Kun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä mieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas selälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä takaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani jossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä kaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi kääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen häpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja niin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en kiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin kaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden vasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja nuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla, vaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä muistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin sellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa värisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta näkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin itse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma hienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani kiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä särkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin kuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon tapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat tavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa kuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen verrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan rantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat minua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään ikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että minä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään mahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen mielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin veti minua eteenpäin.
* * * * *
Minä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden — muistat kai sen? — pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin tullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota souti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta. Minä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan lähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin vedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka kanssa hän oli saanut "puolen päivää vehtailla", vaikeni ukko kesken lauseen ja kuului sitte sanovan: "Näkyy maar tuolla olevan muuan uimamieskin", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: "Minäpä näin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari, joka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka pappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla".
Sanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä. Nyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät liikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että minä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni, vaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä tunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää korvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne tunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen. Tahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka minussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien varrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää minuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon katsauksen tuon "kuolemanuintini" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka tuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.
Ensinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt välttämättä täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä pitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua kuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani oikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva, oikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen näin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa lähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin. Vasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun rehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä epätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.
Kun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini alle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että minä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta tunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin sitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä armahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!
Maalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto ympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä. Kaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi ja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken erikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä oli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat juuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä niissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin uskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.
Mutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin siinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden sanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas "ukkoa" esille — ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä — ja nähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin raukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut takaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku tapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta olivat rahat kaikki — olin ne kevytmielisesti hävittänyt — ja mikäli vuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen edellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En ollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä epätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja minä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan, nousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin — karkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja saadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän piirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan paria kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni sekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen kykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä istuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui rinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies, en häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan. Mutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni sanat: "Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä vippaamaan". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli mieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja samalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen, vaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo tapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma että itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut minulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.
Tuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin "ukkoa" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon, soimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin kurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne sen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin joutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu, jonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä eräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen. Niemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani oli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin mennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista rahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina "ukon" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt tunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni käynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja omituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää myötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä kiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti esittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.
* * * * *
No niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin hänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän kyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa, muutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari akvarellia, puhuneen kiittäen minusta. "Vallan mielellään" suostui hän pyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.
Kuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä koko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut sellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen valtoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja helteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt samojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia kestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran satanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka kaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee juuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää ilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin, näkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan asuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä. Heittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni ne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit, katsellessamme huoneesi akkunasta ulos:
Was zieht mir das Herz so?
Was zieht mich hinaus?
Und windet und schraubt mich
Aus Zimmer und Haus?
Wie dort sich die Wolken
Um Felsen verziehen!
Da möcht' ich hinüber,
Da möcht' ich wohl hin!
Ja minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa raikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin ikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat olen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä, mutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein Michel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.
Entä "ukko?" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan, samoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava jurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka saa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua, koska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. "Ukon" tilalla kuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan huolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä samanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen takia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi hymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja hetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta hymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.
Mutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja minua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen takia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen, huolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti, että menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on esiin vuotanut.
Pian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti, sillä silloin saamme taas yhdessä "siunata elämää", kuten sinulla toissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin näkemiin — — —
* * * * *
Vähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M. kuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan kohta.
* * * * *
Vaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina väliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin minulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni alkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini. Toisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja kun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös kattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin silmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä tuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla käsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä mukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän kahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja kirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni näyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut melkein hymyilemään.
Olen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut sitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini elämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt tuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos elämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin alkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä arvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.
Eikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut saattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon kautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä kulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin osa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä valokohta kuin lepopaikkana.
Mutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan vaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.
Nyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka väsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein kasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon elämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja sanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä omin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt huomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän hänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. — — —
YKSIN ELÄMÄSSÄ
Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu,
Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa, on poissa.
Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.
V.A. Koskenniemi.
Palattuani taas kesän loputtua tänne yksinäiseen asuntooni suuren kivitalon viidennessä kerroksessa olen jo viikon päivät viettänyt melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Ja mitäpä minulla olisikaan enää muiden ihmisten kanssa tekemistä. Kun katselen ympärilläni noita tuttuja esineitä: valkoisella raidilla peitettyä vuodettani, leveätä nahkasohvaani, jonka päällys on sieltä ja täältä ohueksi kulunut, hyllyllä olevia kirjarivejä tai tuota hiukan pölyttynyttä vesikarahvia yöpöydällä — kun katselen niitä, tuntuvat ne minusta vähintäänkin yhtä läheisiltä kuin kuka hyvänsä noista ulkopuolellani häärivistä ihmisistä. Niihinhän minua eivät kiinnitä minkäänlaiset siteet, ei edes kaikkein ulkonaisimmatkaan, sillä elänhän minä täällä komerossani pienen pääomani jätteillä kenestäkään riippumatta ja vaimoni sekä kaikki muut läheisimmät omaiseni lepäävät jo nurmen alla, jonne tästä minäkin kai pian siirryn. Kun ympärilläni on hiljaista ja minä pysähdyn kuuntelemaan uuninolalla olevan kellon säntillistä ja lakkaamatonta tikutusta, tuntuu kuin elämästäni joka naksaukselta lohkeaisi tuntuva pala pois ja että sitä enää on hyvin vähän jälellä.
Eikä se minussa synnytä pelkoa eikä kauhua, päinvastoin minä ihmettelen ettei tuntilasini ole jo ennen tyhjiin juossut. Sillä jos kukaan niin kyllä kai minä olen valmis täältä pois siirtymään. Olenhan minä kuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi työntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen pane. Varsinkin valtaa minut sellainen tunne asettuessani iltapäivin akkunani ääreen ja katsellessani ihmisvilinää alhaalla Esplanadilla. Siellä kävelee, kiertää, soluu tai paikalleen pysähtyneenä juttelee nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista, ja kaikki ne tuntuvat toisiaan tarvitsevan ja olevan toisiinsa jollakin tavoin sidottuja, ja kun ne hajaantuvat koteihinsa, niin on siellä vastassa uusia individejä, joihin ne liittyvät ja jatkavat tuota samaa hyörinää. Mutta minä tunnen luisuneeni elämän ulkopuolelle ja katselen ihmishyörinään tuolla alhaalla kuin jostakin toisesta maailmasta. Ja ympärilläni on niin viileä ja rauhallinen tuntu ja on kuin nuo ohimoillani vaalenneet hiukset olisivat alkua siitä lumesta, joka minut kai pian kokonaan peittää.
* * * * *
Tällaisina hiljaisina iltoina kuin nytkin, jolloin lamppu hiljaa sihisten palaa pöydälläni, kello uuninolalla jatkaa herkeämätöntä tikutustaan ja ylhäältä uutimien lomasta pilkistää tänne joku viluinen tähti, lasken minä kirjan kädestäni ja istun pitkät hetket alallani enkä ajattele mitään, katselen vain. Katselen kun mennyt elämäni siirtyy kuin kuvasarja sisäisen näkemykseni editse. Ja noin katsellessani on minulle selvinnyt monta seikkaa, jotka silloin niihin kiinni eläytyneenä ollessani tuntuivat milloin selittämättömiltä, milloin tuskallisilta.
Tajuan nyt niin selvästi, kuinka ja mitä teitä tuo erilleen luisumiseni on tapahtunut. Monta sidettä siinä on ratkennut ja kipeästi se aikanaan on koskenut. Tuntuu kuin ympärilläni olisi alkujaan ollut jonkunlainen romantisuuden harso, jonka elämä on vähitellen risoiksi repinyt ja tuuleen hajottanut, pakottaen minun katsomaan todellisuutta sellaisenaan. Enkä minä voi sanoa, oriko tuon elämää kaunistelevan harson häviäminen ollut minulle onneksi vai onnettomuudeksi, yhtä vähän kuin kykenen määrittelemään, olenko tässä nykyisessä tilassani onnellinen vai onneton. Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani tuolla elämän hyörinässä. Mutta samalla on minussa ikäänkuin katkennut elämän valtasuoni, jonka sykähtelyä en enää itsessäni tunne, älyllisesti vain käsitän sen tuolla ulkopuolellani sykkäilevän. Ja siten minä olen kulkeutunut elämän ulkopuolelle, jossa ei voi sanoa, onko olo onnellista vai onnetonta, sillä kauan olen minä jo Faustin kanssa voinut sanoa:
Entschlafen sind nun wilde Triebe
Mit jedem ungestümen Thun.
