Niinpä voidaan siis kussakin ilmanalassa luonnollisiin syihin nojautumalla osoittaa hallitusmuoto, johon tämän ilmanalan pakottava vaikutus vie, jopa sanoa, millaisia asukkaitakin siinä pitää olla. Karujen ja hedelmättömien seutujen, joissa tulos ei vastaa työtä, on jäätävä viljelemättömiksi ja autioiksi, taikka vain villien kansoittamiksi; seuduilla, missä ihmisten työ tuottaa hädin tuskin kaikkein välttämättömimmän, täytyy asua raakalaiskansoja: kaikkinainen valtiojärjestys olisi siellä mahdoton; seudut, missä työn tulosten ylijäämä on kohtalainen, sopivat vapaille kansoille; ne taas, missä uhkuvan hedelmällinen maaperä tuottaa paljon vähällä työllä, vaativat yksinvaltaista hallitusta, jotta ruhtinaan ylellisyys kuluttaisi alamaisten liikavarallisuuden ylijäämän; sillä on parempi, että tämän ylijäämän nielee hallitus kuin että yksityiset sen tuhlaisivat. On kyllä olemassa poikkeuksia, tiedän sen; mutta nämä poikkeuksetkin vahvistavat sääntöä sikäli että ne tuottavat ennemmin tai myöhemmin mullistuksia, jotka palauttavat jälleen asiat luonnolliseen järjestykseen.

Meidän on aina eroitettava yleiset lait yksityisistä syistä, jotka voivat muunnella niiden vaikutusta. Vaikka koko Etelä olisi peitetty tasavalloilla ja koko Pohjola itsevaltaisilla valtioilla, niin siitä huolimatta olisi aina yhtä totta, että ilmanalan vaikutuksesta itsevaltaisuus sopii kuumille maille, raakalaisuus kylmille maille ja hyvä valtiojärjestys lauhkeille seuduille. Minä huomaan edelleen, että vaikka perussääntö hyväksytäänkin, niin voidaan kiistellä sen sovelluttamisesta: voidaanhan sanoa, että on olemassa kylmiä maita, jotka ovat hyvin hedelmällisiä, sekä taas eteläisiä tienoita, jotka ovat aina karuja. Mutta tämä seikka tuottaa vaikeuksia vain niille, jotka eivät tutki asiaa kaikilta puolilta: niinkuin jo olen maininnut, tulee ottaa huomioon töiden, voimien, kulutuksen y.m.s. suhteet.

Olettakaamme, että kahdesta yhtäsuuresta alueesta toinen tuottaa viisi ja toinen kymmenen. Jos edellisen asukkaat kuluttavat neljä ja jälkimäisen asukkaat yhdeksän, niin on edellisen tuloksen ylijäämä viides osa ja jälkimäisen kymmenes osa. Kun näiden kahden ylijäämän suhde on siis päinvastainen tulosten suhteeseen verrattuna, niin antaa maa, joka tuottaa vain viisi, kaksi kertaa suuremman liikamäärän kuin maa, joka tuottaa kymmenen.

Mutta tässä ei ole kysymys kaksinkertaisesta tuloksesta, enkä minä luule kenenkään rohkenevan asettaa yleensä kylmien maiden hedelmällisyyttä kuumien maiden hedelmällisyyden tasalle. Olettakaamme kuitenkin tämä tasa-arvoisuus todelliseksi; pankaamme, jos niin tahdotaan, Englanti Sisilian ja Puola Egyptin verroille. Etelämmässä tulevat vastaamme Afrikka ja Intia; pohjoisemmassa ei tule enää vastaamme mitään. Mikä eroitus viljelystavassa tämän tasa-arvoisen tuloksen saavuttamiseksi! Sisiliassa tarvitsee vain hiukan pöyhiä maata; mitä huolta vaatiikaan sen muokkaaminen Englannissa! Mutta missä tarvitaan enemmän käsivarsia saman tuloksen saavuttamiseksi, siellä täytyy ylijäämän olla pakostakin pienemmän.

Ottakaa lisäksi huomioon, että sama määrä ihmisiä kuluttaa paljon vähemmän kuumissa maissa. Ilmanala vaatii kohtuullisuutta, jos mieli pysyä terveenä: eurooppalaiset, jotka tahtovat elää siellä niinkuin kotonaankin, sortuvat kaikki punatautiin ja monenmoisiin ruoansulatushäiriöihin.

"Me olemme", sanoo Chardin,[32] "raatelevia petoja, susia aasialaisiin verrattuina. Jotkut laskevat persialaisten kohtuullisuuden johtuvan siitä seikasta, että heidän maansa on huonosti viljeltyä; mutta minä uskon päinvastoin, että heidän maassaan on vähemmän elintarpeita siitä syystä, että asukkaat niitä vähemmän tarvitsevat. Jos heidän niukkaruokaisuutensa", jatkaa hän, "olisi seuraus heidän maassaan vallitsevasta puutteesta, söisivät vain köyhät vähän, kun nyt sitävastoin kaikki tekevät niin; samoin syötäisiin enemmän tai vähemmän eri maakunnissa kunkin hedelmällisyyden mukaan, sensijaan kun nyt samaa kohtuullisuutta noudatetaan koko valtakunnassa. He ylistävät kovasti elintapaansa ja sanovat, että tarvitsee vain katsoa heidän ihonväriänsä tunnustaakseen heidän elintapansa kristittyjen elintapaa melkoista paremmaksi. Persialaisten ihonväri onkin tosiaan hyvin tasainen; heidän hipiänsä on kaunis, hieno ja sileä, kun sitävastoin heidän eurooppalaisittain elävien alamaistensa, armenialaisten iho on karkea ja näppyläinen ja heidän ruumiinsa paksu ja kömpelö."

Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, sitä vähemmästä kansat elävät. Ne eivät syö melkein ollenkaan lihaa; riisi, maissi, kyskys,[33] hirssi, kassava[34] ovat niiden tavallisia ravintoaineita. Intiassa on miljoonia ihmisiä, joiden elanto ei maksa viittä penniä päivässä. Europassakin näemme tuntuvan eroituksen ruokahalussa Pohjolan kansojen ja Etelän kansojen välillä. Espanjalainen eläisi viikon saksalaisen yhdellä päivällisellä. Maissa, missä ihmiset ovat ahmatteja, kohdistuukin ylellisyys syömäseikkoihin. Englannissa tämä ylellisyys ilmenee lihalla lastatussa pöydässä; Italiassa kestitään teitä sokerilla ja kukilla.

Pukeutumisylellisyydessä havaitaan edelleen samanlaisia eroavaisuuksia. Ilmanaloissa, missä vuodenaikojen vaihtelut ovat äkkinäisiä ja rajuja, käytetään parempia ja yksinkertaisempia vaatteita; siellä taas, missä pukeudutaan vain koristeeksi, tavoitellaan enemmän loistoa kuin hyötyä, ja jo vaatteet sellaisinaan ovat siellä ylellisyyttä. Napolissa näette joka päivä kävelevän Posilipolla miehiä, joilla on kultakirjainen nuttu, mutta ei lainkaan sukkia. Rakennusten laita on sama; kaikki omistetaan komeudelle silloin kun ei tarvitse peljätä sään ankaruutta. Pariisissa, Lontoossa kaivataan lämpimiä ja mukavia asuntoja. Madridissa on loistavia salonkeja, mutta ei lainkaan suljettavia akkunoita, ja yöt nukutaan oikeissa rotanpesissä.

Ravintoaineet ovat paljon voimakkaampia ja mehukkaampia kuumissa maissa; kolmas eroitus, joka ei voi olla vaikuttamatta toiseen. Miksi syödään Italiassa niin paljon vihanneksia? Koska ne ovat siellä hyviä, ravitsevia ja erinomaisen maukkaita: Ranskassa, missä niitä ravitaan vain vedellä, eivät ne myöskään ravitse, eikä niitä lasketa pöydällä juuri miksikään. Kuitenkin vaativat ne yhtä paljon maata ja niiden viljeleminen kysyy ainakin yhtä paljon vaivaa. Kokemus on osoittanut, että Berberian viljalajit, jotka muutoin ovat huonompia kuin Ranskan viljalajit, antavat paljon enemmän jauhoja, ja että Ranskan viljalajit antavat vuorostaan enemmän kuin pohjoisempien maiden viljalajit: mistä voidaan tehdä se johtopäätös, että samansuuntainen asteittainen vaihtelu on yleensäkin havaittavissa päiväntasaajalta pohjoisnavalle mentäessä. Mutta eikö nyt todista ilmeistä huonommuutta se, että samanlaisessa tuotteessa on pienempi määrä ravintoaineita?

Kaikkiin näihin erilaisiin näkökohtiin voin vielä lisätä yhden, joka johtuu niistä ja joka niitä vahvistaa, nimittäin sen, että kuumat maat tarvitsevat vähemmän asukkaita kuin kylmät, vaikka ne voisivatkin elättää niitä enemmän; mikä tuottaa kaksinkertaisen liikamäärän yhä itsevaltaisuuden eduksi. Jota suurempi alue on saman asukasmäärän hallussa, sitä vaikeammiksi käyvät kapinat, koska ei voida solmia yhteisiä tuumia pikaisesti eikä salaa ja koska hallituksen on aina helppo saada vihiä hankkeista ja katkaista yhdystiet; mutta mitä ahtaammassa lukuisa kansa asuu, sitä vähemmän voi hallitus anastaa itselleen ylintä valtiovaltaa; johtajat keskustelevat yhtä hyvässä turvassa huoneissaan kuin ruhtinas neuvostossaan, ja väkijoukot kokoontuvat yhtä nopeasti toreille kuin sotamiehet kasarmeihinsa. Tyrannihallituksen etuna on siis se, että se kykenee toimimaan pitkien välimatkojen takaa. Asettamiensa tukikohtien avulla lisää se voimaansa ulottaessaan sitä laajemmalle, aivan niinkuin vipuvarren voima kasvaa varren pitentyessä.[35] Mutta kansan voima tehoo vain keskitettynä; se haihtuu ja häviää laajentuessaan, niinkuin ruudin vaikutus silloin kun se on hajallaan maassa ja syttyy vain jyvä jyvältä. Heikoimmin kansoitetut maat ovat siis suotuisimmat tyranniudelle: petoeläimet hallitsevat vain erämaita.

Yhdeksäs luku.

Hyvän hallituksen tunnusmerkeistä.

Jos siis ehdottomasti kysytään, mikä on paras hallitus, niin tehdään yhtä ratkaisematon kuin epämääräinen kysymys; tai, jos tahdotaan, kysymys, johon on yhtä monta hyvää ratkaisua kuin on mahdollisia yhdistelmiä kansojen ehdottomissa ja suhteellisissa asemissa.

Mutta jos kysyttäisiin, millaisista merkeistä voidaan päätellä, onko joku määrätty kansa hyvin tai huonosti hallittu, niin olisi se kokonaan toinen asia, ja tällainen tosioloihin perustuva kysymys saisi mahdollisesti ratkaisunsa.

