ENSIMÄINEN KIRJA.

Aikomukseni on tutkia, voiko yhteiskuntajärjestyksen alalla olla olemassa mitään oikeutettua ja varmaa hallitsemissääntöä, kun otetaan ihmiset sellaisina kuin he ovat ja lait sellaisina kuin ne saattavat olla. Tätä tutkimusta toimittaessani olen aina koettava yhdistää sen, mitä oikeus sallii, siihen, mitä hyöty määrää, niin etteivät oikeudenmukaisuus ja hyödyllisyys suinkaan joudu ristiriitaan keskenään.

Käyn asiaan todistamatta aiheeni tärkeyttä. Minulta tiedusteltanee, olenko ruhtinas tai lainlaatija kirjoittaakseni valtiollisista kysymyksistä. Minä vastaan, etten ole, ja että minä juuri siitä syystä kirjoitan valtiollisista kysymyksistä. Jos olisin ruhtinas tai lainlaatija, en hukkaisi aikaani sanoakseni, mitä olisi tehtävä; minä tekisin sen tai olisin vaiti.

Koska olen syntynyt vapaan valtion kansalaisena ja koska olen ylimmän valtiovallan jäsen, niin kuinka heikko vaikutus minun äänelläni liekään yleisiin asioihin, yksin jo oikeus äänestää niistä velvoittaa minut ottamaan niistä selkoa, joka kerta kun harkitsen hallitusmuotoja olen onnellinen saadessani tutkimuksistani yhä uusia syitä isänmaani hallitusmuodon rakastamiseen!

Ensimäinen luku.

Tämän ensimäisen kirjan aihe.

Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa. Moni luulee olevansa muiden herra, mutta onkin enemmän orja kuin he. Kuinka on tämä muutos tapahtunut? Sitä en tiedä. Mikä voi tehdä sen oikeutetuksi? Luulen voivani ratkaista tämän kysymyksen.

Ellen ottaisi muuta huomioon kuin voiman ja sen seuraukset, sanoisin: Niin kauvan kuin kansa on pakotettu tottelemaan ja kuin se tottelee, se tekee hyvin; heti kun se voi pudistaa ikeen hartioiltaan ja kun se sen pudistaa, se tekee paremmin; sillä vallatessaan jälleen vapautensa samalla oikeudella, mikä sen siltä ryöstikin, on sillä joko aihetta ottaa se takaisin tai sitten ei ole ollut mitään syytä sitä siltä anastaa. Mutta yhteiskunnallinen järjestys on pyhä oikeus, joka on kaikkien muiden perustus. Tämä oikeus ei johdu kuitenkaan luonnosta; se nojautuu siis sopimuksiin. Nyt on päästävä selville, millaisia nämä sopimukset ovat. Ennen sitä on minun velvollisuuteni kuitenkin todistaa, mitä juuri väitin.

Toinen luku.

Ensimäisistä yhteiskunnista.

Vanhin kaikista yhteiskunnista ja ainoa luonnollinen on perheen muodostama yhteiskunta. Ja siinäkin pysyvät lapset isään liittyneinä vain niin kauvan kuin he tarvitsevat häntä hengissä säilyäkseen. Heti kun tämä tarve lakkaa, katkeaa luonnollinen sidekin. Lapset, vapautuneina kuuliaisuudesta, jonka he olivat isälle velkaa; isä, vapautuneena huolenpidosta, jonka hän oli lapsille velkaa, palaavat kaikki samalla tavalla riippumattomuuteen. Jos he jatkavat yhdessäoloa, niin ei se enää tapahdu luontaisesti, vaan tahtomalla, eikä itse perhekään pysy pystyssä muutoin kuin sopimuksen nojalla.

Tämä yhteinen vapaus on seuraus ihmisen luonnosta. Hänen ensimäisenä lakinaan on huolehtiminen omasta olemassaolostaan, ensimäiset varotoimensa on hän velkaa omalle itselleen; ja kun hän itse on yksin hänen säilymisekseen sopivien keinojen tuomari, tulee hän heti järjen ikään ehdittyään siten omaksi herrakseen.

Perhe on siis, jos niin tahdotaan, valtiollisten yhteiskuntien ensimäinen malli. Valtionpäämies on isän kuva, kansa on lasten kuva: ja kun kaikki ovat syntyneet tasa-arvoisina ja vapaina, luovuttavat he vapautensa vain hyötynsä nimessä. Ainoa eroitus on se, että perheessä isän rakkaus lapsia kohtaan korvaa hänelle sen huolenpidon, mitä hän heille osoittaa, kun taas valtiossa käskemisen nautinto vastaa rakkautta, jota valtionpäämies ei tunne kansojaan kohtaan.

Grotius kieltää sen seikan, että jokainen inhimillinen valta olisi syntynyt hallittujen etua silmällä pitäen: tuekseen viittaa hän orjuuteen. Hänen yleiseen todistelutapaansa kuuluu aina oikeuden perusteleminen käytännöllä.[2] Voitaisiin kyllä turvautua johdonmukaisempaan, mutta ei tyranneille suotuisampaan menettelyyn.

Grotiuksen mukaan on siis epätietoista, kuuluuko ihmiskunta sadalle miehelle vai kuuluvatko nämä sata miestä ihmiskunnalle; ja hän näyttääkin koko kirjassaan kallistuvan edelliseen mielipiteeseen: se on myöskin Hobbes'n ajatus. Niinpä on siis ihmissuku jaettu karjalaumoihin, joista jokaisella on oma päämiehensä, ja tämä päämies kaitsee laumaansa sen sitten syödäkseen.

Niinkuin paimen on luonnoltaan laumaansa ylempänä, niin ovat myös ihmisten kaitsijat, jotka ovat heidän päämiehiään, luonnoltaan kansojaan ylempänä. Näin harkitsi Philon kertomuksen mukaan asian keisari Caligulakin, kun hän päätti sangen sattuvasti tästä yhdenmukaisuudesta, että kuninkaat olivat jumalia tai että kansat olivat elukoita.

Tämän Caligulan mietteet sopivat hyvin Hobbes'in ja Grotiuksen ajatuksiin. Aristoteles oli ennen kaikkia heitä sanonut myöskin, etteivät ihmiset ole suinkaan luonnostaan tasa-arvoisia, vaan että yhdet syntyvät orjuuteen ja toiset hallitsemaan.

Aristoteles oli oikeassa, mutta hän piti seurausta syynä. Jokainen orjuudessa syntynyt ihminen syntyy orjuuteen, mikään ei ole sen varmempaa. Orjat menettävät kahleissaan kaikki, yksinpä halunkin päästä niistä irti: he rakastavat orjuuttansa, niinkuin Odysseuksen kumppanit rakastivat eläimellisyyttänsä.[3] Jos siis on olemassa luonnostaan orjia, niin johtuu se siitä, että on ollut orjia vastoin luontoa. Väkivalta teki ensimäiset orjat, ja heidän pelkurimaisuutensa pysytti heidät jatkuvasti siinä tilassa.

Minä en ole puhunut mitään kuningas Aatamista enkä keisari Noasta, niiden kolmen suuren yksinvaltiaan isästä, jotka jakoivat keskenään maailman, niinkuin tekivät Saturnuksen lapset, joiden on luultu tarkoittavan heitä. Toivoakseni ollaan minulle kiitollisia tästä maltillisuudesta; sillä kun minä polveudun suoraan toisesta näistä ruhtinaista ja ehkäpä vielä vanhemmasta haarasta, niin enhän tiedä, vaikka minut oikeusperusteita tarkastettaessa huomattaisiinkin ihmissuvun lailliseksi kuninkaaksi? Miten tämä asia liekään, niin ei käy kieltäminen, että Aatami oli maailman valtias samoin kuin Robinson saarensa valtias niin kauvan kuin hän oli sen ainoa asukas; ja mainiota tässä valtakunnassa oli, ettei vakavasti valtaistuimellaan istuvan hallitsijan tarvinnut pelätä ei kapinoita eikä sotia eikä salaliittolaisia.

Kolmas luku.

Väkevämmän oikeudesta.

Väkevinkään ei ole milloinkaan kylliksi väkevä pysyäkseen aina herrana, ellei hän muuta voimaansa oikeudeksi ja kuuliaisuutta velvollisuudeksi. Siitä on saanut alkunsa väkevämmän oikeus, josta on puhuttu näennäisen ivallisesti, mutta joka todellisuudessa on kohotettu periaatteeksi. Mutta eikö meille milloinkaan selitetä tätä sanaa? Voima on ruumiillinen kyky; en jaksa huomata, mitä siveellisiä velvoituksia sen seurauksista voi johtua. Voiman totteleminen on pakon teko, eikä tahdon; se on korkeintaan varovaisuuden neuvoma teko. Missä nimessä voisi siitä tulla velvollisuus?

Otaksukaamme hetkiseksi tämän väitetyn oikeuden olevan olemassa. Minä sanon, ettei siitä synny muuta kuin selittämätöntä sekasotkua. Sillä heti kun voima tekee oikeuden, sekaantuu seuraus syyhyn; jokainen voima, joka on suurempi kuin ensimäinen, perii sen oikeuden. Heti kun voidaan olla tottelematta rankaisematta, on siihen laillinen oikeus; ja koska vahvin on aina oikeassa, tulee vain järjestää asiat niin, että ollaan vahvin. Mutta mikä on sellainen oikeus, joka tuhoontuu silloin kun voima lakkaa? Jos on toteltava voiman pelosta, ei ole tarvis totella velvollisuudesta; ja ellei ole enää pakko totella, ei siihen ole enää velvollisuuttakaan. Nähdään siis, ettei tämä sana "oikeus" lisää mitään voimaan; se ei merkitse tässä kerrassaan mitään.

Totelkaa vallanpitäjiä! Jos se tarkoittaa samaa kuin totelkaa voimaa, on käsky hyvä, mutta tarpeeton; vastaan siitä, ettei sitä koskaan rikota. Kaikki valta tulee Jumalalta, myönnän sen; mutta kaikki sairaus tulee myös häneltä. Merkitseekö se sitä, että olisi kiellettyä kutsua lääkäriä? Jos rosvo yllättää minut jossakin metsän sopukassa, niin on minun väkipakosta annettava kukkaroni; mutta olenko minä omantunnon mukaisesti velvollinen antamaan sen silloinkin, kun minä voisin sen piiloittaa: sillä merkitseehän pistooli, jota hän pitelee, kaikissa tapauksissa myös valtaa?

Sopikaamme siis siitä, ettei voima tee oikeutta ja ettei ole velvollisuus totella muita kuin laillisia vallanpitäjiä. Niin palaa ensimäinen kysymykseni yhä uudelleen.

Neljäs luku.

Orjuudesta.

Koska ei ainoallakaan ihmisellä ole luonnollista käskyvaltaa kaltaiseensa nähden ja koska voima ei synnytä oikeutta, jäävät siis sopimukset kaiken laillisen käskyvallan perustukseksi ihmisten keskuudessa.

