— Kuulehan tätä.
— Mitähän tuo nyt on… pari kymmenpennistä helisee ja… — mutta vaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.
— Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus!
Mutta odotahan sinä!
Hän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin elein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa helmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan ja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.
— Mitäs sanot? — ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.
— Ja entäs täällä, — jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, — juustoa, makkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa… Pistäysin saman tien hallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan, sillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas ilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!… Eikö sillä sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja sitte kun siitä pääsee… ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.
— Noita sinun puheitasi! — sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi tarttua miehensä keveä mieliala.
— Ja sitten, kuulehan, — jatkoi mies näppiä lyöden, — kävin myös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa palveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi oikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja valitse vain… Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin, sanalla sanoen rikastumaan.
* * * * *
Illalla kun he olivat jo makuulla, sanoi rouva:
— Miksikähän siitä tuosta Kankkusen rouvasta on niin vastenmielistä, että me otamme palvelustytön?
— Kuinka niin, mistä sinä sellaista päätät?
— Kun puhuin hänelle äsken, että meille pitäisi huomenna tulla palvelijan, sanoi hän että me sen suotta otamme elättääksemme ja samoin hän tätäkin ennen hankasi vastaan kun meillä oli aikomus ottaa palvelustyttö.
— Mitä se sitte hänelle kuuluu?
— Minä luulen että hän pitää noista lapsista niin että hän on tavallaan mustasukkainen ja pelkää palvelijan tultua niiden vieraantuvan hänestä.
— Niinkö lie, — sanoi mies unisena, käänsi kylkeä ja nukkui.
Aamulla he sitte saivat palvelustytön ja lähtivät illalla yhdessä käymään eräiden tuttavainsa luona, jättäen lapset tytön huostaan.
Seuraavana aamuna istui herra Saarela pöytänsä ääressä ja kuuli porraskäytävästä kiivasta puhetta. Kohta sen jälkeen tuli hänen vaimonsa hyvin kuohuissaan sisälle.
— Kuulitko sinä… En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään lapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko yöksi kylää laukkaamaan… Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt hakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin että kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo nukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet vielä silloin… Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.
Syvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela miestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin pimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.
— No sepäs… mikä siihen nyt on mennyt? — sanoi mies, hänkin yhtä hämmästyneenä.
— No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja pyytää anteeksi, — jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin sillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa hälventääkseen.
* * * * *
Kun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen vaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.
— No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen naapuritar vai?
— Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä hävittömimmin.
— Mitä varten? — kysyt mies kiristyvällä äänellä.
— Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me nälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset muka saa nukkua… Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat soittamasta ja herkesivät kuuntelemaan….
— Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta ovelle?
— En minä voinut muuta kuin itkeä, — sanoi vaimo masentuneesti, — teki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten hyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin… ettei niitä muka hoideta.
— Eikä se siinä vielä kaikki ole, — jatkoi hän ja hänen poskilleen ilmausi punaisia täpliä. — Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni kuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja toiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa, kuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat nälkään kuolleet…
Mies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun purskahtamaisillaan:
— Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa, joita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista palattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa nimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat vielä pukematta ja pesemättä… poika vasta kastellutkin itsensä, niin minä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä. Mutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani huolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin viedä… ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista. Muistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta nyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa sinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta… Oh, tunnen ihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia toisilleen, kun he lapsiamme osottelivat… Ja nyt olen varma siitäkin että hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt ja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua…
— Kylläpäs se… Semmoinenko se pohjaltaan olikin! — puhkesi mies kuin yksinään sanomaan.
Sitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin. Kummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on olevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai joka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä sammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.
Pitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: — Mutta kuinka tämä sittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu se väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi mitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden pohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä…
Hän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä äskeisistä mielenliikutuksista.
— Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, — sanoi mies, — me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia… ja olemme muita pitäneet samanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se, joka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.
