Yksinäisiä: Romaani nykyajalta

YKSINÄISIÄ

Romaani nykyajalta

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.

I.

Aamupäivän aurinko yritteli kurkistella alaslaskettujen uutimien rakosista huoneeseen, jossa toverukset Simo Vaskio ja Viljo Seipi vielä makasivat, kuten näytti, täydessä unessa.

Äkkiä pinkaisi Vaskio kuin nuolen satuttamana seisaalleen.

— Kuuletko, Viljo, huusi hän, nyt se alkaa taas!

Ylhäältä jostakin kuului yksitoikkoinen pianon kilkutus.

— Vasta nyt, ja vasta yksi, myhähti toveri lakoonisesti. Olen pitkin aamua nauttinut tästä harvinaisesta pyhärauhasta.

— Peijakas! Kellohan on jo vaikka mitä! Meidän helvetilliset soittokellomme käyvät jälessä. Ja minä olen tottunut käymään niiden mukaan. Yksi piano soi: heräys! Toinen yhtyy: nopea pukeutuminen! Kaikki kolme räikävät: ovesta ulos! Enkä ole tätä päiväjärjestystä seuraten vielä koskaan myöhästynyt…

— Sen minä uskon. Mistäpä sinä voisit myöhästyä! naurahti Seipi.

— Tärkeistä yhteiskunnallisista toimituksista! Minä olen näes aikaani seuraava mies. Ja koska aika rientää, täytyy minunkin rientää. Mutta onhan se hirveätä sentään, että ihminen ajetaan kolmen pianon räminällä ulos omasta huoneestaan, josta saa maksaa, hm, josta ainakin pitäisi maksaa suunnattomat lunnaat.

— Minäkin voisin syyttää noita pianonrämppääjiä siitä, että elämäntyöstäni ei tule mitään, ellen olisi niin kiltti, että syyttäisin siitä itseäni, mutisi Seipi sulkien jälleen silmänsä.

Vaskio heitti ikkunaverhot syrjään, haki eteisestä oven takaa sanomalehden ja heittäytyi uudestaan vuoteelleen sitä tutkimaan.

— Ha ha haa, nauroi hän. Outari, tuo luonnon profeetta on taas ollut esillä. Omituista aikaa. Nykyään istuu profeettojakin joka portin pielessä. Tämä saarnaa vastaan grottemyllyn turmelusta. Hän nimittää itseään aurinkoprofeetaksi. Ha ha haa!

— Älä naura. Minusta tuollaisessa ilmiössä on aina jotakin äärettömän liikuttavaa, kaunista…

— Vahinko vain, että he tavallisesti ovat hulluja. Mutta hulluja ovat muutkin nykyään! Koko maailma on hullu! Ja kaikilta meidän puolueiltamme, jotka yrittävät tätä hulluutta kohentaa, puuttuu jotakin tai on niissä jotakin liikaa. Ja minä, joka luonteeltani olen puolue-ihminen kiireestä kantapäähän, en juuri sentähden voi päättää, mihin puolueeseen oikeastaan kuulun. Eikö se ole pirullista! Niin, mitäpä sinä siitä välität, sinä, joka elät jo iankaikkisuudessa, mutta minä, minä tunnen ajan valtimon lyönnin joka hermollani, enkä sentään voi määrätä kantaani näissä olosuhteissa. Tahtoisin tapella ja räiskyä puolueissa, mutta en voi, en voi! Onko se ihme? Sano nyt sinä, puolueeton! Sosialistit tahtovat Suomen itsenäisyyttä ja kansojen veljeyttä, mutta luokkataisteluhurmionsa ja voitontunteensa sokaisemina ovat he kaikessa inhimillisyydessään epäinhimillisiä ja itsekkäitä ja erehtyvät kaikessa isänmaallisuudessaan käymään vihollisen sotaväen talutusnuorassa! Tohtori Linnan johtama porvarispuolue, johon minä kyllä lukeudun, on itsenäisyysohjelmassaan johdonmukaisempi, ja oikea mies sitä paitsi asian takana, mutta se ajaa asiansa karille vanhoillisessa antisosialistisuudessaan ja vaatiessaan suomalaista sotaväkeä. Sano suoraan, veikkonen, sinä, joka tunnet minut, olenko mielestäsi sosialisti vai porvari?

— Miten typerä kysymys. Ja miten pientä ja lyhytnäköistä koko sosialistien ja porvarien yhteenotto meillä! Jokainen ajatteleva ja oikeamielinen ihminen meillä toivoo tietysti yhteiskunnallisia uudistuksia niinkuin sosialisti, jokainen valveutunut työmies kunnioittaa henkisiä arvoja ja pyrkii siihen tietoon ja järjestykseen, jota porvarit pitävät luokkatunnusmerkkinään. Miksi järjestetään taistelu huonompien ainesten eroavaisuuksien vuoksi? Miksi ei pikemmin tehdä rauhaa ihmiskunnan parhaimpien yhteenkuuluvaisuustunteen pohjalta? Miksi et sinäkin yhdy rauhan puolueeseen? — Siihen sinä oikeastaan kuulut. Se on minusta ainoa luonnollinen meillä.

— Se ei ole sitä eikä tätä. Sovinto on sovittelua ja valhetta. Se ei käy näin sota-aikana. Sen minä taas ymmärrän. Ja sen ymmärtää jokainen oikea mies. Tuo rauhan puolue, jonka päänä on nainen, hukkuu jonkunlaiseen naisellisen ihanteellisuuden velliin, joka lyö kättä kenelle yksityiselle mielisairaalle hyvänsä. Minä en ainakaan kehtaisi siihen kuulua, mutta esimerkiksi Outari on minun mielestäni siellä aivan paikallaan. Joo — nyt hän on taas ennustanut tulta ja tulikiveä ja salamoita syntisen kansan yli, ellei parannusta tule. Typerä profeetta sekin. Niinkuin sellaista tarvitsisi ennustaa! Ne ovat yllämme jo!

Seipi haukotteli väsyneesti vuoteessaan.

— Aina vain parannusta ja parannusta. Miten se alkaa jo väsyttää! Kunpa oltaisiin jo siinä tilassa, ettei kukaan enää kaipaisi parannusta!

— Tarkoitat, että kaikki olisivat yhtä välinpitämättömiä maailmanmenosta kuin sinä, joka et yleensä kaipaa mitään…

— Herran nimessä, minähän juuri kaipaan, yltyi Seipi lapsellisen oikuttelun väri äänessään. Esimerkiksi sellaista ihmekeinoa, että voisin sulkea korvani aina kun tahdon, aivan kuin silmänikin. Siinä olisi sinulle keksimistä, sinä keksijä! Niin, että minun ei tarvitsisi joka aamu herätä pianon rimputukseen, korkeintaan talvisten jäähileiden hiljaiseen helinään, etäisten kulkusten kulinaan huurteisessa metsässä, tulen räiskähtelyyn takassa…

Nuoren miehen, joka muuten saattoi olla jo siinä kolmenkymmenen korvissa, pehmeille, poikamaisen nuorteille kasvoille ilmestyi kaukainen, uneksiva ilme. Kuin itsekseen hän jatkoi…

— Tai mieluummin ei herätä ollenkaan. Vain nukkua, kuvitella, nähdä unia, antaa tapahtua itsessään, jos siellä tapahtuu jotakin, mutta itse ei tehdä mitään, olla laiska, ihanasti, suuremmoisesti laiska, se olisi minusta ihannetila, se olisi nautintoa! Ja elämä on niin lyhyt. Tahtoisin nauttia siitä, nukkua ikäni…

— Niinkuin ei siihen olisi aikaa haudassakin, nukkumiseen…!

— Mutta, jos siitä ei tiedä mitään silloin… Ja minä olen tottunut nukkumaan tietoisesti, herkemmillä hermoilla kuin mitä valvon… Kaukonäköisemmin silmin… Jonkunlaisessa onnellisessa, aineettomassa transsissa…

— Miekkoinen mies! Ja minä kun kärsin siitä, että en ehdi valvoa tarpeeksi, että elämä on liian lyhyt siihen, että toiminta loppuu kesken, että liian pian vajoan ikuiseen uneen, josta ei ole poispääsyä! Huu! Päämäärät täyttyvät ja särkyvät täällä toisten tahdosta ilman minun myötävaikutustani. Enkä saa edes nähdä mihin suuntaan! Se on sietämätön ajatus!

Simo Vaskio liikehti vilkkaasti käsillään ja hänen pienet eloisat silmänsä säteilivät. Muutenkin hänen kaidat, hyvin uurtoiset, ruskeat kasvonsa, jotka saivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän todellisuudessa oli, muodostivat täyden vastakohdan vuoteessa lojuvalle, veltolle, tumman tukan varjostamalle päälle.

Seipi hymyili hajamielisesti.

