Ihminen päättää, Jumala säätää.
Juliuksen täytyi toukokuun alussa tehdä matka Baseliin, ja kun hän on nykyään liiaksi rasittunut ja hermostunut, halusi hän käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen ottamalla parin viikon virkavapauden. Se voi käydä hyvin päinsä senkin vuoksi, että hänellä sattui olemaan hyvin taitava apulainen, jonka voi jättää sijaisekseen. Hän tahtoi ottaa minut mukaansa ja olin äärettömästi iloinen siitä, että saisin vähän aikaa yksin hänet omistaa. Kreiville ilmotin lähteväni tapaamaan erästä tuttavaa Dresdenissä, joka todella oli myös tarkotukseni. Ilokseni olen nimittäin kuullut, että Emmy ja hänen Schaninsa ovat kunnostaneet itseään; he maksoivat viime vuonna: säntillisesti korkonsa ja kirjottavat minulle tuon tuostakin tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta uhkuvia kirjeitä.
Olin jo alkanut matkavalmistukseni — se oli tiistaipäivä ja perjantaina meidän oli määrä lähteä — kun minut yhtäkkiä kutsuttiin telefooniin. Kuulin oudon äänen käskevän minun heti tulla Behrenstrasselle kreivin luo, joka tahtoi minua tavata. Pelästyin niin, että rupesin vapisemaan, sillä heti aavistin jotain erikoista tapahtuneen, muuten hän ei olisi minua kotiinsa kutsunut; siellä olin ainoastaan yhden kerran sitä ennen käynyt.
Tietysti lähdin paikalla matkaan ja tapasin hänet sairaana.
Hänellä oli ankarat ischias-tuskat eikä hän ollut muutenkaan kunnossa, ja nyt hän tahtoi minua jäämään vakinaisesti luoksensa, hoitajakseen ja seuralaisekseen.
Mitä minun nyt oli tehtävä? Kieltäytyä en uskaltanut enkä olisi sitä muutenkaan tehnyt, sillä sehän olisi ollut mitä ruminta halpamaisuutta häntä kohtaan, joka on niin paljon minun hyväkseni tehnyt. Lohdutin itseäni myöskin aluksi sillä toivolla, että hän jonkun päivän kuluttua tulisi paremmaksi ja minä voisin kuitenkin päästä Juliusta tapaamaan, mutta sen sijaan hänen tilansa pahenikin päivä päivältä.
Ensin tuntui minusta aivan sietämättömältä ajatus että koko tuosta matkasta, josta olin niin äärettömästi iloinnut, ei tulisikkaan mitään, ja paruin aivan kuin pieni lapsi, mutta vähitellen aloin tyytyä kohtalooni. Ja sitten rupesi tuntumaan miltei hauskalta, että voin tehdä tämän uhrauksen vanhan ystäväni hyväksi. Tietoisuus tästä rauhotti suuresti mieltäni, ja minut teki melkein onnelliseksi tunne siitä, että läsnäoloni häntä nähtävästi ilahdutti ja että minä olin jossain määrin välttämätön hänelle.
»Siinä on pehmeät, hellät kädet» sanoi vanha lääkintäneuvos, joka häntä hoiti, kerran kohteliaasti, ottaen minun käteni omiinsa ja katsellen niitä, »hienot, pehmeät naiskädet, niinkuin nämä, ovat lääkärin parhaat apulaiset.»
Se oli kuitenkin hirveä aika. Kreivillä oli ankarat tuskat ja iltasin aina kova kuume; monasti jäin yöksikin hänen luokseen. On julmaa, kun näkee toisen noin kärsivän ja täytyy istua siinä eikä voi mitenkään auttaa. Semmoisina hetkinä tuntee perinpohjin inhimillisen kykenemättömyytensä, joka ei omin voiminsa mitään aikaan saa. Ei hitustakaan voimaa ole meikäläiselle annettu. Kohtaloon nähden on meillä vain velvollisuuksia, ei mitään oikeuksia.
Parina päivänä ja yönä minä jo odotin pahinta. Erään vaikean yön jälkeen vanha ystäväni, herättyään lyhyestä, levottomasta unesta, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi pitäneensä huolta siitä, että minun tulevaisuuteni oli turvattu, päättyipä hänen tautinsa miten tahansa. Mutta yksi asia tuli minun luvata: etten enää palaisi entiseen säännöttömään elämääni…
En ole mikään sielujen tutkija, että voisin aina selvitellä erilleen ja määritellä omat tunteeni, ja tuolla hetkellä täytti taas mieleni monenlaisten tunteiden sekava tulva. Sen tunsin selvästi, että hänen pyyntönsä teki minuun peräti nöyryyttävän vaikutuksen, mutta en voinut kuitenkaan häntä moittia siitä, koska todellakin olen kerran pettänyt hänen luottamuksensa… todellako luottamuksen? — — Ei… Juuri siksi että hän ei täydellisesti luottanut minuun — — no, yhdentekevä… Mutta sen voin pyhästi vakuuttaa, että tuona sairauden aikana en kertaakaan ajatellut, miten kävisi, jos minun vanha ystäväni kuolisi. Noina tuskan hetkinä pelkäsin vaan sitä, että hän voisi kuolla. Minä en ole häntä rakastanut milloinkaan niinkuin nainen rakastaa miestä, mutta harras kiitollisuuteni herätti minussa häntä kohtaan jonkinlaista tyttären rakkautta, ja tahdon olla iankaikkisesti kirottu, jos mikään syrjä- tai taka-ajatus oli minua johtamassa, kun häntä hoidin.
Toivuttuaan taudistaan ei kreivi enää laskenutkaan minua luotaan. Herroille, joita hänen luonaan usein kävi, hän esitti minut sukulaisenaan ja hoitajattarenaan, rouva von Osdorffina, ja kaikki tietysti kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Kahdeksan päivän kuluttua, juuri samana päivänä, jona Julius palasi matkaltansa, kävimme ensi kerran Eläintarhassa, ja ensi viikon jälkeen matkustimme Wiesbadeniin. On sekin sopiva olinpaikka kesäkuumalla, mutta ykskaikki, pääasia on että saan vielä pitää vanhan herrani; hänen sairautensa ja minun hoitajanvirkani ovat oikeastaan vasta tehneet hänet minulle oikein rakkaaksi ja kalliiksi. Minä tunnen että me kaksi kuulumme yhteen, ja se on jo paljon semmoiselle, joka on maailmassa niin yksin kuin minä. Julius luulee Wiesbadenissa oleskelun tekevän minullekin hyvää. Minussa on yhä vielä yskä. Oikeastaan ei minua nykyään mikään vaivaa, mutta välistä tunnen itseni sanomattoman väsyneeksi ja rasittuneeksi. Luulen sen johtuvan viime viikkojen paljosta yövalvonnasta.
1 syysk.
