XV.
Tohtori Linna istui pää käsiin painuneena pöytänsä ääressä työpäivän jälkeen, joka oli ollut hänelle helvetti.
Hänen omassa rinnassaan oli helvetti.
Viha ja rakkaus, häpeä ja kunnia, julkiset ja yksityiset ristiriidat kutoivat hänen sieluunsa kuin yhtämittaista kirvelevän hehkuvaa lukinseittiä, jonka silmuihin hän sotkeutui sitä enemmän mitä enemmän hän ponnisti siitä irti.
Mikä suru, mikä raivostuttava sattuma, mikä onnettomuus hänelle ja sille puolueelle, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa häneen!
Muodollisesti oli Veran juttu jotenkuten tullut selvitetyksi, niin että hän oli säästynyt tekemästä lähempää tuttavuutta rikosviranomaisten kanssa. Mutta vastapuoluelaiset olivat luonnollisesti heti käyttäneet tätä otollista tilaisuutta häpeälliseen mustaamiseen ja vaikkakin omat miehet uskoivat hänet syyttömäksi, jäi tästä kaikesta hänen päällensä kuitenkin kuin varjo, kuin epäluulo, joka väkisinkin pakoitti hänet vetäytymään syrjään entisestä johtavasta asemasta, jottei hän vahingoittaisi yhteistä aatetta.
Olla häväistysjutun esineenä, hän, jolle kunnia aina oli ollut kaikki kaikessa! Siihen ei tahtonut tottua. Yhtä vähän olemaan kahden oman itsensä kanssa: Julkisessa elämässä oli hän täysi mies, oman itsensä suhteen avuton lapsi. Hän vierasti omaa sieluaan, jolle hän työteliäällä urallaan ei koskaan ollut ehtinyt antaa yksityis-audienssia. Se oli epämukava, tunkeileva, arvoton seuratoveri, se teki araksi muihinkin nähden. Varmuus, hänen vanha kilpensä, jota hän edelleen teeskenteli ulospäin, oli nyttemmin enää vain keinotekoinen, raskas naamio.
Mutta kukaan ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä heikkona eikä saisi nähdä, niin kauan kuin hän pystyi kynttä kymmentä ylentämään, niin totta kuin hän oli Pentti Linna!
Tällaistako siis oli paha omatunto? Tällainen kalvava paha olo jostakin, kaikesta eikä mistään, joka vei hermot aivan hiiteen?
Omaisiaan oli hänen aivan mahdoton kärsiä lähellään. He ärsyttivät kaikki, oma vaimo, lapset, palvelijat. Yhtä vähän kuin suden selkä sietivät hänen hermonsa heidän hyväileväin ja tutkivain katseittensa silittelyä.
Mutta eniten kiusasi häntä taas Kaarina, tuo poissa-oleva salainen syyttäjä. Eikö ollut hän nähnytkin heidän viimeksi tavatessaan pirullista ivan hymyä hänen hyvillä huulillaan, jotka jo olivat raoittuneet kuin jotakin sanoakseen, mutta jälleen puristuneet kiinni?
Tuossahan hän seisoi taas hänen ovellaan ja etsi läpitunkevilla silmillään heikkoa kohtaa hänen uhatusta olemassaolostaan.
— Väisty, haamu! Mitä tahdot minusta?
— Vieläkö nytkin uskot ihmiskunnan aseelliseen onnellistuttamiseen?
Vieläkö nytkin? ilkkui se.
— Vielä, sinä riemuitseva kostonhenki, vielä! Luuletko, että onneton sattuma voisi järkyttää miestä hänen vakaumuksessaan!
— Sinun olisi pitänyt painaa alas se rakkaus! Vieläkö nytkin tuomitset myös rakkauden venäläiseen? ilvehti ääni.
— Tuhat kertaa enemmän kuin ennen! En rakasta Veraa, vihaan häntä, vihaan kaikkia venäläisiä hänen hahmossaan!
— Muistan, muistan. Tahdoit surmata kaikki sekasikiöt. Nyt teit sen!
Oletko nyt tyytyväinen, ha ha haa?
Aaveen räkättävä nauru kierieli kaameana kaikuna sairaassa aivokopassa.
— Minä en surmannut, en!
— Jos olisit mies, tohtori, intti ääni hänessä, niin ilmoittautuisit itse murhasta. Muuten teen sen minä, minä! En tarvitse muuta todistusta kuin kätesi nytkähtelyn, browningin takalyönnin heijastuksen ranteessasi. Katso, katso!
Tohtorin oikea käsi tempoili suonenvedon tapaisesti ja kylmä hiki valui virtana hänen otsaltaan.
— Piru vie, olenko minä tulemaisillani hulluksi! mutisi hän tärisevän hammasrivinsä välitse.
— Minusta vain riippuu, etten lähetä sinua turvallisempaan paikkaan päähänpistojasi lietsomaan. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi…
— Kaarina!
Tohtori löi nyrkkinsä pöydän syrjään, niin että verihaava jäi käteen.
Kirottua, millaiset hermot! mumisi hän nousten kävelemään. Niiden täytyy totella herraansa, täytyy.
Hän meni rohdoskaapilleen, otti esiin pienen ruiskun ja pusersi julmalla nautinnolla vahvan annoksen morfiinia tuohon kavaltavaan käteen.
Totteletko nyt! sähisi hän.
Tuo toimenpide rauhoittikin vähitellen.
Epämääräiset liikutuksen ja hyväntunnon aallot alkoivat nousta hänen sielustaan kuin sumut öiseltä suoaukealta.
Hän sammutti sähkön, veti ikkunaverhot ylös ja antoi katseensa lipua yli öisen kaupungin ja meren, joka kimalteli kirkkaassa kuuvalossa.
Meri ja kuutamo!
Äärettömän kauan oli siitä, kun nuo olivat aiheuttaneet hänessä joitakin tunteita, yksinäisiä mietteitä, kaksinpuheluja itsensä kanssa. Hän ei ollut ajatellut luultavasti mitään sitten ensimäisen nuorukais-ijän. Vain rientänyt eteenpäin, tehnyt työtä kuin kone.
Miksi, minkätähden? Tietysti lääkärinä ihmiselämän ja kansalaisena Suomen kansan elämän puolesta! Ja yksilönä työn itsensä vuoksi. Työ, oli paras voimien kiihoitin. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ponnistaa yli voimain, rääkätä itseään työllä, siksi kunnes vaipui kokoon. Se oli nautintoa joka hermon päähän asti.
Ja nyt tämä äkillinen seisaus, pakollinen viivähdys laiminlyödyn itsensä kanssa! Se oli pelottavaa. Ennen niin selvät ja yksinkertaiset elämänviivat katkeilivat murtoviivoiksi, särkeytyivät, sekautuivat sotkuiseksi vyyhdeksi kuin itse ajan hermot ja taas aikoi langeta ylle uuvuttavaa, himmeää lukinseittiä…
Vanhuusko satoi täten ihmisen sieluun keskellä sen miehuutta? Aikako vieri pois, kiisi menojaan jättäen selästään syöstyn yksilön täten virumaan maantien ojaan? Uusi aika!
Todellakin, nyt uskon että kuulun toiseen aikaan, huokasi tohtori.
"A Dieu mon âme, mon coeur aux dames, l'épée au roi, l'honneur pour moi!"
[Jumalalle sieluni, naisille sydämeni, miekka kuninkaalleni, kunnia itselleni.]
lausui hän hitaasti ääneen, hymyillen kuin jollekin kaukaiselle muistolle. Sellaista ihmisyyttä ja sankaruutta minä ymmärrän. Mutta nyt kun vapaus on auktoriteettina, nyt kun kaikki on kumottu, koko historian meno, kulttuuri, nyt on tyhjyys taivaassa, tyhjyys sydämessä, mielivalta, väkivalta, raakavalta valtaistuimella, häpeä hautapatsaassa. Onko tämä nyt entistä parempaa, onko tämä niin monen suuren tappion arvoista? En sitä ymmärrä, niin vanhoillinen olen… Minä tahdon kaatua vanhojen aatteitteni puolesta kunnialla…
— Kunnialla! Oletko sinä kunnian mies, tohtori? kuiskasi taas myrkyllinen ääni. Jos olisit kunnian mies, tunnustaisit rikoksesi…
Rikos, rikos! Miksi tuo sana nykyään alati pyrki hänen korviinsa?
— Minä en ole tehnyt rikosta, vastusti hän epätoivolla. En vietellyt Veraa, en murhannut häntä, en edes rakastanut häntä. Itse olen provokatsionin uhri. Hänhän tunnusti sen kuollessaan. Se kuului hänen rotuominaisuuksiinsa. Katalan koston uhri olen!
