language: Finnish

YKSIN LONTOOSSA

Kirj.

Hesba Stretton

Suomentanut

Olli Wuorinen

Helsingissä, Hufvudstadsbladin kirjapainossa, 1876.

SISÄLTÖ:

1. Ei yksinänsä 2. Löytölapsi 3. Pieni rauhanrakentaja 4. Vanhan Oliverin Herra 5. Uudestaan hylätty 6. Vanhan Oliverin huoli 7. Elämän ruhtinas 8. Ei kukaan livertele ukolle 9. Uusi luuta 10. Täti Charlotta tulee 11. Varkaiden seassa 12. Tonyn palautuminen ja vastaanotto 13. Uudet saappaat 14. Sairashuoneessa 15. Tonyn tulevaisuuden toiveet 16. Kuihtunut umpula 17. Yömusta varjo 18. Ei sijaa pikku Dollylle 19. Kultainen kaupunki 20. Päivä koittaa 21. Polly

ENSIMÄINEN LUKU.

Ei yksinänsä.

Kuuma, helteinen päivä oli ollut ulkona maaseudullakin. Auringon noususta sen laskemiseen asti ei ollut tuulen henki liikuttanut viheriöitä lehtiä, ja lintusetkin olivat liian väsyneet virittään lauluansa.

Koko päivän oli polttava aurinko lähettänyt omia säteitänsä Lontoon kaduille, ja paljasjalkaiset lapset olivat tunteneet tomuisten kivien polttavan jalkainsa alla lähes yhtä kipeästi, kuin talvella jää oli kylmänyt heidän paljaita jalkojansa. Kävelypaikoilla ja torilla, erittäinki Charing-Cross'in viileäin vesilaitosten ympärillä lepäilivät ne, jotka välttivät ahtaita ja umpinaisia katusolukoita, tahi lojottelivat päivänpaisteessa, taikkapa etsivät jonkun nurkan saavuttaaksensa viileää varjoa.

Eräältä pieneltä kadulta Holborn'in ja Strand'in välillä lähtee vähäinen solukka; molemmin puolin sitä on korkeita rakennuksia, joiden kaikki alakerrat ovat avattuina pikku-puodeiksi. Sillä pienoisella kadulla on jommoinenki liikenne, koska se oikeastaan on oikotie kahden suuremman kadun välillä. Mainitut puodit ovat sangen pieniä ja vähäpätöisiä: ruokapuoti moniaine kasviksineen ja hedelmineen, välikauppias vanhoine vaatetavaroineen ja huonekaluineen, ja vihdoin nähtiin loitompana tungoksesta ja hälystä kadun tyynemmällä, osalla pienoinen puodin ikkuna, jossa riippui muutamia sanomalehtiä, vähän kullatuita paperia ja eräitä laulukirjoja. Oven päällä oli kirjoitus pienillä, huononlaisilla kirjaimilla: James Oliver, sanomalehden myyjä.

Itse puoti oli verrannollisesti vieläki pienempi, kuin ikkuna. Jos kaksi vierasta olisi yht'aikaa sisään tullut — mikä harvoin tapahtui — olisi sijan saanti kolmannelle ollut melkein mahdotonta…! Yhdellä äärellä oli pieni tiski eli kauppapöytä varustettu levyllä, joka aukaistiin asuinhuoneesen sisään mentäessä.

Tänä iltana oli levy alaslaskettuna; se oli varma merkki, että sanomalehden-myyjällä, James Oliverilla oli joku vieras luonansa, sillä muutoin ei olisi ollut mitään syytä vähentää sen pienen tiskin pituutta. Huoneen sisällä oli aivan pimeä, kovin pimeä niin aikaiseen päivällä; sillä vaikka ilta oli lähestymässä, ja aurinko laskeutumaisillaan, ei se kuitenkaan vielä ollut lakannut sitä suurta kaupunkia valaisemasta.

James Oliverin asunnossa oli kaasu jo sytytetty, ja tukehduttavan ilman vaikutuksesta kokonaan liikkumaton liekki lahjoitti huoneesen niukan valaistuksen. Todella löytyi yksi ikkuna, vaikka sitä ei ollut keveä heti huomata, se kun oli kaidan käytävän puolella, joka johdatti vieläki kuumempaan, sulettuun pihaan; tämä piha oli lukemattomain katujen keskuksena. Kun huoneet olivat neljä kertaisia, käsitetään helposti, kuinka vähän auringon paiste voi tunkeutua Oliverin huoneesen keskipäivälläkin.

Tämä huone oli kuitenkin suurempi kuin luultiinkaan, kun siinä oli useita pieniä ulkonemia, otettuna viereisistä huoneista, jotka kaikki ennenmuinon luultavasti olivat olleet yhtenä ainoana.

Tietty oli, ett'ei Oliverilla ollut tätä useampaa huonetta, sekä että hän yksinään asui siinä, sillä sen sisus osoitti jotain erakkoisuutta ja kolkkoutta, vaikka se oli puhdas ja siisti. Sammuneen takka-tulen sijalla olivat nyt hiilet mustana, ja teekattila seisoi jätettynä liedelle.

James Oliver oli istuutunut avonaisen oven lähelle voidaksensa silmätä puotiin — tarpeeton varovaisuus, sillä tähän aikaan ei ollut tapana kenenkään ostajan saapua. Oliver oli vanha ja näytti sangen kituliaalta himmeässä huoneessaan. Hänellä oli kalvea, kuihtunut ulkonäkö, joka tavallisesti seuraa niukasta ravinnosta. Suu oli hampaaton, sisäänvajonnut ja ryppyjen ympäröimä; hän kävi kyyryssä ja näytti heikolta ja horjuvalta. Sitä vastoin oli hänen kasvonsa sangen miellyttävät: niissä ilmautui jotain iloista ja hellää, ja joskus valaisi hänen muotoaan vieno hymyily, ollen sitä iloisempi, kun se ani harvoin ilmausi.

Oliver vanhuksella oli tänä iltana terveisillä käymässä jokseenkin hänen näköisensä pieni, vilkas eukko. Se oli siivonnut hänen huoneensa, laittanut hänen vaatteitaan ja pani nyt neulan, rihman ja napit ompelu-koteloon, jota hän aina piti taskussaan, -ja aikoi juuri ottaa vanhan hattunsa ja kaulavaatteensa ylleen, ennen kun toivottaisi hyvää yötä.

"Ah Charlotta", sanoi Oliver vetäessään pitkän, syvän huokauksen, "mitäpä antaisinkaan ollakseni Wrekin'in kukkulalla iltasilla näkemässä auringon laskua! Kuinka monta kesäiltaa juoksentelimmekaan siellä, kun olimme nuorna ja kaikki sukulaisemme elivät. Muistatko, miten avara näköala avautui siellä, ja miten raitis tuulonen leuhahteli sen laajan kedon yli? Niin, eräänä iltana, kun aurinko laskeusi tavattoman kirkkaana, näin minä koko Snowdon'in, vaikka sinne on sieltä toistakymmentä peninkulmaa. Minä ajattelen aina Wrekin'in kukkulaa lukeissani, kuinka Moses nousi Pisgan vuorelle ja näki sieltä koko maan ylt'ympäri. Ah, vanha sisko, toisin on nyt sitä vastaan."

"Niinpä niin", sanoi eukko miettivästi nyykytellen päätään. "Useimmat niistä Astonin, Uppingtonin ja Overlehillin asukkaista, joille silloin ompelin, ovat nyt kuolleet. Toisin nyt, toisin ennen. Niinpä niin! Raskasta on joutua vanhaksi ja yksinäiseksi."

"Niin, yksinäiseksi, eikä kuitenkaan aivan yksinäiseksi", vastasi Oliver uneksivaisesti. "Silmäni alkaa himmetä, kuuloni kadota, voimani vähetä, vaan kuitenkin olen nyt onnellisempi, kuin nuoruudessani. Monena iltahetkenä olen näkevinäni ja kuulevinani Herraa Jesusta. Hän näyttää minusta vanhimman veljemme näköiseltä, joka kuoli meidän piennä ollessamme. Muistatko häntä, Charlotta? Niin kalvea, niin tyyni, kärsiväinen ja vienosti hymyileväinen ikään kuin päivä pilven takana. Niin, onko se vaan paljas uni sitä en tiedä; mutta minusta tuntuu, kuin eräs muoto silmäilisi minua hämärässä, ja silloin ajattelen: ehkä se on Herra Jesus itse, ja luulen kuulevan äänen sanovan: 'Oliver vanhus on niin yksinään tuolla alhaalla pimeydessä; minä tahdon näyttäytyä hänelle, ja niin tulee hän ja on luonani hetkisen'."

"Oi, se on vaan mielikuvatus ja tulee ihan varmaan siitä, kun sinä olet niin yksinäsi", sanoi Charlotta.

"Kenties, kenties", vastasi vanhus hiljaan huo'aten; "mutta minä tuntisin itseni vielä yksinäisemmäksi ilman tätä ilmestystä."

Oliver vaikeni; myöskin Charlotta oli ääneti ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin, otettuaan hatun ja kaulavaatteen yllensä, kysäsi hän matalalla ja salamielisellä äänellä: "Susanna ei liene antanut itsestään tietoa, luullakseni?"

"Ei; en riviäkään ole saanut häneltä", vastasi Oliver suruisesti. "Ikävä on ajatella sitä seikkaa. Minä tiedän olleeni kovin kiivas, kovin pikainen häntä kohtaan."

"Niin, sinä hairahdut hyvin usein James", sanoi sisar.

"Niin, mutta sillä kerralla oli se pahempi kuin koskaan", lisäsi vanhus hitaasti. "Minä sanoin hänelle, että jos hän menisi naimisiin nuoren Raleigh'in kanssa hän ei koskaan saisi tulla minun ovistani sisään. Hän otti sanani varteen; vaan olisipa hänen sittemmin pitänyt ymmärtää, että minä olin sen vihapäissä lausunut. Oi, Jumalani 'Älä tule ovistani sisään — niin kova sana isältä! Oi, kauniimpi kuin aurinko Wrekin'in kukkulalla, olisi nyt hänen lämmin sydämellinen hymyilynsä minulle!"