Taas olemme olleet kaksi viikkoa Berlinissä. Wiesbaden näkyy olleen kreiville erinomaisen terveellinen, hän on taas reipas kuin ennenkin, mutta minun yskäni ei ole tullut yhtään paremmaksi. Lääkäri Wiesbadenissa neuvoi minua menemään vielä pariksi viikoksi Schlangenbadiin, ja kreivi välttämättä tahtoi minun tätä neuvoa noudattamaan. Se on hirveän ikävä paikka tuo Schlangenbad. Lääkärin neuvosta otan nykyään joka päivä puolisen aikaan aurinkokylpyjä. Luulen että minua vaivaa verenvähyys. Se on minun päätautini.
Schlangenbadissa tapasin vihdoin yhden entisistä tuttavistani, nimittäin Amman Hannoverista. Hän on nykyään Leipzigissä ja ansaitsee omain sanainsa mukaan summattomasti rahoja, mutta oli viime keväänä pahaksi onneksi saanut erään taudin, jonkinlaisia rohtumia ihoonsa. Nyt hän on juossut sentähden kaikkien kuuluisimpien spesialistien puheilla ja onkin jo kutakuinkin parannut, kasvoiltaan hän on ainakin sileä. Häneltä kuulin, että Kindermann on Leipzigissä koroillaan eläjänä ja avioliittojen välittäjänä. Hän on vanhoilla päivillään ruvennut vakavaksi ja koettaa johtaa ihmisiä avioliiton satamaan. Mielelläni haluaisin nähdä häntä kerran ja olen päättänyt vielä tämän kuukauden kuluessa, käydessäni Emmyn luona, poiketa häntäkin katsomassa. Amma on aivan kuin ennenkin, jos mahdollista ehkä vähän laihempi. En tosiaankaan saata ymmärtää, mistä hän voi vielä löytää maksukykyisiä kundeja; hänen kasvonsa ovat sen näköiset, ettei kenenkään tarvitse epäillä, mitä ammattia hän harjottaa, eikä sitä voi hienoimmatkaan puvut peittää. Hänellä on mukanaan emäntänsä, joka on vielä enemmän epämiellyttävän näköinen. Tämä on Leipzigistä lähdettyään kulkenut koko Europan ristiin rastiin ja lopuksi taas asettunut Leipzigiin. Saksittaret näyttävät olevan kaikki hyvin patriotisia luonteeltaan, sillä he ikävöivät joka paikasta takaisin rakkaaseen Saksiinsa, huolimatta kotimaansa ankarasta siveyspoliisista.
Minä en tule enää oikein toimeen entisten ammattitoverieni kanssa. Kaukana siitä, että tahtoisin tekeytyä paremmaksi kuin he, mutta heidän ajattelemattomat ja säädyttömät puheenpartensa kiusaavat ja inhottavat minua. Tiedän kyllä että heidän asemassaan ihminen on siinä suhteessa ikäänkuin tylsynyt, aivan niinkuin lääkäri kokainiruiskutuksen kautta tekee jonkin ruumiinosan tunnottomaksi; siinä ei kukaan tule enää ajatelleeksi, että sukupuoliasiat ovat oikeastaan semmoisia, että niistä puhuminen on kielletty tavallisessa, porvarillisessa seuraelämässä. Minä en ole enää heidän kannallaan enkä voisi semmoista elämää enää sietää, ennemmin menisin hirteen.
27 syysk.
Nyt olen pannut toimeen aikeeni ja tehnyt pienen kiertomatkan. En kadu sitä, vaikka yskäni on tullutkin melkein sietämättömäksi, luultavasti kovan vedon johdosta junavaunussa. Toissa yönä en saanut yskältä nukkuakkaan, ja samalla oli oloni muutenkin niin tuskallista ja tunsin, semmoisia pistoksia kyljessäni, että pelkäsin taas saavani keuhkotulehduksen. Tänään kuitenkin tuntuu jumalankiitos paljon paremmalta.
Ensiksi matkustin siis tervehtimään Emmyä eli, niinkuin hänen nimensä nyt on, rouva Häuslingiä. Sain omin silmin nähdä, että hänen asiansa menevät hyvin, ja siitä olen erinomaisesti iloinen. Monta pyyntöä he olivat minulle lähettäneet, että kävisin kerran heidän luonaan, ja molemmat ottivat minut erittäin sydämellisesti vastaan. He ovat toistaiseksi ainakin hyvin tyytyväisiä toisiinsa, Emmy vaan on Schanistaan hirveästi mustasukkainen. Heillä on pieni hieno ravintola ja anniskelevat ainoastaan viiniä ja paraita olutlajeja. Emmystä on tullut sangen muhkea emäntä, hän on yleensä hyvin paljon muuttunut näinä vuosina. Talossaan pitää hän kovaa komentoa, niinpä hän pitemmittä puheitta ajoi ulos keittäjänsä, kun tämä oli pyrkinyt erästä kyökkityttöä hyväilemään. Ylimalkaan hän näyttää tulleen kovasti siveelliseksi eikä kärsi minkäänlaisia helliä suhteita palvelusväkensä kesken. No niin, siinä asiassahan saa kukin tehdä miten tahtoo, ja luulenpa että onkin välttämätöntä tässä suhteessa pitää palvelijoitaan silmällä, ainakin heidän kotona ollessaan. Mutta Emmy rupesi haukkumaan ylikyyppariaan siitäkin, kun oli kuullut hänellä ulkona kaupungilla olevan vakinaisen ystävättären, ja siihen hänellä ei minun mielipiteeni mukaan ollut pienintäkään oikeutta, jonka hänelle itselleen sanoinkin. Yksi kohtaus hänen luonaan minua oikein totisesti suututti.
Istuimme tuossa kymmenen tienoissa eräänä iltana hänen lokaalissaan viinipullon ympärillä, Emmy, joku hänen miehensä tuttava ja minä. Astuu silloin sisään nainen, istuu erään pöydän ääreen ja tilaa tusinan ostereita ja puolipullon viiniä.
Näin heti tuon vieraan olevan »ammattinaisia» eikä suinkaan säätynsä ensimäisiä, sillä hän näytti sangen ränstyneeltä paksusta ihomaalista huolimatta.
Emmy oli tuskin ennättänyt nähdä tytön, kun hän ponnahti ylös, syöksähti hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan pari sahaa. Vieras katseli neuvotonna ympärilleen, koetti naurahtaa ja vastasi jotain, mutta Emmy keskeytti hänet paikalla. Samassa tuli edeskäypä osterien ja viinin kanssa. Emmy antoi hänelle merkin, mies kääntyi tavaroineen takaisin tarjoiluhuoneeseen samalla kuin tyttö nousi paikaltaan ja poistui kadulle.
Emmy torui vielä tuota taitamatonta palvelijaa kauan aikaa ja palasi sitten vihdoin, vieläkin kokonaan siveellisen suuttumuksensa vallassa, meidän pöytäämme.
»Tuon roskaväen hävyttömyys menee todella liian pitkälle», sanoi hän kiivaasti.
»Mitenkä niin?» minä kysyin.