Monta seikkaa siihen on ollut vaikuttamassa, tuohon elämästä pois luisumiseen, mutta nyt antaessani kuluneen taipaleen uudelleen ja uudelleen katseeni ohi liukua, esiintyy sieltä monien tapausten joukosta vallankin kolme momentia, jotka voimakkaimmin ja toinen toistaan perusteellisemmin ovat tuohon irtautumiseen vaikuttaneet. Nyt kun niiden tuottamat tuskat ovat aikoja laanneet, saatan minä niitä tyynesti tarkastella ja selvitellä. Vaikka ne ensi katsaukselta näyttävätkin niin vähäpätöisiltä, ovat ne sentään elämälleni merkinneet paljon.
* * * * *
Olin silloin kahdeksankolmatta vuoden ijässä sekä ollut jo muutamia vuosia naimisissa ja minulla oli eräs hyvä ystävä, itseäni paljon nuorempi mies, joka lueskeli ensi vuosiaan yliopistossa. Kerran tutustutin minä hänet muutamaan nuoreen ja harvinaisen lahjakkaaseen naiseen, jonka itse olin aikasemmin tullut tuntemaan. Aivankuin kokeilija seurasin minä huvitettuna syrjästä, minkä vaikutuksen he toisiinsa tekevät.
Varsin pian huomasin minä heidän suhteensa kehittyneen sille asteelle, jota ranskalainen kirjailija Stendhal nimittää kristallimuodostumaksi, jolloin molemmat näkevät toisissaan pelkkiä hyviä ja kauniita ominaisuuksia. Vanhemman ja tyyntyneemmän henkilön on aina hauska syrjästä seurata sellaisten ensi hurmiossaan olevain nuorten silmänluonteja ja kainoja lähentelemisyrityksiä. Kumpikin piti minua uskottunaan ja kertoi minulle toisistaan saamiaan vaikutelmia.
Eräänä iltana heidän tutustumisensa ensi aikoina olimme taas kolmisin yhdessä — kahden he sitä ennen tuskin lienevät olleet — ja menimme syömään illallista erääseen rauhalliseen ravintolaan. Saimme siellä haltuumme yksinäisen sopen, joka oli raskailla oviverhoilla erotettu muusta huoneustosta. Puhelimme iloisesti ja puolivallattomasti sitä ja tätä ja kun toverini piti vähän ajan kuluttua rientää asemalle muuatta sukulaistaan vastaan, uhkasin minä häntä kiusotellakseni jäädä vielä ravintolaan ja pyysin neitiä seurakseni. Hän tarttuikin heti juoneeni ja lupasi jäädä, sanoen erinomaisesti viihtyvänsä minun seurassani. Ja kun hän toverini huolestuneista silmäyksistä huomasi maaperän tunnustelussa tulleensa hyviin tuloksiin, innostui hän edelleenkin vakuuttamaan, kuinka hauska, hänellä on minun seurassani. Minä vakuutin samaa itseeni nähden ja mitä enemmän toverini synkkeni, sitä iloisemmalta näytti neitonen. Toverini pyysi meitä lähtemään pois yhdessä hänen kanssaan, mutta me vakuutimme lujasti jäävämme, vaikka tosiasiassa kai meillä kummallakin oli aikomus lähteä hänen mukanaan.
Kesken kiistelyämme pistäysin minä toisessa huoneessa ja kun sieltä hetkistä myöhemmin palasin takaisin, huomasin heti sisään astuessani, että molemmat olivat siirtyneet lähemmäs toisiaan ja vaikka kumpikin sisään astuessani oli vaiti, huomasin heidän vielä toisiaan kohti kumartuneista asennoistaan, että he olivat hiljaa puhelleet, jopa toverini kasvonilmeistään päättäen erikoisen kiihkeästi.
— No, kai sinun on jo aika lähteä, että me saamme häiritsemättä jatkaa illanviettoa? — sanoin minä äskeistä nuottia jatkaen toverilleni.
— Kyllä niinkin, — vastasi hän ja katsahti kysyvästi naistoveriimme, joka oli nojautunut sohvan selustaan. Siitä asennostaan virkkoi hän ykskaikkisesti!
— Kai me nyt lähdemme kaikin pois. Minä olen niin väsyksissä.
* * * * *
Tässä kaikessahan ei ollut mitään erinomaista, sillä olihan oma tarkotuksenikin ollut että me lähtisimme yhdessä pois. Mutta siltikin minä nuo heidän sanansa kuullessani säpsähdin ja minun tuli tavattoman tukala olla.
— Ei — ei, kuten sanottu, minä jään vielä tänne, — vastasin minä luonnottoman iloisesti ja tunsin samalla kuinka minun toinen suupieleni väkivaltaisesti värähti aivankuin lapsella, joka koettaa estää loukkautuneisuuttaan itkuksi muuttumasta.
Minä en uskaltanut katsoa heihin, vaan tähystin eteeni pöydänkanteen ja pelkäsin sanojani seuranneen lyhyen äänettömyyden aikana, että he ovat huomanneet mitä minun sisälläni liikkui. Mutta he eivät olleet sitä huomanneet ja kuinkapa se olisi mahdollista ollutkaan, sillä täytyihän minun itsenikin myöntää että tämä kaikki mitä tapahtui oli varsin luonnollista. Mutta minä joka olin esiintynyt heidän seurassaan jonkunlaisena isällisenä opastelijana ja havainnontekijänä, olin äkkiä muuttunut kuin lapseksi, joka odottaa isommilta palveluksia ja hemmottelua. Odotin että he olisivat pyytäneet minuakin lähtemään, mutta sitä he eivät tehneet, vaan heittivät minulle hyvin luonnollisesti hyvästi ja lähtivät, jolloin minä taasen tunsin suupielessäni tuota lapsenomaista värähtelyä, mikä huomio minua yhä enemmän katkeroitti.
Naistoverimme meni viimeisenä ja kun hänen vaaleansinisen pukunsa helmusta oli luikahtanut oviverhojen välitse ja viimemainitut valahtaneet entiseen asentoonsa, vaikutti se minuun aivankuin ne olisivat sulkeneet minut kokonaan muista ihmisistä erilleen. Istuin alas ja koetin vakuuttaa itselleni, että tämä kaikkihan oli itsessään niin vähäpätöistä ja luonnollista, mutta katkeruutta en saanut mielestäni karkotetuksi. Päinvastoin alkoi tuo tapaus silmissäni suureta ja saada yhä laajakantoisemman merkityksen.
Toverini oli minun läheisin ystäväni, meillä ei ollut juuri mitään salaisuuksia ja avomielisesti oli hän kertonut minulle nopeasti tapahtuneesta kiintymyksestään tuohon naiseen. Ja nyt hän yhtäkkiä alkoi pelätä minua (minusta tuntui niin varmalta että asia oli juuri sillätavoin) ja oli valmis selkäni takana kiihkeästi vaatimaan tuota naista pois minun seurastani ja nainen puolestaan oli valmis tekemään sen. En voinut mitenkään heitä kumpaakaan tuomita, sillä täytyihän minun myöntää että itse samoissa oloissa olisin tehnyt aivan samoin. Mutta se seikka, että ulkoapäin oli tullut vieras voima, lemmenvietti, joka hajottavana tunkeusi minun ja toverini väliin, se saattoi sinä hetkenä koko elämän silmissäni näyttämään sattuman leikiltä ja puhalsi rintaani katkeran turvattomuuden tunnon.
Minä istuin pitkän hetken liikkumatta alallani ja tuijotin mitään ajattelematta eteeni. Kaasulamppu pääni yllä sihisi ja ritisi hiljaa ja jostain etäämpää kuului hiljaista puhelua sekä pöytäastiain kalinaa. Minun oli yhä tukalampi olla ja hetkisen tunsin ikäänkuin vastenmielisyyttä kulkea noiden samojen oviverhojen välitse, joiden taakse toverini oli hävinnyt.
Mutta lopuksi tunsin minä itsessäni voimakasta ihmisnälkää, lähdin nopeasti pois ja etsin ympärilleni muutamia tuttavia, joiden kanssa menin toiseen ravintolaan illan loppua viettämään.