"No, noh, minusta olisi Susannan pitänyt olla vähän nöyrempi", sanoi Charlotta.. "Siitä on nyt jo kuusi vuotta, ja hänellä olisi pitänyt olla aikaa älytä hullutuksensa. Tiedätkö, missä hän nykyjään oleskelee?"

"Minä en tiedä hänestä mitään", vastasi vanhus päätänsä pudistaen. "Nuori Raleigh oli raivokas, sangen raivokas, sehän minulla oliki häntä vastaan; vaan enhän minä luullut Susannan ottavan sanaani varteen. Siis ei olisi minun pitänyt olla niin pikainen."

"Kuinka minua harmittaa muistaissani, että minäkin olin avullinen häntä kasvattamassa", huudahti vanha vaimo vihaisesti. "Susannalla olisi pitänyt olla enemmän hyötyä opistansa. Ajattelepa, mikä taitava ompeliatar hänestä olisi tullut! Mutta ei maksa puhua hänestä. Hyvää yötä, James veikko. Älä nyt enään rupea kuvittelemaan itsellesi minkäänlaisia tuhmuuksia nä'yistä ja sellaisista, se ei ole sinulle hyödyllinen!"

"Minä tuntisin itseni sangen yksinäiseksi sitä paitsi", vastasi Oliver suruisesti. "Hyvästi, Charlotta, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua! Tule nyt takaisin niin kohta kuin joudut!"

Hän seurasi sisartansa ovelle ja seisoi kauan katsellen häntä, kun hän kävi edelleen pienoisella solalla. Vihdoin, kun sisar oli kadonnut näkyvistä, nyykkäsi hän vielä kerran jäähyväisiksi ja palasi hitaasti vähäiseen puotiinsa, laski levyn tiskille ja astui huoneesen. Niin lämmin kuin olikin sisällä, tuntui hänestä ilta viileältä, sentähden pani hän ylleen vanhan takkinsa, viskasi nenäliinan valkean päänsä yli ja istui sitte hämärässä tirkistellen ulos puotiin. Tukehduttavan kuumuuden raukaisemana ja enennetyn ihmissurun väsyttämänä uinahti hän ja nukkui hyvin kunnes äkkiä säpsähti ja katseli ympärilleen. Nyt oli huone aivan pimeä; kello löi yhdeksän ja puoti oli vielä sulkematta. Joutuisasti nousi hän ylös pannaksensa puodin luukkuja kiinni.

Toinen luku.

Löytölapsi.

Puodissa ei ollut kuitenkaan niin pimeä, ett'ei Oliver olisi löytänyt tietä luukkuinensa, jotka päivällä olivat paikallansa kammarin oven takana.

Hän kohotti tiskilevyn ja aikoi juuri asettaa luukut ikkunaan, kun heikko, vapiseva ääni, joka tuntui tulevan laattialta, ihan hänen jalkainsa juurelta, saattoi hänet äkkiä kääntäytymään.

"Pieni tyttö istuu täällä", sanoi ääni.

Kun Oliver kumartui laattiaan päin, näki hän epäselvästi haamoittavan lapsen, joka istui puodin laattialla koira polvella Sen kasvot tuntui pieneltä, kalvakoilta ja itkeneeltä, ja, vaikka hän ei sitä voinut nähdä, vierivät kyynelet sen silmistä.

"Kukas olet, tyttöseni?" kysyi vanhus melkein ujosti.

"Nimeni on Dolly", vastasi lapsi.

"Eikö sinulla ole mitään muuta nimeä?"

"Ainoastaan Vauva", sanoi hän. "Välistä sanotaan minua Dollyksi, välistä Vauvaksi; tämä on minun pieni koirani Beppo." Hän osoitti koiraa pistämällä sen kuonon ukon käteen, ja Beppo huiskutti suopeasti häntäänsä ja nuoleskeli vanhuksen rypistyneitä sormia.

"Mikä sinut on kulettanut puotiini, lapsukaiseni?" kysäsi Oliver.

"Äiti jätti minut tänne", virkkoi lapsi pikaan nyyhkyttäen. "Hän sanoi: 'juokse sisään, Dolly, ja pysy siellä kunnes äiti tulee takaisin, ja ole aina sievä, Dollyseni'. Olenko minä sievä?"

"Olet kyllä, ja äiti tulee ihan kohta takaisin. Tule, katselkaammepa häntä." Hän tarttui tytön pieneen laihaan käteen ja he seisoivat hetkisen katsellen kadulle.

Läheisestä ruokapuodista loisti kaasu kirkkaasti ulos kadulle, mutta eivät he ketään vaimoa huomanneet; ainoa henkilö, jonka näkivät, oli ryysyinen, paljaspäinen ja paljasjalkainen poika, joka seisoi nojaten vastapäätä olevan huoneen ikkunan-pieleen, ja katseli Oliveria ja sitä pikku tyttöä nähtävällä tyydytyksellä ja miellytyksellä.

"Häntä ei näy missäkään", huudahti poika kadulta Oliverille. "Eikä hän tulekaan, siitä tahdon lyödä vetoa kanssanne. Te tirkistelette sen pikku tytön äitiä, — vai kuinka?"

"Niin", vastasi Oliver, "tiedätkö jotain hänestä, poikaseni?"

"En, en mitään", sanoi hän nauraen; "hänellä näytti olevan aikomus ruveta jotain tekemään, ja kun minulla ei ollut mitään erityistä tointa, kävin minä hänen perässään. Hän oli hiukan äitini näköinen, joka on kuollut: ei lihava eli punaposkinen; ja hänellä oli mustelma silmäkulmassa, ikään kun joku olisi lyönyt häntä. Minä luulin, että se pienokainen alkaisi hirveästi parkua, kun hän jätetään yksinään puotiin; siis pysähdin nähdäkseni, miten käypi. Vaimo juoksi, kuin olisi ollut poliisi perässään."

"Onko siitä jo kauan?" kysyi Oliver huolellisesti.

"Kello oli juuri lyönyt kahdeksan."

"Oh, onhan siitä jo koko tunti", sanoi vanhus, katsellen levottomana alas kadulle; "aika olisi jo hänen tulla noutamaan tyttöä."

Mutta ei mitään vaimoa näkynyt; lapsi seisoi liikkumatta hänen sivullaan, toinen käsi koiran päällä, toinen vielä Oliverin kädessä. Poika otti muutamia hyppyjä yhdellä jalalla pienen kadun poikki ja silmäili vanhan miehen kasvoja kirkkailla, vilkkailla silmillään.

"Kuulkaas", sanoi hän innokkaasti, "ettehän te aikone jättää häntä poliisille? Ne veisivät hänet laitokseen, jossa on pahempi kuin vankeudessa. Yhtä mielellänne voitte antaa tytön minulle; minä otan hänet hoitaakseni; ravinnon hankkiminen sellaiselle pienelle, kauniille vunukalle ei tulle vaikeaksi. Antakaa hänet minulle."

"Mikä on nimesi?" kysyi Oliver, pitäen tytön kättä lujemmasti omassaan; "mistä sinä tulet?"

"Mistäkö minä tulen? Oh, en juuri mistään; nimeni on lyhyesti ja hyvästi Antony eli Tony. Minulla oli tosin toinenki nimi; äiti sanoi sen kyllä minulle ennen kuolemistansa, vaan se on mennyt muistostani. Nyt sanotaan minua Tonyksi, ja siksi tekin voitte minua nimittää, jos tahdotte."

"Kuinka vanha sinä olet, Tony?" kysyi Oliver, viipyen vielä kynnyksellä ja heittäen ympärilleen tarkastavia silmäyksiä.

"Oh, mistäpä sen tietäisin? Minä olin tuskin suurempi tuota pientä tyttöä, kun äitini kuoli, ja jo siitä saakka olen hoitanut itseäni. Minulla ei ole ollutkaan isää."

"Hoitanut itseäsi!" sanoi ukko mietiskellen.

"Niin, ja se käypi kesällä kyllä laatuun. Silloin voin holhota sekä itseäni että tyttöä, sen lupaan. Mitään kotia minulla tietysti ei ole, mutta onhan tällä aikaa vuodesta huone jokaisessa pensaassa. Minä makaan milloin missäkin; toisinaan Covent Garden'issa, välistä jossakin puistossa, tahi missä muualla vaan poliisi antaa minun olla rauhassa. — Mutta ettehän te aikone jättää tyttöä poliisille; hän on niin kaunis?"

Hän puhui niin omituisella, rukoilevaisella äänellä, että Oliver rupesi häntä likemmin tarkastamaan. Poika oli kalvea ja laiha, ja vaikka hän vasta oli noin 9 eli 10 vuotinen, ilmausi hänen kasvoissaan tavaton vakavuus ja tarkkuus. Hänen kirkkaissa silmissään välkkyivät kyynelet, ja hänen vaaleat huulensa vapisivat. Ryysyisellä takkinsa hihalla pyyhki hän kyynelensä ja sanoi: "Minua ei ole koskaan ennen masentanut mikään lapsi, mutta tämä tyttönen on semmoinen pikku simasuu. Jos te ette pidä häntä, niin voittehan hänet antaa minulle, vai miten, tahdotteko sitä?"

"Minä otan hänet huostaan", vastasi Oliver, "kunnes äitinsä noutaa hänet. Kylläpä hän pian tullee, luullakseni; vaan mitäs, pienokainen tarvitseekin nyt illallista."

Oliver kyyristyi lapsen yli, joka pienillä, lämpimillä, pehmosilla sormillaan silitteli vanhuksen poskia.

"Beppokin tahtoo ruokaa", sanoi hän hopeanheleällä äänellä, jonka vähäkuuloinen Oliver helposti kuuli.

"Niin, Beppokin saapi vähän ruokaa. Minä panen luukut eteen, mutta jätän oven puoliauki ja kaasun palamaan, jotta äiti osaisi sisään, kun hän tulee takaisin. Ja jos äiti ei tänä iltana tulisi tänne, saapi pienokainen maata minun sängyssäni; eikö niin?"