— Kukapa tietää vaikka näkisitkin vielä, vaikka henkimaailmasta pitäin hyvinkin voisit vielä tarkastella tätä rakasta tekojesi maailmaa…

— Pyh! Henget ja heidän maailmansa! Se ei minua liikuta eikä riitä minulle, jos en itse kerran saa oikein lihassa ja veressä olla tekojen suuntaa ohjaamassa. Hymyilet tietysti pilkallisesti tälle ajatukselle. Simo Vaskioko ohjaamassa tekojen suuntaa, hän, tyhjäntoimittaja! Niin, niin sinä ajattelet, näen sen päältäsi. Mutta nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Sinä erehdyt! Piru soita, minä teen vielä jotakin, minä tahdon, näes, tehdä, minä harrastan elämää, ymmärrätkö, minä aion tehdä. Jota vastoin sinä et edes aio…

— En. Minulle, joka luonteeltani olen passiivinen, olisi tuo pilventakainen kurkisteleminen kaikkein mieluisinta ja sopivinta tointa. Parempaa en parhaissa unelmissanikaan voi tuonpuoleiselta taivaan valtakunnalta toivoa. Ja tämänpuoleiselta…!

Seipi nosti olkapäitään.

— Onnellinen sinä tässä elämässä ja tulevassa! hörähti Vaskio pesutelineensä luota kasvot saippuavaahdossa. Tuollaiset sinunlaisesi vetelehtijät ovat aina onnellisia…

— Näetkös, jatkoi Seipi silmäluomet ummessa, minä uneksun itselleni onnen, sinä koetat tehdä sitä. Sinä koetat rakentaa vallin pettymysten merta vastaan, minä tahdon antaa sen tulvia yli ja sallia elämän hiekan, tuon turhan rakennusaineen solua sormieni läpi. Mielestäni olen hyvän osan valinnut.

— Tiedätkö, miksi tuota elämisen muotoa nimitetään yhteiskunnallisella kielellä? Se on olemista rappiolla.

— Teenkö sillä jotakin pahaa kenellekään?

— Koko yhteiskunnalle. Me emme enää elä ruhtinas-yksilöiden aikakaudella, veikkoseni. Ja jos sinä ylimyksellisen nautiskelusi vuoksi varastat kansalta työsi ja voimasi, on se pahin rikos, mitä kapitalistisessa ja myös sosialistisessa yhteiskunnassa voidaan tehdä.

— Mitä minun sitten pitäisi tehdä mielestäsi?

— Sinun pitää kirjoittaa kirjoja. Kun kerran kirjailijan nimellä käyt.

— Olenko minä pyytänyt kirjailijan nimeä, en minä tahdo kirjoittaa kirjoja!

— No no. Olet "startannut" ainakin. Sanomalehtirunoja, oikea runovihko, käännöksiä. Sellainen on kirjailijan alku. Mutta jäädä aluksi se on noloa! Miksi et edes tahdo ansaita rahaa?

— Mitä sillä tekisin? Tänä aikana, jolloin on vanki. Ei pääse edes matkustamaan.

— On sekin kysymys! Elintarpeitasi varten sitä tarvitset, ja nyt enemmän kuin muuten.

— Tarpeita varten. Se ei innostuta. Se on kuolemaa.

— Ilman niitä kuolee myös.

— Se on jo parempaa!

— Sinä olet aivan hullu! Aivan hullu, sanon minä. Elävänä varjoihin haudattu! Tosielämälle olet velkaa.

— Kaikki on varjoa… sinunkin tosielämäsi… Etkö huomaa: oman olentosi särkyneitä siruja, kuviteltuja aivohelyjäsi ajat takaa sinäkin. Velkaa olet elämälle sinäkin…

— Mahdollisesti joillekin yksilöille. Sitä en kiellä. Mutta vain toistaiseksi. Minä rakastan elämää ja elävää todellisuutta, tunnen olevani velkaa sille, ja aion myös maksaa velkani. Kaikista minun kuvitelmistani tulee vielä todellisuus, vaikka et usko. En aio jättää niitä aivoihini hedelmättömiksi. Jos minä joskus menen rappiolle, jota en usko, niin ei se tapahdu omasta tahdostani, ei ilman taistelua. Mutta sinä! Miksi, sano minulle, miksi tahtovat kaikki lahjakkaat miehet mennä rappiolle? Tahallaan tahtovat, sanopas se! Ja sinä olet lahjakas!

— Olin ehkä, niin, luokkatoveri-, koulupoikakannalta katsottuna. Ainakin tunsin itseni siksi kerran. Se oli erehdys ja siksipä minulla on ollutkin tuo n.s. lahjakkaiden kirottu kohtalo, jäädä tien oheen, väistyä syrjään lahjattomien ahertajien tieltä. Se on niin luonnollista. Älä kiistele vastaan! Näetkös, ylemmyyden tietoisuus nuorena, jolloin veri muutenkin tulistaa sielua kuin kuuma viini, se hurmaa liiaksi. Pieninkin askel on kuin askel sadun peninkulmasaappailla. Hän huomaa, että keveinkin ajatuksen keinahdus ilman pienintä ponnistusta ponnahduttaa jo kauas toisten edelle ja yläpuolelle. Hän näkee, että muutkin ihmettelevät ja ihailevat häntä ja hän ihailee itse itseään muiden mukana. Tällaisesta kohtalottarien kavalan rakkauden helmalapsesta, jolle voitto alun pitäen on tehty liian helpoksi, ei koskaan tule oikeaa elämän voittajaa. Hän ei koskaan opi tekemään työtä, ahkeroimaan, ponnistelemaan. Hän pysähtyy hämmästelemään luomakuntaa, jumaloimaan itseään ja — kenties halveksimaan muita. Tällaisella yliotteella liikkuminen on hänelle turmioksi. Hän ei kehity. Hän on vain suuripäinen peikon sikiö, joka ei kasva. Lapsi ja vanhus samassa persoonassa. Hän on. Hän ei tule miksikään. Kuin antiikin Antinous tuijottaa hän elämän vierivään virtaan, ihannoi sen Syväreissä omaa kuvaansa kuin kaunis, onneton Narkissos. Ja sillä aikaa maailma pyörii, ihmiset puurtavat ja ahertavat, ja yht'äkkiä huomaa hän tuhma lapsi jääneensä kokonaan jälkeen maailman menosta, seisovansa kaikkein taaimpana. Hän kuuluu niihin ensimäisiin, jotka tulevat viimeisiksi. Hänen, lahjakkaan elinhermo, henki on kutistunut ja veltostunut itsekylläisyydessä ja harjoituksen puutteessa, sirpaleitunut, särkynyt tarkoituksettoman monipuolisuuden sokaisevassa harhasalissa, jota vastoin nuo toiset, joilta ei kukaan mitään odottanut, nuo lahjattomat, tyhmyrit, ahertajat, päivätyöläiset, heikkohenkiset, jotka ovat saaneet ponnistaa otsansa hiessä pysyäkseen pinnalla, he ovat syventyneet, he ovat karttuneet tiedoissa ja taidoissa, saavuttaneet tarkoitusperäisen elämän suunnan, varttuneet luonteiksi, joiden halvimmaksi käskyläiseksi hän ei enää kelpaisi. Sillä hänellä on yhä vielä köyhänäkin jälellä synnyntärikkaan ylpeys ja solvaistu itsetunto, vallasta syöstyn kirvelevä häpeä. Hän ei voi vieläkään alistua valjaisiin, jotka ovat vähempilahjaisten menestyksen ehto. Koska hänelle kerran ei ole sallittu nousta elämän ylimmälle portaalle, hylkää hän kaikki ala-asteet ja syöksyy mieluummin äyräältä alas syvyyteen — tai liukuu sinne huomaamattomasti, jos hän on passiivinen luonne, niinkuin minä esimerkiksi.

— No enpä ole mokomaa saarnaa kuullut!

— Sellainen on usein lahjakkaiden kohtalo ja sellainen on pääpiirteissään minunkin tarinani. Nyt minä olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.

— Paheellinen, sinä, joka et edes juo etkä polta!

— Korkeammassa merkityksessä paheellinen.

— Laiska sinä olet kaikkein korkeimmassa merkityksessä, et muuta!
Haaveilija! Sinun pitää ponnistautua irti tuosta passiivisuudestasi.
Sinä kuvittelet ja puhelet kaikenlaista hullua päivät päästään.
Kirjoita ne edes paperille! Tee kirja, niin olet mies!

Seipi pudisti päätään tuijottaen surumielisesti kattoon.

— Istut vain pöytäsi ääreen kuin konttoristi ja sanot itsellesi: nyt teen kirjan, jatkoi Vaskio vedellen sauhuja ja lukien toisella silmäkulmallaan sanomalehteä.

