»Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?» kysyi Alette katsoen pelästyneenä Jakobiin.
»Virkkaa — en, mutta minä —»
»Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi — se vielä puuttuisi»…
»No, en virka mitään.»
»En pane jalkaanikaan ruokasaliin.»
»Kyllä sen sentään teet, ystäväni — tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka voi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin erikoista, Alette… Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut sinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.»
»Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää tai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!» Hän kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan. — »Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan — lupaathan sinä sen»…
* * * * *
— Aamiaista syötäessä — hieman kiireisesti, koska Jakobin oli jouduttava konttoriin — katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin isäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden, niinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä; eräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt eilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo silloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja miellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten hän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan silmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin aamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka hän erinomaisesti osasi päästää näkyviin.
Päivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen liemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada vaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan paistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten Letta sitä leikkasi — Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi. Ja sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua liikeasioista. »Niistä myöhemmin», hän sanoi, »ymmärräthän, ettei Alette tahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin lähdet.»
Ja sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja teatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt hituistakaan eikä Jakobkaan — sen hän huomasi.
Oliko mies jo joutunut tohvelin alle?…
IV.
»Huh!»… Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, — »en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin… Että tänään on harmaa syksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden keltaisia lehtiä on sotkeutunut — siinä kaikki, mitä kykenen saamaan kokoon; entä sitten, — en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg Gramille kertoisin.»
Hän nousi kärsimättömänä pienen kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli täynnänsä kaikenlaisia pikku kapineita, ja sulki hienokantisen juhtinahalle tuoksuavan kauniin kirjesalkkunsa… »En muuten luule, että naimisiin mentyä enää onkaan niin paljon kirjoittamista. Kertoisinko, että olemme toistamiseen käyneet vieraisilla apteekkarilla ja voutilassa, missä kaikki oli ihan kuin edelliselläkin käynnillä. Tai kuvailisinko tätä huonetta seitsemännen kerran?» Hän katseli hieman ikävystyneenä ympärilleen; — kaikki oli täydellistä, siitä ei enää ollut mitään sanomista.
Toinen käsi vyötäisillä hän kulki pari kertaa hitaasti ja rouvamaisen arvokkaasti edestakaisin huoneessa ja istahti sitten tuolille ikkunan ääreen.
Ulkona ei muuta kuin lokaa ja kaksi sateenvarjoa kamppailemassa tuulen kanssa… Hame korvissa koetti eräs vaimo saada suurta koriaan toisesta ovenpuoliskosta leipurin puotiin … ei ketään tuttua kadulla.
Tuossa meni Krabbe sadeviitta hartioilla kouluunsa. Ei ollut helppo päättää, oliko hän kyttyräselkäinen vaiko vain kumaraniskainen; sade valui pitkin sateenvarjon kärkiä ja tippui varmaan hänen pitkästä nenästäänkin, hänen pysähtyessään filosofeeraamaan. Väliin hän seisahtui ja lähti taas jatkamaan kulkuaan.
Alette nousi ja meni kyökkiin. Siellä oli kylmä; liian aikaista oli vielä sytyttää tulta hellaan päivällistä varten … kaikki oli paikoillaan ja valmiina ja kiiltävää, tuntui melkein kolkolta.
Häntä hieman värisytti ja palelsi. Hän vilkaisi eteiseen. Oli siellä vieraita, konttorissa, oven edessä näkyi märkiä jälkiä; hän ei voinut mennä Jakobinkaan luokse!…
Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ompelemaan kanavatyötä, jotta aika kuluisi päivälliseen asti, tai — hän otti romaanin ja istui keinutuoliin.
»Kunpa kerrankin tuossa kirjassa jotakin tapahtuisi!» hän huudahti kärsimättömänä; hän selaili nopeasti lehtiä, ennenkuin alkoi lukea.
Salin kello löi puolet tunnit ja kokonaiset, ja hän kuuli Karenin kyökissä taittavan päreitä sytyttääkseen tulen…
Kuului ääniä, palvelustytön ja toinen karkeampi…
Saammepa nyt puita uuniin, oikeita mäntyhalkoja!» lausui Jakob astuen tyytyväisenä sisään; — hän oli ollut paljain päin ulkona sateessa näyttämässä miehelle, joka toi halkokuormat, minne ne oli pinottava… »Ja maksettu ne on, tiedätkö» — hän kumartui suutelemaan vaimoaan. »On siinä nyt vähäksi aikaa, neljässä sylessä»…
»Hui, kylläpä olet märkä, Jakob, olisit voinut ottaa sateenvarjon… Mutta kenen kanssa olet istunut tuolla konttorissasi, sieltä kuului puhetta?»
»Kenenkö — tietysti sillä oli asiaa.»
»Tahtoi saada haasteen tai miksi sitä nyt sanotaan?»
»Ha, ha, ha, — ei, sitä hän ei todellakaan tahtonut.»
»No, mitä sitten … etkö nyt voi selittää … käräjöidä … tai…»
»Ei, kultaseni, et sinä sitä sentään ymmärrä»… hän taputteli häntä hymyillen poskelle. — »Ettäkö mies tahtoi saada haasteen?» hän nauroi.
»Jokin asia on nyt saanut sinut hyvälle tuulelle, Jakob, sen minä huomaan.»
»Niin onkin, Alette, tuo mies, jolle juuri maksoin halot. Ja Krabbelle maksan vuokran tänään 14. päivänä lokakuuta, näetkös. Eikä olekaan vähäinen asia, että minä näin vast'alkajana — ensimmäisenä vuonna — olen ansainnut siksi paljon, että vuokrarahat ovat tuossa valmiina määräpäivälleen… Se ei tosiaankaan ole hullumpaa! — Mutta sitten tuli tuo halkomies, näetkö, sotkemaan laskut. Mutta yhtä kaikki sattui niin onnellisesti, että juuri äsken sain aika hyvän palkkion erään kaupan välittämisestä, ja nyt me olemme niin sanomattoman varakkaita, Lettaseni!»
Hän tarttui vaimonsa käsiin koettaen painaa hänet alas.
»Talonkauppako se oli?»
