XII.
Erään pääkaupungin ravintolan yksityishuoneeseen oli kokoontunut pieni epävirallinen seura tärkeää valtiollista neuvottelua varten. Kaikki ankaroita itsenäisyysmiehiä ja useimmat Linnalaisia, "sotapuoluelaisia".
Tohtoria itseään vielä odoteltiin.
Agronomi Ritola, Orkokummun kartanon tilanhoitaja, maanviljelijä Ala-Sirva ja kauppias Huhtanen, kaikki kolme tohtorin personallisia tuttavia, olivat maalaisia ja seuralle vieraita. Muut kokouksen osanottajat olivat toisilleen tuttuja pääkaupunkilaisia: tuomari Vuosalo, tohtori Karppi, johtaja Kapuli ja sanomalehtimiehet Sulo Kalpanen ja Simo Vaskio.
— Eikö painettaisi nappia? virkkoi tuomari Vuosalo ja hänen kaljun päälakensa alla kupertuva biljardipallomaisen pyöreäksi muovailtu päänsä osoitti, että hän yleensä oli ahkerasti painanut nappia.
— Niin, mitä tilataan?
— Mitä täällä saa sitten? kysäisi agronomi tarkoittelevalla äänenpainolla.
— Saa vaikka mitä!
— Ohoh, ei suinkaan miestä väkevämpää ainakaan?
— Vaikka kuinka, jos vain kukkaro antaa myöten.
— Ja omatunto! lisäsi terävästi tohtori Karppi, tiukka periaatteen mies, ja hänen pitkin nenävartta oikenevat laihat poskiviivansa värähtivät hermostuneesti.
Tuomari kuiskutteli jotakin viinurin kanssa.
— Kaikki on selvä. Puolikas konjakkia tulee, ilmoitti hän sitten hyvillään.
— Mutta miten on se mahdollista näin kieltolain aikana? ihmetteli agronomi.
— Sanokaa kiertolain. Svabooda on.
— Inhoittavaa! murahteli tohtori Karppi. Minä en ainakaan voisi tällaisissa olosuhteissa maistaa tippaakaan. Kaikki Venäjän mädännäisyys ja kurjuus tulee siis meidän nieltäväksemme.
— No, tämä on minusta sentään sen hauskimpia puolia, huomautti
Huhtanen.
— Lahjomissysteemi! Salakapakoiminen! Pahempaa, tuhat kertaa pahempaa kuin julkinen juoppous. Ja ajatelkaa, mitä tällainen salapaheellisuus lopulta vaikuttaa kansan luonteeseen. Se tekee sen luihuksi, kavalaksi, halpamaiseksi…
Tohtori alkoi kävellä äkeästi ikkunain väliä kädet selän takana.
— Irti täytyy ryssistä ja ryssäläisyydestä päästä, irti! Muuten on loppu käsissä!
— Mutta millä keinoin? Siinäpä se! Täytyy odottaa kansainvälistä vapautustuomiota.
— Odottaa, se on vale se! huudahti Huhtanen. Antakaa meille kymmenentuhatta suomalaista sotamiestä ja me teemme suoran ryssistä! Kymmenellä kiväärillä minä jo aittani hoidan!
— Ne ovat jo olemassa!
— Surullista, huokasi Sulo Kalpanen, pehmeäposkinen, lempeä tolstoisti. Sotaväestähän olemme juuri saaneet tarpeemme. Nyt edistämme siis itse samaa pahaa, jota emme hyväksy. Suomalaisetkin siis murhan merkkejä kantamaan! Te olette hulluja sotaväkenne kanssa! Hengen aseet ovat suomalaisten ainoat oikeat ja luonnolliset aseet.
— Mennäpä nyt hengen aseilla tykkejä ja pajunetteja vastaan tai rosvon kanssa käsirysyyn, niin huonommalle puolen jäit.
— Herra Huhtanen on oikeassa, sanoi agronomi. Hengen aseet eivät riitä, ei ainakaan maalla. Me olemme siellä suorastaan ryövärien käsissä. Tarvitaan suojeluskuntia, sanotaan niitä siksi, jos pelkäätte nimitystä sotaväki.
— Isänmaan etu vaatii sotaväkeä, sanoi leveästi tuomari, ja sillä hyvä! Kansallinen asiamme vaatii sitä…
— Kansallisuus on kaiken pahan alku. Onko parempi, että käydään kansallisuus-sotia kuin uskontosotia? Kansallisuus-aate on vasta sadan vuoden vanha ja se on johtanut maailmansotaan, se on siis tuomittava, puhui Kalpanen.
— Nykyinen sota on suuresti otettuna merkantiilinen juttu, kauppadiplomatiaa, ei muuta…
— Jos yksikin ihminen kärsii diplomatian vuoksi, on se tuomittava, maailmasta pois juurrutettava!
— Olette kovin nuori, herra Kalpanen, sanoi Vuosalo suojelevalla äänellä, nuoriso innostuu, ei laske syitä eikä seurauksia. Diplomatian täytyy olla olemassa, nuori mies…
— Nuoriso, joka ei rakasta kansallisuuttaan ja isänmaataan, on kurja nuoriso, sanoi tohtori Karppi korostetusti.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten taas puheenhälinä jatkui.
— Missähän tohtori viipyy? kyseltiin.
— Vastaanotto kai viivyttää tai joku odottamaton sairaustapaus.
Puhe katkesi taas. Tohtori Linna oli tämän seuran yhdistävä voima ja ilman häntä tuntui yhteistyö ratkeilevan liitoksistaan.
Tohtori Linna antoi odottaa itseään todellakin kauan. Kun hän vihdoin näyttäytyi ovessa, oli hän tavallista vakavamman ja kiihtyneemmän näköinen. Hän tervehti jokaista kädestä synkkänä ja puhumattomana.
— Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen sitten seuran puoleen kokonaisuudessaan, suonette anteeksi myöhästymiseni, mutta juuri lähteissäni sain puhelimitse uusia huolestuttavia tietoja, jotka koskevat meidänkin yhteistä asiaamme mitä läheisimmin ja vaativat ryhtymään pikaisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin järjestyksen palauttamiseksi maahan. Asia koskee lähinnä sinua, veli Ritola. Orkokumpu on ryöstetty, se on kokonaan ryövärien vallassa, ja arvatkaa, keitä nämä ryövärit ovat! Omia kansalaisia, ainakin osaksi. Sosialistien sotajoukkoja. Muuan Tuira-niminen mies on ollut pääpukarina siinä pelissä.
— Tuira! huudahti Ritola hypähtäen seisomaan.
— Tunnetko hänet?
— Ettenkö tunne! Selvä kostotoimenpide minua vastaan. Miten halpamaista! Vahinko, etten ollut siellä. Kyllä minä olisin sille pojalle näyttänyt!
— Pehtori oli kyllä ollut sankarillinen. Kun olivat vaatineet ruoka-aittoja avattavaksi, oli hän kieltäytynyt ja sanonut: "Syökää nyt, rahan orjat, rahojanne, niitähän teillä on. Tehän olette nyt kapitalisteja. Itsehän olette nostaneet elintarpeiden hinnan ja palkkanne suhdattomiksi. Joka tekee työlakon, sen pitäisi tehdä syömälakkokin." Olivat köyttäneet pehtorin ja pistäneet kapulan suuhun.
Ritola poistui nopeasti puhelimeen.