— Minä en voinut taiteesta tehdä ammattia, sentähden ei minusta tullutkaan taiteilijaa, puhui Seipi. Ehkä olisi tullut toisissa onnellisemmissa, helpommissa olosuhteissa. Mutta tänä aikana! Joka vaatii yliluonnollista voimaa, vankkoja aivoja, häikäilemättömiä kyynäspäitä. Ei, ei! Minusta ei olisi ollut siihen. Olen aina tuntenut, että minulla on hauraat aivot, niin sanoakseni, hemmoiteltu, herkutteleva mielikuvitus, jota tulisi hoitaa, vaalia ruhtinaallisesti. Silloin se voisi mahdollisesti lahjoittaa silloin tällöin jonkun helmen, koruneuleen, ylellisyyslisännön maailmalle. Ja sellainen on pannassa nykyään. Itsekin tuomitsen sen ja oman rakenteeni samalla. Ja jos kerran taiteellisuus ihmisessä on niin höllässä, niin heikkoa tekoa, ei sitä kannata surra. Minäkö ruokopillilläni kilpailemaan maailmanpalon myrskypasuunain joukkoon! Sehän olisi naurettavaa. Niin hullu en sentään ole. Ole huoleti, veljeni, minussa ei sammunut taidetaivaalta mitään korvaamatonta valoa. Ei ensinkään. Minä en koskaan voisi loistaa omin voimin omalla valollani. Mutta minä tahtoisin kyllä olla mukana, tahtoisin sulautua johonkin suurempaan kuin pisara mereen. Missä on minun uomani? Sitä juuri etsin. Etsin elämälleni sisältöä. Enkä löydä. Ulkonaisesta maineesta en välitä. Tahtoisin kuolla tuntemattomana, mutta itse tuntien itseni.

— Itseään ei opi tuntemaan muuta kuin toisten kautta, vertailemalla. Mensch, vergleiche dich. Jätä nuo yksinäiset tapasi, tule ihmisten pariin, todellisuuden maailmaan, niin sinusta tulee toinen mies!

— Mitä sinä nimität todellisuudeksi? Kuka todistaa, että teko on enemmän todellinen kuin ajatus? Luuletko, että syvemmässä merkityksessä tuli takassa on oleellisempi kuin se ikuinen lieska, joka polttaa sieluani, että tuollainen kirja on arvokkaampi kuin ne unelmat, jotka loimuavat aivoissani?

— Kirjan välityksellä ne joutuvat muiden hyväksi. Muuten ne palavat poroksi umpinaisessa, tyhjässä säiliössä, menevät hukkaan.

— Ei mikään mene hukkaan. Kaikki jatkuu. Voima elää eteenpäin. Mitättömimmän ullakkorunoilijan mielikuvitus säteilee kuni tähti ijästä ikään, jossakin, jonnekin… Siihen uskon, se on lohdutukseni. Tahtoisin vain itse valita, löytää oikean värini, jota säteillä, sisäisen kauneus-arvoni ja elää sen mukaan. Mutta sitä en saa tehdä rauhassa. Aina minua koetetaan saada johonkin ulkopuoliseen. Minua tahdotaan raahata, työntää, pakoittaa tuohon kauheaan hälinään ja hyörinään, joka on minulle arvoton. Sinäkin, Simo! Miksi? Napertelen pientä käsityötä henkeni pitimeksi, enkä tee kellekään pahaa. Antakaa minun olla niinkuin olen! Tähdissä on määrätty kohtaloni tällaiseksi.

— Tähdissä, tähdissä! jaaritteli Vaskio. Sinä siis uskot tähtiin, sinä!

— Kuinka eivät taivaankappaleet, jotka liikuttavat valtamerien kehdon, vyöryttävät vuoksen ja luoteen, jotka määräävät maan ja ilman ihmeet, kuinka ne eivät vaikuttaisi ihmiselämän rataan!

Simo Vaskio asettui kädet housun taskuissa toverinsa vuoteen ääreen.

— Kuule, mitä sinulle oikeastaan on tapahtunut Orkokummussa? Sen jälkeen kun sieltä tulit, ja siitä on jo kuusi viikkoa, et ole valvonut päivällä etkä nukkunut yöllä, vaan horiset kaikenlaista ihmisjärjelle käsittämätöntä. Olisitko ehkä rakastunut?

— Keneen minä olisin rakastunut?

Seipi katsoi Vaskioon viattomasti hämmästyen, hienon punan kohotessa hänen poskilleen.

— No tietysti tuohon Orkokummun nuorempaan tyttäreen, jonka kotiopettajana juuri olit!

— Oh, Meriin! Ei, hän oli liiaksi tästä maailmasta kotoisin viehättääkseen minua. Pikemminkin olin siellä rakastunut poissaolevaan tyttäreen, tuohon laulajattareen, jota en koskaan ole nähnyt enkä kuullut, Aarlaan. Minulla oli kunnia saada asua hänen huoneessaan. Ja jos hän itse on yhtä ihmeellinen ja ihana, yhtä tähti-viisas ja henki-kylläinen kuin hänen kirjastonsa, niin…

Vaskio hymähti halveksivasti.

— Hän on siis tuollainen uuden-ajan taika-uskoinen, teosofi tai spiritisti tai miksi niitä nykyään kutsutaan…

— Sano sitä miksi tahansa! Jotakin suloista ja suurta on tuossa salaperäisyyden verhon kohottamisessa. Minä nimitän sitä nyttemmin Aarlan uskoksi. Joskus yöllä olen tuntevinani hänen keveän henkiolentonsa hipaisun lähelläni ja silloin alan lentää, niin, lentää, mutta aivan matalalla, jalat edellä. Näin…

Seipi ojensi jalkansa ja kätensä pingoitus-asentoon.

— Tuntuu kuin minun pitäisi saada kiinni jostakin, jota en koskaan tavoita. Ja kun herään, olen niin raukea. Lankee sieluun sellainen epätoivo ja väsymys, että melkein tahtoisin tappaa itseni. En jaksa murtaa kahleitani! Tällaista tajutonta, tylsää lihamöhkälettäkö siis täällä ylläpidän ihmisten inhona ja vaivana? Siltä tuntuu…

Vaskion piirteet kiristyivät.

— En viitsi enää kuulla jaarituksiasi. Olet luokkatoverini ja vanha ystäväni. Älä pakoita minua olemaan sinulle hävytön. Elämä on ihana ja oma syy, jos ei sitä tunne siksi! Vedä, veikkoseni, takki yllesi nyt pian! Lähdetään kahville, niin hulluuden höyryt vähän haihtuvat päästäsi ja uni silmistäsi. Ennenkuin saan kahvit, olen myyty ja mykkä mies. En jaksa pitää puoliani edes sinulle, joka oikeastaan et ole mikään mies ollenkaan. Mamseli, trikoosankari sinä olet.

— Ja sinä: kahvilasankari, naurahti Seipi.

— Se on jo jotakin parempaa se! No joudupas nyt!

— En tiedä, viitsinkö.

— Viitsi nyt jotakin. Vaihteen vuoksi. Sitäpaitsi…

Vaskio iski veitikkamaisesti silmää.

— Saat nähdä jotakin kaunista, jos lähdet nyt mukaani, jotakin, joka varmasti sinua huvittaa…

— Kuulla, tarkoitat.

— Nähdä!

— Jonkun uuden keksintöluonnoksen, josta olen kuullut jo sata kertaa ja johon jo olen ehtinyt kyllästyä.

— Keksinnön kylläkin, mutta ei sellaista kuin luulet. Ihmisen…

Seipi teki avuttoman liikkeen käsillään.

— Huono keksintö. Huonoimpasi. Ihmiset eivät minua huvita.

— Ja vielä joku päivä sitten sanoit ihailevasi Oula Kuuttia.

— Minähän puhuin hänestä runoilijana.

— Sangen epätasainen herra.

— Niin, mutta hän on sittenkin oikea runoilija. Vaikkapa hän vain puhaltaisi saippuakuplan paperille, niin on siinä Herran henki, se elähyttää, panee veret liikkeelle. Ja vielä enemmän sähköittävä on hänen personallisuutensa. Tapasin hänet pari vuotta sitten etelässä. Olimme yhden illan yksissä, aivan kaksin. Hänen seuransa oli ihmeen vapauttava. Olin heti oma itseni ja seuraavana päivänä oli iloisempi elää. Sen muistan. Ja se oli kaikki hänen ansiotaan. Mutta silloin en osannut olla siitä kiitollinen. Silloin melkein vihasin häntä. Kun näin hänet seurassa, oli hän aivan toinen kuin kahden minun kanssani. Hän oli erilainen jokaisen ihmisen kanssa. Kuin kameleontti. Ja syvällä sielussani syytin häntä silloin teeskentelystä, imartelusta. Luulin, ahtaudessani, että hän ainoastaan ja juuri minun kanssani oli ollut rehellinen.

— Hän puhui siis itsestään?