— Niinkö se lie? — huokasi vaimo alakuloisesti ja ikäänkuin äskeistä ajatusjuoksuaan jatkaen lisäsi hän:
— Ja tiedätkö, minua on ruvennut niin inhottamaan se ihminen. Kun näen hänet tuolla porraskäytävässä, niin on kuin olisin käärmeen päälle astumaisillani. En tahtoisi nähdä häntä enää… enkä muistaakaan.
Mies nousi kävelemään ja muutamia kertoja lattian yli kulettuaan pysähtyi hän vaimonsa eteen ja ikäänkuin koettaen väkivoimin mielialaa kohottaa lausui teennäisellä reippaudella:
— Mutta nyt muutammekin kurssia. Haemme uuden asunnon emmekä päästä ketään lähellemme. Ihan huomenna ryhdymme huoneita etsimään!
Mutta kun hän ei tuntenut itsekään ikävästä, mielialasta vapautuneensa, istui hän uudelleen ja jäi katsomaan vaimoaan, jonka kasvoilla, näkyi yhä jonkunlainen säikähtynyt ilme.
OIKEUDESSA.
Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.
Anatole France.
Odotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta hyväntuulisuudelta.
Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla äänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan jutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli hänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja miettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin luona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt vain sen kiusallisemmaksi.
Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta astui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä oikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui pöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka papereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili tuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla sivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla häntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa välissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen muotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.
Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien kaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa tarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista ja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä kuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.
Silloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.
Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin oli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta, rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä ilmottaen asiaan kaksi todistajaa.
Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn puoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.
Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen, ryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi hän:
— … olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun sitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan tulevan vastaan… ja kun me olemme vanhoja tuttuja — minähän olin renkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin silloin monta kujetta — niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan, löin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut tuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin häntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne, Kaakisen Anttihan minä…
Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti hän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen tapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki ympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:
— Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain leikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen…
— Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa tilaisuudessa? — keskeytti puheenjohtaja.
Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti puheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku salainen koukku.
— Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin iloisimmillaan… eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan… Niin etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden nimessä ja noin vain leikinvarjolla…
Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa lähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla tapahtunut.
— Nappiko? — puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan jatkamaan. — Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut… ja eikähän ne napit aina niin lujassa…
Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet vakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat rypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.
Vahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä vastaajan näköisen miehen — hän silmäili tarkkaan Kaakista — pitävän rinnuksista muuatta herrasmiestä.
Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.
Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään asian oikealta kannalta.
— … tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani ollut mitään pahaa tarkotusta… ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin, ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan muuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä tarkotan… ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin… ymmärtäähän oikeus ettei…
Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän poistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.
Sitä ei kestänyt kauan. Kymmenisen minutin kuluttua sai Kaakinen uudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyä entiselle paikalleen luki oikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut tulleen toteennäytetyksi, että vastaaja kuorma-ajuri Antti Kaakinen tästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan häiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn ja katsoi oikeus sen johdosta mitä oli tullut toteennäytetyksi oikeaksi tuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6 §:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa — vastaaja kun ei ollut ennen ollut syytteessä — sadan markan sakkoihin, jotka varain puutteessa oli kuitattava 20 vuorokauden vankeudella.
Vastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli lukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja virkkoi:
— Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko… Eihän sitä nyt leikistä… sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan leikkiä…
Puheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen, laski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka käsitti että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi ovea kohti, mutta epäröi hetken ja kysyi uudelleen puheenjohtajaan kääntyen:
— Tuota, miten pian se on sitte maksettava?
Puheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata tuohon kysymykseen, joka ei kuulunut enää asiaan, mutta virkkoi sitte kuitenkin:
— Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot viimeistään maksettavat.
Kaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan, voisiko hän sen kuuden kuukauden kuluessa suorittaa. Saatuaan laskunsa suoritetuksi, pudisti hän päätään ja lausui ulos mennessään alakuloisesti:
— Kyllä kai sitä sitte täytyy käydä istumassa.
ERÄÄN HUVILA-ASUKKAAN HUOMIOITA.