Jos yksityinen ihminen, sanoo Grotius, voi luovuttaa vapautensa ja antautua jonkun mahtimiehen orjaksi, niin miksi ei kokonainen kansa voisi luovuttaa vapauttansa ja antautua kuninkaan alamaiseksi? Tässä on paljon epämääräisiä sanoja, jotka kaipaisivat selittämistä; mutta pysykäämme nyt sanassa luovuttaa. Luovuttaa, se on samaa kuin lahjoittaa tai myydä. Nythän ei ihminen, joka rupeaa toisen orjaksi, lahjoita vapauttansa ilman muuta; hän myy itsensä, ainakin elatuksensa hinnalla: mutta mistä hinnasta myy kansa itsensä? Kaukana siitä, että kuningas hankkisi alamaisilleen elatuksen, hän ottaa oman elatuksensa heiltä; eikä Rabelais'n mukaan kuningas eläkään vähästä. Alamaiset lahjoittavat siis henkilönsä ehdolla, että heiltä otetaan myös heidän omaisuutensa. Minä en huomaa, mitä heille vielä jäisi säilytettäväksi.

Sanottanee, että itsevaltias takaa alamaisilleen kansalaisrauhan; olkoon, mutta mitä he siitä hyötyvät, jos sodat, joita hänen kunnianhimonsa heille hankkii, jos hänen sammumaton ahneutensa, jos hänen ministeriensä rettelöimiset tuottavat heille enemmän huolta ja tuskaa kuin heidän keskinäiset riitansa? Mitä he siitä hyötyvät, jos juuri tämä rauha on yksi heidän kurjuutensa syitä? Rauhassa sitä eletään vankilan komeroissakin; tuntuuko olo niissä sentähden hyvältä? Kykloopin luolaan suljetut kreikkalaiset elivät hyvässä rauhassa siksi kunnes heidän vuoronsa tuli joutua syödyiksi.

Jos siis sanotaan, että ihminen lahjoittaa vapautensa ilmaiseksi, puhutaan järjettömiä ja mahdottomia; sellainen teko on laiton ja mitätön jo yksistään senkin tähden, että henkilö, joka niin menettelee, ei ole täydessä järjessään. Jos sanotaan samaa kokonaisesta kansasta, otaksutaan kansan olevan pelkkiä hulluja: hulluus ei tee oikeutta.

Ja jos kukin voisikin luovuttaa itsensä, ei hän voi luovuttaa lapsiaan; he syntyvät ihmisinä ja vapaina; heidän vapautensa kuuluu heille, eikä kellään muulla kuin heillä ole oikeutta siitä määrätä. Ennen kuin he ovat tulleet täyden ymmärryksen ikään, saattaa isä tehdä heidän nimessään sopimuksia heidän toimeentulokseen ja hyvinvoinnikseen, mutta ei lahjoittaa heitä pois peruuttamattomasti ja ehdottomasti; sillä sellainen lahjoittaminen sotii luonnon tarkoituksia vastaan, eikä kuulu isyyden oikeuksiin. Jotta mielivaltainen hallitus muuttuisi lailliseksi, täytyisi siis kansalla välttämättä olla vapaus jokaisen sukupolven vaihtuessa hyväksyä tai hyljätä se: mutta silloin ei tämä hallitus enään olisikaan mielivaltainen.

Vapaudestaan luopuminen on ihmisyydestään, ihmisoikeuksistaan, jopa velvollisuuksistaan luopumista. Ken kaikesta luopuu, hänen menetystään ei voida enää millään korvata. Sellainen luopuminen ei sovellu ihmisluontoon, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus, otetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo. Lyhyesti: sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus. Eikö ole selvää, ettei sitouduta mihinkään sellaisen henkilön suhteen, jolta on oikeus kaikki vaatia? Ja eikö tämä yksi ainoa ehto, siitä kun puuttuu kokonaan vastavuoroisuus ja samanarvoisuus, saata koko tekoa mitättömäksi? Sillä mitä oikeutta olisi minun orjallani minua vastaan, koska kaikki, mitä hänellä on, kuuluu minulle, ja koska siitä syystä, että hänen oikeutensa on minun oikeuteni, tämä minun oikeuteni minua vastaan on sana, missä ei ole mitään järkeä?

Grotius ja muut mainitsevat sodan toiseksi tuon väitetyn orjuuttamisoikeuden lähteeksi. Koska voittajalla on heidän nähdäkseen oikeus tappaa voitettu, saattaa tämä ostaa henkensä vapautensa kustannuksella; sitäkin oikeutetumpi sopimus, koska siitä on molemmille hyötyä.

Mutta nythän on selvää, ettei tämä väitetty oikeus tappaa voitetut mitenkään johdu sotatilasta. Jo yksistään siitä syystä, ettei alkuperäisessä riippumattomuudessaan elävillä ihmisillä ole keskenään kyllin kestäviä suhteita, jotta nämä loisivat rauhantilan tai sotatilan, eivät he ole suinkaan luonnostaan vihollisia. Asiain suhteet eivätkä ihmisten suhteet luovat sodan; ja kun sotatila ei saata syntyä yksinkertaisista henkilökohtaisista suhteista, vaan yksinomaan aineellisista, ei yksityissotaa eli sotaa mies miestä vastaan saata olla olemassa luonnontilassa, missä ei ole pysyvää omaisuutta, eikä yhteiskuntatilassa, missä kaikki on lakien määrättävissä.

Mieskohtaiset kahakoimiset, kaksinkamppailut, taistelut ovat tekoja, jotka eivät luo mitään erikoista tilaa; ja mitä tulee yksityissotiin, Ludvig IX:n, Ranskan kuninkaan, säädösten sallimiin ja jumalanrauhan keskeyttämiin, niin ovat ne läänityslaitoksen väärinkäytöksiä, järjestelmän, joka oli mieletön jos mikään ja joka oli ristiriidassa luontaisoikeuden periaatteiden ja kaiken hyvän valtiotaidon kanssa.

Sota ei ole siis mikään suhde miehen ja miehen, vaan valtion ja valtion välillä, eivätkä siinä yksityiset ole vihamiehiä muutoin kuin sattumalta, eivät suinkaan ihmisinä, eivätkä kansalaisinakaan,[4] vaan sotilaina; eivät suinkaan isänmaan jäseninä, vaan sen puolustajina. Lyhyesti: kullakin valtiolla voi olla vihollisinaan toisia valtioita, eikä yksityisiä ihmisiä, koska eriluontoisten asiain välillä ei saata olla olemassa mitään todellista suhdetta.

Tämä periaate soveltuukin kaikkien aikojen vakiintuneihin menettelyohjeisiin ja kaikkien sivistyneiden kansojen pysyviin toimintatapoihin. Sodanjulistukset ovat vähemmän tiedonantoja vallanpitäjille kuin heidän alamaisilleen. Muukalainen, olkoonpa sitten kuningas, yksityinen henkilö tai kansa, joka ryöstää, tappaa tai pidättää alamaisia julistamatta sotaa ruhtinaalle, ei ole vihollinen, vaan rosvo. Sodan kestäessä anastaa tosin oikeamielinenkin ruhtinas vihollismaassa kaikki, mikä kuuluu valtiolle; mutta hän kunnioittaa yksityisten henkeä ja omaisuutta: hän kunnioittaa oikeuksia, joihin hänen omatkin oikeutensa perustuvat. Koska sodan tarkoituksena on vihollisvaltion hävittäminen, on oikeus tappaa sen puolustajat milloin heidät vain tavataan ase kädessä; mutta heti kun he niistä luopuvat ja antautuvat vangeiksi ja kun he näin lakkaavat olemasta vihollisia tai vihollisen välikappaleita, muuttuvat he yksinkertaisesti ihmisiksi, eikä kellään ole enään oikeutta ottaa heidän henkeänsä. Joskus voidaan tappaa valtio tappamatta ainoatakaan sen jäsentä: sota ei anna oikeutta muuhun kuin mikä on tarpeen sen päämäärän saavuttamiseksi. Nämä periaatteet eivät ole Grotiuksen: ne eivät perustu runoilijain arvovaltaan; mutta ne johtuvat asioiden luonnosta ja perustuvat järkeen.

Mitä tulee valloitusoikeuteen, niin ei sillä ole muuta perustusta kuin väkevämmän laki. Ellei sota anna voittajalle oikeutta teurastaa voitettuja kansoja, niin ei tämä oikeus, jota ei hänellä ole, saata myöskään antaa hänelle oikeutta panna niitä ikeeseen. Ei ole oikeutta tappaa vihollista muulloin kuin silloin kun ei voida tehdä häntä orjaksi: oikeus tehdä hänet orjaksi ei siis johdu oikeudesta ottaa hänet hengiltä; niinmuodoin on epätasaista vaihtokauppaa panna hänet ostamaan vapautensa hinnalla henki, johon ei kellään ole mitään oikeutta. Kun perustetaan elämän ja kuoleman oikeus orjuuttamisoikeuteen, ja orjuuttamisoikeus elämän ja kuoleman oikeuteen, niin eikö ole selvää, että silloin tehdään kehäpäätelmä?

Vaikkapa otaksuisimme tuon kamalan kaikkien tappamisen oikeudenkin mahdolliseksi, niin sanon minä, ettei sodassa tehty orja eikä ikeeseen pantu kansa ole velvollinen herraansa kohtaan mihinkään muuhun kuin tottelemaan häntä niin paljon kuin on pakko. Ottamalla korvauksen hänen hengestään ei voittaja ole sitä suinkaan hänelle ilmaiseksi lahjoittanut; sensijaan että olisi tappanut hänet vahingokseen, on hän tappanut hänet hyödyllisellä tavalla. Kaukana siitä, että hän olisi saanut häneen nähden mitään voimaan lisäksi tulevaa oikeusvaltaa, jää siis sotatila pysymään heidän välilleen kuten ennenkin; heidän suhteensakin on sen seuraus, eikä sodan oikeuden käyttäminen suinkaan edellytä rauhansopimusta. He ovat kyllä tehneet jonkunlaisen sopimuksen; olkoon, mutta tämä sopimus, millään tavalla hävittämättä sotatilaa, edellyttää sen jatkumista.

Miltä kannalta siis katseltaneekaan asioita, on orjuuttamisoikeus mitätön, ei ainoastaan siksi, että se on väärä, vaan myös siksi, että se on järjetön eikä merkitse mitään. Nämä sanat orjuus ja oikeus ovat toisilleen vastakkaisia; ne tekevät toisensa tyhjiksi. Olkoon sitten kysymyksessä ihmisen suhde ihmiseen tai yksityisen suhde kansaan, tällainen puhe on aina oleva yhtä mieletöntä: "Minä teen sinun kanssasi sopimuksen, joka tarkoittaa kokonaan sinun vahinkoasi ja minun hyötyäni, jota minä noudatan niin kauvan kuin minä näen hyväksi ja jota sinä noudatat niin kauvan kuin minä näen hyväksi."

Viides luku.

On aina palattava ensimäiseen sopimukseen.