— Hyvät herrat, jatkoi tohtori, tämä sosialistisen sotaväen ryöväriliiga on uusi surullinen lisä jo ennestään hirveään rosvovaltaan maassamme. Tähän asti ovat rikollisia olleet vieras sotaväki. Hengen ja omaisuuden turvallisuudesta ei pitkään aikaan enää Suomessa ole ollut puhettakaan, sillä nuo täydellisillä sota-aseilla varustetut rosvot ovat olleet itsevaltiaita maassamme. He ovat mielin määrin varastaneet, murhanneet, raiskanneet, he ovat syöneet suihinsa meidän leipämme ja tallauttaneet hevosillaan meidän viljapeltomme. Ja kaupungeissa he ovat alkaneet huutaa "leipää, rahaa, ja verta". Meidän "suojelijamme" Venäjän hallitus ei ole voinut suojella meitä vähimmälläkään tavalla tältä väkivallalta. Eikö meissä silloin luonnostaan herää ajatus, että meidän on tehtävä se itse. Ei mikään laki maailmassa voi velvoittaa kansaa kestämään tällaista häväisyä, oman käden oikeutta ja riettautta. "Vieläkö kärsinet kauempaa?" tämä huokaus lienee jo enemmän kuin kerran noussut jokaisen isänmaan ystävän rinnasta. Vapaus vieraan maan sotaväestä on ensimäinen vapaus, joka itsenäisen Suomen tulee saada. Mutta mitä sanoa meidän sosialisteistamme, jotka ovat olevinaan itsenäisyyden, valtiollisen vapauden ajajia ja kulkevat julkisesti venäläisten pistimien turvissa, liittyvät yhteen juuri tämän saman Jumalan vitsan kanssa, joka meidän on heitettävä pois selästämme, kieltäytyvät valtiollisista keskusteluista virallisen hallituksen kanssa, mutta antavat sotilasmielivallan määrätä ja kirjoittaa kaikki noottinsa! Ja nyt! Mitä sanotte siitä, että nämä samat suomalaiset "vapauden veljet" ovat perustaneet venäläisiä veljiä matkien ja heihin liittyen myös omat rosvojärjestönsä, joiden tarkoituksena on, kuten he ilmoittavat, jatkaa luokkataistelua ja käyttää tarvittaissa väkivaltaista ja aseellista voimaa, pakoittaa muka elintarpeita salaavat maanomistajat ja kauppiaat antamaan tuotteensa kansan käytettäviksi. Ja että heillä on kiire ohjelmaansa toteuttamaan se on jo nähty. Nyt ovat asiat kehittyneet sille asteelle, jolla mielestäni on nopeasti toimittava. Ilman järjestystä ei ole mitään yhteiskunnallista elämää, järjestys on kulttuurin ensimäinen ehto. Se on saatava Suomessa aikaan hinnalla millä tahansa. Meidän yhteiskuntamme ei kestä niitä vaaroja, jonka alaiseksi anarkia sen saattaa. Me emme voi koko Europan silmissä antaa pelata pois kulttuurikansan mainetta. Meidän on uskallettava ääneen koko maailmalta vaatia oikeutta elää omaa elämäämme, mutta meidän on myös näytettävä, että henkisen tasomme ja tekojemme puolesta olemme vapautemme arvoisia ja että tarpeen tullen uskallamme panna vaikka henkemme alttiiksi. Joka ei koskaan uskalla panna elämäänsä vaakalautaan, ei myöskään koskaan saa elämän kruunua. On jo aika meidän tarttua oman kohtalomme ohjaksiin. En ole sodan enkä aseellisen voiman ystävä, mutta on tapauksia kansojen elämässä, jolloin sitä ei voi välttää ja sellainen hetki on mielestäni nyt meillä, tilanne on kärjistynyt äärimmilleen. Meidän on asevoimalla pakoitettava huonot ainekset, kotimaiset ja vierasmaalaiset, pysymään alallaan. Tästä jo seuraa, että emme voi niin sanotun rauhan liiton kehoitukseen, jonka kaikki tunnette, suhtautua muuten kuin jyrkän kielteisesti. Kehoittaa tällaisella hetkellä luopumaan aseista on samaa kuin kehoittaa isänmaan kavallukseen, kansalliseen itsemurhaan. Tämä on minun kantani.
— Hyvä, hyvä!
— Toisekseen on meidän tehtävä välimme selväksi myös maamme toisen niin sanotun itsenäisyyspuolueen s.o. sosialistien kanssa. Kuinka voi ajaa itsenäisyyttä ja samalla kulkea vihollisen sotaväen turvissa, kuinka pyrkiä valtiolliseen vapauteen ja samalla kysyä neuvoa sortovallan sotaneuvostoilta ja antaa heidän sanella valtiolliset julistukset, pukeutua matruusien pukuihin ja antaa samalla heidän johdattaa joukkojaan? Ei! Sitä ilveleikkiä on jo tarpeeksi. Ja koska heillä, sosialisteilla, kerran täytyy olla painetti selän takana, niin olkoon sitten mieluummin oma kuin kasakan pamppu!
— Mutta kansalais-sota on jotakin hirveätä, se olisi ennen kaikkea vältettävä!
— Onneton kansa tämä tosiaan, huokasi Vaskiokin. Muualla maailmassa kansakunnat uskaltavat antaa henkensä isänmaansa puolesta ja meillä ei ole pantavana itsenäisyytemme vaaliuurnaan muuta kuin laiskuutta ja rahanhimoa, lakoista johtunutta hätää, veljesvihaa, edesvastuutonta vallattomuutta.
— Raakavoima on raakavoimalla lyötävä, muuta keinoa ei ole, sanoi Vuosalo. Sitäpaitsi on koko sosialistinen liike meillä muilta lainattu ryöstöjärjestelmä, jota raakavoima harjoittaa henkistä voimaa kohtaan. Mitä on muuta se, että ruumiillinen työ vaaditaan paremmin palkattavaksi kuin henkinen? Tjaa, sen minä sanon, on siinä röyhkeyttä: tulla paljailla jäsenillä, niinkuin jumala ne on luonut, ja vaatia niiden käytöstä enemmän kuin mitä saavat miehet, jotka ovat kymmeniä vuosia kalliilla opinnoilla valmistaneet aivojaan käyttökuntoon.
— Paremmin lyö leiville nykyään käyttää vaikka varsiluutaa kuin kynää, filosofeerasi Vaskio. Kirjaltajien työpalkat ovat nousseet huimaavasti ja sanomalehtimiesten ja kirjailijain pysyvät ennallaan tai laskevat. Ja nuo raukat luulevat, että vain ruumiillinen työ, vain käsityö on tarpeellista maailmassa. Näköhäiriön orjat! Sanovat: tehkää te lakko, te kulttuurityöntekijät ja maailma käy ja seisoo ennallaan, sitä ylellisyyttä ei tarvita, toisin sanoen, mutta jos me teollisuusmiehet, me käsityöläiset, me suutarit ja räätälit, me ojankaivajat ja mullantonkijat teemme lakon niin tulee hätä, elämä lakkaa, rapistuu heti, sillä me olemme hyödyllisiä, me teemme sitä työtä, joka on välttämätöntä ja tarpeellista! Millä herättää heidät tästä erehdyksestä näkemään pohjimmaista käyttövoimaa ihmiskunnan kehityshistoriassa, sen ponninta, joka on henkinen työ! Pitäisikö saarnata uskoa näkymättömiin, joihin he eivät usko! He eivät usko, että ihminen tekee työtä, ellei ole kouriin tuntuvaa työasetta käsissä. Jokainen ajattelija laiskottelee heidän mielestään, sentähden että hänen muut jäsenensä paitsi pää lepäävät. Ja millä mitata sitä tuntien määrää, joka on käytetty aivotyöhön? Miksi toisten aivojen pitää palaa vuorokaudet läpeensä palkattomasti, sill'aikaa kuin toisten jäsenet liikkuen ja leväten määrättyjä tunteja riistävät ajattelijan ruumiilta elinehdot!…
— Etkö tiedä, ystäväiseni, että jaloin työ maailmassa ei koskaan saa ansaittua palkintoa… eikä sitä edes voida palkita! sanoi tohtori.
— Mutta annettakoon sen tekijöille edes tilaisuus elää! Tämä on veristä vääryyttä. Henkinen työ on palkattava paremmin kuin ruumiillinen!
— Kuka sen on määrännyt? Toiset tahtovat rahassa vahingonkorvausta puuttuvasta hengenvoimasta. Mikä on sen luonnollisempaa!
— Mutta luonnonvastaista on ainakin asettaa tehdastyö, koneellinen työ kaiken toiminnan perimuodoksi ja tehdä siitä pohjakaava inhimilliselle toiminnalle, sanoi tohtori Karppi. Se on mielestäni sosialismin perus-erehdys. Maailmassa on paljon työtä, jota ei milloinkaan voida järjestää koneellisesti. Kuten tohtori Linna sanoi, on jaloin, korkein toiminta juuri sellaista. Kytkekää ihmisajatus tunteihin ja tuntipalkkoihin! Arvioikaa se jäsenliikunnon mukaan! Määrätkää synnytyslakot! Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi lääkäri laskisi leikkausveitsen kädestään, niinkuin palvelija keittokauhan, kellon lyödessä määrättyjä lomatuntia? Järjetöntä! Järjetöntä! Entä nuo ylettömät palkankorotukset ruumiin liikunnoista! Saadakseen makeanleivän päivät he sen tekevät, eivätkä ymmärrä, että leipä juuri sen kautta nousee yhä korkeammalle; sen hinta kohoaa kilpaa ihmisten laiskuuden ja työvoiman kallistumisen kanssa. Toiset vaativat lisää palkkaa, sentähden että leipä on kallista, toiset kallistavat leipää, sentähden että työvoima kallistuu. Ikuinen surman rengas! Ja he suurpalkkaiset työmiehet eivät saa suurilla rahoillaan murenaakaan enempää kuin ennen. Mutta muut, henkisen työn tekijät, monet hienot, hyvät, ahkerat ihmiset kuolevat nälkään…
Tohtori Karpin ohut ääni hukkui yleiseen hälinään.
Ritola oli palannut ja keskusteli kiivaasti Linnan kanssa.