Naturam expelles furca, tamen usque recurret.
Latin. sananl.
[Hätyytä vaikka kuinka luontoa, kuitenkin se kaikkialla ottaa oikeutensa takaisin.]
Kun syyskuun kuluessa kesäasukkaat muuttavat kaupunkiin, kun puistot ja lehdot ensin kellastuvat ja sitte kokonaan riisuutuvat kesäverhoistaan ja kasvitarhoissa ylösalaisin mulistetut penkit ja käytävillä ajelehtivat mädät kasvienvarret enää muistuttavat kesästä, silloin me vakinaiset huvila-asukkaat sulkeudumme ikäänkuin koteroihin. Teillä ja kujanteilla, joiden yli säleaidasta piittaamatta pihlajat nojautuvat kuin paisuvan punaisina hohtavain marjaterttujensa painamina, ei näy enää iltahämyssä porttien luona tai aitojen yli keskustelevia palvelustyttöjä, ei viheriän kuulakan lehtiverkon alla keinuvissa riippumatoissa kirja silmillä uneksivia kesäluvan viettäjiä, ja puiden keskeltä vilkkuvat keinut ovat pitkäksi aikaa pysähtyneet tai autioksi jätetyn huvilan avaralle verannalle nostetut. Kiiruusti ja itseensä sulkeutuneina kulkevat ne uskolliset, jotka ovat huvilakaupunkiin talveksi jääneet, asemalle ja sieltä ostoksineen tai kirjoineen takaisin, kätkeytyäkseen taas päiväkausiksi puiden keskellä ja pensasaitojen takana lymyäviin huviloihin.
Mutta kesäkuun alussa taas kaikki muuttuu, puistot ja kentät pukeutuvat kiiruusti kesäväreihinsä ja päivänsäteet pujotteleivat vereksen lehtiverkon läpi tunnustelemaan huvilain valkoisia, vihreitä ja keltaisia seiniä ja laskemaan vallatonta leikkiä puutarhapeilien kanssa. Huonekaluvaunuja mennä notkuilee pitkin mutkittelevia puistokujia ja kaikkialta kuuluu lasten ja lintujen keväistä ilonpitoa.
* * * * *
Minulla, piinttyneellä vanhallapojalla, on omat merkkini, joista päättelen vuodenaikojen vaihtumiset. Tarvitsematta täältä toisessa kerroksessa olevasta huoneestani minnekään poistua ja yleensä ajankulusta mitään tietää, näen minä sesonkimme alkaneeksi seuratessani liikettä pihalla olevan kaivon ympärillä, mikä on kohtisuoraan ikkunani edessä. Heti muuttopäivistä alkaen vallitsee sen ympärillä vilkas liike. Kun useista naapurihuviloista puuttuu kokonaan kaivo tai sattuu se toisissa olemaan kelpaamattomassa kunnossa, saa meidän huvilamme kaivo runsaasta ja kristallikirkkaasta sisällöstään täyttää ne ämpärit, pesukannut ja karahvit, joita päivän pitkään ympäristön naisväen saattamana sen luo vaeltaa.
Jo monena kesänä on minulle tuottanut huvia täältä työpöytäni takaa kätköstä tarkastella noita monia naisia ja heidän erilaisia liikkeitään ja asentojaan, kun he tulevat kaivolle, laskevat astian maahan, ottavat pitkän varren päässä olevan kiulun ja upottavat sen kaivoon. Parhaasta päästä ne ovat palvelustyttöjä, mutta usein, vallankin muuttoselkkausten aikana, käy siellä rouvia ja neitejä. Avopäin ja kotoisessa puvussa ne tulevat eivätkä näytä aavistavankaan, että erään akkunan takana yksinäinen vanhapoika seuraa heidän pienimpiäkin liikkeitään. Mutta välistä minä sentään karkaan lymypaikastani esiinkin. Kun joku hento tyttönen turhaan ponnistelee ja jännittää ruumistaan, saadakseen raskaan kiulun paikalleen kaivonkannen harjalle, silloin minä tohvelit jalassa juoksen ulos auttamaan häntä ja olen tyytyväinen palkaksi saamastani kainosta punastuksesta ja sirosta niiauksesta.