»Tai mies, joka tahtoi saada haasteen itselleen tai tulla tuomituksi — tai jotakin sellaista — niinkö, Letta?»
»Hyi, nyt sinä olet melkein kuin Tobias-serkku, niin ylimielinen»…
»Ja sinä olet niin suloinen, niin sanomattoman suloinen»… hän tarttui taas hänen käsiinsä ja löi ne yhteen… »voit istua omassa huoneistossasi — etukäteen maksetussa — ja polttaa halkoja sylimäärin»…
* * * * *
Kun Jakob illalla kynttilä kädessä hyräillen meni konttorista sisähuoneisiin, tapasi hän eteisessä rouva Krabben. Tämä katsoi häneen hieman tutkivasti ja kysäisi sitten:
»Eihän herra Mörk vain ole maksanut vuokraansa Krabbelle?»
»Olen minä maksanut, rouva, ja hän kuittasi myös.»
»Mutta kylläpä…» hän juoksi portaita ylös ja tuli heti taas takaisin setelit kädessään.
»Niin, enkös minä arvannut! Älkää koskaan maksako Krabbelle, herra Mörk. Olkaa hyvä ja pankaa se mieleenne; hän unohtaa niin helposti, pistää rahat jonnekin ihmeelliseen paikkaan eikä sitten muista minne. Nytkin löysin nämä hänen päällystakkinsa takataskusta. Minä sanon Teille, että kun miehellä on niin paljon ajatuksia päässään kuin Krabbella, niin ei käytännöllinen vaimo ole hänelle vahingoksi. Hän istuu nyt vihkojen ääressä, — kolmekymmentäyhdeksän kappaletta —, jotka hänen on korjattava joka keskiviikko ja lauantai…»
Ovi avautui yläkerroksessa ja yönuttuun puettu olento pujahti näkyviin.
Rouva Krabbe katsahti sinne. »Minä tulen heti, Krabbe» hän huusi kiirehtien pois.
— — — — — — — — — — — — — — —
— Oli rattoisaa istua illallisen jälkeen, kun nuo uudet halot palaa räiskyivät uunissa ja lamppu hienoine paperivarjostimineen levitti kodikasta valoaan ja Alette oli polvillaan uunin edessä lisäten, tulen virikkeeksi, pesään lastuja ja päreitä. Puut olivat näet kotiinajettaessa sateesta vähän kastuneet päältä, mutta nyt ne jo alkoivat palaa iloisesti.
»Katsohan, Jakob!»
Jakob ei tällä kertaa vastannut. Hän istui mietteissään ja nousi nyt piippuansa täyttämään. Eräässä oikeusjutussa oli kohta, joka kaipasi selvitystä, ja hän oli ottanut lainopillisen tutkielman mukaansa iltalukemiseksi.
»Minusta tuntuu, että ilta alkaa vasta silloin, kuin näen sinun sytyttävän piippusi, Jakob.»
»Vai niin, … vai niinkö se sinusta tuntuu, Letta» — kuului hiukan hajamielinen vastaus.
»On melkein kuin en sinua päivällä ollenkaan omistaisi.»
»Niin kyllä, Letta — raukka…»
Hän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi keinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin.
»Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa kokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, — kaikenlaisista sen puolen asioista.»
Jakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta… »Enhän minä ollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät … hm … kirjeet … täytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö… Jätä se nyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.»
Alette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa leikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän epäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään.
»Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?»
»Hilloa — niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.»
»Vadelmia vai mansikoitako?»
»Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, — mitä sinulla on runsaammalti.» — Hän oli taas syventynyt kirjaansa.
Tuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella kaksi lautasta lusikkoineen:
»Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot; enkö olekin sinulle hyvä, Jakob?»
»Hyväkö? Olethan toki; ei ole ketään sellaista kuin sinä, tiedäthän sinä sen.» Hän otti likimmän lautasen ja alkoi lukiessaan syödä.
Tuossa tuokiossa oli lautanen tyhjä.
Alette oli istuutunut matalaan mukavaan lepotuoliin aikoen pitkään nauttia hillostaan. Hän nojautui veltosti taaksepäin, söi hitaasti, otti lusikkaan hiukkasen, vain maistoi…
Siinä istui Jakob sääri ristissä polven päällä, ja heilutellen jalkaansa tuolla tavoin — sen Alette tunsi niin hyvin. Hänen päänsä loi suuren varjon seinään ja ainoastaan lehtien synnyttämä ääni, kun hän niitä käänsi, katkaisi huoneen hiljaisuuden.
»Minusta sinun pitäisi hankkia itsellesi vähän paremmat housut, Jakob, noita vaaleita olet jo käyttänyt koko kesän.»
»Niin — kai — pitää kai hankkia» — — —
Alette oli jo kaapinut lautasensa tyhjäksi ja asettanut sen pöydälle. Hän ojensi itseään hiukkasen tuolissa. Vihdoin hän päättäväisesti nousi ja meni pianon ääreen.
Hän sytytti kynttilät ja alkoi selailla nuottejaan, kunnes löysi haluamansa, ja istuutui soittamaan.
Muutamia säveliä soitettuaan hän kääntyi:
»Tämän voi muuten soittaa kahdella tavalla; voi sen ottaa näinkin.»
Jakob katsahti hiukan hajamielisenä ylös kirjastaan.
»Vai niin.»
Alette jatkoi soittoaan.
Kappaleen loputtua hän jäi odottamaan, eikö Jakob sanoisi jotakin, ja pyöräytteli sitten pianojakkaraa, jolla istui.
Jakob oli yhä mietteisiinsä vajonneena ja keinui lyhyin ottein tuolissa.
»Kuunteletko sinä, Jakob!»
Tämä alkoi kuunnella ja tuolin narina lakkasi.
Alette löi muutamia sointuja ja alkoi laulaa. Hän tiesi, mistä Jakob piti, ja oli valinnut muutamia pikku lauluja, jotka aina tunnelmoitavat ja tempasivat hänet mukaansa. Hänen oli tapana sanoa, ettei kukaan laula niitä niin kuin Alette — ei tahtonut kerrassaan kuullakaan kenenkään muun niitä esittävän.