— Siin' on mulla tyttö! Kun ilmoitan hänelle onnettomuudesta, nauraa hän, niin, melkeinpä säälii ryöstäjiä. Sanoo: "Ihmisparat, miten ovat mahtaneet kärsiä, miten ovat olleet nälissään. Saakoot kaikki, mitä tahtovat. Olemmehan me jo saaneet tarpeeksemme. Antaa heidän saada syödä ja nukkua hyvin. Matkustan heti maalle antamaan määräyksiä." Vastasin: "Siellä määräävät he, täällä minä. Te, Meri-neiti, ette matkusta mihinkään. Henkenne olisi vaarassa." "Minulle ei kukaan tee pahaa, kun en minäkään tee pahaa kenellekään", vastaa. Siinä on naisen järki. "Olkaa hyvä, herra rosvo, ottakaa", sanoo. Mihinkähän maailma joutuisi, jos naiset saisivat sanan vallan? Onneksi ei Meri-neiti ole vielä täysi-ikäinen.
— Minäkin saan kiittää sisartani kaikista rauhan liiton hullutteluista, virkahti tohtori.
— Mutta on niitä toisenlaisiakin naisia. Venäjän naisten "kuolon pataljoona" on peljättävin kaikista. He rientävät sotaan saatuaan vapauden ja tasa-arvoisuuden. Nämä naiset ovat oikein ymmärtäneet uuden asemansa. Samat oikeudet, samat velvollisuudet. Miksi pitäisi miesten yksin kuolla maansa puolesta!
— Ei kenenkään velvollisuuteen pitäisi kuulua kuolla joukkomurhasysteemin uhrina, ei miestenkään, sanoi Kalpanen. Nämä naiset ovat erehtyneet siinä, että he ovat mitanneet velvollisuudentuntonsa vanhan maailmanjärjestyksen mukaan…
— Tiedätkö lähempiä yksityiskohtia Orkokummusta? kysyi Ritola tohtorilta.
— Ikkunoita säretty. Eräs palvelustyttö kadoksissa. Rengin käsi ammuttu läpi. Miehet olivat olleet täysin asestettuja. Epäilen pahoin, että suomalaiset saavat aseita venäläisiltä. Tuon veljestymisen kurjuutta! Mutta ilahduttavana esimerkkinä siitä, että tässä kansassa vielä on oikeita, rehellisiä luonteita ja ajattelevia miehiä, voin mainita, että myös lukuisat sosialistit ovat aivan viime aikoina ilmoittautuneet porvarillisien suojeluskuntiin. Juuri sillä, että sosialistit ovat kääntyneet kuin mitkäkin provokaattorit vihollisen sotaväen puoleen pyytäen apua muka suomalaisten porvarien vastavallankumouksellisia joukkoja vastaan, ovat he tehneet huonon palveluksen omalle asialleen. Se on hajaannuttanut puoluetta, herättänyt kaikissa kunnon kansalaisissa pahaa verta.
— Niin, onhan toki tehtävä ero sosialistien ja huligaanien välillä, jollaisia viimeksimainituita kasvaa kyllä kuin sieniä sateella. Ihmisiä, joiden elämällä ei ole mitään arvoa, ja jotka luulevat, ettei toisienkaan elämällä ole! Puukko sydämeen, on heille tapaus, jonka he kuittaavat olkapään kohauksella tai kirouksella. Kuka olisi uskonut, että Suomen kansassa on niin paljon sitä ainesta!
— Sota kasvattaa…
— Minä olen oikeastaan myös periaatteessa täysi sosialisti, sanoi
Kalpanen, vaikka en joka kohdassa hyväksy heidän taktiikkaansa.
— Hyvänen aika, kaikki porvarithan ovat oikeastaan sosialisteja, sanoi Vuosalo. Eihän Suomessa muita olekaan. Sentähden on koko luokkataistelu meillä hulluutta, keinotekoinen, ulkoa opeteltu villitys, ei omasta tarpeesta syntynyt. Suomi on maailman vapaamielisin kansa. Puhe luokkasorrosta on pelkkää onttoa kaikua, lainalippu. Mitä me olemme ketkään muuta kuin työmiehiä? Missä on meillä kapitalistit? Missä kansaa halveksivat ylimykset? Meillä ei yksinkertaisesti ole noita vanhojen kansojen epäkohtia. Me olemme kansanvalta Jumalan armosta!
— Sattuuko tohtorilla olemaan niitä rauhan kehoituksia mukana? kysyi kauppias Huhtanen. Minä en ole sattunut niitä vielä näkemään, vaikka kyllä tunnen sisällön.
Tohtori tutki taskujaan.
— Ei tainnut tulla mukaan. Se oli kirjoitettu jonkinlaiseen tolstoistiseen henkeen: ei vastustaa pahaa pahalla, ei leivän, ei vapauden, ei minkään syyn nojalla tarttua murha-aseeseen. Suomen tuli tahrattomin käsin tarttua uuden vapautensa peräsimeen, ja muuta sellaista lörpötystä. Niinkuin niitä käsiä ei jo olisi tahrattu…
— Meidän pitäisi siis antaa vaikka murhata vaimomme ja lapsemme ja vain kiltisti katsella päältä kädet ristissä, huusi Ritola.
— Tietysti! Kuolla kuin Kristus ristinpuulla!
— Akkaväen hommia!
— Mutta että siinä on miehiäkin mukana! Kuuttikin!
— Hänen nimellään on isänmaallista kantavuutta!
— Nuoruuden hairahdukset annetaan meillä helposti anteeksi. Kukaan ei muista enää hänen vanhaa venäjänmielisyyttään! naurahti Vuosalo.
— Vanhaa, onko tämä vanhaa! mutisi tohtori Linna.
— Jokainen tämän kiertokirjelmän allekirjoittajista on tavallaan isänmaan vihollinen.
— Niin. Tästä asiasta ei voi olla muuta kuin yksi mielipide. Se on Juudaan suudelma meidän vapautemme asialle. Onko mitään mahdollisuutta nykyään voittaa rauhan palmulla? Ei. Eläimelliset vietit ja raakavoima ovat maailmassa vallalla. Hyvät herrat, tuo rauhan kirjelmä, tuo aseista riisumis-kehoitus ei aiheuta muuta kuin entistä pontevampaa toimintaa järjestyksen aikaansaamiseksi niillä keinoilla, mitkä nykyisessä hajaannustilassa tepsivät, se on: aseilla.
— Hyvä! Hyvä!
— Valtuutamme siis tohtori Linnan edelleen toimimaan yhteisen asiamme puolesta samaan suuntaan kuin ennen.
— Hyvä!
— Parin päivän kuluttua voin antaa varmempia tietoja, sanoi tohtori, katsoen kelloaan.
Jonkinlainen hermostunut mieliala tuntui yleensä vallitsevan seurassa.
Agronomi Ritola, joka Orkokummun ryöstöjutun vuoksi ei saanut rauhaa, kiirehti lähtemään.
Myöskin tohtori Linna näytti levottomalta. Hänelläkin oli vielä tärkeitä asioita muualla samana iltana.
Muutamat istua murjottivat äänettöminä ikäänkuin hautoen jotakin, jolle he eivät tahtoneet saada ilmaisumuotoa.
Tohtori Karpille oli heikon terveytensä vuoksi paha valvoa myöhään.
Hän nousi lähteäkseen yht'aikaa kuin tohtori Linna ja agronomi Ritola.
— Kyllä minusta sentään on vähän liikaa, että rauhan ystäviä meillä nimitetään isänmaan pettureiksi, sanoi Vaskio, heidän mentyään. Rauhaanhan koko maailma kurkoittaa ja siihen on tietysti pyrittävä rauhan aseilla, ellei tahdo tehdä itseään syypääksi samaan rikollisuuteen, jota muissa tuomitsee.
— Ja minusta on väärin että kaikki epäjärjestys maassa pannaan sosialistien niskoille ja kaikki järjestys porvarien ansioksi. Sosialistit eivät vain hyväksy nykyistä järjestystä ja pyrkivät toiseen, niin on asia. Ja huonoja aineksia on joka puolueessa, sanoi Kalpanen.
— Nuoret miehet, katsokaas tänne, keskeytti tuomari Vuosalo ja kaivoi taskustaan äsken ilmestyneen iltalehden. Katsokaa mitä tuossa taas seisoo. Sotilaat ovat puhkaisseet eräältä vastaantulevalta liikemieheltä vatsan, niin että suolet tulivat ulos, lyöneet tikarilla ajuria selkään ja ryöstäneet hänet ajeltuaan ensin ympäri useita tunteja, pahoinpidelleet erästä palvelijatarta. Katsokaa!
— Mutta nuohan eivät ole suomalaisten tekoja.
— Mutta mitä sanotte siitä, kun suomalaisen työväen yhdistys virallisesti kääntyy näiden Suomi-raiskaajien puoleen pyytämällä heiltä apua rauhallisia porvareita vastaan, jotka eivät tahdo muuta kuin suojella henkeään ja omaisuuttaan!
— Porvareillahan ei saisi olla omaisuutta, sehän juuri kuuluu sosialistien ohjelmaan, naurahti Vaskio.