— Et itsekään usko tuota! nauroi itsepintainen ääni.
— Ja vaikka olisinkin tappanut hänen, niin olisi se tapahtunut itsepuolustukseksi tai vahingossa tai tytön omaa turvallisuutta tarkoittavassa, mielessä. Ja vaikka olisinkin tehnyt häpeällisen tai moitittavan teon, niin on oikeuteni ja velvollisuutenikin olla sitä tunnustamatta, jotta ei isänmaani, puolueeni saisi tahraa minun tähteni. Minähän edustan — edustin — suurta kansallista ryhmää. Jos paljastan itseni, joutuu suuri asia kärsimään. Ei, minun on kestettävä tunnontuskani yksin, kuin mies. Kiemurtele vaan käärmepesä sydänpohjissani, pistäkää vaan kyyt rintaani, kuhiskaa hermot vaan korvissani kuin summaton muurahaiskeko, en anna teille valtaa! En paljasta koko totuutta, joka on yksin minun omani, josta ei edes ole olemassa kuin vivahdus… En tunnusta mitään, en laske taakkaani toisten kannettavaksi…
— Ota pois sitten heidän kuormansa. Sano Kuutille: Anna anteeksi!
— Minunko pitäisi pyytää anteeksi Kuutilta? Sitäkö, että hänen tyttärensä turmeli elämäni ja ehkä koko Suomen tulevaisuuden! Se sakramentskattu letukka! Ei ikinä! Ei ikinä! Minä en ole murhaaja!
— Pahat mielijohteet toimivat ihmisen puolesta. Sinä et tahdo tunnustaa mitään mystillistä, mutta nyt sen näet. Ei ole oikeutta ajatella yhtään asiaa, jonka toteutumisesta ei tahdo vastata, sillä mielikuvat toteutuvat. Ihminen tulee sellaiseksi, miksi hän toivoo tulevansa.
— Tai sellaiseksi, miksi muut hänet uskovat. Ja minusta on aina uskottu pahaa. Ja sinä Kaarina, olet siinä suhteessa suurin rikollinen! Jo pikku poikana olit näkevinäsi minussa salaisen paheellisuuden jälkiä, huonoja taipumuksia. Piirteissäni oli jotakin epäsuhtaista, julmaa, särkynyttä, josta päättelit perättömiä. Ja äitini, joka ei muuten kenellekään tehnyt pahaa, kuritti minua valheista ja varkauksista, joita en ollut tehnyt. Siitä kasvoin kovaksi ja katkeraksi, sulkeutuneeksi ja ylpeäksi. Puristin hampaani yhteen ja käteni nyrkkiin. Tahto oli ainoa, joka pääsi minussa kehittymään yli muiden avujen. Tahdoin hyvääkin. Miksi minuun ei uskottu?
— Isäsi oli väkivaltainen, äitisi heikko! Olet rikollista sukua, sinä, joka elämäsi ijän olet vainonnut perinnöllistä rikollisuutta! Et nähnyt malkaa omassa silmässäsi!
— Todellakin! Kirottua sukua olen. Kaunis perhe tämä meidän perhe! Kuinka en ennen nähnyt sitä? Veli "himomurhaaja", sisar vähäjärkinen, äpäräsisar anarkisti, räjäyttäjä, pommipaholainen! Hahaa! Mikä kaamea kolmikko! Ellen tosiaan uskoisi perinnöllisyyteen, voisin melkein tulla taikauskoiseksi. Uskoa, että täytyy tehdä muille samaa pahaa, mistä itse on kärsinyt, kärsiä itse samat tuskat, mitkä muille on tuottanut, että ihmisen pahatteot vierivät juuri samanlaisina ihmiselle itselleen takaisin, eikä pahalla ole mitään loppua! Haha haa! Ei loppua, ei!
— Ellei joku lakkaa tekemästä pahaa, kostamasta pahaa pahalla, ellei joku aloita antaa anteeksi…
— Sinäkö, Kaarina, taas! Neuvoa kyllä osaat, mutta osaatko itse antaa anteeksi. Syytät minua yhäkin Kuutin vuoksi, Veran vuoksi. Vaikka ehkä itse olet tuhonnut Veran mielettömillä opeillasi, särkemällä hänen sielunsa harmonian, moraalisilla käsitteillä, joita hän ei ymmärtänyt, vapaudella, jota hän ei osannut käyttää. Sinun edesvastuuttoman holhouksesi vuoksi aloin silmälläpitää tyttöparkaa, omaksi onnettomuudekseni. Sinä, sinä olet syypää kaikkeen, sinä sokea pylväspyhimys, joka et näe yhtään vikaa rakastamassasi Kuutissa, hänessä, joka kuitenkin hylkäsi perheensä ja lapsensa. Niin, niin. Mahdollisesti oli hän silloin nuoruudessaan minua puhtaampi elämältään, ei käyttänyt ilonaisia kuin muut miehet. Mahdollisesti oli minulla siihen aikaan löyhempi moraali, mutta sittemmin, miehen ijässä, olen minä tuon moraalin oppinut ja hän unhoittanut, sillä sukupuolimoraalin pohja ja perustus miehellä on huolenpito perheestään.
— Sinä olet häväissyt isäni, rikkonut kotionneni, surmannut äitini ja minut. Oh, miten sinä olet rikollinen! särähteli Veran äänellä jossakin hänen sisimmässään itsepäisesti, läpitunkevasti…
— Oi, Vera, pikku Vera, anna minulle anteeksi! Ja sinullekin, Kuutti voisin sanoa: anna anteeksi! Ei tämän hirveän vuoksi, johon olen syytön, mutta jonkun vanhan vääryyden vuoksi, jonka olen tehnyt kauan, kauan sitten, ja sitten, vielä jostakin syystä, jota et tiedä. Sillä ellei kohtalo olisi tullut väliin, olisin iskenyt sinut varmaan kuoliaaksi, nyt, kaikilla aseilla, kaikilla keinoilla… Mutta en itseni vuoksi… en…
Tohtori käveli kiihoittuneena ja kiivaasti edestakaisin, puhellen näkymättömäni aivokuviensa kanssa…
— Mutta sinulta, Kaarina, en pyydä koskaan anteeksi, en koskaan. Sinulla on sitäpaitsi voitto! Minä olen lyöty mies. Mutta aatteittemme välillä käy ikuinen taistelu. Minä olen rakastanut isänmaata, sinä ihmiskuntaa, minä järjestystä, sinä vapautta, minä vaatinut velvollisuuden täyttämistä, sinä onnea, minä luonteita, sinä hyvyyttä, tuota naisellisen optimismin äitelää lämmintä maitoa, hyi, hyi! Ja mitä tästä kaikesta tulee? Uusi keskiaika, pimeyden, raakuuden kausi, aallon laakso niin syvä, jollaista ei ihmiskunta vielä ole nähnyt. Antautua sen armoille! Tunnustaa itsensä voitetuksi! Ei ikinä!
Ole mies, Pentti Linna! hoki hän itselleen. Ole mies! Pure hampaasi yhteen taas! Lepää, voimistu, nouse taisteluun uudestaan! Yksinkö? Vaikka yksin!
Kirotut hermot! Totelkaa!
Ikäänkuin ivalliseksi vastaukseksi käsi nytkähti pari kertaa vaistomaisesti.
Raivostuen riuhtaisi tohtori morfiinin esille ja otti jälleen pitkän, rauhoittavan ruiskeen.
XVI.
Takkavalkea räiskähteli pesässä. Ensimäinen lumi putoili suurina valkeina hiutaleina ulkona.
Seipi istui uunin ääressä kohennellen hiillosta.
Oula Kuutti makasi silmät ummessa sohvallaan.
Seipi tarkasteli hänen valjuja kasvojaan, joihin sisäinen riutumus oli painanut syviä uurtoja.
Miten ihmiset kärsivät kaikki!
Hän huokasi syvään jääden taas tuijottamaan hehkuvaan pesään.
— Mitä jos lähtisin etsimään jotakin syötävää? sanoi hän viivytellen.
— Ei, ei! Älä jätä minua yksin. En voi olla yksin!
— Mutta, rakas mestarini, sinähän kuolet nälkään. Kahteen päivään ei sinulla ole ollut edes leipää.
— Minä en kaipaa ravintoa.
— Jospa jaksaisit nousta ja lähteä ulos…
— Nousta! Cui bono? Aina herää kysymys: minkä vuoksi?
— Vaikkapa vain siksi, että sellainen on tapa, hyvitteli Seipi kuin lasta.