Vaikka myöntäisinkin kaikki, mitä olen tähän asti vastustanut, eivät itsevaltiuden puolustajat silti pääsisi sen pitemmälle. Aina tulee kuitenkin olemaan suuri eroitus joukon orjuuttamisen ja yhteiskunnan hallitsemisen välillä. Jos erillään pysyttelevät ihmiset joutuvatkin toinen toisensa jälkeen yhden ainoan valtaan, niin miten suureksi heidän lukunsa saattaneekaan paisua, näen minä siinä vain herran ja orjia, enkä suinkaan kansaa ja sen päämiestä: se on kyllä, jos niin tahdotaan, jonkunlainen ryhmämuodostuma, mutta ei suinkaan yhteiskunnallinen kokonaisuus: siinä ei ole olemassa yleistä hyvää eikä valtioruumista. Vaikka tämä mies olisi laskenut valtansa alle puolet maailmaa, ei hän kuitenkaan koskaan ole muuta kuin yksityishenkilö; hänen etunsa, eroitettuna muiden edusta, ei ole koskaan muuta kuin yksityisetu. Jos tämä mies sortuu, jää hänen valtakuntansa hänen jälkeensä hajanaiseksi ja yhteydettömäksi, niinkuin tammikin hajoaa ja raukenee tuhkaläjäksi sitten kun tuli on sen syönyt.

Kansa, sanoo Grotius, voi antautua kuninkaan alamaiseksi. Grotiuksen mukaan on siis kansa kansa ennen antautumistaan kuninkaan alamaiseksi. Tämä antautuminen on kansan tahdon ilmaisu ja se edellyttää julkista neuvottelua ja päätöstä. Ennenkuin siis lähdetään tutkimaan tekoa, jolla kansa valitsee itselleen kuninkaan, olisi hyvä ottaa selkoa teosta, joka muodostaa kansasta kansan. Sillä kun tämä teko on pakostakin aikaisempi kuin tuo toinen, niin on se myös yhteiskunnan todellinen perustus.

Ellei tosiaankaan olisi olemassa edeltävää sopimusta, niin mikä velvoittaisi, ellei vaali olisi yksimielinen, vähemmistön alistumaan enemmistön valintaan? Ja mistä saavat sata, jotka tahtovat itselleen hallitsijan, oikeuden äänestää niiden kymmenen puolesta, jotka eivät sitä mitenkään tahdo? Enemmistöäänestyksen laki perustuu itsekin sopimukseen ja edellyttää ainakin kerran yksimielisyyttä.

Kuudes luku.

Yhteiskuntasopimuksesta.

Minä otaksun ihmisten tulleen sellaiseen kohtaan, että ne esteet, jotka haittaavat heidän säilymistään luonnontilassa, voittavat vastustuksellaan ne voimat, mitä kukin yksilö voi käyttää pysyäkseen hengissä tässä tilassa. Silloin ei tämä alkeellinen tila saata kauvemmin jatkua, ja ihmissuku hukkuisi, ellei se muuttaisi elintapaansa.

Kun nyt ihmiset eivät voi synnyttää uusia voimia, vaan ainoastaan yhdistää ja ohjata niitä, jotka jo ovat olemassa, ei heillä ole säilymisekseen muuta neuvoa kuin muodostaa toisiinsa liittymällä sellainen voimien summa, että se kykenee voittamaan vastustuksen, saattamalla nämä voimat toimimaan yhdestä ja samasta syystä ja vaikuttamaan samaan suuntaan.

Tämä voimien summa saattaa syntyä vain useampien yhteistoiminnasta: mutta kun jokaisen ihmisen voima ja vapaus ovat hänen säilymisensä ensimäisiä välikappaleita, niin kuinka voi hän sitoa niitä vahingoittamatta itseään ja lyömättä laimin sitä huolenpitoa, minkä hän on itselleen velkaa? Tämä vaikeus voidaan käsittelemääni asiaan nähden lausua seuraavasti:

"On keksittävä yhtymismuoto, joka kaikella yhteisellä voimalla puolustaa ja varjelee jokaisen yhteisön jäsenen henkilöä ja omaisuutta ja jossa kukin sellainen jäsen, liittyessään kaikkiin muihin, tottelee kuitenkin vain itseään ja pysyy yhtä vapaana kuin ennenkin." Tällainen on se perusvaikeus, jonka yhteiskuntasopimus ratkaisee.

Tämän sopimuksen ehdot seuraavat niin kiinteästi asian luonnosta, että pieninkin muutos tekisi ne tyhjiksi ja tehottomiksi; niin että, vaikkei niitä ole ehkä milloinkaan nimenomaan julistettu, ne ovat kaikkialla samat, kaikkialla puhumatta hyväksytyt ja tunnustetut, siksi kunnes yhteiskuntasopimus rikotaan, jolloin kukin palaa taas ensimäisiin oikeuksiinsa ja saa takaisin luonnollisen vapautensa, menettämällä sopimukseen perustuvan vapauden, jonka takia hän siitä luopui.

Oikein käsitettyinä sisältyvät kaikki nämä ehdot yhteen ainoaan, siihen nimittäin, että kukin liittokumppani luovuttautuu kokonaan ja kaikkine oikeuksineen koko yhteisölle. Sillä kun ensiksikin jokainen antautuu kokonaan, on asema sama kaikille; ja kun asema on sama kaikille, ei kellään ole syytä tehdä sitä rasittavaksi toisille.

Kun lisäksi luovuttautuminen tapahtuu ilman rajoituksia, on yhtyminen niin täydellinen kuin se suinkin voi olla, eikä kellään liittokumppanilla ole enää mitään vaatimista: sillä jos yksityisille jäisi joitakin oikeuksia, niin, kun ei olisi yhteistä esimiestä, joka saattaisi ratkaista heidän ja yhteisön välisen riidan, ja kun kukin olisi muutamissa suhteissa oma tuomarinsa, pyrkisi hän pian olemaan sitä kaikissa, ja näin jatkuisi luonnontila, ja liitosta tulisi pakostakin hirmuvaltainen tai mitätön.

Koska vihdoin kukin antautuu kaikille, ei hän antaudu kenellekään, ja kun ei ole ainoatakaan liittokumppania, johon nähden me emme saisi samaa oikeutta kuin minkä me hänelle myönnämme itseemme nähden, saamme me korvauksen kaikesta, minkä menetämme, ja lisää voimaa säilyttää sitä, mitä meillä on.

Jos siis yhteiskuntasopimuksesta eroitetaan kaikki, mikä ei kuulu sen olemukseen, huomataan sen sisältyvän seuraavaan lauselmaan:

"Kukin meistä asettaa yhteisesti henkilönsä ja kaiken voimansa yleistahdon ylimmän johdon alaiseksi; ja me otamme kaikin jokaisen jäsenen kokonaisuuden eroittamattomaksi osaksi."

Kunkin sopimuksentekijän yksityisen henkilön tilalle luo tämä liittymisteko heti siveellisen yhdyskunnan, jossa on yhtä monta jäsentä kuin ääntäkin ja joka tästä teosta saa yhteytensä, yhteisen minänsä, elämänsä ja tahtonsa. Tätä julkista henkilöä, joka näin muodostuu kaikkien muiden yhdynnästä, nimitettiin muinoin kaupunkivaltioksi (cité)[5] ja nykyään annetaan sille nimi valtakunta (république) tai valtioruumis (corps politique), jota sen jäsenet sanovat valtioksi (état), milloin se on passiivinen, ylimmäksi valtiovallaksi (souverain), milloin se on aktiivinen ja vallaksi (puissance), verratessaan sitä muihin samanlaisiin. Mitä liittokumppaneihin tulee, nimitetään heitä yhteisesti kansaksi, ja erikoisesti ylimmän vallan osakkaina kansalaisiksi ja valtion lakien alaisina alamaisiksi. Mutta näitä nimityksiä sekoitetaan usein toisiinsa ja käytetään toistensa asemasta; riittää, kunhan osaa ne eroittaa silloin kun niiden täysi tarkkuus on kysymyksessä.

Seitsemäs luku.

Ylimmästä valtiovallasta.

Edellä esitetystä lauselmasta näkyy, että liittymistekoon sisältyy sekä yhteisön että yksityisten molemminpuolinen sitoutuminen ja että jokainen yksilö, tehdessään niin sanoaksemme sopimuksen itsensä kanssa, tulee sitoutuneeksi kahdessa katsannossa, nimittäin ylimmän vallan jäsenenä muihin yksityisiin nähden ja valtion jäsenenä ylimpään valtaan nähden. Mutta tähän ei voida sovelluttaa sitä yksityisoikeuden määräystä, ettei kukaan ole sidottu itsensä kanssa tehtyihin sopimuksiin, sillä onhan suuri ero sillä, käymmekö sitoumuksiin itsemme kanssa tai kokonaisuuden, jonka osa olemme.

Edelleen on huomattava, että julkinen päätös, joka voi sitoa kaikki alamaiset ylimpään valtaan nähden sen kahdenlaisen suhteen nimessä, minkä kannalta kutakin heistä on katsottava, ei saata vastakkaisesta syystä sitoa ylintä valtaa omaan itseensä nähden, ja että siis on valtioruumiin luontoa vastaan, jos ylin valta säätää itsellensä lain, jota se ei voi rikkoa. Koska siihen nähden voi olla kysymyksessä ainoastaan yksi ja sama suhde, on se silloin itsensä kanssa sopimuksia tekevän yksityisen asemassa: siitä nähdään, ettei ole, eikä voikaan olla minkäänlaista perustuslakia, joka sitoisi kansan yhdyskuntaa: ei edes yhteiskuntasopimus ole sellainen; mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei tämä yhdyskunta voisi aivan hyvin käydä sitoumuksiin muihin nähden sellaisissa asioissa, jotka eivät loukkaa tätä sopimusta, sillä muukalaisen suhteen muuttuu se pelkäksi yksityisolennoksi, jakamattomaksi yksilöksi.

Mutta kun valtioruumis eli ylin valtiovalta saa olemassaolonsa vain sopimuksen pyhyydestä, ei se voi milloinkaan käydä sellaisiin sitoumuksiin, ei edes muihin nähden, jotka loukkaisivat tätä alkuperäisintä päätöstä, kuten esim. luovuttaa jotakin osaa itsestään tai antautua jonkun muun ylimmän vallan alaiseksi. Jos se rikkoisi päätöksen, jonka voimasta se on olemassa, tuhoaisi se samalla itsensä; ja mikä ei ole mitään, se ei voi myöskään mitään luoda.

Niin pian kun tämä joukko on liittynyt yhdyskunnaksi, ei voida loukata ainoatakaan sen jäsentä käymättä koko yhdyskunnan kimppuun, ja vielä vähemmän loukata yhdyskuntaa jäsenten siitä kärsimättä. Näin kehottavat velvollisuus ja hyöty samalla tavalla molempia sopimuspuolia avustamaan toisiaan, ja näiden samojen ihmisten on koetettava yhdistää tähän kaksinaiseen suhteeseen kaikki ne etuisuudet, jotka siitä riippuvat.