— Ja parempi olisi heistä, ettei heillä olisi henkeäkään, ryhtyi puheisiin maanviljelijä. Hirteenhän ne toivottelevat kaikkia meitä. Mutta kunpa eivät vain itse ensiksi joutuisi suolivyöstään sykkyrälle. Sanon vaan kuin Ritola äsken, että eläkääpäs nyt rahalla, syökää rahaa, lakkolaiset! Maanviljelijän pitäisi heitä vielä elättää, noita roistoja, jotka estävät lehmiä lypsämästä, toukoja tekemästä, sillä työllä, jonka hän on saanut hengenvaaralla suorittaa! Siitä vaan ei tule mitään. Suomen Saarijärven Paavoilla on myös pieni sana tässä asiassa. Kelle leipä tässä maassa kuuluu? Ei se vaan lakkolaisten suussa saa mureta. Muualla maailmassa kynnetään ja kylvetään yöllä sähkövalolla ja meillä ei edes viitsitä tehdä sitä työtä, mihin rauhan aikana on totuttu, vaikka nälän hätä on ovella. Maalainen on meillä vasta oikea työmies ja on aina ollut, mutta ei hän ryssän hännässä roiku…
— Ei kenenkään puolta tule meidän pitää muuta kuin omaamme, innostui
Simo Vaskio. Ei oikeaan ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan!
— Oletteko huomannut, sanoi Sulo Kalpanen, että juuri ne samat miehet, jotka ennen, Bobrikoffin aikana olivat pahimpia ryssän myötäilijöitä, nuo itäisten tyrannien liehakoijat, nyt heittäytyvät yhtä järjettömästi germanismin helmaan. Niinkuin Saksasta tulisi kaikki apu ja voima. Jos porvarit turvautuvat Saksan aseisiin, on se yhtä kurjaa kuin että sosialistit käyttävät venäläisten aseita!
— Apua ei tule muualta kuin meistä itsestämme —, sanoi Vuosalo. Emme voi kokonaisuutena itsenäistyä ja vapautua, ellemme ole sisäisesti vapaita ja itsenäisiä, ei kenenkään loisia. Meillä ei ole varaa ajaa muuta kuin omaa asiaamme. Vapaan Suomen asiaa!
— Oikein, oikein!
— Eläköön vapaan Suomen tasavalta!
Simo Vaskion ääni, joka intoillessa muuttui vähän kimeäksi, kaikui ylinnä pöydästä.
— Kyllä meillä suuria sanoja riittää, sanoi johtaja Kapuli vähän kylmästi.
— Hyvää tahtoa on myös! intti Kalpanen.
— Mutta miksi hyvät saavat niin vähän aikaan ja pahat niin paljon?
— Usein olen tuuminut itsekseni, sanoi Vuosalo, ettei missään maailmassa mahtane olla niin rappeutunutta kansallisuustuntoa kuin meillä. Orjan leima on meissä jo. On ihmisiä, jotka eivät uskalla tosissaan edes ajatella vapautta, ei tunnustaa julki tätä kaipuuta. Sitä kavahdetaan kuin jotakin luonnotonta, rikollista, rangaistavaa. Se on kuin joku hirveä valtiosalaisuus, hurmahenkien tunnussana, jota vain tohditaan kuiskata jossakin sopessa toisen korvaan! Hyi saakeli tällaista kansaa! Meille on vapaus kummitus, jota kaikki säikkyvät, jokin suuri tuntematon niinkuin Venäjällä. Ja lisäksi vapaus järjestyksen merkeissä! Vaikea yhdistelmä! Sen vuoksi ovat päät ennenkin kierineet piilun alle. Parhaimmillekin vallankumousmiehille se tavallisesti käy yli voimain, tuo sälön, sovittelun pakon heidän elämäänsä ja syöksee heidät.
— Kuka voi edes ajatella järjestystä Venäjällä? Se on jo sinään ylivoimainen teko, nauroi liikemies. On toki meillä sentään parempaa. Kävin tässä viime viikolla Pietarissa. Hienossa konttorissa, valtion laitoksessa. Jonotin vuoroani tuntikausia ja vihdoin viimein pääsin luukun eteen. Siellä istuu virkaneiti, juo tsajua, sytyttää savukkeen, ryyppää taas tsajua, ottaa ihojauhetussunsa, voitelee naamaansa, hieroo, hieroo. Sammuu paperossi, hän sytyttää sen taas, ryyppää tsajua, ja sitten kysyy: "Mitäs teille pitäis olla?" Se on komentoa se. Ei ole Suomessa sentään sellaista nähty. Suomalaisista tulisi ihmisiä, jos he lukisivat vähän Bushidoa.
— Mitä se on?
— Yksinkertaista ja suuremmoista. Sitä, että tietää aina mitä tekee, on itsensä herra. Japanilaisten elinohje.
— Minä en voi pitää ihmisistä, jotka ovat valmiita jo munassa! huusi Vaskio ärsyttyen. Aina varmoja ja viisaita. Se on typerää, herra Kapuli, uskokaa pois. Köyhyyden todistus, lyhyen kehitysviivan merkki. Paljon hauskempia ovat ihmiset, jotka joskus erehtyvät, tekevät tyhmyyksiäkin, niin, — joilla on lapsen sielu…
— Minä en siedä ihmisiä, joilla ei ole luonnetta, sanoi Kapuli.
— Enkä minä sellaisia, joilla ei ole mielikuvitusta!
Simo Vaskio puhui kiihtyneenä. Kapuli istui välinpitämättömän näköisenä, sileäksi ajeltujen kasvopyöröjen vähääkään värähtämättä.
— Niin, istukaa vain siinä pyhänä kuin Bushido, se ei imponeeraa minuun laisinkaan!
— Mutta Simo, mikä sinun on! rauhoitteli Kalpanen riidanhaastajaa.
Vaskio pyyhki otsaansa kuin heräten.
— En tiedä mikä minuun tuli. Pyydän anteeksi. Taisin käyttäytyä sopimattomasti. Hermoni ovat aivan pilalla, sopersi hän.
— Kaikilla on huonot hermot nykyään, sanoi Vuosalo.
— Ei ihme, ei ihme!
— Se kansa suoriutuu voittajana, jolla on paraimmat hermot!
— Sääli silloin suomalaisia.
— Pienen kansan on sittenkin keveämpi nousta valoon kuin suuren.
Ajatelkaa pikku Tanskaa! Kunpa olisimme jo niin onnellisessa asemassa!
— Niin kunpa!
Puheen sorinaa jatkui. Se kiersi kehää, pysyen paikallaan ja tavoitellen taivaita, riemastuttaen ja riuduttaen. Isänmaa! Isänmaa! Vapaus! Vapaus! loimahteli tulikirjaimilla jokaisen sydämessä, vaipuen jälleen avuttomana kuin tyhjään hulmahtava liekki poroksi poltetun mielikuvituksen tuhkaan.
Me vapauden unelmoijat olemme vankeja, vielä, tunsivat kaikki.
— Kamala sota! huokasivat he sydämessään itse kukin, "sotapuoluelaisetkin".
XIII.
Tohtori Linna asteli väsyneesti kotiinsa.
Kaikki illan mielenliikutukset ja hänen intohimoisen luonteensa äkilliset tarmonpuuskat olivat hetkiseksi antaneet sijaa raukealle yksinäisyyden tunteelle.
Hän tiesi olevansa enemmän pelätty kuin rakastettu, enemmän ylistetty ja paneteltu kuin ymmärretty. Sillä tahto, hellittämätön ja yksiviivainen, oli ollut hänen elämänsä ponnin ja työ sen koko sisältö. Ei koskaan oikeaa inhimillistä lepoasentoa, personallista onnea, puhumattakaan mistään herkutteluista.
Luonnotonta ja väärää oli tämäkin vähäinen romantiikka, minkä hän nykyään salli itselleen: Vera.
Hän merkitsi hänelle kielletyn puun, hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää! Ei, eihän toki. Hetken virkistystä, vaihtelua vain. Ilman Veraa eivät hänen aivonsa ja hermonsa olisi kestäneet nykyisessä äärimmäisen jännitetyssä valtiollisessa tilanteessa. Isänmaa tarvitsi häntä ja hän tarvitsi Veran, siis tarvitsi isänmaa Veraakin.
Mikä sofisti sinä olet, ihmissielu, hymähti tohtori itselleen.
Miten Vera oli liukunut hänen elämäänsä, se oli hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Ehkä hän ensin oli tahallaan tahtonut vetää häntä pois Kaarinan vaikutuksen alta. Jostakin syystä. Ikäänkuin salaisesta tunnonvaivasta. Ja sitten oli tyttö alkanut vetää häntä. Oli herättänyt hänessä eloon ammoin haudattuja mielikuvia ja haaveita, niin, sellaisiakin, joita hänellä ei koskaan ollut ollutkaan. Kaikki se, mistä hän ensin oli soimannut Veraa ja hänen kasvattajaansa, hänen sovinnaisuuden puutteensa, hänen epäjohdonmukainen, äkkiyllättävä luonnollisuutensa, kaikki tuo muuttui hänelle vähitellen välttämättömäksi elämän lähteeksi, josta hän väsyneenä ammensi voimaa ja unohdusta.