Alette pani koko sielunsa pariin lauluun.
»Uh, tuota ikävää kirjaa» hän huudahti, kun Jakob ei hiiskahtanutkaan.
»Kyllä minä kuuntelen.»
Hän aloitti hetken aprikoituaan kolmannen laulun, lempeä uhkuvan:
»Voiko ajatella mitään kauniimpaa kuin nämä Heinen sanat?»
Jakob ei vastannut.
Alette nousi pianon äärestä.
»Minä varmaankin häiritsen sinua laulullani tänä iltana, Jakob?»
»Et, rakkaani, jatka sinä vain niin kauan kuin sinua haluttaa» — kuului vähän hermostuneesti kirjan takaa.
Hän sammutti jotenkin äkkiä pianokynttilät ja istahti sohvaan puolipimeään, ulkopuolelle lampun valokehän. Häntä loukkasi suuresti, että Jakob noin vain luuli voivansa olla kuuntelematta, kun hän kuitenkin lauloi vain hänelle.
Hän istui kuunnellen sateen rapinaa ruutua vasten; silloin tällöin ajoivat kuormarattaat kolisten kadulla.
Vihdoin hän kuuli rouva Krabben tulevan portaita alas ja lukitsevan ulko-oven…
»Kaikki hän tekeekin itse siellä ylhäällä», Alette huomautti. »Olen varma siitä, että hän se kosikin ja otti Krabben, kun näki, että mies kaipasi hoitajaa… Siellä meidän muuten kerran pitäisi käydä, he ovat jo pari kertaa kutsuneet.»
»Hm—m, niin kyllä» Jakob mumisi.
»Ei todellakaan ole hauskaa, kun sinun täytyy istua lukemassa näin koko ilta, Jakob!… Kello on jo kymmenen ja minua nukuttaa.»
»Pane vain maata, Lettaseni!»
Hän istui siinä vielä hetkisen haukotellen.
Vihdoin Jakob nousi ja meni täyttämään piipun uudestaan.
»Ei, nyt en enää jaksa odottaa, aloitatko toisen piipullisen, Jakob?»
Hän nousi väsyneenä ja kääri kokoon käsityönsä.
»Mene vain, ystäväni, minä tulen kohta, olen heti lopettanut.»
Letta seisoi epäröiden pöydän ääressä kynttilä kädessään.
»Niin, hyvää yötä sitten! Minä varmaan jo nukun, kun sinä tulet.»
Hän kumartui Jakobin puoleen ja suuteli häntä poskelle.
V.
Uuni oli ihmeteltävän nopeasti niellyt nuo neljä syltä ja kulumassa oli jo uusi pino, jonka lisäksi oli hankittu lämmittävämpiä koivuhalkoja; lakkaamatta loimusi räiskyvä tuli uunissa.
Alette istui, jakkara jalkojensa alla, lämpimässä huoneessa, ompelupöydän ääressä, joka oli siirretty vähän kauemma ikkunasta. Hän kirjaili pienen lapsenpaidan kaulusta, josta piti tulla jotakin erikoisen hienoa. Pöydän alla olevaan viheriään pussiin hän saattoi sen piilottaa, jos vieras sattui tulemaan, ja siltä varalta hänellä oli ompelupöydän avatun kannen alla keskentekoinen naisen kaulus neuloineen ja lävistimineen. Seitsemän pientä paitaa oli jo valmiina ja sievästi kokoonkäännettynä makuukamarin kaapin alalaatikossa — ja tänä iltana hän saisi sinne vielä yhden. Se laatikko oli vain odotettua pienokaista varten.
Tämä odotuksen aika oli hänelle alkanut sinä synkkänä vuodenaikana, jolloin talvi teki tuloaan ja suuret raskaat lumihiutaleet himmensivät ruudut. Se aika oli häneltä mennyt ohi melkeinpä huomaamatta. Lumipyryn raivotessa ulkona ja kinosten kasvaessa teillä ja kujilla täytti hänen mielensä yhä enemmän vain tuo yksi asia.
Tuntui kuin olisi työtä ja puuhaa ollut niin paljon, se täytti päivät niin ihmeellisesti… Ja näinä parina kylmänä pakkaskuukautena joulun jälkeen, jolloin puhuttiin pohjaa myöten jäätyneistä vesistä, talvimyrskystä, joka puhalteli kaikista ovenrakosista ja uhkasi jäätää jäsenet ulkonaliikkujilta ja jota vastaan ei tepsinyt sudennahkaturkkikaan, ja jolloin kaikkialla valitettiin hammassärkyä ja kurkkutautia, — aina vaan pyörivät hänen ajatuksensa tuon yhden ympärillä.
Se pyhä työ, joka hänessä oli täyttymässä, herätti hänen itsetuntonsa ja sai hänet katselemaan kaikkea — Jakobiakin — uudessa valossa; oli aivan kuin hän jo edeltäpäin olisi tuntenut perheenäidin vastuunalaisuuden ja arvon.
Hän ei enää ollut nuori tyttö, joka kevyesti voi juoksennella portaissa, käden käänteessä pujahtaa paikasta toiseen ja notkistua ottamaan lattialta, jos mitä putosi…
Ja Jakob oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja niin levoton, kuin olisi hän kulkenut iljanteella, milloin hän vain pistäytyi ulkona. Hän keksi milloin minkin tekosyyn, ilmestyi aamupäivin keskellä konttoriaikaa katsomaan, oliko Letan lämmin ja hyvä olla ja istuiko hän vielä kumartuneena ompelupöydän ääressä; tiesihän Letta, ettei se ollut hänelle hyvä, mutta sittenkin hän siinä vain ahersi. Jakob otti pienen lapsenpaidan ja piteli sitä molemmista pikku hihoista; ei ollut helppo tietää, mitä nuo ruskeat silmät lasiensa takaa puhuivat.
»Mutta oletko sinä todellakin nostanut tuon raskaan ompelupöydän? Sinähän tiedät, ettei se ole luvallista, voithan toki huutaa minut tuolta konttorista avuksi, kun se on muutettava.»
»Elä nyt toru, Jakob!»