Sitä ei kuitenkaan ratkaista, koska jokainen tahtoo ratkaista sen omalla tavallaan. Alamaiset ylistävät yleistä turvallisuutta, kansalaiset yksityisten vapautta; yksi pitää parempana omistusoikeuden varmuutta ja toinen henkilön koskemattomuutta; yhden mielestä on paras hallitus ankarin hallitus, toinen väittää siksi taas lempeintä; yhtäällä tahdotaan, että rikokset on rangaistava, toisaalla, että ne on ehkäistävä; muuan harkitsee, että on mainiota olla naapuriensa pelkäämä, toinen katsoo taas paraaksi, etteivät ne tiedä meistä mitään; täällä ollaan tyytyväisiä, kun raha liikkuu, tuolla vaaditaan, että kansalla pitää olla leipää. Ja vaikka oltaisiin yhtä mieltä näistä ja muista samanlaisista kohdista, niin olisiko sillä päästy sen pitemmälle? Kun siveellisiä arvoja ei käy tarkalleen mittaaminen, niin vaikka sovittaisiinkin tunnusmerkistä, miten voitaisiin sopia sen arvostelemisesta?

Mitä minuun tulee, niin minua on aina ihmetyttänyt, että jätetään huomaamatta muuan niin yksinkertainen merkki, tai ollaan epärehellisesti sitä tunnustamatta. Mikä on valtiollisen yhtymän tarkoitusperä? Sen jäsenten säilyminen ja menestyminen. Ja mikä on varmin merkki siitä, että ne säilyvät ja menestyvät? Se on niiden lukumäärän lisääntyminen. Älkää siis lähtekö muualta etsimään tuota niin kiisteltyä merkkiä. Jos kaikki muut seikat ovat samat, niin ehdottomasti paras on se hallitus, jonka valtaa pitäessä asukkaiden lukumäärä eniten vahvistuu ja lisääntyy ilman vieraita apukeinoja, ilman kansalaisoikeuksien jakelemista, ilman siirtolaisuutta, kun taas kehnoin on se hallitus, jonka valtakautena kansa vähentyy ja kuihtuu. Laskumestarit, asia koskee nyt teitä; laskekaa, mitatkaa, vertailkaa.[36]

Kymmenes luku.

Hallituksen väärinkäyttämisestä ja sen helposta turmeltumisesta.

Aivan niinkuin yksityistahto toimii lakkaamatta yleistahtoa vastaan, samoin ponnistelee hallitus herkeämättä ylintä valtiovaltaa vastaan. Mitä suuremmaksi tämä ponnistus käy, sitä enemmän kärsii valtiomuoto; ja kun ei tässä tapauksessa ole mitään muuta yhdyskuntatahtoa vastustamassa ruhtinaan tahtoa ja näin pitämässä sitä tasapainossa, niin täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua, että ruhtinas sortaa vihdoin ylintä valtiovaltaa ja rikkoo yhteiskuntasopimuksen. Siinä on se sisäinen ja väistämätön vika, joka valtioruumiin syntymästä lähtien herkeämättä pyrkii sitä hävittämään, samoin kuin vanhuus ja kuolema hävittävät viimein ihmisruumiin.

Hallitus saattaa yleensä turmeltua kahta tietä, nimittäin silloin kun se supistuu ja silloin kun valtio hajoaa.

Hallitus supistuu silloin kun se siirtyy suurelta joukolta pienelle, s.o. kansanvallalta ylimysvallalle ja ylimysvallalta kuningasvallalle. Se on sen luontainen taipumus.[37] Jos se palautuisi pieneltä joukolta suurelle, voitaisiin sanoa sen höltyvän; mutta tämä takaperoinen kehitys on mahdoton.

Hallitus ei tosiaankaan koskaan muuta muotoaan ennen kuin sen kulunut ponnin tekee sen liian heikoksi säilyttämään tätä muotoansa. Jos se nyt vielä höllentyisi laajentumalla, häipyisi sen voima aivan mitättömäksi ja se voisi pysyä pystyssä vieläkin vähemmän. Täytyy siis kiristää ja tiukentaa tuota ponninta sitä mukaa kuin se antaa perään, muutoin romahtaa sen kannattama valtio raunioiksi.

Valtion hajoaminen saattaa tapahtua kahdella tavalla.

Ensinnäkin silloin kun ei ruhtinas ohjaa enää valtiota lakien mukaan ja kun hän anastaa ylimmän vallan; silloin tapahtuu huomattava muutos: silloin ei nimittäin supistukaan hallitus, vaan valtio; minä tarkoitan, että suuri valtio hajoaa ja toinen valtio muodostuu sen sisäpuolelle yksinomaan hallituksen jäsenistä, jotka ovat enää vain muun kansan herroja ja tyranneja. Niin että sillä hetkellä, jolloin hallitus anastaa itselleen ylimmän valtiovallan, rikkoutuu yhteiskuntasopimus ja kaikki yksityiset kansalaiset, jotka ovat oikeudellisesti joutuneet takaisin luonnolliseen vapauteensa, ovat pakotettuja, mutta eivät suinkaan velvollisia tottelemaan.

Sama tapaus esiintyy silloinkin kun hallituksen jäsenet anastavat erikseen vallan, jota niiden olisi harjoitettava vain yhteisesti; mikä ei ole suinkaan vähäisempi lakien loukkaus, ja se saakin aikaan vielä suuremman epäjärjestyksen. Silloin on niin sanoaksemme yhtä monta ruhtinasta kuin hallitusmiestä, ja valtio, joka on samalla tavalla jaettu kuin hallituskin, häviää tai muuttaa muotoa.

Valtion hajotessa sanotaan hallituksen väärinkäyttöä, millaista se liekin yhteisellä nimellä anarkiaksi eli vallattomuudeksi. Jos toimitetaan tarkempia jaoituksia, niin turmeltuu kansanvalta oklokratiaksi eli rahvaanvallaksi, ylimysvalta oligarkiaksi eli harvainvallaksi, voisinpa vielä lisätä, että kuningasvalta turmeltuu tyranniaksi, mutta tämä viimeinen sana on merkitykseltään häilyvä ja kaipaa selvitystä.

Yleisestihän tarkoitetaan tyrannilla kuningasta, joka hallitsee väkivaltaisesti, huolimatta laista ja oikeudesta. Mutta täsmällisemmin puhuttaessa on tyranni yksityinen henkilö, joka anastaa kuninkaan vallan, olematta siihen oikeutettu. Tällä tavalla käsittivät kreikkalaiset tämän tyranni-sanan: he nimittivät niin eroituksetta sekä hyviä että huonoja ruhtinaita, joiden valta vain ei ollut laillinen.[38] Niinpä ovat siis tyranni ja vallananastaja kaksi aivan samaa asiaa merkitsevää sanaa.

Antaakseni eri nimet eri asioille, sanon tyranniksi kuningasvallan anastajaa, ja despootiksi eli itsevaltiaaksi ylimmän valtiovallan anastajaa. Tyranni on henkilö, joka tunkeutuu valtaan vastoin lakeja, hallitakseen lakien mukaan; itsevaltias on taas henkilö, joka asettautuu suorastaan lakien yläpuolelle. Näin ei siis tyrannin tarvitse olla itsevaltias, kun sitävastoin itsevaltias on aina tyranni.

Yhdestoista luku.

Valtioruumiin kuolemasta.

Sellainen on parhaitenkin järjestettyjen hallitusten luontainen ja väistämätön taipumus. Kun Sparta ja Rooma ovat hävinneet, mikä valtio voi toivoa pysyvänsä pystyssä ikuisesti? Jos tahdomme perustaa kestävän laitoksen, älkäämme siis suinkaan ajatelko tehdä siitä ikiaikaista. Onnistuakseen ei pidä yrittää mahdottomia eikä luulotella luovansa ihmistyöhön lujuutta, joka ei inhimillisiin asioihin kuulu.

Valtioruumis alkaa aivan ihmisruumiin tapaan kuolla syntymästään lähtien ja kantaa itsessään tuhonsa syitä. Mutta kumpaisellakin voi olla enemmän tai vähemmän vankka rakenne, joka saattaa pitää sitä elossa pitemmän tai lyhyemmän ajan. Ihmisen ruumiinrakenne on luonnon työtä; valtion rakenne on ihmistaidon työtä. Ei ole ihmisten vallassa elämänsä pitentäminen; mutta heidän vallassaan on valtion elämän pitentäminen niin paljon kuin se suinkin on mahdollista, toimittamalla sille parhaan rakenteen, minkä se ikinä voi saada. Parhaitenkin rakennettu valtio häviää kyllä, mutta myöhemmin kuin joku toinen, ellei mikään aavistamaton onnettomuus aiheuta sen tuhoa ennen aikojaan.

Valtiollisen elämän perusjuuri on ylimmässä valtiovallassa. Lakiasäätävä valta on valtion sydän; toimeenpaneva valta on sen aivot, jotka panevat kaikki sen osat liikkeelle. Aivot voivat halvaantua, mutta yksilö elää siitä huolimatta. Ihminen jää tylsäksi ja elää; mutta heti kun sydän on lakannut toimimasta, kuolee elävä olento.

Valtio ei suinkaan pysy hengissä lakiensa, vaan lakiasäätävän vallan turvin. Eilinen laki ei velvoita tänään, mutta hiljainen suostumus päätetään vaitiolosta ja ylimmän valtiovallan ajatellaan vahvistavan jatkuvasti lakeja, joita se ei kumoa, vaikka se sen voisi tehdäkin. Kaikkea, mitä se on kerran julistanut tahtovansa, tahtoo se yhä, ellei se sitä peruuta.

Miksi siis kunnioitetaan niin suuresti vanhoja lakeja? Juuri niiden vanhuuden takia. Onhan pakko uskoa, että vain noiden vanhojen tahdonilmaisujen erinomaisuus on voinut säilyttää niitä niin kauvan; ellei ylin valtiovalta olisi tunnustanut niitä yhä edelleen hyödyllisiksi, olisi se jo kumonnut ne tuhannet kerrat. Senpätähden eivät lait hyvin järjestetyssä valtiossa suinkaan heikkene, vaan saavat päinvastoin lakkaamatta uutta voimaa; ijäkkyyden luoma ennakkoluulo tekee ne päivä päivältä yhä kunnioitettavammiksi; kun taas kaikkialla siellä, missä lait heikkenevät vanhetessaan, tämä heikkeneminen osoittaa, ettei ole enää lakiasäätävää valtaa ja ettei valtio enään elä.

Kahdestoista luku.

Kuinka ylin valtiovalta pysyy voimassa.