Olin koko ajan heidän seurassaan remuavan iloinen, mikä herätti heidänkin huomiotaan ja sai heidät vainuamaan jotakin outoa tuon iloni alla. Mutta jos he vaanivat minua, vaanin minäkin heitä, sillä heti alunpitäin näytti minusta luonnottomalta ja huonosti motivoidulta, että me istuimme yhdessä, pidimme ääntä ja puristelimme toistemme käsiä, vaikka meillä pohjaltaan ei olisi pitänyt olla mitään yhteistä. Katsellessani siinä ikäänkuin syrjästä pöytäseuraamme, itsekin siihen luettuna, heräsi minussa mielikuva kellokoneistosta, jossa kaikki rattaat koskettavat toisiinsa ainoastaan äärimmäisellä periferiallaan, mutta keskukset eivät koskaan voi tulla tekemisiin toistensa kanssa. Samoin kuin me tässä pöydän ympärillä juttelemme, nauramme ja pidämme toisiamme ystävinä, samoin kieppuu kaikkialla ihmisiä toistensa ympärillä ja kaikki tai ainakin useimmat ne luulevat olevansa niin lähellä toisiaan ja kuitenkin he pohjaltaan ovat luoksepääsemättömiä toisilleen.
Eikä tuo mielikuva jättänyt minua koko aikana minkä heidän seurassaan istuin. Minä näin tuttavuussuhteemme kuin uudessa valossa, tunsin siitä jonkunlaista ilkkuvaa mielihyvää ja naurun räjähdystemme keskeltä kajahti korviini oma ääneni viiltävän räikeältä.
* * * * *
Seuraavina päivinä elin omituisessa mielentilassa. Väliin tunsin minä kohonneeni jonkunlaiselle ylemmälle tasolle, josta saattoi silmätä syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin, ja siitä tunsin minä ylemmyyden varmuutta itsessäni. Väliin taas valtasi minut sama orpouden ja turvattomuuden tunto, joka siellä ulkoravintolassa minuun ensi kerran iski, ja tämän jälkimmäisen vallassa olin minä paljon useammin. Mielikuva kellonrattaista säilyi yhä mielessäni ja tahtomattani paljastui minulle yhä useammin, kuinka yksin me lopultakin elämme ja kuinka me toistemme kanssa olemme tekemisissä vain ulkonaisten itsekästä laatua, olevien seikkojen kautta. Mutta kuinka tuskallisia nuo huomiot alussa olivatkaan.
Erikoisen uteliaasti tarkastelin tuon illan jälkeen sitä ihmistä, jonka ainakin ulkonaisesti olisi pitänyt olla minua lähinnä, vaimoani. Hän oli luonteeltaan vaitelias, sulkeutunut ja velvollisuuksistaan äärimmäiseen saakka kiinni pitävä — yksi noita naisia, jotka kamppailujaan muille paljastamatta ja vaieten mukautuvat karun todellisuuden lakeihin. Niin ollen hän jo pelkällä olemuksellaankin vahvisti mielessäni heränneitä epäilyksiä ihmisten auttamattomasta yksinäisyydestä.
Kun minä eräänä iltana istuin työpöytäni ääressä jotakin kirjettä kirjottaen, tuli vaimoni ompeluksineen huoneeseeni ja istui keinutuoliin taakseni. Tunsin että hänellä oli jotakin sanottavaa sydämellään, sillä sellaisissa tapauksissa oli hänellä tapana käsitöineen tulla läheisyyteeni ja hetkisen vaiettuaan alottaa keskustelu suoraan asiasta, ilman mitään valmisteluja, ikäänkuin hän olisi jo itsekseen jutellut alkuosan ja sitte vain ääneensä jatkanut samaa asiaa. Laskin kynän pois ja nojausin tuolinselustaan.
— Kuules, eihän sitä rakkautta ole olemassakaan, — sanoi hän hetkisen kuluttua ja mikäli minusta tuntui hyvin tyynesti.
Mutta minä säpsähdin enkä tuntenut uskaltavani kääntyä häneen päin.
— Mitä… kuinka sinä… mistä sinä nyt sellaista? — änkytin minä vihdoin vastaukseksi.
— Niin vain, olen tullut tässä itsekseni sellaisiin tuloksiin.
— Tai oikeastaan me olemme Sofian kanssa, (se oli hänen paras ystävättärensä, myöskin naimisissa oleva) siitä useinkin keskustelleet ja viimeksi tänään, — lisäsi hän hetken kuluttua.
— Mutta kuinka sinä sillä lailla? Mikä se sitte esimerkiksi meidätkin on yhteen saattanut? — sanoin minä ja käännyin katsomaan häntä suoraa silmiin.
— Mikäkö? Onpahan vain…
Hän sanoi tuon kaiken hyvin rauhallisesti, ripsautti siinä välissä langan poikki ja jatkoi neulomista toisesta kohti. Minä käännyin taas pöytää kohti ja otin kynän käteeni, mutta en voinut kirjottaa. Tunsin vielä itseni niin säikähtyneeksi ja samalla taas niin turvattomaksi. Vaimoni oli siis omia teitään ja kaikessa hiljaisuudessa tullut samanlaatuisiin tuloksiin kuin minäkin ja hän tuntui sen ottavan vain noin tyynesti, tai jos hän siitä kärsikin, niin en minä ainakaan siitä tiennyt, mikä oli juuri omiaan minussa vahvistamaan uskoani siitä, että mekin pohjaltaan elimme hyvin erillämme.
Ja tämän jälkeen minä ikäänkuin syrjästä tarkastelin ja vaanin itseni ja vaimoni välistä suhdetta ja tunsin havaintojeni johdosta vuoroin kokeilijan itsekästä tyydytystä, vuoroin taas katkeraa tuskaa. Usein näin kaikenlaiset pikku seikatkin, joihin en ennen ollut osannut mitään huomiota kiinnittää, uudessa valossa ja erikoisen tärkeinä. Kun esimerkiksi kuukauden lopulla alkoi talouskassamme olla lopussa ja meidän piti supistaa välttämättömiäkin menoja pisti nykyään vallan uudella tavalla silmääni, että vaimoni oli silloin nyreä ja saattoi helposti minua loukata. Kun taas kuukauden viime päivänä toin palkkani ja laskin setelipinkan hänen helmaansa, oli hän kovin ystävällinen ja jakeli minulle ylimääräisiä hyväilyjä.
Monta kidutusta tuottivat minulle tuontapaiset havainnot. Minä en olisi tahtonut niitä mielelläni huomata, mutta sittekin veti minua kuin jonkunlainen askeesin himo katsomaan asioita luonnollisessa valossaan. Ja tuota askettista tunnetta lisäsi vielä enemmän se seikka, että vaimoni näytti tuosta kaikesta olleen jo aikoja selvillä ja silmäsi minua väliin kuin tahtoen sanoa: niinhän se nyt kerta on, asiat tulee ottaa sellaisina kuin ne ovat.
Väkevimmin valtasi minut orpouden tuska silloin, kun minä pari vuotta noiden edellä kerrottujen pikku tapausten jälkeen seisoin sairashuoneessa vaimoni kuolinvuoteen äärellä. Kun hän oli viime kerran ummistanut silmänsä, rinta lakannut elämää huokumasta ja hän lepäsi suorana ja liikkumatonna valkoisten lakanain keskellä, valtasi minut äänetön tuska ja häntä katsellessani en minä voinut olla — ajattelematta, että me olemme niin monta vuotta eläneet yhdessä ja kuitenkin olleet toisillemme vieraita kuin kaksi matkustajaa, jotka yhdessä hevosessa matkustavat muutamia kievarin välejä ja joilla ei ole sen enempää yhteistä kuin sopia kyytimaksuista ja muista matkaa koskevista seikoista.
Vaimoni kuoleman jälkeen elin minä kummallisen sekasortoisessa mielentilassa. Vaikka minulle olikin viimeksi hänen kuolinvuoteensa ääressä niin vakuuttavasti selvinnyt että me olimme eläneet yhdessäolon aikamme toisillemme vieraina, painoi minua nyt hänen pois mentyään yksinäisyydentunto entistä raskaammin. Toisinaan tuntui minusta, että ainakin meidän olisi pitänyt päästä lähelle toisiamme, jos vain olisimme oikein tahtoneet, ja silloin minä ikäänkuin soimasin häntä siitä että hän oli niin vain poistunut ennenkuin olimme ehtineet toisiimme tutustua.
Suhteissani toisiin ihmisiin jatkoin minä samoja huomioita kuin ennenkin ja vetäydyin ylimalkaan yhä enemmän itseeni, vaipuen toisinaan pitkiksi ajoiksi liikkumattomaan raskasmielisyyteen. Harso ympärilläni oli pahoin repeytynyt, mutta minä kärsin siitä vielä ja koetin pitää kiinni viimeisistä repaleista. Vieläpä minä kudoin hetkeksi aivan uudenkin sellaisen ympärilleni ja katselin onnellisena sen läpi maailmaa.