»Mutta pitää sinulla olla vähän omaatuntoa — eihän sinulla nyt ole mitään muuta ajateltavaa kuin miten voisit varjella itsesi vahingolta. Unohdat sen kerran toisensa jälkeen. — Ja sitten sinä istut tässä alati vain ompelemassa; minä en näe sinua enää ollenkaan liikkeellä.»
»Nyt minä kudon, Jakob, katsohan!»
»Sukkaako?»
»Niin.»
»Hm — onko tuo olevinaan jalka?» Hymy suun ympärillä oli puoleksi ujoa, puoleksi ilkkuvaa.
Hän otti Jakobilta sukan.
»Hm — sinä olet paha — et saa sitä koskaan enää nähdä.»
»Enkö koskaan?»
»Et koskaan, kun teet kiusaa.»
»Teenkö kiusaa? — minä kun en tiedä mitään sen merkillisempää katseltavaa kuin sinä ja nuo sukat.»
»Niitä tulee kuusi paria, kolmet punaiset ja kolmet valkoiset. Et usko, miten hauska on niitä kutoa;» — hän silitteli keveästi sukkaa pöydällä.
»Mutta pitää kai siinä olla kantapääkin» — hänen täytyi laskea leikkiä.
»Eikö sinusta sillä todellakaan ole oikeata muotoa?» Alette kysyi äkkiä huolestuneena.
»Sehän kokonaan riippuu siitä, minkälaiseen jalkaan se tulee, tietysti.»
»Nyt minä näen sinusta, että taas teet pilkkaa»…
»Enpä teekään. Mutta jos sanon sinulle, että se yhtä hyvin voisi olla rahakukkaron alku kuin sukan, niin en valehtele.»
»Sellainen peikko! Elä vain luulottele olevasi sukkela»…
»No, no, Lettaseni, ota se esille taas, kuulehan. Minä vain tarkoitan, että se on niin kovin pieni ja soma», hän hyväili sitä, — »että minun täytyy haastella minkä mitäkin»…
»Voisit sinä olla vähän kiltimpi, Jakob.»
»Minähän seison suorastaan päälaellani sinun tähtesi ja sen toisen. Vai luuletko, että minä olen luotu tällaiseksi lörpöttelijäksi… Ompelulanka ankkuritouvin rinnalla on minun entinen rakkauteni siihen verrattuna, mitä nyt tunnen sinua kohtaan» — hän puhkesi lämpimästi sanomaan ja suuteli suutelemistaan sukkaa ja kättä, joka sitä piteli; — »kuin silmäterääni minä sinua vaalin»…
»Jos sinulla johonkin on taipumusta, niin kiusoitteluun ja sen päälle sovinnontekoon. Olet todellakin syntynyt ja luotu asianajajaksi.» Pohjaltaan Alette ihaili miestään aina kuin tämä noin kiusaili häntä. Jakob oli hänen vallassaan — eikä kuitenkaan ollut. Kiemurteli kuin ankerias hänen käsistään.
Hän taputteli Lettaa hellävaroen poskelle kuin olisi pelännyt omaa kiihkeyttään; — hänen oli taas lähdettävä konttoriin rahaa ansaitsemaan.
Siellä hän joka päivä astuskeli kuin mikäkin äskenhiottu juriidinen partaveitsi, aivoituksiltaan valmiina hiuskarvalleen halkaisemaan jok'ikisen sen paikkakunnan pulman.
Ikävä vain, että partaveitsi sai yhä suurimman osan konttoriaikaa välkkyä ypö yksikseen. Hän otti esille asiakirjoja, jotka kaikki oli jo selvittänyt, ja pani ne taas kirjaimensa kohdalle hyllylle. Olihan siinä jo monessa lokerossa papereita, mutta liian tyhjät olivat hyllyt hänen mielestään kuitenkin vielä.
Hän käveli edestakaisin, katseli ikkunasta, pysähtyi kopioimiskoneen eteen, jonka rautaista ripaa hän miettiväisenä pyöräytti kuin koetellakseen. Sehän saattoi kopioida kokonaisen postikonttorin kirjeet! Hänessä itsessään kuohui sellainen käyttö- ja pyöritysvoima, että hän vain halusi päästä edes hipaisemalla tapahtumiin kiinni kiskoakseen ne puoleensa kuin vintturilla ikään.
Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin koti oli kasvava. Niin yksinkertainen ja luonnollinen kuin se asia itsessään olikin, oli se kuitenkin kuin uuden elämänkatsantokannan lähtökohtana, pani häneen uuden tulen ja innon. Hänessä heräsi toiveita ja intohimoja, jotka antoivat elämälle sisällystä ja yhä enemmän valtasivat hänen mielensä. Hän tahtoi ansaita rahaa, rahaa … ehkä vähän keinotellakin, rakentaa varovasti, valloittaa aseman askel askeleelta.
Oli todella paljon tekemistä, ennenkuin kykeni voittamaan jalansijaa piirikunnassa, missä jo ennestään toimi niin monta kilpailijaa, jotka kaikki yhtyivät muodostamaan ikäänkuin muurin, josta ei uutta miestä päästetty sisään. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, miten hän sittenkin murtaisi itselleen aukon. Hän oli mittaillut voimiaan sekä yhden että toisenkin kanssa ja huomannut, että jos heillä, niin oli hänelläkin omat ansionsa ja edellytyksensä.
Hän istuutui tarkastamaan kassakirjaa, jonka hän erä erältä olisi voinut ulkoapäin jäljentää, niin selvään hän muisti kaikki, mitä konttorissa oli tapahtunut. Kun tulo- ja menoviennit täyttivät sivut, oli siihen vedettävä viiva ja saldo laskettava, ja nykyjään täyttyivät sivut nopeaan; hän oli ansainnut koko joukon enemmän kuin oli kuluttanut — mutta tulevaisuuteen katsoen ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi…
* * * * *
»Saat valmistautua ottamaan vastaan päivällisvieraan, Letta» ilmoitti Jakob astuessaan sisään. »Olen kutsunut Ole Elgesäterin päivälliselle — mahtava metsänomistaja, näetkö… Hän kävi aamupäivällä konttorissa asioilla ja meni nyt vain pistäytymään kaupungilla. — Olin ottaa hänet tänne juomaan lasin viiniä.»
