IV.
— Mikä suo minulle kunnian nähdä niin harvinaista vierasta kuin sinä? hymyili Kaarina veljelleen viitaten häntä istumaan.
— Arvannet kyllä, ellet vielä ole kadottanut kaikkea järkeäsi, jota kyllä pahoin pelkään, mikä on syy, sanoi tohtori Linna pahaa-ennustavalla äänellä.
— Niin, arvaan, että se on joku epämiellyttävä asia, jokin moite, sillä muunlaista sanottavaa ei sinulla vielä koskaan ole minulle ollut, virkahti Kaarina hiljaisesti ja surumielisesti.
— Totta puhuen, minä häpeän olla veljesi, kantaa samaa nimeä kuin sinä. Sinä olet tehnyt siitä hulluinhuoneen nimikilven, hysteeristen, edesvastuuttomain naisten ja yhteiskunnan rappio-ainesten tunnussanan! Tiedätkö, kyllä jo menee liian pitkälle, että sinä rupeat painattelemaan ja levittelemään kansanvillityslehtisiä ja kutsumaan kokoon rauhankonferensseja, ikäänkuin olisit vähintään joku Wilson!
Tohtori käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa kädet housuntaskuissa.
— Et sinä noin raivostunut yhdestäkään sodanjulistuksesta, et pitänyt niitä villityksenä.
— Sota on paha, mutta valitettavasti välttämätön paha.
— Miksi sinun mielestäsi välttämätön?
— Siksi, että paha yleensä on yhtä välttämätön kuin sinun mielestäsi hyvä. Se kuuluu maailmanjärjestykseen, jonka syvin, pohjimmaisin periaate piilee vastakohtaisuudessa. Kaikki edistys on taistelulla voitettava. Ei voi ajatella mitään kehitystä ilman sotaa, ei mitään todellisia luonteita ilman sitä.
— Sen on muututtava henkiseksi. Tappamistavan täytyy voida hävitä ihmiskunnasta ja se häviääkin vielä…
— Kuule, Kaarina, sanoi tohtori istuutuen ja muuttaen äänensä alentuvan tuttavalliseksi, jos minun periaatteihini ei kuuluisi olla puhumatta naisten kanssa periaatteista ja yleensä mistään järkevästä, niin olisin jo aikoja sitten todistanut sinulle kaikkien sinun elämänpyrintöjesi mahdottomuuden ja juurettomuuden. Niin, ne ovat epänormaalisia ja suvun heikontumisviettiä todistavia ja siihen viepiä. En epäile tarkoitusperiesi rehellisyyttä, mutta kaikkine hentomielisine parannus-houreinesi olet luvalla sanoen ihmiskunnalle ja kansallesi vaarallinen ja turmiollinen olento, joka minun velvollisuuteni ihmisenä ja lääkärinä, kansalaisena ja läheisenä omaisena olisi toimittaa turvallisempaan paikkaan päähänpistojaan lietsomaan. Minä vakuutan, että sinun kaltaisesi sielullinen sairaustapaus taivasta hipovine kuvitelmineen ei ole minun praktiikassani aivan tuntematon. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi. Mutta heidän ei sallita lähetellä kiertokirjeitä virastoihin ja yhdistyksiin ja kahviloiden pöydille, niinkuin sinä teet. Etkö sitten ollenkaan itse huomaa, että teet itsesi naurettavaksi ja pilaat menettelylläsi hyvätkin asiat? Älä tapa! Älä tapa! Tuonhan me kaikki tunnemme. Mutta eihän tarvitse silti jäädä tuijottamaan siihen kuin idiootti, ulottaa sitä aina eläinkuntaan asti, niinkuin sinä teet, napostella siltä pohjalta heiniä, riisinjyviä, puhtaaksi viljeltyjä vesiherneitä ja ylläpitää kasvisruokalaa, joka ei kannata ja jossa pilataan ihmisten terveys. Lääkärinä tiedän, että täytyy olla tehnyt kovin paljon syntiä ennenkuin ihmisparan vatsa ansaitsee tuollaisen rangastuksen. Normaalille, terveelle ihmiselle se on epäoikeudenmukainen ja usein sopimaton. Tämä asian käytännöllisestä puolesta. Sen aatteellisesta puolesta ei kannata edes puhua, se on naisellisen epäloogillisuuden tyypillinen hedelmä. Elämän, vaikkapa vain orgaanisen elämän hävittämistä, siis surmaamista, ei voi koskaan välttää. Tai missä on raja? Minä tiedän, että sinun talosi on kärpästen ja muiden basillinkulettajien ja pörriäisten paratiisi: niitä ei siellä tapeta, mikäli olen kuullut. Eikä tietysti muitakaan syöpäläisiä.
Tohtori hymyili kylmän hupailevalla ivalla.
— Ja tällä siivottomalla tempulla luulet päässeesi ideasi juuriin! Niin, basillinkulettajat säästät kyllä, mutta mitä tahdot tehdä itse basilleilla? Säästät tietysti nekin, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet osaa tehdä parempaa. Mutta meidän lääkärien koko altruistinen elämäntehtävä uusimpana aikana on perustunut pääasiallisesti voitokkaaseen taisteluun mikroobeja vastaan. Tuon silmin näkymättömän biljoona-elämän tuhoamiseen perustuu ihmiskunnan elämä ja toivo, sen terveydellisten suhteiden kohoaminen ja sen henkisen voiman säästö. Me ihmiset menestymme kuten muutkin eläimet vain tappamalla tieltämme pois meille vahingollista elämää. Aate, josta ei voi toteuttaa kuin pienen alku tyngän, jonka noudattamisessa ei voi olla rehellinen, perinpohjainen, johdonmukainen, on siveelliseksi ohjenuoraksi kelpaamaton. Saman tuomion voisi lähemmin asioita tarkastellen langettaa kaikesta sinun pakkomielteistäsi, joita tietysti itse luulet ihmiskunnan johtaviksi aatteiksi: maailman yksikielisyydestä, valtion lapsenhoidosta, samanlaisesta arvonimestä naidulle ja naimattomalle naiselle ja mitä ne kaikki ovat! Ne ovat löyhämielisiä ja typeriä rappeutumisteorioja, jotka johtaisivat tyhjyyteen ja perikatoon, elleivät ne sitä ennen luhistuisi käytännölliseen mahdottomuuteensa aivan kuin Tolstoin sukupuoli- tai -puolettomuusopit ja puhtausihanteet. Niin, niin, tietysti kannatat niitäkin! No, sinä olet jo kautta maan tunnettu hupsutteluistasi ja nuo sinun vapaamuurarisalaseurasi jäävät kyllä omaan arvoonsa. Niistä en sano mitään. Mutta tämä uusi "cymbalum mundi", tämä Rauhan sanomain rauhan liitto! Etkö käsitä, että se on liian rohkeaa peliä. Tunkeutua suurpolitiikan alalle, josta et ymmärrä yhtään mitään! Ja noilla valteilla! Nyt juuri kun on toimittava aivan päinvastoin! Nyt juuri on meidän koottava kansa yksimieliseen puolustusasentoon, saatava omat sotavarustukset. Tuhannet ihmiset työskentelevät par'aikaa sen puolesta henkensä uhalla. Ja sinä, sinä uskallat… Suomalainen sotaväki on päivän polttavin kysymys. Niin kauan kuin meillä ei ole sitä, ei Suomi mahda mitään.