Mikäli aika etäännytti minua vaimoni kuolemasta ja heikensi sen synnyttämiä suoranaisia vaikutelmia, sikäli alkoi minussa päästä valtaan vakaumus, että jos me olimmekin pohjaltaan olleet vieraita toisillemme, niin saattoi silti maailmassa löytyä joku toinen ihminen, jonka kanssa minä voisin täydellisesti sukulaistua ja päästä hänen kanssaan äärimmäisen lähelle toinen toistamme Kun jouduin tekemisiin naisten kanssa, jotka herättivät minussa myötätuntoa ja mieltymystä, alkoi tuo usko minussa orastaa ja samalla minä tunsin vaistomaisesti ikäänkuin siirtyväni taapäin kehityksessä. Monesti nuo illusionit vähänkin lähemmästä kosketuksesta särkyivät ja hajosivat, mutta uusia syntyi tilalle ja viimeinen niistä oli pitkäaikaisempi ja kestävämpi.
On omituista kuinka pitkällisen henkisen nääntymyksen alta voi yhtäkkiä luonnonvoiman tavoin riehahtaa esille se, minkä luulee itsessään jo tukahtuneen ja sammuneen Siten tuo viimeinen suhteeni naiseen herätti minussa pitemmäksi aikaa eloon saman virvatulimaailman, joka varhaisimman nuoruuteni päiviä oli värittänyt, ja kääri minut vielä kerran eheään romanttisuuden harsoon, päästääkseen minut siitä sitte ja kaikista tuskista ainaiseksi vapauteen.
* * * * *
Matkustin eräänä syksyisenä päivänä rautateitse Helsingistä sisämaahan päin. Istuin toisen luokan vaunussa ja silmäilin sanomalehteä. Sitä tehdessäni tuli junan seisoessa muutamalla maaseudun asemalla samaan vaunuosastoon eräs rouvasihminen ja sijottaen kapineensa hyllylle istui minua vastapäätä. Minä silmäsin häntä pikimmältään ja huomasin hänen olevan noin kolmenkymmenen vuotiaan, solakan ja hillitysti täyteläisen naisen. Hän oli puettu hyvin aistikkaasti ja silmillään oli hänellä harso. Pikimmältään katsahti hän minuun ja jäi sitte omiin ajatuksiinsa vaipuneena tuijottamaan ulos vaununikkunasta.
Silmäiltyäni lehden läpi laskin minä sen syrjään ja aloin velttoon asentoon nojautuneena katsella myöskin ulos, jossa kellastuneet metsiköt ja kulottuneet maisemat siirtyivät kuin kuvasarjat ohitsemme.
Hetkisen katseltuani siirsin minä kuin silmiä lepuuttaakseni katseeni vastapäätä istuvaan naiseen ja kun hän katseli yhä ulos oli minun hyvä häntä tarkastella. Hänessä oli jotakin Tizianin naisille hyvin ominaista: hänen aistikas pukunsa, asentonsa ja koko olemuksensa loi hänen ympärilleen kylmän ja selkeän ilmapiirin, hän ei elänyt enää keväässä, mutta ei myöskään vielä syksyssä, vaan oli täyteen kypsyyteensä ehtinyt nainen, jonka viileän tyyneyden alla näytti asuvan verevä intohimoisuus. Hänen suuret siniset silmänsä näyttivät mustan harson takaa ensi katsauksella tummilta ja kun hän herkeämättä katsoi ulos, oli niissä jotakin raskasilmeistä.
Kun hän katsoi vinosti ulos, näyttämättä siellä erikoisesti mihinkään huomiotaan kiinnittävän, annoin minä katseeni kiintyä pitemmäksi aikaa hänen silmiinsä. Vihdoin hän tunsi katseltavan itseään, teki kuin unesta vapautuvan liikkeen ja siirti katseensa minuun. Nyt aloin minä vuorostani katsoa vinosti ulos, huomaten samalla kuinkahan käsilaukustaan nenäliinaa etsiessään tarkasteli minua. Mutta siinä ulos katsellessani kohosi vuosien takaa mieleeni eräs pikku tapaus ensimäisen ylioppilaskesäni ajoilta.
Kotikaupungissani asui isäni naapurina muuan köyhissä oloissa elävä suuriperheinen virkamies. Yksi hänen pojistaan oli minun luokkatoverini läpi lyseon ja sen vuoksi kävin minä usein hänen kotonaan. Kun hän ei ollut mitään läheisempiä tovereitani, kävinkin hänen luonaan pääasiallisesti hänen nuoremman sisarensa, Esterin, takia, joka silloin kävi tyttökoulua ja jota minä tiheistä käynneistäni huolimatta sain aniharvoin nähdä, sillä hän oli kovin kaino ja vältteliäs. Koulussa oli hän hyvin etevä ja kun häntä ei juuri koskaan nähnyt kelkkamäessä tai muualla pikkukaupungin koululaisten huvitilaisuuksissa, erosi hän jo varhain mielikuvituksessani erikoiseksi olennoksi muiden naiskoulunoppilasten joukossa. Ja mitä vähemmän minulla oli tilaisuutta tavata häntä, sitä lujemmaksi kävi kiintymykseni. Sitä lisäsi myöhemmin sekin seikka, että tiesin hänen kotiolojensa takia kärsivän ja olevan onnettoman. Hänen vanhin veljensä oli nimittäin joutunut hunningolle ja perheen rauhaa muutoinkin järkyttivät eräänlaiset uskonnolliset häiriöt.
Koulun päätettyään eli Esteri kotonaan entistä eristyneempänä ja minä en onnistunut pääsemään hänen kanssaan lähempiin tekemisiin kuin ennenkään ja vain kerran sain sattumalta hitusen kurkistaa hänen sieluelämäänsä, josta tiesin hänen olevan onnettoman. Kerran ollessani hänen veljensä luona, sain käteeni muutaman hänen nimellään varustetun romanin jonka reunoihin hän oli lyijykynällä kirjotellut kaikenlaisia huomautuksia. Viime sivulle oli hän kirjan päähenkilöön viitaten kirjottanut: "Sama epätoivon sävel soi minunkin rinnassani ja onnettomuuteen se on tieni johtava, siitä tunnen jo aavistusta".
Ensimäisenä ylioppilaskesänäni tapasin hänet jonkun kerran, mutta mitenkään lähemmäs en silloinkaan päässyt. Kuvitteluni hänen erikoisuudestaan oli tehnyt itsenikin ujoksi, joten välillämme ei tahtonut syntyä juuri minkäänlaista keskustelua, hän punastui, minä olin hämilläni ja niin me neuvottomina vaikenimme. Samana kesänä vähää ennen Helsinkiin lähtöäni näin hänet viime kerran. Istuin eräänä päivänä puolista odotellessani pihallamme olevassa pienessä puutarhassa. Naapurin pihassa, jonka erotti meidän puolelta korkea lauta-aita, asettelivat palvelustytöt pesuja nuorille kuivamaan ja yhtäkkiä kuulin minä sieltä Esterin äänen. Minä lähenin aitaa ja tirkistin pienestä oksanreiästä sille puolen. Esteri seisoi siinä aivan lähellä, puolittain minuun päin kääntyneenä ja katsoi palveliattarien työtä. Tarkastelin häntä hyvän aikaa kaikessa rauhassa, kunnes hän käänsi katseensa aitaa kohti, jolloin minä hiljaa poistuin. —
Tuon vastapäätäni istuvan naisen silmäin asento hänen katsoessaan vinosti minun ohitseni ulos, nosti vuosien takaa eteeni Esterin katseen, sellaisena kuin sen silloin aidanreiästä tirkistellen viimeksi näin. Käänsin uudelleen katseeni häneen ja kun hänen silmänsä tällä kertaa olivat pysähtyneet johonkin vaunun keskustassa, saatoin minä taas häntä hetkisen tarkastella. Ja omituisesti tuon täysikypsyneen ja raskasilmeisen rouvan olemuksesta selkeni minulle piirre piirteeltä Esteri sellaisena kuin hänet viimeksi näin kaksitoista vuotta sitte. Tuo mikä häneen oli lisäksi tullut ja mikä minulta ensin Esterin peitti, oli siis kymmenen vuoden työtä!