»Etkö sinä sitten nähnyt?» hän sanoi. »Tuommoinen katulutka. Otappas ja tule sisään hienoon ravintolaan niinkuin hyväkin ryökkynä, arvatenkin vaanimaan kundeja itselleen. Senkin ruoja!»
»Mutta hänhän istui kauniisti paikallaan eikä häirinnyt ketään», huomautin minä.
»Se ei muuta asiaa vähintäkään. Tuommoinen olento karkottaa oikeat vieraat ravintolasta. Mitäpä arvelet, jos esim. hänen ylhäisyytensä salaneuvos tuosta vastapäätä olisi tullut naisväkineen juomaan seidelinsä, niinkuin hän usein iltaisin tekee, ja tuommoinen nainen olisi istunut täällä… Ei, semmoinen ei vetele, sen minä sanon. Schani on myös vanha hölmö, joka ei tuommoisesta niin paljon välitä, mutta minä välitän, minä!»
Minä en voinut juuri mitään sanoa tuon vieraan herran aikana, mutta kauheasti minua suututti mokoma suvaitsemattomuus. Jälestäpäin kahdenkesken ollessamme palasin vielä samaan asiaan.
»Sinä, Emmy, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Jos meidät olisi ennen noin ykskaks heitetty ravintolasta ulos? Suoraan puhuakseni, minä en ymmärrä miten sinä voit olla noin suvaitsematon…»
Hän katsoi minuun silmät suurina eikä nähtävästi ollut ensinkään hyvillään, kun olin menneisyydestä muistuttanut.
»Mikä on kerran mennyt, sitä ei enää ole. Nykyisyydestä on kiinni pidettävä. Minä olen nyt säädyllinen, naimisissa oleva rouva ja pidän huolta liikkeeni hyvästä maineesta. Ja muuten en ole milloinkaan sillä tavalla pitkin katuja kuljeksinut kuin tuo äskeinen nainen ja muut hänen tapaisensa.»
Näin olevan turhaa vaivaa hänen kanssaan enempää väitellä. Merkillinen seikka, miten heikko muisto useimmilla ihmisillä on niihin asioihin nähden, jotka heistä eivät ole mieluisia muistella.
Dresdenistä matkustin Leipzigiin, Kindermannia tapaamaan. Hän asuu sievän, huvilamaisen talon alikerrassa ja näytti tulevan hyvin toimeen. Paikalla hän tunsi minut ja oli nähtävästi iloissaan tästä kohtauksesta. Mutta kovin hän on paljon muuttunut. Hän on hirveästi vanhennut ja kasvonsa ovat käyneet terävän ja ankaran näköisiksi.
»No, Te olette kurssinne suorittanut, Thymian», sanoi hän, »sen näen Teistä heti enkä tarvitse siitä mitään kysellä. Mutta Te näytätte, rasittuneelta, lapseni. Teidän on nyt pian katsottava, että saatte varman turvapaikan. Kolmanteenkymmeneen vuoteen asti sitä elämää voi kestää, mutta silloin pitää lopettaa, muuten ei ihminen lopulla ikäänsä kelpaa mihinkään. Oletteko saanut mitään säästöön?»
Kerroin hänelle olleeni naimisissa ja sanoin itselläni nyt olevan vanhan rikkaan ystävän, joka pitää huolta minusta, ja hän nyökytti päätään ja hymyili tyytyväisesti.
»Niin, niin. Tiesinhän minä että Te eteenpäin pääsette, ja kun Kindermann on Teitä opettanut… mutta tahtoisinpa neuvoa Teitä menemään vieläkin naimisiin. Noiden vanhain herrain laita on niin ja näin. He ovat kyliä valmiit lupaamaan vaikka tähdet taivaalta, mutta jos sattuvat kuolemaan eikä ole mitään kirjallista sitoumusta, minkäs teet? Viisainta on tehdä ajoissa ero ja vaatia itselleen kohtuullinen hyvitys ja mennä sitten naimisiin. Jos Teillä nyt esim. olisi kolmekymmentä tuhatta markkaa, voisin hankkia Teille paikalla erinomaisen miehen.»
»Niin paljoa minulla ei ole», vastasin.
»Mutta Te voisitte helposti saada, kun ystävänne on rikas ja korkeassa asemassa. Ei tarvita muuta kuin saada aikaan pieni riita, ja pelkästä häväistysjutun pelosta antaa hän Teille mitä vaan tahdotte. Jos menettelette viisaasti, voitte saada kyllä viisikymmentä tuhatta, jopa enemmänkin. Minulla olisi useita Teille sopivia herroja, musikkitirehtööri jolla on seitsemäntuhannen markan tulot, kirjakauppias joka kustantaa lääketieteellisiä teoksia, ja taidekauppias. Taikka, jos panette arvoa akatemialliseen sivistykseen, opettaja; on myöskin yksi lääkäri, mutta hän tahtoo saada kahdeksankymmentä tuhatta mukana. Kaikki arvossa pidettyjä herroja, iältään kolmenkymmenen viiden ja viidenkymmenen välillä. Lääkäri on juutalainen, muut evankelisia.»
Kiitin ystävällisestä tarjouksesta; K. kehotti minua vakavasti ajattelemaan asiaa ja tulemaan toisen kerran hänen luokseen.
»Jos minulla olisi Teidän liikeälynne», sanoin, »niin minäkin ryhtyisin johonkin itsenäiseen yritykseen; elämäni tuntuu niin sisällöttömältä juuri sentähden, että minulla ei ole mitään oikeaa työtä.»
»Valitettavasti Teiltä puuttuu liikeäly kokonaan, rakas lapsi», sanoi hän hieman kyynillisesti. »Senhän olen aina sanonut: Te katsotte asioita liian ihanteelliselta kannalta. Ja että ihanteinenne olette kuitenkin noin pitkälle päässyt ettekä ole aikoja sitten kuollut kurjuuteen, se on onni eikä Teidän oma ansionne. Te ette aavista, mitä kaikkea rakkaudesta voi puristaa esiin, kun sitä käytännöllisen liikemiehen kokemuksella käsittelee. Minä itse olen työskennellyt sillä alalla ensin käytännöllisesti, mutta nyt olen ryhtynyt enemmän sen aatteelliseen puoleen. Täysi kukkaro toisella puolen ja sievä arvonimi taikkapa vaan se ominaisuus, että on mies, toisella, puolen, siinä kaksi voimaa, jotka useimmiten jo riittävät yhdistämään sydämiä toisiinsa.»
Merkillinen nainen tuo Kindermann, yhdessä suhteessa minun täytyy oikein ihailla häntä. Hänen joustavuutensa ja häikäilemättömyytensä ovat kerrassaan hämmästyttävät.
