levittää toisella maailmalle… No niin, mutta älä nyt näytä noin onnettomalta!» Hän ojensi hänelle kätensä.
»Voi, minusta tuntuu vain, että elämämme on — kurjaa!» hän puhkesi sanomaan… »Tarkoitan, että naimisissaolevain ihmisien laita on kuin eläimien, Herra Jumala on kieltänyt heiltä puheen lahjan. He saattavat menehtyä toistensa rinnalla!»
»Siinä, mitä puhut, taitaa olla perää, Alette»…
Hänen juohtui mieleensä se aika, jolloin hän vaimonsa hommain ja kotoisen seuraelämän vilinän keskellä oli ollut niin ahdistuksessa ja tuskan kalvamana odottanut, mitä päivä toisi mukanaan, että hämärsi hänen silmissään, kun hän astui vierashuoneeseen.
»Ja se minua nyt tässä mietityttää», sanoi Alette hiljaa; — »onko elämä käyvä Elisabetille samanlaiseksi?»
»En usko sinun tarvitsevan sitä surra, Letta! Näyttää siltä, kuin heidän tulisi olonsa oikein hyvä.»
»Luulen pikemmin, että saan ruveta suremaan oman itseni takia, Jakob!» lausui hän ajatuksiin vaipuneena. — »Miten ovatkaan välimme käyneet tällaisiksi?… Aloitimmehan mekin kerran niinkuin nyt he; ei ollut meissä kummassakaan ajatusta, jota toinen ei tahtonut saattaa toisen tietoon… Siitä on kauan kauan. Onko syy minun? — Vai sinäkö olet minut luotasi työntänyt?»
Jakob istui ja katsoi häneen niin omituisesti… »Kenties minä olen ollut tomppeli — aika tomppeli… Ei ole ollut hyvä olla sinunkaan minun kanssani, raukka, huomaan… Mutta — minä tulin niin monta kertaa sydän täynnä — tulin omalla tavallani — painaakseni pääni sinun helmaasi ja purkaakseni suruni tai iloni sinulle; — mutta sinulla ei ollut aikaa tai mielessäsi oli niin paljon muuta. — Niin sitä tottuu kulkemaan yksin… Ja sillä tavoin yhdyselämä luhistuu raunioiksi!» virkkoi hän liikutuksen valtaamana.
Hän istui tuijottaen eteensä. Aletten kasvot ikäänkuin siirtyivät kauas hänestä. Oli, kuin he olisivat joutuneet seisomaan kumpikin eri puolella jokea voimatta päästä sen poikki toisensa luo, vaikka molemmat halusivat…
Joen? —
Koko elämän juoksun virta heidät erotti!
»Ja tulos!» — alkoi hän puhua — »entä tulos? Avioelämämme käytännöllinen puoli käy ilmi muun muassa kahdesta väärinymmärretystä nerostamme, pojista, jotka ovat kasvatuksemme hedelmät. Ellei heillä olisi vanhempia turvanaan, eivät he pystyisi elättämään henkeään. Mitä ajatuksia voikaan muutaman vuoden perästä viritä heidän sydämeensä, mistä heidän on isäänsä ja äitiänsä kiittäminen muusta kuin täydellisestä elämään pystymättömyydestä.
Toivokaamme vain, että me olemme kumpikin menneet pois, ennenkuin se tilitys tulee.
Ja kuitenkin!» — sanoi hän synkeästi — »kysyttäisiin vain yhtä voimakasta kättä… Kokonaista miestä, jolle vaimonsa olisi *lisänä*, ei miestä, joka on vaimoansa *vailla*. Mutta niin takaperoinen saattaa maailma olla, näetkö. Juttu on kerta kaikkiaan sama ja sinä pysyy: *sinä* et voi kestää, että minä käyn tiukasti käsiksi poikiin, sillä silloin vuotaa sydänveresi, ja — *minä* en voi nähdä sinun sydänveresi vuotavan!
Ja niinpä sitten, kun käy liian raskaaksi, lähetämme molemmat mainiot neromme — sen, josta sinun mielestäsi pitäisi tulla säveltäjä, maanviljelyskouluun ulkomaille, ja toisen ylioppilasleipomoon, josta hän palaa entisenlaisenaan jouluksi kotiin taas. Sitä kampia saamme pyörittää koko elinikämme — ympäri, ympäri.»
Hän tunsi yht'äkkiä vaimon pään rintaansa painautuneena. Alette itki itkemistään.
»Ystäväiseni, tämä on katkeraa…
Ja niin sääli sinua, — ja minua myös» —
Hän tunsi Aletten lämpimät, kosteat kasvot poskellaan ja miten hänen ruumiinsa hytkähteli kouristuksentapaisesti hänen nyyhkyttäessään.
Hän silitteli hänen tukkaansa koneellisesti, silitteli silittelemistään…
»Meidän täytyy mukautua» — sanoi hän alistuvaisesti.
»Tyhjyyteenkö?» lausui Alette nousten äkkiä ylös…
»Tässä nyt olemme, Jakob! Minä, joka olen hemmoitellut lapsia, ja sinä tuskinesi. Tosiaan on meidän tarpeen pysyä yhdessä, jos eteenpäin mieli. Kun sinä vain tahdot auttaa minua ja puhua suusi puhtaaksi, mikä on järkevää ja oikein pojille, — sekä heille että minulle, niin olet kyllä näkevä minussa vaimon, joka tukee, vaikkakin saattaa hiukan kirvellä. Mutta vasta tänä iltana minä näin ensi kertaa sinun sydänveresi, ja sitävarten minä olin varhemmin heikko ja yksin.»
Hän käänsi hameen, joka oli tuolin selkämyksellä vuori ulospäin, niin että kauniin morsiuspuvun silkki kahisi.
»Jospa voisi aloittaa uudestaan alusta, Alette», — virkkoi Jakob syvän totisena.
»Niillä silmin, jotka tänään ovat auenneet, varmasti voimme, Jakob!» puhkesi Alette kiihkeästi sanomaan, ja lämmin väri valahti hänen kasvoihinsa.
»On jotakin, jota sanotaan intiaanikesäksi, Letta… Se kuuluu olevan kaunis aika — niin leppoinen ja lämmin ja kuulakka. — Se tulee syksypuoleen»…