— Ja mitä mahtaisi se, vaikka sellainen olisikin? Ei mitään.
Kourallinen ihmisiä, äkkiä kokoonhaalittu asevarasto vuossatoja
varustautuneita valtiomahteja vastaan! Voimain haaskausta!
Järjettömyyttä!
— Sinä unohdat, että meidän tällä hetkellä on taisteltava muutakin kuin ulkonaista valtiomahtia vastaan, että meidän on taisteltava paitsi valtiollisen itsenäisyytemme myöskin sisäisen järjestyksemme ja turvallisuutemme puolesta anarkiaa vastaan, että meidän on lakattava olemasta epäjärjestynyt ja veltto rosvovaltio, jos kerran rohkenemme tavoittaa vapauden kruunua. Meidän täytyy pyrkiä vapaaksi samalta tasolta kuin kaikki muutkin. Miten kehtaisi Suomen kansa tällaisena tulla vaatimaan vapautta muiden kovasti koeteltujen ja sankarillisesti uhrautuneiden kansojen rinnalle, kansa, joka mieluummin suutelee ruoskaa kuin raaskii hellittää kalleista hengistään ainoatakaan, kansa, jonka miehet eivät enää viitsi tehdä työtä, silloin kun muualla maailmassa ponnistetaan yötä päivää, ainoastaan maata ja tulla syötetyiksi kalliilla palkoilla kuten laiskat sotamiehet, jotka he nähtävästi ovat ottaneet esikuvikseen, kansa, jonka naiset ilomielin synnyttävät äpäröitä sitä tallaavalle viholliselle raakavoimalle! A propos, viimeinen Suomen naisia koskeva uutinen on se, että he ovat kutsutut, lakkolaiset nimittäin, toverien turvaan — sotalaivoille. Kauniita turvapaikkoja todellakin! Sotalaivat ovat nyttemmin siis enää vain kelluvia porttoloita. Siitä nyt näet, mihin vie tuo jalo rauhan-aate. Tai kenties ei sinun kannaltasi tässäkään ilmiössä ole mitään moitittavaa!
Tohtorin äänessä oli viiltävä sävy ja hänen pienet silmänsä katsoivat
Kaarinaan kuin pistävät neulat.
— Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja hävittämistarkoituksiin.
Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi taas kiivaasti kävelemään.
— Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi! Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat kansansa kohtaloa!
— On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä sillä tavoin, ase kädessä!
— Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että yksilöt ovat uhranneet omansa!
— Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi koko ihmiskunnan pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla! Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra 1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta, mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään, että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…
— Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan, hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa…
— Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen rikollisuus nurkumatta.
— Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.
— Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen onnellisempaan elämään.
— Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta…
— Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti. Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin päältään…
— Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori. Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti, pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä! Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat! Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.
— Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi. Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana. Ja sinä tunsit hänen luonteensa.
— Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö, sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös, Kaarina, — tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, — ymmärrä minut oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi, oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta. Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty, jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme, omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.
Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään. Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista sisarusten kesken.
Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.
— Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin…
— Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää, sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin, ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on, että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään, ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja, jotka eivät saa epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle, aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat, väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys, tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi. Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi, että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää…
— Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään siveellistä merkitystä.
— Ei, mutta sitä suurempi käytännöllinen. Pääasia yhteiskunnalle on, että rikos jää tekemättä. Järjestäjänä ja viettien suistajana on kirkko ollut erinomainen laitos. Ja on vieläkin. Liian aikaista on vielä ruveta kaatamaan sitä, niinkuin sinä, Kaarina, yrität. Kehittynyt ihminen ei tietysti tarvitse niin kouriintuntuvaa ja karkeaa himojen suistajaa, hänellä on muita pidättimiä, sitäpaitsi on hän tavallisesti liian hyväpäinen tehdäkseen rikosta, jonkun hairahduksen, jonkun paheellisuuden hän voi korkeintaan kustantaa itselleen. Mutta suurin osa rahvasta, tuokin jumalasta niin vapautunut sosialistiparvi olisi varsin hyvin vielä kirkon tarpeessa tai paremmin sanoen — kirkon kurin.
— Sinä puhut kurista, kun on kysymys vakaumuksesta, omantunnon vapaudesta.
— Ei kirkko ole mikään omantunnonvapauslaitos…
— Sen pitäisi olla, jos se olisi oikea. Ei suinkaan sille myöskään ole sopivaa olla mikään poliisilaitos. Miksi ei valtio ota ylläpitääkseen kuria? Sille se paremmin kuuluu.
— Kirkolla on ympäri maapallon taivaalliset sotajoukot aina käytettävissä. Suomen valtiolla ei ole minkäänlaisia, naurahti tohtori. Anna Suomen valtiolle oma sotaväki, niin kyllä kuri saadaan aikaan, sinä rauhan enkeli, sinä ihana epäjohdonmukaisuus, jonka nimi on nainen! Tiedätkö, Kaarina, jos minä nyt olisin nainen, niin häpeäisin minä sitä todellakin. Sinä olet elämäsi ijän tahtonut naisten valtiollista äänioikeutta. Se on saatu. Ja katso nyt, miten nuo "edeltäjämaan" äänioikeutetut naiskansalaiset käyttäytyvät! Voitko enää väittää, että he, vihollisen sotaväen lutkat, ansaitsevat kansalaisoikeudet? Se oli liian aikaista sekin. Mutta tämä aika avaa silmät.
— Aina sinä palaat sortamaan naisia. Miksi? Etkö sinä yhtä hyvällä syyllä voi hävetä olevasi mies! Miten te itsenäisyys-miehet kehtaatte vaatia maailmalta valtiollista riippumattomuutta, kun teidän joukossanne on kuitenkin niin paljon siivotonta, väkivaltaista roskajoukkoa, joka käyttäytyy häpeällisesti juuri itsenäisyyden kynnyksellä!