— Et tiedä, ystäväiseni, mitä on lopullinen väsymys, elämään kyllästys. Ihmisten tavat ja menot ovat silloin vain pelkkää tuulta ja ilmaa. Lankee sieluun käsittämätön suru, hiljaisuus, liikkumaton tyhjyys. Eikä minulla ole edes tyhjyyden kammoa. Olen raunioitunut. Olen mätä sisältä, syönyt kylläkseni. Ei voi syödä syötyään.
— Mikäs, ettei voi! Emmehän me muuta teekään kuin syömme syötyämme niinkuin me juomme juomasta päästyämme. Voi, jospa nyt olisin Aladinin lampun haltia, niin lennättäisin tuohon eteesi jotakin hyvää putelijuomaa, se virkistäisi varmasti!
Kuutti hymyili kiitollisena Seiven ylivoimaisille ponnistuksille lohduttaa häntä, tehden samalla kädellään kielteisen liikkeen.
— Parempi on, ettei ole sellaista. Jää monet tuhmuudet tekemättä.
— Ja ehkä monet teokset kirjoittamatta.
— En tahdo kirjoittaa enää mitään. En tahdo virkistyä, en edes elää…
— Rakas mestarini, sano minulle, millä saisin sinut iloiseksi? sanoi
Seipi melkein rukoilevalla äänellä.
— Älä minusta välitä! Näetkös, nuori ystävä, ei mikään ulkopuolinen voi iloittaa sitä, jota sisäinen elämän ilo pakenee, kuten minua. Ollakseen iloinen, täytyy ihmisellä olla joku harrastus, mielenkiinto, oli se sitten vaikkapa vain syöminen tai juominen tai rakkaus, tai vaikkapa vain oma tuska, oma tyhjä itse… Minulla ei ole sellaista enää. Kaikki, mihin olen koskenut, on lakastunut käsissäni kuin kohtalon kirous painaisi minua, työ, rakkaus, usko, toivo, parhain unelma…
— Oi, minä olen varma siitä, että kun jälleen voimistut, kirjoitat uudestaan tuon räjähdyksessä tuhoutuneen teoksesi.
Kuutti pudisti raskasmielisesti päätään.
— Siinä räjähdyksessä tuhoutui minulta paljon enemmän kuin yksi käsikirjoitus, virkahti hän.
— Mutta nuo sinun suuret ajatuksesi eivät saa mennä hukkaan maailmalta eivätkä ne menekään. Kaikki tämän ylimeno-ajan uhrit ovat tulevaisuuden kylvöä! Huomaatko, että minä puolestani olen alkanut saada harrastuksia? kysyi Seipi puoleksi pilaillen, puoleksi ujostellen.
— Se on oikein se. Oli minullakin sinun ijälläsi harrastuksia.
— Ja eniten harrastan tuota sinun kaunista, kadonnutta teostasi, naurahti Seipi surunvoittoisesti. Se ei saa, ei saa mennä hukkaan järjettömän tapaturman vuoksi!
— Järjettömän tapaturman vuoksi on ennenkin mennyt hukkaan paljon suurempia hengenaarteita. Sitäpaitsi olisi tuo teos valhetta minun puoleltani nyt. Minuahan on aina pidetty pessimistinä. Kuitenkaan en ole ollut sitä pohjaltani. Olen uskonut inhimillisyyden kehityskelpoisuuteen, elämisen arvoon, olen joskus unelmoinutkin, vaikka tuota lörpötystä elämän-arvoituksen ruusunpunaisesta loppuratkaisusta en ole voinut koskaan sietää. Ja sitten tahdoin kerran minäkin, joka aina olin kirjoittanut inhimillisistä heikkouksista ja paheista, itsekkäisyydestä ja huonoista luonteista, joka olin tonkinut niissä kuin mato mädäntyvässä elimistössä, niin, tahdoin nostaa kerran elämän proosan unelman tasalle. Se ei ollut sallittua. Ja nyt, en usko enää Jumalaan enkä itseeni, en kansaani, en ihmiskuntaan. Minä kiellän kaikki, kaikki!
— Olet sairas nyt!
— Se on totta. Mutta sairas parantumattomasti. Elämän kauneus karttaa minua. Tämä suuri, harmaa arkipäivä, joka on noussut ihmiskunnan yli, ei tarvitse minua enää. Mitä se tekisi runoilijoilla! Se tarvitsee aivan muita asioita!
— Se kaipaa juuri sitä ihanan ihmisyyden runoelmaa, jonka sinä loit sille ja jonka kohtalon käsi musersi…
— Minä en sitä runoelmaa luonut, sanoi Kuutti harvakseen ja mietteissään. Siinäpä se juuri onkin. En voi surra sen kadottamista kuin omaani, nyt, kun olen palannut luontoperäiseen itsekkäisyyden tilaani. Tunsin koko ajan sitä tehdessäni jotakin, jota en koskaan ennen ollut tuntenut, että en ollut tuon suuren unelman luoja, vain sen kurja käsityöläinen, vain yksi miljoonista, että koko maailman aivot kehräsivät kilpaa omieni kanssa, ja että jäin siinä leikissä jälelle, että jäljensin, varastin muiden omaa, pienensin elämän suurinta aatetta koettaessani pakoittaa sitä oman yksilöllisyyteni kehykseen ja tyrkyttäessäni sille oman nimeni arvovaltaa. Ihmisyys-unelma ei tuhoutunut minun kirjani kera, älä pelkää, se elää tuolla ulkona ihmiskunnassa. Ennen oli unelma runoilijoiden erikoisoikeus, ja kun me ja muut ihmiset kohtasimme toisemme, oli meillä jotakin toisillemme annettavana. Mutta nyt on aika toinen. Kaikki erikoisoikeudet ja aatelis-etuudet on poistettu. Kaikki unelmoivat, kaikki runoilevat. Ja on olemassa jotakin, jotakin niin suurta, että yksilön yritys vallita sitä raukenee mitättömiin… Me runoilijat olemme nykyään tarpeettomia siltäkin kannalta. Ja tämä maailma, johon kuitenkin mahtuu niin paljon unelmaa, tuntuu meistä suurelta arkipäivältä siksi, että meillä ei ole siellä enää omaa omituista, vihkimättömän silmän näkemätöntä pyhäkköämme.
— Sen ymmärrän, nyökkäsi Seipi. Mutta jos silti jaksatte laulaa, olette nyt tarpeellisempia kuin koskaan ennen. Vain runoilija voi tehdä suuren aatteen eläväksi, yksinkertaiseksi, sydämeen tunkevaksi. Annanpa sinulle siitä heti esimerkin. Sinun kirjoittamasi rauhan liiton kehoitus on vaikuttanut enemmän kuin koko rauhanliiton monivuotinen toiminta. Ja sinä, Oula Kuuttiko, ottaisit ankaran ajan tullen itsesi pois kansan asialta, sinä, joka olet kansanvaltaisuus itse?
Ulkoa alkoi kuulua kaukaisen marssin tahti, joka yhä läheni. Summaton kansanjoukko tuntui jossakin virtaavan ohi laulaen. Erotti selvään jo sanatkin.
"Työn orjat, sorron yöstä nouskaa! Maan ääriin kuuluu kutsumus; nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus. Pohja vanhan järjestyksen horjuu, Orjajoukko taistohon! Alas lyökää koko vanha maailma, ja valta teidän silloin on! Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää! Niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään!"
— Internationale!
— Niinkuin huomaat, hoitaa kansa asiansa itse, virkahti Kuutti. Voi hoitaa kyllä päin hiiteenkin, jos sikseen sattuu.
— Mutta nyt ainakin on se oikealla tolalla, intoili Seipi. Nuo ovat varmasti rauhan liiton joukkoja! Sotamiehet heittävät aseensa! Kansat ja ihmiset veljestyvät. Pian täyttyy tuo suuri vuostuhantinen unelma uudesta sankaruudesta! Ihmiset samoavat rauhan palmut käsissä valkoisissa vaatteissa taisteluun! Vaikka tykkejä vastaan!
— Uudenaikainen don Quijote-tarina! hymähti Kuutti.
Ovelle koputettiin.
— Avaanko?
— Älä päästä sisälle ketä hyvänsä, mieluummin älä ketään. Sano, että olen vuoteen oma, sairas…
Hetken kuluttua näkyi ovelta tohtori Linnan pieni tanakka vartalo.
— Sanoin, että olit sairas, mutta tulikin juuri tohtori paraiksi, sopersi Seipi vähän hämmennyksissään.
— Minulla oli sairaskäyntejä samassa talossa. Sallitko, että astun sisälle? kysyi tohtori.
— Ole hyvä, ole hyvä.
— Minä ehkä lähden nyt tällä välin sitä leipää yrittämään, sanoi
Seipi hienotunteisesti udellen kysyvällä silmäyksellä Kuutin mieltä.
