"Kär-kölän piki-pojat. Kär-kölän piki-pojat, Kär-kölän piki…" alkoi
Tuira jankata yksitoikkoisen rallin tahtiin.
— Pekka, muista missä ollaan, varoitti Miihkali, joka koko ajan oli pysynyt vaiti. Ole hiljaa!
— Ole itse! Kun minua nyt laulattaa, niin laulan ja sinä saat kuunnella Miihkali. Tää Miihkali kuule, Kuutti, on rahakas mies, mutta luonteeltaan ei mikään kapitalisti. Hän halveksii rahaa, antaa mennä niin että hih vaan…
"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri!"
— Pekka!
Tuira oli äkkiä kesken lauluaan sulkenut silmänsä ja samassa tuokiossa hän jo kuorsasi. Untonen oli noussut ylös.
— Mie pyyvän herra runoilijalta nöyrimmäst anteeks miu toverin puolest. Eiha hää mittää…
— Ei tee mitään. Painakaa puuta. Kyllähän Pekka tiedetään.
Kuutti tarkkasi lähemmin Untosen kasvoja. Ne olivat pohjaltaan kauniit ja miehekkäät, mutta kantoivat jonkinlaisen villin hävityksen jälkiä. Rasvaan veltostuneiden ja jälleen eloon ruoskittujen hermojen kamppailu, tahdon ja vaistojen sorto oli uurtanut niihin paljon personallisia piirteitä, jotka tekivät hänet erittäin huomattavassa määrässä itsensä näköiseksi.
— Työ kahotta minnuu, herra runoilija, varmaan halveksien, kui johonkii mammonan palvelijaan, tyhjään rähjääjään, mut ymmärtäkkää minnuu, työ joka ymmärrättä ihmistä. Miekin oon tavallain luoja tai ainakin pyyvän siks tulla. Omalla tavallain. Myönnän suoraan, oon päättäny tulla rikkaaks, ansaita. Sentähen että tahon luoa elämää, hommaa, ilon kohhuu ympärillein. Mut mie oon niin kummallisest tehty immeinen, että sitä varten tarvihen syntii, synnin tuntoo. Sitä mie kokkoon näin matkoill varastoon. Ei muut, ku ajan piilill koht yötä, summuu, tuulta, lyhyn välkettä ja tuntemattomii tulen läikkii ja koht seuraavan päivän kamalaa krapulaa, siks kunnes oikein kirvellöö ylt päält. Nytkii, niin polttaa tuoli tunnoss. Hyvä merkki… Se on merkki siit, ett ensviikko tuo heelmällisen saon. Sekin tyttö, se stutentska, jonka kanssa taas oon olt, on tult kalliiks. Rahan roskaa on mänt. Polssi, 90 markkoo ottink, vähä silkinsipsuu siihen tykö… Mut ei hää frouvalt sitä ryöstänt. Myö oltiin täss viime viikoll frouvan kanss Pietarissa, miull on frouva, ja hää sai siell kaikki, minkä vain silmä otti, puuan, muhvin, ehta nahkaa, ei muuta kuin valita vaan. Ei mittää valittamista, ei mittää! Miu frouvallain pittää ain olla yllin kyllin, ja miull ittelläin aina seittemänsattaa lompukassa. Se on periaatteeni. Nyt olen tuhlant tällä reissull kaheksan tuhatta, se merkihtee, että ens viikolla tienaan kaksin verroin tuon summan. Siin ei auta mikkää. Miull on systeemi, joka ei viel koskaan oo pettänt: ensin teen syntii, sitten murjotan ja sill aikaa kun murjotan, aattelen, keksin. Istun lenstoolissa. En liikahakkaan. Aattelen vaan, tahon. Ja minkä mie oikein tahon, se tapahtuu. Oon, nähkääs, psykolooginen liikemies. Aattelen, ja ah vaarit tulloo aivan syllii. En ehi niitä, ne ehtivät minnuu, niin että täytyy olla vain pois torjumassa päin. Tuonnoin tarjottiin miull viiskymmentätuhatta markkaa, ei muuta kuin ota pois, ku ostat kaikk perunat näiltä seuvuin. Ryssille menisivät. En tiiä, en taia tällä kertaa. Asia on vielä avoin. En oo sentään niin ahne. Enkä ihteäin varten rahhaa muutenkaa kerrää. Mie halveksin rahhaa. Oon sanonut sen Pekalle, Pekka on nähnt sen ja se on totta. Mie kärsin siit, a muut nauttivat. A tulloo pöytään kymmenen kaunista likkaa, tulloo janoisii, nälkäisii, mitäs muuta kuin pöytä korreeks vaan, mie maksan! Hyö syövät, juovat, mie maksan. Hyö nauravat, tanssaavat, miu syömmein itkee. Mie kärsin. Mut tuhlaus on ponnahuslauta miu tarmollei. A kaikk männöö. Tulloo paha olla, tyhjyys, köyhyys. Mitäs muuta ku ala hankkia uutta. Lompukass pittää olla aina seittemänsattaa seisovaa, juoksevaa. Ei auta. Ja frouvall myös turkit, silkit. Ei auta. Ala uuvestaan tienaamaan! Miull on periaatteita!
— Taiteilijan periaatteita nuo.
— Niin, just niin. Siks mie taiteilijoist tykkäänkii. Hyö ymmärtäät. Herra taiteilija, jos miull joskus olis se suuri kunnia ja onni tarjota jotakin… Pöytä korreeks, ruokaa, juomaa, muut en mie voi… Niin olis se suuri onni ja kunnia… Mie kiitän täst kunniast. En taho enemp häiritä tällä kertaa. Pekka, Pekka!
Miihkali Untonen oli jälleen noussut tuoliltaan ja ravisti Tuiraa kauluksesta.
"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri"… tolkutti Tuira unenpöpperössä silmänsä aukaisten ja leveän hymyilyn levitessä hänen kiiltäville poskipäilleen.
— Osaatko sinä unkarilaisia lauluja. Niissä on vasta tulta ja tulikiveä…
— Oo nyt hihkumatta. Nyt lähtään. Piili oottaa.
— Perhana! Huomenna täytyykin olla reilassa. Valtiotoimet odottavat.
Tuira kömpi äkkiä valveutuen seisaalleen.
— Oletko sinä Kuutti kuullut viimeisiä politiikka-salaisuuksia? jatkoi hän. Mitäs sinä tietäisit! Ne hoidetaan kaikki sosialistein neuvostoista nyt. Joo. Muodostetaan suomalainen sotaväki, sosialistien punainen kaarti, ymmärrätkös, yhteiskunnallinen taistojärjestö, ei valtiollinen. Pakotetaan porvarit asevoimalla suostumaan. Luodaan uusi maa ja uusi taivas. Ulkovaltiolliset taistelut ja kysymykset ovat vanhanajan jätteitä, joilla ei ole mitään merkitystä enää. Yhteiskunnallinen järjestely on kautta maailman päivänkysymys, se ratkaisee kaikki muut, sodankin. Sitä tietä tulee veljeys, rauha, kaikki hyvät. On alkanut jo tulla. Venäläinen veli ei sorra suomalaista. Venäläiset vänrikit meitä opettavat. Kaikkein ensiksi karkoitetaan nälkä, avataan kiväärin perällä möhömahojen aitat ja annetaan sille, keltä puuttuu. Luokkataistelu on nyt kehittynyt sille asteelle, jolloin sen jatkamiseksi onnelliseen tulokseen on käytettävä väkivaltaa ja tarvittaissa aseellistakin voimaa. Tällaisten toimenpiteitten avulla pakoitetaan elintarpeita salaavat porvarit antamaan kätkönsä kansalle. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, kumppanit, ei kenenkään kunnon ihmisen. Ainakin tulevat Pekka Tuiran tulevat sotajoukot aina käyttäytymään ritarillisesti päällikkönsä ystäviä kohtaan.
Tuira löi mahtavasti rintaansa:
— Nähkääs, Tuira reppusherra, Tuira palttojen panttaaja, Tuira — hän laski sormillaan — Pikipietari, Supisuutari, Voinlappaja, Täintappaja, Vähä-Hans, on nyt Suomen sotaherra.
— Älä nyt löpise ennää turhia, hermostutat herra taiteilijan, lähetään nyt, kiirehti Untonen.
— Tämä on ihkasen ilkistä totta, intoili Tuira, vaikka luulette minun puhuvan pehmosia. En ole niin humalassa kuin miltä näyttää. Kuule, Kuutti, sopotti hän tälle korvaan, älä puhu siitä sentään Salmelle! Kuka heidän tietää virolaisten. Vaikka olisivat vakoilijoita. Ei koskaan voi olla varma, ei omasta vaimostaan. Ja tuolla naisella on valtio vehkeilijän vaistoja…
— Piili oottaa. Tuutaa jo! karjasi Untonen Tuiralle.
— Tullaan, tullaan, haasteli Tuira kynnyksellä. Mutta muista, Kuutti, Pekka Tuira ei koskaan unohda hänelle tehtyä hyvää — eikä pahaa. Kyllä Pekka muistaa, vaikka ei luulla…
Ovi sulkeutui yöllisten vieraiden jälkeen pitkällä vinkaisulla.
IX.
Ihminen! Ihminen! Niin rakas hänelle kaikessa kurjuudessaan!
Mutta sittenkin! Millaisia loiskärpäsiä nuokin molemmat! Saastaa! Saastaa! Siihen ei koskaan tottunut. Kuutti työnsi akkunan auki, niin että raitis yöilma pääsi virtailemaan hänen kuumille ohimoilleen. Katot ja katukivet kiiltelivät märkinä tuolla alhaalla sumuisessa yössä sinerväin lyhtyjen himmeässä valossa.
Kuin kuoleman valtakunta oli maailma! Kelmeitä, alastomia ruumisröykkiöitä vain puuttui noilta kaamean manalaisilta kujilta. Puuttuiko? Ei. Tuo sinikajastus oli miljoonain syyttömästi murhattujen haamujen infernosähköä… Heidän rauhattomat sielunsa vaeltelivat nyt kaikkialla merillä ja mailla, kojuissa ja palatseissa etsien oikeutta ja kostoa. Ne veivät ihmisiltä yöunen ja päivien rauhan, ne painoivat painajaisina kaikkien rinnan päällä: Sinäkö minut murhasit?
Huu! Kuuttia värisytti. Eikö tunkenutkin haaskan haju hänen sieraimiinsa? Vai oliko se vielä noiden hajautumistilassa olevien sielujen löyhkää, joita hän äsken oli kosketellut?