»Mutta Jakob! Ethän toki aio… Enhän minä näin aamupuvussa voi ottaa ketään vastaan… Sinä et sitten ollenkaan ajattele…»
»Mutta kultaseni, sinähän olet sekä kaunis että hauska noin» — hän taputteli Lettaa poskelle ja leualle. »Sinä olet niin liikuttavan suloinen, ettet sitä itse tiedäkään — juuri tuossa väljässä puvussa; siinä on jotakin niin kaunista ja todellista.»
»Niin, sinusta, Jakob»… Hän painoi päänsä hänen rinnalleen; »mutta voithan ymmärtää ujosteluni. Luulin sinun käsittävän, ettet minulle ilmoittamatta saa ketään vierasta tuoda sisään.»
»Joutavia, Alette! Sinähän olet liian lapsellinen, tekisi mieleni sanoa.
Aivan kuin sinun tarvitsisi piiloutua ihmisiltä»…
Näkihän Jakob, että Letta oli käynyt vähän laihaksi, pikku raukka, nenä teräväksi ja silmien alus tummaksi — mutta niin sanomattoman kaunis hän oli … nytkin, kun hän katsahti ylös ja loi häneen moittivan katseen —
»Letta, rakkaani, et saa tästä nyt pahastua — et millään ehdolla, se olisi sinulle vahingollista, tiedäthän sen! — Komea, arvossa pidetty suurtalollinen, näetkö»…
»Ja tänään meillä piti olla vain kaalikeittoa… Karen saa lähteä hakemaan häränpaistin.»
Hän laski nopeaan pois työnsä ja lähti keittiöön antamaan määräyksiään. — —
Ei ollut helppo saada päivällistä ajoissa valmiiksi. Kiirettä sai pitää, ja hän kuuli jo Jakobin salissa puhelevan vieraansa kanssa, ennenkuin paisti otti ruskettuakseen.
Ole Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan…
»Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu», hän huomautti, kun
Alette tarjoili lientä pöydässä; — suora mies ja hieno kohteliaisuus.
»Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.»
»Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?» Alette kysyi.
»Onhan niitä — ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää — neljä, viisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. — Talli ja navetta, katsokaa; — ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen heinän- ja elonkorjuuaikana — ja sitten on heille laitettava eväät mukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.»
»Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.»
»Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja koko talon — kaiken tuon saa rahalla… Minun vaimostani tuntuisi kaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän vain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin omat tapansa ja kasvatuksensa… Mutta on sitäkin, josta ei kaupunginnainen maksamallakaan pääse — äh — häh» — hän iski veitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle — »kukaan ei hänen eteensä kanna lapsia»…
Hän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat merkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä saavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään.
Alette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä.
Ehdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse.
»Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?» — käänsi
Jakob puheen toisaalle.
»Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon Olean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että tyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain pyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin kuka hyvänsä.»
»Ettekö tahdo ottaa noita palasia tuosta syrjemmältä» tarjoili Alette.
»Arvelen, että mieluummin syötte paistuneinta kohtaa.»
»Niin, kaupunkilaisethan syövät lihaa raakana, niin erilainen on kasvatus.» Tämä aihe se yleensä näytti täyttävän hänen mielensä jonkinlaisella ihmettelyllä. »Niin, voihan elää onnellisena molemmillakin tavoin», hän myönteli — »kun vain on, mistä ruokansa ottaa, niin saahan sen keittää enemmän tai vähemmän, miten kukin haluaa… Niin, Tehän nyt vasta odotatte ensimmäistänne, rouva» — hän tarttui taas mieltymyksellä tuohon läheiseen aiheeseen — »minun vaimollani on ollut kahdeksan, eikä hän kuitenkaan ole ainoatakaan päivää laiminlyönyt tehtäviään paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin oli vuoteessa.»
»Mahtaa olla reipas vaimo», kiitteli Jakob.
»Onpa, väsymätön hän on, ei voi muuta sanoa. Ja koko ajan hän on kulkenut lapsi rinnoillaan, toinen toisensa jälkeen.»
Alette soitti äkkiä pöytäkelloa.
»Karen on hyvä ja vaihtaa lautasia.» Hän istui hämillään ja posket hehkuvina.
»Ja nöyrä kuin ompelulanka — mutta hän tahtoo, että muutkin ovat nöyriä» — hän lisäsi hienosti rouvalle nyökäten — »muuten eivät asiat pysyisi tolallaan meidän asemassa. On niin somaa, kun kätkyt alkaa kodissa liekkua…»
Hitto miehekseen tuo, ajatteli Jakob.
»Teillä nyt ainakin on kalikoita padan alle panna, Ole Elgesäter» — yritti Jakob taas uutta puheenainetta.
»Ei valittamista.»
»Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.»
»En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää — silloin sitä ainakin tietää omistavansa sen, minkä omistaa… Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että otan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on minun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin allekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä mitään hätää ole.»
»Nytkö jo tänä iltana?» Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen.
»Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi — heh—he —» hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus häntä vaivannut; — »se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka hm—hm» — taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle — »saattaa saada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa… Ette te elä pelkästä ilmasta, e—ei».
Oli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä…
»Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.»
Jakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan luotuina, koettaen peittää harmiansa.
»Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter?
Voin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte», koetti
Jakob esittää.
»Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella»… hän pudisti päätään; — »nyt on kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana — hän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä hyvissä ajoin huomenna… Vähän minulla vielä on toimitettavaa kaupungilla… Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään kello kuudeksi illalla.» Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta; — »niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.»
»Niin, niin, — rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!» pisti hän leikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta punoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan päällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. — »Me käärimme hänet kuin kapalolapsen — hyvään karhuntaljaan… Olea oli myöskin tuollainen … ensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että jäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi», kuului vielä eteisestä.
— — »Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?» kysyi Jakob sisään tullessaan.
»Että saatotkin minua noin kiusata, Jakob» — Letta valitti itku kurkussa.