Jos niillä jokaisella onkin omat eri liikkeensä ja asentonsa, niin kaikille niille on sentään ominaista välttää joka tilassa epämiellyttäviä asentoja, olipa sitten etteivät he luule kenenkään heitä tarkastelevankaan. Aivankuin se pieni tyttö pahanen, joka eräässä Gallenin porilaisista freskoista seuraa uteliaana linnunampumista, näyttää päinvastoin kuin kulmikas ja yksistään tuohon linnuntähystämiseen kaikki sielunvoimansa keskittänyt pikku veljensä joka hetki kuin vaistomaisesti huolehtivan asentonsa ja kasvonilmeidensä miellyttävyydestä, muistavat nuo kaivollamme käyvät rouvat ja neitoset alas kumartuessaan tai vettä astiaan kaataessaan alati olla varuillaan, että vartalon ääriviivojen pyöreys ilmenisi mahdollisimman edullisena. On välistä sula nautinto nähdä, kuinka sirosti ja miellyttävästi jotkut hoikat ja notkeavartaloiset neitoset suoriutuvat kaikista noista veden ottamisessa esiin tulevista liikkeistä.
* * * * *
Viime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen, jota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja käytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja myöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea tukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa olevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään päättäen näyttänyt.
Utelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja sallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä. Hän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme ilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän aina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.
— Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä kaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.
— Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään konttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet kesän ajaksi tänne.
— Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.
Pidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta kertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin mielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen vallan toisissa oloissa.
* * * * *
Viereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia kesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä päivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen. Kätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet mitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin synnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan pelastaa.
Hänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin päästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä ympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla. Silloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun luokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä oli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle. Jostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman vanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti auttaa lisäksi.
Sairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi ajettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti hän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli nopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin kiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti. Kivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat aivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli avoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin epämääräistä vihaa.
Eteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti kerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa kätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien varrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme nainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja kesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin olivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää viettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät he äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten kantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he ympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut ja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne ilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta tunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat kohtelevan mykällä vihamielisyydellä.
Niin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista huvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä, joten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät vain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo omituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui asemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen savua tupruttava juna.
Kun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta kotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli hentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin mustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä oli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa että hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta — hän oli nimittäin avopäin — ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin tyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.
Siinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän oli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä aina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan luona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä erikoisesti merkille panemaan.
Katsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli minulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen halu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet sairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen kanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni teinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä vain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja, joista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:
— Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?
Hän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle jotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani, mutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:
— Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen mies ja lisäksi yksinäinen mies.
Tällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan aivankuin itkuun purskahtamassa.
Erottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja omantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä sanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina päivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin peruuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan elämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.
* * * * *
Silloin oli tavattoman kaunis päivä ja kuten tavallista lähdin minä aamukahvin juotuani joelle uimaan. Tapani mukaan poikkesin minä rantaan johtavalta polulta syrjään ja kulin omia teitäni, voidakseni siellä tiheän viidakon keskellä, päivän kuumasti paahtaessa ja hyönteisten suristessa kuvitella olevani tropikkimaiden ihminen.
Eteenpäin kulkiessani ja oksia syrjään taivuttaessani aukeni sieltä villin pensaston keskeltä eteeni tosi idyllinen taulu. Ruohikossa olevan öljykeittiön päällä porisi kirkkaaksi kiillotettu kahvipannu, maahan levitetyllä liinalla oli leipäkori ja kupit ja niiden vieressä istui hihasillaan oleva mies, polvellaan nuori nainen. Yritin kiiruusti palata takaisin, mutta tuntiessani samalla tuon tyttömäisen pikku rouvan, viivähdin kuin tahtomattani pienen hetken paikallani.