Koska ylimmällä valtiovallalla ei ole muuta voimaa kuin lakiasäätävä valta, toimii se vain lakien kautta, ja koska taas lait eivät ole muuta kuin yleistahdon sitovia ilmaisuja, saattaa ylin valtiovalta toimia vain kansan koolla ollessa. Kansan koolla ollessa, sanottanee, mikä haave! Se on haave nykyään, mutta se ei ollut haave kaksi tuhatta vuotta sitten: ovatko ihmiset muuttuneet luonnoltaan?

Mahdollisuuden rajat henkisissä asioissa ovat vähemmän ahtaita kuin me ajattelemmekaan: meidän heikkoutemme, paheemme, ennakkoluulomme niitä supistavat. Alhaiset sielut eivät usko suuriin miehiin: kurjat orjat hymyilevät ivallisesti jo vapaus-sanankin kuullessaan.

Tarkastelkaamme sen pohjalla, mitä on tapahtunut, sitä, mikä voi tapahtua. Minä en puhu mitään Kreikan vanhoista tasavalloista; mutta Rooman tasavalta oli nähdäkseni suuri valtio ja Rooman kaupunki suuri kaupunki. Viimeinen veronkirjoitus totesi Roomassa olleen neljäsataatuhatta asekuntoista kansalaista, ja keisarikunnan viimeinen väenlasku sai tulokseksi yli neljä miljoonaa kansalaista, ottamalta lukuun alamaisiksi tehtyjä, muukalaisia, naisia, lapsia, orjia.

Kuinka vaikeaksi luultaisiinkaan koota usein tämän pääkaupungin ja sen ympäristöjen suunnatonta kansaa! Kuitenkin oli harvoja sellaisia viikkoja, jolloin Rooman kansa ei olisi ollut koolla, jopa useamman kerrankin. Eikä se käytellyt ainoastaan ylimmän valtiovallan oikeuksia, vaan osaksi myös hallituksen. Se käsitteli eräitä asioita, se ratkaisi eräitä käräjäjuttuja, ja koko tämä kansa toimi torilla melkein yhtä usein hallitusmiehenä kuin kansalaisenakin.

Jos palattaisiin kansakuntien alkuaikoihin, huomattaisiin, että useimmat vanhat hallitukset, jopa yksinvaltaisetkin, kuten makedonialaisten ja frankkien, käyttivät tällaisia neuvottelukokouksia. Miten tämän asian laita liekään, jo tämä yksi ainoa eittämätön tosiasia vastaa kaikkiin vaikeuksiin: mahdollisen perustaminen olleeseen tuntuu minusta hyvältä johdonmukaisuudelta.

Kolmastoista luku.

Jatkoa.

Ei riitä, että kokoontunut kansa on kerran määrännyt valtion rakenteen vahvistamalla yhden tai toisen lakijärjestelmän: ei riitä, että se on asettanut pysyvän hallituksen tai että se on kerta kaikkiaan pitänyt huolta hallitusmiesten valitsemisesta. Paitsi ylimääräisiä kokouksia, joita aavistamattomat tapaukset saattavat vaatia, täytyy vielä olla säännöllisiä, määrätyn ajan kuluttua uudistuvia kokouksia, joita ei mikään voi lakkauttaa eikä lykätä, niin että kansa kokoontuu tiettynä päivänä suorastaan lain perustuksella, sen tarvitsematta odottaa minkäänlaista muuta muodollista kutsua.

Mutta ulkopuolella näiden kokousten, jotka ovat laillisesti päteviä jo yksistään aikamääräyksensä nojalla, on jokaista kansan kokousta, jota tähän tehtävään asetetut hallitusmiehet eivät ole säädettyjä muodollisuuksia noudattamalla kutsuneet koolle, pidettävä laittomana ja kaikkia sen tekoja mitättöminä, koska itse kokoontumiskäskynkin tulee lähteä laista.

Mitä tulee tiheämpään tai harvempaan laillisten kokousten pitoon, riippuu se seikka niin monenlaisista asianhaaroista, ettei siitä käy esittäminen mitään täsmällisiä sääntöjä. Voidaan vain sanoa ylimalkaan, että mitä enemmän hallituksella on voimaa, sitä useammin tulee ylimmän valtiovallan näyttäytyä.

Tämä, sanottanee minulle, saattaa ehkä olla hyvä yhdelle ainoalle kaupungille; mutta mitä on tehtävä silloin kun valtioon kuuluu niitä useampia? Käydäänkö jakamaan ylintä valtiovaltaa tai pitääkö päinvastoin keskittää se yhteen ainoaan kaupunkiin ja tehdä kaikista muista sen alamaisia?

Minä vastaan, ettei pidä tehdä kumpaakaan. Ensiksikin on ylin valtiovalta jakamaton ykseys, jota ei voida paloitella sitä hävittämättä. Toiseksi ei mikään kaupunki enempää kuin kansakuntakaan saata laillisesti olla toisen alamainen, koska valtioruumiin olemus perustuu kuuliaisuuden ja vapauden sopusointuun ja koska sanat alamainen ja ylin valtiovalta osoittavat samaan asiaan tähtäävää vuorosuhdetta, jonka ajatus keskittyy tuohon yhteen ainoaan sanaan kansalainen.

Minä vastaan edelleen, että on aina paha yhdistää useampia kaupunkeja yhdeksi ainoaksi kaupunkivaltioksi, ja että jos tämä yhdistäminen halutaan suorittaa, ei pidä myöskään luulotella väistettävän siitä johtuvia luonnollisia haittoja. Ei ole suinkaan suurten valtioiden epäkohtiin vetoamalla vastustettava häntä, joka tahtoo vain pieniä valtioita: mutta millä tavalla voitaisiin antaa pienille valtioille kylliksi voimaa, jotta ne kykenisivät pitämään puoliaan suuria vastaan? Sillä tavalla kuin muinoin kreikkalaiset kaupungit pitivät puoliaan suurkuningasta ja myöhemmin Hollanti ja Sveitsi Itävallan hallitsijahuonetta vastaan.

Ellei kuitenkaan voida supistaa valtiota oikeihin rajoihin, on olemassa muuan toinen apukeino, nimittäin se, ettei lainkaan suvaita pääkaupunkia, vaan siirretään hallitus perä perää jokaiseen kaupunkiin ja pidetään niissä myös vuorotellen maan valtiopäivät.

Levittäkää asutusta tasaisesti koko alueelle, ulottakaa kaikkialle samat oikeudet, puhaltakaa kaikkialle yltäkylläisyyttä ja elämää, ja sillä tavalla on valtio tuleva sekä mahdollisimman voimakkaaksi että mahdollisimman hyvin hallituksi. Muistakaa, että kaupunkien muurit syntyvät vain maalaistalojen raunioista. Jokaiselta palatsilta, minkä minä näen kohoavan pääkaupunkiin, on kuin näkisin kokonaisen maankolkan peittyvän hökkeleillä.

Neljästoista luku.

Jatkoa.

Sillä hetkellä, jolloin kansa on laillisella tavalla kokoontunut harjoittamaan ylimmän valtiovallan toimia, lakkaa hallituksen tuomiovalta kokonaan, toimeenpaneva valta seisahtuu ja halvimmankin kansalaisen henkilö on yhtä pyhä ja loukkaamaton kuin korkeimman hallitusmiehen, sillä missä on edustettu läsnä, siinä ei ole enää edustajaa. Useimmat niistä mellakoista, joita syntyi Rooman vaalikokouksissa, johtuivat siitä, ettei tätä sääntöä tunnettu tai ettei siitä pidetty väliä. Silloin olivat konsulit vain kansankokouksen johtajia, tribuunit pelkkiä puhemiehiä;[39] senaatti ei ollut kerrassaan mitään.

Nämä vallankäytön keskeytyskaudet, jolloin ruhtinas tunnustaa tai hänen tulisi tunnustaa todellisen korkeamman vallan olemassaolo, ovat hänestä aina olleet peloittavia; ja nämä kansankokoukset, jotka ovat valtioruumiin kilpi ja hallituksen suitset, ovat kaikkina aikoina olleet päämiesten kauhistus: niinpä eivät he milloinkaan säästäkään vaivoja, vastaväitteitä, vaikeuksia, lupauksia saadakseen kansalaiset niihin kyllästymään. Milloin nämä ovat ahneita, pelkurimaisia, saamattomia, mieltyneempiä lepoon kuin vapauteen, eivät he kestä kauvaakaan hallituksen yhä yltyviä ponnistuksia; kun vastustava voima lakkaamatta kasvaa, häipyy ylin valtiovalta täten lopulta olemattomiin ja useimmat valtiot rappeutuvat ja häviävät ennen aikojansa.

Mutta ylimmän valtiovallan ja omavaltaisen hallituksen väliin nousee joskus eräänlainen välivoima, josta on puhuttava.

Viidestoista luku.

Valtiopäivämiehistä eli kansanedustajista.

Silloin kun valtion palveleminen lakkaa olemasta kansalaisten tärkein tehtävä, ja kun he mieluummin suorittavat tämän palveluksensa kukkarollaan kuin omalla henkilöllään, on valtio jo lähellä perikatoansa. Jos on kysymys taisteluun menosta, palkkaavat he sotajoukkoja ja jäävät itse kotiin. Jos on lähdettävä yhteisiin neuvottelukokouksiin, nimittävät he edustajia ja jäävät itse kotiin. Kun heillä näin on runsaasti laiskuutta ja rahaa, hankkivat he sotilaita isänmaata orjuuttamaan ja edustajia sitä myymään.

Kaupan ja ammattien hyörinä, ahnas ansion tavoittelu, velttous ja mukavuudenhalu, ne ne muuttavat mieskohtaisen palveluksen rahapalvelukseksi. Luovutaan yhdestä voiton osasta, jotta saataisiin sitä lisätä mielin määrin. Antakaa rahaa ja pian olette te oleva kahleissa. Sana raha-asia on orjan sana; se on tuntematon oikeassa kansalaisvaltiossa. Todellakin vapaassa valtiossa tekevät kansalaiset kaikki omilla käsillään eivätkä mitään rahalla: he eivät suinkaan maksaisi siitä, että pääsisivät suorittamasta velvollisuuksiaan, vaan maksaisivat päinvastoin saadakseen täyttää ne itse. Minä en katsele läheskään asioita tavalliselta näkökannalta: minä pidän mieskohtaista työvelvollisuutta vapaudelle vähemmän vastakkaisena kuin rahaveroja.

Mitä paremmin valtio on järjestetty, sitä enemmän anastavat yleiset asiat kansalaisten mielissä tilaa yksityisiltä asioilta. Silloin onkin suorastaan paljon vähemmän yksityisiä asioita, sillä koska yhteisen hyvinvoinnin summasta riittää huomattava osuus kunkin yksilön hyvinvointiin, jää hänelle vähemmän hankittavaa yksityisellä vaivannäöllä. Hyvin ohjatussa valtiossa kiirehtii jokainen yleisiin kokouksiin: huonon hallituksen aikana ei kukaan halua astua askeltakaan niihin mennäkseen, koska kellään ei ole mielenkiintoa siihen, mitä siellä tehdään, koska on jo edeltäpäin nähtävissä, ettei yleistahto tule siellä pääsemään valtaan ja koska vihdoin kotoiset huolet anastavat kaiken ajan ja kaikki ajatukset. Hyvät lait saattavat tekemään parempia, huonot lait synnyttävät yhä huonompia. Heti kun joku vain sanoo valtion asioista: Mitä ne minua liikuttavat? on valtiota pidettävä häviöön tuomittuna.