Veran vuoksi oli tohtori valmis antamaan anteeksi Kuutillekin kaiken muun, paitsi sen, että hän oli hylännyt Veran… Moraalisesti. Käytännössä oli parempi näin.
Tänä iltana ei hän olisi jaksanut edes tavata Veraakaan. Mutta he olivat sopineet, että Vera valmistaisi "tohtori-sedälle" pienen illallisen hänen tilapäisesti leskittyneessä kodissaan. Tohtorin perhe asui maalla. No niin, Veran suhteen ei tarvinnut olla varuillaan. Ja vähän hyviä säilykkeitä, vähän vanhaa viiniä ja nuori tyttö, joka ei kuulunut tähän yhteiskuntamaailmaan, se saattoi virkistää…
Tohtorin astuessa sisään istui Vera mieliasennossaan lattialla turkkilaisella matolla. Värillisten sähköjen valossa näytti hänen eksoottinen kauneutensa satumaiselta.
Tohtori taputti häntä hymyillen olalle:
— Lapsi leikkii taas.
On synti olla noin kaunis, oli hän vähällä sanoa, mutta sanoi ainoastaan:
— Sinä koru, sinä lepohetki vanhan tohtorisedän elämässä. Tiedätkö, Vera, minun elämässäni ei ole ollut yhtään sellaista! Aina vain taistelua, hellittämätöntä ja julmaa, velvollisuuksille alistumista. Olet kai kuullut mainittavan minua pahaksi. Ja olen ollutkin paha, se on totta, mutta paha vain sentähden, että jälkeentulevilla kerran olisi hyvä…
— Minä pidän pahoista.
— Sinä rakastat voimaa, se on kauneuden kohtalo. Ja ainoastaan pahalla on voimaa tässä maailmassa. Paha pahaa vastaan, niin taistellaan kaikki suuret taistelut.
Tohtori istuutui sohvan kulmaukseen. Vera hiipi veikistellen hänen viereensä.
— Sinä olet pannut pahan hyvääkin vastaan, murskannut taistelematta… tehnyt pahaa hyvälle, niin juuri… Sano minulle, eikö sinun rouvasi ole hyvä? Onhan?
Tohtori hymyili hieman.
— Hän on heikko. Hän kuuluu niihin, jotka pyytävät anteeksi omaa olemassaoloaan.
— Mutta sinä tohtori, olet tehnyt hänet sellaiseksi. Hän kuuluu nuorena olleen kaunis, ylpeä, notkea kuin koivunvirpi. Hän esiintyi julkisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli ihailijoita, hän oli luotu ihailtavaksi. Mutta sitten tulit sinä ja kielsit linnun laulamasta, kukkasen kukoistamasta ja panit sen vain hedelmöimään! Hyi!
— Se on luonnon laki. Ensin kukka, sitten hedelmä.
— Mutta sinä turmelit hänen kauneutensa. Sinä teit hänet niin hirveän lihavaksi. Oh, kuinka olen kantanut siitä sinulle kaunaa. Tehdä solakka viiniköynnös paksuksi, mikä hirveä rikos! Oh, kuinka sinä olet rikollinen!
Vera tuijotti kummallinen hymy huulillaan eteensä.
Tohtori nauroi.
— Mutta kuinka Herran nimessä sinä panet minun syykseni sen, että vaimoni on lihava? Sehän on hyvinvoinnin merkki.
— Äitini Varvara sanoi, että ihminen voi lihoa epätoivostakin. Ja mitä voi olla muuta ihminen, josta on tehty munimakone!
— Mutta Vera, mistä oletkaan oppinut noin rumia puheita! Ne eivät ollenkaan sovi tuollaisen pikku enkelin suuhun kuin sinä. Minun täytyy siis väkisin tukkia suusi.
Linna taivutti tytön päätä taapäin ja painoi lyhyen suudelman hänen huulilleen.
Vera tuntui äkkiä kuin kivettyneen. Ainoastaan hänen poskillaan ja silmissään hehkui kuin kaukaisen tulen kajastus.
Tohtori kaasi helmeilevää viiniä laseihin.
— Sovitaan pois nyt pikku riitamme. Olehan nyt taas kiltti tyttönen.
Maljasi!
— Oh, kuinka sinä olet rikollinen, toisti tyttö itsepäisesti eteensä tuijottaen. Mutta minä pidän pahoista…
— Siis pidät pikkuisen tohtori-sedästäkin? sanoi Linna silittäen hiljaa Veran kättä.
— Et sinä ole mikään oikea setä.
— En. Orjasi olen. Ja sinä minun pikku kuningattareni. Maljasi, Vera!
— Maljasi, tohtori! Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen. Miksi et anna viiniä koko kansalle, että he kaikki kerran olisivat iloisia? Miksi vangitset ilon muilta?
— Kansa itse tahtoo niin, se ymmärtää, että se on hyväksi sille. Kaikki on suhteellista, lapseni. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, siinä lyhyesti sanottuna suhteellisuuden ydin. Kas, sitten kun tälle kansaraukalle on taattu onnellisen elämän ehdot, sitten voimme mekin, me yksilöt, sinä ja minä esimerkiksi, nauttia palkkamme. Mutta siihen asti… Tiedätkö, Vera, minun pyhä velvollisuuteni on tehdä kansani onnelliseksi, mutta suurempi onni minulle, kautta Luojan, olisi tehdä onnelliseksi sinut, tehdä kaikki, mitä sinä haluat! Miksi en saa? En saa! Siksi, että olen vannoutunut kansan asialle…
— Ja sentään vihaa kansa sinua…
— Ehkä sinäkin, Vera, vihaat minua? sanoi tohtori surullisesti.
— Onko totta, jatkoi Vera kuin kuulematta edellistä, että sinulle on tullut uhkauskirjeitä?
— Ei puhuta nyt niistä, rakas lapsi. Ne ovat miesten asioita. Melskeisen, kumouksellisen ajan ilmiöitä on monenlaisia. Tahdon unohtaa nyt kaiken muun paitsi sinut. Maljasi, Vera!
Vera vei huulilleen lasin astuen pari askelta eteenpäin konemaisesti kuin unissakulkija.
— Katsos, on sittenkin totta, että sinun henkeäsi on uhattu. Mitä muuten tekisit revolverilla? sanoi hän välinpitämättömästi nostaen läheiseltä pöydältä revolverin.
— Vera, älä koske siihen, minä pyydän, se on ladattu! Sekin kuuluu vallankumousajan satunnaisiin ilmiöihin.
— Älä koeta pettää minua! Sinä pidät minua sellaisena lapsena ja imeväisenä, joka ei mitään tiedä, mutta minä tiedän! huudahti tyttö. Joka miehelle ase käteen, sehän on juuri se pohja, jolle aiot perustaa kansan onnen! Miksi en siis minäkin saisi pidellä asetta! jatkoi Vera huolettomasti käännellen revolveria kädessään.
— Vera, anna tänne ase heti! Se on vaarallinen leikkikalu!
— Miksi ei naisella saisi olla ase kädessä yhtä hyvin kuin miehellä, sanopa miksi? naljaili tyttö. Mutta sinä pidät naista vain leikkikaluna ja kaikkea, mihin he koskevat, leluina. Et ikinä voi tehdä kansaasi onnelliseksi, kun ajattelet aina vain miesten etua, ja enemmän kuin puolet siitä on kuitenkin naisia.
Kirottu naisliittolainen Kaarina on sullonut pienen linnunpääsi täyteen järjettömyyksiä, mutisi tohtori, lisäten:
— Tiedätkö, jos jatkat tuohon malliin, pakenen taistelutantereelta.
— Kadotat joka tapauksessa pelin tällä kertaa, jäit tai pakenit.
Sillä minä meistä kahdesta aion nyt voittaa, voittaa ja kaatua!
Vera nojasi päätään seinään ilkkuvan voitonriemun kareillessa hänen huulillaan. Hänen silmänsä paistoivat pimeästä nurkasta tohtoriin ilmeettöminä ja kiinteinä kuin kaksi vihreätä kiiltomatoa.
— Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä ilveilet! Lakkaa leikkimästä aseella! sanon minä.
Tohtorin ohimosuonet pullistuivat pahan-enteisesti.