He eivät huomanneet minua. Mies piti kohotetussa kädessään sokeripalaa, jota pieni ja tuuheakarvainen koira kahdella jalalla tanssien koetti tavotella. Rouva nauroi iloisesti ja kun mies pudotti sokeripalan koiran suuhun, kietoi hän kätensä miehen kaulaan ja katsoi häntä hellästi silmiin, jonka jälkeen kumpikin varustausi kaikesta päättäen pitkään suudelmaan. Minä annoin syrjään työntämäni pensaanoksan vaipua hiljaa paikalleen ja pujottelin toisen kautta rantaan.
ERÄÄN VAINAJAN KIRJEISTÄ
Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.
Volter Kilpi.
Hyvä veli!
Olen pitkään vaiennut ja kun nyt vihdoinkin ryhdyn sinulle kirjottamaan, niin vaivaa mieltäni epävarmuus ja tuntuu kovin vaikealta saada sanotuksi se, mikä minut on velvottanut tätä kirjettä kyhäämään. Tuntuu myöskin kuin kavalasti käyttäisin hyväkseni sinun etäällä oloasi, sillä tiedänhän että sinä kaikin mokomin estäisit minua panemasta päätöstäni toimeen, ja onpa aivankuin tätä kirjottaessani näkisin sinut edessäni, kasvot jännittyneinä ja silmäterät laajentuneina sekä kuulisin sinun sanovan: "Mutta oletko sinä ihan hullu!… Eihän nyt missään nimessä!" j.n.e.
Mutta mitäkö tämä kaikki on? Kuinka vaikea minun onkaan kirjottaa näitä sanoja, joita tiedän sinun parin päivän kuluttua tuskallisesti jännittyneenä lukevan ja kuinka harras halu minulla olisikaan säästää sinua kaikesta tästä, mutta sitä en voi! Mihinkäkö tämä kaikki sitte tähtää? kuulen sinun kärsimättömästi huudahtavan. Kaiketi sinä jo arvaatkin, sillä tiedäthän minun monesti jo olleen sangen lähellä elämän viimeistä rajaa.
Sitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä sanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa asiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten yhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy unhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä itsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä puolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena. Johdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai olenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä mielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin pakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.
Tapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin elämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää tietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta ja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja mielivaltaiseen selitykseen: "Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä." Itse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan selittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta selittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni seikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään voivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se jo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes ymmärtävän tekoni, vaikket sitä sitte hyväksyisikään.
Ja hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä kuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja äärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa harkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan ypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä — joita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan — ja yleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen vaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni tuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen oikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni, etten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin raskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä nyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan oikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että teen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan, jolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain kiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.
Mitään moraalista syytä tässä ei ole — ja et kai sellaista pelännytkään? "Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut taloudellinen ahdinko," tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä selityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten lopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä pohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä selon ottaisi — eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain olet niistä selvillä.
* * * * *
Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten muistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias I:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut, ettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian opin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut pitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän tilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän kerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä mielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka päättyi niin että minä keskeytin työni — oikeastaan siten että kiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa — ja heitin hänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä muotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään ottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen jo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.
Sen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta lainaa, mutta vastoin odotustani — hän oli kerran lupaillut minulle rahallista apuaan — ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki vielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia vastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään olekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on esiin kasonnut.
Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä. Sinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä sieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä alinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena, joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista ei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista — sellaista se juuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle, vaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa tapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.
Kun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema, jonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin tiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan keskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän vastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut mitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten ulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni palauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä työhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten tekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on siirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen tilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla olen aina pahimman pulan päältäni torjunut — saadakseni sitte taas jonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä selville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan johtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi minua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina kuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä tästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin työ minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan kutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella hetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön ryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka vastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua käsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.
Saada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen sitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia ponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä tähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat kesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin meillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan lepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu mitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.
Toisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut työtäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman vastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni ja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin katsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä ja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko siihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia asioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt kaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja yritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että viereisessä huoneessa joku käveli — lattiat miten lienee laitettu niin että liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen — ja tuo itsessään vähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni muutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon ainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon — olen näet hyyryvelkaa —, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta kohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit vain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen jurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli sielussani yhä pahemmaksi.
Toisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa, olen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen tilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton mitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain pahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä koettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt näyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka minä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös. Mutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina ennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös päästäkseni, niin kaikki turhaan.
Entä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni tavannut haaveilemasta suuria rikkauksia — samalla kuin puute on irvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä kuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos sen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan suurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen useammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla piirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia omatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut hyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena repinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä itseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni tuijottamassa.
Ja kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti saatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka minusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta tapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan, saavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka ole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes olen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja mielettömästä taikauskosta.
Mutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden tuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään, päinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin suuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne, joka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä kokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja kuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata. Silloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa mutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste tavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä lainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun olin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta hän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin. Häpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja yksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.
Tuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni ja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt tuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä niin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman joukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi. Ollessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki edelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku ja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani siinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua — purra häntä! Ja sen jälkeen on minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä ihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä kaikkia kohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin vihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut syvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.
* * * * *
Muistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni on lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä ja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen universalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän isä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja ahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua. Nykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha, itara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja vallankin minua.
Tämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta, mutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa — lähes joka hetki näen hänet nykyään edessäni — minä katkerasti vihaan, ja jos luulen jollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja vahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan pilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle ja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani kääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni hänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa — kyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että tuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani heiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian kuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja minä en voi sille mitään.
Olenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta ympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla ja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee helteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää kuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien pituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella jännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen virikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä saapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään ole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo tihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime viikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä tapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja hermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi mielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja. Levotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako postinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin vaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani ja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli, en ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa, istuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni pois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta tuttavaltani ja siinä oli sanat: "Tervehdys täältä Punkaharjulta. Saavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka ihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!"
Tuona hetkenä minä painuin askelta syvemmälle tässä mielentilani kurimuksessa. Minusta alkoi tuntua ihan peruuttamattomalta totuudelta, että elämä on ilkeä voima, joka meitä uhrinaan kiduttaa ja kidutusten lomassa vielä mitä pirullisimmin ilkkuu. Ja elämän symboli, tuo itara, pahansuopa ukko nauraa hytisee kyynillisesti ja on varma kahleidensa kestävyydestä. Mutta kestääkö ne, eikö moni Kullervo ole niitä jo rikkonut? Kullervo, niin, minä tunnen nykyään niin hyvin käsittäväni kaikki Kullervo-ilmiöt.
Lapsellisuutta, sattumaa! Elä huudakaan, kyllä minä olen sitäkin puolta ajatellut, jota paitsi minä tätä nykyä kaikista vähimmän kärsin tuollaisia malli-ihmisten aina valmiita tuomiolauseita! Siinä kylliksi, että minä tahdon rikkoa nämä kirotut kahleet, ja minä teen sen hekumaa tuntien, koston ja kiusanteon hekumaa aivankuin näkisin tuon ukon hölmistyvän ja kauhusta jähmettyvän, nähdessään suunnitelmansa menevän myttyyn. Mitä, elä sinä luule, että minä tässä hourailen ja että — ei, käsitäthän kai, että tuo ukko on minulla vain kuvannollinen ilmiö, että elämä sen muodossa minulle ilmenee?