Kun taas ylin valtiovalta ei ole muodostunut mistään muusta kuin niistä yksityisistä, jotka ovat sen osina, ei sillä ole eikä voi olla etuja, jotka olisivat näiden eduille vastakkaisia: ylimmän vallan ei siis tarvitse antaa minkäänlaista takuuta alamaisille, koska on mahdotonta, että ruumis haluaisi vahingoittaa kaikkia jäseniään; ja me tulemmekin myöhemmin näkemään, ettei se saata vahingoittaa ketään heistä yksityisesti. Ylin valtiovalta, jo siksi vain, että se on olemassa, on aina sitä, mitä sen tulee olla.

Mutta tällainen ei ole alamaisten suhde ylimpään valtaan, koska ei yhteisestä edusta huolimatta mikään vastaisi tälle heidän sitoumuksiensa täyttämisestä, ellei sillä olisi keinoja päästä varmuuteen heidän uskollisuudestaan.

Itse asiassa saattaakin jokaisella yksilöllä ihmisenä olla oma erikoinen tahtonsa, joka voi olla vastakkainen sille yleistahdolle, mikä hänellä on kansalaisena, tai ainakin käydä siitä erilleen. Hänen yksityisetunsa voi puhua hänelle aivan toista kuin yhteinen etu: hänen itsenäinen ja luonnostaan riippumaton elämänsä voi saada hänet pitämään sitä, mitä hän on velkaa yhteisölle, jonkunlaisena vapaaehtoisena verona, jonka menettäminen vahingoittaa vähemmän toisia kuin sen suorittaminen rasittaa häntä; ja katsoessaan sitä siveellistä henkilöä, joka muodostaa valtion, vain jonkunlaiseksi kuvitelluksi olennoksi, koska se ei ole ihminen, nauttisi hän kansalaisen oikeuksia tahtomatta täyttää alamaisen velvollisuuksia: väärä menettelytapa, jonka leviäminen aiheuttaisi piankin valtioruumiin tuhoutumisen.

Jottei siis yhteiskuntasopimus jäisi vain tyhjäksi sananparreksi, täytyy siihen hiljaisesti sisältyä sen sitoumuksen, joka yksinään voi antaa voimaa muille, nimittäin sen sitoumuksen, että jos ken kieltäytyy tottelemasta yleistahtoa, koko yhdyskunta saa hänet siihen pakottaa: mikä taas merkitsee vain sitä, että hänet pakotetaan olemaan vapaa: sillä sellainen on ehto, joka, antaessaan jokaisen kansalaisen isänmaalle, takaa hänelle turvan kaikkea mieskohtaista riippuvaisuutta vastaan, ehto, joka on valtiokoneiston perusaate ja liikevoima ja joka yksinään tekee yhteiskunnalliset sitoumukset oikeutetuiksi, koska nämä olisivat ilman sitä järjettömiä, hirmuvaltaisia ja mitä peloittavimpiin väärinkäytöksiin johtavia.

Kahdeksas luku.

Yhteiskuntatilasta.

Tämä siirtyminen luonnontilasta yhteiskuntatilaan saa ihmisessä aikaan hyvin huomattavan muutoksen, asettamalla vaiston sijasta oikeuden hänen menettelytapansa perustukseksi ja antamalla hänen toimilleen sen siveellisen tarkoitusperän, mikä niiltä siihen asti puuttui. Vasta silloin, velvollisuuden äänen tultua ruumiillisten tuokiohalujen tilalle ja oikeuden päästyä voitolle himoista, havaitsee ihminen, joka oli siihen asti ottanut huomioon vain itsensä, olevansa pakotettu toimimaan toisten periaatteiden mukaan ja kysymään järkensä neuvoa ennen kuin kuuntelee viettejään. Vaikkakin hän luopuu tässä tilassa useista eduista, joita luonto oli hänelle tarjonnut, saa hän korvaukseksi muita niin suuria etuja, hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen ajatuksensa avartuvat, hänen tunteensa jalostuvat, koko hänen sielunsa kohoaa niin valtavasti, että elleivät tämän uuden elämäntilan väärinkäytökset alentaisi häntä usein sitäkin tilaa alemmas, minkä hän on jättänyt, hänen pitäisi lakkaamatta siunata sitä onnellista hetkeä, joka hänet siitä ikiajoiksi tempasi ja joka teki typerästä, kehittymättömästä eläimestä älyllisen olennon ja ihmisen.

Osoittakaamme muutamin helposti verrattavin seikoin koko tämän voiton ja tappion lopullinen suhde. Yhteiskuntasopimuksessa menettää ihminen luonnollisen vapautensa ja rajoittamattoman oikeuden kaikkeen, mikä häntä houkuttelee ja mihin hän yltää; toisaalta voittaa hän kansalaisvapauden ja omistusoikeuden kaikkeen siihen, mitä hän pitää hallussaan. Jotta emme erehtyisi molempien tilojen etuja punnitessamme, on meidän tarkoin eroitettava luonnollinen vapaus, jonka rajoina ovat vain yksilön voimat, kansalaisvapaudesta, jota rajoittaa yleistahto, sekä hallussaanpitäminen, joka on vain voiman tulosta tai ensimäisen valtaajan oikeutta, omistusoikeudesta, joka saattaa nojautua ainoastaan todelliseen oikeusperusteeseen.

Edellä sanottuun voitaisiin vielä yhteiskuntatilan hyväksi lisätä siveellinen vapaus, joka yksin tekee ihmisestä tosiaankin itsensä herran; sillä pelkän mieliteon noudattaminen on orjuutta, kun taas sellaisen lain totteleminen, jonka on itse itselleen säätänyt, on vapautta. Mutta tästä asiasta olen jo liiaksikin puhunut, eikä vapaus-sanan filosofinen merkitys kuulu tässä selitettäviini.

Yhdeksäs luku.

Kiinteästä omaisuudesta.

Kukin yhteisön jäsen liittyy siihen sillä hetkellä, jolloin se muodostuu, sellaisena kuin hän silloin on, hän ja kaikki hänen voimansa, niihin luettuna myös kaikki se, mitä hän pitää hallussaan. Asiaa ei ole suinkaan niin ymmärrettävä, että hallussaanpitäminen muuttaisi tämän teon kautta luonnettaan muuttaessaan käsiä ja sukeutuisi omistusoikeudeksi ylimmän valtiovallan käsissä: mutta kun valtion voimat ovat verrattomasti yksityisen voimia suuremmat, niin on yhteinen hallussaanpitäminen tosiasiallisesti lujempi ja peruuttamattomampi, olematta silti oikeutetumpi, ei ainakaan muukalaisten kannalta. Sillä jäseniinsä nähden on valtio yhteiskuntasopimuksen nojalla, joka on valtiossa kaikkien oikeuksien pohjana, kaiken heidän omaisuutensa herra; mutta muihin valtoihin nähden on se tämän omaisuuden herra vain ensimäisen valtaajan oikeuden nojalla, oikeuden, jonka se on perinyt yksityisiltä.

Ensimäisen valtaajan oikeus, vaikka se onkin perustellumpi kuin väkevämmän oikeus, muuttuu todelliseksi oikeudeksi vasta sitten kun on saatettu voimaan omistusoikeus. Jokaisella ihmisellä on luonnostaan oikeus kaikkeen, mitä hän välttämättä tarvitsee; mutta se ratkaiseva tapahtuma, joka tekee hänestä jonkun tavaran omistajan, sulkee hänet kaikista muista: kun hänen osansa on kerran määrätty, on hänen rajoituttava siihen, eikä hänellä ole enää mitään oikeutta yhteisomaisuuteen. Senpätähden kunnioittaakin jokainen yhteiskuntatilassa elävä ihminen ensimäisen valtaajan oikeutta, joka oli niin heikko luonnontilassa. Tässä oikeudessa kunnioitetaan vähemmän sitä, mikä kuuluu muille, kuin sitä, mikä ei kuulu itselle.

Jotakin maa-aluetta koskevan ensimäisen valtaajan oikeuden pohjaksi ovat yleensä seuraavat ehdot tarpeen. Ensiksikin, ettei kukaan vielä asu tällä alueella; toiseksi, ettei siitä vallata enempää kuin mitä tarvitaan toimeentuloksi; kolmanneksi, että sen haltijaksi asetutaan ei tyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla, nämä kun ovat ainoa omistusoikeuden merkki, jota muiden on oikeusopillisten perusteitten puuttuessakin kunnioitettava.

Tosiaankin: kun myönnetään tarpeelle ja työlle ensimäisen valtaajan oikeus, niin eikö sitä uloteta niin laajalle kuin sitä voidaan ulottaa? Voidaanko olla rajoittamatta tätä oikeutta? Riittääkö astua jalallaan jollekin yhteiselle maapalstalle, julistautuakseen heti paikalla sen herraksi? Riittääkö se seikka, että jollakin on voimaa karkoittaa siltä hetkeksi kaikki muut ihmiset, ottamaan näiltä ikiajoiksi oikeuden palata sille? Kuinka saattaa joku ihminen tai joku kansa anastaa suunnattoman maa-alueen ja jättää koko muun ihmissuvun sitä ilman, muutoin kuin rangaistavan omankädenoikeuden nojalla, koska silloin ryöstetään muilta ihmisiltä se asuntopaikka ja ne elintarpeet, jotka luonto on heille yhteisesti antanut? Kun Nunez Balboa otti Kastilian kruunun nimessä rannalta käsin haltuunsa Etelämeren ja koko Etelä-Amerikan, niin riittikö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden omistusoikeuden niihin ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman ruhtinaat? Tältä kannalta katsoen toimitettiin sellaisia muodollisia menoja kutakuinkin turhaan, eikä katolisen kuninkaan tarvinnut muuta kuin kerta kaikkiaan työkammiostaan julistautua koko maailman haltijaksi, eroittaakseen sitten valtakunnastaan kaiken sen, mikä jo ennestään kuului muille ruhtinaille.

On helppo ymmärtää, kuinka yksityisten yhtyneet, toisiinsa rajoittuvat maat muuttuvat valtion alueeksi ja kuinka ylimmän vallan oikeus, ulotessaan alamaisista niihin maihin, joita nämä pitävät hallussaan, tulee samalla kertaa sekä aineelliseksi että henkilölliseksi; mikä seikka saattaa omistajat suurempaan riippuvaisuuteen ja tekee juuri heidän voimistaan heidän uskollisuutensa takeet: etu, jota muinaiset yksinvaltiaat eivät tunnu oikein hyvin käsittäneen, he kun, nimittäessään itseään vain persialaisten, skyyttien, makedonialaisten kuninkaiksi, näyttivät pitävän itseään paremmin ihmisten päämiehinä kuin maan herroina. Nykyaikaiset yksinvaltiaat esiintyvät taitavammin Ranskan, Espanjan, Englannin y.m. kuninkaina. Pitäessään näin hallussaan maa-aluetta, saavat he olla varmat myös sen asukkaista.