Olisihan niihin pitänyt tottua! Tuollaiset rappeutuneet henkiset elimistöt, tyhjäntoimittajat, elämänarvojen ala-arvoiset puotipojat, tunteiden tiskimiehet, olivat jo kauan olleet hänen jokapäiväistä ravintoaan. Niitä oli hän syönyt kuin ostereita herkuttelevaan ihmisnälkäänsä. Niistä löysi aina jotakin. Paheellisuuden seasta kuulsi usein esiin avuttoman ihmislapsen elämän tragiikka tai luonnonvoimainen tahto, joka keskellä ennen tehtyä raivasi itselleen villejä oikopolkuja.
Mikä olikaan tuon eilisen tilapäätuttavuuden nimi? Tuon maalaismestarin? Taisi unohtua. Mutta itse miehen hän kyllä muisti. Särkyneen viuluniekkaunelman sirpaleista oli hän alkanut rakentaa viuluja, hyviä viuluja, korjata vanhoja… Mutta hän ei koskaan tahtonut tehdä niitä täydellisiksi, vaikka olisi osannut. Hän olisi tahtonut olla hyvä viulunsoittaja, mutta hän ei tahtonut olla hyvä viuluntekijä. Paraimmille soittajille kätki hän soittokoneeseen muille huomaamattoman vian, pienen laskuvirheen tallan paksuudessa tai kopan suhteissa. Sillä hän ei olisi voinut elää sitä päivää, jolloin joku olisi soittanut niinkuin hän itse oli unelmoinut. Ja tuon hän tunnusti kuin lapsi — itkien ja ryypäten. Tämä oli tietenkin mielikuva, jonka hänen itsesäilytysvaistonsa oli keksinyt sen seikan lohdutukseksi, ettei hän voinut olla hyvä viuluntekijäkään ja että hän ilmalinnastaan oli pudonnut maan päälle leikatuin siivin… Eikö tuon halpamaisuuden ihantelun takana nyyhkyttänyt särkyneen ihanteen rakkaus… ihmisen kaunein kaipaus… olla täydellinen…?
Kymmeniä, satoja samanlaisia kuin Untonen ja Tuira oli Kuutti myös tavannut. Onnettoman Suomen shakaaleja ja rikkaiden pöydältä putoavien murujen nöyräselkäisiä nuolijoita! Korttipelurina rautatievaunussa alkanut, huoneustovuokraajana keinotellut Untonen ja naisten, puolueiden juomarahoilla päättömästi politikoiva Tuira, kansallisen häpeän ja vaaran surullisen kuuluisat liehtojat, sellaisiako olivat tosiaan hänen vieraansa? Seurusteliko sellaisten kanssa rankaisematta! Oliko ihme, jos Salme Tamm huomautti siitä, että häntä itseään luultiin samanlaiseksi. Jumal'avita! Sitä hän ei ollut. Suvaitsevaisuus, joka johtui hänen sieluntutkija-ammatistaan, ei ollut samaa kuin hyväksyminen. Eikö ollut jo aika osoittaa sitä? Runoilijan täytyi ratkaisevan hetken tullen esiintyä kansansa omanatuntona ja näyttää, että tämä omatunto ei ollut mätä. Ei vain kuvailla elämää, vaan ottaa myös kanta sen ilmiöiden suhteen! Julkisesti, avoimesti. Tällaisessa siveellisessä haaksirikossa ei ollut enää oikeutta pitää omaatuntoaan niin laveana kuin lavea tie ja sen ääntä yksityisasianaan, niinkuin hän jo kauan oli tehnyt. Ollut myönteinen kaikille, valehdellut sisäisen koskemattomuuden oikeudella, oman yksinäisyytensä tunnossa, ihmisrakkaudesta ja mahdollisesti myös vähän — ihmishalveksinnasta. Salme Tamm oli siinäkin oikeassa, niinkuin muussakin, mutta hän ei ollut oikea henkilö "huonosta seurasta" huomauttamaan, hän, Pekka Tuiran rouva. Tai ehkäpä hän juuri oman eronsa pohjalta oli nostanut pesäero-aatteen ihmisten ja ihmisten välillä niin korkealle. Oh, hänen olisi silloin pitänyt erota vielä pari kertaa, jotta elämän tuska ja ihmisten pahuus olisi ruoskinut hänet hellemmäksi ja ennakkoluulottomammaksi…
Hänellä, Kuutilla, oli mielestään oikea ennakkoluulottomuus ja oli oma kantakin, mutta tämä totuudenrakkaus oli vain työntänyt hänet ulos puolueista ja hankkinut hänelle selkärangattoman ja väliäpitämättömän maineen. Se väärä mielikuva oli lyötävä kuoliaaksi, kerta kaikkiaan!
Oula Kuutti säpsähti erästä muistikuvaa, joka äkkiä salaman tavoin välähti läpi hänen aivojensa. Mitä oli Tuira poistuessaan puhellut? Järjettömyyksiä! Humalaisten aivojen houreita varmaankin. Tai kuka tiesi! Tällaisena aikana oli kaikki mahdollista, sisällinen kansalaissotakin. Mutta se oli jotakin hirveätä. Ase kädessä: sosialistit porvareita vastaan ja päinvastoin, porvarit ja sosialistit venäläisiä vastaan, venäläiset sosialistiveljien avulla Suomea vastaan, kaikki kaikkia vastaan, sekasortoisessa temmellyksessä, luonnottomissa yhteenliittymissä, valtiollisten ja yhteiskunnallisten etujen ja utopiojen ristiriitaisessa aallokossa, germaanilaisen ja slaavilaisen tykkitulen yhä lähenevässä jyrinässä. Mikä kaamea teurastus!
Se oli estettävä. Rauhanliiton kehoitus oli sittenkin kirjoitettava ja lähetettävä liikkeelle, mutta laajemmassa ja suuremmassa mielessä kuin miksi se oli suunniteltu. Tähän asti se oli tarkoitettu kohdistumaan pääasiassa Linna-puoluetta vastaan, joka lähinnä valmisteli kotimaista suojeluskaartin kokoamista, pääasiassa venäläisten sotajoukkojen tihutöitä estääkseen, mutta jonka valtiolliseen ohjelmaan sisältyi myös yleinen asevelvollisuuspakko, oma suomalainen sotaväki.
Yhdeksi rauhanliiton kehoituksen allekirjoittajista oli pyydetty Kuuttiakin ja samalla sorvailemaan sen muotoa. Mutta tähän asti oli hän viivytellyt lopullista vastaustaan, vaikkakin hän myönsi periaatteessa hyväksyvänsä asian. Sota kuului menneen ajan, rauha tulevan ajan valtiosääntöihin. Tietysti tuli Suomen mieluummin olla ensimäinen uuden ajan järjestelmässä kuin viimeinen vanhan murhavaltaisen systeemin valtioista. Kun Suomi tähänkin asti oli säilynyt rauhan valtiona, niin nytkö se juuri, ikuisen maailmanrauhan kynnyksellä asestaisi itsensä! Pysyvää, vanhanaikaista asevelvollisuutta vastaan hän oli kokonaan. Uudenaikainen ruumiillisen työn asevelvollisuus tai jotakin muuta senkaltaista pakollista valtiopalvelusta voitiin mahdollisesti ajatella sijalle. Mutta tilapäisen suojelusosaston suhteen olisi hän rauhanaatteessaan kernaasti tahtonut sovitella. Ja vapaa Suomi, tohtorin elämän-aate, se oli hänenkin rakkain unelmansa! Siitä syystä, ja muistakin, hän ei tahtonut kirjoittaa tohtori Linnaa vastaan, niinkuin tämä kerran oli tehnyt häntä itseään vastaan. Se olisi saattanut sitäpaitsi näyttää kostotoimenpiteeltä. Ja kaikesta muusta häntä saatiin epäillä, mutta ei halpamaisuudesta, ei vihasta, jotka olivat koston siittäjät. Hän oli mahdoton vihaan. Hän saattoi ainoastaan poistaa jonkun ihmisen elämästään, ottaa itsensä pois… Ja Pentti Linna ja hän eivät kumpikaan olleet ikävöineet toistensa seuraa vuosikausiin. Kuin salaisesta sopimuksesta olivat he välttäneet tulla toisiaan lähelle. Kuluneella viikolla olivat he kuitenkin tavanneet toisensa. Olivat haastelleet mitättömiä ja eronneet pian ja kuitenkin hiponeet läheltä kummankin sydämen-asioita. Kaarinasta oli lausuttu pari sanaa. Pentti piti sisarensa politiikkaa, ja sisartaan ylipäänsä sairaloisena ilmiönä. Ihmetteli, että Kuutti uskalsi hänen huostassaan pitää tytärtään, joka oli hemmoiteltu ja vähän turmeltunut tyttö. "Ja mekö turmeltuneet siis paremmin mielestäsi sopisimme hänen kasvattajikseen?" oli Kuutti piloillaan kysäissyt. "Kuka hyvänsä paremmin kuin Kaarina", oli tohtori vastannut. Niin, tohtori ei pitänyt sisarestaan, sen muisti Kuuttikin ennestään vanhoilta ajoilta. Miten hän silloin sydämessään oli pitänyt Kaarinan puolta! Liiankin paljon.
Nuorena ylioppilaana oli hän käynyt sisarusten kaupunkikodissa kahden lempeän silmän ja kahden oven raosta häilähtelevän vaalean palmikon vuoksi. Kaarina oli hänen ensimäinen rakkautensa. Jos siitä olisi tullut tosi, olisi kaikki ollut toisin nyt… Tuo jos muodosti vieläkin eräänlaisen aran kohdan hänen muuten niin parkitussa sielussaan. Hän ikäänkuin pelkäsi sitä, arasteli Kaarinaakin, vaikka niin monet ulkonaisetkin syyt nyttemmin olisivat antaneet aihetta olla hänen lähellään. Hän arasteli myös julkisesti liittyä hänen aatetoverikseen. Ehkä siksi, että Kaarinalle naurettiin julkisuudessa, ehkä myös siksi, että Kaarina oli nainen. Mikä raukka hän oli!
Kuutti sulki akkunan, kiersi lampun sammuksiin ja heittäytyi vuoteelleen. Mutta uni oli kaukana hänen silmistään.