Hän ei laskenut minua sinä päivänä enää pois. Kolmesta viiteen on hänellä vastaanottotuntinsa ja kello kuusi söimme päivällistä. Runsaan ja hyvän aterian jälkeen joimme kahvia arkihuoneessa. Yskäni vuoksi en minä uskalla tupakoida, mutta hän itse poltti sikaarin ja auttoi samalla minua perehtymään liikkeensä salaisuuksiin. Hänen välitystään käyttävät enimmäkseen vain herrat, ainoastaan poikkeustapauksissa naiset. Hänellä on suuri joukko agentteja, joiden toimena on hankkia tietoja rikkaista, miestä vailla olevista naisista. Hänen, Kindermannin asia on sitten asettua yhteyteen noiden naisten kanssa, mikä ei hänen ovelalle kekseliäisyydelleen niinkään vaikea temppu ole. Hänellä on todellakin vallan eriskummallinen kyky kääntyä milloin minkin tekosyyn nojalla ventovierasten ihmisten puoleen ja esittää heille ehdokkaitaan, sillä hänen toimensa menestyvät hyvin, sanoo hän itse. Huvittavinta tässä kaikessa on se seikka, että asianomaiset naiset tuskin koskaan aavistavat mitään hänen välittäjätoimestaan ja luulevat »menneensä» naimisiin, vaikka itse asiassa heidät on »naitettu». K. saa 4—10 prosenttia myötäjäisistä ja elää sillä pulskasti. »Minä olen viime vuosina perustanut niin monta laillista avioliittoa, että ne kokonaan peittävät minun entiset laittomuussyntini», sanoi hän nauraen. »Ja jos Te tulette luokseni, Teille minä teen tuon palveluksen ilman mitään korvausta, vanhan ystävyyden vuoksi, ja valikoin vielä kauneimman ja täysipainoisimman tavaran mitä minulla sattuu varastossa olemaan…
Aika kului nopeasti rupatellessa. Hän saattoi minut itse junalle ja minun täytyi luvata ensi helluntaina tulla hänen luokseen pariksi päiväksi, jolloin tekisimme yhdessä pienen matkan Saksin Sveitsiin.
Kun tulin asuntooni, ei siellä ollut ketään kotona. Palvelustyttö oli ulkona, kun oli luullut minun tulevan vasta viimeisellä junalla. Arkihuoneessani olivat ikkunaverhot alhaalla ja koko huone oli täynnä kukkia. Kreivi oli lähettänyt ruusuja, Julius korillisen liljoja ja D. puolen vaunulastia ruusuja. Niitä oli kaikkialla, vaaseissa, pöydillä, ikkunoilla, vieläpä lattiallakin, ja huone oli täynnä huumaavaa tuoksua. Katsellessani siinä ympärilleni tuntui äkkiä omituinen ahdistus painavan rintaani. Tulin ajatelleeksi kuolinhuonetta. Kukkain tuoksun seassa olin tuntevinani heikkoa mädäntyneen hajua; huonetta ei ollut luultavasti muutamaan päivään tuuletettu, ja keltaiset ikkunaverhot saivat aikaan omituisen valaistuksen, joka muistutti kynttilänvaloa… Työnsin nopeasti verhot syrjään ja avasin ikkunat; ulkoilma ja kadun melu tunkivat sisään ja ahdistava tunne hävisi.
30 syysk.
Minä saan yhä vielä kerjuukirjeitä, vaikka ei minulla oikeastaan ole enää paljon mitään poisannettavaa. Ikävää on kumminkin keneltäkään mitään kieltää.
Eilen tapasin Eläintarhassa kokonaisen lauman entisiä tovereitani yhdistyksestä.
Heidän kasvojensa ilme — toisilla ivallinen hymy, toisilla kylmän halveksiva jäykkyys — ei ole sanoin kuvattavissa. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkääni ja mieluimmin olisin hyökännyt keskelle tuota kaakottavaa laumaa ja lyönyt oikealle ja vasemmalle, että olisivat silmät säkenöineet jokaisella.
Minä voin sietää kaikkea, jos niin tarvitaan, rehellistä ylenkatsettakin, mutta ivaa en kestä.
Ylenkatsetta — niin miksikä ei, jos se on oikeutettua. Jos kaunis, köyhä tyttö seisoo yksin ja hyljättynä maailmassa, jos kiusaukset ja viettelykset joka puolelta häntä ympäröivät ja hän sittenkin omasta sisäisestä vakaumuksestaan valitsee kieltäymyksen ja porvarillisen moraalin harmaan, yksitoikkoisen tien, — semmoisella tytöllä minä myönnän olevan jonkinlaisen oikeuden katsella heikompaa sisartaan halveksivalla säälillä. Mutta noilla kanoilla, jotka ovat vartiainsa ja omistajainsa silmälläpidon alaisina saaneet koko elinaikansa tepastella tasaisella vihreällä nurmikolla, niillä ei totta totisesti ole minkäänlaista oikeutta ivata toista, jolla on ollut epätasaisempi tie käytävänä.
Raamatussa ei turhaan sanota: Joka sanoo veljelleen: sinä jumalaton, hän on ansainnut joutua helvetin tuleen.
Pilkka ja iva on pahempaa kuin murha ja petos ja varkaus ja kovin ruumiillinen väkivalta. Se tappaa ihmisen pyhimmät tunteet. Se on kotoisin perkeleestä.
* * * * *
Sen jälkeen kun viime vuonna kävin G —ssä, on menneisyys monta kertaa sattunut tielleni. Ensin kohtauksessa Amman kanssa, sitten tavatessani Kindermannin. Ja nyt taas kolmannen kerran.
Olin käynyt ostoksilla ja kävelin Leipzigerstrassea kotiin päin, kun kuulin jonkun huutavan itseäni.
»Thymian!»
Käännyn katsomaan taakseni ja huomaan siellä seisovan naisen, jonka tunnen entiseksi ystäväkseni Greteksi. Emme olleet nähneet toisiamme minun Hamburgista lähdettyäni emmekä edes kuulleet mitään toisistamme. Nuoremmaksi ei ollut oikeastaan hänkään tullut noiden kymmenen vuoden aikana, hän ei ole enää läheskään niin solakka ja niin erinomaisen elegantti kuin silloin. Toisista aina paraiten huomaa, miten aika kuluu, ja miten lyhyeen elämän kevätpäivät loppuvat.
»Kävelin jo vähän aikaa sinun perässäsi, mutta en ollut oikein varma asiastani», sanoi hän iloisesti. »Olipa todellakin hauskaa. Asutko sinä täällä Berlinissä vai muutenko olet vaan matkalla?»