Omituista tässä luovutuksessa on, että ottaessaan vastaan yksityisten omaisuuden, yhteisö ei suinkaan sitä heiltä riistä, vaan turvaa heille päinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa anastuksen todelliseksi oikeudeksi ja nautinto-oikeuden omistusoikeudeksi. Kun silloin omistajia pidetään ikäänkuin yhteisen omaisuuden säilyttäjinä, kun heidän oikeuksiansa kunnioittavat kaikki valtion jäsenet ja kun valtio puolustaa niitä kaikkine voimineen muukalaista vastaan, niin ovat he, suostuessaan luovutukseen, joka on edullinen sekä yhteisölle että vielä enemmän heille itselleen, niin sanoaksemme saaneet omakseen kaiken sen, mistä he ensin luopuivat: oudolta tuntuva väite, joka on kuitenkin helposti selitettävissä, kun eroitetaan toisistaan oikeudet, mitä ylimmällä valtiovallalla ja omistajalla on samaan kiinteimistöön, niinkuin myöhemmin tulemme näkemään.

Saattaa myöskin tapahtua, että ihmiset alkavat liittyä yhteen ennen kuin he mitään omistavat, ja että he, vallattuaan jonkun kaikille riittävän maa-alueen, pitävät sitä yhteisnautintona tai jakavat sen keskenään, joko tasan tai ylimmän valtiovallan määräämissä suhteissa. Millä tavalla tämä alueen hankkiminen tapahtuneekin, niin on oikeus, mikä kullakin yksityisellä on omaan kiinteimistöönsä, aina sen oikeuden alainen, mikä yhteisöllä on kaikkiin; sillä muutoinhan ei yhteiskuntaside pysyisi vahvana eikä ylimmän valtiovallan harjoittamisessa olisi todellista voimaa.

Päätän tämän luvun ja tämän kirjan huomautuksella, jonka täytyy olla jokaisen yhteiskuntajärjestelmän pohjana, nimittäin sen, ettei perussopimus suinkaan hävitä luonnollista tasa-arvoa, vaan asettaa päinvastoin siveellisen ja oikeudenmukaisen tasa-arvoisuuden sen ruumiillisen eriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut aiheuttaa ihmisten kesken, niin että he, vaikka eivät mahdollisesti olekaan tasa-arvoisia voiman eikä älyn puolesta, tulevat kaikki tasa-arvoisiksi sopimuksen ja laillisen oikeuden nojalla.[6]

TOINEN KIRJA.

Ensimäinen luku.

Ylin valtiovalta on luovuttamaton.

Ensimäinen ja tärkein johtopäätös ylempänä esitetyistä periaatteista on se, että yleistahto saattaa yksin ohjata valtion voimia sen perustamisella tavoitellun päämäärän, yhteisen hyvän saavuttamiseksi: sillä jos yksityisetujen ristiriitaisuus on tehnyt yhteiskuntien luomisen välttämättömäksi, niin on näiden samojen etujen sopusointu tehnyt sen mahdolliseksi. Se, mikä näissä erilaisissa eduissa on yhteistä, muodostaa yhteiskunnallisen siteen; ja ellei olisi mitään kohtaa, missä kaikki edut yhtyisivät, ei ainoakaan yhteiskunta saattaisi pysyä pystyssä. Niinpä on siis yhteiskuntaa hallittava yksinomaan tämän yhteisen edun mukaisesti.

Minä sanon siis, että kun ylin valtiovalta ei ole mitään muuta kuin yleistahdon toimeenpanemista, niin ei sitä voida koskaan luovuttaa, samoin kuin ei ylintä valtiovaltaa, joka ei ole mitään muuta kuin ryhmäolemus, saata edustaa kukaan muu kuin se itse; vallan voi kyllä siirtää toiselle, mutta ei tahtoa.

Ellei tosiasiallisesti olekaan mahdotonta, että yksityistahto olisi jossakin kohdassa yleistahdon kanssa sopusoinnussa, niin on ainakin mahdotonta, että tämä sopusointu olisi kestävä ja alituinen: sillä yksityistahto pyrkii luonnostaan etuoikeuksiin ja yleistahto tasa-arvoisuuteen. Vielä mahdottomampaa on saada mitään takuuta tästä sopusoinnusta; sillä vaikka sen tulisikin aina olla olemassa, ei se olisi taidon vaikutusta, vaan sattuman. Ylin valtiovalta saattaa kyllä sanoa: "Minä tahdon tällä hetkellä sitä, mitä se ja se ihminen tahtoo tai ainakin sanoo tahtovansa"; mutta se ei voi sanoa: "Mitä tämä ihminen tahtoo huomenna, sitä tahdon minä myös", koska tahdon on järjetöntä antautua kahleisiin tulevaisuuden varalta ja koska ei ole minkään tahdon vallassa suostua sellaiseen, mikä on tahtovan olennon menestykselle vastakkaista. Jos siis kansa lupaa totella ilman ehtoja, hajoaa se tämän teon kautta, menettäen kansan ominaisuutensa; sillä hetkellä, jolloin tunnustetaan jotakin yliherraa, ei ole enään olemassa ylintä valtiovaltaa, ja siitä lähtien on valtioruumis tuhoutunut.

Tämä ei suinkaan merkitse sitä, etteivät päämiesten käskyt saattaisi esiintyä yleistahdon ilmauksina niin kauvan kuin ylin valtiovalta, vaikka sillä on vapaus panna vastaan, ei sitä tee. Sellaisessa tapauksessa on yleisestä vaikenemisesta johdettava kansan suostumus. Tätä seikkaa selitetään kyllä vielä laajemmin.

Toinen luku.

Ylin valtiovalta on jakamaton.

Samasta syystä kuin ylin valtiovalta on luovuttamaton, on se myöskin jakamaton. Sillä tahto on yleinen,[7] tai ei ole yleinen; se on kansan kokonaisuuden tahto tai vain jonkun sen osan. Edellisessä tapauksessa on tämän tahdon ilmaisu ylimmän valtiovallan teko ja on sillä silloin lain voima: jälkimäisessä tapauksessa on se vain yksityistahto tai hallitusteko; korkeintaan on se esivallan antama säädös.

Mutta kun meidän valtiomiehemme eivät voi jakaa ylintä valtiovaltaa sen periaatteeseen nähden, jakavat he sen sen esineeseen nähden; he jakavat sen voimaan ja tahtoon, lakiasäätävään valtaan ja toimeenpanevaan valtaan, verotuksen, oikeudenkäytön ja sodankäynnin oikeuksiin, sisäiseen hallintoon ja valtaan tehdä sopimuksia ulkomaiden kanssa: väliin he sekoittavat kaikki nämä osat, ja väliin he ne eroittavat: he tekevät ylimmästä valtiovallasta jonkunlaisen haaveellisen, useista erilaisista kappaleista kyhätyn olemuksen: se on aivan samaa kuin jos he rakentaisivat ihmisen useammista ruumiista, joista yhdellä olisi silmiä, toisella käsiä, kolmannella jalkoja, eikä mitään muuta. Japanilaisten silmänkääntäjäin sanotaan paloittelevan lapsen katsojain nähden, heittävän ilmaan kaikki sen jäsenet, yhden toisensa jälkeen ja sitten pudottavan taas saman lapsen maahan elävänä ja aivan eheänä. Kutakuinkin samanlaisia ovat meidän valtiomiestemme veijaritemput; paloiteltuaan yhteiskuntaruumiin oikealla markkinailveilijän näppäryydellä, kasaavat he taas sen jäsenet jollakin ihmeellisellä tavalla.

Tämä erehdys tulee siitä, ettei ole muodostettu tarkkaa käsitystä ylimmästä valtiovallasta ja että on pidetty tämän vallan osina sellaista, mikä oli vain sen ilmausta. Niinpä on esim. katsottu sodan julistamista ja rauhan solmimista ylimmän valtiovallan teoiksi, mitä ne eivät suinkaan ole, koska mikään näistä teoista ei ole laki, vaan ainoastaan lain sovellutus, erikoisteko, joka saattaa lain määräyksen toimintaan, kuten tullaan selvästi näkemään silloin kun laki-sanaan liittyvä ajatus tarkemmin määritellään.

Jos samalla tavoin tutkittaisiin muitakin jakoja, huomattaisiin, että erehdytään joka kerta kun luullaan nähtävän ylin valtiovalta paloiteltuna; että ne oikeudet, joita pidetään tämän ylimmän valtiovallan osina, ovat kaikki sen alaisia ja edellyttävät aina korkeinta tahtoa, jonka toimeenpanoa nämä oikeudet vain ovat.

On mahdoton sanoa, kuinka paljon tämä epätarkkuus on himmentänyt valtio-oikeuden alalla esiintyneiden kirjailijain lausuntoja silloin kun he ovat määräämiensä periaatteiden johdolla käyneet arvostelemaan kuninkaiden ja kansojen keskinäisiä oikeuksia. Jokainen voi nähdä Grotiuksen ensimäisen kirjan kolmannesta ja neljännestä luvusta, kuinka tämä oppinut mies ja hänen kääntäjänsä Barbeyrac sekaantuvat ja kietoutuvat viisasteluihinsa pelätessään sanovansa omien tarkoitusperiensä mukaan liikaa tai liian vähän ja loukkaavansa etuja, jotka heidän oli sovitettava. Grotius, Ranskaan paenneena, isänmaahansa tyytymättömänä, haluten imarrella Ludvig XIV:tä, jolle hänen kirjansa on omistettu, ei säästä mitään riistääkseen kansoilta kaikki niiden oikeudet ja omistaakseen ne kaikella mahdollisella taidolla kuninkaille. Samaa olisi myöskin kernaasti tahtonut Barbeyrac, joka omisti käännöksensä Englannin kuninkaalle Yrjö I:lle. Mutta onnettomuudeksi pakotti Jaakko II:sen karkoitus, jota hän nimittää kruunustaluopumiseksi, häntä olemaan varuillaan, koukuttelemaan ja keksimään verukkeita, jottei tulisi tehneeksi Wilhelmistâ vallananastajaa. Jos nämä kaksi kirjailijaa olisivat omaksuneet oikeat periaatteet, olisivat kaikki vaikeudet hävinneet ja he olisivat aina olleet johdonmukaisia; mutta silloin olisivat he myös lausuneet surullisen totuuden, eivätkä he olisi imarrelleet ketään muuta kuin kansaa. Mutta totuushan ei suinkaan vie rikkauteen eikä onneen, eikä kansa jakele lähettilääntoimia eikä professorinpaikkoja eikä eläkkeitä.

Kolmas luku.

Voiko yleistahto erehtyä?

Edellisestä seuraa, että yleistahto on aina oikea ja että se tähtää aina yleiseen hyötyyn; mutta siitä ei seuraa, että kansan päätökset olisivat aina yhtä oikeita. Kukin tahtoo kyllä aina omaa parastansa, mutta ei huomaa sitä aina: kansaa ei käy milloinkaan lahjominen, mutta kylläkin pettäminen, ja vain silloin näyttää se tahtovan sellaista, mikä on pahaa.