Isänmaanrakkauden laimeneminen, yksityisetujen harrastus, valtioiden suunnaton laajuus, valloitukset, hallituksen väärinkäyttö ovat johtaneet keksimään sen keinon, että kokonaisen kansakunnan yleiset kokoukset korvataan valtiopäivämiesten eli kansanedustajain kokouksilla. Tällaisia edustajia rohjetaan eräissä maissa nimittää kolmanneksi säädyksi.[40] Kahden säätyluokan yksityisetu asetetaan siis ensimäiselle ja toiselle sijalle, ja valtion etu on vasta kolmannella.

Ylintä valtiovaltaa ei voida edustaa, samasta syystä kuin ei sitä voida luovuttaakaan; sen olemuksena on yleistahto, ja tahtoahan ei käy edustaminen: se on sama tai se ei ole sama; keskiväliä ei ole. Kansan valitsemat valtiopäivämiehet eivät siis ole eivätkä voikaan olla sen edustajia; ne ovat vain sen toimimiehiä; ne eivät voi päättää mitään lopullisesti. Jokainen laki, jota kansa ei ole henkilökohtaisesti vahvistanut, on mitätön; se ei ole mikään laki. Englannin kansa luulee olevansa vapaa; se erehtyy suuresti: se on vapaa vain parlamentin jäseniä valitessaan; heti kun ne on valittu, on se orja, ei se ole mitään. Tapa, millä se käyttää vapautensa lyhyitä hetkiä, ansaitseekin hyvin tämän vapauden menettämisen.

Edustaja-ajatus kuuluu uudempiin aikoihin; se on periytynyt meille läänityshallituksesta, tästä väärästä ja järjettömästä hallituksesta, joka alentaa ihmissuvun arvoa ja häpäisee ihmisen nimeä. Vanhoissa tasavalloissa ei kansalla ollut koskaan edustajia, eikä edes yksinvalloissakaan: sitä sanaakaan ei tunnettu. On hyvin merkillistä, ettei Roomassa, missä tribuunit olivat niin pyhiä henkilöitä, edes osattu kuvitella heidän voivan anastaa kansan tehtäviä, ja etteivät he niin suuressa joukossa milloinkaan edes yrittäneet omin päin ajaa läpi kansanpäätöksiä. Ajateltakoon kuitenkin sitä tungosta, minkä väkijoukko joskus aiheutti, kun Gracchustenkin aikaan osa kansalaisia antoi äänensä rakennusten katoilta.

Missä oikeus ja vapaus ovat kaikki kaikessa, eivät moiset haitat merkitse mitään. Tämän viisaan kansan keskuudessa oli kaikella oikea suhtansa: se salli liktoriensa tehdä sellaista, mitä sen tribuunit eivät olisi milloinkaan uskaltaneet tehdä; se ei pelännyt, että sen liktorit olisivat tahtoneet käydä sitä edustamaan.

Selittääksemme kuitenkin, miten tribuunit sitä joskus edustivat, riittää päästä selville siitä, miten hallitus yleensä edustaa ylintä valtiovaltaa. Kun laki on vain yleistahdon ilmaus, on selvää, ettei kansaa saata kukaan edustaa lakiasäätävän vallan puolesta; mutta sitä voidaan edustaa ja sitä täytyy edustaa toimeenpanevan vallan puolesta, koska tämä on vain lain mukaisesti käytettyä voimaa. Tästä selviää, että lähemmin asioita tutkittaessa huomattaisiin vain hyvin harvoilla kansakunnilla olevan lakeja. Miten tämän seikan liekään, varmaa vain on, että kun ei tribuuneilla ollut mitään osaa toimeenpanevaan valtaan, eivät he myöskään voineet milloinkaan edustaa Rooman kansaa virkaansa kuuluvien oikeuksien nojalla, vaan ainoastaan anastamalla senaatin oikeuksia.

Kreikkalaisten keskuudessa teki kansa itse kaiken mitä sillä oli tehtävää. Se oli lakkaamatta koolla torilla; se asui lempeässä ilmanalassa; se ei ollut ahne; orjat toimittivat sen työt; sen tärkein asia oli sen vapaus. Kun ei ole enää samoja etuja, kuinka voidaan säilyttää samat oikeudet? Ankarammat ilmanalanne luovat teille enemmän tarpeita;[41] kuutena kuukautena vuodesta on torilla mahdoton oleskella; kaiuttomat kielenne eivät kuulu ulkoilmassa; te pidätte suurempaa huolta ansiostanne kuin vapaudestanne ja te pelkäätte paljon vähemmän orjuutta kuin köyhyyttä.

Kuinka! Eikö vapaus pysy pystyssä muutoin kuin orjuuden turvin? Ehkä ei. Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan. Kaikella, mikä ei ole luonnon luomaa, on omat heikot puolensa, ja inhimillisellä yhteiskunnalla enemmän kuin millään muulla. On sellaisia onnettomia olosuhteita, joissa ei voi säilyttää vapauttansa muutoin kuin toisten vapauden kustannuksella ja joissa kansalainen saattaa olla täysin vapaa vain sillä ehdolla, että orja on perinpohjin orja. Sellaiset olivat olosuhteet Spartassa. Mitä teihin tulee, nykyajan kansat, niin ei teillä ole orjia, vaan olette te itse orjia; te maksatte heidän vapautensa omalla vapaudellanne. Te saatatte kyllä kehua tätä toisen vapauden asettamista omanne edelle; minä näen siinä kuitenkin enemmän raukkamaisuutta kuin ihmisyyttä.

Kaikella tällä en suinkaan tarkoita, että tulisi pitää orjia tai että toisen orjuuttaminen olisi oikeutettua, koska olen todistanut aivan päinvastaista. Minä esitän vain ne syyt, joiden takia nykyajan kansoilla, jotka luulevat olevansa vapaita, on edustajia ja joiden takia muinaisilla kansoilla ei niitä ollut. Miten tämän asian laita liekään, heti kun joku kansa valitsee edustajia, ei se ole enää vapaa, ei sitä ole enää olemassa.

Kun kaikki tarkoin punnitsen, en huomaa olevan ylimmälle valtiovallalle täst'edes mahdollista säilyttää keskuudessamme oikeuksiensa käyttöä muutoin kuin siinä tapauksessa, että valtio on hyvin pieni. Mutta jos se on hyvin pieni, niin sehän valloitetaan? Ei suinkaan. Jälempänä tulen osoittamaan,[42] kuinka suuren kansan ulkonainen mahtavuus voidaan yhdistää pienen valtion mukavaan yleisten asiain hoitoon ja hyvään järjestykseen.

Kuudestoista luku.

Hallituksen asettaminen ei ole sopimusluontoinen.

Kun lakiasäätävä valta on saatu kerran hyvin järjestetyksi, on järjestettävä samaten myös toimeenpaneva valta; sillä koska tämä jälkimäinen, jonka vaikutus ilmenee vain yksityisinä tekoina, ei ole samaa olemusta kuin edellinen, on se siitä luonnollisestikin eroitettava. Jos olisi mahdollista ylimmän valtiovallan semmoisenaan harjoittaa toimeenpanevaa valtaa, sekaantuisivat oikeus ja yksityinen tapaus siinä määrin toisiinsa, ettei tiedettäisi enää, mikä on lakia ja mikä ei ole lakia ja tällä tavalla luontoansa muuttanut valtioruumis joutuisi piankin sen väkivallan saaliiksi, jota ehkäisemään se syntyi.

Koska kansalaiset ovat yhteiskuntasopimuksen nojalla kaikki tasa-arvoisia, saattavat kaikki määrätä, mitä kaikkien on tehtävä, kun sitävastoin ei kellään ole oikeutta vaatia toista tekemään sellaista, mitä hän ei itse tee. Juuri tämän oikeuden, joka on välttämätön tuomaan elämää ja liikuntoa valtioruumiiseen, antaa ylin valtiovalta varsinaisesti ruhtinaalle asettamalla hallituksen.

Useammatkin kirjoittajat ovat väittäneet, että tämä asettamistoimitus olisi jonkunlainen kansan ja sen ottamien päämiesten välillä tehty sopimus; sopimus, missä määrättäisiin molemmin puolin ne ehdot, joilla toinen sitoutuisi käskemään ja toinen tottelemaan. Myönnettänee, olen siitä varma, että olisipa se kummallista sopimuksen tekoa! Mutta katsokaamme, onko tämä mielipide puolustettavissa.

Ensinnäkin voidaan ylintä valtaa yhtä vähän muuttaa kuin luovuttaakin; sen rajoittaminen on sen hävittämistä. On järjetöntä ja ristiriitaista, että muka ylin valtiovalta asettaisi itselleen ylemmän määrääjän; jonkun ylivaltijaan käskettäväksi sitoutuminen merkitsee täyteen alkuperäiseen vapauteen palaamista.

Lisäksi on ilmeistä, että tämä kansan tekemä sopimus niiden ja niiden henkilöiden kanssa olisi yksityisluontoinen teko: mistä seuraa, ettei tämä sopimus voi olla laki eikä ylimmän valtiovallan teko eikä siis myöskään oikeudellisesti pätevä.

Edelleen on helppo huomata, että sopimuspuolet olisivat keskinäisessä suhteessaan vain luonnon lain alaisia ja että niiltä puuttuisi kaikki takeet molemminpuolisten sitoumusten täyttämisestä, mikä on kaikin tavoin yhteiskuntatilan vastaista. Koska se, jolla on valta käsissään, kykenee aina määräämään mielensä mukaan tämän täyttämisen, niin yhtä järkevää olisi nimittää "sopimukseksi" sellaisen miehen tahdonilmaisua, joka sanoisi toiselle: "Minä annan teille kaiken omaisuuteni sillä ehdolla, että te annatte siitä minulle takaisin niin paljon kuin suvaitsette."

Valtiossa saattaa olla vain yksi ainoa sopimus, nimittäin yhteiskuntasopimus; ja tämä yksinään tekee kaikki muut mahdottomiksi. Ei voida ajatella mitään yleistä sopimusta, joka ei merkitsisi ensimäisen loukkaamista.

Seitsemästoista luku.

Hallituksen asettamisesta.

Millä tavalla on siis käsitettävä teko, jonka tuloksena on hallituksen asettaminen? Minä huomautan ensinnäkin, että tämä teko ei ole yksinkertainen, vaan kahdesta muusta teosta yhdistetty, nimittäin lain säätämisestä ja lain toimeenpanosta.

Edellisellä teolla määrää ylin valtiovalta, että on oleva siihen ja siihen muotoon järjestetty hallituskunta; ja selvää on, että tämä tahdonilmaisu on laki.