»Täällä minä olen asunut jo monta vuotta», sanoin ja vastasin hänen kädenpuristukseensa. Sitten kävelimme yhdessä eteenpäin. Minä en tiennyt oikein, oliko tämä kohtaus minulle hauska vai ikävä. Olen aina pitänyt Gretestä, kun hän ei ole niin pikkumainen ja ahdasmielinen kuin muut, mutta toiselta puolen hän ei tunne minun nykyisiä olojani eikä minulla tosiaankaan ole yhtään halua enää joutua kenenkään ylenkatseen tai säälin alaiseksi. Kuljimme yhdessä Wertheimiin asti, jossa hän osti jotain, ja siellä hän teehuoneessa kertoi minulle kahdeksan vuotta sitten menneensä naimisiin vanhanpuoleisen herran kanssa Reinin varrelta ja, kun eivät olleet sopineet oikein yhteen, eronneensa hänestä jonkun vuoden kuluttua. Nyt hän oli asunut jo vähän aikaa pienen tyttärensä kanssa Berlinin esikaupungissa Friedenaussa. Kuuntelin vain puolella korvalla ja mietin yhä mielessäni, miltä kannalta tämä kohtaus olisi otettava. Hän kertoi edelleen jo useita vuosia kirjottaneensa romaaneja, aluksi salanimellä ja nyt rouvannimellään, ja silloin muistin itsekin joskus lukeneeni jonkun hänen teoksistaan.
Olin alussa hyvin harvasanainen enkä puhunut itsestäni muuta kuin että olen leski. Eikä hänkään enempää kysellyt. Vähitellen kuitenkin keskustelumme vilkastui ja minäkin lämpenin. Hänessä on todellakin jotain miellyttävää, puoleensa vetävää, ja hänen sydämellinen avomielisyytensä viehätti minua niin, että mitä kauemmin hänen seurassaan olin, sitä enemmän rupesin hänestä pitämään.
Saatoin häntä Linkstrasselle, sieltä ajoimme yhdessä Bülowstrasselle ja erotessamme lupasin minä pian käydä hänen luonansa.
Perästäpäin rupesin melkein katumaan tätä lupaustani. Seuraavana yönä en saanut unta, mietin vaan yhä ja yhä uudestaan, miten olisi paras tehdä. Halu olisi minulla ollut suuri nähdä häntä; vuosikausia olen jo kaivannut naisystävää; yksinomainen seurustelu miesten kanssa rupee lopulta kyllästyttämään; naisen kanssa voi paremmin puhua asioistaan ja tulee helpommin ymmärretyksi. Ikävä kyllä ovat useimmat naiset pikkumaisia ja kateellisia eivätkä voi siveelliseltä ahdasmielisyydeltään vähääkään käsittää toisten onnettomuutta. Tämmöinen ei Grete ole; alhaista ajatustapaa ei hänen puoleltaan tarvitse pelätä. Hän ei ole mikään Maria eikä mikään Emmy, mutta hän ei myöskään ole niin poroporvarillisen lyhytnäköinen ja suvaitsematon kuin useimmat muut; hän on itse paljon kokenut, ja elämän kovassa koulussa hioutuu ihmisestä kyllä pois ylpeä itsekylläisyys ja liiallinen näykkimisen halu.
Totta kyllä, jos hän tietäisi kaikki, voisi ehkä käydä niinkin, että hän pyytäisi päästä minun seurastani. Ja se koskisi minuun hirveästi, — koskisi kovemmin kuin noiden hyväntekeväisyysnaisten iva, kovemmin kuin mikään muu. Tätä peläten ajattelin, että ehkä olisi paras olla menemättä. Sitten taas ajattelin: täytyykö hänen sitten saada se tietää? Minun huonot vuoteni ovat jo takanani. Nythän minä elän säännöllisissä oloissa. Olen leski ja saan mieheni sukulaisilta kohtuullisen eläkkeen. Vai eikö se ole totta? Rauhallisessa asunnossaan, porvarillisen ympäristönsä keskellä ei Grete milloinkaan joudu yhteyteen minun entisten tuttavieni kanssa. Mutta kuitenkin — — en minä sittenkään voi. Minä en voi teeskennellä, varsinkaan en semmoiselle, josta pidän. Ja sitä paitsi on Grete viisas, hyvin viisas, hän tuntee maailman ja tulisi ajan pitkään kumminkin tietämään kaikki…
Mietin ja harkitsin ja kirjotin seuraavana päivänä kortin, jossa ilmotin tulevani torstaina iltapäivällä.
Merkillisen vaikea minun oli saada itseäni valmiiksi tätä vierailua varten. Ainakin neljännestunnin seisoin peilin edessä ja tutkin itseäni kiireestä kantapäähän, että eikö ehkä olisi minussa jotain huomiota herättävää, ja vielä viime hetkessä tuli mieleeni että hajuveteni — bouquet d'amour — voisi minut ilmaista. Mutta sehän on naurettavaa…
Koko matkan minua vaivasi painostava tunne, josta en voinut päästä vapaaksi. Tiesin että jos hän jollain tavalla antaa minun tuntea, tekee minulle pienenkään viittauksen siihen suuntaan, että meidän seurustelumme ei voi tällä tavalla jatkua, silloin minä en voi hillitä itseäni. Sillä minussa on räjähdysainetta, joka odottaa vain sytyttävää kipinää särkeäkseen sulkunsa.
Sydämeni sykki ankarasti astuessani sähkörautatievaunusta maahan sillä kadulla, jonka varrella Grete asuu; mutta hän oli minut jo nähnyt verannaltaan, tuli minua vastaan pihalla ja toivotti sydämellisesti tervetulleeksi. Minä vaan en tahtonut saada mieltäni tasapainoon.
Päivä oli kirkas ja lämmin kuin keskikesällä. Teepöytä oli katettu balkongille, kattoon asti ylettyvän palmun alle. Greten emännöitsijä, miellyttävä, kiltin näköinen ihminen, joka on ollut hänen luonaan jo kahdeksan vuotta, toi pöytään teekannun ja kupit, ja sitten tuli pikku Käte, herttainen vaaleatukkainen ja tummasilmäinen tyttö, tervehtimään minua ja haki itselleen myös tuolin pöydän ääreen. Grete rupatteli niin iloisesti, että yhä enemmän varmistui mielessäni ajatus: hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta minun entisistä vaiheistani. Kävin yhä vaiteliaammaksi. Minä en voi nähdä pieniä lapsia tulematta surumieliseksi. Kun tuo tyttönen nojasi vaaleakutrista päätään äitiänsä vasten ja Grete ilosta loistaen painoi pari kolme suuteloa hänen punaisille pikku huulilleen, silloin minun täytyi katsoa poispäin, tuskallinen kateudentunne kouristi sydäntäni. Tämä vaimo on myöskin yksin maailmassa, kohtalo on hänenkin tielleen kylvänyt enemmän ohdakkeita kuin ruusuja, mutta miten rikas hän onkaan verrattuna minuun vaivaiseen. Jos minäkin olisin saanut itse pitää lapseni, olisi minullakin ollut suojelusenkeli, joka olisi minut monesta vaarasta varjellut.
Vähitellen kumminkin surumielisyyteni haihtui pois ja me juttelimme lopulta sangen iloisesti minkä mistäkin asioista.
»Sinä siis kirjotat romaaneja», sanoin minä. »Ei minusta näytä juuri siltä, että sinulla olisi täällä tilaisuutta erikoisesti romantillisiin kokemuksiin.»