— Päinvastoin. Ei sanaakaan, ei koskaan. Ja sentään oli hän keskipiste. Hän toi esiin toisen ihmisen personallisuuden, ärsytti esiin hänen parhaimpansa. Siinä oli hänen voimansa ja siksi kaikki hänestä pitivät ja etsivät hänen seuraansa. Mutta hänen ystävänsä eivät yleensä olleet ystäviä keskenään. Luulen, että he kaikki olivat toisilleen mustasukkaisia tai luulivat yksin omistavansa Kuutin sielun, kuten minä tuhmuudessani tein. Mutta hän omisti kaikkien sielut, kellään ei ollut hänen sieluaan. Hän oli suuri ihminen, me muut tavallisia, rajallisia. Näin oli asia. Nyt sen ymmärrän.

— Sinä liioittelet. Taiteilijat ovat luonteettomia! Siinä oikea syy heidän vaihtelevaisuuteensa. Mutta miksi et siis täällä ole uusinut tuota tuttavuutta, joka sinusta oli niin erinomaisen virkistävä?

— En ole rohjennut…

— Siksikö, että Kuutti seurustelee syntisten ja publikaanien kanssa.
Ethän sinä toki kestäisi ryyppyseuraa, sinä maitoparta!

— Miksi ymmärrät tahallasi väärin… Hänen seuraansako sinä nyt veisit minut? kysyi Seipi sitten hidastellen.

— Minähän lupasin näyttää sinulle jotakin kaunista! Onko Kuutti mielestäsi kaunis? Tuo vinosilmä, Lapin kyttä, tuo kippuranokka! Ha ha!

— Minusta hän on kaunein mies, minkä olen nähnyt, vastasi Seipi.
Minä muistan ihmisistä vain sielullisen ilmeen, lisäsi hän.

— No, mitä sitten mahdat sanoa hänen tyttärestään! Mutta sinulla on kaikki aistit nähtävästi sekaisin!

— Onko hänellä tytär?

— Etpä sinä näy paljon tietävän Suomen kulttuurista! Sellaista se on kun nukkuu pois elämänsä! Tämän kulttuuritapauksen esinäytös tapahtuikin jo noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sinä vielä uinailit äitisi lankakorissa…

— Entä sinä sitten? hymähti Seipi nauraen.

— Oh, minä seurasin aikaani jo silloin. Kuuttiskandaalinkin kohinan muistan varsin hyvin. Kaikki puhuivat siitä silloin, vaikka hän ei ollutkaan silloin kirjailija. Niin, näetkös, Kuutti hän ei alkanut kirjailija-uraansa kirjailijana, niinkuin sinä, joka taisit alkaa väärästä päästä. Hän oli alkuaan insinööri tai jotakin sen tapaista ja jostakin syystä, en enää muista lähemmin mistä, hän joutui Venäjälle töihin ja nai sitten siellä venakon. Häntä lienee sen johdosta kohdeltu jonkun verran hävyttömästi. Oli näes silloin juuri pahimmat sortovuodet menossa. Syntyi sanomalehtijupakoita, julkinen häväistysjuttu. Se oli silloin se, näepäs! Nyt, sensijaan! Hm! Joka tapauksessa Kuutti senjälkeen luopui tai erotettiin, en tiedä varmaan, tuosta keisarikunnallisesta toimestaan. Ja vasta sitten hän rupesi varsinaisesti kirjoittamaan, astui Pegasuksen selkään tultuaan tavallaan ensin heitetyksi alas yhteiskunnallisen ratsunsa selästä…

— Jotakin sentapaista olen kuullut…

— Avioliitosta johtui koko mylläkkä. Mies ja vaimo erosivat sitten tai ainakin elivät erillään. Ehkäpä Kuutti katui kauppojaan tai ei tohtinut tuoda vaimoaan Suomeen välttääkseen ikävyyksiä, tai ei välittänyt hänestä. Sillä yksin hänen kerrottiin olleen ulkomaillakin. Muutama vuosi sitten kuuluu venakko-rouva kuolleen; mutta tytär elää ja on täällä.

— Neiti Kuutti asuu siis isänsä luona?

— Mitä vielä. Eikä yleensä ole olemassakaan mitään neiti Kuuttia. Tyttö kulkee aivan omalla omituisella nimellään. Se on nyt sitä nykyaikaista! Hänen nimensä on Vera Soroinen. Ja intressantin näköinen, sen saat uskoa!

— Täys-ryssä tietysti?

— Ei, puhuu Suomea virheettömästi.

— Juoruja varmaankin kaikki! Mistä sinä tiedät, että joku Vera
Soroinen on Kuutin tytär? Tunnetko hänet?

— En tosin lähemmin, mutta ulkomuodolta kyllä. Ja minulla on varmat tiedot. Tämä kuuluukin minun kaikkein viimeisimpiin keksintöihini. Ja minä olen hieman rakastunutkin häneen. Istun Mokka-kahvilassa kaiket päivät vain nähdäkseni hänet, sillä siellä käy hän aina johonkin aikaan päivästä. Tavallisesti siinä neljän viiden aikana. Kas siinä syy minun tavallista innokkaampaan kahvilasankaruuteeni nykyään! Kas kas, taidatpa sinäkin jo saada hieman eloa jäseniisi. Panepa kiirettä nyt!

Seipi asetteli huolellisesti kravattiaan pienen pöytäpeilin edessä.

— Oletko edes koskaan todenteolla osannut rakastua? Se sinun pitäisi tehdä, niin kyllä heräisit, loruili Vaskio vihellellen tuttua kapakkasäveltä. Tai sitten sinun pitäisi ruveta viljelemään Herran viinamäkeä. No niin, nyt se on vähän vaikeampaa ja kalliimpaa kuin ennen, mutta helkkarin lystiä juuri siksi. Kyllä siitä sinunkin runosuonesi rupeaisi pulppuamaan. Minä olen jo ehtinyt kirjoittaa runon Kuutin kauniille tuntemattomalle tyttärelle. Tai ei se ollut ehkä juuri hänelle, mutta jollekin hänen kaltaiselleen. Eräs pilalehti tilasi minulta. Ja jos kerran tahdon tehdä runon, otan aiheen vaikka kissanhännästä. Sellainen poika minä olen. Ja sen verran olen minä maailman taipaleella noita erilaisia käsitöitä oppinut. Teen pientä voidakseni suunnitella suurta, näetkös, sitä suurta, jonka kerran teen…

— Sinä osaat todella mitä tahansa, sinä tuhattaituri, naurahti Seipi. Mutta muista, poikaseni, että aktiivisillakin voi olla lahjakkaisuuden kirous. Ettei sinun vain kävisi vielä huonommin kuin minun…

II.

Ystävykset astuivat sisään Mokka-kahvilan ovesta. Paksu, tupakansavuinen ilma ja värillinen puolipimeä peitti kaikki istujat jonkinlaiseen raskaaseen, horrosmaiseen valohämyyn.

— Ah tätä ihanaa ilmaa, huudahti Vaskio vilkkaasti istuutuen pöydän ääreen ja tehden nopeasti tilauksensa.

— Hirveää kerrassaan, huoahti Seipi, haukkoen ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Täällähän tukehtuu!

— Äläpäs, tämä paikka on maallinen paratiisi. Istun täällä aina vähintään neljä tuntia päivässä samoihin aikoihin. Silloin ajattelen, keksin kaikki, muuten en tee mitään. Ah, kunpa olisi vain aineellista pääomaa!

Vaskion silmät alkoivat kiilua, hänen puhetahtinsa nopeni huomattavasti ja heikko rusotus kohosi hänen kellertäville kasvoilleen.

— Ja kunpa minulla olisi henkistä, virkahti Seipi. Mutta kuten jo sanoin, olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.

— Enempää ei viisas mies menestymisekseen tarvitsekaan tänä aikana. Siltä laudalta on moni gulashi ponnistanut. Hanki ensin rahaa! Sen mukana tulevat sekä kyky että hyveet. Niin on maailman meno. Ja aion minäkin yrittää. Minulla on, näes, ideoita, ei ihanteita, se sopii. Kunpa olisi vain tuota kirottua pääomaa edes vähän, niin paljon, että alkuun pääsisi. Silloin olisi kohtaloni ratkaistu. Kuinka monta keksintöä olen jo tehnytkään yksistään tässä paikassa, tässä mustan kahvikupin äärellä! Olenko jo kertonut siitä, että minulla on tiedossani, miten voi saada halvalla tulta, kun tulitikut loppuvat, penni päivässä tupakkamiestä kohden! Sitten on minun päässäni eräs mekaaninen laite, joka vielä tulee kulumaan joka pöydällä, ole vissi siitä. Aion hankkia myös patentin yksipyöräiselle kilpa-ajorattaalleni. Partituurien monistamiskone on myös mielessäni hahmoteltu melkein valmiiksi, samoin uudenlainen ja käytännöllisempi nuottien merkitsemistapa. Oh, minulla on tuhat suunnitelmaa…

Vaskio aivan tärisi sisäisestä kiihkosta kirmaten ajatuksillaan eteenpäin kuin ruoskan hurjistama orhi.