Ovi pikku eteiseen oli jäänyt auki ja pimeys näytti vyöryvän siitä sisään kuin suuri summaton matto, pelottavana, uhkaavana, pyytäen viedä jonnekin tietymättömiin, livettäen jalkaa kuin oman sydämen tuntematon, ijäti vierivä pohjavirta. Tulevaisuuden olematon itu-elämä, menneisyyden unimaailma, kaikki virtasi ohi, työnsi, veti… Näytti omaa kuvaa: tämä olet sinä, ja tämä, ja tämä! Minäkö? En minä. Uneksinut olen. Uneksinut ja uneksin vielä. Kuka olen minä? En kukaan. En tunne itseäni. Asumattomat erämaat tuijottavat yhä tuolta sieluni pohjalta täynnä yllätyksiä. Mitä minä tahdon? Mitä ajan takaa? Sitä, mitä en koskaan saa, en voi saada kiinni, en tässä elämässä enkä tulevassa. Ja mitä tahtovat muut minusta? Sitä mitä minulla ei ole antaa. Repelöivät, etsivät, näykkivät, niinkuin minä muita…
Mitä olikaan tuo hullu Tuira sanonut hänestä? Naisten paavi! Uh! Se oli rumasti sanottu. Maailma ja ihmisten sielut olivat siis joka kohdalta tulvillaan vääriä unelmia. Kuka jaksoi taistella niitä vastaan. Uhmata niitä kernaammin. Mutta olla kärsimättä niistä, se oli vaikeampaa.
Mitä olikaan hän saanut naisilta? Ei mitään. Mitä ottanut heiltä? Ei mitään. Ei aina edes heidän tarjoamaa ystävyyttään, puhumattakaan muusta. Ja sentään oli heidän lukunsa legio. Kaikki todisti häntä vastaan.
Kiittämätön, kiittämätön! kuiskasi ääni jossain lähellä. Huone puhui…
Pimeyden keskestä viittoi haamuja, kurkoitti valkeita käsiä, ennen olleiden, siitä tulleiden ja menneiden varjoja…
Miksi vain naiset kummittelivat? Miksi ei koskaan miehet? Ei edes nuo, jotka väliin olivat säikähdyttäneet hänen syvimmät elinhermonsa, jotka kelluivat elämän meren pinnalla kuin muodottomat mädäntyneet haaskat, luonnottomasti pöhöttynein päin ja jäsenin!
Varvara, miksi sinä minua yhä seuraat? Päivin en sinua muista, mutta yöllä näen sinut aina unissani. Ja valveillakin. Näen silmäsi joskus niin lähellä, että hätkähdän, niin lähellä kuin ei koskaan elämässä. Ne päilyvät suurina ja kummastelevina kuin mustat ulpukat Tuonen joella. On kuin ne ijäti kysyisivät rajan takaa: miksi, miksi? Hyvä Jumala! En osaa sinulle vastata. Sinun täytyy ymmärtää. Nähdä minut samoilla silmillä kuin silloin kohdatessamme. Silloin katsoit minuun niinkuin jalo rotueläin katsoo alkurumikkoon, etelän täyskypsä, kultainen hedelmä Lapin hedelmättömään vaivaispensaaseen. Tai ehk'et tiennyt sitä edes itse. Sinä rakastit minua. Parempi olisi ollut, ettet olisi sitä tehnyt. En ansainnut sinua. Sinä olit liian valmis. Sinä olit tyyni, ehjä, sopusointuinen ja sinä toit taistelun, ristiriidan ja särkeymyksen elämääni. Sinä teit minusta kirjailijan ja siksi tultuani jätin sinut. En voinut muuta. Erotin sinut pois myrskyisen elämäni erheistä. Minun levoton vereni pyysi vaihtelua, minun täytyi etsiä, harhailla, kärsiä oman epätäydellisyyteni vuoksi päästäkseni kerran siihen, mihin sinä olit päässyt jo syntymässä. Ymmärsit minut, annoit minulle vapauden väärinkäyttää elämääni päästäkseni kirkastukseen, johon en koskaan päässyt. Sinä kärsit, minä tiesin sen, mutta sallit minulle arvottomalle sen helpoituksen, että kärsit kaukana minusta, annoit minulle voimaa olla raaka sinua kohtaan ja elää omaa personallista elämääni. Miksi katsot noin minuun? En voi sanoa enempää. Veraako kysyt? En tiedä hänestä mitään.
Voi Vera-lapseni, epätasaisen sieluni kuvastin oudossa ruumiissa, miksi olet minulle niin outo? Sinä vierastat minua. Niin, olen sen ansainnut. Otin itseni pois Varvaralta ja hän kostaa nyt minulle ottamalla minulta pois sinut. Olen sen ansainnut. En nuoruudessani ihannoinut lapsia, en omaanikaan. Lapsi oli minusta silloin kaiken inhimillisen itsekkäisyyden kerä, se kauhisti minua kuin silmäys ihmisluonnon pohjattomaan parantumattomaan alhaisuuteen. Lapsen viattomuus, syyttömyys, tuo melkein uskonkappaleeksi kohotettu väite, itsekkäiden vanhempien suusta lähtenyttä lörpötystä! Ihmisen hyvänä syntyminen, hullumpaa utopiaa kuin hänen jumalaksi tulemisensa! Miksi pitäisi rakastaa omaa lastaan enemmän kuin kaikkia muita? Soentua yhden kauniin valheen edessä? Jos en voi rakastaa kaikkia yhtä paljon kuin omaani, en tahdo rakastaa tätäkään; se olisi vääryys ihmisyyttä kohtaan, niin järkeilin ennen. Kasvattaa? Antaa kasvaa vain, on paras kasvatus. Ihanassa ihmisyydessä. Missä sitä oli? Sitä etsin, pengoin kirjoissanikin, ja löysin vain epäkohtia, jotka kuihduttavat ihmisen sielun. Mutta kaiken sen takaa täytyi näkyä ikäänkuin kajastus jostakin kauniimmasta ja jalommasta elämästä, jota, ikävöin. Ei, ei sitä kukaan nähnyt!
Turhaa tämä viisastelu. Nyt tuntuu toisenlaiselta. Minun elämässäni on jotakin kieroa, hirviömäistä, sekä siinä, missä se muistuttaa toisten tapaa, että siinä, missä se poikkeaa siitä. Oi, omatunto, miten olet tottumuksen orja, eniten kalvat minua siitä, missä olen ollut olevinani sankarillinen ja poikennut muista.
Veran, jonka kerran vieroitin itsestäni, tahtoisin nyt valloittaa takaisin. Tahtoisin hänet itselleni kokonaan. Tahtoisin nostaa hänet kuin todellinen isä voimakkaalla käsivarrella omakseni. Tahtoisin hänen rakkautensa, hänen villin, syntymässä säikähtäneen sielunsa. Liian myöhäistä!
Niin, minun pahan omantuntoni nimi on Vera, kaunein nimi, minkä tunnen. Ja se jankkaa: Koko sankarillisuutesi oli kevytmielisyyttä, laiminlöit kalleimman velvollisuutesi lastasi kohtaan ja siksi saat nyt kieltäytyä ihanimmasta oikeudesta, mikä ihmisen osaksi voi tulla, oikeudesta nähdä elämänsä ja minänsä jatkuvan uuden sukupolven rakastavassa muistossa.
Kuutti vääntelehti tuhkan hiessä.
Miten köyhä minä olen, köyhä, köyhä! pääsi huokaus hänen huuliltaan. Mutta kevytmielinen! En, en! Olen ajatellut liiaksikin. Ainakin Varvaran jälkeen. Olen aina tuntenut, että rakkauden tulisi olla välitöntä juhlaa, ei harkintaa, mutta en ole voinut juhlasoihtuja sytyttää, siksi en ole voinutkaan rakastaa… Varvara, ole huoletta, sinulla ei ole koskaan oikeastaan ollut kilpailijatarta…
Taas viittoi pimeydessä valkea käsi.
Olet kuin Raisa Ungvesen! Muistatko?
Muistan kyllä. — Me ajoimme keltaisina riippuvain oranssipuiden siimestämää tietä Fiesoleen päin. Olimme lähteneet Firenzestä iltapäivä-ajelulle kaupungin ulkopuolelle, tuohon ihanaan vuorikylään. Sinä Raisa, olit kuten tavallisesti kalpea, kylmä ja korkea kuin kotimaasi Norjan tunturit. Olit niitä naisia, joihin nähden ei ole pakoitettu tunnustamaan pataa, niitä, jotka ympäröivät itsensä sillä epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä, joka antaa toisellekin luvan olla välinpitämätön. Joka näki vain otsasi ja silmäsi, olisi voinut luulla sinua mieheksi, mutta suusi ei voinut salata sisintä herkkyyttäsi, ei minulta. Olinhan itse samanlainen. Tietäen syntyperäisen tunteellisuuteni heikkoudekseni, menin ulkonaisessa esiintymisessäni vieraiden kanssa kernaasti päinvastaiseen sävyyn. Sinä häpesit näyttää, että sinulla oli tunne-elämä tai sitten oli se sinulle liian pyhä. Sanoin sen sinulle. Sinä katsahdit kummastuen teräsharmailla silmilläsi minuun. Myönsit minun olevan oikeassa. Sitten sinä kerroit siitä, et näyttänyt sitä. Niin paljon luottamusta ja niin paljon kuoreensa sulkeutunutta epäilyä yht'aikaa! Tai ehkä tuo itsehillintä oli välttämätöntä hienotunteisuutta minua kohtaan, minun vapauteni arkaa suojaamista. Rakastitko minua silloin? Pyysitkö rakkauttani? Tuskin. En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Ei kukaan nainen ole ainakaan mahdottomammalla tavalla koettanut vietellä miestä. Miksi sinä annoit minulle elämänsalaisuutesi? Etkö peljännyt, että julkaisisin sen koko maailmalle? Se seikka ei kai liikuttanut sinua. Sinä menit pois yhtä tyynenä, kylmänä kuin olit tullutkin tielleni. Mutta äänesi soi vieläkin välistä korvissani kuin hukkuvan rukous…
Sinä istuit jäykkänä, katsellen keltaisessa ruskossa hehkuvalle campagnalle päin ja sinä kerroit kuin jostakin vieraasta ihmisestä:
"Kysytte, miksi en maalaa itsenäisesti, en edes yritä. Siksi, että tiedän, että en osaa luoda mitään, en ole koskaan osannut… en edes elävää ihmislasta. Sekin on riippunut minun sielullisista vammoistani. Tiedättekö, väliin ajattelen, että olisi ollut parempi, ettei minua koskaan olisi opetettu lukemaan, että vanhempani olisivat jättäneet synnytettyään minut omiin hoteisiini, kuin elikon auringonpaisteeseen, elämään ja rypemään vaistojeni varassa kuin nuo italialaiset bambinot, jotka jaksavat olla niin ihastuttavan nuoria maansa iki-vanhassa pölyssä. Istutettu ajatus on myrkkyä. Se teki minut lapsena vanhaksi, ja myöhemmin elämässä rampautuneeksi. Isäni oli rikas laivanvarustaja Bergenissä. Hän oli selfmade man. Hän luki hirveästi ja kokosi kaikki maailman kirjat kirjastoonsa. Minä olen tuon hyötykirjallisuuden kukkanen, kuivettunut ennenkuin se on päässyt hedelmäksi. Ja minun osakseni olisi voinut tulla täydellisin onni, mikä ihmiselle voi tulla."