Grete naurahti iloisesti ja arveli olevan liian paljon vaadittu, jos hänen pitäisi itse omassa elämässään kokeakkin kaikki mitä lukijoilleen kertoo.
»Mutta ehkäpä sinä voisit antaa minulle uusia aineksia, Thymian», hän lisäsi.
»Ehkäpä kyllä», minä sanoin. »Minä kirjotan muistelmiani päiväkirjan muodossa. Konfirmatsionistani asti olen sitä tehnyt, kaikki tärkeimmät tapahtumat olen merkinnyt muistiin. Sinä saat sen, kun olen kuollut. Siinä sinulla on aineksia vaikka viiteen romaaniin.»
»Sanasta miestä», sanoi Grete, »mutta etkö voisi antaa sitä jo ennen?»
»Saadaanpa nähdä. Luvata minä en sitä tahdo, sillä tuosta kirjottamisesta on minulla paljon iloa. Semmoisena kuin se nyt on, sinä tuskin voisit sitä käyttää. Sinun yleisösi ei ole tottunut niin tiivistettyyn ravintoon, siihen pitäisi kaataa sekaan pari ämpärillistä lientä, ennenkun se kelpaisi nautittavaksi.»
»Voidaan sekin tehdä», hän sanoi; »jos niin tarvitaan, miedonnamme musteen liian synkkää väriä vedellä.»
»Ei tässä paljas vesi riittäisi», minä vastasin, »suuren lasillisen Kölnin vettä saisit käyttää poistaaksesi vähän hajua, johon ei jokainen ole tottunut. Ei sitä ilman seurauksia olla elämän kuokkavieraana vuodesta vuoteen… Merkki siitä jää ihmiseen!»
Grete nyökkäsi ja syntyi hetken äänettömyys. Tuuli kuljetti pöydän yli kellastuneita lehtiä talon edessä seisovasta lehmuksesta ja sähkörautatieltä kuuluva ratina ja kilinä häiritsivät ympärillämme vallitsevaa hiljaisuutta. Minut teki yhtäkkiä epäluuloiseksi se, että Grete ei tehnyt minulle yhtäkään kysymystä. En voinut selvittää itselleni, oliko se hänen puoleltaan hienotunteisuutta vai välinpitämättömyyttä, ja se teki mieleni aika-ajoin raskaaksi, mutta myöhemmin pääsin taaskin oikeaan tunnelmaan. Jäin illalliselle ja olin auttamassa pikku Kätcheniä sänkyyn. Päästyään tilalleen laski lapsi kätösensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Sen loputtua lisäsi hän vielä omasta päästään: Rakas Jumala, anna mamman olla terveenä! Tämä liikutti minua niin, että kyyneleet tulivat silmiini. Ajattelin itsekseni: sinä viaton, pikku karitsani, mitä sinä nyt yksinkertaisuudessasi pyydät, se on sinun vastaisen onnesi kaikkein tärkein ehto… Kun ajattelee, mitä kaikkea lapsi menettää, kun häneltä äiti kuolee… no, minä olen sen saanut kokea.
Kymmenen aikaan saattoi Grete minut pysäyspaikalle Keisaritammen luo.
»Milloin sinä tulet Kätchenin kanssa minun luokseni?» kysyin erotessamme.
Hän ei vastannut heti.
»Vai etkö ensinkään tahdo tulla minun luokseni?» lausuin nyt katkerasti ja epäluulon täyttämänä.
»Mielelläni, Thymian», hän vastasi, »mutta — katsoppas, minä elän hyvin hiljaisesti enkä tahtoisi tehdä uusia tuttavuuksia. Minulla on työni ja lapseni, ne molemmat täyttävät elämäni niin, etten tarvitse mitään vieraita ihmisiä. Kun vaan haluat tulla tänne, olet aina tervetullut, ja minä tulen myöskin sinun luoksesi, mutta eikö totta, sinä pidät huolta siitä, että jos minä tulen luoksesi, minä tapaan sinut yksin?»
Olin vähän aikaa ikäänkuin huumautunut, sillä nyt näin yhtäkkiä selvästi: hän tietää kaikki, kaikki; yhtä hyvin kuin ihmiset kotikaupungissani tuntevat minun entisyyteni, yhtä hyvin tietää hän, mitä teitä minun elämäni on menneinä vuosina kulkenut. Sillä hetkellä en vielä käsittänyt sitä hienotunteisuutta, millä hän koetti rakentaa luottamuksen siltaa itsensä ja minun välille.
»Minä pidän siitä huolen», sanoin sitten. »Tule pian ja ota Kätchen mukaan. Kirjota minulle milloin tulet taikka ilmota telefoonissa… Hyvästi!»
Raitiovaunu tuli paikalle. Minä astuin sisään.
Marraskuu.
Kauheasta yskästäni minä en luultavasti enää milloinkaan pääse. Monta kertaa olen niin voimaton, etten jaksa kättäni liikuttaa, kun pitäisi pukeutua tai riisuutua. —
Julius puhuu Davosista… että minun pitäisi mennä sinne talvikuukausiksi. Se minua hirveästi pelästytti, niin pitkälle olen siis jo tullut! En sitä kuitenkaan usko. Lääkärit sanovat asian aina pahemmaksi kuin se on, saadakseen ihmiset varovaisiksi ja paremmin hoitamaan itseään. Tätä yskää en ole saanut vilustumisesta, se on vaan tavallista katarria, mutta tavattoman sitkeää ja itsepäistä. Minä en nyt lähde minnekkään. On niin ihmeen hauskaa, kun olen löytänyt Greten. Käyn usein hänen luonaan Friedenaussa. Hän tulee minun luokseni vain harvoin, hänellähän ei ole paljon aikaa enkä minä ole siitä niin tarkka. Silloin tuntuu niin kodikkaalta ja hauskalta, kun kaasulamppujen valo lankee pöydälle, hiilivalkea hehkuu kamiinissa, lapsi loruilee ja nauraa ja kaikki on niin tyyntä ja rauhallista ja kaukana maailman melu ja pauhina. Kun suljen silmäni, voin kuvitella mielessäni olevani »kotona.»
Grete käyttäytyy erinomaisen hienotunteisesti minua kohtaan. Hän ei tee koskaan mitään kysymyksiä. Pidän hänestä paljon, vaikka hänellä onkin usein hyvin kummallisia, minun, mielestäni kerrassaan hassuja mielipiteitä.
Tammikuu 1903.
Joulu ja uusivuosi olivat tällä kertaa hauskat. Jouluaattona oli kreivi luonani; hän oli hylännyt kaikki sukulaisten kutsut saadakseen viettää illan minun kanssani. Minulla oli nytkin joulukuusi ja kutsuin yksitoista köyhää lasta kadulta ihailemaan sitä ja saamaan lahjoja. Ensimäisenä joulupäivänä oli kreivi taas luonani ja toisena olin minä Greten vieraana. Uudenvuodenaattona tuli D. vanhan tapansa mukaan ja uudenvuoden päivänä minä olin taas Friedenaussa.