— Niin, jos minä tahtoisin opetella venäjän kielen, saisin hyvän paikan eräässä suuressa musiikkiyrityksessä. Sinähän tiedät, että oikeastaan olen pohjaltani musiikkimies. Minulla on lukemattomia rautoja tulessa yht'aikaa. Päähäni tulee ideoita kuin satamalla! Ja aina vain täällä kahvilassa, tässä hämärässä, savuisessa ilmassa, tässä suloisessa hornankeittiössä, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin kuunnella omaa itseään vieraiden ihmisten epämääräisessä sorinassa. Se nousee päähän kuin humala, se antaa sähkötäräyksiä kuin ukkosilma. Taaskin, nyt juuri, leimahti päähäni eräs ajatus. Erinomainen! Suuremmoinen! Se koskee kaupungin liikennettä. Mutta en puhu siitä vielä, en vielä… Ja — kun ei ole rahaa…

— Ota liikekumppani, jolla on rahaa.

— En. Siinäpä se juuri onkin niksi. En ota. En tahdo. Tahdon pitää kaikki voitot itse.

— Se on todellakin idea, ei tosin aivan uusi kylläkään, nauroi Seipi. Ja jos tahdot tuon kapitalistisen suur-unelmasi toteuttaa, niin saatpa pitää kiirettä, että saat sen valmiiksi, ennenkuin kaikki maailmassa jaetaan tasan. Muuten joudut, poikaparka, hyödyttämään keksinnöilläsi kommunistista yhteiskuntaa. Ja minusta se olisikin ainakin yhtä hyvä aate kuin tuo äskeinen. Minun kannaltani katsoen. Minulla taas on ihanteita, mutta, kuten jo sanoin, voin surullisen sisärakenteeni vuoksi niitä toteuttaa itseeni ja ihmiskuntaan nähden yhtä vähän kuin sinä noita aatteitasi ja keksintöjäsi — rahan puutteessa. Pelkään sitäpaitsi pahoin, että nuo sinun neronvälkähdyksesi jäävät tänne, mistä olet ne saanutkin.

— Ei ikinä! Minulla on kiihkeä toimintahalu! Minä rakastan tekoa, työtä, voimain liikkeelle panoa intohimoisesti. Mieluummin teen vaikka tuhmuuksia kuin olen tekemättä mitään. Ja minulla on riittävästi rohkeuttakin siihen, sillä minulla ei ole mitään kadotettavaa, pelkkää voitettavaa… Niin, minä tiedän, että et usko minuun, että pidät minua vain pelkkänä suupalttina. Olet sitä mieltä, että minun pitäisi puhua vähemmän ja toimia enemmän. Niin niin, niin sinä juuri ajattelet. Mutta ensinnäkin, en ole sellainen kielikello kuin miksi sinä luulet minua, en puhu kaikille. Sinulle yksin, joka olet ystäväni, ja niin luotettava ja epäkäytännöllinen, ettet koskaan voisi varastaa keksinnöitäni tai astua varpailleni tai kavaltaa ajatuksiani. Ja arvaas, miksi sinulle puhun? Psykologisesta spekulatsionista itseeni nähden. Siksi, että silloin on fantasioillani jo jokin todistaja, niillä on silloin jo jonkinlaista todellisuutta, josta minun täytyy vastata. Olen ikäänkuin kunniavelassa luottotoverilleni. Se kannustaa. Vetoaa eräisiin loukkaamattomiin puoliin itsessäni. Minä tahdon näyttää, että voin pitää sanani. Sen saat vielä nähdä.

— Minun laitani on aivan päinvastainen. Minä olen usein puhunut pois hyvät ajatukseni, heittänyt ne ilmaan. Puhuminen on eräs kevytmielinen ja mukava tapa vapautua mielikuviensa liikakuormasta. Sekin on eräs ilmaisumuoto. Kuinka monet räiskyttelevätkään ilotulituksena ilmaan koko neronlahjansa! Suurimmat kirjailijakyvytkin voivat siten sammuttaa itsensä ituunsa. Inhimillisimmät ja parhaimmat ehkä!

— Laiskimmat! Ne, jotka ovat liian velttoja panemaan mitään paperille. Mutta anteeksi, sinullahan taisi juuri laiskuus olla numero 1 ihanteiden joukossa.

— Aivan oikein, se on juuri ihanteiden elinehto, taiteen ja runouden ensi edellytys. Elää iankaikkisuudessa, ei ajassa! Minulle se ehkä on ylellisyyttä, minä en ansaitse sitä. Mutta tositaiteilijoista puhuen on laiskuus kaikkien hyveiden äiti. Se on hedelmällinen ja plastillinen. Se kypsyttää tahattomasti, ahkeroitsee touhuamatta. Useammin tulee Pyhä henki odottavan kuin etsivän luo. Tuo taiteilijain kuuluisa laiskuus on vain näennäistä, vain laiskuutta tuiki porvarillisessa tai sosialistisessa tai materialistisessa mielessä, kuinka tahtoo sanoa, laiskuutta pintapuolisessa merkityksessä. Syvemmässä merkityksessä he ovat ahkeria, heidän työnsä on niin henkistä, että heidän ei tarvitse joka hetki pitää työvälineitä kädessään. Ja sama on laita kaiken korkeimman henkisen työn. Mutta sitä eivät monet ajattele…

— Tuolla hän nyt on, kuiskasi Vaskio, keskeyttäen ystävänsä. Lapsi laiskuuden maasta, Vera…

Seiven silmät kääntyivät toverin viittaamaan suuntaan.

Nuori tyttö merenvihreässä viitassa oli astunut sisään erään vanhemman herran mukana, joka kumarsi keveästi Vaskiolle vastaten tämän tervehdykseen.

Tytön päätä ja hänen lyhyeksi polkkatukaksi leikattuja mustia hiuksiaan kiersi pieni turbaanin tapainen päähine, joka jätti avoimeksi kauniskaartoisen otsan viivat. Hänen lempeän hiiltyvästi ja unelmoivasti hehkuvat tummat silmänsä näyttivät katselevan jonkunlaisella surumielisellä välinpitämättömyydellä epämääräiseen johonkin.

— Sinä tervehdit häntä? kysyi Seipi.

— En, vaan herraa hänen seurassaan.

— Kuka hän on?

— Kylläpä sinä siellä Orkokummussa todellakin olet maalaistunut ja jäänyt ajastasi jälkeen, kun et tunne edes tohtori Linnaa. Hän se on, tuo kuuluisa politikoitsija ja sanomalehtimies. Etevä lääkäri sitäpaitsi. Nerokas kaikin puolin, mutta kiivas. Kuin tulta ja tulikiveä, pippuria ja tappuroita koko mies.

Seipi tarkasteli salavihkaa tohtorin piirteitä. Hän saattoi olla siinä vähän yli neljänkymmenen ikäinen. Huulet ja posket paksut, ihon väri punertavan-ruskea muistuttaen sitä väkevää sikaaria, joka hehkui hänen suupielissään. Silmät olivat raskaiden luomien takana melkein piilossa, mutta siitä huolimatta niiden kiilteinen, hypnotisoiva tuike ja valkuaisten väkevä välkähtely melkein herättivät huomiota.

— Häijy välke hänellä silmissä.

— Koleerisen temperamentin tunnus. Sehän on ihmisillä hyvin tavallista.

— Minusta se on yhtä harvinaista kuin erikoinen hyvyyden sädehtelykin.

— Niin, kyllä kai hän ainakin osaa pitää muijansa kurissa. Pieni tyrannius juuri naisiin tepsii. Siitä he pitävät. Rouva, joka ennen naimisiin menoaan oli jonkinlainen pieni laulajattaren alku, ei enää liiku missään, eikä koskaan heitä näe yhdessä ulkona…

— Hän on siis naimisissa?

— On, ja kovasti onkin. Paljon lapsia. Tohtori on oikein patriarkka vanhaa lajia luonteeltaan. Hänellä on muuten tavaton työkyky, isänmaallinen mieli. Sanalla sanoen hän on miesten mies joka suhteessa. Lisäksi mitä hauskin seuramies ja suuri naisten hurmaaja. Hänellä on suunnaton trafiikki…

— Ihmekös tuo, kun tohtori kahvittaa potilaitaan ja pitää heitä hyvänä, lisäsi Seipi pieni ilkeä väre äänessä, sillä hänessä oli jostakin selittämättömästä syystä heti herännyt epämääräinen vastenmielisyys tohtoria kohtaan.