"Dollyn pitää olla sievä kunnes äiti tulee takaisin", oli tytön kaipaava vastaus jolloin hän likistihe lähemmäksi koiraa.

"Antakaa minun panna luukut eteen", huudahti Tony innolla. "Sen voin mielelläni tehdä; huomen aamulla tulen taas katsomaan, miten olette; hän on semmoinen pieni, pikkuinen!"

Kun luukut olivat eteenpantuina, kumarsi Tony jäähyväisiksi ja silmäili viimein pitkään vanhusta ja lasta; hän ei halunnut antaa kättä, sillä kätensä olivat kaukana puhtaudesta. Hän estelihe siitä, sanoen: "Minä pesen itseni aamulla ennen kuin tulen tänne."

Tony otti vieläki jäähyväiset ja kiiruhti pois.

Oliver kävi sisään, jätti oven longallensa ja kaasun palamaan. Hän antoi sille nälkäiselle lapselle voileivän ja vähäisen maitotilkan, jonka oli ostanut illallisekseen. Sitte otti hän tytön ja Bepon polvillensa ja istui runsaan tunnin odotellen äitiä. Pienoinen nyykytti uneliaasti päätänsä, koettaen pysyttäidä valveella; mutta vihdoin pudotti hän koiran ja laski päänsä ukon rintaa vasten.

Kello löi nyt yksitoista, ja Oliver ymmärsi, että ei ketään enään ollut odottaminen sinä iltana. Hän päätti siis laskea lapsen sänkyyn; keveällä kädellä riisui hän hoidokkaansa ja pani sitte vuoteelle. Ainoan tyynynsä asetti hän hänen päänsä alle ja koki kaikin tavoin tehdä sitä vähävaraista makuusijaa niin mukavaksi kuin mahdollista pienelle nukkuvaiselle. Äkkiä säpsähti lapsi, istuutui sänkyyn ja katseli vanhusta oudostellen kyynelisillä silmillään. Varmaan hän oli peljästynyt. Mutta kun Oliver istui sängynlaidalle, lohdutteli häntä ja pyysi olemaan pelotta, sillä äiti kohta tulee hänen luokseen — silloin rohkasi hän taas mielensä, lankesi polvillensa, pani sormensa ristiin ja kuiskasi: "Dolly aina ensin lukee iltarukouksensa."

"Minkä rukouksen sinä silloin luet, pikku ystäväni?" kysyi Oliver.

"Ainoastaan: Jumala siunatkoon äidinisää, isää, äitiä ja Beppo-raukkaa, ja tehköön minua sieväksi tytöksi", mutisi pikku väsynyt — ja ummistettuaan silmänsä vaipui hän heti syvään uneen.

Kolmas luku.

Pieni rauhanrakentaja.

"Olihan se oikein omituista", sanoi ukko Oliver itsekseen, katsellen nukkuvaa lapsukaista.

Tapansa mukaan laskeusi hän vanhaan nojatuoliinsa, poltti piippua ja silmäili ympäri huonetta. Dollyn pienet pukimet olivat hajallansa laattialla, ja kun ei ketään niiden kokoiliaa ollut, täytyi hänen itsensä käydä ympäri ja poimia niitä. Kun hän siinä työskennellessään puisteli pikku hametta, putosi kirje sen taskusta. Oliver otti sen, ihmetellen keneltä ja kenelle se mahtoi olla.

Kirjeellä oli seuraava päällekirjoitus: Sanomalehdenmyyjä Herra James Oliver. Innokkaasti mursi hän -sinetin. Ensi silmäyksellä tunsi hän tyttärensä käsialan; kirje kuului:

Rakas isäni!

Kaikkea sitä surua ja murhetta, mitä olen kokenut, tehtyäni sinun vihaiseksi minulle, en voi sanoilla selittää. Meidän välimme täytyy tulla toisenlaiseksi. Pikku Dolly on kurjan Susannasi tytär, ja hänen pitää olla rauhanrakentajana meidän välillämme. Älä häntä sysää luotasi!

Minä menen nyt Portsmouth'iin saadakseni kohdata miestäni, joka viisi vuotta sitten pestausi sotamieheksi, ja on nyt valmis purjehtimaan Indiaan. Siitä syystä jätän minä sinun huostaasi lapseni — lapsenlapsesi. Joku sisällinen ääni sanoo minulle, että Dollyni pitää hillitä sinun vihasi; minä olen asettanut lapseni käsiin tulevaisuuteni. Onnistuisiko hän taivuttamaan sydämesi, niin asuisi ilo, rauha ja tyytyväisyys sinun tyttäresi kotona. Mieheni on hyvä minulle; ainoastaan kun hän on juonut — ja tämä tapahtuu harvoin — kuohuu hänen sisunsa.

Isä! Anna anteeksi minulle Kristuksen tähden — jos minä olen arvoinen -käyttämään tätä kallista nimeä — ja hoida minun lastani. Perjantaina palaudun teidän molempain luoksi.

Sinun katuvainen ja kuuliainen tyttäresi

Susanna.

Kahdesti luki Oliver tämän kirjeen lävitse; kun hän oli lopettanut, täyttivät kyynelet hänen silmänsä.

Tämä rakastettava lapsi oli siis hänen oma pieni tyttärensä tytär; — hänen rakas vaimonsa, Dorothea, oli monta vuotta sitten kuollut, mutta vainaajan nimen, oman äitinsä nimen, oli varmaan Susanna antanut pienoselleen. Dolly oli lyhennys Dorotheasta, ja sitenpä hänkin usein nimitti vaimoansa nuoruutensa aikana.

Näin aprikoituaan sammutti Oliver kaasun, sytytti kynttilän ja lähestyi sänkyä, jossa pienokainen makasi. Hän kyyristyi katselemaan sitä nukkuvaa lasta. Ne hienot ja kukoistavat kasvot lepäsivät hänen tyynyllänsä, ja ne valkeat kiharat olivat joutuneet miellyttävään epäjärjestykseen. Oliverin silmät olivat kiiruusti himmenneet. Hänen lasisilmänsä olivat niin tummat ja sumuiset, että hänen piti kuivata niitä useampia kertoja, ennen kuin hän oikein taisi nähdä tyttärensä tyttären. Hyväiltyään hänen ruusuisia, kuopikkaita poskiaan kovilla sormillansa huokasi hän: "Jumala siunatkoon, suojelkoon ja varjelkoon häntä!" Kauan seisoi hän sängyn vieressä langenneena syviin ajatuksiin. Hän kääntyi taas tuolillensa vapisevaisempana kuin ennen, ja vasta kun hän sytytti piippunsa tuli hän ennelleen. Hän silmäili lakkaamatta sängyssä nukkuvaa.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän puoliääneen, lähettäessään savupilven toisensa perään. "Hyvä Jumala! kuinka lemmekäs oletkin minua kohtaan! Olethan sanonutkin: Minä en tahdo jättää sinua ilman lohdutusta, minä tahdon tulla sinun tykösi! Minä tiedän, mitä tämä lupaus sisältää. Sinun nimesi olkoon ylistetty! Sinun hyvä henkesi on monta kertaa lohduttanut minua ja vahvistanut minun sydäntäni. Minä tiedän, että sinä et koskaan ole jättänyt minua yksinäiseksi, vaan alati ollut täällä, ja nyt olet lähettänyt minulle pikku tyttösen. Ne, jotka sanovat olevansa yksin eivät tunne sinua, Herra."

Kerran toisensa perästä puhui Oliver tyytyväisyydellä näitä sanoja.

Piippu oli nyt sammunut, ja Oliver valmistausi käymään sänkyyn. Mutta uni pakeni vanhuksen silmistä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan; hän pelkäsi, että lapsi havahtuisi yö-sydämellä ja tarvitsisi jotakin. Ilma oli helteinen ja kuuma, ja silloin tällöin kuului ukkosen jyminä; mutta yliluonnollinen rauhallisuus oli valloittanut vanhuksen. Olihan lapsensa lapsi hänen luonansa, ja kolmen päivän sisällä oli hänen tyttärensä palautuva! Oi, kuinka hän olisikin tervetullut! Hän ei sallisi hänen sanaakaan virkkavan tottelemattomuudesta tahi pakenemisesta, eikä myöskään siitä pitkästä, julmasta huolimattomuudesta, ett'ei tytär ollut mitään tietoa antanut hänelle itsestään ja asuinpaikastaan. — Mutta se olikin muka hänen oma vikansa; hän oli ollut tyttärelleen liian ankara, liian pikainen ja kova. — Nyt piti kaikki tulla toisenlaiseksi.

Neljäs luku.

Vanhan Oliverin Herra.

Jo varhain aamulla, ennenkun vitkallinen päivänvalo tunkeutuikaan siihen pimeään huoneesen, oli Oliver noussut askaroimaan. Hänellä oli aina ollut tapana itse tehdä tehtävänsä, kun tyttärensä oli luopunut hänestä.

Kolmena seuraavana päivänä piti hänen saada uutta velvollisuutta harjoittaa.

Aina välistä hiipi hän sängyn luo silmätäksensä nukkuvaa lapsukaista, ja kun hän luuli hänen olevan heräämäisillään, nosti hän Bepon sänkyyn, jotta Dolly herättyään heti näkisi jonkun tunnetun esineen.

Mutta jo ennen silmäinsä aukasemista ojensi Dolly pienen kätensä ja tarttui- koiran pörheään päähän. Oliver seurasi hänen liikunnoitaan äänettömällä ihastuksella. Vihdoin katseli tyttönen varuisasti häntä ja kääntyi Beppoon päin kysyen: "Miten pitää minun nimittää tätä vanhusta?"

"Minä olen sinun äidinisäsi, lemmetyiseni", sanoi Oliver hellästi.

"Oletko sinä se äidinisä, jonka edestä minä rukoilen?" kysyi Dolly nousten tyynyltä ja tarkkaavaisesti katsellen vanhaa Oliveria.

"Niin, se olen, lapseni", vastasi ukko ja silmäili levottomasti häntä.