"Niin luulee aina siitä onnesta, jota ei ole saanut." sanoin minä.
"Minä rakastin nuorta taiteilijaa, hän jatkoi, ja hän minua, syvästi, ymmärtävästi, rajattomasti. Mutta hänellä oli parantumaton tauti ja minä, joka olin lukenut kaikki nuo hirveät perimysteoriat, kieltäydyin olemasta hänelle muuta kuin ystävä. Ajatelkaas, muka tulevan polven vuoksi, olemattoman, tulemattoman, epävarman sikiön vuoksi, uhrasin tämän miehen, joka oli nerokas, hyvä, rakas, jolla saattoi olla maailmalle jotakin annettavaa… Ja sitten menin kuitenkin naimisiin välinpitämättömyydestä, ehkä epätoivosta, tavan vuoksi ja ehkä rahojen vuoksi päästäkseni matkustamaan Europaan ja näkemään rakastettuani. Mutta miehelleni en voinut olla oikea vaimo, kun en rakastanut häntä. Se oli minulle mahdotonta. Ja silloin vasta huomasin koko erehdykseni laajuuden. Olihan miehelläkin oikeus vaatia itselleen jälkeläistä. Jos ei oma vaimo voinut eikä tahtonut sitä tehdä, niin joku toinen sitten. Mutta minä ainakaan en katsonut olevani oikeutettu rakkauden puutteesta tahallisen hedelmättömänä pitämään vaimon asemaa, vaan luovuin siitä, luovutin sen muille. Siitä asti olen harhaillut maailmaa ja kopioinut."
"Ja hän, rakastettunne?"
"Hän on myös naimisissa jo. Oikea hetki meni minulta ohitse. Ja nyt kun vanhenen ja yksinäisyys alkaa ahdistaa, toivoisin, että olisin ollut kuin muutkin ihmiset, yhtä ajattelematon, että minulla olisi lapsi, aivan tavallinen, epätäydellinen, isien pahoillateoilla kuormitettu, niin, vaikkapa ilman rakkautta syntynyt, jota saisin hoivata ja auttaa, jolle saisin antaa, antaa rajattomasti hänen ylpeyttään loukkaamatta ja takaisin saamista ajattelematta. Nyt vieläkin tahtoisin lapsen ja isän sille, niin, välittämättä rakkaudesta tai lääkärinkirjojen enteistä."
"Maailman helpoin asia."
"Maailman vaikein."
Oula Kuutin silmät ja korvat olivat pimeästä kuin toistaneet tuon kauan sitten tapahtuneen välikohtauksen. Mahtoiko hän vielä elää, Raisa? Yksin, vaiko lapsensa kanssa? Hän olisi voinut olla senkin lapsen isä. Entä sitten? Naiset riistivät lapsen kuitenkin isältä! Veran oli ottanut Varvara, sitten Kaarina. Hiljaa, syytöksen paholainen! Oma syy!
Mutta hän oli melkein mustasukkainen Kaarinalle. Ja mitä varten teki Kaarina tuon kaiken? Sitä kysyi hän usein itseltään saamatta vastausta. Jos sittenkin… Ei, ei…
Hän ei ymmärtänyt enää nykyajan naisia. He olivat lakanneet olemasta se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön, miksi miehet ja runoilijat olivat hänet tehneet. Hänessä oli jo tuhat yksilöllistä pikkupiirrettä, tuhat salakavalaa onkaloa niinkuin ennenkin, mutta joilla nyt oli personallisen viljelyksen leima ja jotka panivat sieluntutkijan ymmälle, estivät häntä kuittaamasta naissukupuolta samanlaisilla ylimalkaisilla mainesanoilla kuin ennen.
Mutta Kaarina hänen olisi pitänyt tuntea ja hän tunsikin hänet. Samanlainen kuvittelija pohjimmaltaan kuin hän itsekin. Jos hän olisi ollut runoilija, ei kukaan olisi hänelle nauranut… Puhtaampaa ilmakehää kuin Kaarinan ei voinut koko Suomi Veralle tarjota, siitä oli hän varma, kaikista niistä syytöksistä huolimatta, mitä häntä vastaan tähdättiin. Kaarina! Tuo nimi hellytti niin tuskallisesti hänen sydäntään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Se pehmeys ja lempeys, se orpous, joka kuului Kaarinan olemukseen, erotti hänet niin omituisesti kaikista muista tendenssi-naisista. Suojata sinua pitäisi, tunsi Kuutti omassatunnossaan. Ja kuitenkin joku selittämätön voima sai hänet aina teeskentelemään Kaarinalle pahempaa ja kovempaa kuin mitä hän oli. Hän melkein pelkäsi, että Kaarina vaatisi häntä itseäänkin toteuttamaan utopiojaan. Niinkuin Salme Tamm. Kaikki naiset tahtoivat häneltä jotakin, velvoittivat, rääkkäsivät hänen omaatuntoaan, joka tahtoi nukkua autuaan lepoa. Niin, lepoon tuudittajaa, hämyhetkien vienoa, viihdyttäjää hän kaipasi, ei muuta. Henkevyyttä, sitä oli hänellä itselläänkin. Sellaista kuin tuo pieni Orkokummun kartanon tytär, sellaista kuin Meri, hän ikävöi.
Mikä ihastuttava lapsi! Kuka olisi uskonut häntä Aarian sisareksi, tuon Aarian, joka kerran eräänä myrsky-yönä Parisissa tuntemattomana oli syöksynyt häntä lohduttamaan "Hengen käskystä"; joka oli luullut, että yksin ollen ollaan aina myös yksinäisiä! Niin tyhmällä hän ei toki tehnyt mitään.
Mutta Meri oli tämän kukkivan, täyteläisen maan tytär, täydesti. Mikä tuhlaus ja keveys, mikä rajaton myötämieli ja harkitsematon alttius uhkui hänestä! Elämän aallot kantoivat häntä riemulla. Kaikki hänessä näytti sanovan: "Minulla on varaa antaa, ottakaa kaikki, mitä minulla on, en tarvitse helyjä, en koruja, en tarvitse mitään muuta kuin nuoruuteni ja elämäni ollakseni rajattomasti onnellinen ja kiitollinen. Ja te ihmiset olette niin rajattoman hyviä sellaisina kuin olette, sinäkin setä Kuutti!"
Tuo pieni ihailijatar oli tullut ensimäisen kerran Kuutin luo Seiven opastamana ja sitten yksin, useamman kerran, hurmaavan varomattomasti, kantaen kukkia ja hedelmiä sylin täydeltä kuin antiikin koryfee. Ja Kuutti oli pitkästä aikaa tuntenut vapauden keveän ilman tuulahduksen ummehtuneessa sydänkomerossaan ja siellä oli alkanut soida vanha riemullinen ja kaihoava laulu:
"Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn, — — — Dahin, dahin möcht' ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!"
Mignon, Mignon! Sinne kanssasi kauas satumaahan!
Vanha mies, setä, mitä sinä hupsuttelet? Oletko aikeessa rakastua vielä vanhoillasi? Vai rakastatko niin sinulle suitsutettua ihailua, että sekoitat asian ja esineen?
Ei, ei! Sinun vuoksesi, pienoinen, joka et mitään vaadi, tahtoisin tehdä suurimmat sankarityöni!
Tahtoisin, enkä tee. En ainoatakaan!
Luonnottomasti herkistyneeseen korvaan pauhasi yön hiljaisuus kuin iankaikkisuuden aukea meri riipoen ja repien ajatuksia kuin myrsky piipittäviä linnunpoikasia.
Kuoleman varjon kaartuessa hänen ylleen mitä jäisi hänestä jälelle? Kasa kirjoja! Huonoin osa hänestä. Paras sammuisi pois hänen kanssaan. Aivojen puhtain palo, sielun saavuttamattomin unelma, tahdon kipein ja kaunein kurkoitus. Hyvä Jumala, se oli väärin! Turhaa kaikki hänen ihmisymmärryksensä, turhaa sen hinta, kärsimys, minkä hän oli tuottanut ja minkä muut olivat hänelle tuottaneet. Kaikki arvokas hukkui, niinkuin arvotonkin, jäljettömiin.
Jumala, pelasta edes joku tuskasta pusertunut simpukan helmi katoamattomuudelle! rukoili hänen sielunsa. Anna minun edes yhden kerran kohota täyteen mittaan ennen kuolemaani, kypsyä mieheksi ja taistella se suuri jumal-painini, josta minä olen uneksinut! Ottaa syliini koko elämä, koko ihmisyys ja antaa se takaisin ihmisille äärettömällä tuskalla ja äärettömällä rakkaudella kirkastettuna ja niin yksinkertaisessa muodossa, että sen lapsikin ymmärtää!
Kaikki suuri oli yksinkertaista, elämässä, taiteessa. Ihmisenä hän ehkä saattoi saavuttaa tämän maailmaa syleilevän yksinkertaisen kaikkeusrakkauden, mutta taiteilijana! Yhä vain siruja, muruja siitä. Hän oli taiteilija vain heikoimmilta ihmisyys-osiltaan! Se teki nöyräksi, mutta samalla langetti ylle surun, joka lähenteli epätoivoa. Aina hän tunsi taiteilijan heikommaksi ihmistä itsessään. Vielä ei hän jaksaisi, kykenisi antamaan ilmaisua suurimmalle, korkeimmalle. Hän ei rohjennut edes yrittää. Mutta ehkä vielä, joskus… Mutta jos sitä hetkeä ei tullutkaan, koskaan! Mikä musertava ajatus! Ei koskaan saisi hän silloin rauhaa, ei haudassakaan!