— "Te itsenäisyys-miehet!" Miten sinä puhut? Keitä tarkoitat? Sosialistit kannattavat väkivaltaisuuksia, ei muut, ja he eivät ole itsenäisyys-miehiä kuin silmän lumeeksi. Tee toki ero eri ainesten välillä!
— Sinäkin otat kaikki naiset noin vain summamutikassa.
— Sosialismi on tämän maan onnettomuus!
Tohtorin silmävalkuaisissa oli kiihkeän valkea välkähtely.
— Sinä katsot asioita liian yksipuolisesti, virkahti Kaarina. Sinulla on pinttyneitä ennakkoluuloja, siinä kaikki. Sinä halveksit sosialisteja. Porvarit ovat tähän asti hoitaneet yhteiskuntaa. Millainen se on? Huono, mätä, valheellinen, täynnä vääryyttä ja kurjuutta. Jos sosialistit repivät sen alas, entä sitten? He rakentavat sen taas omalla tavallaan. Antaa heidän koettaa!
— Tuhatvuotista kulttuurirakennusta repiessään he heittävät pois arvokkaan arvottoman mukana. Se on korvaamaton vahinko!
— Samoin sinä halveksit naisia, jatkoi Kaarina, siksi että sinä olet tottunut asumaan miesten rakentamassa maailmassa, jonka he ovat laatineet omaa mukavuuttaan silmällä pitäen. Miehet ovat tähän asti hallinneet maailmaa. Millainen se on? Näet itse. Täynnä murhaa, sotaa, raakoja valtiosäädöksiä, eläimellisiä perimätapoja, sukupuoli-sortoa. Naisia on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa. Antaa heidän koettaa järjestää ihmiskunnan asioita, päästä maailmanhallintoon mukaan. Sittenhän nähdään. Huonommaksi se ei siitä ainakaan käyne. Heidän ensimäinen vaatimuksensa on oleva ikuinen rauha.
— Väärä mielikuva, hymähti tohtori. Naiset ovat aina kaikkina maailman aikoina olleet julmempia kuin miehet, verenhimoisempia, puolueellisempia kuin miehet. Naiset ovat yllyttäneet miehiä sotiin. Siihen he vain sopivatkin, kulissintakaisiksi kansalaisiksi.
— Ja kuitenkin he ovat kelvanneet kansojen hallitsijoiksikin, nauroi Kaarina. Mikä erinomaisen johdonmukainen piirre teissä miehissä! Ei, juuri tuon kulissintakaisen täytyy väistyä korkeampien ja puhtaampien siveyskäsitteiden tieltä.
— Kyllä tiedetään teidän emansipeerattujen naisten paratiisi-unelmat. Ne ovat samat kuin sosialistien: ei mitään työtä ja paljon palkkaa. Miehen pitäisi elättää heitä kuin ennen, olla kohtelias heille kuin ennen, suojata heidän heikkouttaan ja heillä pitäisi sentään olla voimakkaamman oikeudet, yksinäisinäkin ja elätettyinä samat tai ehkä korkeammat palkat kuin miehellä, joka pitää huolta koko perheestä, turvaa heitä…
— Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan, keskeytti veljensä Kaarina. Et tunne edes naisasian aakkosia. Mutta aika on kyllä, että nainenkin jo tuntee oman voimansa ja tulee toimeen omillaan! Sillä millä tavoin on mies turvannut tuota heikkoa naista? Tekemällä hänestä sukupuolieläimen, usein prostitutsionin uhrin, palkkaamalla hänet omia itsekkäitä tarkoituksiaan palvelemaan, yhteiskunnassa, kodissa, kadulla… Ja naisia varten on teillä kuitenkin aina ensimäiseksi tuomio valmiina. Äskenkin panit yksinomaan naisten niskoille koko sota-ajan siveettömyyden.
— Suomalaisten sekaantumista venäläisten kanssa ovat harjoittaneet juuri Suomen naiset, se sinun täytyy myöntää.
— Kuka heidät on johtanut siveettömyyden poluille? Suomen miehet. Ja silloin kun se tapahtui heidän kanssaan, ei kellään miehellä ollut siitä moitteen sanaa. Ei myöskään ole nähty mitään pahaa siinä, että Suomen miehet aina ovat hyvinkin läheltä ihastelleet venäläisiä naisia, irrallisesti ja edesvastuuttomasti, että venäläisten baletit ja taide-esitykset ovat olleet heidän parasta herkkuaan, että venäläiset näyttelijättäret, laulajattaret, upseerinrouvat ovat olleet heille halutuinta tavaraa, ja että salaiset Venäjän matkat ovat olleet heidän synnillisten mielitekojensa ärsyttävin huippu. Mutta mies kulkee seurauksista vapaana. Kuka tietää miesten hairahduksista?
— Yhdestä Suomen miehestä ovat aikakirjat kyllä todenneet tämän hairahduksen. Mutta hän saikin osakseen kansakunnan tuomion.
Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.
Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä, syyttävinä.
Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.
— Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! Sinä olit silloin se kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun olisi pitänyt olla sitä!
— Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!
— Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä, jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet päivän valoa…
— Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.
Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.
Keskustelu katkesi.
— Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä, mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.
Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.
— Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.
— Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta, kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat selvät, teoriassa ja käytännössä!
— Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus! Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!
— Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja isänmaallisuutta.
— Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!
— Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.
— Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?
— Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen, Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen. Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita. Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia, ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara, tai miks'ei vaikka juutalaisuutta… Jos minusta riippuisi, surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!
— Hiljaa! Muista Veraa!
— On kysymys asioista ei ihmisistä.
— Venäjällä on ihmisluonto rikasta ja jaloa ainesta. Olosuhteista on voinut riippua sen nurja muotoilu. Mutta arvostele parhaimpain älä huonoimpain saavutusten mukaan. Mistä muusta kansasta olisi voinut nousta joku Metschnikov, joku Tolstoi, nuo suur-inhimillisyyden ensimäiset tulenpatsaat…
— Ex oriente lux! tarkoitat, sanoi tohtori ivallisesti.
— Niin juuri. Länsimainen formalismi ja koneellinen maailmankatsomus kaipaa itämaisen hengen syleilyä luodakseen uuden tulevaisuuden ihmisen.
— Venäläiset ovat mädäntyneet ennenkuin he ovat kypsyneet. Ja ihminen perii rotu-olemuksensa ruumiillisesti ilman mitään hengen syleilyä. Sitäpaitsi voi suurena pääsääntönä perimysteoriassa pitää sitä, että ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet.
Kaarina aikoi vastata jotakin, mutta hillitsi itsensä.