Kuutti viittasi myöntyvästi. Seiven poistuttua katselivat nuo molemmat miehet, entiset ystävät, sittemmin viholliset, toisiaan hetkisen äänettöminä.
— Sinä kai ihmettelet tuloani, alkoi tohtori. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi on tovereina tavattu. Ja sen jälkeen on paljon tapahtunut. En tiedä, mikä käsitys sinulla on ollut minusta. Minulla on aika ajoin ollut sinusta huono, ehkäpä väärä käsitys. Lausuin julki mielipiteeni. Menin liian pitkälle.
— Mitäpä niistä vanhoista, sanoi Kuutti väsyneesti. Olit kaukonäköinen sitäpaitsi. Kaiken, mistä minua aikoinaan syytit, omaksuin myöhemmin, kevytmielisyyden, rahanhimon, holtittomuuden, kaiken paitsi en pahinta: isänmaan kavaltajaa ei minusta tullut, ainoastaan onnistumaton kirjailija. Olisi voinut käydä pahemminkin. Monesta vähintään yhtä lahjakkaasta ja viattomasta kuin minä on väärällä epäluulolla, aiheettomalla sorrolla tullut isänmaan petturi. Niin, sellaistakin on tapahtunut…
— En silloin tarkoittanut aivan sitä, mitä sanoin. Olin nuori, kiihkomielinen. Tahdon olla aivan suora. Salakavaluus kuuluu vanhan ajan diplomatiaan, naurahti hän vähän katkerasti. Sitäpaitsi olen minä jo vallasta syösty diplomaatti. Olen tehnyt sinulle vääryyttä. Minä tunnustan sen. Nyt vasta olen kypsä siihen.
— Ja minä voin sanoa sinulle nyt, että pääasiassa olit ehkä sittenkin oikeassa silloin. Minun ei olisi pitänyt, ei pitänyt… Mutta minäkin olin silloin nuori ja uhkarohkean rehellinen… Jos silloin olisin ollut kyynikko, olisi se pelastanut meidät kaikki…
Hän vaikeni.
He tunsivat kumpikin sielussaan tuijottavansa samaan arkaan, tuskaisaan kohtaan, jota kieli kieltäytyi sanaksi muuttamasta.
— Vera jätti minulle ikuiset omantunnon tuskat, sai Kuutti vihdoin vaivoin äännetyksi.
— Entä minulle sitten! sanoi tohtori tuskin kuuluvasti. Minähän tavallani olen syypää hänen kuolemaansa…
Jokainen sana oli takertua hänen kuivaan kurkkuunsa.
— Niin, ehkäpä uskot, että minä… jatkoi hän katkonaisesti… sitä mitä sosialistilehdet kertovat… Kuule, vanha toveri, ystäväni tai viholliseni, sano, uskotko miehen sanaan, että ainakin siitä rikoksesta olen puhdas? Sano! Siksi tulin. Kaikkien muiden epäluulon vielä jaksan kantaa, mutta en sinun. Pikemminkin olisin tahtonut sovittaa Veralle vanhat solvaukseni hänen isäänsä ja äitiänsä kohtaan. Pidin hänestä. Ja näin kävi. Annatko minulle anteeksi? Uskotko minua, vanha toveri?
Sanaakaan sanomatta he puristivat toisensa kättä liikutuksen vallassa, jota he eivät edes yrittäneetkään salata.
— Elämä on ollut meille liian kova, luulen, virkahti Kuutti.
— Minä en ole koskaan ennen tahtonut myöntää sitä, ettei mies voisi, mitä mies tahtoo. Olen aina pannut kovan kovaa vastaan. Mutta nyt täytynee minun väistyä. Olen lyöty mies. Äsken vielä luulin, että olin isänmaalleni ja kansalleni tuiki tärkeä. Mutta ehkä se olikin vain harhaluulo.
"Terve vapaus, tasa-arvoisuus!"
kuului selvästi ulkoa.
— Kuuletko, mitä kansa laulaa?
— Lauma laulaa! korjasi tohtori. Yksi ainoa kehittynyt ihmissielu on suuriarvoisempi kuin suurin yhteenliittymä. Valtio on suuri ja voimakas vain yksilöittensä voimasta. Tuo voima on pelkkää kuohaa!
— Siinä olen yhtä mieltä sinun kanssasi, vanha veikko. Yksilö on kehityksen työntäjä, esiinkutsuja, yksilö sen lopullinen päämäärä. Mutta nyt on pohjasakkojen kuohumisaika.
— Ja sitä kestää kyllä meidän elämämme ajan.
— Kaunis perspektiivi!
— Vahinko, että me silloin, kun vielä yksilö merkitsi jotakin, tulimme kuulumaan eri leireihin. Vahinko!
Ulko-ovi narahti.
Tohtori säpsähti.
— Se on luultavasti vain Seipi. Hän on minun henkivartijani nykyään, hermoni ovat niin epäkunnossa.
— Hermot ovat huonot minullakin, mutisi tohtori.
— Ota virkavapautta, lepää.
— Minun luonteellani ei levätä ennenkuin haudassa, naurahti Linna. Työ on hermoilleni paras lääke. Valtiollisen toiminta-alani olen menettänyt, lääkärin ammatti on vielä onneksi jälellä.
— Mutta minä ammatiton, sanoi Kuutti, miten saada lepoa omilta ajatuksiltaan? Mitä tehdä pahalla omallatunnollaan?
— Sinähän voit tehdä siitä kirjo…
Tohtori pysähtyi keskelle lausettaan.
Hänen edessään seisoi Kaarina Linna.
XVII.
Tohtori kumarsi kevyesti ja tutunomainen, ivallinen hymyn väre kareili hänen suupielissään.
— Näyttää aivan siltä, kuin olisimme yhteisestä sopimuksesta päättäneet pitää täällä perhekokouksen. Se olisi sentään liian epäkohteliasta. Suonet anteeksi, jos minä poistun. En ole nyt perheriitatuulella, jatkoi hän kääntyen Kaarinan puoleen. Rauhan aate tekee tuloaan minunkin sydämeeni.
— Aina samanlainen, virkahti Kaarina surullisesti tohtorin mentyä. Pentti-parka! Hän kärsii varmasti kovin, mutta minulle hän ei näyttäisi sitä mistään hinnasta. Ei edes suru pehmitä hänen sydäntään. Minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jota hän ei koskaan opi sietämään… En luullut tosiaan tapaavani häntä täällä…
— Olin tohtorin tarpeessa, hymyili Kuutti. Kuten näet, olen vähän sairas.
— Häiritsenkö ehkä?
— Päinvastoin, Kaarina-hyvä. Sinä olet minun sieluni ilo ja sydämeni päivänpaiste.
— Mikä sinua vaivaa, ystävä?
— Tiedäthän sinä. Tunnon tuskat…
Samassa syöksyi Seipi sisään intohimoisella eleellä, joka hänen luonteelleen muuten oli aivan outoa.
— Halpamaista, kamalaa! karjui hän.
— Mikä? Mitä on tapahtunut?
— Ja minä, joka vielä äsken olin täynnä pyhää ihailua ja innostusta, joka luulin, että teidän suuri aatteenne, neiti Linna, tuolla ulkona samosi kohti lopullista täyttymystään! Mikä hirvittävä pettymys! Ei, he siellä ulkona teurastavat, ampuvat, pistävät puhki, upottavat ja silpovat ihmisiä! Par'aikaa! Näin omin silmin. Sosialistiset rosvokaartit ovat taas ottaneet vallan käsiinsä ja venäläisten aseilla ja venäläisten toverien tuella he nyt kurittavat ja riisuvat aseista "lahtareja", joita ovat kaikki muut paitsi he. Ajatelkaas, me olemme lahtareja me! Tekin neiti Linna, joka ette tapa kärpästäkään. Lahtari! Lahtari! Tragikoomillista. Kunnianloukkauksesta pitäisi panna linnaan koko puolue! Syyttömien ihmisten solvaaja!
— Se on vuossatain takaista vihaa, sanoi Kuutti. Yksi polvi saa sitten syyttömästi maksaa kymmenien sukupolvien vääryyden ja sorron. Se on maailman meno. Heille on joskus tehty paljon pahaa.