Vaihtelua, vaihtelua, pois tästä tukaluuden pätsistä! En ajattele enää mitään enkä tee mitään laskuja. Pois minä vain tahdon. Ja kuolema tuo joka tapauksessa suuren käänteen. Seuratkoon sitä sitte vaikka vieläkin tukalampaa, niin vaihtelua se on sittekin. Muistan tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä kaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut sielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko helteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni muuatta runonsäettä. Kun silloin ajattelin kuolemaa, tuntui se aivan sietämättömältä. Tuntui niin ehdottoman varmalta, että jos olisin päättänyt elämäni siinä kalliolla, olisi sieluni iänkaiken täytynyt samalla kalliolla välttämättömyyden pakosta harhailla ja kärsiä samoja tuskia. Ja se teki silloin pelkän ajatuksenkin itsemurhasta sietämättömäksi. Mutta nyt minua ei sekään kammota. Kaikki muu näyttää vähäpätöisiltä syrjäseikoilta, pääasia vain päästä pois, saada vaihtelua.
Tiedänhän minä kyllä, että tämä tulisi muuttumaan, ettei tätä ikäänsä jatkuisi ja että minä ajan oloon ja monien nöyryytyksien jälkeen joitakin minulle nykyään näkymättömiä syrjäkäytäviä myöten ehkä pääsisin uusille kulkuväylille. Mutta mitä siitä! Nyt en näe mitään ja tiedänhän sitä paitsi senkin, että pian taas vaipuisin uudelleen samaan tilaan. Ei tämä ole ensi kertaa elämässäni, vaikka kidutusta onkin nyt kestänyt pitempään kuin koskaan ennen. Tahdon niistä kerta kaikkiaan päästä. Ei, paremminkin minä tahdon kostaa, tuottaa ikävän yllätyksen kiduttajalleni. Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä etsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä on ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille. Tehnyt vain ulos päästäkseni ja saadakseni hitusen raitista ilmaa. Nyt teen sen, joka minut päästää tästä ja kaikista vastaisista kidutuksista ja tuskallisista ulos hapuilemisista. Lyön aukon nuotanperään ja ulos! Taikka enhän minä sitä lyö enkä tee, en ainakaan vapa tahtoisesti, vaikka olenkin tässä ehkä käyttänyt sanoja "tahdon" ja "päätän". Välttämättömyys minua vetää siihen, minun on pakko niin tehdä, aivankuin savuun tukehtuvan ajaa raittiin ilman himo ulos. Ja eikö se ole paras ratkasu kaikille Kullervo-tyypeille? Sitenhän ne estyvät jollakin toisella ja vaarallisemmalla keinolla ulospääsyä etsimästä. Ja sellainen minä nyt kerta kaikkiaan olen, sellainen jonka on kuoleman kautta päästävä ulos itsestään.
Mitä, vaimoniko ja lapseni! En ajattele, karkotan kaikki sellaiset ajatukset pois! Jos pikimmältään vilahtaa mielessäni tekoni seuraukset häneen nähden, niin silitän sen yhdellä pikaisella mielikuvalla, johon sisältyy ensin katkera epätoivo ja sitte ajan tuottama lievennys. Ja niinhän se on käypäkin. Ja eikö hänkin ole kärsinyt, onhan umpimielisyyteni ja katkeruuteni tarttunut häneenkin, olemmehan tämän ajan olleet kuin vieraita toisillemme. Ulospääsyä kai hänkin kaipaa ja ehkä tämä on hänellekin onnellisin ratkasu. Ja ehdottomasti se niin onkin! Kun nimittäin katsoo asiaa laajemmin eikä hetken pikku vaikutelmain kannalta. Ei, ei, poikki kaikki siteet, jotka tähän tukaluuteen kiinnittävät!
Tämä kirje on viimeinen voimanponnistukseni. Tukala ja vaikea sitä on ollut kirjottaa ja sekavakin se kai on tullut. Mutta toivoakseni sinä suunnilleen olet minua käsittänyt, ettet tekoni johdosta langeta noita tusinaihmisten tuomioita: "mieletön teko", "kevytmielinen mies" j.n.e. Ja kunhan sinä minua hiukan ymmärrät, on siinä minulle kylliksi. Sanokoot muut sitte mitä ikinä sylky heidän suuhunsa tuo, se ei minua yhtään liikuta.