— Ihmiskuntaa voi jaloilla ajatuksilla kasvattaa, virkkoi hän sitten verkalleen.
— Jos niin sanotut ihmiskunnan parantajat ovat yleensä sinun kaltaisiasi, niin on heillä hyvin pienet mahdollisuudet parantaa ihmisiä. Minut sinä teet suorastaan huonommaksi. Sinulla on ihmeellinen kyky keksiä ja lausua epämiellyttäviä asioita. Sinä ärsytät minua aina, panet aina vastaan, käännät parhaat ajatukseni kieropeilin irvikuviksi ja koetat ikäänkuin vähentää minun itseluottamustani. Näverrät ja nälvit tuolla näkymättömällä, kiusoittavan kiltillä tavallasi persoonaani ja aatteellista pohjaani. Puhut asioista, joita et ymmärrä, joita naiset yleensä eivät voi ymmärtää. Ja jos sinulle selittää jotakin, on se kuin heittäisi vettä hanhen päälle, kuin puhuisi seinälle. Tiedätkö, Kaarina, tulin luoksesi puhuakseni sinulle vakavasti, vaientaakseni sinun julkisen hupsuttelusi, sillä se on isänmaalle vahingollista. Pyydän sitä vielä sinulta vakavasti, vaadin sitä. Lopeta rauhan liiton toiminta!
— En.
— Kenties luotat Kuutin apuun.
— Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.
— No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin hänen tyttärensä holhooja.
— Äidin määräämä.
— Hm. Tyttö-parka muuten!
— Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun ohjelmaasi.
— Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä, muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi. Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.
Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä edessä.
— Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan, sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena Näkkiä? Omaa sisartasi — ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani olisit nyt — sukurutsaaja! Sinä, niin!
— Vaiti! Vaiti!
Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi, kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi:
— Vaiti!
Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen. Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän jankutuksen raukaisevaa inhoa.
— En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle, niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin, silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle itsesi ja — rakastettusi etuja silmällä pitäen…
— Pentti!
Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.
V.
Kaarina Linna muisteli lapsuuttaan. Noin juuri kuin veljen oli joskus kauan, kauan sitten soinut hänen korvissaan isän ääni, kovana, itsevaltiaana, musertavana ja — vastavoimaa herättävänä. Äitiään hän enää tuskin muisti. Äiti oli kuollut hänen yhdeksännellä ikävuodellaan. Jotakin hienoa, pientä, pehmeää, hiljaista, mielikuvallista, unelmallista oli jäänyt hänestä mieleen. Ja vanha, uskottu palvelija, Annastiina-muori kuiski joskus salaa lapsen korvaan äidin muistoa kuin satua tai muinais-ajan tarinaa. Liian kovasta elämän kuormasta oli äiti murtunut. Eivät kestäneet hennot olkapäät niin suurta surun taakkaa. Paha oli isä ollut hänelle, liian suuri, liian julma!
Ehkä se oli luulottelua. Metsäherrasta oli aina käynyt kansan keskuudessa kummallisia puheita. Paholaisen kanssa oli ollut liitossa. Ja sininen tuli oli höyrynnyt suusta kuolinvuoteella…
Metsäherra oli kova herra, hurja herra. Tuli metsältä saappaat savessa ja veressä ja komensi polvelleen tyttöjä ja eteensä pirtukannun. Kun tuli se pää päälle. Muuten oli hän synkkä, likipääsemätön. Hänellä oli kova haltia, kuten maalla sanottiin. Ennenkuin hänen hevosensa ajoi pihalle, näki ja kuuli talonväki jo tuntia ennen hänen tulonsa. Ja kuolemansa jälkeen nähtiin hänet kahden kynttilän ääressä karttapöytänsä luona monta monituista kertaa. Vielä useammin nähtiin hänen haamunsa vinnillä, tyttövinnillä, sieltä kuului myös silloin tällöin revolverinlaukauksia niinkuin metsäherran eläissäkin, kun hän browningillaan lasketteli ilopamauksia, piloillaan säikytelläkseen tai mustasukkaisuudesta tai juoppohulluudesta, kukapa sen niin tarkkaan tiesi. Varmaa vain oli, että talossa kummitteli vielä vuosia jälkeen metsäherran kuoleman. Kerrankin oli talon suuri sali ollut vuokrattu kansakoulujen kesäsiirtolaksi ja kaikki hoidokkaat olivat yht'aikaa unestaan heränneet revolverinlaukaukseen, joka kuului ylhäältä vinttikerroksesta. Järjellistä selitystä ei asialle parhaalla tahdollakaan saatu.
Näihin aikoihin oli Kaarina jo koulutyttö, kaupunkilainen, ja kotitalon huhut yltivät vain silloin tällöin hänen korvaansa kuin joku särähtelevä, vedenalainen kellojen soitto jostakin aaltoihin vajonneesta muistojen maailmasta.
Mutta isän eläissä kotona ollessaan oli hän itsekin kuullut samantapaista. Irralleen päästettyjen viettien ja aivokummitusten peikkomaista temmellystä! Ja silloin hän tiesi aina kyllä syyn. Oli asioita, jotka kuuluivat perhesalaisuuksien historiaan ja joita myöhemmiten vanhan keittäjättären erottua toimestaan ei tiennytkään kukaan muu kuin Stiina-muori, metsäherran imettäjä, ja Kaarina, jolle muori kertoi kaikki. Niin, silloin aluksi, kun vinniltä alkoi kuulua outoa kuisketta ja kuhinaa, läimäyksiä ja nyyhkytyksiä, mikä aika nuoren Kaarinan elämässä! Hän tavoitti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Näki salaperäisiä ilmeitä, vainusi vihjauksia. Näkin Eeva parka! huokailtiin. Viskeltiin myös rumia, vihaisen vihlovia letkauksia.
Eeva katosi kotoa. Ilmestyi Helsinkiin, missä Kaarina kävi koulua. Hänelle osoitettiin, sanottiin — kuka osoitti ja sanoi, sitä hän ei enää muistanut — tuossa, tuossa, tuo tyttö, tuo kalpea ja hontelo, tuo hapansillinaamainen, tuo nyppyläotsainen, työntää pientä lastenvaunua, se se on! Näkin Eeva! Hän! Niin, hän, josta ei voi, ei saa puhua! Jonka ympärillä kiertää häpeä. Myrkyllisenä kaasuna kaartaa Kaarinankin…
Tunsi Kaarinakin jo kaukaa. Pelkäsi. Mitä? Sitä hän ei tiennyt. Jotakin salaperäistä, kauheaa, omituista, poikkeuksellista, josta ei saa puhua ääneen, jolle piru nauraa…
Mutta aina vain kohosi ääni hänen kuuluvilleen:
— Eeva käy silityskurssissa! Eeva voi hyvin! Eevalle maksetaan! Ja outo ahdistus hiipi aina silloin hänen kurkkuunsa, salpasi hengityksen.