Useinkin on suuri eroitus kaikkien tahdon ja yleistahdon välillä: jälkimäinen katsoo vain yhteistä etua, edellinen katsoo yksityisetua, eikä ole muuta kuin yksityistahtojen summa: mutta ottakaa näistä samaisista tahdoista pois toisten liian suuret ja toisten liian pienet vaatimukset, jotka hävittävät toisensa,[8] niin jää eroitusten summaksi yleistahto.

Ellei silloin kun kansa tarpeellisilla tiedoilla varustettuna tekee päätöksiään, kansalaisilla olisi mitään yhteyttä keskenään, olisi pienten eroitusten suuresta luvusta aina tuloksena yleistahto, ja päätös olisi aina hyvä. Mutta kun syntyy salajuonia, osaliittoja suuren liiton vahingoksi, muuttuu jokaisen tällaisen liiton tahto yleiseksi sen jäseniin nähden ja yksityiseksi valtioon nähden: silloin voidaan sanoa, ettei ole enään yhtä monta äänestäjää kuin on ihmistä, vaan yhtä monta kuin on liittoa; eroitukset käyvät vähemmän lukuisiksi ja antavat vähemmän yleisen tuloksen. Kun vihdoin joku liitto on paisunut niin suureksi, että se voittaa kaikki muut, niin ei tuloksena ole enää pienten eroitusten summa, vaan yksi ainoa eroitus; silloin ei ole enään yleistahtoa, ja voittava mielipide on vain yksityinen mielipide.

Jotta siis yleistahto pääsisi selvästi ilmenemään, on tärkeätä, ettei valtiossa ole osayhtymiä ja että kukin kansalainen noudattaa vain omaa mielipidettänsä.[9] Sellainen oli suuren Lykurgoksen verraton ja ylevä järjestelmä. Mutta jos on olemassa osayhtymiä, täytyy niiden lukua lisätä ja pysyttää ne tasa-arvoisina, kuten tekivät Solon, Numa, Servius. Vain nämä varovaisuustoimenpiteet saavat aikaan sen, että yleistahto on aina valistunut ja ettei kansa erehdy.

Neljäs luku.

Ylimmän valtiovallan rajoista.

Ellei valtio eli kansakunta ole muuta kuin siveellinen henkilö, jonka elämä riippuu sen jäsenten yhteistoiminnasta, ja jos sen tärkein huoli on sen oma säilyminen, niin tarvitsee se yleispätöistä, pakottavaa voimaa kyetäkseen panemaan kunkin osan liikkeelle ja käyttelemään sitä kokonaisuudelle sopivimmalla tavalla. Niinkuin luonto antaa jokaiselle ihmiselle ehdottoman vallan kaikkiin tämän ihmisen jäseniin nähden, niin antaa myös yhteiskuntasopimus valtioruumiille ehdottoman vallan kaikkiin sen jäseniin nähden; ja juuri tällä yleistahdon ohjaamalla vallalla on, niinkuin olen sanonut, ylimmän valtiovallan nimi.

Mutta paitsi valtion henkilöä on meidän myös otettava huomioon ne yksityishenkilöt, jotka sen muodostavat ja joiden elämä ja vapaus ovat luonnostaan siitä riippumattomia. On siis tarkoin eroitettava toisistaan kansalaisten ja ylimmän valtiovallan[10] keskinäiset oikeudet, samoin kuin on eroitettava ne velvollisuudet, jotka edellisten on täytettävä alamaisina, niistä luonnollisista oikeuksista, joita heidän tulee saada nauttia ihmisinä.

Myönnetään kyllä, että se, mitä kukin yhteiskuntasopimuksessa luovuttaa voimastaan, omaisuudestaan, vapaudestaan, muodostaa vain sellaisen osan tuosta kaikesta, jonka käyttäminen on tärkeä yhteisölle; mutta on myönnettävä myöskin, että ylin valtiovalta yksin arvostelee tämän tärkeyden.

Kaikki ne palvelukset, mitä kansalainen voi tehdä valtiolle, täytyy hänen tehdä heti kun ylin valtiovalta niitä pyytää; mutta ylin valtiovalta ei saata puolestaan raskauttaa alamaisia ainoallakaan kahleella, joka on hyödytön yhteisölle; se ei saata edes sitä tahtoa: sillä järjen lain vallitessa ei mitään tapahdu ilman syytä, samoin kuin ei luonnonkaan lain vallitessa.

Ne sitoumukset, jotka liittävät meidät yhteiskuntaan, ovat velvoittavia vain siksi, että ne ovat molemminpuolisia; ja niiden luonne on sellainen, ettei kukaan niitä täyttäessään saata työskennellä muiden hyväksi, työskentelemättä myös omaksi hyväkseen. Minkätähden on yleistahto aina oikea ja minkätähden tahtovat kaikki aina itsekunkin onnea, ellei sentähden, ettei ole ketään, joka ei omaksuisi kohdaltaan tuota sanaa itsekukin ja joka ei ajattelisi itseään äänestäessään kaikkien puolesta? Ja tämä taas todistaa, että oikeuksien tasa-arvoisuus ja sen synnyttämä oikeudenmukaisuuden käsitys johtuvat siitä etusijasta, jonka kukin itselleen antaa, ja siis ihmisen luonnosta; että yleistahdon, jotta se tosiaankin olisi yleistahto, täytyy olla yleisen sekä esineeseensä että olemukseensa nähden; että sen täytyy lähteä kaikista, jotta sitä voitaisiin sovelluttaa kaikkiin, ja että se menettää luonnollisen oikeellisuutensa silloin kun se tähtää johonkin yksityiseen, määrättyyn esineeseen, koska meillä ei ole meille vierasta asiaa ratkaistessamme mitään todellista tasapuolisuuden periaatetta ohjaajanamme.

Tosiaankin: heti kun tulee kysymys jostakin yksityistapauksesta tai yksityisoikeudesta kohdassa, jota aikaisempi yleinen sopimus ei ole lähemmin määrännyt, käy asia riidanalaiseksi. Silloin on käsillä oikeustapaus, missä asianosaiset yksityiset muodostavat yhden puolen ja yhteisö toisen, mutta missä en ainakaan minä voi keksiä lakia, jota olisi noudatettava, enkä tuomaria, jonka olisi annettava päätös. Olisi naurettavaa silloin turvautua yleistahdon nimenomaiseen ratkaisuun, koska tämä ei voi olla muuta kuin toisen riitapuolen päätös ja koska se siitä syystä on toiselle samaa kuin vieras yksityinen tahto, joka tällaisessa tilaisuudessa joutuu helposti vääryyteen ja erehdykseen. Samoin kuin ei yksityistahto saata edustaa yleistahtoa, muuttaa myöskin yleistahto vuorostaan luonnetta silloin kun sen esine on yksityinen, eikä se voi, yleinen kun on, ratkaista yksityisihmiseen enempää kuin yksityistapaukseenkaan kohdistuvaa asiaa. Kun Ateenan kansa esim. nimitti tai eroitti päällikkönsä, myönsi yhdelle kunnianosoituksia, määräsi rangaistuksia toiselle ja harjoitti epälukuisin erikoissäädöksin erotuksetta kaikkia hallituksen toimia, ei kansalla silloin enään ollut varsinaista yleistahtoa; se ei toiminut enään ylimpänä valtiovaltana, vaan virkakuntana. Tämä näyttää ehkä sotivan yleisiä käsityksiä vastaan; mutta annettakoon minulle aikaa esittää omat käsitykseni.

Edellisestä selvinnee, ettei tahto tule yleiseksi niin paljon äänten luvun kuin sen yhteisen edun voimasta, joka niitä yhdistää; sillä tässä järjestelmässä alistuu jokainen välttämättömästi noudattamaan niitä samoja ehtoja, jotka hän asettaa muidenkin noudatettaviksi: mainio edun ja oikeuden sopusointu, joka antaa yhteisille päätöksille sellaisen tasapuolisuuden luonteen, ettei moista nähdä lainkaan yksityisen asian käsittelyssä, koska siinä ei ole mitään yhteistä etua, joka yhdistäisi ja samastaisi sekä tuomarin että asianosaisten puoltaman ratkaisun.

Miltä puolelta siis palaammekaan perusaatteeseemme, aina tulemme samaan johtopäätökseen, nimittäin siihen, että yhteiskuntasopimus luo kansalaisten välille sellaisen tasa-arvoisuuden, että he kaikki tekevät sitoumuksensa samoilla ehdoilla ja joutuvat kaikki nauttimaan samoja oikeuksia. Niinpä johtuukin sopimuksen luonnosta, että jokainen ylimmän valtiovallan teko, s. o. jokainen yleistahdon oikea ilmaisu velvoittaa tai suosii samalla tavalla kaikkia kansalaisia, niin että ylin valtiovalta tuntee vain kansakunnan kokonaisuuden, eroittamatta ketään niistä, jotka sen muodostavat. Mitä on nyt sitten varsinaisesti ylimmän valtiovallan teko? Se ei ole ylemmän alempansa kanssa tekemä välipuhe, vaan yhdyskunnan tekemä välipuhe kunkin jäsenensä kanssa: oikeutettu välipuhe, koska sen perustuksena on yhteiskuntasopimus; tasapuolinen, koska se on yhteinen kaikille; hyödyllinen, koska sillä ei voi olla muuta tarkoitusperää kuin yleinen hyvä; ja luja, koska sen takeena ovat valtion voima ja ylin valta. Niin kauvan kuin alamaiset ovat vain sellaisista välipuheista riippuvia, eivät he tottele ketään muuta kuin omaa tahtoansa; ja jos kysytään kuinka lavealle ylimmän valtiovallan ja kansalaisten keskinäiset oikeudet ulottuvat, on se samaa kuin jos kysyttäisiin, kuinka pitkälle nämä viimeksimainitut voivat tehdä sitoumuksia itsensä kanssa, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Siitä huomataan, että ylin valta, niin ehdoton, niin pyhä, niin loukkaamaton kuin se onkin, ei mene eikä voi mennä yli yleisten sopimusten rajojen ja että jokainen ihminen saa täydellisesti hallita ja vallita sitä, mitä nämä sopimukset ovat jättäneet hänelle omaisuutta ja vapautta; niin ettei ylin valtiovalta ole milloinkaan oikeutettu rasittamaan yhtä alamaista enemmän kuin toistakaan, koska silloin asia muuttuu yksityiseksi, jota se ei ole enää pätevä ratkaisemaan.