Kuumeisin, kirvelevin otsin oli Kuutti kohonnut ryntäilleen vuoteessaan.
Turhaa oli enää yrittää saada unen päästä kiinni. Aamu loi jo kalpeaa sarastustaan aavemaisesti kiilteleviin akkunoihin.
Kuin unissakävijä siirtyi hän työpöytänsä ääreen.
Pitkä aurinkoinen sädekimppu tulvahti samassa kirjoituspöydälle ja puhtaalle valkoiselle paperiarkille, johon hän hitaasti piirsi otsikon: Uskontunnustukseni.
X.
— Kerro, kerro minulle taas jotakin isästäni!
Vera loikoi sohvalla, hypistellen pitkissä hermostuneissa sormissaan puoleksi poltettua savuketta ja Viljo Seipi istui koulupoikamaisen säännöllisessä asennossa hänen vierellään katsellen Veraa uskollisen koiran ilmein.
— Sinähän tunnet hänet itse paremmin kuin minä, joka vain jonkun kerran olen ollut hänen seurassaan.
— Mutta sinä tiedät enemmän hänestä.
— Valheita ehkä vain.
— Valheista minä juuri pidän. Valheet ovat ihania. Kerro nyt, rakas
Seipi!
— En muista enää mitään. Olen kaikki kertonut.
— Paha poika! Etkö ole pyytänyt Vaskion kertomaan lisää, niinkuin olen määrännyt?
— Vaskiokin on vain yhden talven ollut hänen lähettyvillään. Minä vakuutan, olen koko isääsi koskevan kronikkavarastoni jo tyhjentänyt.
— Mutta nyt? Mitä isäni nyt tekee? Yksityiselämässään? Sinähän sanoit hiljan käyneesi hänen luonaan asialla. Sano, millä asialla? Ethän vain minusta kielimässä?
— Oi, en! Eräs neiti halusi tutustua isääsi, kiittää häntä jostakin teoksesta… Mistä minä tiedän… Sellaista sattuu aina kirjailijan kynnyksellä. Esitin hänet…
Veran kasvojen yli kulki kuin pieni pettymyksen varjo.
— Tuo neiti olisi voinut itse esittää itsensä. Sinä et saa käydä muiden asioilla kuin minun. Muista se! Muuten saat matkapassit.
Vera naputteli kenkänsä kärellä nyrpeissään lattiaan.
— Ei se ollut siis tuo virolainen?
— Mikä virolainen? kysyi Seipi ihmeissään.
Vera supisti suunsa salamyhkäiseksi.
— Hänellä on virolainen rakastajatar. Kaunis ja viisas nainen! Eikö totta?
— En usko.
— Mutta minä uskon. Se on hirveän intressanttia kaikki tuo. Mutta se ei riitä! Hänen pitäisi tehdä jotakin oikein hirveää, jotakin, joka herättäisi pahaa verta, huomiota. Veisi pois häneltä kaikki ihailijat ja ihailijattaret. Tekisi hänet niin, niin yksinäiseksi, ettei hänelle jäisi… Niin, ei muuta kuin me…
Vera naurahti hermostuneesti.
— Minun täytyy siitä hänelle huomauttaa. Lähetän sinut sitä tekemään.
— Mutta rakas Vera, miksi et itse mene hänen luokseen?
— Aina sitä kysyt. Se on salaisuuteni. Minun aikani ei vielä ole tullut… näetkös. Ja siihen asti on suloista edes puhua hänestä. Kuule, rakas Viljo Seipi, sinä olet ainoa, jonka kanssa voin sitä tehdä. Ilman sinua minä en jaksaisi elää. Niin, niin, usko pois. Sinun kanssasi voin olla kuin yksin enkä sentään tunne yksinäisyyden painoa. Sinä olet kuin ilmaa, kuin ei kukaan, niin keveä. Ja sitten sinä olet niin hyvä. Se ei ole kyllä mikään ansio! Mutta minä pidän sinusta, vaikka sinä olet hyvä. Omituista, että juuri minä olen sattunut niin hyvien ihmisten pariin kuin sinä ja täti Kaarina! Ja omituista, kuinka toisilla ihmisillä on niin harvinaiset taipumukset hyvyyteen! Se on heistä tietysti miellyttävää ja hauskaa. Kummallinen maku. Mutta sinäkin olet niin rakennettu. Olet syntynyt hyväksi, minkä sille mahdat! Minä annan sinulle anteeksi tuon luonnonvian.
Vera nauroi kujeilevasti.
— Ikävä kyllä ei minulla ole vain jaloja synnyntävikoja, hymähti
Seipi. Mutta minä koetan olla hyvä, tulla hyväksi.
— Miksi?
— Siksi, että tunnen sen olevan oikein.
— Minusta se on välistä väärin. Niin juuri, väärin on olla pahalle hyvä. Täytyy ymmärtää. Kuinka voi hyvä ymmärtää pahaa. Kuinka sellaista, jota ei itse ole?
— Riittää jos ymmärtää, että paha on onnettomuus — pahalle itselleen.
— Niin, sinä ymmärrät, että minä olen onneton, rakas Seipi, ja se riittää minulle! Sinulla on oikeanlaatuinen hyvyys, sellainen, josta et itse tiedä, josta et puhu, jota et tyrkytä muille. Sinä olet siinäkin suhteessa samanlainen kuin täti Kaarina. Mutta hän on aina niin surullinen. Hän on kaikessa, täydellisyydessään murheellinen kuin kirkon ilosanoma, vaikka hän ei olekaan kirkollinen. Tiedätkö, me puhumme usein Jumalasta. Jumala on hänen mielestään jotakin, jotakin… en osaa selittää. Hän luulee, että me tulemme Jumalaksi. Minäkin, ajatteles!
Vera nauroi, niin että helisi.
— Ja kuitenkin olen hänelle niin hirveän paha. Hän herättää minussa vastaansanomisen halun. Se on minussa synnynnäistä. Intoilijan edessä olen kylmä kuin jää, nahjus saa minut kiihkomieliseksi. Jos joku tahtoo miellyttää minua, en ole häntä näkevinänikään. Puhun sydäntäni ja järkeäni vastaan. Täti Kaarina kärsii siitä, kärsii, eikä lyö, ja se raivostuttaa minua. Hän on liian syvä minulle, luulen. Sinä sitävastoin olet inhimillinen ja pintapuolinen. Se sopii minulle ja siksi pidän sinusta niin hirveästi.
— Hyi Vera, nyt Vera narrii taas, sanoi Seipi hyväilevästi leikitellen. Kuinka paljon Vera pitää minusta?
— Noin paljon!
Vera levitti käsivartensa levälleen ja suuteli Seipeä molemmille poskille ja suulle…
— Mitä sinä Vera…?
— Venäläisen ristinmerkin vain tein. Minähän olen ryssä. Kuule, etkö pelkää, että minun kanssa seurustellessasi joudut boikottauksen alaiseksi kuten ennen muinoin isäni äitini vuoksi?
— Voi, kun sinä aina teet pilkkaa Vera! Etkö voisi pitää minusta oikein totisella, vakavalla tavalla?
— Minä pidän sinusta vakavasti aina kun puhun isästäni kanssasi. Se on ääretön, ääretön luottamuksen osoitus. Hän yhdistää meitä, ymmärrätkö. Tietämättään. Puhutaan taas hänestä. Ei noista suomalaisista häväistysjutuista enää, ne tunnen. Mutta muista. Mitä mahtoi hän tehdä niinä kymmenenä vuotena, jotka hän vietti ulkomailla? Siinä on aukko sivistyksessäni. Eikö Simo Vaskio ole kertonut? Olen lukenut hyvin tarkkaan hänen Taiteilija-avioliittonsa. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että luulisi hänen käyneen itse läpi kaikki nuo erilaiset infernon asteet. Luuletko, että tuo kaikki on hänestä itsestään?
— Ei runoilija tarvitse kouriintuntuvaa todellisuutta.
— Niin sinä sanot. Mutta miksi ovat siis kaikki hänen kärsivät taiteilijansa miehiä, miksi eivät koskaan naisia? Hm, minulla on oma ajatukseni siitä. Tiedätkö, Seipi poikaseni, minulla on sinulle oikein, oikein suuri salaisuus: minä olen myös päättänyt ruveta kirjailijaksi. Minä päätin sen jo silloin, kun otin itselleni oman nimen. En tahdo joutua isäni varjoon enkä myöskään pimittää häntä maineellani. Sillä maineeni tulee olemaan tavaton, suuri ja — huono!
Vera puhalsi vallattomasti savukiehkuran ilmaan lapsellinen ja nautiskelevainen iloilu poskipäillään.
— Tai sitten rupean näyttelijättäreksi, jolla on tuollainen rappeutuneen papin poimurikas naamataulu. Olen niin ihanan pintapuolinen ja maalaan itseni piruksi ja säikäytän porvareita, rääkkään ihailijoitani, käyn puettuna kuin kuin — mikä! Ja jos kirjoitan, kirjoitan vallan hirveitä asioita ja panen alkulauseeseen, että kaikki on minusta itsestäni…
— Mutta Vera, minä olen varma siitä, ettei sinun tee mielesi ollenkaan tehdä kaikkia noita kauheuksia. Vera, sinä valehtelet oikeastaan vallan hirveästi…
Vera nyökäytti päätään syvämietteisen ja hajamielisen näköisenä.
— Voit olla oikeassa. Minä valehtelen todellakin hirveästi. Mutta se on niin hauskaa. Näyttelijä saa valehdella. Kirjailija saa myöskin. Miksi en minä saisi…
— Saat, Vera, saat. Sinä et oikeastaan sittenkään valehtele, kuvittelet vain. Sinun valeesi on tarkoituksetonta, taidetta taiteen vuoksi, puhdasta runoilijafantasiaa. Sinusta voi tulla suuri runoilija!
— Nyt pilkkaat sinä minua. Ja sotkit, keskeytit äskeisen ajatusjuoksuni! Nyt en enää muista, mitä minun piti kertoa. Paha poika! Teet virkavirheitä. Tiedätkö edes, mikä sinun virkasi on minun luonani?
Vera hypähti seisaalleen ja pudisteli Seipeä.
— Sinä olet paashi, minun paashini! No, nyt sen tiedät. Sellainen kuin ritarienrouvilla oli keskiaikana…
Vera kiipesi jälleen sohvan nurkkaan suurien tyynyjen väliin, tarunomainen hohto vihreälle kuultavissa silmissään.