Jälkimäisellä teolla kansa nimittää ne päämiehet, joiden huolena on oleva tämän näin järjestetyn hallituksen hoitaminen. Mutta kun tämä nimitys on yksityisiin kohdistuva teko, ei se ole toinen laki, vaan ainoastaan edellisen seuraus ja hallituksen toimi.

Vaikeutena on nyt ymmärtää, kuinka voidaan puhua hallituksen toimesta ennen kuin hallitusta on olemassakaan; ja kuinka kansa, joka on vain ylin valtiovalta tai alamainen, saattaa eräissä olosuhteissa esiintyä myös ruhtinaana tai hallitusmiehenä.

Tässäkin paljastuu jälleen muuan niitä valtioruumiin hämmästyttäviä ominaisuuksia, jotka saattavat sopusointuun näennäisesti aivan ristiriitaisia tekoja. Sillä tämäkin teko käy mahdolliseksi siten, että ylin valtiovalta vaihtuu äkkiä kansanvallaksi, niin että kansalaisista, joista ilman huomattavaa muutosta ja pelkästään kaikkien joutuessa uuteen suhteeseen kaikkiin, tulee hallitusmiehiä, he siirtyvät yleisteoista yksityistekoihin ja laista lain toimeenpanoon.

Tämä suhteen vaihtuminen ei ole suinkaan rikkiviisaan aateskelun tulos, joka olisi ilman vastinettaan todellisuudessa: se esiintyy joka päivä Englannin parlamentissa, missä alahuone muodostuu eräissä tilaisuuksissa suureksi valiokunnaksi voidakseen paremmin pohtia asioita, muuttuen siten ylintä valtiovaltaa edustavasta laitoksesta, mikä se oli vähää ennen, pelkäksi neuvottelukokoukseksi; niin että se tekee itselleen alahuoneena selkoa siitä, mitä se on juuri toimittanut suurena valiokuntana, ja päättää uudelleen yhdellä nimellä sen, mistä se on jo sopinut toisella.

Sehän onkin kansanvaltaiselle hallitukselle luonteenomainen etu, että sen voi heti paikalla kutsua olemaan yleistahdon yksinkertainen päätös. Minkä jälkeen tämä väliaikainen hallitus jää valtaan, jos hyväksytty hallitusmuoto on sellainen, tai asettaa ylimmän valtiovallan nimessä lain määräämän hallituksen, ja kaikki on silloin kohdallaan. Ei ole mahdollista asettaa hallitusta millään muulla laillisella tavalla, hylkäämättä ylempänä esitettyjä periaatteita.

Kahdeksastoista luku.

Kuinka on estettävä hallituksen anastuspyyteet.

Kuudennessatoista luvussa lausuttujen väitteiden tueksi käy näistäkin selvittelyistä ilmi, ettei tahdonilmaisu, joka asettaa hallituksen, ole mikään sopimus, vaan laki; etteivät toimeenpanevan vallan haltijat ole suinkaan kansan herroja, vaan sen palvelijoita; että se voi asettaa heidät virkaansa ja eroittaa siitä milloin se vain haluaa; ettei heihin nähden ole lainkaan kysymys sopimuksen tekemisestä, vaan tottelemisesta; etteivät he ottaessaan huolekseen ne tehtävät, jotka valtio heille antaa, tee muuta kuin täyttävät kansalaisvelvollisuuksiaan, ilman että heillä olisi minkäänlaista oikeutta kiistellä ehdoista.

Milloin siis sattuu niin, että kansa asettaa perinnöllisen hallituksen, joko yksinvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn perheeseen, tai ylimysvaltaisen, rajoittumalla johonkin määrättyyn kansalaisluokkaan, niin ei se suinkaan tee mitään sitoumusta; kysymys on vain väliaikaisesta muodosta, minkä se määrää valtion asiain hoidolle, siksi kunnes sitä miellyttää päättää siitä toisin.

On kyllä totta, että nämä muutokset aina ovat vaarallisia ja ettei pidä milloinkaan koskea kerran asetettuun hallitukseen, ennen kuin se tulee kokonaan kelvottomaksi yhteistä hyvää edistämään; mutta tämä varovaisuus on valtiotaitoon kuuluva menettelyohje eikä suinkaan oikeussääntö; eikä valtio ole sen velvollisempi luovuttamaan yleistä käskyvaltaa päämiehilleen kuin sotilaallista käskyvaltaa kenraaleilleen.

Edelleen on totta, ettei sellaisessa tapauksessa voida koskaan liian huolellisesti noudattaa kaikkia tarpeellisia muodollisuuksia säännöllisen ja laillisen tahdonilmaisun eroittamiseksi kapinallisesta mellastuksesta ja koko kansan tahdon eroittamiseksi jonkun vehkeilevän puolueen kirkunasta. Varsinkaan ei ole tällöin myönnettävä vastenmieliselle asialle muuta kuin mitä siltä ei voida ankarimman oikeuden nimessä kieltää; ja juuri tästä velvollisuudesta saa ruhtinas suurta etua valtansa säilyttämiseksi kansasta huolimatta, ilman että voitaisiin sanoa hänen sen anastaneen: sillä näyttäessään käyttelevänsä vain oikeuksiaan on hänen varsin helppo niitä laajentaa ja estää yleiseen rauhaan vedoten hyvän järjestyksen palauttamiseksi suunnitellut kokoukset; niin että hän käyttää vaitioloa, jota hän ei salli kenenkään rikkoa, tai säännöttömyyksiä, joita hän pakottaa tekemään, selittääkseen omaksi edukseen niiden suostumuksen, jotka pelko saa vaikenemaan, ja rangaistakseen niitä, jotka rohkenevat puhua. Juuri tällä tavallahan kymmenmiehetkin, jotka oli ensin valittu yhdeksi vuodeksi ja joiden virka-aikaa oli sitten pitennetty toisella vuodella, yrittivät säilyttää valtansa yhä edelleen estämällä vaalikokousten pidon; ja tähän helppoon keinoon turvautuvat yleensä kaikki maailman hallitukset kerran valtion voiman käsiinsä saatuaan, ennemmin tai myöhemmin anastaakseen myös ylimmän valtiovallan.

Säännöllisesti toistuvat kokoukset, joista ylempänä puhuin, ovat omiansa estämään tämän onnettomuuden tai ainakin viivyttämään sen tuloa, varsinkin silloin kun ne eivät tarvitse muodollista kutsua: sillä silloin ei ruhtinas saata niitä estää avoimesti julistautumatta lakien rikkojaksi ja valtion viholliseksi.

Nämä kokoukset, joiden ainoana tehtävänä on yhteiskuntasopimuksen voimassapitäminen, on aina alotettava kahdella esityksellä, joita ei pitäisi koskaan jättää tekemättä ja jotka on erikseen pantava äänestykseen, nimittäin:

Ensiksi: Tahtooko ylin valtiovalta säilyttää nykyisen hallitusmuodon?

Toiseksi: Tahtooko kansa jättää tämän hallituksen hoidon niille henkilöille, joiden huolena se nykyäänkin on?

Minä edellytän tässä sellaista, minkä luulen jo todistaneenikin, nimittäin ettei valtiossa ole ainoatakaan perustuslakia, jota ei voitaisi kumota, ottamalla lukuun yhteiskuntasopimuksenkin; sillä jos kaikki kansalaiset kokoontuisivat yksimielisesti peruuttamaan tämän sopimuksen, niin ei käy epäileminen, ettei sitä olisi silloin sangen laillisesti peruutettu. Ajatteleepa Grotius niinkin, että kukin voi luopua valtiosta, jonka jäsen hän on, ja saada maasta poistuessaan luonnollisen vapautensa ja omaisuutensa takaisin.[43] Mutta niinmuodoinhan tultaisiin järjettömyyksiin, elleivät kaikki kansalaiset yhtyneinä voisi tehdä sitä, minkä kukin heistä voi tehdä erikseen.

NELJÄS KIRJH.

Ensimäinen luku.

Yleistahto on häviämätön.

Niin kauvan kuin useammat liittoutuneet ihmiset katsovat muodostavansa yhden ainoan yhdyskunnan, on heillä myös vain yksi ainoa tahto, jonka tarkoitusperänä on heidän yhteinen säilymisensä ja heidän yleinen hyvinvointinsa. Silloin ovat kaikki valtion pontimet vankkoja ja yksinkertaisia, sen menettelyohjeet selviä ja kirkkaita; sillä ei ole mitään sekavia ja ristiriitaisia etuja tyydytettävänään; yhteinen hyvä näyttäytyy kaikkialla ilmeisenä eikä sen huomaamiseen tarvita mitään muuta kuin tervettä järkeä. Rauha, yhteistunto, tasa-arvoisuus ovat valtiollisten viekastelujen vihollisia. Suoria ja yksinkertaisia ihmisiä on vaikea pettää juuri heidän yksinkertaisuutensa tähden: ovelat houkuttelut ja verukkeet eivät tee heihin mitään vaikutusta; he eivät ole edes kylliksi viekkaita, jotta he osaisivat mennä ansaan. Kun näkee maailman onnellisimman kansan keskuudessa talonpoikaisjoukkojen järjestelevän valtion asioita tammen siimeksessä ja menettelevän aina järkevästi, saattaako silloin olla halveksimatta muiden kansakuntien rikkiviisauksia, kun nämä hankkivat itselleen kuuluisuutta ja kurjuutta niin monin salaperäisin keinoin?

Tällä tavalla hallittu valtio tarvitsee hyvin vähän lakeja, ja milloin käy välttämättömäksi julistaa uusia lakeja, huomaavat tämän välttämättömyyden kaikki. Ensimäinen, joka niitä ehdottaa, lausuu vain sen, minkä kaikki ovat jo tunteneet, eikä ole kysymys juonitteluista eikä kaunopuheisuudesta sen saadessa lain voiman, minkä jokainen on jo päättänyt tehdä, heti kun hän vain on päässyt varmuuteen siitä, että toisetkin tekevät samoin kuin hän.

Järkeistelijöitä pettää se seikka, että kun he näkevät vain jo alusta alkaen huonosti järjestettyjä valtioita, heistä tuntuu ilman muuta mahdottomalta saada niissä aikaan moista valtiolaitosta. Suureksi huvikseen kuvittelevat he, mitä kaikkia typeryyksiä joku ovela veijari, joku liukas suunsoittaja saattaisi uskotella Pariisissa tai Lontoon kansalle. He eivät tiedä, että Bernin kansa olisi pannut Cromwellin kuritushuoneeseen ja että geneveläiset olisivat julkisesti ruoskituttaneet Beaufortin herttuaa.

Mutta kun yhteiskunnallinen solmu alkaa höltyä ja valtio heiketä, kun yksityisedut alkavat käydä tuntuviksi ja pienet yhdyskunnat vaikuttaa suureen, silloin kärsii yhteisetu ja saa vastustajia; yksimielisyys ei enää vallitse äänestyksissä, yleistahto ei ole enää kaikkien tahto; syntyy ristiriitoja ja kiistoja, eikä paras katsantokanta pääse voitolle ilman taistelua.