"Dolly ymmärtää nyt", sanoi hän lukien sormiansa, "niitä on: isä, äiti,
Beppo ja sinä olet äidinisä. Dolly tahtoo jo nousta."

Äkkiä löi hän käsivartensa ukon kaulan ympäri ja suuteli häntä; vanhus vapisi sisällisestä ilosta.

Olipa todellakin hauskaa nähdä, miten hyväntahtoisesti vanhus oli avullisena pikku Dollyn pukemisessa, sydämellisesti hekottaen naurettaville erhetyksilleen, joita hän teki toisen toisensa perään kääntämällä takaperin useampia pukuimia. Dolly ujosteli vähän alussa; mutta kun Oliver vakuutti hänelle, että äiti kohta tulee takaisin, tuli hän niin tyytyväiseksi, että hän ei ollenkaan pitänyt lukua vanhuksen kömpelyydestä pukemisessa.

Puoti ja mitä sitä koski, oli tykkänään mennyt Oliverin muistosta. Sen juohdutti hänelle mieleen vasta oveen naputus, juuri kun hän laittoi Dollylle aamiaista. Suureksi hämmästyksekseen uomasi hän unhottaneensa ottaa luukut pois, vaikka se aika oli kulunut, jolloin hänen paraat ostajansa kävivät ohitse.

Naputtaja ei ollut kukaan muu kun Tony, joka pitkällä vihellyksellä ja vakavalla, nuhtelevalla silmäyksellä tervehti vanhusta puodin ulkopuolella.

"Ei", huudahti Tony, "tämä ei kelpaa; asiat ennen kaikkia! Niitä ei saa unhottaa. Tulinpa oikein pelästyneeksi nähdessäni luukut ikkunain edessä; kuinkas pienonen jaksaa?"

"Kiitos, poikaseni, hyvästi hän voipi", sanoi Oliver lempeästi.

"Rouva ei luultavasti ole kotona?"

"Ei; hän tulee perjantaina."

Tony nyykkäsi ja näytti miettiväiseltä, mutta ei virkkanut mitään, ennen kun luukut olivat sijallansa. Sitte katsoi hän päällensä ilmeisellä mielihyvällä. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat puhtaat, ja valkea iho pilkoitti hänen ryysyjensä reijistä; jalkansakin olivat jotensakin valkeat ja puhtaat. Hänen takkinsa ja housunsa näyttivät kenties ryysyisemmiltä kuin illalla, mutta niissäkin havaittiin pesemisen jälkiä.

"Pesin itseäni varhain tän' aamuna, ennen nuuskiain ulostulemista", sanoi Tony, "juuri Charing Cross'in juoksukaivoissa; mutta minulla ei ollut aikaa saada rääsyjäni järjestykseen, niin niitä täytyi minun sitten kastella sillan alla, pako-veden tultua. Enkös ole paljoa puhtaampi tänään, kuin eilis-iltana?"

"Olet kyllä", vastasi Oliver. "Tule sisään, poikani, saat syödä aamiaista yhdessä Dollyn ja minun kanssa."

"Teillä kaiketi ei liene saatuna päivän sanomalehtiä, vai kuinka?" kysäsi Tony mahtavalla katsannolla.

"Ei täänpäiväisiä."

"Niinhän minä luulinkin. Te ehkä makasitte yli aikanne? Minä en kysele sentähden, että itse niitä lukisin — sillä sitä en taida, enkä tahdo; - mutta kansaa kulkee ohitse, jotka luultavasti tahtoisivat uusia sanomalehtiä. Juoksenko minä niitä noutamaan?"

Oliver rahoja antaessaan tutkien tarkasteli poikaa, joka vastasi hänen silmäilyksiinsä suoralla, selkeällä katsannolla. Epäilys juolahti vanhuksen mieleen Tonyn rehellisyydestä, mutta hän unhotti sen pian käännyttyään aamiaispöytään.

Pikemmin kuin luultiinkaan palasi Tony tuoden oikeita sanomalehtiä. Muutamain minuuttien kuluttua istuutui Tony vanhan arkun kannelle pöydän luo, jonka ääressä Oliver istui lapsensa lapsen kanssa. Pöydällä seisoi kahvikannu ja suuri pala leipää, oli vanhuksen polvella, ja Beppo vainueli hänen ympärillään halukkaasti. Dolly ujosteli tässä tavattomassa seurassa, hän söi aamiaisensa kainolla vakaisuudella, joka pani hänen seuransa häntä ihmetellen ja kummastellen katselemaan.

Ruoalta päästyä otti Oliver tyttärensä kirjeen taskustaan ja luki sen
Tonyn kuullen, joka kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.

"Niin muodoin on hän teidän oma pienokaisenne", sanoi hän huo'aten toivon pettämisestä. "Te ette koskaan jätä häntä minulle, kun teille on huvitusta hänestä, — mutta ei poliisillekaan", lisäsi hän iloisella katsannolla.

"En", vastasi Oliver vakaisesti. "Minä en tahdo jättää tyttöä luotani, vaikka maailma annettaisi. Jumala häntä siunatkoon!"

"Ja isä on pestaunnut sotamieheksi", huokasi Tony kadehtivalla äänellä.
"Minua ne vielä ei ottaisi vastaan kohtakaan, josko tarjoutuisinkin.
Mutta kenestä hän puhuu sanoessaan: 'Kristuksen tähden — jos minä olen
arvoinen mainitsemaan hänen nimeänsä.' Kuka se on?"

"Etkös sitä tiedä?"

"En koskaan ennen ole kuullut puhuttavan hänestä. Onko se joku teidän ystävistänne?" [Lienee tarpeellinen muistuttaa, että tämmöinen tietämättömyys ei suinkaan ole liioiteltua. "Kaupungin lähetyssaarnaaja" ja muut samallaiset lehdet näyttävät, paha kyllä, useita semmoisia tositapauksia. Kirjoittajan muist.]

"On; hän on minun ainoa ystäväni — paras ystäväni ja paitsi sitä hän on minun Herran."

"Ja te luulette, että hän tulisi pahoilleen, jos te ajaisitte ulos pikku tytön?" jatkoi Tony.

"Niinpä, niin, hän tulisi hyvin murheelliseksi siitä", sanoi ukko miettiväisesti; "se kirveltäisi hyvin häntä. Hän, näet, alati rakastaa pieniä, eikä koskaan kehoita heitä pois luotansa. Ei, ei, rakas Herra! Sinä näet sydämeni ja tiedät, että minä rakkaudesta sinuun tahdon hoitaa tätä lasta."

Oliver esitteli näitä sanoja ikään kun olisi hän puhutellut jotakin, jota Tony ei voinut nähdä. Muutaman minuutin istui poika vaiti — hän mietiskeli.

"Kuinka kauan olette työskennelleet sen Herran palveluksessa?" kysyi hän lopuksi.

"Enpä juuri kauan", vastasi Oliver suruisesti. "Useana vuotena luulin työskenteleväni hänen palveluksessaan, mutta ah! se olikin erehdys, ja nyt en minä voi paljoa toimittaa. Mutta hän tietää myöskin, että minä olen niin vanha, eikä Hän huolikaan niin paljo muusta, kunhan vaan rakastaa häntä, ja sitä teen minä, Tony."

"Kyllä minäkin sen uskon", sanoi poika, vaipuen uudestaan syviin ajatuksiin. Hetkisen istuttuaan nousi hän äkkiä arkulta, työnteli sormiaan märkään tukkaansa ja kysäsi: "Huoliiko hän todellakin pienistä lapsista?"

"Oikein paljon."

"Mutta minua hän ei kuitenkaan ottane vastaan miehen vertaisena! Se tahtoo sanoa, hän ei taida maksaa minulle yhtä paljoa kun aikamiehelle? Ja kukaties, kun kaikki käy ympäri, minä en tahdokaan työskennellä hänen luonaan. Mieluisemmin tahdon lakaista katua ja olla oma herrani; mutta jos se käypi minulle vaikeaksi, ehkäpä hän huolinee minusta, jos te puhutte sanasen puolestani".

"Onko se aivan totta, että sinä et tiedä mitään Jesuksesta?" kysyi
Oliver.

"On, se on ihan totta, mistäpä hänet tuntisin? Luuletteko minun tuntevan kaikki Lontoon suuret herrasväet, vaikkapa olen nähnyt niitä monta monituista kertaa kulkevan ympäri komeissa vaunuissaan. Kuten jo sanoin teille, en minä ollut paljoa suurempi tuota tyttöä, kun äitini kuoli; ja siitä pitäin olen hakenut elatustani mistä milloinkin kaduilla, ja toiset pojat ovat minua auttaneet, kunnes minä nyt voin auttaa heitä. Katupojan eläke ei paljoa maksa; ei tarvitse ostaa puuta eikä maksaa vuokraa. Ainoastaan vähän ruokaa silloin tällöin. Nyt halajan ainoastaan luutaa katua lakaistakseni; saisinko sen, tulisin hyvin toimeen; mutta mistäpä sen saanen?"

"Kenties Herra Jesus tahtoo antaa sen sinulle, jos rukoilet häntä", sanoi Oliver vakaisesti.

"Kuka se on?" kysyi Tony innokkaasti.

"Hän — Kristus on hänen toinen nimensä, poikaseni!"

"Oh! minä ymmärrän", sanoi Tony nyykäten. "Niin, jos en itse voi ostaa luutaa, aion minä rukoilla häntä. Hän tahtoneekin silloin, että minun pitää työskennellä hänelle, luullakseni? - Missä hän asuu?"

"Tahdonpa sinulle kertoa hänestä kaikki, kun vasta tulet minua tervehtimään."

"No, minä siis tulen vilkaisemaan tänne sisään jonakuna päivänä perjantain jälkeen, ja samalla kertaa kuulustan onko pienosen äiti tullut. Hyvästi, hyvästi, pikku neitinen."

Nyt rohkeni hän ottaa Dollyn käden käteensä, ja hän katseli sitä uteliaasti; se oli pienonen ruusunpunainen käsi, jonka vertaista hän ei ollut koskaan niin likeltä nähnyt. Tony tunsi mielessään niin ihmeellistä — hän oli itkuun tillahtaa; "niin pieni, niin pieni", kuiskasi hän itsekseen, hieroen sitä käsiensä välissä. Ainoastaan tämä käsi, ajatteli hän, saattaa minua takaisin tulemaan.