— Roskajoukot avaavat vankiloita ja hulluinhuoneita. Topi Outaria näin kuletettavan riemumarssissa yhdessä vapautettujen murhaajain kanssa välkkyväin pistinten edessä. Topi oli ainoa valopilkku koko tuossa saattuessa. Koteja tarkastetaan, pankkeja ryöstetään, omaisuutta jaetaan tasan toreilla, porvareilta on kielletty leivänjakelu. En saanut mitään. Jäsenkortti? kysyttiin. Porvari —, minä —, joka olen enemmän sosialisti mielipiteiltäni kuin kukaan! Porvari, minä, joka olen köyhempi kuin köyhin työmies! Mutta liittyä puolueihin en voi, ne ovat kuin vanhoja madonkoteloja kaikki, niiden perusteet ovat muinaisuudesta lainattuja, niiden menettelytavat barbaarisia! Jos omaisuuden tai mielipiteitten mukaan jaettaisi kaikki ihmiset porvareihin ja köyhälistöön, luulenpa, että sangen monet sosialistit ja porvarit saisivat siirtyä toistensa puolelle. Ja he tuolla ulkona laulavat veljeydestä ja vapaudesta, he aseelliset sortajat!
— Maailma on vaihtanut epäkohtansa muotoa, sanoi Kuutti, ja vaihtaa nykyään joka päivä. Alammehan jo tottua vallankumouksiin. Porvarillisella yhteiskunnalla oli omalla tunnollaan heikkoudensyntejä, sosialistinen uhkaa hirmuvallalla. Molemmat ovat massapaheiden tyys-sijoja. Sosialismi ei tapa porvarismia, se laajentaa vain sen piiriä, laumaihmisen yhteiskuntaa. Taiteilijalle ja yksilölle on sosialistikin porvari.
— Ja vielä kymmenen vuotta sitten vaelsin ympäri kuin Jerusalemin suutari herättämässä tätä kansaa, pänttäämässä sen päähän ihanteita ja isänmaallisia lauluja. Siinä oli jotakin kaunista, epäitsekästä. Nyt ei ihanteellisuudesta jälkeäkään missään. Etuja, rahaa, valtaa, on ainoa, mitä pyydetään!
— Milloinkahan tullee vapaiden, kehittyneiden yksilöjen yhteiskunta! huokasi Kaarina.
— Ei milloinkaan, vastasi Kuutti.
— Minun täytyy lähteä tuonne ulos takaisin. Olen liian kiihtynyt pysyäkseni täällä. Ja vaikka kaikki muut pelvosta vaikenisivat, huudan minä aseellisille veljessortajille suoraan: Te olette väärässä! Huudan, vaikka se huutoni maksaisi henkeni, vaikka giljotiini ja arkebuseeraus olisi siitä seurauksena! Jotakin olen minä sentään velkaa henkiselle viljelykselleni. Väkivallalla minua ei voida pakoittaa!
Hän riensi ulos.
— Miten Seipi on muuttunut, sanoi Kaarina. Millainen tuli siinä haaveksijassa! Kuka uskoisi! Hän on miehistynyt. Hänhän heräilee yhteistuntoon. Millä olet tuon ihmeen saanut aikaan, Oula?
— Hän on lapsi, joka täytyy vieroittaa… ei orjuuttaa…
— Olet vieroittanut hänet minun luotanikin. Ennen oli hän melkein jokapäiväinen vieras. Mutta se oli Veran ansio. Luulen, että Seipi oli syvästi rakastunut Veraan.
— Ja Vera, se vekkuli, osasi kyllä orjuuttaa. Se ei ollut Seivelle terveellistä. Hänelle oli parempi, että Vera kuoli. Hän kärsii. Mutta nuoruus on tehokas parannuskeino. Toista on minun vanhan. Minulla oli tytär eikä minulla ollut isän tunteita, nyt on minulla isän tunteet, ei tytärtä. Olen todella onnettomasti syntynyt ihminen. En viisastu muusta kuin erehdyksistä ja kuitenkaan ei minulla olisi varaa yhteenkään, niin kovasti saan maksaa jokaisesta. Vera jäytää tuntoani yhä. Kuule, Kaarina, minulla on täällä sydänalassa kamala tunne siitä, että Vera kuoli rakkauden puutteesta.
— En ehkä osannut rakastaa häntä oikealla tavalla. Olin heikko, kuin
Seipi…
— Suo anteeksi, Kaarina, en tarkoittanut nyt sinua, vaan itseäni. Minä tunnen, että hän olisi voinut saada enemmän rakkautta. Sinun rakkautesi oli suurta kuin jumaluuden syleily, niin, ehkä liian suurta hänelle, ansaitsematonta. Sinä olet koko ihmiskuntaa varten, ihmiskunta tarvitsee sinunlaistasi avaraa, ylevää ihmisrakkautta, mutta yksilö elää usein vain yhden ihmisen rakkaudesta, joka on pientä ja puutteellista kuin heikkous. Olenko julma sinulle, Kaarina? Olen niin rajattomasti kiitollinen sinulle, että tuhlasit suuruutesi pieneen. Mutta tuhlausta se oli. Sanoit olleesi heikko. En usko. Sinussa ei ole mitään heikkoa, Kaarina. Ja hän, Vera oli pelkästä heikkoudesta tehty, koska hän oli minun tyttäreni. Nyt vasta tunnen hänet siksi, nyt, kun on liian myöhäistä. Raskas itsesoima asuu sydämessäni.
— Älä soimaa itseäsi. Sinähän olit niin hyvä hänelle. Ajattele, kuinka paljon on maailmassa ihmisiä, jotka ovat vallan orpoja, niin, sellaisiakin, joilla ei ole mitään helliä siteitä.
— Se on kauheata. Se on onnettomuus, tapaturma.
— Niin kauan kuin luonto noin äitipuolen tavoin kohtelee lapsiaan suoden toisille kodin, toiselle ei, voisimme me ihmiset itse tasoittaa tätä vääryyttä vapaaehtoisesti luopumalla etuuksista, joita ei kerran voi antaa kaikille ja perustamalla suuria yhteiskoteja, suuria veljeyden siirtoloita kaikille, niillekin, joilla on vanhemmat… Sitä olen koettanut opettaa…
— Oh, korvata kasvatuslaitoksilla ja hyvyydellä sitä väkevää elämänvoimaa, minkä verisiteen juuret ihmisille suovat! Se olisi elinvoiman tuhoamista. Minä olen yksityisessä elämässäni tehnyt sen tapaisia erehdyksiä, mutta sinä yrität tehdä niistä ihmiskunnan onnellistuttamisteorioja. Olet niin hyvä, että hyvyytesi vie sinut harhaan. Lohduttaaksesi tässä nyt minua rakennat vaikka uuden kauniin maailmankatsomuksen kadonneen onneni pirstaleista, hymyili Kuutti. Mutta itsesoimani tyttäreni suhteen on liian suuri. Ja se on oikea rangaistus minulle. Minulta otettiin pois se, jota en osannut vaalia. Sinä et ehkä ymmärrä minua, sinulla kun ei koskaan itselläsi ole luultavasti ollut inhimillisen kiintymyksen heikkoutta sydämessäsi. Siksi sinä uneksit kaikille yhtä hyvää. Ah, veljeyttä, tasa-arvoisuutta, tasaosuutta elämässä ei tule koskaan, se on utopia! Me voimme vain iloita onnestamme, silloin kun se meille kohtalon armosta annetaan, ja mahdollisesti myös vähän, hyvin vähän lievittää toisten hätää tai sitten kantaa kuormamme kuin stoalaiset ja iloita siitä, että toisilla on hyvä. Mutta tehdä ihmiskohtaloita samanlaisiksi! Mahdotonta, Kaarina-ystäväni! Ja kenen mukaan piirtäisit ihanneihmisen mallin. Itsesikö? Ei, en luule, että olet onnellinen sinäkään, vaikka olisit sen niin hyvin ansainnut…
He vaikenivat.
Kuutti katsoi Kaarinaan heltyneesti.
— Kuinka vanha sinä oikeastaan olet, Kaarina?
— Kolmekymmentä kaksi vuotta.
— Vasta… Kuutti myhähti kuin omille ajatuksilleen. Mutta, niin oletkin kuin pikku tyttö vielä…
Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:
— Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestäsi? Minä muistan sinut koulutyttönä. Kaksi pitkää palmikkoa suurien, säteilevien silmien ympärillä… Mutta senjälkeen en tiedä sinusta mitään, sinun sielustasi, tarkoitan.
— Minun elämässäni ei ole mitään, joka voisi sinua huvittaa, sanoi Kaarina pakoittaen äänensä ylimalkaiseksi, ei yhtään seikkailua, ei yhtään rakkaustarinaa, ei mitään, jota voisit käyttää edes teoksissasi…
— Minä en kirjoita enää mitään. Kirjat eivät kiinnitä enää mieltäni, ihmisetkin vain joskus, niinkuin sinä nyt. Tahtoisin juuri tietää, miksi sinulla ei ole ollut mitään seikkailuja.
— Minä olen kai ollut niin ruma, naurahti Kaarina.
— Päinvastoin.