— Minä en leiki, puhui Vera lempeästi ja haaveellisesti. Tätä hetkeä olen odottanut koko elämäni. Kostoa, niin! Minä tahdon kostaa sinulle sen, että jo syntymässä tuomitsit minut. Luonteettomaksi sekasikiöksi, suvunhuonontajaksi! Muistatko! Minä kostan sillä, että toteutan tämän mielikuvasi, että todistan sinun olleesi oikeassa. Oh, kuinka kauan olen hautonut ja hankkinut ilkeän pääsi menoa! Minä valitsin sinut lääkäriksemme. Minä hain sinut käsiini, saadakseni nähdä kasvoista kasvoihin isäni häväisijän, äitini murhaajan, elämäni juuriltaan kiskojan. Äitini ei tiennyt, kuka sinä olit, mutta minä tiesin. Kaikki minä tiesin. Silloin jo olin päättänyt kostaa. Opettelin ampumaan vain osatakseni sinun päähäsi, tohtori Linna, niin minä sinua vihasin. Nyt vasta on se hetki tullut. Tahdon kostaa isäni, äitini, kotionneni, niin, koko naissuvun puolesta sinulle, joka pidät meitä eläiminä ja enkeleinä, mutta et kunnioita ihmisinä! Kuinka minä olen halveksinut sinun imartelujasi, sinun hulluja liehipuheitasi, jotka eivät ole sisältäneet ainoatakaan luottamuksen sanaa, ei ainoata ihmisarvoista ajatusta! Niin, kostaa tahdon vaimosi puolesta, jota olet kohdellut orjana, sisaresi Kaarinan puolesta, jota pidät hulluna, ja sen sisaren puolesta, jonka viettelit samaan aikaan kuin syytit isääni…
— Kamalaa! Sinä mieletön, onneton lapsi, oletko humalassa! Sinä valehtelija, vaikene!
Tohtorin nyrkki putosi kuin raskaan painon alla hervottomana pöytään.
Hänen silmänsä veristivät pidätettyä raivoa.
— Niin, kaikki tiedän, kaikki kostan sinulle, tohtori, jatkoi tyttö yltyvällä hurjuudella, hukkaan menneen elämäni, kodittomuuteni, isättömyyteni, isänmaattomuuteni, luonteettomuuteni, sen epävarmuuden jäytävän syövän, jonka sinä istutit sydämeeni, heti kun opin ajattelemaan…
— Vera! Tohtori karjaisi kuin haavoitettu peto. Revolveri tänne!
— Älä pelkää, että ammun sinua, nauroi tyttö. Se ei olisi mikään kosto. Ei, ammun itseni tänne sinun luoksesi yöllä. Isken arimpaan kohtaasi! Heitän häväistysjutun tuon sinun taidokkaasti hoidetun kunniasi päälle, viattomasti, samoin kuin sinä kerran teit isälleni…
Vera huohotti raskaasti.
— Ja minä teen samalla sinulle mieliksi, lopetan tämän ryssän sekasikiön, mikä olen, ja jollaiset sanoit toivovasi surmattavan, jos sinusta riippuisi… Niin… Kuulin, mitä kerran puhuit täti Kaarinalle… Sinä toivoit kuolemaani jo äitini kohdussa… Oh, tohtori, kuinka minä sinua vihaan!
Tohtori ryntäsi kuin raivostunut härkä Veran kimppuun.
— Revolveri pois! sai hän vaivoin ähkäistyksi. Se oli kuin tukehtuvan metsäsian röhkinää. Vera kuiskasi:
— Oh, kuinka minä sinua vihaan ja — rakastan…
Samassa laukesi revolveri heidän myllertäessään lattialla.
Kaikki oli tapahtunut uskomattoman nopeasti.
Tohtori heräsi tajuihinsa kylmän hien valuessa hänen otsaltaan.
Toisessa kädessään puristi hän jotakin kovaa. Toisen yli virtasi jotakin lämmintä, tahmeaa…
Vera makasi liikkumattomana, silmät puoliummessa ja melkein onnellinen hymyily huulillaan.
Nopeasti vei tohtori käden hänen sydämelleen. Se tykki vielä.
Aivan koneellisesti, mitään ajattelematta, alkoi hän etsiä haavaa ja hoitaa sitä kuin jotakin vierasta tapausta, kuin jotakin niistä epälukuisista tuntemattomista potilaista, joita hän elämässään oli käsitellyt.
Luoti oli lävistänyt oikean keuhkon.
* * * * *
Hitaasti avasi Vera silmänsä.
— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi hän. Minä en aikonut tehdä sitä. En todellakaan. Minä valehtelin kaiken, paitsi viimeisen, sen, että rakastan sinua. Minä olisin tahtonut vihata sinua, se on totta, mistä syystä, tiedät. Minä rakastin. Se meni yli voimain! En aikonut kostaa. En olisi voinut… Minä leikittelin… varomattomasti. Puhuin itseäni vastaan… lemmen tuskassa. —
— Vera!
Tohtori painoi päänsä Veran helmaan. Hänen lapaluissaan tuntui omituinen nytkähdys.
Hän itki. Ensi kerran elämässään.
— Minä tahdon elää aamuun, sinun täytyy ponnistaa voimasi, että elän, puhui Vera, ettei mitään varjoa lankea yllesi. Sinä ilmoitat sitten aamulla Kaarina-tädille, isälle, Seivelle ja minä itse todistan tämän tapaturman. Muuten, muuten he kaikki kärsivät ja sinä joudut onnettomaksi. Osaan selittää… Se on oleva viimeinen ja — paras valheeni.
— Vera, sinä et saa kuolla! Elä minulle! Anna anteeksi kaikki! Tai vihaa minua, tee mitä tahdot, mutta älä kuole… Vera, rakkaimpani!
Oi Jumala, sinä, jota en tunne, enkä koskaan tulle tuntemaan, salli minun elää aamuun… hänen tähtensä…, rukoili Vera.
— Rakas tohtori, annatko minulle anteeksi?
— Kaikki on minun syyni, vaikeroi onneton tohtori.
Ja äkkiä kulki salaman nopeudella hänen aivoissaan kaamea kauhun ajatus. Ehkä hän juuri itse omalla kädellään tuossa käsikähmässä ampui Veran. Eikö hän vieläkin tuntenut browningin takaiskua käsivarressaan. Tosiaan. Oikea käsi teki suonenvedon tapaisen kouristusliikkeen. Kumpi heistä oli ampunut? Kumpi? Varmaan hän itse…
— Minä onneton! valitti hän.
— Rakas, älä sano niin. Minä olisin muuten niin onnellinen nyt. Usein olin kuvitellut, että saisin kuolla sinun syliisi, yksin, kahden, näin juuri, äärettömän autuuden ja onnettomuuden, ajan ja iankaikkisuuden antaessa kättä toisilleen. Eihän se olisi voinut muuta ollakaan se meidän rakkautemme, ei koskaan. Se olisi kulkenut kärsimyksen yli ja minä, joka tahdoin olla paha, en olisi jaksanut nähdä toisten kärsivän. Oi, miten minä olen rakastanut sinua! Ja isääni… Mutta kumpikaan teistä ei voinut rakastaa minua, ei niinkuin minä olisin tahtonut, ei tarpeeksi… Oh, älkää vihatko toisianne, te kaksi… Älkääkä minua. En olisi jaksanut elää kuitenkaan. Näin olikin paras…
Veran ääni heikentyi.
Tohtori riensi häntä auttamaan.
— Tämä ei voi olla totta, tämä mahdoton, käsittämätön! Oh, tätä onnettomuutta! vaikeroi hän.
* * * * *
Aamupuolella yötä kuoli Vera.
Maailma pimeni Linnan silmissä. Vasta ensimäisen kerran näki hän, lääkäri, satojen kuolemantapausten todistaja, edessään todellisen kuoleman. Tuon kauhean, korvaamattoman mysteerian. Ei koskaan, koskaan enää…
Hän ei enää ollut hermojensa herra. Oli kuin tuo kuollut tyttö, tuo hysteerinen, kaunis potilas, jonka lemmensairaan rinnan hän oli rikkiampunut, olisi loihtinut hänet itsensä kaltaiseksi. Hän tunsi vihaavansa ja rakastavansa häntä raivolla, joka oli sanoin kuvaamaton.
Oh, tämä häpeä, tämä häväistysjuttu, tämä risti tien yli, nyt juuri ratkaisevalla hetkellä, kun oli rynnättävä…! Tuo ryssän sikiö, tuo… hänen rakas, ainokainen Veransa, josta olisi pitänyt tulla hänen elämänsä koru!
Ja hän kuuli sisimmästään itsepäisesti Veran ilkkuvan ja surunvoittoisen äänen: Oh, "kuinka sinä olet rikollinen…"
XIV.
Viljo Seiven päiväkirjasta.
Nämä hirveät viikot! En ymmärrä, että minä vielä elän ja että sinä
Vera olet kuollut. Ja sinäkin, Meri! Elää, kuolla? Mitä se on?
Tuskaa, arvoitusta, kaikki.
Olen ollut kuin syvän kaivon pohjassa. Koetan nyt kirjoittamalla siirtää asiat edes vähän kauemmas itsestäni, muuten voisin luulla, että olen kadottanut järkeni, että vieläkin olen vain pahan painajaishoureen vallassa.
Ei, se on totta, hirvittävää, pelottavaa totta!