— Sinä erehdyt, tohtori ei välitä naisista, vaikka naiset välittävät hänestä. Neiti Soroinen, jonka kanssa hän nyt on, kuuluu vähän niinkuin hänen perheeseensä. Kaikki minä tiedän. Hän asuu tohtorin sisaren, tuon ihmeellisen Kaarina Linnan luona. Tiedätkö, tuon rauhan-sanomalaisen, tuon naisasianaisen, tuon kasvissyöjän! Ehkäpä juuri tuo kasvatti-äiti on leikkauttanut tytön tukankin. Eikö se kuulu nais-asian säädöksiin sekin? Luulen, että tuo edistysmielinen täti on niistänyt hänen sielunsakin kynttilän. Vahinko! Hm, en hänestä oikeastaan enää välitäkään, olen katsellut häntä jo tarpeekseni. Olen osoittanut aivan selvästi hänellekin olevani intresseerattu hänestä. Ei mitään vaikutusta! Kuin kuva! Kuin kivipatsas! Luulen, ettei hänellä ole sydäntä, että hänkin on jo tuollainen emansipissa. Hyi saakeli. Mutta samapa se muuten. Peijakas! Katso, miten tohtorin ohimosuonet pullistuvat. Hän ei voi missään salata kiivasta luonnonlaatuaan. Hänessä on elämää, verta, voimaa! Mikä lehti hänellä onkaan kädessään? Jotakin hänelle harmillista siinä tietysti on. Katsos, täällä on samanlainen! Rauhan sanomain irtolehtinen! "Älä tapa!" No sen saatoin arvatakin. Nyt ymmärrän. Hän raivoaa sisartaan vastaan. Hän ei yleensäkään kuulu voivan sietää sisartaan. Ja oikeastaan olen minä aivan tohtorin kannalla siinä, etten pidä tuollaisista itsenäistä näyttelevistä naisista. Naisliike, naisliike, mikä aate sekin on: olla nainen! Yhtä hyvin voisin minä perustaa miesliikkeen. Ei, parempi on, että nainen vaikenee seurakunnassa. Tai puhukoon, jos hänellä on hyvin kauniit hampaat! Ei ole ihme, että tohtori on suutuksissaan. Veli tahtoo koota itsenäisen Suomen sotajoukon ja sisar on perustanut liiton hajoittaakseen sen. Se on mielenkiintoista, häh?

— Rauhan sanomat on hyvä lehti, virkahti Seipi hajamielisesti kuunnellen Vaskion rupattelua.

— Mutta katsopas! Täältä löydän vielä parempia, hörisi Vaskio kaivaen sanomalehtipöydän paperipinkasta esiin pari hektografeerattua arkkia. No enpä ole hullumpaa nähnyt. Enkö ole aina sanonut, että nämä kahvilat ovat oikeita kulttuuriarkistoja? Tarkastelepas tätä veliseni! Eikö maailma sitten nykyään ole pelkkien hullujen ja roskajoukkojen paratiisi? Saattaa siitä järkevän ihmisen otsasuonet pullistuakin. Hei kansalainen! Kas tässä vasta on valtiollinen julistus hienointa lajia. Vaskio luki ääneen:

'Herran kansan tasavallan perustuslaki.

I. Ihmiskunnan on keräännyttävä yhden korkeimman henkisen johtajansa
Jeesuksen ympärille ja vannottava uskollisuutta Hallitsija
Jeesukselle.

II. Perheet, kodit, ovat rauhoitettuja piirejä. Perheet ovat yhteiskunnan perusta. Perheet valitsevat edustajansa tasavallan neuvostoihin.

III. Nainen on yhdenvertainen miehen kanssa. Äiteys on yhteiskunnallinen toimi. Yhteiskunta huolehtii äideistä ja lapsista. Jokaiselle lapselle kuuluu äidin ja isän rakkaus.

IV. Kylät ovat yhteiskunnan toimintayksilöjä. Yhteiskunnalliset asetukset laaditaan ja virkailijat valitaan kylittäin.

V. Nykyisen yhteiskunnan kulkuneuvot: työpääoma, varapääoma ja liikenero vaihdetaan kaksipyöräiseen siirtämällä varapääoma voittoineen työpääoman ja liikeneron haltuun yhteiskunnalle, ja poistetaan korko.

VI. Maa y.m. kiinteimistöt, tarveaineet ja liikeneuvot ovat yhteiskunnan hallussa.

VII. Elintarpeet tehdään niin halvaksi kuin suinkin poistamalla välikädet ja yksityisvoitot.

VIII. Rahaa saa vaan hyödyllisellä työllä.

IX. Ihmisen totuudenkaipuulle avataan vapaa liikuntamahdollisuus.

X. Suurten ja pienten kansallisuuksien jäsenet nauttivat yhtäläisiä oikeuksia ja vapauksia. Kansa hallitsee itse itseään Hallitsijansa Jeesuksen tahdon mukaisesti ohjeenaan keskinäinen rakkaus, vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

XI. Kaikilla kansoilla on yhtä suuri valtakunta. Kaikkien valtakuntien kaikki rajat sulavat yhteen maapallon napapisteissä. Kunkin kansallisuuden hallussa on valtakunta yhtä suuri kuin maapallo, jota kaikki kansat hoitavat yhteisesti.

XII. Herran kansan tasavallan jäsenyyteen ovat oikeutettuja kaikki Jeesukselle kastetut, jotka täten kutsutaan käymään uuteen vapauden valtakuntaan sisälle. Tehkää portit korkeiksi!

Herran kansan tasavallan pienin palvelija

Topias Outari.'

Vaskio nauroi vatsaansa pidellen.

— Tuo profeetta on suuremmoinen! Ja tässä on vielä lisälehti edelliseen.

'Auringon säteitä pimeyden maahan.

Kaikki käy kuin itsemme tahtoo. Itse on Jumala. Jumala on itse. Olet Jumala. Et orja, et mitätön. Olet ääretön, kaikkivaltias. Auringosta tullut, aurinkoon palaava. Äärettömän pieni, äärettömän suuri. Ystäväni, mitä murehdit? Sinua painaa ääretön yksinäisyys. Mutta oletko todella yksin? Etkö ole yhtä kaiken kanssa! Kaikkien, jopa vihollistesikin tahto on omasi. Kaikki käy kuin itsemme tahtoo. Sanattomuuden meren pohjastakin löydetään tämä kallis helmi. Sinä, joka huokaat yksinäisyyden ja avuttomuuden yössä, tiedä, että niin olet tahtonut. Tiedä, että, jollet itse olisi tahtonut, eivät vanhempasi olisi sinua tähän maailmaan synnyttäneet.

Veljesi

Topias. Outari.'

— Ei, nyt minun täytyy ottaa päästäni kiinni. Edellisen plakaatin ymmärsin vielä jotenkuten, mutta tämä! Voi aikoja, voi tapoja! Miksi ei noita hulluja teljetä koppeihin? Ei järkeä, ei järjestystä missään!

— Tuollaisen profeetan sisäkalusto voi olla hyvinkin kaunis, ja onkin, sanoi Seipi hiljaisesti. Etkö huomaa, miten totuus ja valhe, nerous ja kyvyttömyys, henki ja aine taistelevat tuossa kaikessa ankaraa Jaakopin painiaan? Se on kunnioitettavaa. Ja ellei takerru puustaimeen, voi hyvällä tahdolla tuon tökerön ja avuttoman sekavan muodon alta aavistaa aineettoman ja suuren tulevaisuuden unelman. Aika on utopiojen… Ne puhkeavat nykyään esiin kaikkialta.

— Mahdottomuuksia!

— Eiväthän ne muuten utopioja olisikaan. Mutta ne herättävät ajatuksia, puhkaisevat mielikuvitukselle ja ihmisyydelle uusia uria. Tiedätkö, jos minä olisin keksijä, kuten sinä, niin alkaisin jo suunnitella keksintöjä tuota uutta valtakuntaa varten.

— Herran kansan tasavaltaa varten!

— Jos ei nyt aivan sitäkään varten, niin uutta rauhan aikaa varten ainakin. Ajatteles, jos kaikki keksimiskyky ja nerous, mikä nyt menee kielteisiin repimistarkoituksiin, käytettäisiin ihmiskunnan uudestaan rakentamiseen, mitä saataisikaan aikaan! Sensijaan että nyt keksitään tukehtavia kaasuja, pommeja, kaikissa elementeissä liikkuvia hirmuhävittäjiä, keksittäisiin suuria kastelukoneita, hallan poisjohtajia, vapautettaisiin leipäkysymys luonnon oikullisesta mielivallasta ja ihminen leipätyön orjuudesta, keksittäisiin varmuuslaitteet veden ja tulen vaaraa vastaan, keksittäisiin keinot, joilla surmattaisiin sukupuuttoon kaikki taudin-idut, voitettaisiin tuberkuloosi ja syöpä ja sukupuolitaudit, lyötäisiin vanhuuden ja kuoleman vitsaus… Sillä rahalla, mikä nyt joka hetki ammutaan ilmaan, voitaisiin lisäksi elättää, puettaa, kasvattaa, kouluuttaa, jalostaa koko maanpiirin kansat, poistaa kaikki kurjuus maailmasta, tehdä ihmiset aineellisesti turvatuiksi ja henkisesti vapaiksi…

— Sinähän oikein innostut! ihmetteli Vaskio. Saarnaat kuin paras pappi.

Seipi punehtui hieman.