"Mutta hyvästi nyt! Kiitoksia aamiaisesta, hyvä herra Oliver. Minä tulen kohta takaisin, en kuitenkaan aamiaisen tähden."

Viides luku.

Uudestaan hylätty.

Kolmen seuraavan päivän aikana oli pelkkää iloa vanhalle Oliverille. Pienokainen oli niin lystikäs, että vanhus tuli kokonaan ihastuneeksi. Se juoksi hänen sivullansa keveillä hyppy-askelilla, kun hän varhain aamulla kävi noutamassa päivän sanomalehtiä. Se katseli kun ukko laittoi ruokaa, ja kun hän siivosi huonetta, koki tyttönen auttaa häntä puhdistamalla hänen molemmat tuolinsa. Kun taas ei ollut semmoisia askaroimisia, leikitteli hän alinomaa Bepon kanssa, löperteli yhdessä koiran tavalla, jotta Oliver välistä unhotti kaikki mitä käsillä oli, kuullaksensa vaan häntä. Leikittelipä hän usein vanhuksenkin kanssa pieniä hupaisia leikkiä, niinkuin "piilopettoista" ja sellaista, jolloin ukko tuli yhtä innokkaaksi kuin lapsikin; ottipa välistä äijän lasisilmät, nenäliinan tahi jonkun muun kappaleen — mitä milloinki sai — ja piiloitti ne. Usein kätki hän ukon omistamia kappaleita paikkaan, josta hänen oli ihan mahdoton löytää niitä. Ja kun silloin Oliver kysyi hänen piilopaikkaansa, ilmausi hänen kasvoilleen niin ilkamoinen ja samassa viaton hymy, että vanhuksen aina täytyi nauraa hänen vehkeillensä.

Mutta kohta oli perjantai tulossa.

Oliver ei oivaltanut itseänsä — hän alkoi tulla synkkämielisemmäksi, miten luuli. Mistähän se tuli? Hänen tyttärensä oli tuleva kotiin hänen luoksensa, ja hänen sydämensä oli täynnä sanomatonta iloa ja kiitollisuutta, mutta hän ei tajunnut miten heidän vast'edes pitäisi asettautua. Muutokset eivät olleet hänelle mieleen, mutta hänen nykyinen asuntonsa, johon oli muuttanut sittenkuin tytär oli hänet jättänyt, oli aivan pieni heille kaikille. Hän oli laatinut itselleen vuoteen tiskin alle puotiin ja tahtoi kernaasti antaa omansa Susannalle ja "lemmetyiselle", kuten hän Dollyn nimitti; mutta kysymys oli, sallisiko Susanna hänen tehdä tahtonsa mukaan niin tässä kuin monessa muussa asiassa.

Hän valmisti kunnon teetä ja koristi pöydän ruokalajilla kasviksista, jotka olivat ostetut naapurilta, ruokakauppiaalta.

Kaikki oli nyt kunnossa Susannan vastaanottamista varten. Mutta vaikka perjantai-ilta jo oli myöhään kulunut, ei mitään kuultu Susannasta. Odotettiin, maisteltiin ruoka-laitoksia, ja Dollya alkoi nukuttaa — turhaan! Susanna ei tullut.

Vihdoin tuli kirjeenkantaja puotiin, ja hänen sisäänastuessaan alkoi Oliverin sydän kiivaammin tykyttää. Hän heitti kirjeen tiskille. Oliver otti sen, kiiruhti ovelle, silmäsi päällekirjoitusta ja tunsi Susannan käsialan. Vapisevalla kädellä mursi hän sinetin ja luki seuraavaisesti:

Rakas, armas isäni!

Sydämeni tahtoo pakahtua siitä vaikeasta valinnasta, joka minun nyt täytyy tehdä: Raleigh'in rykmentin pitää kohta täältä purjehtia, ja Överstin rouva on tarjonnut minulle sangen suuren palkan, jos minä tahtoisin seurata häntä kammaripalveliana (entinen oli, peläten mertä, viimeisessä silmänräpäyksessä luopunut palveluksestaan). Minä olisin kyllä sovelias tähän paikkaan, koska minä osaan ommella ja tehdä kaikkea, mitä kammaripalvelialta vaaditaan. Paitsi sitä sanoi Raleigh eilen minulle: "Minä lupaan sinulle, niin totta kun Jumala elää, että minä, jos sinä seuraat minua, en koskaan tästälähin juo enkä pidä säädytöntä elämää. Jos sinä et tule myötä, joudun minä tykkänään langenneeksi; sinä taidat pelastaa minut, sillä minä rakastan sinua, Susanna." Minä vastasin: "entäpä lapseni, minun Dollyni?" Överstinna sanoi silloin: "Onhan hän äidinisänsä luona, ja jos hän on hyvä mies, niinkuin sanot hänen olevan, pitää hän kyllä huolen hänestä. Minä annan sinulle kolme puntaa sterlingiä, jotka voit lähettää hänelle täältä ja sitte saatat enemmän lähettää Kalkutasta."

Näin suostuteltua minä vihdoin annoin myönnytykseni; ja nyt ei ole edes aikaa tulla Lontoosen, sillä me matkustamme muutaman tunnin kuluessa.

Armas isäni! Hoitanethan toki pientä lemmittyäni? Myöskin täti Charlotta tottukoon häntä rakastamaan. Minä lähetin rautatietä myöden hänelle vaatteita pikku arkussa, ja mitä muuta hän tarvitsee, kyllä täti Charlotta panee kuntoon. Suokoon Jumala, että Te voisitte tehdä rakkaan lapseni sieväksi ja tottelevaiseksi, kunnes minä tulen kotiin.

Oi, jospa vaan saisin nähdä sinua, hyvä isä, saisin kuulla sinun sanovan: "Susanna, rakas lapseni, minä annan anteeksi sinulle ja rakastan sinua niin kuin ennenkin!" Silloin matkustaisin — keveämmällä sydämellä, ja melkein iloitsisin siitä, että sain jättää lapseni sinun hoitoosi. Hän tulee olemaan sinulle iloksi ja huviksi, vaikka hän on niin pieni, siitä olen varma. Sano hänelle, että äiti rukoilee häntä olemaan aina sievänä tyttönä, kunnes äiti palajaa. Tuhansia suuteloita rakkaalle isälleni ja pikku tytölleni. Me palaudumme niin pian kuin taidamme; kauaksi Indiaan, en tiedä minkä kansakunnan maalle, tulemme suunnittamaan kulkuamme. Minä luulen että asianhaarain näin ollessa on velvollisuuteni seurata miestäni, ja minä olen käsittänyt, omantuntonikin pakoittavan minua niin tekemään. Rukoile Jumalaa suojelemaan meitä kaikkia!

Sinun rakkahainen ja murheellinen

tyttäresi Susanna.

P.S. Paljon terveisiä täti Charlottalle.

Kuudes luku.

Vanhan Oliverin huoli.

Runsas tunti kului, ennen kun Oliver täysin ymmärsi ajatuksen Susannan kirjeestä; kun hän viimeinkin sen käsitti, ei hän siitä tullut kovin mielipahoilleen. Tosin oli sekä suru että pettymys siitä, että hänen tyttärensä, sen sijaan kuin oli palautuva hänen luokseen, jo oli matkalla meren yli kaukaiseen maahan; mutta samassa tunsi hän suuren ilon, koska hän yksinään saapi vartioida sitä aarretta, joka nyt oli jätetty hänen huostaansa. Dolly oli nyt hänen omansa; hän ja hänen hoidokkaansa voivat jatkaa elämäänsä samate kuin nyt kolmena viimeisenä päivänä. Jos Oliver olisi saanut valita, olisi hän varmaan toivonut Susannan palautumista heidän luokseen; mutta kun se ei käynyt laatuun, luuli hän nyt tulevansa toimeen yhtä hyvästi kuin jos hän olisi palautunut.

Hän laski Dollyn sänkyyn ja meni sitte puotia sulkemaan. Siinä toimiessaan kuuli hän itseään huudettavan aivan matalalla kuiskaavalla äänellä, ja huomasi silloin Tonyn, joka otti häneltä luukut, joita hän kantoi.

"Rouva kaiketi on tullut?" kysyi Tony osoittaen peukalollaan yli olkapäänsä puoliavattuun oveen päin.

"Ei", vastasi Oliver, "minä sain tänään häneltä kirjeen; hän on seurannut miestänsä Indiaan, ja sillä aikaa saa lapsukainen olla minun luonani."

"Vaan mitäs herra sanonee siitä?"

"Kuka herra", kysyi Oliver.

"Hän — Herra Jesus Kristus. Mitäpä hän sanonee saatuansa tietää, että hän taaskin hylkäsi pienokaisen?"

"Hän sanoo, että vaimon pitää jättää isänsä ja äitinsä ja olla miehensä tykönä."

"Luullakseni hän teitä auttaa pienokaista hoitaissanne?"

"Niin varmaan hän tekeekin; minuakin hän hoitaa. Sinä et ole koskaan lukenut Uutta Testamenttia, luultavasti?"

"Lukea en osaa, tiedättehän; vaan mikäs se uusi testamentti on?"

"Eräs kirja, joka sisältää Herrasta Jesuksesta, mitä hän on tehnyt, tekee ja tahtoo tehdä ihmisille. Tule tänne jonakuna iltana, niin minä luen sitä sinun ja pienen lemmetyiseni kuullen. Hän kuuntelee levollisesti ja hiljaan kuin enkeli"..

"Kiitoksia pyynnöstänne, hyvä herra Oliver, minä tulen takaisin huomis-aamuna."

Tony läksi puodista, viivähti sen ulkopuolelle kunnes hän näki ukon sulkevan oven ja sammuttavan kaasun; sitte hiivittihe hän hiljaan pois Covent Garden'iin viettääksensä siellä yötä — jos poliisi sitä sallisi.