Sitten kaikki taas katosi näkymättömiin, kuulumattomiin, hävisi jonnekin olemattomaan unhoon. Suurkaupungin laineet huuhtoivat pois Eevan. Kuolema korjasi isän…
Sitten… Paljon, paljon myöhemmin. Joku sanoo taas… Kuka? Ei kukaan. Tuo, tuo kaunis Helena Näkki, tuo kahvilatarjoilijatar, on kotoisin sieltäpäin, äitinsä puolelta… Ah, miten koskee, salpaa henkeä! On. On. Isän näköinen! Nuo välkkyvät valkuaiset, nuo, joita ei ole Kaarinalla, ne on hänellä, tuo suu, tuo otsan kaarre! Ah! Täytyy käydä häntä lähelle, kiertää, kaartaa, kauan katsella… Minkätähden? Ei vihasta, ei katkeruudesta, ei edes pelkästä uteliaisuudesta, ei säälistäkään, vaan jostakin suuremmasta; niin, myötätunnosta. Sisar-parka! Sisar-kulta! Vaistomaisesti veivät Kaarinan askeleet aina hänen lähettyvilleen. Ja silloin! Silloin näki hän myös veljensä välähtelevät neekerisilmät, tulisen himosielun hänen lähellään, pyytämässä, pyydystämässä… Niin, ei kenkään tiedä siitä. Ei kenkään tiedä, mitä Kaarina silloin teki: ei tuo outo sisar ei tuo vieras veli! Mutta he jäivät sisareksi ja veljeksi. Se oli pääasia. Ja kumpikin ehkä vihasivat Kaarinaa. Vihasivat niinkuin isä ennen muinon äitiä. He olivat isästä kotoisin, he molemmat!
Miten sanoikaan äsken veli: Ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet. Niin, kai siinä oli perää. Mutta ilman veljeä olisi Kaarina ehkä hairahtunut pitämään itseään hyvänä, niinkuin tekivät ihmiset, jotka eivät häntä tunteneet. Hän yritti olla hyvä, senverran oli siinä perää. Tuon pyrkimyksen, tuon itsensä voittamisen halun oli hän saanut jo lapsena ja juuri sen silmittömän kiivauden vastapainoksi, joka isässä ilmeni. Kun hän, Kaarina, kerran tulisi suureksi, niin hän ei koskaan noin alentaisi itseään. Hän ainakin olisi aina tyyni, epäitsekäs, jalo, ymmärtäväinen, kavahtaisi tuottaa kärsimystä kelleen. Tämä ajatus syöpyi häneen monien tuskien hinnalla ja hän pani tosiaan tähän ajatukseen koko tahdonvoimansa, aina kun nuorempana ärsytetyksi tullen mustat perintöveret pakkasivat sumentamaan hänen sielunsa selkeyttä. Täten oli hän vähitellen saavuttanut uuden kirkastetun luonnon, eikä hän enää olisi muistanut edes arastella tuota synkkää sukuperintöä, ellei hän joskus olisi tavannut veljeään. Kummallista! Ei kukaan muu ihminen koko maailmassa, ei pahin solvaus, ei verisin vääryys, olisi saanut häntä kadottamaan lempeää, ihmisymmärtäväistä mielen tasapainoa, ainoastaan tuo läheisin verisukulainen, veli. Kiihtyminen oli heikkoutta, pienuutta. Niin, hän oli heikko veljensä lähellä. Sen hän tunsi. Kuin pieni ahdistettu eläin, jonka kynsin hampain täytyy kampata hengestään. Veli kuohutti aina esiin kumean maanalaisen vihan hänen sielunsa salaisista onkaloista. Minkätähden? Siksikö, että hän, ja ainoastaan hän, osasi iskeä juuri kaikkein arimpiin kohtiin ja että Kaarina taistellessaan veljeään vastaan oikeastaan tunsi taistelevansa samoja voimia vastaan omassa itsessään? Siksikö, että veli oli ainoa ihminen, joka osasi iskeä juuri sillä tavalla, sillä raivostuttavalla halveksumalla, joka vaikka Kaarinaan kohdistettuna tarkoitti koko naissukukuntaa? Niin, silloin saattoi hän käydä kovaksi ja ilkeäksi, silloin versoivat äkkiä myrkylliset lonkerot esiin hänen sydämestään, salaisista perintösiemenistä, jotka hän jo oli luullut kaikki nyppineensä pois, ja senjälkeen oli hänellä aina sisäisen alennuksen ja nöyryytyksen hetki, joka todisti hänen kauniit, elämänpitkät ponnistelunsa turhiksi ja näytti, miten kaukana hän vielä oli ihmishyvyyden ihanteesta…
Miksi olikin hän lausunut veljelleen Helena Näkin nimen? Se oli revähtänyt ulvahtaen esille, hänen tahtomattaan, vanhojen ammoin kestettyjen kärsimysten kätköistä!
Kaarina oli alkuaan aikonut ottaa holhotikseen tuon häntä paljon nuoremman Helena-sisaren. Mutta se oli näyttäytynyt mahdottomaksi. Tämänkin puolelta oli hän kohdannut kovan, läpipääsemättömän, poistyöntävän kuoren.
Ja nyt hänellä oli holhotti sittenkin, oli olento, jolle antaa, jolle olla ihminen, joka itse oli ihminen, ah, vaikkakin niin pahankurinen, niin ilkeä ja niin ihana. Tuo Vera, tuo kultainen kiusantekijä, joka täytti hänen aution kotinsa elävän elämän sykähtelyllä, kutoi sillan ihmisrakkauden teorioista yksityiseen…! Sillä olihan hän Oula Kuutin tytär, unelmien unelma! Oula Kuutin oman olemuksen heijastus!
Vera oli Kaarinalle kaikki kaikessa. Sylilapsi ja tyranni. Ei kukaan olisi voinut sanoa hänelle sellaisia kauheuksia sellaisella sulolla kuin Vera. Vera nauroi hänen periaatteilleen, mutta nauroi niinkuin hyvät enkelit hymyilevät. Elämä, tuo outo, tavoittamaton elämä, tuo saavuttamaton elämän unelma riensi hänen syliinsä Veran kautta. Turvata Veraa, ihailla Veraa, tutkia, muokata Veraa! Mikä onni! Ja samalla koulu ja kasvatus Kaarinalle itselleen. Koko ihmisyyden asia, koko naisen asia mahtui siihen. Ja koko hänen yksityinen asiansa, hänen sydämensä syvin ja salaisin tuska ja riemu, menetys ja korvaus mahtui siihen. Rakkaus! Ei, ei siitä mitään! Hiljaa sydän!