Tunnettuani hänessä entisen koulupoikaihanteeni minä hiukan säpsähdin ja siirsin nopeasti katseeni ulos, aivankuin olisin liikkunut luvattomilla aloilla. Hän nähtävästi huomasi säpsäykseni, sillä hän käänsi nopeasti silmänsä minuun ja alkoi taas vuorostaan minua tarkastella. Minä katsoin koko ajan herkeämättä ulos, mutta en huomannut silti muuta kuin että hän tarkasteli minua. Yhtäkkiä teki hänkin säpsähtävän liikkeen, muutti asentoa ja alkoi katsella taas vaunun keskukseen. Kun pikimmältään silmäsin häntä, huomasin hänen silmistään ja koko olennostaan hävinneen äskeisen raskasilmeisyyden ja hänen käyneen sen sijaan rauhattomaksi. Hänkin oli siis tuntenut minut.
Päästyäni täyteen varmuuteen siitä että hän oli todellakin Esteri ja että hänkin oli minut tuntenut, tuli ensimäisenä mieleeni nousta häntä tervehtimään. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Omituisesti valtasi minut samanlainen ujous kuin ennenkin hänen läheisyydessään ollessani, jopa tunsin sydämenikin alkavan levottomasti lyödä, aivankuin entisyys olisi tahtonut kaikkine piirteineen vielä kerran eloon havahtua. Mielessäni olivat jo valmiina sanat, joilla häntä puhuttelisin, mutta kun minä silmäsin häneen ja katseemme osuivat vastakkain, säpsähdimme me kumpikin uudelleen ja aloimme katsella toisaalle. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi oli minun panna päätöstäni toimeen. Asemani tuntui samanlaiselta kuin ensimäisenä ylioppilaskesänäni kerran Esterin kotona ollessani. Esteri istui yksinään ottamatta keskusteluun osaa ja minä aioin nousta ja siirtyä hänen luokseen, alottaakseni puhelun hänen kanssaan, mutta päätöstäni en saanut toimeen, istuin vain rauhatonna ja haudoin mielessäni niitä sanoja, joita aioin hänelle puhua.
Eräälle kaupunkiasemalle pysähtyessämme nousi sitte Esteri paikaltaan, kokosi kapineensa ja ikäänkuin välttäen minuun katsomasta valmistausi junasta lähtemään. Kun vaunusta oli paljon ulosmenijöitä, pysähtyi hän hetkeksi vartomaan ja siinä lähelläni selin minuun seisoessaan tuntui minusta koko hänen olennossaan olevan epäröimistä ja odotusta ja minun valtasi vielä kerran voimakas halu ryhtyä häntä puhuttelemaan. Mutta silloin tyhjeni oviaukko ja Esteri meni ulos.
* * * * *
Monesti kaduin ja soimasin sen jälkeen itseäni, etten tuolla junamatkalla ollut häntä lähentynyt. Sillä lakkaamatta palasivat ajatukseni häneen, ne muodostelivat ja täydensivät hänen kuvaansa ja yksinäisinä hetkinä saatoin minä pitää pitkiä keskusteluja hänen kanssaan ja tunkeusin yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Ja niin valtasi minut vähitellen varma usko, että hän on juuri se ihminen, jonka kanssa minä täydellisesti voisin sukulaistua. Uskottelinpa itselleni hyvin tärkeäksi seikaksi sitäkin, että hän oli ollut ensimäisen ja puhtaimman ja siis myöskin kirkasnäköisimmän lemmentunteeni esineenä. Ja toisaalta tulin minä yhä enemmän vakuutetuksi, että hänkin ajatteli ja tunsi samoin ja että minä olin muodostunut hänen mielikuvamaailmansa keskustaksi aivan samoin kuin hän minun.
Vaikka minua kouluaikanani olikin aina vaivannut epäilys, ettei hänellä ole minuun nähden samoja tunteita kuin minulla häneen, pidin minä nyt päinvastoin hyvin varmana, että hän oli jo silloin rakastanut minua sekä sen jälkeen uskollisesti ja vaieten säilyttänyt minut mielessään. Minä muistelin tarkoin hänen käytöstään ja kasvonilmeitään niinä kertoina, jolloin minä olin pikimmältään joutunut hänen kanssaan tekemisiin, ja kaikki minusta näytti puhuvan tuon vasta syntyneen vakaumukseni puolesta. Ja vaikka täysikypsynyt mies minussa säälivästi hymyilikin tällaisille lapsellisuuksille ja koetti minua vapauttaa niiden vallasta, pidin minä kuvitteluistani kuitenkin lujasti kiinni.
Täten olin minä yks-kaks joutunut saman "kristallimuodostuman" alaiseksi kuin vuosia aikaisemmin tuo ystäväni, jonka lemmenvaiheita minä tyyntyneen miehen ylemmyydellä olin syrjästä seurannut. Kuten lehdetön ja kuivunut oksa vanhan suolakaivoksen pohjalla täyttyy tuhansilla kimmeltävillä pikku kristalleilla, niin minunkin mielikuvitukseni lisäili lakkaamatta Esteriin kaikkia ajateltavissa olevia hyviä ominaisuuksia ja koristeli kuviteltua sukulaisuuttamme lukemattomilla mielikuvituksen timanteilla. Ja noin häntä muodostellessani valtasi minut usein polttava ikävä ja ahnaasti minä häntä silloin mielikuvituksessani syleilin.
Tuollaisissa romanttisissa lemmenvaiheissa kului koko seuraava talvi, minun saamatta uudelleen Esteriä tavata tai muutoin hänestä mitään kuulla. En tiennyt edes hänen olinpaikkaansakaan, hämärästi vain muistelin joskus kuulleeni, että hän oli aikoinaan mennyt naimisiin jonkun rautatievirkamiehen kanssa.
Seuraavana kesänä matkustin minä kesälomaani viettämään muutamalle idyllisessä sisämaan seudussa olevalle terveyslähteelle, jossa kerran olin veljeni seurassa ollut ja johon silloin erikoisesti miellyin. Siellä tapasin aivan odottamatta Esterin.
Oltuani viikon päivät paikkakunnalla tuli hän eräänä iltapäivänä lähteelle rakennetun hotellin käytävässä vastaani; Kumpikin me pysähdyimme yhtaikaa ja tervehdimme toisiamme iloisesti vaikka tosin hyväsesti hämillämme, aivankuin olisimme tarvinneet koko ajan tuosta rautatiematkasta lähtien tullaksemme varmuuteen vanhasta tuttavuudestamme.
Hän oli seurannut tänne äitiään, jonka lääkäri oli määrännyt kivennäisvettä juomaan. He olivat vasta tulleet, ja kun hotellissa ei ollut vapaita huoneita, asettuivat he asumaan erääseen torppaan noin kilometrin päähän lähteeltä ja hotellista, jossa minulla oli asunto.
Tapasimme sen jälkeen joka päivä toisemme ja melkein joka kerta saatoin minä häntä torpalle, johon johti hauska jalkapolku pienen järvenlahden ympäri. Hänen äidiltään sain minä ennen pitkää kuulla, että Esteri oli ollut hyvin onneton avioliitossaan, josta hän toista vuotta sitten oli kuitenkin vapautunut. Hänen miehensä oli nimittäin tehnyt jonkun kavalluksen ja joutunut vankeuteen, jonka jälkeen Esteri oli hakenut avioeron, eläen sen jälkeen enimmiten vahempainsa luona. Sen kuullessani läikähti minun sisälläni riemukas tunne ja minusta näyttivät kaikki seikat järjestyvän ihmeelliseksi ketjuksi, joka johti siihen että minä vihdoinkin olisin löytävä ihmisen joka kuului yksin minulle.
Esteri itse oli kuten ennenkin vaitelias ja itseensä sulkeutunut. Mutta se lisäsi vain minun uskoani siihen että hänessä kätkeytyi rikas maailma samalla kuin minusta tuntui niin varmalta, että minä voin tuohon maailmaan tunkeutua ja tulla osalliseksi sen rikkauksista.
Tuollaisiin unelmiin vaipuneena vietin minä erään yön valvoen ikkunani ääressä, katsellen lahdesta kohonneeseen sumuun kätkeytynyttä torppaa kohti, jossa Esteri äitineen asui. Ja minulle tuli polttava halu päästä mitä pikimmin hänen olemukseensa tunkeutumaan.
Kun hänen äitinsä oli yöllä tullut hiukan kipeäksi, en tavannut Esteriä ennenkuin iltapäivällä, jolloin hän tuli lähteellä käymään. Saatoin häntä asuntoonsa ja vietin siellä muutaman hetken. Kun sitte lähdin takaisin, tuli Esteri vielä hiukan kävelemään. Keskustelumme johtui, tai oikeammin sanoen minä johdin sen siihen kuinka erillään me usein lähimpäin omaistemmekin parissa elämme ja kuinka paljon orpouden tuskaa sen takia vallankin herkkätuntoiset ihmiset saavat kärsiä. Puhelumme kestäessä kävi Esteri yhä avomielisemmäksi. Hän oli tullut samanlaisiin huomioihin kuin minäkin ja kertoi sen takia paljon kärsineensä. Ensi kerran puhui hän minulle avioliitostaankin ja vaikka hän kajosikin siihen vain muutamalla sanalla, paljastivat ne minulle pitkän rivin kärsimyksiä.