Kun vihdoin perikatonsa partaalla hoippuva valtio pysyy pystyssä vain kuvitellun, tehottoman muodon varassa, kun yhteiskunnallinen side on katkennut kaikkien sydämestä, kun mitä inhoittavin itsekkyys koristeleikse julkeasti yhteisen hyvän pyhällä nimellä, silloin mykistyy yleistahto; salaisten vaikutinten ohjaamina äänestävät kaikki niin vähän todellisten kansalaisten tavoin kuin ei valtiota olisi koskaan ollut olemassakaan, ja lain nimellä saatetaan väärin voimaan kohtuuttomia säädöksiä, joiden päämääränä on vain yksityinen etu.

Seuraako siitä, että yleistahto olisi tuhottu tai turmeltunut? Ei; se on yhäti järkähtämätön, muuttumaton ja puhdas; mutta se on joutunut toisten tahtojen valtaan, jotka ovat voimakkaampia kuin se. Irroittaessaan etunsa yhteisestä edusta huomaa jokainen kyllä, ettei hän voi sitä irroittaa siitä täydellisesti; mutta hänen osuutensa yhteisestä pahasta ei näytä hänestä miltään sen hänelle yksinään kuuluvan hyvän rinnalla, jonka hän luulee saavuttavansa. Ellemme ota lukuun tätä yksityistä hyvää, tahtoo hän yleistä hyvää jo oman etunsakin nimessä yhtä voimakkaasti kuin kuka muu tahansa. Silloinkaan, kun hän myy äänensä rahasta, ei hän sammuta yleistahtoa sisimmässään; hän vain kiertää sitä. Hänen tekemänsä virhe johtuu kysymyksen muuttamisesta: hän vastaa aivan toista kuin mitä häneltä kysytään; niin että kun hänen pitäisi vastata äänestyksellään: On valtiolle edullista, hän sanookin: On sille ja sille miehelle tai sille ja sille puolueelle edullista, että se ja se mielipide voittaa. Niinpä ei julkisissa kokouksissa noudatettava yleinen järjestyslaki tarkoitakaan niin paljon yleistahdon pystyssä pitämistä niissä kuin huolenpitoa siitä, että tätä yleistahtoa aina kuulustetaan ja että se aina vastaa.

Minulla olisi tässä kohdassa esitettävänä paljonkin mietteitä jo yksinään äänestämisoikeudesta kaikissa ylimmän valtiovallan päätöksiä koskevissa asioissa, oikeudesta, jota ei mikään voi kansalaisilta riistää; ja oikeudesta lausua mielipiteensä, tehdä esityksiä, väitellä, neuvotella, minkä oikeuden hallitus aina niin suurella huolella pidättää jäsenilleen: mutta tämä tärkeä asia vaatisi oman erikoistutkimuksensa, enkä minä voi sanoa kaikkea tässä teoksessa.

Toinen luku.

Äänestyksestä.

Edellisestä luvusta käy selville, että yleisten asiain käsittelytapa saattaa olla varsin luotettava merkki tapojen kulloisestakin tilasta ja valtioruumiin terveydestä. Mitä suurempi sopu vallitsee kokouksissa, s.o., mitä enemmän eri katsantokannat lähenevät yksimielisyyttä, sitä suurempi on myös yleistahdon voima; mutta pitkälliset sanasodat, riidat, melskeet julistavat yksityisetujen voittoa ja valtion rappeutumista.

Tämä näyttää vähemmän ilmeiseltä silloin kun kaksi säätyluokkaa tai useammat säätyluokat muodostavat valtion, niinkuin Roomassa patriisit ja plebeijit, joiden riidat häiritsivät usein vaalikokouksia tasavallan kauneimpinakin päivinä; mutta tämä poikkeus on enemmän näennäinen kuin todellinen, sillä tällöin sisältyy valtioruumista haittaavan vian takia niin sanoaksemme kaksi valtiota yhteen. Mikä ei pidä paikkaansa molemmista yhteensä, pitää paikkansa kummastakin erikseen. Ja tosiaan suoritettiin myrskyisimpinäkin aikoina kansanpäätökset, milloin senaatti ei niihin sekaantunut, aina rauhallisesti ja suurella äänten enemmistöllä: kun kansalaisilla oli vain yksi etu, oli kansallakin vain yksi tahto.

Kehän toisessa päässä palaa yksimielisyys jälleen: nimittäin silloin kun orjuuteen vajonneilla kansalaisilla ei ole enää vapautta eikä tahtoa. Silloin muuttavat pelko ja imartelu äänestykset suostumushuudoiksi; ei enää neuvotella, jumaloidaan vain tai kirotaan. Sellainen oli senaatin häpeällinen esiintymistapa keisarien aikana. Joskus noudatettiin naurettavaa varovaisuutta. Tacitus huomauttaa,[44] että keisari Othon aikana senaattorit, syytäessään Vitelliukselle hurjia herjasanoja, tekivät samalla parastaan saadakseen syntymään kauhean melun, jottei hän, jos hän sattumalta pääsisikin hallitsijaksi, voisi tietää, mitä kukin heistä oli sanonut.

Näistä erilaisista näkökannoista johtuvat ne menettelyohjeet, joiden mukaan on säännösteltävä äänten laskemis- ja mielipiteiden vertailemistapa, sikäli kuin yleistahto on enemmän tai vähemmän helposti havaittavissa ja valtio enemmän tai vähemmän rappiolla.

On vain yksi ainoa laki, joka luonteensa puolesta vaatii yksimielistä hyväksymistä. Se on yhteiskuntasopimus: sillä yhteiskunnan jäseneksi liittyminen on maailman vapaaehtoisin teko; koska jokainen ihminen on syntynyt vapaaksi ja oman itsensä herraksi, ei kukaan saa, minkä syyn varjolla se sitten tapahtuisikaan, tehdä häntä alamaisekseen ilman hänen suostumustaan. Päättää, että orjan poika syntyy orjaksi, merkitsee samaa kuin päättää, ettei hän synny ihmiseksi.

Jos siis yhteiskuntasopimusta tehtäessä jotkut asettuvat sitä vastustamaan, niin ei heidän vastustuksensa tee sopimusta mitättömäksi; se estää vain heidän ottamisensa muiden joukkoon: he jäävät muukalaisiksi kansalaisten keskelle. Kun valtio on perustettu, merkitsee vakinainen maassa oleskeleminen suostumusta; valtion alueella asuminen on ylimmän valtiovallan alaiseksi taipumista.[45]

Ellei oteta lukuun tätä alkusopimusta, velvoittaa enemmistön ääni aina kaikkia muita; se seuraa itsestään sopimuksesta. Mutta kysyttänee: kuinka saattaa ihminen olla vapaa ja kuitenkin pakotettu noudattamaan tahdonilmaisuja, jotka eivät ole hänen omiaan? Kuinka saattavat vastustajat olla vapaita ja kuitenkin lakien alaisia, joihin he eivät ole suostuneet?

Minä vastaan, että kysymyksen muoto on väärä. Kansalainen suostuu kaikkiin lakeihin, niihinkin, jotka saatetaan voimaan vastoin hänen tahtoaan, jopa niihinkin, jotka rankaisevat häntä silloin kun hän uskaltaa loukata niistä jotakuta. Kaikkien valtion jäsenten pysyvä tahto on yleistahto; sen nojalla ovat he kansalaisia ja vapaita.[46] Milloin kansan kokouksessa esitetään joku laki, niin ei heiltä itse asiassa kysytä, hyväksyvätkö vai hylkäävätkö he tehdyn esityksen, vaan onko vai eikö se ole yleistahdon mukainen, tahdon, joka on heidän tahtonsa; antaessaan äänensä lausuu kukin siitä mielipiteensä, ja äänten laskeminen selvittää yleistahdon suhtautumisen kysymykseen. Milloin siis minun mielipiteeni vastakkainen mielipide voittaa, niin osoittaa se vain sitä, että minä olin erehtynyt ja että se, mitä minä olin pitänyt yleisenä tahtona, ei sitä ollutkaan. Jos minun yksityinen mielipiteeni olisi voittanut, olisin minä tehnyt jotakin toista kuin mitä minä olin tahtonut; juuri silloin en olisikaan ollut vapaa.

Tämä edellyttää, se on kyllä totta, että enemmistöllä on yhä kaikki yleistahdon luonteenomaiset tunnusmerkit: milloin niitä ei sillä enään ole, niin liitytäänpä mihin katsantokantaan tahansa, vapautta ei ole myöskään enään olemassa.

Näyttäessäni ylempänä, millä tavalla yksityistahdot saattavat anastaa yleistahdon aseman julkisissa neuvotteluissa, osoitin myös riittävästi ne keinot, joita sopii käyttää tämän epäkohdan torjumiseksi; tulen siitä asiasta puhumaan vielä myöhemminkin. Mitä tulee siihen äänten suhteelliseen lukumäärään, jonka voi sanoa ilmaisevan tämän tahdon, esitin myös ne periaatteet, joiden mukaan sitä käy arvioiminen. Yhdenkin äänen ero rikkoo tasasuhdan; yksikin vastustaja rikkoo yksimielisyyden; mutta yksimielisyyden ja tasasuhdan välillä voi olla useampia epätasaisiakin jakoja, joihin kaikkiin tämä lukumäärä saattaa pysähtyä aina valtioruumiin tilan ja tarpeiden mukaan.

Kaksi yleistä ohjetta voi olla hyödyksi näitä suhteita säännösteltäessä: ensiksikin, että mitä tärkeämmät ja vakavammat neuvottelut ovat kysymyksessä, sitä enemmän täytyy voittavan mielipiteen lähetä yksimielisyyttä; toiseksi, että mitä suurempaa nopeutta käsitelty asia vaatii, sitä enemmän tulee supistaa äänten jakautumisessa sallittua eroitusta; päätöksissä, jotka on tehtävä heti paikalla, täytyy jo yhden äänen enemmistön riittää. Edellinen menettelyohje näyttää paremmin sopivan lakeihin, jälkimäinen käytännöllisiin asioihin. Joka tapauksessa syntyvät niiden yhtymästä parhaat suhteet, mitä ratkaisevia päätöksiä tekevälle enemmistölle voidaan keksiä.

Kolmas luku.

Vaaleista.

Ruhtinaan ja hallitusmiesten vaaleissa, jotka, niinkuin olen maininnut, ovat yhdistettyjä toimituksia, voidaan käyttää kahta menettelytapaa, nimittäin varsinaista valintaa ja arpaa. Kumpiakin on käytetty eri tasavalloissa, ja vielä tänä päivänäkin nähdään niiden sangen monimutkaisen sekoituksen esiintyvän Venetsian dogin vaaleissa.