Kuinka oli veli tohtinut lausua sen ääneen äsken! Hän sanoi aina sellaista, jota ei saanut sanoa ja jota ei voinut unohtaa, kun se kerran oli sanottu, ei anteeksi antaa. Ja kuitenkin tunsi Kaarina omassatunnossaan, että hänen täytyi oppia anteeksiantamaan kaikki, tai, että ihmisellä lopultakaan ei ollut toiselle ihmiselle mitään anteeksiannettavaa, oman heikkoutensa kanssa vain tili tehtävä. Ainoa, jonka saattoi toiselle antaa, oli rakkaus, sellainen rakkaus, joka ei vaatinut mitään…
Pehmeät kädet laskeutuivat äkkiä Kaarinan kaulalle.
— Miilaja, miilaja, miten istut pimeässä, ah, itketkö kovasti, armas, kulta, kaunis!
— No mutta, Vera, kulta Vera! Enhän toki itke!
— Oo! Minä tiedän. Ikävöit, täti Kaarina, sinäkin niinkuin minä, aina, aina! On niin hauska nähdä sinua pimeässä. Tai ei ollenkaan nähdä. On pehmeää, hämärää. Oi, kuinka ikävöin Venäjälle, täti Kaarina. Muistatko vielä, kuinka äitini kanssa kerran kävit meillä, oikein meillä, siellä Moskovan takana. Aa! Kävimme yhdessä sinun kanssasi Borodinon kylässä. Ah, sitä ihanaa kesää! Sinä kesänä kukkuivat käet aivan raivoisasti. Muistatko, Kaarina-täti? Niin, ja me kysyimme niiltä jotakin. Kauanko sinä eläisit Kaarina-täti? Ja ne vastasivat: toista sataa vuotta. Ja sitten kysyimme, milloin minä pääsen naimisiin. Saman vastauksen antoivat hölmöt. Puolentoista sadan vuoden päästä astun siis minäkin Jeesuksen Kristuksen morsiamena sisään taivaan ilosalista, aivan kuin sinä, täti Kaarina! huokasi Vera nauraen.
— Vera, kulta Vera! Tiedäthän: on Jumalan pilkkaa noin keveästi kosketella toisten pyhiä uskonkappaleita.
— Pahastuit siitä, että nauroin. En ole koskaan ymmärtänyt, minkätähden kirkko julistaa pelastuksen evankeliumia murheellisena kuin mitäkin surusanomaa ja miksi se pitää ottaa vastaan happamella naamalla. Sitä paitsi en pilkannut Jumalaa, puheli Vera vähän nyreissään. En pilkkaa ketään. "Spaskija varootassa" tein aina ristinmerkin! En tarkoittanut pahaa äsken. Sinä yksin kuulit minua. Jos olisin loukannut sinun uskonnollista vakaumustasi, niin se olisi ollut synti. Mutta tiedänhän, että et usko tuohon! Siis en ole pilkannut Jumalaa, en käytännössä enkä periaatteessa. Täti Kaarina, sanopas minulle oikein tosissasi, eikö sinustakin ole omituista, että ihmiset eivät välitä siitä, mikä on, mutta että se, mikä ei ole, on heille kaikki kaikessa, niinkuin esimerkiksi tuo Jumala?
— Niin juuri sen pitää ollakin, lapseni. Ei sen, mikä on, vaan sen, mikä tulee, pitää olla ihmiselle kallein. Jumalaa ei ole koskaan, mutta se syntyy, tulee lähemmäksi joka hetki. Sitä tarkoittaa koko vapaudentaistelumme, ei vapautta olla jotakin, vaan vapautta tulla joksikin, tulla Jumalaksi, muuttua itse, muuttaa maailma parhaimman unelmamme kaltaiseksi, siksi, jota ei vielä ole missään.
— Niin, täti, sinulla on oma kantasi, mutta tuo ei ole luvalla sanoen oikein kristillistä, taidat olla pakana sinäkin. Sen ymmärrän. Mutta ajatteles, useimmille ihmisille merkitsee tuo olematon elämä kuoleman jälkeen jotakin, aivan erikoista, heille on tärkeä se Jumala, joka paiskaa tulijärveen tai taivaan tanssisaliin, se, se, aivan järjetöin, ilkeä joku…
— No, no Vera!
— Niin, niin, se on totta. Mutta minulle haudantakainen elämä, kuolematon sielu on naurettava, varsin toisarvoinen asia, joka ei liikuta minua. Ei yhtään. Ei pikku varvastani. Se on ajateltu loppuun kahdessa sekunnissa. En ymmärrä, kuinka maailman kirjallisuus ja filosofia ja uskonto viitsivät, kehtaavat sen kanssa temmeltää vuosituhannesta toiseen. Koko viisaustiede on pelkkää viisastelua makkaratikusta. Jos se on tai ei ole, tuo elämä kuoleman jälkeen, olettakaamme kumpikin, niin mitä se meihin koskee, meihin tällaisina olentoina, jotka haudassa kuitenkin hajoamme toisenlaisiksi ainesosiksi, toisista elinehdoista riippuviksi, jos elämää on… Kadotamme muiston tästä elämästä, niinkuin olemme kadottaneet kuvan edellisistä vaelluksistamme, jos niitä on ollut. Jos kuolen kokonaan, en tiedä siitä mitään; jos herään uuteen elämään, on se minulle iloinen yllätys joka tapauksessa. Helvetinkin uhalla! Sillä mitä rangaistukseen ja palkkioon tulee, on kurjaa rakentaa itselleen edes sellaisia mielikuvia täällä, vielä enemmän pitää niitä toiminnan määrääjinä. Jos teen hyvää, teen sen hyvän itsensä vuoksi, en tahdo siitä palkintoa. Jos teen pahaa, kärsin seuraukset ilman minkään sovittajan uhria. Ei voi, ei saa olla toisin. Pahan tekeminen on paha minulle itselleni, jos se on paha ollenkaan, sillä sitä suuresti epäilen. Pahaan kohdistettuna se täyttää oikeuden lakia ja hyvään nähden — niin, sanotaanhan, että paha muuttuu kärsimykseksi ja että kärsimys kirkastaa, syventää, rikastuttaa. Niinhän sanotaan. Tiedätkö, täti, tahtoisin olla tällainen Jumalan vitsa, jotta kaikki ihmiset saisivat kärsiä ja tulla hyviksi…
Veran äänessä oli pehmeä, romanttinen helinä.