Jos nämä eroitukset kerran hyväksytään, on se väite, että yhteiskuntasopimus vaatisi yksityisten puolelta jotakin todellista kieltäytymistä, niin väärä, että heidän asemansa tulee tämän sopimuksen kautta tosiasiallisesti aikaisempaa paremmaksi ja että he ovat luovutuksen sijaan tehneet vain edullisen vaihtokaupan, vaihtaessaan epävarman ja tukalan elintavan parempaan ja varmempaan, luonnollisen riippumattomuuden vapauteen, vallan vahingoittaa toisia omaan turvallisuuteensa, voimansa, jonka toiset saattoivat masentaa, oikeuteen, jonka yhteiskunnallinen liittoutuminen tekee voittamattomaksi. Jopa heidän elämäänsäkin, jonka he ovat pyhittäneet valtiolle, suojelee tämä lakkaamatta, ja kun he panevat sen vaaraan valtiota puolustaakseen, niin mitä he silloin muuta tekevät kuin antavat takaisin sille sen, mitä ovat siltä saaneet? Mitä tekevät he sellaista, etteivät he olisi tehneet sitä useammin ja suuremman uhkan alaisina luonnontilassa, puolustaessaan väistämättömissä taisteluissa henkensä kaupalla sitä, mikä oli heille välttämätöntä sen säilyttämiseksi? Kaikkien on tarpeen tullen taisteltava isänmaan puolesta, se on totta; mutta niinpä ei sitten olekaan kenenkään koskaan tarvis taistella omasta puolestaan. Eikö ole sittenkin edullisempaa antautua sen puolesta, mikä takaa turvallisuutemme osalta niihin vaaroihin, joihin meidän olisi pakko antautua omasta puolestamme heti kun tämä turvallisuus meiltä riistettäisiin?

Viides luku.

Elämän ja kuoleman oikeudesta.

Kysyttänee, kuinka yksityiset, joilla ei ole suinkaan oikeutta määrätä omasta elämästään, voivat siirtää ylimmälle valtiovallalle tämän samaisen oikeuden, jota ei heillä ole? Tämä kysymys näyttää vaikealta ratkaista vain sentähden, että se esitetään sopimattomassa muodossa. Jokaisella ihmisellä on oikeus panna elämänsä vaaraan sen säilyttääkseen. Onko milloinkaan sanottu, että se, joka heittäytyy alas akkunasta paetakseen tulipaloa, joutuu vikapääksi itsemurhaan? Onko myös milloinkaan syytetty tästä rikoksesta sitä, joka hukkuu myrskyssä, minkä tarjoamasta vaarasta hän ei suinkaan ollut tietämätön laivaan astuessaan?

Yhteiskuntasopimuksen päämääränä on sopimuksen tekijäin elämän turvaaminen. Joka tahtoo päämääriä, tahtoo myös keinoja; ja näihin keinoihin liittyy väistämättä erinäisiä vaaroja, jopa erinäisiä vahinkojakin. Joka tahtoo säilyttää elämänsä muiden kustannuksella, hänen täytyy myöskin uhrata se heidän puolestaan, milloin niin on tarvis. Niinpä ei kansalainen ole enää sen vaaran tuomari, johon laki vaatii häntä antautumaan; ja kun ruhtinas on hänelle sanonut: "Valtiolle on välttämätöntä, että sinä kuolet", niin hänen on kuoltava, koska hän vain tällä ehdolla on elänyt turvassa siihen asti ja koska hänen elämänsä ei ole enää vain luonnon hyvätyö, vaan valtion ehdollinen lahja.

Rikollisille säädettyä kuolemanrangaistusta voidaan katsoa kutakuinkin samalta näkökannalta: jotta ei jouduttaisi murhamiehen uhriksi suostutaan kuolemaan, jos itse tullaan murhamieheksi. Tässä sopimuksessa ei suinkaan määrätä oman tahdon mukaan elämästä, vaan pyritään vain sitä turvaamaan, eikä ole suinkaan otaksuttavissa, että joku sopimuksen tekijöistä jo etukäteen aikoisi joutua hirteen.

Muutoin tulee jokaisesta pahantekijästä, joka loukkaa yhteiskuntaoikeutta, rikostensa takia isänmaan pettäjä ja kapinoitsija; hän lakkaa olemasta sen jäsen, rikottuaan sen lakeja, jopa käy hän sitä vastaan sotaa. Silloin on valtion säilyminen jyrkässä ristiriidassa hänen säilymisensä kanssa; toisen heistä täytyy tuhoutua; ja kun syyllinen otetaan hengiltä, kohtaa tämä rangaistus häntä vähemmän kansalaisena kuin vihollisena. Oikeudenkäynti ja tuomio ovat todistuksena ja julistuksena siitä, että hän on rikkonut yhteiskuntasopimuksen ja ettei hän siis ole enää valtion jäsen. Mutta kun hän on tunnustanut olleensa valtion jäsen, ainakin oleskelemalla sen piirissä, on hänet siitä poistettava, joko maanpaolla sopimuksen loukkaajana tai kuolemalla valtion vihollisena: sillä sellainen vihollinen ei ole siveellinen henkilö, vaan pelkästään ihminen; ja silloin kuuluu sodan oikeuteen voitetun tappaminen.

Mutta, sanottanee, rikollisen tuomitseminen on yksityinen teko. Myönnetään: niinpä ei tämä tuomitseminen olekaan ylimmän valtiovallan asia; se on oikeus, jonka se saattaa antaa, voimatta sitä itse harjoittaa. Kaikki ajatukseni liittyvät kyllä toisiinsa, mutta enhän voi esittää niitä kaikkia yhtaikaa.

Muutoin on kuolemantuomioiden lukuisuus aina merkkinä hallituksen heikkoudesta tai huolimattomuudesta. Ei ole ainoatakaan pahantekijää, jota ei saataisi kelpaamaan johonkin. Ei ole oikeutta ottaa hengiltä edes esimerkin vuoksi ketään muita kuin sellaisia, joita ei voida vaaratta säilyttää.

Mitä tulee sitten armahtamisoikeuteen eli oikeuteen vapauttaa syyllinen lain määräämästä ja tuomarin julistamasta rangaistuksesta, niin kuuluu se yksinomaan sille, joka on tuomarin ja lain yläpuolella, nimittäin ylimmälle valtiovallalle: eipä edes sen oikeus ole tässä kohdin aivan selvä, ja tapaukset, joissa sitä on käytettävä, ovat hyvin harvinaisia. Hyvin hallitussa valtiossa esiintyy vähän rangaistuksia, ei siksi, että usein armahdettaisiin, vaan siksi, että on vähän rikollisia: rikosten lukuisuus takaa niiden jäämisen rankaisematta silloin kun valtio käy rappeutumistaan kohti. Rooman tasavallassa ei senaatti eivätkä konsulit yrittäneet milloinkaan armahtaa; kansakaan ei sitä tehnyt, vaikka se joskus peruutti oman tuomionsa. Lukuisat armahdukset ilmoittavat, että pian eivät konnantyöt niitä enää tarvitse, ja jokainen näkee, mihin se vie. Mutta minä tunnen sydämeni napisevan ja pidättävän kynääni; jättäkäämme nämä kysymykset sellaisen vanhurskaan miehen pohdittaviksi, joka ei ole koskaan hairahtunut eikä koskaan omasta puolestaan armoa tarvinnut.

Kuudes luku.

Laista.

Yhteiskuntasopimuksella olemme antaneet olomuodon ja elämän valtioruumiille: nyt on asianamme antaa sille liikunta ja tahto lainsäädännöllä, sillä alkuteko, joka tämän ruumiin luo ja liittää kokonaisuudeksi, ei vielä lainkaan määrää, mitä sen on tehtävä säilymisekseen.

Mikä on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista on hyvää ja oikean järjestyksen mukaista asioiden luonnon perustuksella, riippumatta ihmisten sopimuksista. Kaikki oikeudenmukaisuus tulee Jumalalta; hän yksin on sen lähde; mutta jos me osaisimme ottaa sen vastaan niin ylhäältä, emme tarvitsisi hallitusta emmekä lakeja. Epäilemättäkin on olemassa yleispätöinen, yksinään järjestä lähtenyt oikeudenmukaisuus, mutta tämän oikeudenmukaisuuden, jotta me sen hyväksyisimme, täytyy olla molemminpuolinen. Kun katselemme inhimillisesti asioita, ovat oikeudenmukaisuuden lait luonnollisen pyhityksen puuttuessa tehottomia: ne ovat vain jumalattomalle hyväksi ja vanhurskaalle pahaksi, koska tämä jälkimäinen noudattaa niitä kaikkiin nähden ilman että kukaan noudattaa niitä häneen nähden. Täytyy siis olla sopimuksia ja lakeja liittämässä oikeuksia velvollisuuksiin ja kohdistamassa oikeudenmukaisuutta esineeseensä. Luonnontilassa, missä kaikki on yhteistä, en minä ole mitään velkaa niille, joille minä en ole mitään luvannut, ja minä tunnustan muille kuuluvaksi vain sen, mikä on minulle hyödytöntä. Näin ei ole asian laita yhteiskuntatilassa, missä laki määrää kaikki oikeudet.

Mutta mitä on sitten laki? Niin kauvan kuin tyydytään liittämään tähän sanaan vain metafyysillisiä käsitteitä, saadaan kyllä jatkaa kysymyksen pohdintaa pääsemättä yhteisymmärrykseen; ja kun on sanottu, mitä on luonnon laki, ei tiedetä paljoakaan paremmin, mitä on valtion laki.

Minä olen jo maininnut, ettei yksityiseen esineeseen nähden ole olemassa yleistahtoa. Tosiasiallisesti on tämä yksityisesine valtiossa tai valtion ulkopuolella. Jos se on valtion ulkopuolella, ei tahto, joka on sille vieras, ole suinkaan yleinen siihen nähden; ja jos tämä esine on valtiossa, muodostaa se siitä osan: silloin syntyy kokonaisen ja sen osan välille suhde, joka tekee niistä kaksi erillistä olentoa; näistä on osa yksi ja tällä samaisella osalla vähentynyt kokonainen toinen. Mutta jollakin osalla vähentynyt kokonainen ei ole enää kokonainen, ja niin kauvan kuin tämä suhde kestää, ei ole enään olemassa kokonaista, vaan kaksi erisuuruista osaa: mistä seuraa, ettei toisen tahto ole enää myöskään yleinen toiseen nähden.

Mutta milloin koko kansa tekee säädöksiä koko kansaan nähden, ottaa se huomioon vain itsensä; ja jos silloin muodostuu suhde, niin muodostuu se koko esineen välille yhdessä katsannossa ja koko esineen välille toisessa katsannossa, lainkaan jakamatta kokonaisuutta. Silloin on asia, josta säädös tehdään, yleinen, samoin kuin tahtokin, joka säädöksen tekee. Ja juuri tätä tahdon ilmaisua nimitän minä laiksi.

Kun sanon, että lakien esine on aina yleinen, niin tarkoitan sillä, että laki katselee alamaisia joukkokuntana ja tekoja semmoisinaan, eikä milloinkaan ihmistä yksilönä eikä tekoa yksityisenä. Niin voi laki kyllä säätää, että etuoikeuksia on oleva, mutta se ei saata antaa niitä nimenomaan kenellekään: laki voi luoda useampia kansalaisluokkia, jopa osoittaa ne ominaisuudetkin, jotka antavat oikeuden näihin luokkiin, mutta se ei saata nimetä niitä ja niitä henkilöitä niihin otettaviksi; se voi määrätä kuningashallituksen ja perinnöllisen vallansiirtymisen, mutta se ei voi valita kuningasta eikä nimittää kuningashuonetta; sanalla sanoen: mikään toiminta, joka kohdistuu yksityiseen esineeseen, ei kuulu lakiasäätävälle vallalle.