"Arvalla tapahtuva valinta", sanoo Montesquieu,[47] "soveltuu hyvin kansanvallan luonteeseen". Myönnän sen, mutta miksi se soveltuu? "Arvonta", jatkaa hän, "on sellainen valitsemistapa, joka ei loukkaa ketään; se jättää kullekin kansalaiselle kohtuullisen toivon päästä kerran isänmaata palvelemaan". Nämä eivät ole mitään syitä.

Jos pidetään mielessä, että päämiesten valinta on hallituksen eikä ylimmän valtiovallan tointa, niin huomataan myös, miksi arvan käyttäminen soveltuu paremmin kansanvallan luonteeseen, koska kansanvallassa asioiden hoito on sitä parempi, mitä yksinkertaisempia siinä tarvittavat toimitukset ovat.

Ei missään todellisessa kansanvallassa hallitusmiehentoimi ole suinkaan mikään etu, vaan raskas taakka, jota ei oikeudenmukaisesti voida sälyttää ennemmin yhden yksityisen hartioille kuin toisenkaan. Laki yksin voi sälyttää tämän taakan sen hartioille, jolle arpa lankeaa: sillä kun tällöin ehdot ovat samat kaikille ja kun valinta ei riipu kenenkään ihmisen tahdosta, ei ole myöskään kysymys mistään yksityisiin kohdistuvasta sovelluttamisesta, joka järkähyttäisi lain yleisluontoisuutta.

Ylimysvallassa valitsee ruhtinas ruhtinaan, hallitus turvaa itse säilymisensä, ja silloin on äänestys varsin paikallaan.

Esimerkki, jonka tarjoaa Venetsian dogin valitsemistapa, vahvistaa vain tätä eroitusta, sitä suinkaan kumoamatta; tämä sekamuoto sopii sekahallitukselle, sillä on erehdys pitää Venetsian hallitusta todellisena ylimysvaltana. Ellei kansalla olekaan siellä mitään osaa hallitukseen, niin on aatelisto siellä kansaa itse. Suuri joukko köyhiä jalosukuisia ei ole milloinkaan päässyt hallitusmiehen virkoja lähellekään, eikä heillä ole aateliudestaan muuta hyvää kuin tuo turha ylhäisyyden arvonimi ja oikeus olla läsnä Suuren Neuvoston istunnoissa. Mutta kun tämä Suuri Neuvosto on taas yhtä mieslukuinen kuin meidän geneveläinen Yleisneuvostomme, niin ei sen jalosukuisilla jäsenillä ole sen suurempia etuoikeuksia kuin meidän pelkillä kansalaisillamme. On epäilemätöntä, että ellei oteta huomioon näiden molempien tasavaltojen suunnatonta erilaisuutta, Genève'in porvaristo vastaa täsmälleen Venetsian ylimystöä, meidän syntyperäiset kansalaisemme ja asukkaamme vastaavat Venetsian kaupunkikuntalaisia ja kansaa, meidän talonpoikamme mantereen alamaisia. Miltä puolelta siis tarkasteltaneekin tätä tasavaltaa, jos sen suuruus poistetaan laskuista, ei sen hallitus ole ylimysvaltaisempi kuin meidänkään: ainoa eroitus on siinä, että kun meillä ei ole elinijäksi valittua päämiestä, meidän ei ole samassa määrin tarvis käyttää arpaa.

Arvalla tapahtuviin vaaleihin liittyisi varsin vähän haittoja todellisessa kansanvallassa, missä kaikki olisivat tasa-arvoisia yhtä hyvin tapojen ja kykyjen kuin periaatteiden ja varallisuussuhteidenkin puolesta ja missä siis valinta olisi kutakuinkin samantekevä. Mutta minä olen jo sanonut, että todellista kansanvaltaa ei ole lainkaan olemassa.

Milloin suoraa valintaa ja arpomista käytetään sekaisin, on edellisen täytettäväksi jätettävä paikat, jotka vaativat erikoisia kykyjä, kuten esim. sotilasvirat; jälkimäinen sopii sellaisiin toimiin, joissa riittävät terve järki, oikeudentunto, rehellisyys, niinkuin esim. tuomarintoimiin, koska hyvin järjestetyssä valtiossa nämä ominaisuudet ovat yhteisiä kaikille kansalaisille.

Arpomisella ja äänestyksellä ei ole mitään tekemistä yksinvaltaisessa hallituksessa. Kun yksinvaltias on oikeudellisesti ainoa ruhtinas ja hallitusmies, kuuluu hänen apulaistensa valinta yksinomaan hänelle. Kun pappi de Saint-Pierre[48] ehdotti lisättäväksi Ranskan kuninkaan neuvoskuntien lukua ja niiden jäsenet valittaviksi suljetulla lippuäänestyksellä, ei hän huomannut, että hän ehdotti muutettavaksi hallitusmuotoa.

Minun olisi vielä puhuttava äänten antamisesta ja keräämisestä kansankokouksissa; mutta ehkäpä historiallinen esitys roomalaisten vastaavista menettelytavoista selittää havaannollisemmin kaikki ne ohjeet, mitä minä voisin antaa. Ymmärtäväisen lukijan sopii kylläkin tarkastella hiukan yksityiskohtaisemmin, kuinka yleisiä ja yksityisiä asioita käsiteltiin kahdensadantuhannen miehen neuvostossa.

Neljäs luku.

Roomalaisista kansankokouksista.

Meillä ei ole minkäänlaisia varmoja muistomerkkejä Rooman alkuajoista; onpa hyvin luultavaa, että suurin osa kaikesta siitä, mitä niistä kertoellaan, on pelkkää tarua;[49] ja yleensäkin puuttuu meiltä täydellisimmin juuri opettavin osa kansojen aikakirjoja, nimittäin niiden syntymän historia. Kokemus näyttää meille joka päivä, mistä syistä saavat alkunsa valtakuntien kumoukset; mutta kun ei nykyään enää synny kansoja, on meidän pakko melkein kokonaan turvautua arveluihin, selittääksemme, kuinka nämä valtakunnat ovat muodostuneet.

Tavat, joiden huomataan olevan käytännössä, todistavat ainakin, että näillä tavoilla on ollut alkunsa. Perimätietoja, jotka koskettelevat tätä alkua, sellaisia perimätietoja, jotka nojautuvat arvokkaimpiin lähteisiin ja joita tukevat vankimmat syyt, tulee pitää luotettavimpina. Siinä menettelyohjeet, joita olen koettanut seurata tutkiessani, millä tavoin maailman vapain ja mahtavin kansa harjoitti ylintä valtiovaltaansa.

Rooman perustamisen jälkeen jaettiin syntyvä tasavalta, s.o. perustajan sotajoukko, jonka muodostivat albalaiset, sabinilaiset ja muukalaiset, kolmeen luokkaan, jotka tästä jaosta saivat nimekseen tribus. Jokainen näistä tribuksista jaettiin edelleen kymmeneen kuriaan, ja jokainen kuria taas dekurioihin, joiden etunenään asetettiin kurioneiksi ja dekurioneiksi nimitetyt päälliköt.

Paitsi tätä otettiin kustakin tribuksesta sata ratsumiestä eli ritaria käsittävä joukko, jota sanottiin kenturiaksi: mistä nähdään, että nämä jaoitukset, jotka eivät olleet kovinkaan tarpeellisia alottelevassa kaupungissa, olivat lähteneet aluksi yksinomaan sotilaallisista tarkoitusperistä. Mutta näyttää kuin olisi vaistomainen suuruuden aavistus johdattanut pientä Rooman kaupunkia jo ennakolta laatimaan maailman pääkaupungillekin soveltuvan järjestysmuodon.

Tästä ensimäisestä jaosta syntyi kuitenkin ennen pitkää muuan epäkohta, se nimittäin, että kun albalaisten tribus[50] ja sabinilaisten tribus[51] pysyivät aina samalla kannallaan, mutta muukalaisten tribus[52] kasvoi kasvamistaan, koska näitä muukalaisia virtasi kaupunkiin lakkaamatta lisää, tämä viimeksi mainittu tribus paisui piankin molempia toisia suuremmaksi. Tämän vaarallisen haitan poistamiseksi keksi Servius sen apukeinon, että hän muutti jakoperustuksen, pannen kumoamansa rotujaon tilalle toisen, jonka pohjana oli kunkin tribuksen asuntopaikka kaupungissa. Kolmen tribuksen asemasta muodosti hän neljä, joista kukin piti hallussaan yhtä Rooman kukkulaa ja sai nimensä sen mukaan. Poistaessaan näin olevan eriarvoisuuden, ehkäisi hän sen syntymisen myös tulevaisuudessa; ja jottei tämä jako olisi ainoastaan paikkojen, vaan ihmisten jako, kielsi hän yhden kaupunginosan asukkaita muuttamasta toiseen, mikä esti rotuja sekaantumasta.

Hän teki myös kolmen vanhan ratsumieskenturian lukumäärän kaksinkertaiseksi ja liitti niihin kaksitoista uutta, mutta yhä entisillä nimillä: yksinkertainen ja älykäs keino lopullisesti eroittaa ritaristo kansasta, ilman että tämä jälkimäinen sai syytä nurkumiseen.

Näihin neljään kaupunkitribukseen lisäsi Servius viisitoista uutta, joita nimitettiin maalaistribuksiksi, koska ne olivat syntyneet yhtä moneen piiriin jaetun maaseutuympäristön asukkaista. Myöhemmin muodostettiin yhtä monta uutta tribusta lisää, ja lopulta oli Rooman kansa jaettu kolmeenkymmeneenviiteen tribukseen; lukumäärä, joka pysyi sellaisenaan aina tasavallan viimeisiin päiviin asti.

Tästä kaupungin tribuksien ja maaseudun tribuksien eroittamisesta oli muuan huomiota ansaitseva seuraus, koska siitä ei ole olemassa muuta esimerkkiä ja koska Rooman oli sitä kiittäminen sekä tapojensa säilymisestä että valtansa laajenemisesta. Olisi luullut kaupunkitribusten piankin anastavan kaiken vallan ja kaikki kunniapaikat ja kaikin tavoin alentavan maalaistribusten arvoa: tapahtui aivan päinvastoin. Onhan tunnettu ensimäisten roomalaisten mieltymys maalaiselämään. Tämän mieltymyksen oli heihin istuttanut viisas yleisien olojen järjestäjä, joka yhdisti vapauteen maalaistyöt ja sodan toimet ja joka niin sanoaksemme karkoitti kaupunkiin taiteet, käsityöt, juonittelut, rikkauden ja orjuuden.