Sinä, Vera, minun rakkauteni, sinä elämäni Kauneus ja Fantasia, sinä makaat nyt siellä jossakin… häviön ja mädännyksen saaliina. Mahdotonta! Ajatus kieltäytyy sinne seuraamasta. Mieluummin tahdon uskoa, että olet rauennut tuleen, joka oli sinun oikea elementtisi jo elämässä.
Mielikuvituksessani vaeltelen olemattoman tulihautasi partaalla, korkeassa Kuoleman saaressa, jossa kuolema on jälleen löytänyt kadotetun kauneutensa. Tummat sypressit varjostavat hiljaisuuden temppeliä, jalomuotoiset altaat, uurnat, muistolaatat koristavat sen äänettömiä käytäviä, joiden vierillä viihtyvät edesmenneiden sielut. Sammuneiden tulien tuhka uinuu maljakoissa, erimuotoisissa kuin ihmissielut. Toiset ovat solakoita, siroja, hauraita kuin kukan varsi, toiset raskaita, juhlallisia kuin vuoren onkalo, toiset sopusointuisen ehjiä, toiset levottoman kaipauksen särkemiä. Taiteilijain sormet ovat täällä pakoittaneet aineen hengen vertauskuviksi. Runoilijani tulisydämet ovat syövyttäneet marmorilaattojen kylkiin runojaan, menneisyyden muistoja, tulevaisuuden toivoja, ihmisen historian himmentymättömiä hieroglyyfejä…
Ja sitten tulee eräs tuntematon mielikuvituksen irtolainen, joka ei elämässään vielä ole kirjoittanut yhtään hyvää runoa, ja polvistuu kahden nuoren tytön nimettömän tuhka-alttarin ääreen, ja silloin — taivaallinen haltioituminen siivittää hänen multasielunsa.
Hän huudahtaa:
"Noiden mykkäin uurnain arvoituksen, jota ei kukaan ole arvannut, selitän minä, tuon lehden ihmisyyden historiassa, jota ei kukaan ole uskaltanut täyttää, kirjoitan minä!"
Ja hän laulaa laulun, kirjoittaa jalustaan kahden ihmiselämän elegian.
Ja ihmiset, jotka vuossadasta toiseen vaeltavat siitä ohitse, kuiskivat toisilleen:
"Tässä lepää kaksi murrosajan uhria, joista toinen oli kansallisuus-taistelun, toinen luokkataistelun marttyyri. Lukekoon taivas heidän syyttömyytensä ja heidän viattoman henkensä uhrin ihmisyyden hyväksi ja siunatkoon tuntematonta runoilijaa, joka on ikuistanut heidän muistonsa."
Mitä hourit, Seipi! Katso silmään totuutta vihdoinkin, sinä ikuinen narri, sinä nenästä vedetty kuuvalo-ritari! Ole raaka! Sano suoraan:
"Tuossa lepää Vera, jota rakastin, joka sekä petti minut että oli uskoton ja joka kuoli väkivaltaisen kuoleman oman tai rakastajansa käden kautta!"
"Ja tuossa, tuossa lepää Meri, samoin turmeltuneen ajan turmeltunut vesa, joka teeskenteli kansan rakkautta, mutta rakasti ainoastaan Kuuttia, käytti minua varjostimenaan, mutta räjäytettiin kansan tuomiosta ilmaan rakastajansa teoksen kanssa ja sai samoin väkivaltaisen kuoleman suuressa kirjapaino-onnettomuudessa suurena vallankumousvuonna…"
Mitä kauheuksia minä ajattelen? Minä onneton! Jumala, anna minulle anteeksi! Järkeni on piminnyt onnettomuudessa.
Arvoitus on ollut liian ankara.
Mutta kyynillisyyden myrkky käy yli voimaini. Mieluummin erehdyn kuin antaudun sen valtoihin. Oh, tätä taistelua!
Yhä uudestaan ja uudestaan kohoo rinnastani kysymys: Miksi sinä kuolit, Vera? Miksi? Miksi? Ja rakastitko minua vai toista? Minä huudan, parun, sitä! Eikä vastausta.
Minusta tuntuu, että sinun kuolemallasi pitäisi olla joku tarkoitus tai joku syy. Tapaturma! Vahinko! Sattuma! Miten typerää!
Sitäpaitsi tuo, mitä Vera kerran puhui minulle tohtori Linnasta tai suhteestaan häneen, tuo salaisuus — tällaisissa olosuhteissa niin kauhea salaisuus — täyttää mieleni tahtomattanikin. Mutta hautautukoon se ainaiseksi sinne.
Ketä se liikuttaa muuta, vihasitko vai rakastitko tohtoria, puhuitko minulle silloin totta vai valetta, aioitko ampua tohtorin vai itsesi vai vahingossako kaikki tapahtui. Vai tohtoriko äkkipikaisuudessaan sen teki? Oh, Vera, sinä kuolit, mutta kuollessasi surmasit sittenkin tohtorin.
Omituista! Tohtori on käynyt minulle sympaattiseksi nyt, kun hän on joutunut uhriksi hänkin, häväistyksen, väärän syytöksen alaiseksi. Niin, tiedän, että kaikki epäluulot tohtoria kohtaan ovat vääriä, omanikin. Enkä sentään voi olla näkemättä edessäni sitä kaameaa kuvaisinta, että hän mahdollisesti on vienyt Verani hengen ja rakkauden.
Miten epäjohdonmukainen on ihmissydän!
Simo pitää luonnollisena, että nyt kammoksun tohtoria. Ja onkin päinvastoin. Mutta mitä ymmärtää näistä asioista Simo, jonka mielestä rakkauteni Veraankaan ei ollut luonnollinen. Nauraisin, jos enää osaisin. Luonnollinen rakkaus! Mitä se on? Ei mitään. Rakkauden olemukseen jo kuuluu, että se on luonnoton, yliluonnollinen…
Tohtori parka! Miksi hän aikoinaan kirosi Kuutin avioliiton? Tai aavistiko hän jo silloin sielussaan siitä hänelle koituvan turmion?
Mutta tämän kirouksen painosta kuoli myös Vera. Siitä olen varma. Ja taivas kosti hänen puolestaan. Mitä sanon: kosti! Ei. Nemesis, Karma löi tohtorin. Toisin sanoen, hän tuli lyödyksi omilla aseillaan. Oma aate löi hänet. Hänen aseelliseen puolustukseen verivihollista vastaan perustuva kansallisuusaatteensa löi hänet! Ja aate meni hänen kerallaan. Mutta se aate oli aikansa elänyt, tai kuollut syntymässään, Jumalan kiitos!
Tohtoria käy sääliksi. Mihin hän nyt kelpaa? Hän oli vakaumuksen mies ja se aate oli hänen kaikkensa, hänen elämäntyönsä, hänen intohimonsa. Ja kadottaa kaikki älyttömän tapaturman kautta!
Jos se nyt oli tapaturma!
Tuo ajatus myrkyttää elämäni. Ja kuitenkaan ei ole silmänräpäykseksikään saanut minussa sijaa se pöyristyttävä epäluulo, jota sosialistit tyrkyttävät syyttämällä onnetonta Linnaa himomurhasta. Puoluesyistä tietysti. Lyödäkseen tohtorin ja hänen puolueensa. Ja onnistuivathan he siinä!
Linnan puoluelaiset ovat äkkiä kuin kadottaneet maan jalkojensa alta. Periaatteessa he ovat entisellä kannalla, mutta pää on heiltä katkaistu. Tohtorin häväistysjuttu tekee hänet liian sattuvaksi maalitauluksi viholliselle, joka ei valitse keinoja.
Sillä välin lisääntyy väkivalta ja rauhan aate voittaa alaa. Vastakohdat viihtyvät nykyään yhdessä. Ja väkisinkin rientää ajatus tuolle yhteiskunnallisten ja valtiollisten aatteiden temmellyskentälle, jonka aikoinaan luulin jäävän itselleni ikuisesti vieraaksi.
En voi olla kaikesta etsimättä syyn ja seurauksen lakia… Ei, en tiedä enää mitä etsin… Tuota jotakin…
Maltillisimmat sosialisteista ja kansallismielistä porvareista lupaavat riisua aseensa. Sotilaihin on levinnyt sama innostus… Kuka tietää, mitä tapahtuu…
Ja kuka olisi uskonut, että Vera, pikku Vera, tulisi noin suureksi tekijäksi suuressa historiallisessa taistelussamme! Ja miksi ei tuo suuri taistelu vaatinut ensiuhreikseen vanhoja, syyllisiä, arpiniekkoja tappelupukareita? Miksi juuri kaksi nuorta, viatonta tyttöä?
Vera, sinä ihanin, sinä, joka nyt siellä Tuonen himmeiden pilarikkojen alla käyskelet, minua odottaen ehkä, sinä kaunein ja ruhtinaallisin, sinä olit predestinoitu. Liian ruma, liian alhainen oli maa sinun astinlaudaksesi. Niin paljon kuin toivoinkin yhdenvertaisuuden ja kansanvallan voittoa, oli matka sinne liian lokainen ja tahmea ja raskas sinun jalkojesi poljettavaksi. Sinä olit este, niin! Liian kaunis tähän maailmaan, Vera, Vera!