»Mitä nyt siitä välität, Letta! Sinullahan oli vallan erinomainen päivällinen», hän lohdutteli, »olet sentään reipas emäntä, sen minä sanon!»
Letan huulet vähän vavahtelivat.
»Istuin siinä kuin mikäkin maalitaulu, johon hän kerta toisensa jälkeen ampui niin hyvin kuin osasi…»
»Niin, näinhän minä, että koetit piilottautua liemimaljan taakse.»
»Minä istuin kuin tulisilla hiilillä … oikein pelkäsin, mitä hän aina uutta keksisi.»
»Hän tahtoi sinua vain mielistellä; hänestäkin sinussa oli jotakin pyhää.»
»Mutta eihän hän kuulu meidän seurustelupiiriin, sen kai sinä myönnät,
Jakob.»
»Suuri metsäkauppias, näetkö; sellainen saattaa olla hyväkin tuttavuus.»
»Sillä tavoin voimme saada koko konttorin tänne vieraisille… Emmehän toki vieraanvaraisuuttamme rahasta myö!» sanoi Letta harmistuneena.
»Hm — emme kyllä» — Jakobissakin jokin vähän kuohahti; hänen oli vaikea puhua perin pohjin tästä asiasta. — »Täytyy jakaa ihmiset tuloiksi ja menoiksi, näethän, Letta» — tuumi hän puoliksi piloillaan. — »Vieraskutsut täällä kotona ne ovat menoja — meille ainakin toistaiseksi; — ja talonpojat ja tilanomistajat ovat tuloja. On vedettävä paksu sininen viiva — toisella puolen tulot, toisella menot, — ja se mies, joka istui täällä tänään, osaa erottaa ne kaksi asiaa toisistaan, siitä voit olla varma.»
»Ja pakottaa sinut matkustamaan — vielä tänä iltana! En uskalla ajatellakaan jäädä yksin niin moneksi päiväksi.»
Tämä mielikuva sai hänet yhä enemmän valtaansa.
»Minun on ollut niin vaikea, niin vaikea olla, ettet uskokaan», hän kuiskasi allapäin ja kokoonkyyristyneenä — »joka kerran kuin olet ollut yötä poissa.»
Jakob kumartui hänen puoleensa ja sulki hänen päänsä lämpimiin käsiinsä, silitteli hänen hiuksiaan ja poskeaan ja koetti häntä rauhoittaa.
»Kun kävelen tässä koko illan ja tiedän, etten sinua mistään tapaa ja että minun lopulta pitää sammuttaa valo, niin valtaa minut yht'äkkiä sellainen kauhea pelko», hän nyyhkytti. — »Minähän en ole niin aivan terve, näetkö, ja minusta tuntuu, että olen hirveän yksin… Minä pidätän Karenia panemasta maata niin kauan kuin suinkin ja istun ompelemassa lampun ääressä myöhään asti saadakseni ajan kulumaan. — Tuntuu kuin joku onnettomuus vaanisi. En uskalla katsoa ikkunaan päin, kun sieltä tuijottaa vain musta pimeys»…
»Sinä olet hermostunut, kultaseni.»
»Ja sitten sinun tyhjä vuoteesi, kun yöllä ojennan käteni siihen… Minun täytyy ottaa *sinun* päänaluksesi, tiedätkö; olen iloinen, kun saan edes sitä pitää.»
Hän tarttui kiinni Jakobiin kiihkeänä ja kuumeisena, jatkaen kiihoittuneita kuvittelujaan. »Ja sitten tulen loikoessani ajatelleeksi, että sinä liikut siellä kaikkien noiden vieraiden ihmisten parissa, jotka pelaavat ja juovat — olen kuullut siitä jo niin paljon — ja että he saavat ehkä sinutkin juomaan liiaksi, niin ettet enää tiedä, mitä teet.»
»Kuulehan, Alette, uskotko, että minulla nyt on jotakin, mille elää — vai etkö sinä sitä usko?»
»Ja miten sitten myöhemmin käy, kun sinun yhä vain on matkustettava?» puhkesi hän epätoivoisena puhumaan.
»Meidän on oltava vähän urhoollisia, kummankin kohdaltamme — eikö niin?»… alkoi Jakob puhua rohkaisevasti, — »etkä sinä meistä ensiksi vääjää, kun kovalle ottaa, sen tiedät itse parhaiten; — alakuloisuutesi ja hermostumisesi ja kaikki sellainen johtuu nyt vain tästä tilastasi… Ajattele, jos olisit merimiehen vaimo!»
»En olisi koskaan, en koskaan mennyt naimisiin merimiehen kanssa!»
»Et sittenkään, vaikka minä olisin ollut merimies … ja olisin tullut niin nöyränä kosimaan?»
Alette veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
»Luuletko, Letta, että tekisin tyhmästi, jos menisin tuonne Krabben luo ja pyytäisin rouva Krabbea pistäytymään täällä iltaisin? — Sinähän voit kestitä häntä, kunnes hän uupuu! Mitä — tai luuletko ehkä, että hän tulee hyppäämään portaissa edestakaisin kuin eräs mies pullossa?»
»Miten viisas sinä olet, Jakob», hän hymyili. »Nyt olet seisonut tässä ja kääntänyt kaikki valoisaksi ja helpoksi taas!» —
— Sillävälin kuin sudennahkaturkki, matkavyö ja päällyssaappaat olivat levitettyinä salin tuolille vapautuakseen siitä monen asteen kylmyydestä, joka niihin oli eteisessä tarttunut — lähtivät he pienelle vieraskäynnille Krabben luokse. Se oli hieman noloa, kun he tähän asti olivat pysytelleet jotenkin vieraina naapuriensa suhteen ja jättäneet noudattamatta rouva Krabben monesti uudistaman kutsun käydä heillä.
Rouva Krabbe oli sytyttämässä lamppua heidän astuessaan sisään. Teepöytä oli katettuna, luultavasti Krabbea odottamassa. Huone ja ruokapöytä tekivät hieman pikkuporvarillisen vaikutuksen; käytetty salvetti oli vahakankaisella pöytäliinalla, herajuusto syrjällään liian pienellä lautasella, toiselta juustolta puuttui kupu ja teekupit olivat halvinta posliinia.