Yskäni yhä vaan pahenee. Monasti pääsen ainoastaan suurella vaivalla liikkumaan. Kun se vaan ei olisi vaarallista. Vaikka tiedänkin, miten hukkaan mennyt ja hyödytön elämäni on, ja että oikeastaan paras mikä minulle voisi tapahtua, olisi päästä sukkelaan ja kivuttomasti maailmasta pois, tunnen kuitenkin voittamatonta kammoa kuolemaa kohtaan.
Sillä minä en usko olevan taivasta, jossa kuolleet saavat nähdä ja tuntea toisensa. Toinen elämä kyllä, — mutta kuka voi sanoa minulle, että se on parempi kuin tämä ensimäinen, etten minä siinä joudu vieläkin suurempaan kurjuuteen kuin tässä elämässä? Ja sitten minua pelottaa tuo itse siirtyminen elämästä toiseen. Minulle on kuolema multaa, kalmanhajua, matoja, mätänemistä, manalan kauheita salaisuuksia.
Helmikuu 1903.
Grete saa minun päiväkirjani. Mutta olen sanonut, että hänen täytyy romaanissaan kirjottaa hyvää minun Juliuksestani. Sen hän on luvannut minulle. Kaikki muu on yhdentekevää.
Oi Jumala, miten tuntuu taas vaikealta!
Eilen olin vähällä riitaantua Greten kanssa. Päivä oli ihana ja kreivi lähetti reen noutamaan minua ajelumatkalle. Lähdin ottamaan Greteä ja hänen pienokaistaan mukaani, mutta siellä ei ollut kotona muita kuin emännöisijä lapsen kanssa. Pyysin saada tytön mukaani, mutta siinäpä sainkin rukoilla kauan ennenkuin se onnistui. Sain hänet kuitenkin lopuksi ja silloin ajoimme kauas Grünewaldiin. Siellä oli satumaisen kaunista, lumen peittämät petäjät ja kuuset olivat kuin hopeoituja ja välkkyvillä hohtokivillä koristettuja, vikkeliä punahäntäisiä oravia vilahteli oksien välissä, ja reki liukui äänetönnä eteenpäin — se oli todellakin ihastuttavaa, lapsi taputti käsiään ja huudahteli riemusta ja minä myös. Mutta yhtäkkiä ilma muuttui. Rupesi puhaltamaan purevan kylmä tuuli, ja kun lasta alkoi paleltaa, käärin sen turkkini sisään.
Tullessamme Friedenauhun oli jo pimeä ja Grete oli julmasti vihainen, kun olin vienyt hänen lapsensa; hän oli ollut jo hädissään ja Anna neiti oli saanut kuulla kunniansa ja vuodatti katkeria kyyneliä. Otin rauhallisena vastaan myrskyn, ja pian se tyyntyikin itsestään.
Minä olen taaskin kylmettynyt ja kurkkuni on tänään niin käheä, etten voi puhuakkaan. Menen heti sänkyyn.
1 maalisk.
Neljätoista päivää olen nyt maannut. En osaa sanoa, mikä minun on, kipuja ei minulla ole mitään, mutta terve vaan en ole. Grete käy usein minua katsomassa, ja eilen sattui hän ja Julius yhtaikaa vuoteeni ääreen ja molemmat koettivat suostuttaa minua lähtemään pariksi viikoksi sairaalaan. Palvelustyttöni on kovin taitamaton ja epäluotettava, eikä tunnu oikein hauskalta ottaa vierastakaan hoitajaa. Minä luultavasti teen niinkuin he tahtovat. Siellä, on paras hoito. Minulla on taas ollut verensyöksy.
15 maalisk.
Enpä kadu tänne tuloani. Hoito ja palvelus ovat hyvät. Olen ollut kovasti kipeä. Vieläkin olen heikko ja huono, mutta voinhan kuitenkin tähän lyijykynällä jotain töhriä. Se huvittaa minua. Aika tahtoo käydä niin pitkäksi. Grete käy täällä melkein joka toinen päivä. Eilen oli pikku Kätchen mukana ja toi kukkia. Kreivi käy myös minua katsomassa ja D. on niinikään ollut. Julius käy usein kaksi kertaa päivässä.
Kaikki ovat hyviä minulle. Minua hoitaa miellyttävä, nuori sisar. Hän tahtoisi mielellään tehdä minusta jumalisen ja lukea minulle psalmeja, mutta en tunne halua siihen.
»Luuletteko minun pian kuolevan, sisar?» kysyin häneltä tänään. Hän punastui ja meni hämilleen.
»Sitä ei voi kukaan sanoa. Herra yksin sen tietää.»
»Kuolema on kauhea», sanoin minä. »On ihanaa olla kuollut, mutta itse kuoleminen pelottaa.»
»Ei, ei», sanoi hän. »Kuolema vapahtaa, auttaa kotiin. Vapahtaja tulee hakemaan lapsensa taivaallisen isän kotiin…»
»Oi, sisar», sanoin minä, »minunlaisiani varten ei ole mitään vapahtajaa eikä mitään isänkotia. Meidät noutaa perkele, kun kaikki on lopussa.»
Hän pelästyi.
»Se on suuri synti epäillä Jumalan armoa», sanoi hän epävarmasti.
»Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja
Jumala hänessä.
»Sitten minä olen ollut aina Jumalassa», minä sanoin.
16 maalisk.
Minä kadehdin tuota pientä, hiljaista sisarta ja hänen jumalisuuttaan. Hän näkee paljon vaivaa minun tähteni, mutta minä olen auttamattomasti paatunut.
Hänellä on vielä niin nuorekkaat, miellyttävät kasvot. Ja niin vaikea toimi. Tokkohan minä olisin siihen kyennyt? En Usko. Minussa oli veri, veri…
17 maalisk. yöllä.
En voi nukkua. Sisar on poissa; hän tulee, kun vaan soitan. Yölamppu palaa. Sieluni on täynnä kuolemankauhu!
Voimani vähenevät hetki hetkeltä.
Kuolemako se on, joka tahtoo minut viedä? Hänkö taistelee minun kanssani elämästäni?
Tuhansia ajatuksia risteilee aivoissani.
Tahtoisin kirjottaa paljon, mutta käteni on liian heikko pitelemään kauan kynää. Täytyy alinomaa levätä.
Oi, miten minä pelkään tuota pitkää, kamalaa yötä, häviämistä mustaan, loputtomaan nirvanaan. Milloin minä taas herään? Mille rannalle kuolon synkkä virta minut kuljettaa?
Tuleeko minusta huuhkaja, joka valoa kammoten pesii pimeässä tornissa ja aavemaisella äänellään ihmisille onnettomuutta ennustaa — — Vai siirtyykö sieluni pantterin ruumiiseen, joka verta janoovana saalista etsien hiipii — —
Onko minun uudestasyntymiseni tapahtuva kirouksen vai siunauksen merkissä?
Miksi muuksi hyvänsä, mutta ihmiseksi en tahtoisi enää tulla. En enää toistamiseen tätä kurjuutta kärsimään- — —
Yö ei milloinkaan lopu.