Vanha Oliver meni takaisin huoneesensa; siellä seisoi vielä teepöytä katettuna Susannan tervetuliaisiksi. Oliver antoi pöydän olla koskematta. Hänen silmänsä vettyivät katsellessaan niitä valmistuksia, joita oli tehnyt tyttärensä vastaan-ottamiseksi. Kaikki oli niin hienoa ja hauskaa; hänen pitää heti nähdä, oli ukko ajatellut, että se vanha vihankauna on unhotettu ja anteeksi annettu.

Hän sytytti piippunsa ja istuihe nojatuoliin; hänen ajatuksensa kiitivät takaisin menneesen aikaan, lapsuutensa päiviin; kuinka monta muutosta siitä pitäin! Miltä näytti nyt vanha koti! Kuka siinä asui! ja ystävät, joiden kanssa oli jakanut onnensa ja onnettomuutensa, missä olivat ne? Ah, kaikki olivat pois menneet, itse oli hän, vanha ja kivulias, yksinään jälelle jäänyt. Vanhuus painoi jo raskaasti hänen päätänsä; silmänsä valkeus oli heikontunut ja kuulonsa huononi päivä päivältä. Yöllä pakeni uni hänen vuodettaan, ja selkänsä oli nykyään liian heikko jonkun kuorman kantamiseen. Kuitenkin, kaikki tämä olisi mukiin mennyt, jos vaan muistonsa olisi ollut ennellään. Nyt oli se päinvastoin niin tylsynyt, että välistä luki neljäntoista päivän vanhoja sanomalehtiä huomaamatta erhetystään. Jokapäiväisten ostajainsa nimetki unhotti hän; hänen vanhain tuttuinsaki täytyi usein sanoa nimensä, ennen kuin hän muisti heidät. Ja nyt oli hän saanut tämän lapsen ajatellakseen, huolta-pitääkseen, varjellakseen! Kuinka ajattelemattomasti teki Susanna heittäessään pienosensa semmoisen vartian huostaan! Miten käyneekin Dollylle! Entäs jos hän tulisi niin kuuroksi, ettei kuulisikaan pienokaisen ääntä, kun hän jotain haluaisi! Jos hän ei näkisi hänen itkuansa, eikä voisi lohduttaa häntä! Se voipikin helposti tapahtua! Nyt ei ollut niin, kuin silloin koska hän vahvoilla käsivarsillaan kohotti pikku Susannaa kattoa kohden. Tuskin jaksoi hän pitää Dollya heikoilla polvillansa, hän ei kyennyt enään antamaan hänen "toussuttaa tammaa."

Vanha Oliver pani pois piippunsa ja nojasi väsyneen päänsä käsiinsä; verkalleen tulivat kyynelet hänen silmiinsä, nousivat runsaasti alas hänen kuihtuneita poskiansa myöden. Hänen ilonsa oli paennut; hänen sekoittamaton riemunsa oli tykkänään kadonnut. Hän oli sangen köyhä, sangen vanha mies. Ja hänen sivullansa vähäinen lapsi — miten käyneekin heille kummalleki, yksinäisinä Lontoossa?

Oliver ei tiennyt, oliko eräs ääni, joka puhui hänen sisällänsä, tahi sana, hellästi kuiskaavainen hänen korvassaan, vaan hän kuuli ihan vieressään matalan äänen sanovan:

Niin, minä kannan teitä vanhuuteen asti, ja siihen asti, kun harmaana olette; sen olen tekevä. Minä ylennän ja kannan ja autan. Ja vanha Oliver vastasi huo'aten: Amen.

Seitsemäs luku.

Elämän ruhtinas.

Se uusi elämä, joka nyt alkoi Oliverille, tuli aivan sellaiseksi, kun itse oli aavistanut. Suureksi mielipahakseen älysi hän kohta, että hän usein unhotti toimitettavansa. Kun hän sisällä ollen leikitteli Dollyn kanssa tahi luki hänelle, unhotti hän tykkänään puodin, josta häntä voi muistuttaa ainoastaan joku ostajan korkea huuto. Toiselta puolen, kun hän istui tiskin takana ja haki uutisia Indiasta — uutisia, joihin hän jo oli sangen halustunut, vaikka Susanna tuskin vielä oli perille tullutkaan, — silloin vajosi hän niin siihen askaroimiseensa, että unhotti ajan kulun, joten sekä hän että hänen pikku lemmetyisensä olivat nälkäisinä, ennen kuin hän ajattelikaan ruoan laittamista. Hän koki kaikin tavoin teroittaa heikkoa muistoansa, vaan turhaan. Hän senkin unhotti, että oli muistamaton, ja kun Dolly laski leikkiä leperrellen hänen ympärillään, tuli ukko uudestaan lapseksi ja tunsi itsensä onnellisimmaksi mieheksi Lontoossa.

Se, joka varsinaisesti piti huolta ja murhetta Dollystä, oli Tony. Päivittäin kulki hän puodin sivuitse sinä aikana, kun Oliver nouti aamu-sanomalehtiä; ja jos sisällä ei vielä oltu valveella, ei hän lakannut koputtamasta ja naputtamasta puodin ovella, ennenkun omistaja näyttäytyi.

Samate tuli hän iltasilla, puodin sulkemisen aikana. Usein tapahtui myöskin, että poika oli siellä terveisillä iltasilla, ja siis saapuvilla luukkuja eteen pannakseen.

Tony oli vähän väliä puodissa tahi kumminkin sen lähistössä. Vaikka hän nuoren voimakkaalla aistilla hyvin tunsi ukon kituliaisuuden ja hänen löyhyytensä kauppatoimissaan, piti hän kuitenkin häntä suuressa kunniassa. Mikään ei ollut Tonylle mieluisampaa, kuin istua oven suussa olevan vanhan arkun kannella, pää käden nojassa, Oliverin kovasti lukiessa Dolly polvella; lapsen kihara hiukset ja hienot kasvot tekivät kummallisen erilaisuuden ukon valkeita hiuksia ja kuihtunutta muotoa vastaan.

Tony, joka ei koskaan ollut kokenut kenenkään rakkautta — paitsi muutamain lurjusten, joiden ystävyyden hän aina kadotti jonkun päivän perästä, — tunsi mielessään, kuin voisi hän mennä vaikka kuolemaan Oliverin ja Dollyn edestä. (Meidän tulee oivaltaa, että Beppokin usein sai huomata osoitteen hänen alttiudestaan).

Etevinnä lukemisen aineena oli heillä kertomuksia sen Herran elämästä, joka Oliver vanhukselle oli niin rakas. Suurella innolla tahtoi Tony tulla tuntemaan sitä suurta Ystävää, joka oli tehnyt niin paljon Oliverille, ja joka kenties eräänä päivänä mahtaa ruveta hänestäkin huolta pitämään, joll'ei hänen onnistuisi saada jotain katua lakaistakseen. Oliver oli kuusi vuotisen yksinäisyytensä aikana tullut vakuutetuksi, että hänen Herransa ei ollut kuollut eikä kaukana, piti häntä elävänä, läheisenä ystävänä, joka aina oli valmis kuuntelemaan hänen pienimpiäkin toivomisiansa ja lausumisiansa. Hän luuli ja aavisteli, että hänen uskonsa ei ollut aivan sellainen kuin toisten; myös vastaanotti hän nöyrällä kuuliaisuudella sisarensa nuhteita. Mutta kuitenkin puheli hän, ja rukoili Herraansa, yksin ollessaan, ja lapsille selitti hän häntä olennoksi, joka aina oli aivan likellä heitä.

"Luulenpa kyllä hänen pitävän pienistäkin lukua ja että hän huomaa lapsukaisenkin, koska hän vilkaisee sisään iltasilla välistä", sanoi Tony.

"Niin totisesti hän tekeekin", vastasi Oliver vakaisesti. "Poikaseni, hän rakastaa lapsia ikäänkun jokainen niistä olisi hänen omansa. Enkös minä lukenut sinulle illalla tästä, kuinka hän sanoi: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät kieltäkö heitä.' Ja kaikkein lasten pitääkin häntä rakastaa, joll' eivät he estele tutustumista hänen kanssaan."

"Mielelläni tahtoisin häntä kerran nähdä", jatkoi Tony miettiväisesti; "ja niitä toisia myöskin, Pietaria, Johannesta ja muita, jotka olivat hänen kanssansa. Minä uskon, että he nyt ovat hyvin vanhat, vai kuinka?"

"He ovat kuolleet", sanoi Oliver.

"Kaikki tyynikö?" kysäsi Tony.

"Niin, kaikki tyyni", toisteli ukko.

"Ah", huudahti poika välkkyvin silmin, "mitä, teki Herra, kun he kaikki kuolivat? Niin vastenmielistä hänestä! Hänelläpä oli siis monta murhetta läpikäytävänä!"

"Niinpä niin", vastasi Oliver vapisevalla äänellä; "Häntä sanotaankin surujen mieheksi, ja hänellä niitä olikin olalta. Ei kukaan maailmassa ole koskaan kantanut niin monta surua kun hän."

"Kuinka kauan sitten kuolivat hänen ystävänsä?"

"Minä en voi tarkoin sanoa sitä. Kerran kuulin siitä puhuttavan, mutta se on kokonaan mennyt muistostani; minä tiedän ainoastaan, että ne olivat kuolleet jo silloin kun olin lapsena, siis siitä lienee jo hyvin kauan."

"Jo silloin, kun olitte lapsena!" toisteli Tony epäilevällä äänellä. "Se tapahtui kauan sitten. Minä olen koko ajan luullut hänen vieläkin elävän."

"Niin hän tekeekin, niin hän tekeekin tosin!" puhkesi vanha Oliver innokkaasti. "Tästä kaikesta tulen lukemaan sinulle. Hän kuoletettiin, ristiinnaulitsemisella ja pantiin sitte kallioon hakattuun hautaan. Mutta hän on Elämän Ruhtinas, ja hän ylösnousi kolmantena päivänä ja nyt ei hän enään kuole. Hänen omat sanansa Johannekselle olivat: 'Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minun päälleni, hän elää vaikka hän kuolisikin, ja jokainen kuin elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti.' Mitäs muuta tällä ymmärretään, kuin että Jesus nyt elää ja ei koskaan kuole uudestaan."