Rouva Krabbe säpsähti — yllätyksen sattuessa hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin hän puhaltaisi kuumaan keittoon. Hän näytti kuitenkin heti tajuavan, mikä oli heidät tuonut tänne; Alette istutettiin mukavaan sohvaan ja pakina oli pian käynnissä, alkaen paikkakunnan asioista ja päättyen kotioloihin, miksei Krabbe tahtonut ottaa koulupoikia täysihoitoon, vaikka siitä olisi ollut heille paljon etua.
Oven takana niistettiin nenää — kuului kuin torventörähdys — ja sisään astui opettaja Krabbe, jäykkänä, rakastettavan kohteliaana, toinen käsi vielä työntämässä nenäliinan takataskuun.
»Mitenkä voitte, rouva Mörk?» hän kysyi.
»Vai niin … vai niin..?» Hän tuijotti kauan ja miettiväisenä Aletteen ja näytti ylen hyväntahtoiselta. Nähtävästi hänelle alkoi selvitä että hän olisi saattanut tehdä onnistuneemmankin kysymyksen.
»Pyydän kiittää Teitä, rouva!»… hän taas aloitti.
Omatunto soimasi Lettaa ja hän punastui. Hän oli kirjeissään niin monesti tehnyt pilkkaa »tuosta kauheasta filologista», joka saattoi tulla töksähtää heitä vastaan vain vaippa tai aamunuttu yllään ja tohvelit jalassa ja uhkasi panna mitä odottamattomimmissa ja sopimattomimmissa paikoissa vireille syvämielisen keskustelun.
»Katsokaa, rouva», selitteli hän — »tuo tuoli tuossa uunin vieressä on minun mielipaikkani illoin, kun Te soitatte siellä alhaalla… Olette herättänyt mielenkiintoni ihmisiä kohtaan, jotka aloittavat yhteiselämänsä, ja soittaessanne kuvittelen itsekseni, minkälainen ihmiskasvu *voisi* olla. Kuulen kuin laulun hyminää kukkasnupusta» — hän kallisti suurta päätään kuunnellakseen. »Maailmassa laulaa niin monta nuppua; mutta minä istun tässä kuuntelemassa yhtä, jota sattumalta tunnen hiukan … joka maksaa minulle vuokraa» — hän lopetti ujosti, vetäytyen takaisin kuoreensa.
»Ei, kuulehan, Krabbe» — puuttui puheeseen hänen vaimonsa, joka tuli sisään tuoden tarjottimella teekupit — »elä nyt rupea *siitä* puhumaan!»
Mutta hän osaa olla oikein miellyttävä, tuumi Alette — miten kauniit silmät hänellä onkaan.
Krabbe suuntasi nyt askeleensa nuorta asianajajaa kohti, ja Jakob, joka pelkäsi joutuvansa liian pitkään keskusteluun hänen kanssaan — kiire kun hänellä oli —, koetti häntä väistää.
»Olen juuri matkalle lähdössä, herra Krabbe» hän selitti ja meni nostamaan kierreuudinta. »Kuu on jo noussut — minulla on aikaa vain puolisen tuntia.» Hän katsoi kelloaan.
Mutta Krabbe jatkoi omaa ajatuskulkuaan… »Olisipa hauska kerrankin nähdä, miten tuollainen perhemylly jauhaa — juurta jaksain. Ne pyörivät kaikkialla — toinen perhemylly toisensa vieressä; — ja me saamme kuulla niistä kaikenlaista, johon emme voi luottaa.» Hänen silmissään väikkyi leikkisä ilme. — »Mutta mitä niistä lähtee, miten likelle toisiaan kivet on kierrettävä, jotteivät jauhaisi tyhjää, tai myöskin, liian lähekkäin jouduttuansa, vain toisiaan kuluttaisi — s—s—s» — hän suhisutti ilmaa hampaittensa välitse — »siitä on kysymys… Ja sitten siitä, mitä myllystä lähtee» — hän tarttui Jakobia takinnappiin — »tulevasta sukupolvesta»…
Jakob ja Alette katsoivat toisiinsa puoleksi hätääntyneenä.
Käytännöllisellä tavallaan rouva Krabbe kiiruhti väliin tuoden vadillisen leivoksia. »Olkaa hyvä ja ottakaa, herra Mörk! Eikö — mutta olkaa nyt niin hyvä!»
»Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe», — ja hän kulki joutuin hänen jälkeensä — »että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle lasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä»; hän puhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista puhetta sanoi. »Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta vaimostani minun poissaollessani, niin»…
»Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut» — puuttui
Alette puheeseen.
»— niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.»
»Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk», pakotteli rouva Krabbe; »se tekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.»
Jakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi jotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon valkeaksi.
Krabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen… »Lapsemme ne ovat meidän kuvamme», hän kuiskasi salavihkaa. »Kun maalari kuvaa toisen ihmisen, niin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille … hassua kyllä!» Hän nieleskeli kulauksittain teetään — »itseään mies maalaa, — työntäytyy vain toisen hahmoon…»
»Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari», lohduttelihen Jakob mielessään.
»Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan niinkuin keisari oman kuvansa rahaan — yksinomaan oman itsemme, oman itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»… Hän istui selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen syventyneenä.
Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.
»Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. — »Kyllä minä pidän hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen — ja jos muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»…
VI.
Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä renkipojankin ottoa, — ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.
Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena virtana lattiaa pitkin.
Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten, ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet suorastaan ajettiin pois.
Alette tuli häntä vastaan salissa.
»Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä.
»Vai nukkuu?»
»Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.»
»Anna, kun katselen sinua, Alette!» hän piti häntä vähän loitompana; — »nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, — niin uusi ja valkea ja niin… Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa», sanoi hän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan toista, — — jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli liikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli tapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä… »Mutta nyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä pippuri kasvaa. »Sanopa, muori», hän suuteli häntä, »olethan toki hiukkaisen ikävöinyt minua?… Olin niin läpi märkä, tiedätkö…»
»Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin osoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.»
»Ja nyt hän nukkuu?»
Jakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti.
»Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään — saahan?» Jakob alkoi hyvin hiljaa vääntää avainta.
»Et saa, Jakob, anna olla!» Letta kuiskasi.
Hän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen jälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti auki.
He katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä rauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka puoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä kättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna. Se näytti nukkuvan sekin…
Pieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli ilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä hiukan katselemaan.
Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa — sitä Alette todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.
»Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.
Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.
»Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?»
»Elä, sulje vain ovi! — en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään… Sinä et tiedä, miten minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa. Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo — ei kätevyyden alkuakaan! — oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea poikaan.»
»Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme heti toisen.»
»Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö, sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja olenhan minä sentään hänen oma äitinsä… Saat nähdä, että hän taas nukkuu»…
»Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»… hän kumartui kehdon yli.
»Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa ovesta, niin olet kiltti» —
Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet häntä päivällä tapaamassa.
»Käske vain sisään, minä tulen kohta.»
Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite, jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli, yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.
Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen tuntu ja hän touhusi alati.
Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin tuli konttorista.
Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, — oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen itkustaan, tuo veitikka.
Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob… »katso vain tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä suupielissä; — hän ei tiedä, kannattaako tässä marista… Ei rahtuakaan pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa näkyy olevan — katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun luoksesi hän tahtoo.»
Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.
Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että pojan piti haukotella; — ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa siinä yölampun valossa.
Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!… Alette kävi sekä kalpeaksi että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla vaarassa.
Ja niin pahankurinen sitten, — aina juuri silloin, kuin Alette oli saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään — ihan kuin hän vain olisi maannut väijymässä oikeata hetkeä.
Ja taas oli Letan noustava.
Melkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa äitinsä!
Pai—pai — kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt, hän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi… Ja niin Alette taas käveli ja lauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs kerta samana yönä, — ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös:
»Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi lepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet nukkumaan.»
Näytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän vaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan. Mutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden voimakkaan parahduksen.
»Ei sinun kannata koettaa, Jakob»; Alette kohottautui vuoteesta.
»Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä» — ja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen.
Erikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja venytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; — ja nukkuihan ainakin Alette!… Pienokainen makasi nähtävästi vain vaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi tuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken lopetti, — kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli lauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika painuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi kolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä unta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja tuli huoneeseen.
»No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?» —
Tämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen soitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä keinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän matkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi tuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän oli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen, ennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin hän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, — »katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!»…
Sillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä varmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka aiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea gordilainen solmu.
Poikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik — ensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan — se oli selvä. Mutta sitten — kumpiko kummeista oli kantava lasta kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä he toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä riisumassa.
Oli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa.
VII.
Oli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon kirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin. Illalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka tullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat istuivat kärsivällisesti odottaen — toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi vähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen taas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa, milloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla ironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt tapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni omasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä tovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä, kummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo valmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään.
Aamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä, ja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä puhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa, jotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän voisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän kanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä aikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti tässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle.
Uunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin avonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja olivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä.
»Vai niin, — siis kylpyilta»…
Hän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset pyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen hyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin pienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; — hän joutui onnellisesti, itkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut aivan yhtä taipuvainen… Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä, ja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään kuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa itsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin.
Alette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen ääreen, ja vei sen saliin.
Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän äsken oli tuntenut saliin astuessaan.
»Ikävännäköistä tällainen … ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä.
»Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.»
Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä riippui vielä joitakuita vaatekappaleita.
»Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; — sen pitäisi aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän tyytymättömyyttään… »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!»
»Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa pudottaa?… Ethän sinä sentään häneen suutu?»
»Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon … en minä muuten», jatkoi hän sävyisemmin.
Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.
»Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa, jos oikein rupeat tarkastamaan» — hän sanoi puhdistaessaan lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen… »Meilläkin on vähän tekemistä täällä, näetkös.»
»Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.»
Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat omiaan suututtamaan häntä.
»Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi ihan hämmästyttävän minut… Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä — toimituksia, aina vain toimituksia»…
»Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani! — Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun, minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.»
»Oi, voit kyllä … voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»…
»Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän kärsimättömästi. »Olen tullut — ja väsynyt minä olen — kysymään, voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.»
»Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta, jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.»
»Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä — tämän jälkeen!
Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.»
»Mutta kuulehan, Alette» — hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.»
»Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista, ystäväni — elä nyt vain ole kärsimätön!»
Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän…
Toinen lapsista itki tuolla sisällä…
»Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa saavuttaa minut kahdesti viikossa» hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja harmissaan.
»Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia tulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä»… »Hm, hm» — hän katsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin lattialla.
Hetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin ovella.
»Sano rouvalle», ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, »että menen tänä iltana hotelliin.» —
Alette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin pitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä pöytään lämpiminä; — olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! — Palvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän oli rikkonut ensimmäisen munan.
Hän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta kuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän aikaa, ennenkuin hän tajusi…
Kyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö.
Tuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja ilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan — siinä hän nyt seisoi yksin… Mennyt noin vaan!
Hän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin paistavansa yhden liikaa.
»Älä kata pöytää, — otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo liha-asettia… En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.»
Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä, mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.
Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.
… Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli — lähettää lyhyesti vain sanan, että hän lähtee, — oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan valmiiksi…
Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin yläkerroksesta.
Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä ja liikeasioistaan väsyneenä.
Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.
Loukata minua tällä tavoin! — Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on isäntä talossa?…
Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta käytännölliseen suhteeseen, — aviomies saattoi vaatia iltaruokansa kellonlyönnilleen!
Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä…
Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä… Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! — jättäisi kaikki palvelijoille; ottaisi vain apua! — Kannattiko tässä enää välittää pojasta ja pikku tytöstä!…
Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä. Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja kylmänä.
Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.
Jakob kumartui varovasti vuoteen yli.
»Nukutko, Letta?» hän kysyi.
Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.
Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin muistellen jotakin hauskaa.
»Alette, nukutko — todellakin?»
Varjo kumartui samassa kuin hänkin.
Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.
Nyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan lähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään.
Vaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut sietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja suuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin hänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita oikeastaan oli.