— Lukisit sinäkin noita Rauhan sanomia, joita halveksit. Niissä on kaikkea tällaista. Ja ne ovat mielestäni oikeita asioita.

— Oikeita, oikeita! Mikäs siinä. Mutta kovin kaukaisia.

— Siinä lehdessä ei tosin ole päiväpolitiikkaa, mutta sensijaan herätteitä, aina jotakin varteen otettavaa. Aivan hiljattain oli siinä ehdotus, että kaikki maailman kansat hyväksyisivät yhden kansainvälisen kielen.

— Vanha juttu!

— Mutta ei tarpeeksi korostettu. Siitä täytyy myös kerran tulla tosi. Ajatteles, mikä voimain säästö! Kouluissa on oppiaineina vain oma kieli ja tämä toinen kansainvälinen. Yhden vieraan kielen ehtii oppia kuka hyvänsä ja koko maapallon ajatus, koko ihmisyyden nerous ja omatunto on sillä hetkellä kaikkien yhteisomaisuutta. Sillä kielitaitoisuus ei sinään vielä ole mitään kulttuuria, niinkuin nykyään vielä ollaan taipuvaisia uskomaan, vaan vasta se elämänsisältö, minkä kielitaitoisuus avaa ihmiselle. Se Gordionin solmu olisi tuolla iskulla aukaistu. Kunpa vain sovittaisiin kielestä. Millekään kansalliskielelle ei tietysti suoda tuota mahtavaa välittäjä-asemaa ja esperantot ja idot ovat monen mielestä teennäisyytensä puolesta vastenmielisiä, aivan kuin jonkinlaiset epäorgaaniset, kemialliset homunculus-kokeilut…

— Ottakaa Herran kansan tasavaltaan merkkikieli, sormipuhelu! nauroi
Vaskio.

— Parempi sekin kuin tämä sielullisen yhteisvälineen, tämä yhteisymmärryksen puute maailmassa.

— Mutta onpa sinulla, poika, harrastuksia! Kuka olisi uskonut! Ei sinun tilasi sitten vielä aivan toivoton ole. Ja minä kun jo aloin pelätä, että olisit jonkinlaisen mystillisen, elämänkielteisen maailmantuskan uhri…

Seipi ei vastannut. Hän jäi epämääräisesti ja näennäisesti välinpitämättömän näköisenä tuijottamaan siihen suuntaan, jolla tuo nuori vihreävaippainen tyttö joutui näköpiiriin. Pari kertaa sattuivat heidän silmänsä vastakkain ja kummallakin kerralla tunsi Seipi sisällisesti säpsähtävänsä. Niin lempeän surumielisellä ja samalla niin uhmaisan ylpeällä ilmeellä ei häneen vielä kukaan ihminen ollut katsonut. Ei kukaan niin omalla ja yksinäisellä katseella.

III.

Viljo Seiven päiväkirjasta.

Miten minä olen yksin! Simo on erinomainen toveri, mutta sentään en voi puhua hänelle kaikkea, mikä mieltäni askarruttaa. Hän nauraisi minulle liiaksi. Itsestäni en välitä, mutta on eräitä asioita, joille en soisi naurettavan. Simo nimittää minua uneksijaksi, huomaamatta ollenkaan, että hän itse on suurin kuvittelija, mitä maa päällään kantaa. Sentähden sovimmekin niin hyvin yhteen ja sentähden tiedän myös monen nauravan Simolle ja pitävän häntä tuulihattuna, hassuttelijana, turhan touhuajana. Sillä hänen kuvittelunsa on niin sanoakseni ulkopuolista, käytännöllistä laatua. Mutta minun! — Niin, muistutan todellakin liian paljon tuota vähäjärkistä aurinkoprofeettaa uskaltaakseni sen avomielisesti tunnustaa.

Minussa tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Mutta minusta tuntuu, että kaikkialla maailmassa tapahtuu jotakin samanlaista, jotakin suurta ja ihmeellistä. Minä, pisara, siru, atoomi olen vain heikko heijastus siitä. Mutta sama elämän virta, joka vyöryy läpi kaikkeuden, halki hengen ja aineen, ohjaa myös minun valtimoitteni tykintää. Onko suurempaa onnea kuin antautua sille, tuolle elämän kasvamisen hiljaiselle aavistelulle, kuuntelulle! Se kantaa korvaan kummallisia sointuja ja säveleitä sielujen kamppailun historiasta. Mitä se on? Etsiäkö totuutta ja elää hyvyydelle? Ollako ihminen tai tulla siksi? Se siinnyttää silmään näkyjä sopusoinnun kaukaiselta rannalta, jossa länsimaisen levottomuuden hyrskyävä vuo vaipuu itämaisen rauhan ikuiseen mereen.

Katselen elämää edelleenkin syrjästä, kiihkottomana, mutta en enää välinpitämättömänä. Olen ehkä liiaksi passiivinen, kuten Simo sanoo, mutta samalla olen levoton ja harras, kaipaava ja odottava. Ja samaa odotusta olen näkevinäni kaikkialla ympärilläni, sentähden en uskalla pilkata pienintä, mielettömintä ihanteen kurkoitusta ihmisrinnassa. Me olemme tottuneet pitämään hyvänä vain sitä, mikä on hyödyllistä, ulkonaisesti hyödyllistä, siksi me niin helposti nimitämme mielettömyydeksi sisäisen hyvän palvelusta, tuota hiljaista ja puhdasta, jota kuitenkin kaikki Itämaan viisaat ovat kumartaneet. Aarian kirjasto aukaisi silmäni sille. Ja nyt siinä valossa tajuan raamatunkin arvon, joka ennen niin räikeästi loukkasi käsitteellisiksi kouluutettujen aivojen rajallista ymmärrystä, niiden pientä, nykyajan pintapuolisella moraalilla kyllästettyä totuuden vaatimusta. Se on pohjimmaltaan Itämaiden kädenlyönti Länsimaille, ikuisen viisauden vuossadasta vuossataan salaperäisesti pisaroiva Fingalin luola keskellä hetken kuohuja, totuuden helman kaunis tarkoituksettomuuden tausta ihmisen tahalliselle, hänen heikkoutensa tukemiseksi rakennetulle tarkoitusperäisyydelle. Se, jolla on voimaa laskeutua elämän totuuteen kokonaan, hukkaa itsensä. Ja jolla on uskallusta etsiä sitä koko inhimillisyydellään, kadottaa tämän maailman. Mutta maailma voittaa hänessä suuren hengen. Joku Tolstoi on sen tehnyt. Hän olisi ollut rakas itse vanhan Intian jumaluudelle, joka haastaa:

"Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä ja turhan kunnian pyynnöstä, tyynimielinen onnessa ja onnettomuudessa ja kärsivällinen, joka tyytyväisenä tarkastelee elämätänsä, taltuttaa sydämensä, mielensä ja alistuneena minua avuksensa huutaa, se on Minulle rakas.

"Joka ei enää kuoleman maailmasta eikä maallisista murehdi, joka on niin vapaa, ettei häntä ilo, pelko tai viha horjuta, se on Minulle rakas.

"Jolla ei ole ennakkoluuloja, joka on puhdas, rehellinen, himoton, vapaa epätoivosta ja tykkänään kieltäytyy, täynnä kunnioitusta, se on Minulle rakas.

"Joka ei rakasta, ei vihaa, ei murehdi eikä himoitse, joka sisällisesti luopuu onnesta ja onnettomuudesta, se on Minulle rakas.

"Joka pitää ystävää ja vihamiestä yhdenarvoisena, jolle kunnia ja häpeä ovat yhdenveroiset, jolle kylmä ja kuuma, ilo ja suru ovat yhdenlaiset, mistään kiinni-riippumaton; joka kiitoksen ja moitteen suhteen on välinpitämätön, vaitelias, joka himojensa kautta ei ole mihinkään sidottu, ja lujatahtoisena Minua hartaudessa etsii, se on minulle rakas.

"Mutta joka juo elämän-antavaa viisautta, josta olen puhunut, täynnä eläväksi tekevää uskon voimaa ja jonka hartauden päämaali olen Minä, sitä Minä yli kaiken rakastan."

Miten suurta on tämä ikivanha vapauden unelma! Eikö ole aika jo siitä muistuttaa! Muistuttaa, että ihmisellä on tuo suuri synnyntäoikeus olla sisäisesti vapaa, olla tekemättä vastoin omaatuntoaan, olla tekemättä pahaa. Itsestään kirpoavat silloin ulkonaisetkin kahleet, valtion pakkoraudat, valheellisen tottumuksen kirous. Miten siihen enää voidaan pakoittaa sitä, jolle vapaus elämässä jo on kypsynyt kukkaansa: elämästä vapautumisen unelmaksi, hengen korkeimman saavutuksen ja kaiken tyhjiin raukeamisen erottamattomaksi renkaaksi, kuoleman onneksi, Nirvanaksi, joka alkaa samalla hetkellä kuin elämäkin ja johon arvaamattaan eräänä yönä aukee kuin kukan umppu avaruuden syleilyyn.