Tony ei vastannut.

Hän tirkisteli tuleen, jonka Oliver sytytti, sillä syksy oli tullut, ja ukko tunsi itseänsä vilustavan vanhoina päivinänsä.

Tähän asti oudot ajatukset heräsivät nuoren Tonyn mielessä; hän tunsi, että Oliverin "herra" mahtoi olla ihan toisenlainen olento, kun ne ihmiset, joita hän oli nähnyt. Tony oli oppinut häntä rakastamaan, häntä ajattelemaan, kuuntelemaan tarkasti sitä kirjaa, joka kertoi hänen elämästänsä; mutta häntä suretti huomattuaan, että hän ei saa nähdä häntä, eikä kuulla hänen ääntänsä, Oliverin lailla. Tonyn sydän oli raskas ja murheellinen.

"Minä en kaiketi saa häntä nähdäkkään siis", sanoi hän itsekseen.

"Et sillä tavalla kuin sinä näet muita ihmisiä", sanoi Oliver. "Välistä näyttää minusta, kun sitä ihmeellistä miestä ympäröisi sellainen tummuus, kuin siinä haudassa, johon hän pantiin kuoltuansa. Mutta hän näkee ja kuulee meitäkin, sen on hän luvannut, kun hän sanoi: 'Katso minä olen kanssanne jokapäivä.' En tiedä, mitenkä toimeen tulisin täällä pienoseni kanssa, jos en olisi varma, että Jesus on kanssamme."

"Minä sanon teille, mitä tahdon tehdä", sanoi Tony hetken ajateltuaan. "Minä rukoilee häneltä katua lakaistakseni, ja jos hän antaa sitä tointa, silloin olen varma, että hän kuulee minuakin. Olisipa hauskaa saada oma luuta ja oma katu! Ajatelkaapa, miten helposti silloin ansaitsisin elatukseni."

Tony oli tätä jutellessaan kääntänyt kasvonsa pois Oliverista. Vanhus tunsi itsensä liikutetuksi ja levottomaksi, jonka vuoksi hän aukasi Testamentin ja luki siitä korkealla äänellä, kunnes hän taas tuli levolliseksi, ja Tony kuunteli ihastuksella.

"Poikaseni", sanoi Oliver, kun Tony alkoi lähteä, "missä sinä makaat öillä?"

"Missä milloinkin, missä ei vaan tuule kovasti; kylmä on nyt öillä, hyvin kylmä. Mutta minun täytyy kestää vielä vähän aikaa; vakinaisen asunnon ottaminen tulee niin kalliiksi".

"Minä olen ajatellut", sanoi Oliver, "että sinä saisit vuoteen minun tiskini alla; olisihan se paljoa parempi sinulle. Olen kuullut sanottavan, että yhteen syydetyt sanomalehdet ovat yhtä lämpimät kun peite, ja eipä haittaisi koetella sitä."

Tonyn makuusija oli pitkän laatikon näköinen; kaksi, kolme kovakuoriaista mateli hitaasti esiin, kun valo kohtasi heitä, ja tomuiset hämmähäkinverkot koristivat sen jokaista kulmaa. Mutta Tonystä oli se niin erinomainen makuusija, että hän tuskin uskoi kuulleensa oikein, kun Oliver tarjosi sitä hänelle. Hän katsoi ukon kasvoihin terävällä, kysyvällä silmäyksellä, sillä hän oli vakuutettu, että ukko ainoastaan suottaili hänen kanssansa. Mutta vanhus oli tarkoittanut täyttä totta, ja sanaakaan sanomatta kämpi Tony alas siihen hajotetulla paperikasalla, veti takkirepaleensa korvilleen ja käänsi päänsä ett'eivät hänen kyynelensä olisi näkyneet.

Muutaman minuutin kuluttua tunsi hän vanhan maton levitettävän peitoksensa; Tony vaikeni ja oli nukkuvinansa, sillä hän ei voinut löytää sanoja osoittaaksensa kiitollisuuttaan, ja Oliver ei kuullut niitä katkaistuja huokauksia ja nyyhkimisiä, jotka kohosivat pojan rinnasta, kunnes uni sulki hänen silmänsä.

Kahdeksas luku.

Ei kukaan livertele ukolle.

Jo oli muutamia viikkoja kulunut, eikä vieläkään Tony ollut saanut katua lakaistakseen; hän alkoi pelätä, että Oliverin herra pettääpi hänet. Koska hän edelleenkin makasi tiskin alla, kuuli hän usein ukon puhuvan ääneen näkymättömälle ystävälleen, kun hän istui poltellen piippuansa; joskus hiivi Tony hiljaan ovelle ja näki silloin, kuinka Oliver tupakoituaan lankesi polvillensa ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Mutta Tony ei ymmärtänyt tämän tarkoitusta, ja vaikka rukouksensa työnsaannista ei tullut kuulluksi, niin sitenkin hän, miten oli oppinut, seurasi Oliverin esimerkkiä ja lankesi polvillensa tiskin taakse, kuiskaellen alituisesti rukouksia työnsaannista. Tosin oli hänen elämänsä nyt suloisempi, kuin koskaan, sillä hän ei tarvinnut milloinkaan nälkäisenä nukkua jonkun kohtelemattoman koville rapuille; mutta se oli Oliver, joka tätä toimitti hänelle — eikä Oliverin Herra.

Sen verran kun Tony ymmärsi ja käsitti, ei Herra Jesus ollut hänestä pitänyt mitään lukua; ja vaikka hän ensin tunsi vihastuvansa siitä, lauhtui vähitellen hänen tunteinsa kärsiväiseksi suruksi, joka kuitenkin heti muuttui välinpitämättömyydeksi.

Oliverille oli suureksi hyödyksi, että oli tarjonnut sille yksinäiselle pojalle suojaa kodissansa. Tony heräsi aina varhain aamuilla, ja jos satoikin, juoksi hän noutamaan sanomalehtiä, ennen kun meni hankkimaan itselleen ravintoa kaduilta. Hän koki tavallisesti olla poissa Oliverin ruoka-aikana, sillä hän oli huomannut, että vanhuksen sisääntulot tuskin riittivät hänen itsensä ja Dollyn ylläpitämiseksi. Välistä näki Tony hänet seisovan tiskin laatikon ääressä ja miettiväisesti pudistellen päätään lukevan sisääntulojansa. Kerran kun Tony oli saanut hopearahan, äärettömän oivallisesta sattumuksesta, pudotti hän sen, melkein rikoksen tunnolla, tiskin läven läpi kassalaatikkoon. Mutta Oliver tuli niin hämmille löydettyään hopeakolikon vaskilanttien seasta, että Tonyn täytyi tunnustaa sen tulleen häneltä; "lämmin asunto äskeisillä kylmillä öillä olisi maksanut enemmänkin", sanoi Tony anoen anteeksi.

"Ei, ei! Tony", sanoi Oliver; "sinähän oletkin minulle suureksi hyödyksi; sinä noudat sanomalehteni ja kävelet ulkona kauniilla ilmalla pienen lemmetyiseni keralla; minun pitäisi maksaa sinulle."

"Tallettakaa sitä sitten Dolly", sanoi Tony häveliäästi ja pisti kolikon Dollyn pikku käteen.

"Kiitos, Tony", vastasi Dolly. "Tony saapi monta muiskua Dollylta."

Tämä näytti Tonysta olevan aivan suuri palkinto; hän lankesi polvilleen tytön eteen vastaanottamaan palkintoansa. Hän ei ollut saanut yhtään muiskua keneltäkään äitinsä kuoltua. Mutta Oliver ei ollut vaihtoon tyytyväinen, vaikka hän hellästi veti pois Dollya ja salli rahan olla hänen kädessään.

"Sinä voit ostaa itsellesi sillä luudan, Tony", sanoi hän.

"Oh, minä olen luopunut sitä rukoilemasta", vastasi Tony nulosti, "eipä hän ole koskaan kuullut rukouksiani, tahi, jos hän on niitä kuullut, ei hän ole niistä vähintäkään pitänyt lukua; siis ei se maksa enään puuhata sitä."

"Mutta ehkäpä sinä juuri olet saanut tämän rahan ostaaksesi itsellesi luudan, ja jos kuulustelet, ehkäpä saat kadunkin puhdistaaksesi. Ethän sinä milloinkaan ole saanut niin paljon rahaa kerrallaan, vai kuinka?"

"En, en milloinkaan", vastasi Tony. "Eräs pitkä, vakavan näköinen herra antoi minulle hopea-rahan, kuin pidin hänelle hevosta raastuvan luona. Hän sanoi, että minun pitää se käyttää hyvästi; kyllä minä hänet kohta tuntisin, jos näkisin."

"Sinun pitää siis ostaa sillä luuta", sanoi ukko katsellen Dollyn kovasti ummistettua kättä.

"Älkää ottako rahaa häneltä", huudahti Tony; "antakaa olla, saanhan minä toisen; minä en koskaan luullut teidän Herranne sillä tavalla minulle lautaa antavan. Minä ajattelin sen tulevan oikopäätä."

"No", sanoi Oliver hetkisen mietittyään, "minä annan sinulle rahaa luutaa varten. Minun tarvitsee vaan jättää tupakoimiseni muutamaksi illaksi, siinä kaikki. Se ei tee mitään, Tony."

Tonyn mielestä tämä ei ollut mikään erinomainen kieltäytyminen, sillä hänellä ei ollut mitään ajatusta tupakoimisen hauskuudesta; mutta illalla maata pantuaan kuuli hän Oliverin puhuvan itsekseen sisällä; hän nousi sentähden ylös ja hiivittihe ovelle katsomaan vanhusta. Ukko istui nojatuolissaan piippu hampaissa, mutta siinä ei ollut tupakkaa, ja hän puhui innokkaammasti kuin muulloin näkymättömälle seuralaiselleen.