Koska nyt kaikki, mitä Roomalla oli mainiota ja etevää, eli maalla ja muokkasi peltoa, totuttiin näin etsimään tasavallan tukeita vain sieltä. Koska tämä toimiala oli edelleen kaikkein arvokkainten patriisien toimialaa, kunnioittivat sitä kaikki: maalaisten yksinkertaista ja uutteraa elämää pidettiin Rooman porvarien joutilasta ja velttoa elämää parempana; ja moni, joka olisi kaupungissa ollut vain onneton alhaisolainen, muuttui maanviljelijänä kunnioitetuksi kansalaiseksi. Eivätpä perustaneet meidän ylevämieliset esi-isämme, sanoi Varro, ilman syytä maalaiskyliimme näiden väkeväin ja urhoollisten miesten taimitarhaa, jotka puolustivat heitä sodan ja ruokkivat heitä rauhan aikana. Plinius sanoo suoraan, että maalaistribuksia pidettiin arvossa niihin kuuluvien miesten tähden, kun sensijaan kaupungin tribuksiin siirrettiin pelkureita, joita tahdottiin häpeällä rangaista. Kun sabinilainen Appius Claudius asettui Roomaan asumaan, osoitettiin hänelle suurta kunnioitusta ja hänet kirjoitettiin erääseen maalaistribukseen, joka sittemmin omaksui hänen perheensä nimen. Vihdoin liitettiin vapautetut orjat johonkin kaupunkitribukseen, mutta ei milloinkaan maalaistribukseen; eikä koko tasavallan aikana esiintynyt ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku näistä vapautetuista olisi päässyt hallitusmiehen virkaan, vaikka hän olikin päässyt kansalaiseksi.

Tämä menettelytapa oli mainio; mutta se ajettiin niin pitkälle, että siitä oli lopulta seurauksena järjestyssääntöjen muutos ja epäilemättä väärinkäytöksiin johtava muutos.

Ensiksikin sallivat sensorit, vallattuaan jo aikoja sitten oikeuden siirtää mielivaltaisesti kansalaisia yhdestä tribuksesta toiseen, useimpien kirjoittautua mihin tribukseen he vain halusivat: lupa, joka varmastikaan ei kelvannut mihinkään ja joka vain riisti sensorintoimelta yhden sen tärkeimpiä vaikutuskeinoja. Kun lisäksi suuret ja mahtavat kirjoittautuivat kaikki maaseudun tribuksiin ja kansalaisiksi päässeet vapautetut jäivät alhaison kanssa kaupungin tribuksiin, ei tribuksilla yleensä enään ollut kotipaikkaa eikä aluetta, vaan olivat ne kaikki niin sekaisin, ettei voitu enään eroittaa kunkin tribuksen jäseniä muutoin kuin luetteloihin turvautumalla, niin että tribus-nimityksen merkitys muuttui aineellisesta henkilölliseksi tai haihtui pikemminkin melkein haavekuvaksi.

Tapahtui edelleen, että kun kaupungin tribukset joutuivat helpommin saapuville, olivat ne useinkin voimakkaimpana aineksena kansankokouksissa ja myivät valtion niille, jotka suvaitsivat ostaa niihin kuuluvan roskaväen äänet.

Kun yleisten olojen järjestäjä oli muodostanut kymmenen kuriaa kuhunkin tribukseen, kuului silloin kaupungin muurien suojassa asuvaan koko Rooman kansaan kolmekymmentä kuriaa, joista jokaisella oli omat temppelinsä, jumalansa, virkamiehensä, pappinsa ja juhlansa; näiden juhlien nimenä oli compitalia, ja olivat ne samanlaisia kuin ne paganalia-juhlat, joita maalaistribukset myöhemmin panivat toimeen.

Serviuksen toimittaessa uutta jakoa ei tätä lukumäärää kolmekymmentä voitukaan tasaisesti jakaa hänen neljän tribuksensa kesken, minkä tähden ei hän halunnutkaan siihen lainkaan koskea, niin että kuriat muodostivat tribuksista riippumatta toisen Rooman asukkaiden jaon: mutta kurioista ei ollut puhettakaan maalaistribuksissa eikä niihin kuuluvan väestön keskuudessa, koska tribusten kehityttyä puhtaaksi yhteiskunnalliseksi laitokseksi ja sotajoukkojen noston tultua toisella tavalla järjestetyksi Romuluksen sotilaalliset jaoittelut olivat käyneet tarpeettomiksi. Vaikka siis jokainen kansalainen olikin kirjoitettu johonkin tribukseen, eivät läheskään kaikki kuuluneet kurioihin.

Servius pani toimeen kolmannenkin jaoituksen, joka ei ollut missään yhteydessä molempien edellisten kanssa ja josta seurauksiltaan tuli tärkein niistä kaikista. Hän jakoi koko Rooman kansan kuuteen luokkaan, joita hän ei eroittanut paikan eikä miesluvun, vaan omaisuuden perusteella, niin että ensimäiset luokat kuuluivat rikkaille, viimeiset köyhille ja keskimäiset keskinkertaisen varallisuuden haltijoille. Nämä kuusi luokkaa oli edelleen jaettu 193:een pienempään osastoon, joita sanottiin kenturioiksi; ja näiden osastojen suhde oli sellainen, että ensimäinen luokka käsitti niistä yksinään enemmän kuin puolet ja viimeinen muodosti vain yhden ainoan. Täten oli vähimmin mieslukuisassa luokassa eniten kenturioita, ja koko viimeinen luokka laskettiin vain yhdeksi alaosastoksi, vaikka se sisälsi yksinään yli puolet Rooman asukkaista.

Jotta kansa ei huomaisi niin hyvin tämän viimeisen järjestelyn seurauksia, koetti Servius antaa sille sotilaallisen näön: toiseen luokkaan liitti hän kaksi kenturiaa aseseppiä ja neljänteen kaksi kenturiaa sotakoneiden tekijöitä. Kussakin luokassa, paitsi viimeisessä, eroitti hän nuoret vanhoista, s.o., ne, joiden oli velvollisuus kantaa aseita, niistä, jotka ikä siitä laillisesti vapautti: mikä eroitus pakotti vielä useammin kuin omaisuuden eroitus toimittamaan arvioimisen tai laskemisen. Edelleen määräsi hän kokoukset pidettäviksi Mars-kentällä, minne kaikkien niiden, jotka olivat sotapalvelusijässä, oli saavuttava aseineen.

Syynä siihen, miksi hän ei viimeisessä luokassa noudattanut tätä nuorten ja vanhojen jakoa, oli se seikka, ettei siihen kuuluvalle alhaisolle myönnetty kunniaa kantaa aseita isänmaan puolustamiseksi: täytyi olla oma kotiliesi sillä, joka halusi oikeutta sitä varjella; ja kaikkien noiden lukemattomien kulkurirenttujen laumassa, jotka nykyään loistavat kuningasten sotajoukoissa, on tuskin ainoatakaan, jota ei olisi halveksien karkoitettu roomalaisesta kohortista, silloin kun sotilaat olivat vielä vapauden puolustajia.

Viimeisessä luokassa eroitettiin kuitenkin vielä proletaarit niistä, joiden nimenä oli capite censi. Edelliset, jotka eivät sentään olleet perin vailla kaikkea omaisuutta, antoivat ainakin kansalaisia valtiolle, joskus sotilaitakin pakottavissa tilaisuuksissa. Sitävastoin pidettiin taas niitä, joilla ei ollut kerrassaan mitään ja joita voitiin laskea vain pääluvun mukaan, täydellisesti mitättöminä ja arvottomina, ja Marius suvaitsi ensimäisenä värvätä heitä sotajoukkoihinsa.

Käymättä tässä ratkaisemaan, oliko tämä kolmas jaoitus itsessään hyvä vai huono, luulen voivani vakuuttaa, että vain ensimäisten roomalaisten yksinkertaiset tavat, heidän epäitsekkyytensä, heidän mieltymyksensä maanviljelykseen, heidän kaupankäynnin ja voitonhimon halveksuntansa saattoivat tehdä sen käytännössä mahdolliseksi. Missä on nykyaikainen kansa, jonka keskuudessa nielevä ahneus, levottomuuden henki, juonittelut, alituiset siirtymiset, lakkaamattomat varallisuuden mullistukset sallisivat sellaisen laitoksen pysyä pystyssä kaksikymmentä vuotta hämmentämättä perinpohjin koko valtiota? On myöskin tarkoin huomattava, että ankarat tavat ja arvioimisperiaatteet, joilla oli suurempi vaikutusvalta kuin tällä järjestelmällä, oikoivat Roomassa sen virheitä, ja että monikin rikas mies alennettiin köyhien luokkaan, jos hän oli liiaksi pöyhkeillyt rikkaudellaan.

Kaikesta tästä käy helposti ymmärrettäväksi, miksi melkein aina puhutaan vain viidestä luokasta, vaikka niitä todellisuudessa oli kuusi. Kuudetta luokkaa, joka ei tuottanut sotilaita armeijalle eikä äänestäjiä Mars-kentälle[53] ja jota ei tuskin lainkaan käytetty tasavallassa, otettiin harvoin lukuun.

Sellaiset olivat Rooman kansan eri jaoitukset. Katsokaamme nyt, millaisia seurauksia niistä oli kansankokouksissa. Laillisesti kutsuttujen kokousten nimenä oli comitia; niitä pidettiin tavallisesti Rooman torilla tai Mars-kentällä ja sanottiin niitä kuriakokouksiksi, kenturiakokouksiksi ja tribuskokouksiksi niiden kolmen jakomuodon mukaan, joita noudattaen ne oli järjestetty. Kuriakokoukset olivat Romuluksen säätämiä, kenturiakokoukset Serviuksen asettamia ja tribuskokoukset kansantribuunien hankkimia. Ei mikään laki saanut lopullista vahvistustaan, ei ainoatakaan virkamiestä valittu muualla kuin kansankokouksissa; ja kun ei ollut ainoatakaan kansalaista, joka ei olisi kuulunut johonkin kuriaan, kenturiaan tai tribukseen, seuraa siitä, ettei ainoakaan kansalainen ollut suljettu äänestysoikeudesta ja että Rooman kansa oli todella sekä oikeudellisesti että asiallisesti ylin valtiovalta.

Jotta kokoukset oli laillisella tavalla toimitettu ja jotta niissä tehdyillä päätöksillä oli lain voima, tarvittiin kolme ehtoa: ensiksi, että se virkakunta tai hallitusmies, joka ne kutsui kokoon, omasi sellaiseen tehtävään kuuluvan vallan; toiseksi, että kokousta pidettiin jonakin lain sallimana päivänä; kolmanneksi, että ennusmerkit olivat suotuisia.

Ensimäisen säännöksen syytä ei ole tarvis selittää. Toinen kuuluu yleisiin järjestysasioihin: niinpä kansankokousten pito ei ollut sallittu juhla- tai markkinapäivinä, jolloin maaseutulaiset tulivat Roomaan asioilleen ja jolloin heillä ei siis ollut aikaa viettää päiväänsä torilla. Kolmannella piti senaatti aisoissa kopeata ja levotonta kansaa ja hillitsi sopivasti kumouksellisten tribuunien kiihkoa, vaikka nämä jälkimäiset keksivätkin monet keinot tästä esteestä vapautuakseen.