Kun hän matalalla äänellä puhuen ja kertaakaan minuun katsahtamatta kulki siinä rinnallani, tuntui hän joka sanalta käyvän minulle yhä läheisemmäksi. Puolitiessä torpasta lähteelle oli aita, jonka yli kulettiin paria porraspuuta myöten. Kun minä olin kiivennyt aidan yli, jäi Esteri toiselle puolen aikoen nähtävästikin palata siitä takaisin. Mutta kun keskusteluamme jatkui vielä, jäimme me seisomaan vastapäätä molemmin puolin aitaa. Oltuamme hetkisen vaiti jatkoin minä kysymällä:
— Uskotteko sitte että on olemassa ihmisiä jotka ovat henkisesti sukulaisia keskenään ja jotka voivat päästä yhä lähemmäs ja lähemmäs toisiaan, niin että lopulta tuntevat olevansa turvassa tuota orpouden tunnetta vastaan?
Kysymykseni kuullessaan hän hiukan värähti, aivankuin se olisi sattunut häntä arkaan kohtaan. Luomatta minusta kuitenkaan katsettaan vastasi hän hiljaa:
— Uskon kyllä, — ja hetken kuluttua lisäsi hän kuin epäröiden: — vaikka elämässäni onkin ollut monesti hetkiä, jolloin en ole sitä enää uskonut.
Hän näytti tahtovan vielä jatkaa, mutta joutui hämilleen aivankuin hän olisi uskaltanut liian paljon, loi silmänsä alas ja vaikeni.
Minun lävitseni värähti lämmin aalto ja kun Esteri nosti jälleen silmänsä minuun, aloin minä jonkunlaisella hillityllä kiihkolla puhua, kuinka minäkin olin aikoinani tuntenut tuskaa ja ahdistusta huomatessani olevani niin kovin vieras muille ihmisille, mutta kuinka minussa sen jälkeen oli vähitellen alkanut eheytyä ja varmistua usko nuoruuden aikaisiin ihanteihin henkisestä läheisyydestä ihmisen ja ihmisen välillä ja kuinka monet seikat olivat järjestyneet loogilliseksi ketjuksi tätä käsitystäni tukemaan.
Puhuessani tunsin minä jonkunlaista ristiriitaa mielessäni, aivankuin kypsyneempi ja kriitillisempi aines minussa olisi ironisesti hymyillen kuunnellut puhettani. Tukahduttaakseni tuon tunteen puhuin minä yhä suuremmalla kiihkolla ja katsoin Esteriä koko ajan silmiin. Hän kastoi myöskin minuun ja puhuessani näyttivät hänen silmäteränsä laajenevan ja hän tuntui ikäänkuin tietämättään kumartuvan aidan yli lähemmäs minua. Silloin valtasi minut palava halu kietoa käteni hänen ympärilleen ja vetää hänet luokseni sekä tuntea hänen täydellistä läheisyyttään. Mutta samalla heräsi minussa myöskin omituinen saituruuden tunne, halu säästää sitä hetkeä ja saada henkisesti hekumoida tietoisuudesta, että se on vielä edessäpäin. Ja kenties siihen yhtyi myöskin jonkunlainen itsetiedoton pelko siitä, että lähempi kosketus särkisi illusionini.
Ja niin minä yhtäkkiä vaikenin ja siirryin hiukan taaksepäin, jolloin arkielämän sävelet, niittokoneen rätinä ja heinäväen hoilaukset läheiseltä niityltä tunkeusivat ilmapiiriimme ja rikkoivat välillemme syntyneen jännityksen. Esterikin vetäytyi taaksepäin ja näytti kuin kutistuvan pienemmäksi. Hän katsoi minua samalla pitkään ja siinä katseessa näytti olevan avuttomuutta ja soimausta, mikä taas minussa synnytti pikaisen vihlasevan nautinnontunteen.
Hämillään ollen ja kokonaan toiseen äänilajiin vaihdoimme sen jälkeen muutamia sanoja seuraavasta tapaamisestamme ja erosimme sitte kumpikin tahollemme. Enkä sinä kesänä enää Esteriä nähnyt.
Seuraavana aamuna lähdin minä nimittäin lähimpään kaupunkiin, jossa minulla oli muutamia asioita suoritettavana, ja kun sieltä parin päivän mentyä palasin takaisin, oli Esteri äitineen matkustanut pois. Minulle oli hän edellisenä päivänä jättänyt pienen kirjelapun, johon oli kirjotettu: "Kun äitini sairaus uhkaa käydä vakavammaksi, päätimme me lähteä viivyttelemättä kotiin. Lähdemme jo tänä iltana, joten en ole tilaisuudessa Teille tämän läheisempiä hyvästejä heittämään. Olen Teille kiitollinen monesta hyvästä hetkestä. Olisin iloinen tavatessani Teidät taas joskus jälleen. Monin terveisin meiltä molemmilta piirrän kiitollisesti kättänne puristaen Esteri S."
Tunsin tästä hänen odottamattomasta poistumisestaan itseni hyvin masentuneeksi niinkuin se joka huomaa laskuissaan pahasti erehtyneensä. Ja pettymyksen tunteitani lisäsi vielä tuo kirje, joka oli minusta kovin tavallisin sanoin kirjotettu. Vaikka kuinka vakuutinkin itselleni, ettei se mitenkään voinut toisellainen olla, kiusasi se minua sittekin "Olisin iloinen tavatessani" j.n.e., sehän oli kovin tavallisesti ja tyynesti sanottu. Kirje oli tosin suuressa kiireessä kirjotettu ja parissa kohti oli pyyhitty yli joku puolinainen sana, minkä johdosta saatoin vakuuttaa itselleni, että hän oli ensi välittömyydessään yrittänyt käyttämään avomielisempiä sanoja, mutta tarkemmin harkittuaan puhunutkin tavallisempaa kieltä. "Olisin iloinen" sanojen välissä oli o ja sen perässä suunnilleen n:n tapainen kirjain, jotka oli hyvin huolellisesti pyyhitty yli, niin että ainoastaan vaivalla saattoi niistä saada selkoa. Hän oli siis todennäköisesti ollut kirjottamaisillaan: "Olisin onnellinen" j.n.e. ja sehän olisi jo ollut paljon enempi kuin mitä hän todella katsoi soveliaaksi sanoa.
Tällaisilla pikku uskotteluilla viihdyttelin itseäni kuin kärsimättömäksi käynyttä lasta. Mutta kaikissa tapauksissa vaikutti Esterin äkkinäinen poismeno minuun hyvin masentavasti. Kirjeen muutamaan kertaan luettuani ja jokaisen siinä olevan jos olemattomankin sanan erikseen punnittuani lähdin kävelemään torpalle johtavaa polkua, jonka yllä tuntui olevan oma erikoisesti tuoksuva ilmansa. Muistelin erikseen kaikkia niitä hetkiä, jotka olimme yhdessä viettäneet. Kun seisoin aidan nojalla, jossa viimeksi olimme yhdessä olleet, ja annoin katseeni siirtyä pitkin pensasten välitse luikertelevaa polkua, jota pitkin olin niin usein nähnyt Esterin kulkevan ja seurannut häntä silmilläni niin kauan kuin pensasten keskeltä vähänkin vilkkui hänen hattuaan ja vaaleaa puseroaan, puristi taas sydäntäni yksinäisyyden tuska kovemmin kuin pitkiin aikoihin.
En tuntenut enää viihtyväni paikkakunnalla ja seuraavana päivänä lähdinkin takaisin Helsinkiin.
* * * * *
Seuraava aika oli rikas epäilyksistä, itsesoimauksista ja riemukkaasta lemmenhurmasta, mitkä vuorotellen mielialaani hallitsivat. Kypsyneempi minuuteni syyteli itsesoimauksia siitä, että olin heittäytynyt lapsellisten haaveilujen maailmaan, että tämähän oli mitä tavallisinta lemmenhurmausta ja oikein ehta kristallimuodostumaa ja että minulla tosiasiallisesti ei ollut mitään varmuutta siitä, että Esteri olisi minulle sen sukulaisempi kuin kuka muu nainen hyvänsä. Tuollaiset ajatukset olivat hyvin tuskallisia ja tavallisesti minä karkotin ne vihaisesti luotani, toistellen kärsimättömästi mielessäni sanoja: "ei se ole niin, ei, ei, ei!" kuten naiset tekevät epämieluisia tosiasioita kuullessaan. Ja kun minä sain nuo ajatukset mielestäni karkotetuksi ja Esterin kuva oli eheänä ja säteilevänä asettunut haavemaailmani keskustaan, oli minun taas hyvä olla kuin lapsen, joka on saanut mielihalunsa tyydytetyksi.