— Niin, sitten kun minusta tulee suuri kirjailija, käyn puettuna turkkilaiseen fetshiin, helmiin ja kultabrokaadeihin. Asun suuressa linnassa vuorella meren rannalla, ikuisessa äänettömyydessä, häiriytymättömässä unelmassa. Sinut vien sinne mukaani, jos olet kiltti. Mutta saat odottaa oven takana, kunnes suvaitsen tehdä merkin. Sinun pitää olla valmis aina olemaan seuranani, kun tarvitsen sinua, kun olen väsynyt, iloinen, seikkailu-tuulella tai onnettomasti rakastunut. Sinä saat olla rippi-isäni sillä ehdolla, että aina annat anteeksi kaikki hirveimmät rikoksetkin. Ja sitten sinun pitää osata hävitä olemattomaksi, jos tahdon. Se on vaikea ammatti ja edesvastuullinen. Mutta sinä osaat sen kyllä, sinä olet ainoa, joka osaat. Lohduttaa, auttaa, kuunnella, palvella, riisua minut — aseettomaksi. Tarkoitan, luonnolliseksi. Sinua en pelkää. Sinulle kun valehtelen, en tee rikosta, sen tunnen, olen luonnollinen, se on iloa, ja jos taiteen teko on yhtä suurta riemua, on se leikkiä. Sinä olet niin, niin tarpeellinen minulle.
— Enkä sentään riittävä.
— Niin katsos, sitten pitää minulla olla myös henkiystäviä tai työtovereita, joiden kanssa puhun elämäntyöstäni, aatteista, sellaistahan taiteilija kaipaa…
— Enkö minä siihen kelpaa? Olenhan minäkin vähän kirjailija — ollut… Ja voin vielä tulin siksi, jos sinä tahdot.
— Ei, ei. Se pilaisi kaiken, ja minulla pitää olla oikea taiteilija.
Et sinä ole oikea. Et ole oikea mikään.
— Mutta minä olen kuullut, että oikeat taiteilijat eivät puhu koskaan taiteestaan. Sitä tekevät vain dilettantit… ja että oikeat taiteilijat eivät ole ollenkaan taiteellisia, eivätkä oikeat runoilijat runollisia, pantuaan kaiken sen puolen itsestään teoksiinsa.
— Isä on runollinen.
— Siksikö, että hänen elämänsä on ollut murhenäytelmä?
Vera pudisti heikosti päätään.
— Minäkin tunsin hänet kerran… läheltä… Muistan, kuinka ennen, hyvin, hyvin kauan sitten, ollessani aivan pieni, neljän vuotias, joka ilta juoksin puolipukimissa isäni luo ja kysyin: "Mikä minä nyt olen?" Ja aina nimitti hän minua uudella nimellä. Ah, ystäväni, miten ihanilla! Arvaas, mikä olin: Lammas-Liisa, Tutis-Jussi, Poro-Pirkko, Satu, Resu-Maija, Mörrin Pörri, Silkki-Siippa, Meren kulta… Ah, ah, kuinka se oli ihanaa!
Kyyneleet tulvahtivat esiin Veran silmistä.
— Vera, pikku Vera, hyvitteli Seipi. Sinun runoilija-isäsi pitäisi nähdä sinut nyt. Kyyneleet tekevät sinut aina kauniiksi kuin sade kukkasen. Jos isäsi enää on niin herkkä kauneudelle kuin nuoruudessaan, nyt, kun hän on oikea ammatti-runoilija, lisäsi hän piloillaan.
Seivestä oli hauskaa vastustella vähin, saadakseen tytön puolustamaan isäänsä. Mutta tällä kertaa hän iski harhaan. Vera oli laskemattoman epäjohdonmukainen.
Hän purskahti itkusilmin nauruun.
— Minä teen sinusta hovinarrin, jahka ehdin saada hovin. Oh, mutta yhden tärkeän olin unohtaa. Minulla pitää tuolla linnassani olla myös oma rakastaja, joka rakastaa minua yli kaiken ja jonka edestä minä voin antaa henkeni.
— Ennen aikaan vaati rakastaja ruumiin.
— Hän saa senkin, jos jaksaa valloittaa.
— Ja mitä jää meille muille, paashille ja työtoverille, nauroi Seipi.
Vera teki teatteri-eleen.
— Sinä, sinä saat sieluni, tuon hetken leijan, narrinpäristimesi koruksi, tuon heikon, turhanpäiväisen, jokapäiväisen sielunelämäni! Ja hän, tuo suuri taiteilija, työtoveri, saa minun maailmankatsomukseni.
— Sinulla on siis sellainenkin. Kas kun en tiennytkään.
— Niin, mistä sinä poikaparka tietäisit. Se onkin salaisuus ja se kuuluu taas toiselle… Minulla on paljon salaisuuksia…
— Enkö rakastajaksi kelpaisi? pilaili poika.
— Sinä! Hänen pitää olla mies. Et sinä ole mikään mies. Hän on väkevä, julma kuin leijona, pikemmin paha kuin hyvä. Hän ei ymmärrä mitään. Minua kaikista vähin. Hän pitää kohtauksia, vaatii mahdottomia, tekee minut onnettomaksi, syöksee minut kuolemaan…
— Voi sinua romaanisankaritarta! Tahdot siis tulla onnettomaksi?
— Vielä onnettomammaksi? tarkoitat. Tahdon. Suuri taiteilija tarvitsee sekä suurta iloa että suurta surua. Se se on tehnyt isänikin suureksi, luulen, jatkoi hän ajatuksissaan. Seipi, kerro taas satuja isästäni. Sinun täytyy. Jos et muista, niin keksi itse. En voi elää ilman satuja. Joku muistelma entisiltä ajoilta. Ole nyt kiltti, Viljo Seipi. Mieluummin sellainen, jossa hän tekee jotakin hirveää. Hän on niin ihana silloin. Minä rakastan kaikkea, jota maailma pitää pahana. Minä ihailen häntä ja halveksin maailmaa. Ah, mutta hän itse ei saa sitä tietää. Olethan luvannut minulle, ettet kerro hänelle salaisuuksiani. Et sitä, että niin rakastan häntä. Sanotaan, näes, että rakkaus herättää vastarakkautta, johon muuten en usko. En tahdo käyttää lumokeinoja, tahdon valloittaa hänet vapaasti, ei tyttären rakkauteen vedoten, ei ihailun voimalla, vaan niinkuin vieras, niin, että hän oppii rakastamaan minua minun itseni vuoksi, ilman syrjävaikuttimia, ilman sääliä tai velvollisuutta, sellaisena kuin olen, ylpeänä, orpona ja pahana… Vähitellen, vähitellen… Ah, luuletko että se onnistuu?
Vera rutisti Seipeä käsivarresta.
— En ole kertonut sinullekaan kaikkea. Tunnustanpa nyt jotakin sinulle, josta et tiedä, jatkoi hän. Meillä on, isällä ja minulla, välistä salaisia kohtauksia, me kävelemme yhdessä iltaisin ja puhelemme toisillemme silloin niin kohteliaasti ja sirosti kuin oikeat suuren maailman ihmiset. Mikä maailmanmies onkaan isäni, tuo mörökölli! Ja miten olen rakastunut häneen! Ja miten me olemme romanttisia! Pyysin häntä kerran kirjoittamaan runon muistikirjaani. Ja hän suostui, siinä silmänräpäyksessä hän laittoi oikein kauniin pilan karjalaisesta nimestäni, joka ei ole kenenkään nimi, ja minusta, joka en ole kenenkään tytär. Mutta oli siinä muutakin. Kannan sitä aina sydämelläni. Se on rakkain aarteeni. Näytänkö?
Vera veti povestaan pienen moneen osaan taitetun paperiliuskaleen.
— Katso! kuiskasi hän.
Seipi luki siitä Oula Kuutille ominaisella sironohuella käsialalla kaiverretut rivit:
Tuuti tuli-soroista esiin elon noroista, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan.
Kerran murrat kehtosi,
tunnet elin-ehtosi,
sytyt pyhään palohon,
nouset iki-valohon.
Tuuti lasta syväksi, hyypiötäin hyväksi, tuuti tuli-soroista esiin elon noroista!
Vera seisoi selin Seipeen ja hänen olkapäissään nytkähteli pidätetty nyyhkytys.
— Anna! virkkoi hän, ojentaen kätensä paperia kohti ahnaasti kuin nälkäinen leipäpalaan. Kuule, oletko sinä minulle todella uskollinen, ikuisesti, niin saat olla yht'aikaa, toveri, ystävä, paashi ja ritari, ja minä annan sinulle elämäni salaisuuden kuin rakastetulleni. Sano, vannotko, ettet kelleen kerro, mitä nyt sanon sinulle?
— Tiedäthän, etten petä luottamustasi. Vera, tiedäthän sen.
Vera nyökkäsi.