— Niin pelottavan periaatteellinen sitten, että olen säikyttänyt kaikki ihmiset lähettyviltäni.
— Sinulla ei ole ollut mielenkiintoa keneenkään erityiseen. Mielenkiinto vetää puoleensa mielenkiintoa. Omistuksen halu herättää samaa toisessa.
— Ei kellään ihmisellä ole omistusoikeutta toiseen, kuinka olisin voinut sellaista toivoa…
— Mikä on tehnyt sinut noin yksinäiseksi, Kaarina? Olen tuntenut paljon yksinäisiä ihmisiä elämässäni, mutta harvoja, jotka osaavat kantaa yksinäisyytensä, jotka viihtyvät siinä, joita se ei ole tehnyt katkeraksi. Sinä olet suurkaupunki-ilmiö. Ja sinä olet ihminen. Periaate yksin ei tee siksi. Mikä se on?
— Ehkä se sitten on murhe.
— Murhe! Elämän murhe! Siitä asiasta minäkin tiedän jotakin.
Kuutti tarttui Kaarinan käteen.
— Tekeekö minun läsnäoloni sinulle elämän vaikeammaksi?
— Sinä helpoitat sitä.
— Ei, ei. Minä tiedän, että kaikkeen, mihin minä kosken, syntyy tuska! Pelkään tartuttavani omaa murhettani.
— Sinä syvennät ihmisiä ja silloin he kärsivät. Se on elämän onnea samalla…
— Niin, minä tiedän, että mitä rehellisemmäksi ihminen käy itselleen, sitä yksinäisemmäksi hän käy ja — sitä helpompi on hänen tulla toimeen toisten kanssa. Ei vaadi, ei odota mitään… Jos jotakin saa, on se lahjaa, sulaa iloa…
— Niin, silloin voi olla heille hyväkin.
— Minä olen ollut hyvä väärälläkin tavalla, lakannut liian varhain taistelemasta, mennyt myötävirtaan, pitänyt omat mielipiteet omina tietoinani. Mutta samalla on murhe tehnyt minut nöyräksi, en ole voinut torjua pois ihmistuskaa, olen ollut sielujen heittopaikka, pelkästään itsekkäisyydestä, siksi, että minun on ollut helpompi kantaa toisten kuormaa kuin omaani. En olisi jaksanut muuten. Olen aina jäänyt kiitollisuuden velkaan, vaikka olen saanut joutavanpäiväistä rihkamaa. Enkä ole itse antanut mitään, en antautunut. Ihmiset olisivat muuten arkipäiväistyttäneet, lyöneet alas unelmani…
— Se on runoilijan tapa kantaa murhetta. Minä olen kantanut sen aivan yksin.
— Niin, minä näen, että sinun on ollut vielä vaikeampi elää kuin minun. Sinussa on jotakin niin autioitunutta, orpoutunutta. Ennen luulin, että sinun aatteellinen taistelusi antoi sinulle kaiken, mitä toivoit, ja otti sinut kokonaan omakseen. Vähitellen olen huomannut, että sinussa sittenkin on joku tyhjä sija, joku täyttymätön onnen unelma… Sano, ystäväni, voinko minä jollakin tavoin helpottaa sinun elämäsi taistelua?
— Sinä olet tehnyt sitä koko ajan. Sinä olet antanut minulle elämän työn ja onnen unelman…
— Minä!
— Niin, muistatko, miten kerran nuoruudessasi lauloit:
"Ken hyväks pyrkii, sitä olkoon hän nyt oitis, pakkoruoskaa elämän vartoamatta!
Se vast' on vapaa, joka unelmoi
kauneinta unta ja sen muuttaa voi
elämän työksi…"
— Oh tuo ikivanha, huono runonpätkä! Olin sen jo aivan unohtanut. Kaikkea sinä, Kaarina, muistatkin! Minä luulin silloin, ettei sitä runokirjaa kukaan lukenut.
— Siihen aikaan en muuta tehnytkään kuin luin sinun runojasi. Ja tuo runoelma ratkaisi koko elämän kohtaloni. Sillä oli suurempi merkitys kuin kukaan voi aavistaa. Monasti olen aikonut kiittää sinua siitä, mutta en ole voinut, en tiedä miksi. Katsos, voinhan kertoa kaikki nyt perästäpäin, minä olin näkevinäni tuossa kehoituksessa Jumalan sormen, joka viittasi juuri minuun: sinun, Kaarina, on oltava Oula Kuutin unelmien toteuttaja!
— Minun unelmieni! Mitä minä sitten olen unelmoinut?
— Että elämä on pyhä…
— Että elämä on pyhä, toisti Kuutti hitaasti kuin ihmetellen.
Niinkö? Joskus parhaimpina hetkinäni olen sellaista ajatellut ehkä.
Tuohan on sinun oma unelmasi.
— Kaikki olen saanut sinulta, vastasi Kaarina verhotulla äänellä.
— Päinvastoin, Kaarina. Minä yritin mestaroida sinun aatteitasi, mutta Jumalan sormi tuli väliin ja esti sen. Se yritys maksoi ihmishenkiä… ja minun uskoni. Onnellinen sinä, Kaarina, jos vielä uskot kaikkeen tuohon!
— Nuo uhrit, kaikki tuo ääretön kärsimys, voima, odotus, työ, kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan!
— Sellaista kuitenkin tapahtuu. Mistä ammennat sinä uskosi, ystäväni?
— Minä uskon sinuun!
— Miksi et ennen sanonut sitä? Silloin olisin ehkä nyt parempi ihminen. Minullakin oli kerran kaunis unelma, hyvin kaunis… Mutta mikä oli tuo sinun oma yksinäinen onnen unelmasi, sinun elämän murheesi, Kaarina. Sano, oliko se ehkä sittenkin rakkauden unelma?
— Kenties.
— Kaarina! Miksi, miksi en minä saanut luoda tuotakin unelmaasi!
Miksi en kohdannut sieluasi, ennen!
Kaarina katsoi pois.
— Ei, minä puhun mielettömiä. — Kuutti taisteli mielenliikutustaan vastaan. — Minä en olisi ollut kyllin arvokas sinun onnen unelmasi esineeksi, sinä iki-ihana ja hyvä!
Kaksi suurta kyyneltä tipahti Kaarinan poskelle. Mutta Kuutti ei sitä huomannut.
XVIII.
Aurinko paistaa ulkona riuduttaen hankia.
Mutta ihmiset kulkevat kuin sitä näkemättä. He huohottavat tukehtuvin keuhkoin, kuin ilmattoman lasikuvun alla tai kovassa helteessä, he värisevät laihoina ja sinisinä kuin ankaran vilutaudin kourissa. Heidän rääkkääntyneistä, pitkäviivaisiksi venähtäneistä kasvoistaan loimuaa kaksi nälkiintynyttä, pitkällisen hermojännityksen rankaisemaa silmää, heidän ohuet huulensa raoittuvat kuin kuolevilla kuiskaamaan vain yhtä ainoaa, viimeistä, turhaa elämän-onnen huokausta: rauhaa! Eikö tämä kuolonkamppailu, tämä odotus, tämä kärsimys koskaan lopu?
Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa. On ehditty suuttua, leimuta, iskeä kansalaissodassa vastakkain idän ja lännen aseilla, lakoilla ja painatuskielloilla, sotkeutua kataluuden ja halpamaisuuden verkkoihin, olla käskijänä ja orjana, innostua ja talttua, kumota ja rakentaa utopiojen hetkellisiä korttilinnoja, hehkua ja hiiltyä tunteessa ja siloittaa ajatuksessa kaikki uuden maailmankatsomuksen valtareitit.
Lopullinen vahvistus vain puuttuu enää ja se viipyy, viipyy…
Sanotaan: Sitten kun sota loppuu, niin sitten… Ja se ei lopu, se raivoaa, raivoaa yhä.
Turhaan ovat ihmiskunnan jaloimmat henget tulittaneet henkensä terävimmät nuolet sitä vastaan ja loimunneet tulenpatsaina keskellä soaistua Europaa. Turhaan on taottu ihmisten päähän, että sotien valloitukset ovat tilapäisiä, häviöt korvaamattomia, että valloitus on yksityisen vallan voitto, häviö koko ihmiskunnan, että jokainen ihmishenki on elämänarvo sinään ja että noiden kymmenen miljoonan sammuneen ihmishengen joukossa on voinut olla ihmiskunnan suuria aurinkoja ja ikuisen onnen siemeniä. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että maailmansota on hirvittävä ilveily, typerä, kammottavan raaka murhenäytelmä, joka siirtää ihmiskunnan arvoasteen vuosituhansia taaksepäin. Valtiomiesten parhaat ovat uljaasti nousseet sotaa vastaan, naiset kautta maailman panneet vastalauseensa, sotilaatkin kuolleet rauhanaatteen marttyyreina. Se on leimattu pelkurimaisuudeksi, epäviisaaksi, epäisänmaalliseksi, ja taas ovat kaikki alistuneet. Taas jatkuu sotaa. Vaikka kaikki tietävät, että se on tuloksetta, että se voiton kangastus, joka alun pitäen houkutteli hirmukeinoihin ryhtymään, katoo päivä päivältä yhä kauemmaksi. Se on kuin irralleen päässyt jättiläiskokoinen vahingonvalkea, jota ei uskalleta edes sammuttaa, se roihuaa kuin ihmiskunnan kaikkien salaheikkouksien, paheiden ja eläimellisyyksien häpeämerkki koko maapallon yllä.