Usein minä silmät ummessa unelmoiden muistelin viimeistä kohtaustamme siellä aidan luona, elin sen yhä uudelleen läpi ja nautin niistä hermoväreilyistä joita se herätti. Ja sellaisina hetkinä saatoin lujasti uskoa, että Esterikin samalla tavoin eli mielikuvituksessaan yhä uudelleen tuon hetken ja salassa ikävöi sen uudistumista perinpohjaisemmassa muodossa. Mutta noita kuvitteluja seurasi taas vuorostaan epäilys siitä, että minä Esteriin nähden siinä suhteessa kokonaan erehdyn ja että Esteri ei lainkaan himoitse minun läheisyyttäni. Silloin valtasi minut polttava halu kirjottaa hänelle ja päästä kerta kaikkiaan noista epäilyksistä, jotka olivat vielä tuskallisempia kestää kuin itsesoimaukset lapsellisesta haaveilusta.
Mutta kuitenkaan en minä hänelle kirjottanut, sillä, ajattelin minä, jos hän todellakin ikävöi minun läheisyyteeni yhtä väkevästi kuin minä hänen, on parempi että minä pysyn passiivisena ja annan tapausten sekä hänen oman ikävöimisensä kuletella hänet uudelleen tielleni. Silloin on tuo uneksittu yhtymisemme hetki oleva kahta tenhoisampi. Sitäpaitsi tuo saituruuden tunne, jota olin ensi kerran siellä aidan luona tuntenut, esti minua myöskin kirjottamasta. Sillä niin kauan kuin asia oli lopullisesti ratkasematta, saatoin minä pelkästä viivyttelystäkin nauttia, joskin sen hintana olivat nuo epäilykset ja itsesoimaukset, jota vastoin siinä tapauksessa että olisin Esterin suhteen erehtynyt ja hän kirjeessään sen minulle paljastanut, olisin auttamattomasti tullut viskatuksi karuun todellisuuteen. Ja sitä minä nykyään pelkäsin enemmän kuin koskaan.
Sillä tavoin kului aika kevättalveen. Silloin huomasin eräänä päivänä sananomalehdestä, että Esterin äiti oli kuollut. Sen johdosta kirjotin minä Esterille lyhyen kirjeen, jossa pääasiallisesti vain ilmasin osanoton tunteeni hänen suruunsa. Toukokuun lopulla kirjotti hän minulle sitte vastauksen.
Tuntiessani kirjekuoressa Esterin käsialan valtasi minut iloinen hämmästys ikäänkuin tuo odotettu hetki olisi lähentynyt aivan eteeni. Pelonsekaisella jännityksellä avasin sen ja aloin lukea. Se oli pitkän puoleinen kirje, jossa Esteri kertoi tarkemmin äitinsä sairaudesta ja kuolemasta sekä yhtä ja toista omasta elämästään ja entisen kotikaupunkini kuulumisista.
Vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, etteihän minun sopinut mitenkään tältä kirjeeltä odottaa sitä jota salaisuudessa olin toivonut, tunsin minä kuitenkin pettymystä ja pientä katkeruutta, seuratessani rivi riviltä noita asiallisia tiedonantoja, joita Esterin kirje sisälsi, mutta jotka eivät tuntuneet minua lainkaan liikuttavan.
Aivan kirjeen lopussa ilmotti Esteri tulevansa kesää viettämään Helsingin saaristoon, missä eräs hänelle sukua oleva perhe omisti huvilan. Yhtäkkiä läikähti minussa tämän luettuani tavaton ilo ja minusta tuntui ihan varmalta, että Esteri oli juuri tämän seikan takia koko kirjeenkin kirjottanut.
* * * * *
Kesäkuun alussa kävin kirjeessä mainitulla saarella, jossa höyrylaivalaiturin läheisyydessä oli metsän keskellä siellä ja täällä muutamia huviloita sekä merenpuoleisella rannalla, noin kilometrin päässä huviloista, muutamia pieniä kalastajain taloja. Yhdestä niistä vuokrasin itselleni vinttikamarin kesäasunnoksi, johon minun oli määrä tulla asumaan vasta heinäkuun alussa, sillä silloin alkoi kesälomani.
Esterin tiesin muuttaneen saarelle kesäkuun puolivälissä, mutta minä en ilmottanut hänelle itsestäni mitään (tuohon toukokuussa saamaani kirjeeseensäkään en ollut vastannut) enkä päätöksestäni tulla samalle saarelle kesää viettämään. Vaikka ikäväni päästä hänen läheisyyteensä kävikin päivä päivältä yhä polttavammaksi, sain minä kuitenkin itseni pidätetyksi antamasta hänelle mitään tietoja, saadakseni yllätyksenä tapahtuvan kohtaamisemme sitä sisällökkäämmäksi.
Tuskin koulupoika on koskaan sen kiihkeämmin kesälupaansa odottanut kuin minä heinäkuun alkua. Kun se vihdoinkin tuli riensin minä suoraapäätä saarelle.
Kohtaamatta Esteriä laivasillan läheisyydessä kulin minä asuntooni ja vietin ensimäiset pari päivää ollenkaan liikkumatta huvila-alueella päin ja nauttien tietoisuudesta, että Esteri asuu ja liikkuu läheisyydessäni eikä tiedä minusta mitään.
Talonväeltäni sain tietooni Esterin sukulaisten omistaman huvilan ja kolmantena päivänä ulotin kävelyretkeni sille kulmalle saarta. Kulin hitaasti astellen huvilan ohi johtavaa polkua ja kertaakaan sinne päin katsomatta, mutta tuntien kuitenkin jännitystä ikäänkuin Esteri olisi jostakin ikkunasta hämmästyneenä minua katseellaan seurannut. Kun olin ehtinyt huvilan sivu tunsin jonkunlaista pettymystä ja palasin toisen kautta asuntooni.
Seuraavana päivänä kulin samaa tietä ja samalla tavoin. Tapaamaan Esteriä asunnossaan en vieläkään päättänyt mennä. Mutta kun olin juuri sivuuttamaisillani huvilan, kuulin pensasten keskeltä huvilaa ympäröivän aidan takaa mainittavan nimeäni. Jotakin sellaistahan olin salaa odottanutkin ja kuullessani tuon tutun äänen minä värähdin ja käännyin kohti.
Siinä oli siis Esteri edessäni ja väkisinkin tunsin minä jonkunlaista hämillisyyttä käydessäni häntä tervehtimään.
Hän ihmetteli kovin tavatessaan minut täällä niin odottamatta, sanoi olevansa siitä kovin iloinen, kyseli olinko minä täällä kesää viettämässä ja kuinka minä olin voinut viime tapaamisemme jälkeen.
— Erinomaisen hauskaa, että tekin olette tänne kesäksi asettunut.
Täällä on niin vilpoisaa ja raikasta, — lopetti hän.
Minä tunsin noiden sanojen johdosta masentavaa pettymystä aivankuin jotakin olisi ollut käsistäni pois luisumassa. Varsinkin kiusasi minua se, että hän tuntui niin luonnollisesti sanovan olevansa iloinen minun tapaamisestani. Vastatessani hänelle jotakin ylimalkaista katsoin minä häntä tutkivasti silmiin. Ja siellä syvällä luulinkin näkeväni jotakin värähtelevää odotusta ja neitseellistä arkuutta.
Sen huomatessani kävin minä tavattoman iloiseksi ja aloin vuorostani kertoa hyvin luonnollisesti ja keveästi, kuinka täällä oli hauska kesäänsä viettää, kuinka minä olen täällä kerran ennenkin asunut (mikä ei ollut lainkaan totta) ja kuinka meri-ilma on vahvistavaa j.n.e. Silloin katsoi Esteri minua pitkään ja näytti vuorostaan tuntevan pettymystä. Mutta minä kävin yhä iloisemmaksi ja kerroin purjehdusretkistäni, jommoiselle voisimme joskus yhdessäkin lähteä, vesilinnun metsästyksistäni ynnä muusta sellaisesta. Ja kuta pitempään hän minua katsoi, sitä iloisemmaksi tunsin itseni. Lopuksi heitin kohteliaat hyvästit ja lähdin riemuitsevin mielin edelleen kulkemaan.