— Maailmassa on ollut niin rajattomasti kärsimystä, eivätkä ihmiset vielä ole muuttuneet hyviksi. Ja entä oman itsesi kannalta? Tarkoitus pyhittää välikappaleet, niinkö tuumit, pikku jesuiitta?
— Oh, rakas täti, älä nyt koeta olla tuhma, minä leikittelin vain. Tiedänhän itsestäni: pahan se tekee vain pahemmaksi! Tuo kärsimys! Kenties se kehittää hyvän ihanaan kukkeuteen. Mutta mitä hyötyä siitä on? Sitten kun ihmiset ovat kyllin hyviä ja hienoja, tulevat ne kaikista pahimmat ja raaemmat ja lyövät ne hyvät kuoliaaksi. Ah, suo anteeksi, täti rakas! Miksi minun aina pitää pyytää sinulta anteeksi? Aina tuntuu siltä. Ja miksi minun aina pitää asua luonasi? Ah, suo anteeksi! Oh, miilaja, miilaja, se on onneni!… Maailma tuolla ulkona on vain suuri summaton pääkallonpaikka, ristiinnaulittujen Golgata! Voi, muistatko äitini maata, pyhää Venäjää?
Vera katsoi silmät suurina ja palavina pimeään.
— Muistatko äitiäsi Varvaraa, tyttöseni? kysyi Kaarina.
— Vastahan on kolme vuotta hänen kuolemastaan. Oh, minä rakastan häntä niin, minä jumaloin häntä. Hänessä ei ollut yhtään vikaa. Paitsi yksi! Paitsi kaksi! Hän oli epäuskoinen. Hän ei uskonut suureen, pyhään Venäjään. Hän imetti minuunkin epäluulon slaavilaista henkeä kohtaan. Muuten olisin nyt siellä — minne ijät ikävöin ja missä en kuitenkaan ole kotonani. Moskovassa — keskellä tuota suurta asiaa… Sieltä tulee maailman pelastus. Metsä liikkuu jo. Ei kenelläkään ole niin rajatonta, niin kärsimyksestä ja nautinnosta rikasta sielua kuin slaaveilla. Ah, kuinka isäni tuntuu pieneltä ja rajoitetulta äitiini verrattuna!
— Sinä et pidä isästäsi, Vera?
— Äitini toinen vika oli se, että hän rakasti miestä, joka ei ansainnut niin suurta rakkautta. Hänen rakkautensa opetti minut vihaamaan isääni.
— Et tunne häntä.
— Tunnen hänen tekonsa — ja — teoksensa!
— Hän on ihmisenä suurempi kuin taiteilijana.
— Niin, jos pidät suurena ihmisenä sitä, joka tuottaa suurta kärsimystä… Mutta sinä olet yhtä tuhma kuin äitinikin siinä, että ihailet isääni, tuota pahatöistä. Mutta te olette kaksi enkeliä ja enkelit rakastavat juuri pahoja saadakseen itkeä kauniita taivaallisia kyyneliä. Oh, miten Varvara itki! Viulullaan. Kuulithan sinäkin! Kymmenen vuotta sitten tulimme ensi kerran Suomeen. Muistatko, Kaarina-täti? Silloinhan me tutustuimme. Miten sinä olit hyvä silloin äidille. Tiedätkö, miilaja, minä luulin sinua todella silloin enkeliksi. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ihmistä. Olit vaalea, näes, ja kaksi pitkää palmikkoasi riippuivat kuin kultakuontalot kahden puolen kasvojasi…
— Vera, lakkaa nyt hupsuttelemasta taas!
— Ja kun otit minua kädestä kiinni ja johdatit minua kadulla, uskoin todella, että veit minua taivaaseen. Ja minä itkin ilosta. Minä aina itken, kun tunnen jotakin kaunista täällä sydämessäni. Äitini seurassa myös itkin, mutta niin, ettei hän nähnyt. Hän soitti viulua, ah miilaja, en ole kenenkään kuullut siten soittavan, vaikka me viisi vuotta harhailimme ulkomailla ja kävimme kaikissa suurissa musiikkitilaisuuksissa. Kun säestin häntä, himmensivät kyyneleet nuotit edestäni. Sulin, vaivuin johonkin äärettömän kauniiseen ja surulliseen. Tiesin, että hän soitti hyljättyä rakkauttaan ja ikäväänsä. Siltä ajalta, tuosta Amati-viulusta jäi ijäksi jotakin minulle tänne, sydämeen… Se on ainoa kapine, jota säilytän äitini muistona. Siinä asui ja asuu vieläkin hänen sielunsa. Ah, että isäni saattoi työntää pois sellaisen määrän kauneutta! Silloin en sitä ollenkaan ymmärtänyt, nyt ymmärrän jotakin siitä. Äitini ei sitä muuten koskaan valittanut, ei muulloin kuin soittaessaan. Jos minä olisin mies, en menisi koskaan naimisiin, ja ehk'en mene naisenakaan. Otan sinusta esimerkkiä, täti Kaarina! Vera nauroi heleästi tahalliselle lisäykselleen.
— Miksi et tahdo oppia isääsi tuntemaan? Vera synkistyi.
— Ei hänkään ole tahtonut oppia minua tuntemaan.
— Onhan hän yrittänyt. Sinä et ole tahtonut. Hän on antanut sinun olla vapaana.
— On tosiaan. Hänellä ei ole ollut edes mitään uteliaisuutta nähdä minua. Hän oli alunpitäin välinpitämätön minun suhteeni. Ei, hän kammosi, vihasi minua niinkuin nuoruutensa hairahdusta! Oh, kyllä minä tiedän! Minä olin se synti, joka tulitan hänen kirjansa, minä sain hänet kuvaamaan sielunhätää, kauhua, rappeutumista joka muodossa, kansallista ja yksilöllistä, minä, hänen kansansa vihollisen lapsi, venakon tytär, olin se kansainvälinen pahe hänen elämässään, joka teki hänestä kansainvälisen kirjailijan, minä, orvon heikkouden hedelmä, jota suomalainen mies ei voinut eikä saanut antaa itselleen anteeksi, minä annoin hänelle tuon suuren inhimillisyyden, josta sinäkin aina puhut. Ja palkaksi tästä kaikesta on hän unohtanut minut! Oh, minä tiedän, tiedän kaikki, mitä merkitsen hänelle. Hän häpeää, vihaa ja katuu minun olemassaoloani, joka onkin tavaton töhrä hänen muuten niin puhtaassa papinkirjassaan. Osaan ulkoa tohtori Linnan kirjoituksen, niin, mikä vuosi se olikaan 20 vuotta sitten, se tahtoo sanoa: syntymätodistukseni. Ha haa! Vera puhui kiihkeästi ja katkerasti.