— Olin päättänyt mennä sen salaisuuden kanssa hautaan, mutta minusta tuntuu kuin pitäisi minun ripittää itseni jollekin. Ja sinä olet ainoa, jolle sen voin tehdä. On kuin jatkaisin itsessäni tuota kerran aiotun rikoksen lankaa, ellen tunnustamalla katkaise sitä. Se oli, näet, rikos, ei tehty, vaan ajateltu. Se täytti koko elämäni. En tahdo tehdä sitä enää. Siksi on minussa ammottava tyhjyys. Elämälläni ei ole sisältöä enää, kun riistin itseltäni tuon lapsellisen ja rikollisen sankarihaaveen. Näetkös, lapsesta asti olen uneksinut saavani tehdä maailmassa jotakin erikoista, sankarillista, antaa henkeni jonkun suuren asian vuoksi. Se halu on hehkunut aina veressäni. Sankarikuolema oli niin kauan kuin muistan mielestäni ainoa päämäärä, jonka vuoksi kannatti elää. Ja sitten luulin keksineeni tuon suuren asian, mutta se oli suuri silloin vain siksi, että minä olin pieni… Nyt sen tiedän… Istu mukavasti, niin kerron kaikki. Mutta sinä et saa sen johdosta opettaa, saarnata, soimata, etkä neuvoa minua… Niin, näetkös, se koskee tuota kuuluisaa häväisyjuttua isääni vastaan venäläisavioliiton johdosta. Pitkiin aikoihin en tiennyt siitä mitään. Ja lapsihan olinkin. Sitten virisi tuo juttu uudelleen esille. Ainakin isästäni, joka silloin oli jo tunnettu kirjailija, mainittiin sanomalehdessä hyvin rumassa yhteydessä. Olimme silloin Suomessa, äitini ja minä. Äitini kätki sen sanomalehtinumeron minulta. Olenhan kertonut, että me äitini kanssa aina puhuimme suomea, jota äitini osasi välttävästi, etenkin ulkona ihmisten parissa liikkuessamme, kun äitini ei tahtonut esiintyä sortajan kielellä sorretun kansan keskuudessa, kuten hän sanoi, tuo Suomi-patriootti! Mutta sitten palvelijain kautta sain tiedon asiasta. Ja sitten hankin lisätietoja, sain tietää varhaisemmista hyökkäyksistä. Hehkuin kuin hullu! Koko maailma muutti väriään silmissäni. Sain tietää kirjottajan nimenkin: tri Linna! Siitä asti vihasin minä sitä nimeä. Vannoin kostavani hänelle. Äidilleni en siitä maininnut sanaakaan. Ja kun äitini vähän sairastui, pyysin häntä kääntymään tohtori Linnan puoleen. Tahdoin nähdä tuon miehen, oppia tuntemaan sen hirviön kasvot, joka oli häväissyt isäni nimen, surmannut suloisen kotionneni, tehnyt äitini onnettomaksi ja yksinäiseksi. Näin kaiken selityksen tässä, näin koko elämän tässä valossa. Tuo tohtori Linna oli minusta kuin ilmestyskirjan peto, koko maailman pahuuden ja vääryyden edustaja. Niin, ja koko sen kesän opettelin revolverilla ampumaan. Ammuin maaliin revolverilla ja kehityin hyvin taitavaksi. Olin tekevinäni sitä huvikseni, tähtäsin ladon seinään, mutta itse asiassa oli maalitaulunani tohtori Linnan sydän. Siihen aioin kerran nuoleni singota. Sitten kun aika täyttyisi. Kuvittelin, että isäni ja äitini vainoaminen Suomessa voisi johtaa johonkin ratkaisevaan tai että heistä jompikumpi sen johdosta tekisi epätoivoisen teon tai että tohtori vielä uudistaisi hyökkäyksensä. Silloin aioin tuomarina astua Linnan eteen ladatuin revolverein, pitää hänelle ensin puheen, selittää hänen konnantyönsä suuruuden, puhua maailman veljeydestä, kansallisuuksien sortoa vastaan, leimuavasti, ihanasti, niin, siihen tapaan kuin Ilja puhui. Ah, en ole tainnut sinulle koskaan kertoa, että Moskovassa ollessamme meillä kävi usein nuori venäläinen ylioppilas Ilja Ivanoff. Hän oli vallankumouksellinen ja muutakin, sellainen ihana, hehkuva unelmoija. Kansojen veljeydestä, ihmisyydestä hän puhui usein. Ja hän aikoi ampua keisareita ja tyranneja! Hän oli ihana! Vähän siihen suuntaan olisin puhunut kuin hän ja sitten, kun uhrini olisi täysin ymmärtänyt ansainneensa rangaistuksensa, vasta sitten olisin ampunut hänet. — Mutta ei tapahtunut mitään siitä kaikesta, mitä odotin. Kun äitini kuoli, sai vanha suunnitelmani kyllä uutta vauhtia. Laskin äitini kuoleman Linnan syyksi. Lääkärinä uskon kyllä hänen koettaneen rehellisesti pelastaa häntä, mutta ihmisenä oli hän jo aikaisemmin ampunut myrkytetyn nuolen äitini sydämeen, ryöstänyt äidiltäni isän. Niin luulin silloin. Sitten myöhemmin olen käynyt yhä epävarmemmaksi joka kohdassa. Uskon nyt, ettei isäni ja äitini kohtalo mitenkään johtunut tohtori Linnasta. Mutta hänen tekemänsä vääryys ei siitä vähene. Vihani on vain kadottanut oikean pohjansa. Ymmärrän jo tohtori Linnankin, ymmärrän äitini Suomi-patriotisminkin. Ymmärrän isäni, ah, ymmärrän liiaksi, enkä minä tahdo ymmärtää, en, se tekee heikoksi. Oh, miten olen onneton, niin irrallinen, niin vailla pohjaa, niin juureton, niin orpo! Ja minulla on vieläkin tuo hullu halu tehdä jotakin sankarillista. Mutta millä voimalla sitä teen enää? Minusta ei ole Suomi-sankariksi! Ei. Ei ihmisyyssankariksi kuten täti Kaarina! Vanha kauna polttaa sydäntäni vielä. Ihmisyys, ihmisyys, miten tyhjä sana täällä. Venäjällä sitä oli! Minusta sitä ei yleensä voi olla muualla kuin Venäjällä. Miksi, oh, miksi täällä Venäjää halvennetaan, sen vuoksi että se on onneton! Miksi nauretaan sen rappeutumiselle, kun se vasta hieroo unta silmistään! Niin, Seipi, en voi sille mitään. Lienenkö sitten hirviö vai ainoastaan perikatoon tuomittu olento, kirouksen alainen kuten suuri ihana äidinmaani, mutta minä rakastan Venäjää, tällaisenakin, onnettomana, kurjana, rakastan sitä koko sielustani, sen haisevia, mätäneviä pyhäinkuvia, sen likaisia kyliä, sen hukkaan menevää, pursuavaa hedelmällisyyttä, sen ikuista unta ja sen valtavaa heräämistä, vallankumousta — ja noita harmaita pikku sotilaita, vanhaa ja uutta Venäjää! Täällä ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä, ei muita kuin sinä. Täällä Suomessa täytyy vihata Venäjää, alan ymmärtää sen, venäläistä ainesta yleensä, siksi että se on niin suuri ja niin väkevä siksi että se tukahduttaa pelkällä olemassaolollaan. Se on hirveää! Onko siis pienen elinehto aina viha! Viha on pienuuden merkki, täti Kaarina on sen minulle opettanut. En sitä ensin ymmärtänyt. Mutta sitten muistin noita suuria bernhardilaiskoiria, jotka eivät pidä melua, katsovat vain säälivästi sivulleen, kun pieni rakki käy niiden kimppuun. Katselin, tarkastelin. Pienet rakit ja pienet ihmiset olivat useimmiten vihaisia. Tästä huomasin, tiedätkö, että minäkin, niin kauan kuin vihasin, olin pieni. Ja tuo ajatus teki minut nöyräksi, taltutti vihani, sillä minä ihailen vain suurta, sisimmässäni minä olen suuren, pyhän Venäjän tytär, en häpeä sitä tunnustaa. Suomen luonnossakin on kaikki minulle liian pientä, silvottua, vaivaista. Kuinka voisi kansansielu olla ympäristöään suurempi! Ikävöin aavoja aroja, rajattomien viljapeltojen aaltoilua, Siperian loppumattomia virtoja, noita hiljaisia ja pitkiä, valtaiseen vuorten mahtavia ääriviivoja taivaanrannalla. Kuule, rakas Seipi, minulla on koti-ikävä, sinne kauas, kauas, suureen äärettömään Itään.
Seipi puristi tytön ohutta, kuumeista kättä.
— Onko se synti, sano?
— Nostaa silmänsä auringonnousun maata kohti! Miksi se olisi sitä! —
— Se on teille suomalaisille vierasta.
— Teoriassa niin. Se on ulkoaopittua, germaanilaisen valloittajan oppikirjojen tulos, ei sydämen ääni suomalaisissa, luulen. Sieltä idästä olemme mekin kerran tulleet, emme lännestä. Ja tuolla sydämessäni on minullakin välistä sama kummallinen tunne kuin sinulla, että ikävöin suurempaa, kotoisempaa kuin tämä kotimaa. Siellä jossakin, Aasian aroilla, mahtavat elinjuuremme käydä yhteen. Luulen, että suomalaisten kehto oli laajempi kuin heidän hautansa ja että Aasian äärettömät arot ja nuo hiljaiset, loppumattomat virrat vielä kangastavat heidän sydämissään…
He tuijottivat kumpikin jonnekin kauas kuin kaksi leikissään pysähtynyttä lasta rannattoman ulapan äyräällä.
— Kaikki suuri on pian maailmassa vain muisto, virkahti Vera. Ja jonnekin suureen, jonne en koskaan pääse, minä ikävöin, rajan yli… Ajattele, pieni lipsaus vain ja kahleet laukeaa. Sitä varten ei edes tarvitse opetella ampumaan maalitauluun… Tuo pieni kiiltävä kapine…
— Mitä sinä puhut, Vera?
Seipi katsoi ystäväänsä säikähtyneenä.
Tämän poissaolevaan kasvojen ilmeeseen palasi elämä.
— Suo anteeksi! Unohda kaikki, mitä olen puhunut. Puhuminen helpoittaa. Ja sinä olet nyt kerran ruvennut hovipojakseni! Kuten tiedät, valehtelen aina, kuvittelen. Katsos, rakas Seipi, kun saan haastaa näistä hirveyksistä, ei minun tarvitse tehdä niitä kaikkia. Ilman sinua olisin varmaan hirveä rikoksentekijä! Aivan varmaan! Rakas Viljo Seipi!
Vera taputti häntä nauraen poskelle.
XI.
Viljo Seiven päiväkirjasta.
Minun täytyy ottaa päästäni kiinni ja kysyä, mihin olen joutunut, mihin tämä kaikki vie.
Ristiriitaiset voimat repivät ja raastavat minua. Mutta onko ihme, jos minäkin vihdoin herään, kun koko maailma järkkyy! Tapahtumat syöksyvät hurjaa vauhtia eteenpäin kuin pillastuneet hevoset. En voi ottaa niihin aktiivisesti osaa, se on luonnettani vastaan, mutta elän niissä kuitenkin mukana. Olen nähtävästi sitä pehmeää täyteainetta, jota kovat tarvitsevat. Simo sanoo, että olen kuin magneetti, näytän aina voimakkainta kohtia, annan vetää itseäni tahdottomasti. Ehkä on hän oikeassa.
Sitäpaitsi olen rakastunut, ei, minä rakastan, rakastan Veraa.