Niin, ei kellään ole oikeutta estää ihmistä vapautumasta tai pakoittaa häntä tekemään pahaa, ja pian ei kellään ole oleva siihen edes voimaa. Kun sielut heräävät…

Ihmishengen uudestisyntyminen on jo alkanut. Rauhan sanomista luen joka päivä tätä uuden ajan evankeliumia, joka ihmeellisellä tavalla yhtyy tuohon vanhaan ja joka on kuin balsamia sielulleni. Se kuiskii minun omaantuntooni uusia ihania käskyjä, jotka tahtoisin piirtää loimuavilla tulikirjaimilla taivaanlakeen:

Jos tahdot parantaa maailmaa, niin ala itsestäsi!

Jos tahdot olla vapaa, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla hyvä, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla todella suuri, niin säteile niinkuin aurinko hyville ja pahoille!

Jos tahdot olla sankari, niin kavahda tappamista, mutta älä pelkää kuolemaa!

Jos tahdot olla rauhan rakentaja, niin kokoa kaikki kansat renkaaksi murhaavaa tulta vastaan, niin ettei yhdenkään käsi nouse kostamaan pahaa pahalla, sillä muutoin ei pahalla ole milloinkaan loppua!

Parempi on tulla surmatuksi kuin itse surmata. Ja suurin sankaruus nykyaikaisessa sodassa on olla tappamatta.

Miten syvästi minä ihailen tuota naista, tuota Kaarina Linnaa, joka tällaista unelmoi ja tällaisia ajatuksia kylvää. Hän lausuu julki juuri sen, jolle itse turhaan olen etsinyt ilmaisumuotoa, hän hedelmöittää henkeäni joka päivä.

Monasti olen aikonut lähestyä häntä, pyrkiä tutustumaan häneen, mutta aina olen empinyt. Omaa heikkouttani olen peljännyt. Jos hänen aineellinen kuorensa olisi minun aineelleni vastenmielinen, niin jaksaisinko henkeni silmällä nähdä hänet enää niin kauniina kuin hän kirjoituksistaan päättäen on? Simo pelästyttelee minua aina vähän päästä. Vielä äsken hän pilkkasi ihailuani. Hän puhuu yleensä naisista tavalla, joka minua syvästi loukkaa ja murhetuttaa. Suuttuisin hänelle, ellen koettaisi häntä ymmärtää. Kuinka sanookaan intialainen viisauden kirja: "Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä… se on Minulle rakas." Ah, sinä suuri Minä, tule minun sydämeeni, verhoa lempeään huntuusi minun pikku-minäni!

Luulenpa tosiaan, että hourin samaan tapaan kuin Topias Outari. Miten Simo ivaisi minua jos hän oikein tuntisi minut. En uskalla paljastaa itseäni hänelle. Niin heikko olen. Sentähden vuodatan ajatukseni paperille. Ja miksi puhuisin hänelle asioista, joihin hän ei ole kypsä. Kallis neste vuotaisi maahan ruukusta, jossa sille ei ole tilaa.

* * * * *

Olen nähnyt ihmeen. Tuon Veran, tuon Oula Kuutin salaperäisen tyttären. Ja hän on Kaarina Linnan holhotti. Se on omiaan moninkertaisesti kiinnittämään mieltäni häneen. Miten kummasti elämänvirta minua työntää sinne päin. Onko tämä kaikki jonkun näkymättömän käden johdatusta?

Minä en himoitse naista, minä ihailen häntä. Varmasti on nainen hienompi, eteerisempi, herkempi osa ihmissielua. Ja sen täytyy astua historian ohjaksiin nyt juuri, kun miehen sielu julmissa teorioissaan laskelmallisessa murhanhalussaan ja myötätunnottomassa nerossaan on kehittynyt huippuunsa, josta se sortuu ilman naisen apuuntuloa. Ah, eikö ollutkin Enfantin aikoinaan oikeassa, kun hän etsi ihanteellista Äitiä seurakunnalleen!

Miten ihmisen elämä on lyhyt ja miten kehitys on pitkä. Jos on totta, mitä eräs Aarian oppi-isistä vakuuttaa, että me ihmiset käytyämme läpi jo edenismin, viileyden, patriarkaatin ja barbarian tilat, yhä vieläkin elämme ihmiskunnan lapsuuden ajassa ja että nykyiseltä sivilisatsionin asteelta pääsemme vasta "garantismiin", joka tarjoo vain sääntöjä, takeita ihmisten onnellisuudelle, ja että se taas johtaa "sosiantismiin", jossa itsekkäisyys vasta alkaa hävitä, ja että sen ajan takana vasta häämöittää "harmonismi", jolloin ihminen on vapaa, niin onpa matka edessämme huimaavan pitkä! Mutta ihanteen aavistus, vertauskuva on jo olemassa. Ihmisluonto on taas valmis vyöryttämään vähemmäksi yltään aineellisuuden raskasta taakkaa. Ja tällä kertaa on maailman synnin varmaankin ottava päälleen ei Jumalan Poika, vaan Jumalan Tytär. Hän on raoittava meille luonnon salaisuuksien huntua uudelta puolelta ja avaava tieteelle, taiteelle ja uskonnolle, järjelle ja rakkaudelle uudet mysteeriain kentät vallattaviksi.

* * * * *

Miten minusta vielä äsken tuntui, että minun pitäisi elää hyvyydelle ja etsiä totuutta kaikissa elämän erilaisissa muodoissa, niinkuin Kaarina Linna! Nyt minulla on vain yksi yksinkertainen päämäärä: palvella kauneutta, jonka nimi on Vera, Vera! Vera! Sinun vuoksesi melkein unohdan, että minulla on ollut onni tutustua myös pitkien viikkojen salaisen ihailuni esineeseen: Kaarina Linnaan. Ei, hän ei ollut mikään sellainen strindbergiläisen naisvihan esiinhaltioima ja pannaan julistama naishirviö-tyyppi, jolla Simo minua peloitteli. Hän oli oikea ihminen, ei tuollainen touhuava, eteenpäin nyrkkeilevä yhteiskuntakone, jollainen on minulle kauhistus, vaan hiljainen ja syvä, täysin sopusoinnussa tarkoitusperänsä kanssa. Hänessä on enemmän ajatusta kuin käsitteitä, enemmän viisautta kuin älyä, niin luulen. Hänen suuret, harmaat silmänsä ovat miettiväiset ja vähän surumieliset ja koko hänen olennossaan on jonkinlaista lapsellista ujoutta ja elämän orpoutta kuvastava piirre, joka ilman tuota tyynen otsan selkeytynyttä tasapainon kaarta antaisi hänelle melkein avuttoman ilmeen. Hänen voimansa on kokonaan sisällistä laatua ja siitä minä pidän. Minä kiitän sinua, Kaarina, siitä, ettet särkenyt ihannettani, mutta enemmän vielä kiitän sinua siitä, että annoit minulle Veran.

Vera, sinä olet jumaluus itse, salaperäisyys, moninaisuus ja yhtenäisyys, täydellisyys, jonka edessä kysely hyvästä ja pahasta lakkaa. Sinä sanot rakastavasi pahuutta ja eläväsi valheessa, mutta minusta sinä olet hyvyys ja totuus. Niin on kauneutesi minut hurmannut.

En tunne enää itseäni. Mihin on minun kansanvaltaisuuteni hävinnyt? Sinua katsellessani teen eron ruhtinaiden ja roskaväen välillä. Tyrannivallan rikkilyödystä komeudesta tahtoisin säilyttää viimeiset keisarilliset vaunut sinua varten, jotta sinun pienen, jalokivin soljitellun jalkasi ei tarvitsisi astua samaan lokaan, jota rahvas polkee.

Sinä olet minun syntini ja autuuteni, Vera! Ensimäisen kerran elämässä on toinen ihminen minut kokonaan vallannut.

Miten kaunis sinä olet! Minkä näköinen, en tiedä! Minusta tuntuu, että sinulla on siniset hiukset ja vihreät silmät. Sinun jokainen liikkeesi olisi kuvanveistäjän ikuistamisen arvoinen.

Sielustasi tiedän vielä vähemmän. Sinä olet Aasian arojen vaarallinen ja nukkuva kissaeläin, julma ja pyhä kuin Ganges-virta. Sinusta uhoaa jonkinlainen lempeä anarkia, maailmaasyleilevä, myötätuntoinen melankolia, joka riisuu minulta voiman. Laki ja käskyt lakkaavat sinun läsnäollessasi. Ei mikään pidä paikkaansa sinun suhteesi. Sinulla on lupa kaikkeen. Olet niin kaunis!

Ehkäpä olet tullut tielleni siksi, että oppisin rakastamaan elämää koko laajuudessaan, uskomaan kaiken pyhään yhteyteen. Ja elämä, kaikkeus, olet sinä, Vera!