Seuraavan päivän pysyttelin omalla kulmallani ja sitä seuraavana näin ikkunastani Esterin vaalean päivänvarjon liikkuvan läheisellä rantakalliolla. Minä säpsähdin ilosta, sillä jotakin sellaistahan olin odottanutkin. Hän istahti hetkeksi kallion laella olevalle paadelle. Kertaakaan ei hän katsahtanut taloja kohti ja siitä minun iloni yhä kasvoi. Ensin päätin rientää suoraapäätä hänen luokseen, mutta sitte sai minussa taas saituruus vallan ja minä pysyin sisällä ja hyväntunnosta hytisten seurasin katseellani Esteriä, kun hän hitaasti kävellen kulki kallion toiselle puolen ja hävisi näkyvistäni.
Sen jälkeen seurasi pari myrskysateista päivää, jolloin meri pauhasi mustana ja vaahtoisena ja vettä tuli aamusta iltaan ja läpi öiden. Noina pitkinä ja ikävinä päivinä painui mielialani maan rajaan ja sielussani alkoivat taas risteillä epäilykset ja itsesoimaukset.
Kun ilma vihdoin kolmantena päivänä selkeni ja aurinko iltapuoleen oli ehtinyt kuivata kostean maan, lähdin minä kävelemään pitkin rantaa huviloille päin.
Puoli taipaleessa minä pysähdyin iloisesti hämmästyen, sillä Esteri istui muutamalla rantapaadella ja katsoi ulapalle, missä mainingit raskaasti ajoivat toisiaan.
— Esteri! — huudahdin minä iloisesti ja riensin hänen luokseen sekä ottaen häntä kädestä jatkoin:
— Tiedätkö, kotoa lähtiessäni minä vaistomaisesti tunsin, että tapaisin sinut jossakin täällä!
Me emme olleet ennen toisiamme varsinaisesti sinutelleet, mutta nyt tuntui minusta niin luonnolliselta asialta puhutella häntä Esteriksi ja sanoa sinuksi.
Hän kohosi nopeasti seisomaan ja minä ehdin nähdä vain häipyvän varjon siitä alakuloisesti ilmeestä, mikä hänen kasvoillaan oli vasta asunut mutta mikä nyt nopeasti teki tietä ilonhohteelle. Hän yritti sanomaan jotakin, mutta vaikeni kesken ja katsoi vain minua, silmissään hyväilevä ilme.
— Ja sinäkin olet aavistanut minun tulevan tänne, eikö totta? — puhuin minä kiihkeästi edelleen pitäen häntä molemmista käsistä. — Ethän loukkaannu, että niin sanon, sillä minä olen jo kauan tuntenut meidän välillämme vallitsevan henkisen yhteyden? Tiedätkö, minä jo koulupoikana ikävöin ja pyrin sinun läheisyyteesi ja sitte vuosien mennessä on minussa vallinnut sama pyrkimys vaikkakin itsetiedottomasti. Silloin junamatkalla, muistathan, selveni se minulle ja tällä hetkellä olen siitä aivan vakuutettu. Ja tuon matkan jälkeen olen minä kokonaan elänyt sinussa, vain sinussa, ja ikäväni sinuun jokaisen epäilyksen hetken jälkeen on käynyt yhä polttavammaksi. Sillä sinussa olen nähnyt ja tuntenut sen ihmisen, jonka läheisyys tuntuu poissa ollessakin. Mitä epäilyksiä ja mitä riemua minä olenkaan näinä lähes parina vuotena tuntenut! Nyt viimeksi näinä sadepäivinä ahdistivat minua epäilykset ja pelko, mutta tänä aamuna laikahti minussa riemukas tunto sinun läheisyydestäsi ja kun näin sinut täällä, tuntui minusta kuin vuosien tuskat ja kamppailut olisivat olleet valmistusta juuri tälle hetkelle —
Katsoen häntä silmiin puhuin minä yhä kiihkeämmin ja vaikenin sitte äkkiä. Puhuessani tuntuivat hänen silmäteränsä, kuten siellä aidan luonakin, laajenevan ja hän itse vetäytyvän minun puoleeni. Hänellä oli suu puoliavoinna ja kun minä vaikenin, liikutti hän huuliaan.
— Antero! — lausui hän vihdoin puoleksi kuiskaten ja painausi luokseni.
Äänessä millä hän nimeni lausui tuntui kätkeytyvän sama vuosikausien kamppailu ja ikävöiminen, josta itseeni nähden juuri olin puhunut. Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet kiihkeästi, melkein hurjasti syliini ja painausin häntä suutelemaan suoraa huulille.
* * * * *
Mutta kun hän oli niin lähelle minua painautuneena ja kun minä tunsin hänen rintansa, polviensa ja huuliensa kosketuksen itseeni, valtasi minut uusi ja odottamaton tunne. Minusta oli kuin jotakin vierasta ja kylmää olisi tunkeutunut itseni ja sen Esterin väliin, joka näinä vuosina oli yhä selventyen ja kaunistuen hallinnut mielikuvamaailmani keskustassa ja jonka mantteliin minä olin liittänyt yhden kimaltavan timantin toisensa jälkeen.
Minussa tuntui jotakin vääntyvän ja pyrkivän särkymään ja suudellessani häntä kiintyi katseeni hänen ummistettuihin silmiinsä ja ne muutamat hienon-hienot rypyt, joita oli silmäin alla ja jotka näin läheltä saattoi hyvin huomata, vahvistivat tuota rikkovaa ja masentavaa tunnetta. Mitä kokemuksia ja sielullisia prosesseja noiden ryppyjen taakse kätkeytyy, siitähän minä en tiedä mitään enkä voi koskaan tulla tietämään! — jotakin sellaista liikkui tuskallisesti mielessäni.
Kiihkeä suudelmani yhtäkkiä ikäänkuin jähmettyi. Esteri avasi silmänsä ja kun hän katsoi minuun, näytti hän ikäänkuin aavistuksena käsittävän mitä minun mielessäni liikkui, sillä hänen katseessaan kuvastui kysyvää pelkoa.
Minun käteni hänen ympärillään herpausivat ja yhtäkkiä luisui hän syleilystäni pois, painui alas paadelle ja kumartaen päänsä käsiin alkoi hiljaa mutta hillittömästi itkeä.
Nähdessäni kuinka hänen hartiansa värähtelivät olisin niin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta puhekykyni ja ääneni olivat painuneet niin syvälle lähteisiinsä, että minä en jaksanut saada niitä esille. Sekasortoisin mielin tirkistelin minä eteeni ja hetki hetkeltä tuli minun yhä pahempi olla. Minuakin ikäänkuin joku veti painumaan alas kivelle, itkeäkseni siinä hänen rinnallaan. Mutta siihenkään en tuntenut kykeneväni, seisoin vain ja tuijottelin eteeni…
* * * * *
Seuraavat tunnit muodostavat muistossani hyvin sekavan kuvan. Kauan minä harhailin metsässä; kiipeilin kallioita ja sammaltuneita paasia ylös ja toisia alas, istahdin jollekin kaatuneelle puunrungolle ja pureskelin jotakin risua, viskasin sen kohta taas pois ja ylös ponnahtaen jatkoin levotonta ja sekavaa harhailuani…
Illan tullen alkoi sitte sekasortoinen mieleni vähitellen selkeentyä. Yhtenäisemmin muistan taas niin sisäiset kuin ulkonaisetkin vaiheeni siitä hetkestä lähtien, jona seisoin keskellä metsää nojaten vasenta olkapäätäni petäjän kylkeen. Sivullani kahahti ja risahti jotakin ja kun käännyin katsomaan, näin siitä lähitseni ketun loikkaavan. Se pysähtyi hetkeksi ja katsoi minuun terävillä ja viekkailla ketun silmillään, joissa näytti olevan halveksivaa ivaa minua kohtaan, teki sitte tarpeettoman korkean hypyn muutaman puunjuuren yli, liehautti häntäänsä ja katosi hämyyn pensasten keskelle.
"Näin sitä minä, mutta entäs sinä polonen?" tuntui se tuolla kaikella sanovan, ja hymähtäen resignoidun katkerasti lähdin minä taas liikkeelle ja kiipesin muutaman kallion laelle, jossa istuin pitkän hetken erikoisesti mitään ajattelematta. Tunsin vain kuinka mieleni pohjalle vähitellen raskaana kerroksena laskeutui elähtänyt tyytymys.