Se tuntuu pienimpään soppeen asti. Se riisuu ihmisiltä vaatteet, vie leivän heidän suustaan, kuihduttaa heidän henkensä… Suomessakin, joka kuitenkin suurimman ajan on ollut vain sodan kauhujen likaviemärinä, rauhallisena takapihana, sen aiheuttaman kurjuuden passiivisena todistajana!
Aivot ovat joutuneet riuduttavan odotuksen ja typerryttävien pakkomielteiden valtaan. Ne seuraavat tylsällä nälällä sanomalehdistä, missä päin maata milloinkin joku viimeinen jauhosäkki tai perunajaala kulkee, missä taas on ryöstetty, murhattu, raiskattu… Mutta tätä mielenkiintoa suurempi on hengen raivoisa odotus jännityksen laukeamisesta.
* * * * *
Suuressa kahvilassa valtakadun varrella istuu ihmisiä sanomalehtien ja mustien kahvikupposiensa äärellä, joista ilman mitään lisäkkeitä maksetaan huimaavia hintoja. Sitä tuskin kukaan huomaa… Ulkona sinkauttelee tuuli ikkunaan silloin tällöin keveitä, kimmeltäviä lumihiutaleita. Joskus verhoaa pilvi taivaan. Ja ihmiset näyttävät silloin rauhallisemmilta. Mutta taas kun kirkas säde, tuo entinen ilontuoja, osuu johonkin pöytään, paljastaa se kirpeät rypyt suupielissä ja tuskallisen kiillon silmissä.
Oula Kuutti istuu myös eräässä nurkassa tutkien lehteä.
Rauha oli siis todellakin jo aivan kynnyksellä.
Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli aavistanutkin. Valtiollinen sota oli sortunut yhteiskunnallisiin mullistuksiin, yhteiskunnalliset vallankumoukset vaimenneet nälänhätään, nälkä vienyt kaikki yhdessä voimin tavoittamaan rauhaa.
Pakollinen kansainvälinen sovinto-oikeus, maa- ja merisotavoimien aseista riisuminen, avoimien merien vapaus, kaikkien kansojen taloudellisen toiminnan vapaus, pienien kansallisuuksien olemassaolon kansainvälinen turvaaminen kansainvälisen suojelusosaston avulla ja ehdoton kieltäytyminen kaikesta sodasta mistään syystä tulevaisuudessa, nämä nootit olivat jo pääasiassa tunnustettuja periaatteita tulevassa rauhan konferenssissa.
Hyvä Jumala, mikään saavutus ei ollut liian suuri, sillä hinnalla!
Vapaus valtiollinen ja yhteiskunnallinen koittaisi siis vihdoin Suomellekin. Täytyi koittaa. Kuka saattoi sen evätä. Nekö, jotka väittivät, ettei Suomi ollut sitä ansainnut vertaan vuodattamalla niinkuin muut. Se väite oli vain puoleksi totta. Ja mitä se oli kärsinyt! Ja mitä se oli taistellut olemassaolostaan! Juuri siksi, ettei se alun pitäin ollut verisin, vaan henkisin asein taistellut, oli se ansainnut olla ensimäinen uuden maailmanrauhan vapaista valtioista. Sorronkin alla, mitä oli se tehnyt itsestään? Valtiollisesti, yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen kansan muutamassa kymmenessä vuodessa, luovan hengen alalla yhden Europan ensimäisistä. Hyvä Jumala, miten voimakas, lahjakas, yksinäinen ja samalla särkynyt tämä rakas ja inhoittava kansa oli! Ei, ei särkynyt enää — kaikki alkoi ehjentyä, kaikki alkoi olla valmista uutta aikaa varten.
Oula Kuutti hengitti raskaasti, hänen oli vaikea kantaa sisäisen mielenliikkeensä voimaa.
— Hyvää päivää, runoilija. Mitä te runoilette nyt?
Kuutti katsahti ylös hämmentyneenä. Salme Tamm seisoi hänen edessään pieni siro hymy huulillaan kuin ennenkin.
— Pitkästä aikaa teitäkin näkee, virkkoi Kuutti kuin pahanteosta yllätettynä koettaen saada järjestykseen yksinäisyydessä liian yksilöityneitä ilmeitään ja tarjoten istuinpaikkaa.
— Kenen syy? virkahti Salme Tamm.
Kuutti levitti käsiään.
— Hyvä Jumala, vieläkö te kysytte sellaista?
— Syitä tulee nykyään kysyä, seuraukset tunnemme jo liiankin hyvin.
Alkujuureen on iskettävä…
— Olette oikeassa, kuten aina, sanoi Kuutti keventäen äänilajiaan. Minä puolestani olen unohtanut paljon, jota en muissa olosuhteissa olisi tehnyt. Ajan aallot käyvät muualla vielä korkeampina kuin meillä, kansan aalto kantaa meilläkin yksilön pienet vaiheet pian unhoon niinkuin ennen suurkaupunki peitti maaseudun. Kaikki alistetaan nykyään, unohdetaan…
— Niin, kaikki paitsi syyt…
— Politiikassako?
— Syyt, syy ylimalkaan. Kaikessa.
— Syyt tulee muistaa, syy, syyllisyys, tarkoitan, unohtaa.
— Te puhutte kuin maallikko juridiikasta tai kuin runoilija todellisuudesta. No, se kuuluu teille.
— Miksi olette niin… niin omituinen?
— Ette muista, että olin samanlainen ennenkin!
— En, sitä en todellakaan muista. Te olette äänilajiltanne niin — kuinka sanoisin — hyökkäävä! Minulla olisi paljon parempi ehdotus, se, nimittäin, että tekisimme ainakin välirauhan tai mieluummin jonkinlaisen puolustusliiton. Mutta te tietysti pidätte tätä ehdotusta liian lievänä rakkauden tunnustuksena…
— Jättäkää jo tuo ijänikuinen leikinlaskunne, vastasi Salme kylmästi. Ettekö huomaa, etten ole leikkituulella. Sitäpaitsi olemme jo kerran yrittäneet liittoutua ja huonolla menestyksellä. Teistä ei ole liittolaiseksi minulle, eikä minusta teille, sen te tiedätte hyvin.
— Miksi ei?
— Me emme luota toisiimme…
— Mutta miksi emme luottaisi?
Salme Tammin silmät saivat pimeän värin.
— Te epäilitte minua liian kauan ja nyt epäilen minä teitä. Ah, luuletteko, etten huomannut, ettette te rehellisesti ollut toverini ettekä ystäväni. Te epäilitte minua vakoilijaksi ja jos joksikin. Kaiken tuon minä näin. Te pelkäsitte, että harkitsin etuja ja että minulla sydämen sijalla oli vain pelkkä laskukone, samanlainen kuin päässäni virassa ollessani. Te halveksitte runoilijana konttoristia minussa ja suomalaisena virolaista minussa. Niin, älkää suuttuko, se on totta, kaikki te suomalaiset halveksitte virolaisia. Ja luulette, ettemme me huomaa sitä, me, jotka älymme puolesta olemme teitä korkeammalla. Te otatte meidät kuin porvarit ottavat käteensä "Raumlaissi jaarituksi". Te suomalaiset ette voi veljeskansan tavoin ojentaa kättä virolaisille. Te ette pidä meistä. Se oli katkeraa huomata. Me olimme kädenannossamme rehellisempiä kuin te suomalaiset. Epäilevä, salakavala, itsehyväinen talonpoika pistää teissä esiin. Te katsotte meihin ja meidän kieleemme kuin ihminen apinaan, kuin johonkin ärsyttävästi samankaltaiseen, ala-arvoisempaan olentoon, kuin petolliseen, vihattuun kieropeiliin. Niin, te ette ole vielä mahdollisia mihinkään suurempaan, suur-inhimillisempään yhteistoimintaan. Suur-Suomi-unelmakin oli vain unelma. Siinä oli liiaksi Suomen suuruutta. Mutta se oli kuitenkin aikoinaan minun elämäni suurin. Nyt voin taas palata kansainväliseksi käsityöläiseksi ja virolaiseksi patriootiksi. Ihanteettomaksi koneosaksi elämänvoiman kulutuskoneistossa ja samalla mallikelpoiseksi kansalaiseksi! Nyt vasta olen kypsä ymmärtämään positivistista sosialismia, inhimillistä ja isänmaallista, mutta en enää yhteistyössä teidän kanssanne!…
— Salme-rouva! Miten kovia ja katkena sanoja!