Minua janottaa.
Eikö nuo sanat lausuttu Golgatalla?
Luulenpa niin. Ne lausui hän, joka uhrautui ihmiskunnan edestä. Pyhä Jumala, jos sinä olet olemassa, sammuta tämä tuskan tuli minun sielustani ja huuliltani.
Minä muistelen ruusuja ja liljoja kotini puutarhassa.
Minä ikävöin. Ikävöin takaisin elinvuosiani…
Ikävöin äitiä.
Ruusuja.
Hautoja.
Enempää en jaksa…
21 maalisk. 1903.
Viime päivinä olen ollut kovin heikko. Luultiin minun jo kuolevan. Olen antanut Gretelle toisen avaimen siihen laatikkoon, jossa päiväkirjaani säilytän, kaikkien tapausten varalta. Olen ollut monta kertaa tukehtumaisillani. Pieni sisar pyyhki aina hikipisarat otsaltani ja kuiskasi korvaani hiljaa lempeitä, hurskaita lohdutussanoja. Useita niistä muistan vieläkin. Ne alinomaa palaavat mieleeni.
23 maalisk.
Julius ei antaisi minun kirjottaa. Se rasittaa minua liiaksi, hän sanoo. Mutta en minä sitä usko. Luulen voivani pian nousta tästä ja mennä ulos. Ulkoilma tekee minut kyllä aivan terveeksi. Minulla ei ole oikeastaan mitään muuta vaivaa kuin heikkous — alituinen väsymys — —
Olen saanut uuden aatteen. Kun olen parannut, perustan lastenkodin…
Julius on luvannut auttaa minua. Siitä tulee koti sairaille, heikoille, raajarikoille lapsille, jotka tarvitsevat paljon rakkautta. Tämä ajatus tuottaa minulle suurta iloa.
Kreivi oli täällä eilen, hän antaa siihen tarvittavan pääoman. Olen niin iloinen, nyt vihdoinkin — —
28 maalisk.
Alan tuntea itseni vähitellen paremmaksi, voimat vaan eivät tahdo palata. Viime yönä nukuin hyvin, ei ollut enää kuumettakaan. Tänään olisin noussut, mutta sisar ei sallinut. Hänen ulos mentyään koetin sen kumminkin tehdä ja pyörryin.
Voimat puuttuvat, muuten on kaikki hyvin. Lastenkoti — —
* * * * *
D. kävi tänään täällä ja toi minulle viisi veripunaista ruusua. Minä mahdan olla huonon näköinen, sillä hän nähtävästi hämmästyi eikä puhunut monta sanaa. Mutta ei minulta mitään puutu. Tuo heikkous vaan…
1 huhtik. 1903.
Sisar kysyi tänään, eikö pastori saisi tulla minun luokseni. Nauroin hänelle ja sanoin että hän tahtoi kai antaa papin juosta aprillia. Minä olen nyt todellakin paljon parempi. Mutta he eivät usko minua, siksi että olen niin heikon näköinen, eikähän se kumma olekkaan.
6 huhtik. 1903.
Rintani on niin kevyt ja vapaa, ettei se ole vuosikausiin ollut semmoinen. Olisin aivan terve, kunhan saisin enemmän voimia.
Jumalan kiitos, että nyt tulee kevät. Huomenna minä nousen ylös — — — huomenna — —
LOPPULAUSE.
Huhtikuun 6 päivän iltapuolella teki Thymian viimeisen lyhyen, tuskin luettavan muistiinpanonsa. Jo viikon ajan olivat lääkärit ja hoitajat joka hetki odottaneet hänen kuolemaansa, ja 7 päivänä kello 9 aamulla hän nukahti hiljaa ja tuskattomasti siihen pitkään uneen, jonka salaperäisyys hänet oli aina semmoisella kammolla täyttänyt.
Lämpimän, pilvisen päivän aamuna saatoimme hänet »maatilalleen», hänen »kesähuvilalleen», kuten hän oli nimittänyt hyvästi hoidettua, rauhallista hautapaikkaansa.
Hänen yksinkertaista, ainoastaan muutamilla kallisarvoisilla seppeleillä koristettua kirstuansa ei ollut saattamassa mikään komea jono surevia, niinkuin oli ollut Osdorff raukan hautajaisissa. Hänen hautauksensa oli semmoisen henkilön viimeinen matka, jonka maailma on jo hänen eläessään unohtanut. Hänen miesystävistään oli ainoastaan tohtori saapuvilla. Mikä noita molempia muita herroja lienee estänyt tulemasta osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitusta, en tiedä. Ehkä eivät olleet saaneet tarkkaa tietoa hautajaisten ajasta.
Avonaiseen hautaan satoi. Hiljaa ja äänettömästi putoilivat raskaat pisarat mustalle arkulle. Joka sillä hetkellä jaksoi ajatella kuvallisia vertauksia, voi ajatella kyyneleitä, jotka tippuivat taivaasta.
Tohtori oli nähtävästi syvästi liikutettu. Hautuumaan portilla hän pysähtyi seisomaan ja antoi minulle kätensä.
»Minulle on tuottanut suurta iloa, kun Te tuota onnetonta armahditte, kunnioitettava rouva», sanoi hän. »Thymian raukka! Kurja, hukkaan mennyt elämä. Nyt hänen on hyvä. Mutta kauheaa se on ajatella, että ihminen voi noin kokonaan turmiolle joutua… Niin paljon kauneutta ja älyä, niin paljon viehättävää naisellisuutta ja miellyttäviä luonteenominaisuuksia…»ja kaikki poljettu maahan, vedetty lokaan — —» Hän asetti hattunsa, jonka oli ottanut käteensä, hitaasti päähänsä ja kääntyi huoaten poispäin, lausuen vielä puoleksi itsekseen: »Niin, niin… Niin, niin… Jumala varjelkoon lapsiamme!»
* * * * *
Siitä on nyt kaksi vuotta kulunut. Mutta vielä tänä hetkenä, jona tätä kirjotan, on muisto tuosta kirkkomaalla käynnistä ja sen edellisestä ajasta niin elävänä mielessäni, kuin olisi kaikki vasta näinä päivinä tapahtunut.
Kirkas, lämmin, kukoistava kevät tervehtii minua ikkunasta. Mutta kesken säteilevää auringonpaistetta, joka valaisee kirjotuspöytääni, olen näkevinäni mustan varjon ja silmäni käyvät sumeiksi. On ikäänkuin edessäni kohoisi äkkiä musta seinä, jota eivät mitkään inhimilliset päätökset ja laskelmat saa järkytetyksi paikaltaan, joka seisoo siinä jyrkkänä, ylipääsemätönnä jokaisen ihmisen elämän edessä, tehden tyhjäksi viisaimmankin inhimillisen harkinnan, — ja kaukaisena kaikuna kuuluvat korviini tohtorin sanat: Jumala varjelkoon lapsiamme! …