Tämän ajatuksen perusteella huomaa heti, ettei pidä enää kysyä, kenelle lakien säätäminen kuuluu, koska ne ovat yleistahdon tekoja; eikä, onko ruhtinas lakien yläpuolella, koska, hän on valtion jäsen; eikä myöskään, kuinka voimme olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, koska nämä lait ovat vain meidän tahdonilmaisujemme kirjaanpanoja.

Samaten on käsitettävissä, että kun laki yhdistää tahdon yleisyyden ja esineen yleisyyden, niin ei se, mitä joku ihminen, ken hän liekin, omin päin määrää, ole suinkaan laki; eipä sekään, mitä ylin valtiovalta määrää yksityisestä esineestä, ole laki vaan käsky, eikä myöskään ylimmän valtiovallan teko, vaan hallitusvallan.

Minä sanon siis tasavallaksi (république) jokaista lakien ohjaamaa valtiota, millainen sen hallitusmuoto sitten liekin: sillä vain siinä on yhteinen etu määräävänä ja vain siinä on yhteinen asia tärkeä asia. Jokainen oikeudenmukainen hallitus on tasavaltainen.[11] Alempana tulen selittämään, mitä hallitus on.

Lait eivät ole oikeastaan muuta kuin yhteiskunnallisen liittoutumisen ehtoja. Lakien alaisen kansan täytyy olla niiden tekijä; vain niille, jotka liittoutuvat, kuuluu yhteiskunnan ehtojen määrääminen: mutta millä tavalla on heidän ne määrättävä? Tapahtuuko se yhteisestä suostumuksesta, äkillisestä innoituksesta? Onko valtioruumiilla joku elin, joka ilmoittaa sen tahdon? Kuka antaa sille välttämättömän kaukonäköisyyden, jotta se kykenisi laatimaan ja julkaisemaan päätöksensä ennakolta, tai millä tavalla saattaisi se julistaa ne tarvittavalla hetkellä? Kuinka kykenisi sokea joukko, joka ei useinkaan tiedä, mitä se tahtoo, koska se harvoin tietää, mikä sille on hyvä, suorittamaan omin päin niin suuren ja niin vaikean yrityksen kuin lakijärjestelmän laatimisen? Itsestään tahtoo kansa kyllä aina hyvää, mutta itsestään ei se aina sitä huomaa. Yleistahto on aina oikea; mutta arvostelukyky, joka sitä ohjaa, ei ole aina valistunut. Sille täytyy näyttää esineet sellaisina kuin ne ovat, joskus myös sellaisina kuin miltä niiden pitäisi siitä näyttää; sille täytyy osoittaa paras tie, jota se etsii, varjella sitä yksityistahtojen houkutuksilta, asettaa sen silmien edessä paikat ja ajat toistensa yhteyteen, tasoittaa nykyisten kouraantuntuvien etujen viehätysvoima kaukaisten ja kätkettyjen kärsimysten vaaralla. Yksityiset näkevät hyvän, jonka he hylkäävät: yhteisö tahtoo hyvää, jota se ei näe. Kaikki tarvitsevat samalla tavalla oppaita. Edellisiä täytyy velvoittaa sovittamaan tahtonsa järkensä mukaiseksi; jälkimäistä täytyy opettaa pääsemään selville siitä, mitä se tahtoo. Silloin syntyy valtiollisessa yhdyskunnassa yhteisistä valistuneista katsantokannoista ymmärryksen ja tahdon sopusointu, ja siitä taas saa alkunsa osien täsmällinen yhteistoiminta ja vihdoin kokonaisuuden mahdollisimman suuri voima. Kas siinä syyt, miksi lainlaatija on välttämätön.

Seitsemäs luku.

Lainlaatijasta.

Kansoille parhaiten soveltuvien yhteiskuntasääntöjen keksimiseen tarvittaisiin korkeampaa älyä, joka näkisi kaikki ihmisten intohimot, omistamatta niistä itse ainoatakaan; jolla ei olisi mitään yhteyttä luontomme kanssa, mutta joka tuntisi sen siitä huolimatta perinpohjin; jonka onni olisi riippumaton meistä, mutta joka sentään tahtoisi pitää huolta meidän onnestamme; joka vihdoin, tyytyen aikojen vieriessä saavuttamaansa kaukaiseen kunniaan, voisi tehdä työtä yhdellä vuosisadalla ja nauttia työnsä hedelmistä toisella.[12] Pitäisi olla jumalia antamassa lakeja ihmisille.

Saman johtopäätöksen, jonka Caligula teki itse asiasta, teki Platon oikeudesta, määritelläkseen valtio- eli hallitusmiehen, jonka olemusta hän selvittelee kirjassaan Hallituksesta.[13] Mutta jos on totta, että suuri ruhtinas on harvinainen ilmiö, niin mitä on silloin sanottava suuresta lainlaatijasta? Edellisen tarvitsee vain seurata ohjetta, joka on jälkimäisen esitettävä, jälkimäinen on koneseppä, joka keksii koneen, edellinen on vain työmies, joka panee sen kasaan ja käyttää sitä. "Yhteiskuntien syntyessä", sanoo Montesquieu, "laativat valtioiden päämiehet lakijärjestelmän, ja tämä lakijärjestelmä kehittää sitten valtioiden päämiehet".

Ken rohkenee ryhtyä laatimaan lakeja jollekin kansalle, hänen täytyy tuntea voivansa muuttaa niin sanoaksemme ihmisluonto; tehdä jokaisesta yksilöstä, joka on itsessään täydellinen ja erillinen kokonaisuus, osa suurempaan kokonaisuuteen, jolta tämä yksilö saa tavallaan elämänsä ja olemuksensa; muuttaa ihmisen sisäistä rakennetta sitä vahvistaakseen; panna siveellinen osaelämä sen ruumiillisen ja riippumattoman elämän sijaan, jonka me olemme kaikki luonnolta saaneet. Hänen täytyy sanalla sanoen ottaa ihmiseltä hänen omat voimansa antaakseen hänelle toisia voimia, jotka ovat hänelle vieraita ja joita hän ei voi käyttää ilman muiden apua. Jota kuolleempia ja muserretumpia nämä luonnolliset voimat ovat, sitä väkevämpiä ja kestävämpiä ovat hankitut voimat ja sitä lujempi ja täydellisempi on myös lakijärjestelmä: niin että jos kukin kansalainen on jotakin, voi jotakin vain kaikkien muiden kautta ja jos kokonaisuuden saama voima on yhtä suuri tai suurempi kuin kaikkien yksilöiden luonnollisten voimien summa, käy sanominen lainsäädännön olevan niin korkealla täydellisyyden kannalla kuin se yleensä voi olla.

Lainlaatija on kaikissa suhteissa aivan erikoinen mies valtiossa. Jos hänen tulee olla sitä neroltaan, niin ei hän ole sitä vähemmän toimeltaan. Tämä ei ole hallitusmiehen tointa eikä myöskään ylimmän valtiovallan tointa. Tämä toimi, joka luo valtion, ei kuulu sen hallitusmuotoon; se on erikoista ja korkeampaa toimintaa, jolla ei ole mitään yhteistä tavallisen inhimillisen vallankäytön kanssa: sillä ellei se, joka käskee ihmisiä, saa käskeä lakeja, niin ei myös se, joka käskee lakeja, saa käskeä ihmisiä; muutoinhan jatkaisivat hänen lakinsa hänen intohimojensa palvelijoina useinkin vain hänen vääriä tekojaan, eikä hän kykenisi milloinkaan estämään yksityisiä tarkoitusperiä horjuttamasta hänen työnsä pyhyyttä.

Kun Lykurgos sääsi lakeja isänmaalleen, alkoi hän luopumalla kuninkuudesta. Useimpien kreikkalaisten kaupunkien tapana oli uskoa lakiensa laatiminen muukalaisille. Italian uudemmat tasavallat seurasivat monesti tätä tapaa; Genève'in tasavalta teki samoin ja teki sen onnekseen.[14] Rooma näki kauneimmalla kaudellaan helmastaan syntyvän uudelleen kaikki hirmuvallan rikokset ja huomasi olevansa lähellä perikatoa, koska se oli antanut samoihin käsiin lakiasäätävän ja ylimmän vallan.

Kuitenkaan eivät edes kymmenmiehet milloinkaan anastaneet oikeutta saattaa voimaan lakeja vain heidän omalla vallallaan. "Ei mikään siitä, mitä me teille ehdotamme", sanoivat he kansalle, "saata muuttua laiksi ilman teidän suostumustanne. Roomalaiset, säätäkää itse lait, joiden on määrä luoda teidän onnenne."

Lakien laatijalla ei siis ole tai ei saisi olla minkäänlaista lakiasäätävää oikeutta, eikä kansakaan voi, vaikka se tahtoisikin, kieltäytyä tästä luovuttamattomasta oikeudesta, koska perussopimuksen mukaan vain yleistahto velvoittaa yksityisiä ja koska ei käy milloinkaan varmasti sanominen, että yksityistahto olisi sopusoinnussa yleistahdon kanssa, ennen kuin asia on alistettu kansan vapaan äänestyksen ratkaistavaksi. Tästä olen jo puhunut, mutta ei ole hyödytöntä sitä toistaa.

Niinpä nyt esiintyy lainlaatimistyössä samalla kertaa kaksi asiaa, jotka näyttävät sovittamattomilta: yritys, joka menee yli ihmisvoimien, ja sen toimeenpanemiseksi valta, jota ei ole.

Esiintyypä vielä toinenkin vaikeus, joka ansaitsee huomiota. Viisaita, jotka tahtovat puhua rahvaalle omaa kieltänsä eikä sen kieltä, ei tämä rahvas saata mitenkään ymmärtää. Mutta nyt on olemassa tuhansia käsitteitä, joita on mahdoton kääntää kansan kielelle. Liian yleiset näkökannat ja liian kaukaiset päämäärät ovat molemmat sille yhtä mahdottomia; kun kukin yksilö pitää vain sellaisesta hallitusjärjestelmästä, joka sopii hänen yksityisetuunsa, on hänen vaikea havaita etuja, joita hän tulee saamaan niistä lakkaamattomista kieltäytymyksistä, mitä hyvät lait vaativat. Jotta joku syntyvä kansa kykenisi omaksumaan valtionhoidon terveet menettelyohjeet ja seuraamaan valtioviisauden perussääntöjä, täytyisi seurauksen kyetä muuttumaan syyksi, täytyisi yhteiskuntahengen, joka on oleva lakijärjestelmän tulos, johtaa juuri samaisen lakijärjestelmän laatimista, täytyisi ihmisten olla ennen lakeja sitä, miksi heidän on tultava niiden kautta. Kun nyt ei lainlaatija voi käyttää voimaa eikä todistelutaitoa, täytyy hänen välttämättä turvautua toisenlaatuiseen valtaan, joka voi temmata mukaansa ilman väkipakkoa ja joka saa uskomaan ilman todisteluja.