Mutta Meri! Sinä olit tähän maailmaan luotu. Sinun kuolemasi oli ennenaikainen. Ja minä olisin voinut sinut pelastaa, minäkin!
Vera oli jumalallinen. Sinä Meri, inhimillinen! Miksi et jakanut aatoksistasi osaa minulle? Minä olisin ilmoittanut sinulle, ettei tässä maailmassa saa olla niin ehdoton, ettei luonto tottele luonnollisuutta, minä olisin sen kertonut sinulle, minä, entinen ehdoton.
Mahdan olla hirveästi muuttunut. Kammoan itseäni. —
Ja miten vähän tunsin ihmisiä ennen. Sinun luonnollisuuttasi, Meri, pidin ennen halveksittavana, ylimalkaisena maallisuutena. En ollut silloin vielä nähnyt, miten suuri sinä olit onnettomuudessa. Tai paremmin: että se, mikä tavalliselle ihmiselle olisi ollut onnettomuutta, ei ollut sitä sinulle. Sinä, maailman lapsi, olit vapaa aineesta, olit sitä, mihin minä pyrin!
Muistan viimeisen iltamme: Olisinpa tiennyt, että se oli viimeinen!
Mikä tulevaisuuden viiva koko sinun lyhkäisessä toiminnassasi, joka kuitenkin jäi vanhan systeemin symbooliksi!
Sinulla oli utopiojen koko ihanuus sielussasi, mutta ei mitään käsitystä niiden toteuttamistavoista, ei todellisuudesta, ei käytännöstä, ei luokkataistelutaktiikasta. Ja niinpä sinä, sosialistisen ihmisyysaatteen diletantti, joka ensimäisenä astuit antajien, tasottajien puolelle, joka olisit lahjoittanut pois koko Orkokummun, jos sinusta olisi riippunut, sait ensimäiseksi surmasi.
Mutta täytyy olla porvaristoon syntynyt uskaltaakseen niin tuhman uhkarohkeaa temppua: mennä käyttämään koneistoa, jonka jättiläiskirjapaino- ja -sanomalehtityölakko oli pannut seisomaan.
Jospa tuona iltana, kun yhdessä lähdimme Kuutin luota, olisin arvannut minne olit menossa, olisin varoittanut, estänyt. Luulit kai tekeväsi oikein tarttumalla työhön ja edistämällä Oula Kuutin teoksen salaista painatusta. Mutta varmasti myös rakkaus Kuuttiin ohjasi askeleitasi. Ja varmasti sen Kuuttikin aavistaa, jos ei ennemmin, niin nyt jälestäpäin.
Hänkään ei tiennyt mitään siitä lakonvastaisesta myyräntyöstä, mitä hänen teoksensa hyväksi harjoitettiin. Tuskin olisi hän sitä sallinut. Ja sitten. Mikä hirveä tietoisuuteen herääminen! Teos ja työntekijät tulena taivaalle! Ja Merikin uhrien joukossa!
Omituista on, että sekä nuo rikkurit että atentaatin alkuunpanijat ovat näyttäytyneet olevan etupäässä naisia, jälkimäiset erään kiertävän agitaattorin Helena Näkin kiihoituksen sokaisemia. Näkin koko toiminta on kuulemma ollut tähdätty juuri porvarisnaisia vastaan, jotka muka polkuhintaisella työllään tekivät työläis-naisten lakot mahdottomiksi. Helena Näkki, jonka osuus itse väkivallan työhön nähden lieneekin vain suhteellinen ja välillinen, on vieläkin vangittuna, mutta suuria työväen mielenosoituksia käy pitkin katuja hänen vapauttamisekseen.
Meri työskenteli tietenkin vain aatteen vuoksi, Kuutin teoksen lumoissa, vain saadakseen tuon tulevaisuuden kauniin unikuvan ihmisten ilmoille, antaakseen heille sen suuren profeetallisen näkemyksen, jota kauan turhaan oli odotettu ja joka oli avaava autuaammat tiet kansojen ihanteen ikävälle.
Ainakin uskon niin.
Viime aikoina puhuimme paljon tuosta teoksesta ja muustakin. Olit kuin nukkuva prinsessa, joka äkkiä on herännyt, tai kenties oli herääminen minun puolellani. En tiedä. Mutta minun silmissäni olit aivan uusi, aivan toinen kuin ennen Orkokummussa. Ajatuksesi olivat saaneet syvyyttä ja voimaa. Lieneekö Kuutin seura sen vaikuttanut? Tai kartanon ryöstö? Sen jälkeen muutuit, joku salainen itseuhrin tarve alkoi vaivata sinua.
Miten sanoitkaan tuona viimeisenä kohtalokkaana iltana? Näin: "Tuo ryöstö-yritys oli terveellinen huomautus minulle. Sen jälkeen minä melkein kärsin istua ylellisessä huoneessa, kun miljoonat, jotka koko elämänsä ovat raataneet ja ponnistaneet, saavat asua pienissä, kurjissa luolissa. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni parempaa oloa ja eloa kuin muut. Minulla ei ole oikeutta siihen. Ei ole oikeutta olla onnellinen, ellei jaa onnea muille. En tullut sitä ennen ajatelleeksi. Mutta nyt tuntuu siltä kuin olisivat kaikki edut, joista nautin, puhtaus, kauneus, hyvä ilma ja ruoka, vapaus ja vaatteet, kaikki, pelkkää varkautta, kuin olisin ryöväri."
Ellet olisi ollut alaikäinen, olisit varmasti jakanut pois koko äärettömän omaisuutesi. Ja paitsi rakkautta, paitsi Kuutin kirjaa, kyti mielessäsi varmasti lapsekas halu opetella oikeaksi kirjapainotyöläiseksi ja ansaita tulevaisuudessa itse leipäsi…
Ja sinut teurastettiin ensimäiseksi kapitalismin kannattajana! Mikä räikeä, sydäntä särkevä murhenäytelmä!
Kuutti on näiden tapahtumien vuoksi aivan lopussa. "Minun teokseni ei ollut sellaisen uhrin arvoinen, hän valittaa, koko kirjailemiseni yllä lepää nähtävästi Jumalan kirous!"
Hän vierittää liian suuren edesvastuun näistä onnettomuuksista omalle osalleen. Minkä hän voi sille, jos Meri rakastui häneen? Kuuttia täytyy rakastaa. Ymmärrän sen ja kuitenkin olen itse melkein vihannut Meriä vain siksi, että hän on pyrkinyt Kuutin lähelle. Sentähden että hän ikäänkuin sillä vaikeutti rakastetun Verani elämää, ryösti jotakin sellaista, joka kuului yksin hänelle. Kuka tietää, ehkä kuolikin Vera siksi, että hän luuli itsensä syrjäytetyksi isänsä sydämestä.
Olen muuttumaisillani pahaksi ihmiseksi. Onnettomuus on tehnyt minut ilkeäksi. Parin viimeisen viikon aikana olen ajatellut enemmän pahoja ajatuksia kuin koko muun elämäni aikana.
En ansaitsisi niin suurten ja hyvien ihmisten seuraa kuin ovat Kuutti ja Kaarina Linna. Olen tullut heitä lähemmäksi, samoin hekin toisiaan. Yhteinen onnettomuus yhdistää meitä ja se korvaa sentään jotakin minulle, vaikka rakkauteni on kuollut ja molemmat ystäväni kuoleman väsyneitä. Kaarina on enää varjo entisestään, Kuutti elää varjoelämää, vähän samanlaista kuin minä ennen. Ja minä, minä heikko, koetan nyt olla uljas, ja rohkaiseva helpoittaakseni edes hiukan tuon suuren runoilijan vuoriraskasta elämänkuormaa, auttaakseni häntä vaikeimman hetken ohi…
Puhun hänelle välistä kuin äiti lapselleen. Kuka uskoisi! Istun illat hänen luonaan ja tarinoin Verasta. Ja Kuutti sanoo minulle aivan kuin Vera ennen: "Kerro vielä jotakin Verasta, Seipi."
Miten Vera olisi iloinen, jos hän tämän tietäisi!
Ja mitä enemmän puhun Verasta, sitä julmemmin kärsii hän hänen kadottamisestaan ja ehkä vielä muista syvemmistä syistä, joita en tunne. Mutta minä näen, että hän tahtoo kärsiä, painaa tikarin sydämensä pohjaan asti, kokonaan.
Riemu ja tuska, kumpikin olette jumalista kotoisin, kumpikin kuulutte ihmisyyden ihanuuteen!
Minäkin tunnen itseni nyt enemmän ihmiseksi kuin ennen. Ja minulla on lisäksi onni kärsiä suurten ja kauniiden ihmissielujen läheisyydessä. Miksi valittaisin!