"Rakas Herra!" sanoi hän. "Minä tahdon mieluisasti tehdä kymmenen kertaa enemmän sinulle. Sinä olet sanonut: 'Mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen te teette myös minulle.' Tony on eräs sinun pieniäsi. Ah, Herra! anna hänelle työtä ja opeta häntä tuntemaan itseäsi. Kuule rukoukseni!"

Tony ei kuullut enempää, hän hiivi takaisin vuoteellensa ja uusi toivo täytti hänen mielensä. Hän uneksi hopeakolikosta, jonka hän sai, ja herrasta, joka antoi sen hänelle, ja Dollystä, joka osti ihmeellisen luudan, mikä lakasi itsekseen.

Vanha Oliver istui vieläkin pitkän tunnin puhuen puoli-ääneensä, sillä tavallinen väsymisensä ei tullutkaan hänelle tänä iltana. Lähes viisi kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun Dolly tuli hänen luokseen, ja hän tunsi, miten näkönsä ja kuulonsa heikkoni heikkonemistaan. Hänen kituliaisuutensa ei ollut vielä niin suuri, että hän joutuisi muille kuormaksi; kuitenkin oli sekin aika tuleva, siitä oli hän vakuutettu. Dollyn vaatteet huononi huononemistaan; hänellä oli tuskin ainoatakaan eheää vaatepukua. Ja ei hän eikä Dolly voineet mitenkään sitä auttaa. Sisarensa Charlotta oli ollut kauan käymättä hänen luonaan; hän puolestansa oli, iällisyyden tavallisesta hitaisuudesta, päivästä päivään lykännyt kirjoittamisen hänelle Susannan matkasta ja Dollystä, joka oli jätetty hänen huostaansa.

"Minun täytyy huomenna kirjoittaa", sanoi Oliver sänkyyn käydessään.

Yhdeksäs luku.

Uusi luuta.

Seuraavana päivänä hajotti suopea joulukuun aurinko niitä sumuja, jotka kauan aikaa olivat sijoittuneet sen suuren kaupungin yli. Kauniin ilman tähden ehdoitteli Tony, että hän ja Dolly menisivät hetkeksi ulos kävelemään, ja ukko sangen mieluisasti tyydytti heidän halunsa, kun hän sitte luuli saavansa häiritsemättömässä hiljaisuudessa kirjoittaa sisarelleen. Mutta Dolly ei ollut niin iloinen kuin tavallisesti; päinvastoin oli hän vakava ja ääneti, ja kun Tony luuli häntä väsyttävän, istuutui hän eräälle rapulle, otti tytön polvellensa puhuakseen hänelle sitä ihmeellistä unta, jota oli nähnyt itsekseen lakaisevasta luudasta. Sittekin oli Dolly yhtä äänetönnä ja umpimielisenä ja istui hetken, pieni päänsä käden nojassa, ja tarkasteli kihinää kadulla.

"Dolly tahtoo ostaa luudan", sanoi hän viimein, "suuren, suuren luudan, ja äidinisän pitää taas polttaa piippuansa iltasilla. Dolly on kohta iso tyttö ja pitää olla sievä tyttö kunnes äiti tulee takaisin. Tule, ostakaamme iso luuta, Tony."

Tony koetti tosin saada häntä päätöstänsä muuttamaan, vaan turhaan. Hän osoitteli hänelle nukkiakin puodin ikkunassa, mutta tyttö pysyi järkähtämättömänä. Vihdoin täytyi Tonyn myöntyä hänen tahtoonsa.

Dolly oli nyt taas ilosa ja tyytyväinen ja hyppeli keveästi Tonyn sivulla, kun he kävivät edelleen kadulla etsien puotia, jossa luutia löytyisi myytäväksi.

Runsaan tunnin kulkivat he ympäri kaduilla löytämättä mitä etsivät, ja siten vähitellen poikistuivat niiltä kaduilta, joilla pidettiin enemmän liikennettä. Viimein tulivat he suurelle, avoimelle paikalle, jossa joukko ihmisiä, kauniin aamun viehättämiä, käveli edestakaisin. Tony keksi heti erään luutapuodin. Pienen seuralaisensa kanssa menivät he sisään, ja Tony osti ison luudan, oikein aika hyvän luudan, kuten luuli, sillä hän valitsi tarkoin ja huolellisesti ennenkun kauppa syntyi. Riemastuneena viskasi hän luudan olalleen ja suunnitti matkan kotiinpäin.

Kun molemmat lapset vilkkaasti keskustellen astuivat edelleen, huomasi Tony pienen tyttösen, noin yhden ikäsen Dollyn kanssa, joka veti puoleensa hänen tarkkaavaisuuttansa.

Lapsi ja eräs vanhanpuolinen rouvasihminen, luultavasti hänen äitinsä, seisoivat kadunkulmassa ja silmäilivät suruisesti toiselle puolelle leveää, eilisen päivän runsaasta sateesta likautunutta katua. He olivat hyvästi puettuja, ja pikku tytöllä oli uudet pieksut jalassa, joiden likautumista hän nähtävästi pelkäsi.

Vähän aikaa katseli Tony heitä, mutta sitten meni kohta heidän luokseen, taluttaen Dollya kädestä.

"Jos Te, rouva, katsotte hoidokastani", sanoi hän, "minä kannan sen pienen tyttösen kadun ylitse. Älkää pelätkö, minulla on vaan jalat likaiset, ja tytön minä kannan varuisasti."

Sekä rouva että lapsi silmäilivät kysyväisesti Tonya. Hänen kasvonsa olivat kalveat ja laihat, mutta niissä ilmausi suloinen hymyily, ja hän katseli suopeasti molempia lapsia.

Vallasnainen otti Dollya kädestä ja nyykkäsi pikku tytölleen, Tonyn sitä kantaissa kadun poikki; hän odotti kunnes poika tuli takaisin Dollyn luo. Sitte otti hän kukkaronsa ja pisti lantin hänen käteensä.

"Minä kiitän teitä, rouva", sanoi Tony, "vaan enhän minä sen vuoksi sitä tehnyt; olen ainoastaan hakenut katua, lakaistakseni sitä puhtaaksi kulkevaisia varten. Minä ja Dolly ostimme sen vuoksi tämän luudan, ja nyt juuri katselen sopivaa paikkaa lakaistakseni."

"Silloin pitäisi sinun pysähtyä aivan tähän", sanoi rouvasihminen.

Se näytti todellakin olevan hyvä paikka puhdistettavaksi. Siinä oli katuristeys, ja hyyrivaunujen asemapaikka sitä lähellä. Paljon ihmisiä kulki tässä edestakaisin, ja tie oli sangen likainen. Tony pyysi eräältä ajurilta pienen heinätukon Dollyn istumasijaksi; itse työskenteli hän ahkerasti melkein iloisena siitä, ett'ei luuta lakaissut itsekseen, miten oli uneksinut. Pian oli hän lakaissut käytävät niiden likaisten katujen poikki, ja piti sitte niitä puhtaana pari tuntia.

Nyt oli kello kaksitoista, ja Dollyn päivällinen piti olla valmisna ennen heidän kotiin tuloansa, jos vanha Oliver ei ollut sitä unhottanut. Tonysta oli se kuitenkin suuri vahinko heittää uusi työnsä niin aikaiseen. Useimmat sivukulkiat eivät tietysti olleet häntä huomaavinaan, mutta hän oli kuitenkin jo ansainnut monta lanttia rouvasväeltä, jotka olivat ulkona aamukävelyllä, ja Dolly oli oikein levollisena päiväpaisteessa. Tony omitti hänelle työskennellessään kaikkea huomaavaisuutta, miten vaan voi.

Nyt oli siis alku tehty. Luuta ja katu olivat hänen omansa, ja Tonyn sydän tykytti uljuudesta ja ilosta, kun hän kantoi pikku Dollya kotiin. Hän päätti jättää puolen aamusaaliistaan velkansa suoritukseksi Dollylle. Vai antaisiko hän hänelle kauniin nukin takaisin maksun asemesta; - sen nukin pitäisi olla puettu kuin todellinen prinsessa.

Kymmenes luku

Täti Charlotta tulee.

Juuri kun vanha Oliver istui ja nojautui tiskillensä aikoen kirjoittaa Charlotalle, seisoi kokonaan odottamatta sisar ihka elävänä hänen edessään. Hän oli, miten tavallisesti, puhtaasti ja hienosti puettu, ja kantoi käsivarrellaan pienen laukun, sisältävä muutamia tuoreita munia ja erilaisia, suorastansa maalta tuotuja talvihedelmiä. Oliver tervehti häntä tavallista suuremmalla mieltymyksellä ja vei hänet heti sisään pikku kammariinsa. Charlotan virkkusilmä keksi silmänräpäyksessä leikkikaluja ja lapsen vaatteita, ja ennenkun Oliver ennätti virkkaa sanaakaan, oli hänellä jo pikku hame käsissä, ja tarkasteli sitä suurimmalla kummastuksella ja epäluulolla.

"Veli James!" huudahti hän ja hänen kysyvä äänensä kirkasna tunkeutui ukon korvaan; "mitäs maailmassa tämä merkitsee?"

"Se on minun pienen Dollyni", vastasi vanhus nopeasti, "Susanna-raukan pikku-tytön; hän itse on seurannut miestänsä Indiaan, sillä nuori Raleigh on ruvennut sotapalvelukseen, ja he ovat jättäneet pikku tyttönsä minun, hänen äidinisänsä, huostaan. Tyttö tuli heti tänne sinun viime terveisillä olosi jälkeen."

"No, mitäs pitää sanoa!" huudahti sisar, laskeutuen tuolille ja pidellen vielä pientä hametta kädessään.

"Minä olen saanut kaksi kirjettä Susannalta", jatkoi veli vapisevalla äänellä. "Minä ne luen sinulle. Lapsi on oikein pikku lemmetyinen; hän on minulle rakkaampi kuin ruskein kulta, ja minä iloitsen sinun tänne tulostasi, sillä hänen vaatteensa tarvitsevat laittamista. Minä olin juuri kirjoittamaisillani sinulle kaikista näistä seikoista kun sinä tulit."