— Enkö ole puhunut totta? Ette voi kieltää sitä! Siksi toverillinen on teidän oltava nyt, vihdoin viimeinkin.
Kuutti vaikeni. Joku kiusallinen hermopingoitus kuivasi hänen kitalakensa.
— Te ette ole luottanut minuun, jatkoi Salme. Ja kaikki ihanteellisuus, kaikki koossa pysyttävä, rakentava, yhdistävä maailmassa perustuu keskinäiselle luotolle. Niin, niin, näen ivahymyn huulillanne.
Kuutti teki torjuvan, epätoivoisen eleen.
— Niin jatkoi Salme, minä puhun nyt taas mielestänne kuin tiskin-takainen, kuin kamasaksa, näen sen. Mutta mitä puhun, se on totta! Ilman luottamusta, huomatkaa, en sano edes; uskoa ei ole ihmisellä mitään, ei omaa itseäänkään. Ja teihin ei voi luottaa.
— Oletteko edes yritellyt?
— Olen yritellyt…
— Ette ole siis perustaneet täydelle luotolle tekään, epäluulo on aivan myrkyttänyt teidät, ja vaaditte, että minun…
— Anteeksi! en vaadi teiltä mitään, en ole koskaan vaatinut. Luulin että yhteiset harrastukset veisivät meidät yhteistyöhön, mutta erehdyin. Teille ei ollut mikään tärkeää, teistä oli vain hauskaa kuvitella.
— Minun täytyy laskea aseeni edessänne. Iskette hyvin! Minä en voi puolustaa itseäni, en sanoa mitään. Aika on teidät kovettanut ja minut pehmentänyt. Te ette nähtävästi enää kaipaakaan yhteistyötä, te riitätte itse itsellenne ja siksi te nyt annatte eropassit minulle. Te kuulutte väkeväin neitseitten sukuun, joka on aina ollut minulle vieras.
— Te olette heikkoa rotua, te runoilijat, naurahti Salme.
— Kyllä kai.
— Varmasti!
Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään. Kuutti katseli Salmea ja hänen mielestään Salmen kasvot olivat jollakin tavoin kovettuneet.
— Te jäätte liike-uralle? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta ja jotakin sanoakseen.
— Tuskin.
— Mitä suunnitelmia teillä sitten on?
— Ensinnäkin matkustan Viroon. Minä tunnen, että minua tarvitaan siellä. Nyt minun ei enää tarvitse palata huonona kansalaisena, jos palaan täytenä sosialistinakin. Horjuin jonkun aikaa, nyt olen taas ehjä ja varma. Olen viime aikoina lukenut juridiikkaa. Aion ottaa lainopillisen tutkinnon ja ruveta juristiksi. Maailmassa tehdään liian paljon vääryyttä, jotta voisin sitä syrjästä pitäin välinpitämättömänä ja toimettomana katsella. Läheisimpiä ystäviäni on kidutettu vankilassa viattomasti. Miehet vielä jotenkuten suoriavat pälkähästä, mutta naiset!
— Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. — Herra armias, kuinka paljon vääryyttä tehdään maailmassa. Tuokin Helena Näkki, josta kai olette lukeneet lehdissä ja jota porvarit yhä vielä vainoavat, on tuiki viaton mielestäni. Suuri uneksija hän on, tulevaisen ihmiskunnan hyväntekijä, ja hänet teljetään salpojen taa vain siksi, että jotkut raa'at ja tyhmät ihmiset pahentuvat hänestä ja räjäyttelevät ilmaan julkisia laitoksia. Sehän on samaa kuin tuomittaisi jaloa tulenliekkiä, siksi, että joku varomattomuudessaan on polttanut talonsa. Entäs Tuira rukka! Entinen mieheni. Tunsittehan hänet hyvin. Häntä on syytetty harkitellusta yksityiskostosta. Sellaista hyvänpäivän lasta. Se ei ole mahdollista ja Lombroson teorian mukaan on hän sitäpaitsi syyntakeeton.
— Miten hellä ja julma te osaatte olla yht'aikaa!
— Niin, tämä vääryyden tulva raivostuttaa minua. Ja kyllä kestää, ennenkuin porvareista tulee kalua. Suomen historia on heistä saanut monta Klinsporia lisää…
— Vääryydet ovat mielestänne siis yksinomaan porvarien puolella? sanoi Kuutti hieman ivallisesti.
— Ei, vaan myötätuntoni on kokonaan sosialistien puolella ja heidän puolellaan on tulevaisuus. Me elämme murrosajassa, kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Kaikki edelläkävijät ovat pakotetut rikkomaan entisiä tapoja, jotka ovat vain tyhjiin raukeavain, kuolemaan tuomittujen siveyskäsitteiden kuoria. Marttyyreilla on melkein aina rikollisen leima. Mutta sellaisia rikollisia tahdon minä puoltaa. Ja te, te puollatte tietysti porvareita?
— En ole koskaan ennen sitä tehnyt. Mutta nyt kenties. Te sosialistit olette nyt vallassa. Ja minä luulen, että meidän runoilijoiden täytyy aina olla vähemmistössä, aina sorrettujen ja solvaistujen puolella, aina sortoa vastaan… Siltä tuntuu minusta…
— Minä olen sosialisti enemmän kuin koskaan ennen. Mutta samalla tunnen syvemmin kuin koskaan ennen, että minun täytyy rajoittua, olla siellä, missä minun voimiani enin tarvitaan ja jossa itse voin olla hyödyllisin. Maailman kurjuuden mitta on rajaton ja ihmisen elämä ja voima on rajoitettu. Se on päätetty: palaan Viroon. Viron valtakuntaan. En valloittajana, niinkuin olin aikonut, vaan hiljaisena työntekijänä. Sitten kun kansainvälisen valtio-oikeuden selkkaukset ovat lopussa, antavat yksityiset ja yhteiskunnalliset oikeuskäsitteet yhä enemmän selvittelyn aihetta. Siihen aion valmistua. Se on sopusoinnussa sekä luonteeni että tarkoitusperieni kanssa. Rahaakin on minulla nyt siihen riittävästi jo. Voin sen puolesta tehdä mitä tahdon.
— Te onnellinen!
— Siksikö, että minulla on rahaa?
— Ei, siksi että teillä on sopusointu…
— Minulla ei ole sitä, mutta minä pyrin siihen.
— Onnellinen sittenkin!
— Sen onnen voi jokainen itselleen kustantaa. Se on raskas onni.
— Totta, totta! Koko maailma huokaa sen alla. Ellei tuota ääretöntä kuormaa olisi koko ihmiskunnan yllä, tuntuisivat omat tuskamme ehkä suuremmilta. Nyt ne haihtuvat, niin uskomattoman pian, että oli melkein sääli. Ennen sitä olisi nimitetty — raakamaisuudeksi. Mutta nyt ei ole oikeutta elää vain oman tuskansa kanssa.
— Siinä olette oikeassa.
— Mutta on sentään hyvän joukon helpompi suoriutua siitäkin, jos on rahaa, naurahti Kuutti.
Kiittäkää onneanne, että jäsenkorttinne on suojellut teitä ryöstöiltä, olette säilynyt rikkaana, aikoi hän lisätä, mutta vaikeni. Rahat olivat nyt sielläpäin. Ja jossakinhan niiden täytyi olla.
He katsoivat toisiinsa tutkistelevasti. Jotakin oli katkennut heidän väliltään. Oliko se ehkä Suomen ja Viron silta?
Ja äkkiä he tunsivat kumpikin taas kuin hellyttävää koti-ikävää toistensa puoleen.
He näkivät saman erittelevän osanoton toistensa silmistä, näkivät — ja kovettuivat uudestaan.
— Te olette niin harvinaisen täys-ikäinen, Salme-rouva, virkahti
Kuutti. Teistä oppii aina jotakin.
— Tuo nyt on todellakin liian lievä rakkaudentunnustus, hymyili
Salme väkinäisesti pilaillen.
— Tehän ette sallinut muunlaisia…
Salme ei vastannut. Hän katsoi ulos ikkunasta seuraten silmillään keväisten lumien tanssia, jotka löivät vasten akkunaa vedeksi sortuen.