Niin, pian se tapahtuu, pysy sinä vain luettuasi alallasi ja ota asia laajasti. Kaikki minä, olen jo valmiiksi suunnitellut ja harkinnut, tunnen vain kuinka se lähenee ja lähenee. Mutta minun sydämessäni on kaikki puristunut kylmäksi jähmetykseksi ja tuntuu kuin tuo ukko tirkistelisi minua tällä hetkellä pelokkaalla epäluulolla. Tirkistele vain!
Ehkä sinä kovin vihastut minulle ja tuomitset minua yksistään senkin takia, että minä pitkäksi aikaa teen elämäsi ikäväksi ja synkäksi. Mutta kuule, minä en välitä nyt vähääkään siitä, en yhtään! Ja nyt lopetan tämän ilman mitään tunteilemisia lyhyesti tähän, piirtäen veljellisesti — — —
* * * * *
Kaksi päivää myöhemmin kirjottaa hän:
Hyvä veli!
Nyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt "ulos", vaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä kirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole vihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän sitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai sellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että siitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle menevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.
Elämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä luulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne taakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen yksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen edellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja sinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni yksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo eilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin niin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi elänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli sula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan, sillä lopullisen "ratkasun" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa ja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja vallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja mielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan edes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska luulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani noina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja tunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani sitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.
* * * * *
Kun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä ja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui mieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen kirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon sarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain elämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja hetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä kenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin katkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän ääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien elämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin kohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä ahdingosta, kahleet poikki ja ulos!
Sulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin peläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia tunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin heittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen kirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti läpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa salamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin etualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.
Kun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta samalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei sittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti minua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin, tuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte totta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa myönnytyksiin!
Tuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin. Silloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen vastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut, että se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka kuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja minä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi koskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan mahdollisuuden häntä tavata.
Tuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta itsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni hirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä siis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja piilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa se todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana tieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä huolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani ja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään. Kohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan sytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin huomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa viivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin minulle tänne jotakin.
Kun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin: tahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan ja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta minä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä että hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin jäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti sikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja sikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona jännityksen hetkenä minä ikäänkuin kuulinkin ne sanoina: On siinäkin miestä!
Seisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi uusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi, että se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni, olikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin pahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt kuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni raskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin siinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana häpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä kuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni äärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen varana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen eräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.
Kun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa metsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia: panna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla eteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta itseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt —? Vaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon yhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla lyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat mieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden yli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.
Lähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki — olemme kerran yhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni, kuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä, joiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka toinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot istuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri ohi mennessäni kuulin toisen sanovan: "Jöss' sentään toisenkin kerran! Mutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?"
Eteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi asia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta. Tässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan olin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani. Kolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka muuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi myydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa sen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen hän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa tällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä vielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla, vaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä siinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä asuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava lepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin voisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni. Kävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen kykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut kätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka se kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli minulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo samainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat toivat mieleeni uuden ajatuksen.
Kuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat ehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain hukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto, mikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain järven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin niin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on. Sehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni juolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin ennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi kulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet ovat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.
Mutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt enää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni nuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka minun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en ollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli kohtalokin tehnyt — "ukon" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan takana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön ja jääkylmä kohtalonvaltias —. Tunsin tuolloin että se on minut kykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä mahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja hitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja omituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa. En ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti pihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin vaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin sumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat keskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna tuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.
Heti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten tavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui, poika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: "isä menee tuolla uimaan", johon poika perässä kerraten sanoi: "ishä — mennee — uimaan". Mutta nuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja synnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.
Sen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän mielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs hetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä kävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on menettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista tukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja raskaasti raahaten astelin rantaan.
Istuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli harvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari kuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin niityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset värit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat vedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta niin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis tämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua, tuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.
Kun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja minusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi herkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja kankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi kohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että näinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja eteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja pysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka uitavana.