Kuka olet? Noitako ja ilmestys? Miten kaikki ilmestyskirjat ovat kelmeitä sinun rinnallasi! Välistä puhut niin oudon kummallisia asioita, että uskon sinun puhuvan jonkun toisen suulla. Ja niin varhaiskypsä olet, että pelkään sinua. Sinä olet lumonnut minut, sinä kaunis lapsi, ikuinen valheseppele kulmillasi. Sinut, Vera, minä tahdon, en mitään muuta. Omakseni, niin. Mutta en siten kuin muut. Minä en himoa sinua, en pyydä särkeä haurasta koristeellisuuttasi aistillisella syleilyllä. Minua kammoksuttaisi nähdä sinua äitinä. Minä inhoan sukupuolta kuin jotakin likaista ja matalaa. En voi sille mitään. Lienen luonnoton, sillä luonto on minusta rumaa. Lienen mamseli ja maitoparta, joksi Simo minua sättii.
Sinä, Vera, olet Fantasia, Kauneus minun elämässäni. Suuren, sinulle niin oudon isäsi sielun olet perinyt, ainakin on siruja hänen yksilöllisyydestään ollut kirjailemassa sitä mystillisyyden huntua, joka hentoja jäseniäsi kiertää. Lukemattomissa kohdissa olen huomaavinani yhtäläisyyttä ja kuitenkin on kaikki länsimainen äly sinussa vain rihkamaa, pintapuolista ja merkityksetöntä. Sinä leikit helyillä, joiden arvoa et ymmärrä.
Miten kummallinen asema on minulle vähitellen muodostunut isän ja tyttären välillä. Keskenään ovat he kaikesta päättäen vieraita ja kylmiä kuin rococon ihmisnuket ja minulle tuhlaavat he isän- ja tyttärenrakkauttaan, jotta välittäisin sitä sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Minulle he ovat sellaisia, jollaisia heidän pitäisi olla toisilleen. Minä saan kahden ihanan, rikkaan sielun tuoksuvimmat kukat, vaikkakin tiedän, että ne eivät ole tarkoitetut minulle. Mutta olen niistä onnellinen. Niin köyhä olen.
Simo sanoo, että minulla ei ole tarpeellista ylpeyttä, entä sitten!
Minulla on sensijaan kunnioittamisen ja ihailun kyky. Kaarina ja
Kuutti ansaitsevat sen. Ja kuinka en tahtoisi palvella Veraa, jota
rakastan!
Minä kerron Veralle kaikki, mikä koskee hänen isäänsä. En sentään aivan kaikkea. Orkokummun Meristä en ole voinut kertoa, en tiedä miksi. Vera oli nähnyt isänsä kerran kadulla tämän nuoren tytön kanssa. Kun hän mainitsi siitä, näin synkän salaman leimahtavan hänen silmistään, sellaisen, jota en koskaan ennen ole niissä nähnyt. Huomasin sen olevan, omituista kyllä, jotakin, joka lähenteli mustasukkaisuutta. En tahtonut antaa sille enempää ravintoa. Ilman syytä. Meri on viime aikoina ollut Kuutin apuna tämän työskennellessä kirjoituskoneeseen sanelemalla. Hemmoiteltua tyttöä se tietysti huvittaa. Mikään muu ei luultavasti kiinnitä Kuuttia Meriin, ainakaan ei mikään sellainen syvempi tunne, joka kiinnittää häntä tyttäreen. Mutta kenellekään muulle ei Vera ole ollut mustasukkainen.
Kuinka vähän ymmärrän noita ihmisiä, joiden kanssa sentään olen niin paljon! Pelkkiä arvoituksia ovat he minulle pohjimmaltaan. Vielä ihmeellisempää on Veran suhde tohtori Linnaan. He ovat yhä enemmän yhdessä. Ja ellei tohtori Linna olisi niin paljon vanhempi Veraa ja ellen tuntisi hänen epämääräistä vihaansa tohtoria kohtaan, olisin melkein mustasukkainen minäkin. Jokin pistää sydämeeni aina, kun näen heidät yhdessä. Miksi he ovat yhdessä? Sitä kysyn tuhat kertaa päivässä itseltäni saamatta vastausta. Ja yhä useammin hiipii mieleeni kammottava epäluulo siitä, että tuossa Veran revolverifantasiassa oli enemmän todenperäisyyttä kuin mitä luulin. Vera kuvittelee tuollaista hirveää joka hetki. Itse asiassa ei tuo kuvitelma ollut kauheampi tai erikoisempi kuin sadat muut samanlaiset hassutukset, joita olen hänen suustaan kuullut ladeltavan tuolla suloisen pehmeällä äänellä, joka muistuttaa linnun liverrystä. Ruminkin sana hänen huulillaan helisee kuin helmi. Hänelle ei voi suuttua mistään. Ja kun hän panee päänsä kallelleen ja silmänsä pyöreiksi ja ynisee lapsekkaasti hiljaista, naivin-surunvoittoista, hyväilevää yninää niinkuin nuori vasikka tai niinkuin kissan poikanen, joka kehrää, ei häntä voi kukaan vastustaa.
Näin kietoo Vera ja rakkauteni minut uuvuttavaan, haavemaiseen valohämyyn, vaikka ulkona sotatorvien räminä uhkaavasti lähestyy.
Nälkä tulee. Kansalaissota on ovella. Maailman sodan jylinä kaartuu päällemme kuin ukkospilvi purkautuakseen minä päivänä hyvänsä raukkojen rantojemme yli. Jokaisen ihmisen hermot ovat vireissä kuin viulunkielet.
Kaarina on saanut valmiiksi juhlallisen rauhankehoituksen kaikille "sotapuolueille". Se levitetään sekä sosialisti- että porvarisjärjestöille, jotta "punaisen kaartin" ja "suojeluskaartin" yhteentörmäys estyisi. Alas aseet! huudan minäkin kaikesta sydämestäni. Ja minä tahtoisin huutaa sen yli maailman, jokaisen sotilaan korvaan. Ne venäläiset, jotka eivät tahdo taistella, ovat oikeassa. Kaikkien sotajoukkojen tulisi seurata heidän esimerkkiään. Miten on mahdollista tämä järjetön kurjuuden tuottaminen järjellisten ihmisten omalla avustuksella!
Ja kuitenkin on minussa itsessänikin voimia aivan vastakkaisia. Iltaisin kun kuljen pitkin pimeitä, sinerväin lyhtyjen aavemaisessa kajossa häämöittäviä katuja ja tunnen kuin uhkaisi meitä meri ja maa, sortaisi meitä itse Jumala ja kohtalo, kuin huojuisi tanner jalkojen alla, kuin vapisisi tämä Suomi-paran rikkirevitty kaistale tuhon partaalla, niin, niin silloin kumpuaa tuolta syvältä sydämestä vastustamaton halu nousta vastarintaan, halu taistella vereen ja henkeen tämän rakkaan poloisen isänmaan puolesta. En koskaan ole tuntenut rakastavani isänmaatani niin palavasti kuin nyt, kun sanotaan isänmaanrakkauden olevan enää vain muiston.
Kuutti kirjoittaa par'aikaa jotakin teosta, josta sattumalta olen kuullut osia. Ehkä sekin osaltaan on vaikuttanut minuun. Siinä on kerrankin sana paikallaan ajan kysymyksistä, mutta ei vain hetkeä silmällä pitäen, vaan suuresti, vapauttavasti katsottuna.
Oi, Suomen kansa, yksi ainoakin unssi tuollaista suurta personallisuutta on sinulle tärkeämpi kuin kaikki puolueiden vaalijulistukset! Miten ihanan yksinkertaisesti Kuutti kirjoittaa. On sentään ero valtiomiesten ja runoilijani valtiotaidon välillä. Tai paremmin sanoen, valtiomies on suuri vain silloin kun hän samalla on runoilija s.o. kun hänellä on fantasiaa…
Sinä päivänä, jolloin olin kuunnellut Kuutin sanelua, olin kuin toinen ihminen, haltioissani, täynnä sankarillista optimismia.
Mitä siitä, löi minun sydämeni urhokkaasti, vaikka me kärsimmekin, vaikka tapahtuukin yksityisiä erehdyksiä, vääryyksiä, rikoksiakin, kun ihmiskunnan kehityksen kuitenkin täytyy mennä tästä pusertimesta läpi omaksi onnekseen! Kansainväliseen rauhaan kansain kapinan, neljännen säädyn heräämisen kautta, vapauteen vapauden rajoitusten kautta, henkiseen nälkään ruumiillisen nälän kautta, eetillisten voimien valtakauteen kahlaamalla ala-arvoisen aineellisuuden tulvavedessä! Vapaus! Vasta aivojen ja sydämen tasapaino on oikeaa vapautta, vasta vapaista yksilöistä tehty kansa on vapaa. Me kestämme aivojemme liikajännitystä ja kuormaa vain laajentamalla sydäntämme, ja sydämen myrskylle ja onnettomuudelle ei löydy muuta parannusta kuin suuri tieto, kaiken ymmärrys. Niin, ei voi, ei saa olla muuta vapautta kuin se, joka kasvaa ihmissielun suuruudesta ja nöyryydestä ja joka putoaa luonnollisesti jalon elämän palkaksi kuin kultainen, kypsä hedelmä. Ei yhdenvertaisuutta, sillä sitä ei voi olla, se on valheellinen lähtökohta, heikkojen ajatusjohdannaisten suopohja! Ei yhdenvertaisuutta, vaan keskinäistä kunnioitusta elämää kohtaan sen joka ilmestysmuodossa, kunnioitusta ihmistä kohtaan ihmisyyden kaikissa asteissa! Ei veljeyttä yleisen mielipiteen varassa, ei päätöntä, tilinteon päivänä edesvastuutonta, tasapäistä lapsilaumaa luonnon sattumavaraisessa äitipuoli-helmassa, vaan yksinäisyyttä, niin elämän kuin iankaikkisuuden edessä, yksinäisyyttä kera kalleimman ystävänsä, jonka puolesta voi antaa henkensä, ei vakaumustaan! Ei supistusta, vaan jalostusta, ei kieltolakeja vaan ihanaa myöntämisen evankeliumia tarvitsevat ihmiset…
Olen vieläkin täynnä sitä sinistä sähköä, joka Kuutin hengestä on minuun uhonnut. Se on muuttunut minussa kyllä joksikin muuksi, mutta se on syönyt sieluuni ainaisen jäljen.
Minä olen hyötyjä-tyyppi, mutta hyötyjä, joka ei osaa hyötymäänsä käyttää, kuten Kaarina osaa. Yleistäjä on hänkin. Mutta Kuutti on nero, luoja, ylevä yksinäinen.
Ja kun välitän Kuutin ja hänen tyttärensä suhdetta, on kuin kutoisin siltaa neron ja kauneuden välille…