— Tohtorin kirjoituksen, sinä olet siis lukenut sen… Tiedät sen hänen kirjoittamakseen? Ja häntä et soimaa? Olet mitä parhain ystävä hänen kanssaan?
— Miksi häntä soimaisin! Hänhän vain miehekkäästi lausui ilmi silloisen vakaumuksensa. Hän on minulle sitäpaitsi enemmän tai vähemmän vieras. Mutta isäni tehtyään ensin rakkauden asiassa heikkouden synnin, teki sen jälkeen vielä pahemman, pelkuruuden ja halpamaisen jänistämisen rikoksen: tappoi rakkauden äitiini vain siksi, että kansa hänet tuomitsi. Kunnon kansalainen sittenkin tuo isäni!
— Et saa, et saa, Vera, puhua isästäsi noin, virkahti Kaarina kuin leimahtaen. Minä vakuutan sinulle: hän on mies, joka ei tottele muuta kuin omaatuntoaan, omaa tuomiotaan. Tuollaisia yksilöjen välisiä eroja, jonka sinä tässä tapauksessa luulet johtuvan ulkopuolelta tulleesta sysäyksestä, kansakunnan hylkäämistuomiosta, tapahtuu joka hetki ympärillämme, sisäisestä pakosta. Ja etenkin taiteilijat, jotka ovat niin herkkiä, rehellisiä ja pelkäämättömiä sielullisissa suhteissaan, voivat kaikkein vähiten sovitella. Ajattele, että hekin, isäsi ja äitisi, olivat ihmisiä, joilla oli joku sellainen salainen, yksityisluontoinen sielullinen syy onnettomuuteensa. Ja tämän syyn ei tarvinnut edes olla kummassakaan heissä… He kärsivät toistensa vuoksi ja erosivat ehkä ollakseen tuottamatta toisilleen kärsimystä ja rakastivat toisiaan sitä enemmän, mitä enemmän he kärsivät. Sillä mitä enemmän rakkautensa vuoksi kärsii, sitä kalliimpi se on…
— Oi, kultainen — Vera suuteli Kaarinaa — miten sinä puhut viisaasti. Mitä voisit sinä tietää sisäisistä onnettomuuksista, sinä yksinäinen, kirkas, puhdas, onnellinen! Mutta minä, minä olen syntynyt haaksirikkoisesta liitosta, vihan ja rakkauden ristisiitoksesta, minä tiedän niistä asioista jotakin, jota onnelliset, kuten sinä, eivät voi koskaan ymmärtää.
— Mutta jos minäkin olisin kokenut onnettoman kodin kirousta, jos minäkin olisin katsonut salaisten onnettomuuksien kuiluun, lapseni…
— Oh, et silloin voisi olla noin lempeä! Tai voisit, voisit kyllä sittenkin, sinä juuri voisit, Kaarina-täti. Sinä olet sitä kultaa, joka onnettomuuksissa kirkastuu, olet syntynyt hyväksi. Ah, olet sittenkin onnellinen, juuri siksi. Mutta minä, minä olen paha ja onneton, ilkeäksi syntynyt!
Vera purskahti rajuun itkuun, kätkien päänsä Kaarinan syliin. Kaarina silitteli hiljaa, rauhoitellen hänen tummaa, pörröistä tukkaansa.
— Lapsi, lapsi, kaikki me olemme saman auringon säteitä… Kaikki olemme tehdyt samasta aineesta, yhtä pahasta ja yhtä hyvästä!
Vera pudisti päätään.
— Minä olen paha. Ja maailman pahuudesta sinä et tunne muuta kuin minut. Ja minuakin hyvin vähän. Sinulla on maailmaa parantavia teorioja, mutta sielun kurjuuden parantamisesta et tiedä mitään. Minä olen kokonaan toista ainesta kuin sinä. Sinä tahdot hyvää ja minulla ei koskaan ole ollut haluakaan olla hyvä, ja hyvä on minusta naurettavaa, välistä enemmän kuin naurettavaa, väärin. Hammas hampaasta, silmä silmästä, on ainoa, joka vastaa minun oikeudentuntoani. Niin, siksi minä tahdon olla paha…
— Sinä leikit pahoilla ajatuksilla, et ole sellainen, miksi luulet itseäsi. Pahan ajatuksen pimittämä ihminen, kanssaihmisten kyynelten kuormittama, herättää toisissa vaistomaista kauhua, hänestä leviää kammottava sähkö, lapsikin pelkää häntä, ei katso häntä suoraan silmiin; ja sinusta pitävät kaikki, tuo talonmiehen pikku poikakin on aivan ihastunut sinuun…
— Sillä pojalla on sitten sama vika kuin minulla, hän rakastaa pahaa, nauroi Vera. Kuule Kaarina-täti, tuo sinun teoriasi ei pidä paikkaansa, juuri paha on kiehtova, paha yksin on mielenkiintoinen, rakastettava, pahaa yksin voin minä katsoa suoraan silmiin. Tuokin hyväntekeväisyys-rouva, joka usein käy luonasi, tuo kuuluisa hyvä ihminen, tuo Rauhan sanomain sihteeri, sinä tiedät, tuo marakatti hän inhoittaa minua! Tuo alituinen luonnoton hymy hänen huulillaan ilettää minua niin, että tekisi mieli sylkeä häntä silmille, niin! Se on pitkä-aikaisesta teeskentelystä syntynyt kaamea kuolinnaamari, teennäisen ilon rapattu kipsi-onni. Se puetaan ylle sisäisestä heikkoudesta. Oh, kyllä minä tiedän! Olenhan sielukirjailijan tytär ja tytär perii aina isänsä, sanotaan. Meillä Venäjällä ei sellaista hävettävää naamiota käytetä, ihmiset uskaltavat olla luonnollisia ja vapaita, uskaltavat olla liehakoimatta, hymyilemättä, käyttämättä raakaa teennäisyyttä, vaikkakin ovat julkisia henkilöitä. Se todistaa oikeaa ihmisyyttä ja voimaa. Sinäkin Kaarina-täti olet sellainen oikea, sinä olet paljon parempi kuin sinun teoriasi. Sinua minä rakastan, vaikka viha ja halveksinta ovat sydämeni suuret pohjavirrat. Tämäkin Suomen kansa täyttää mieleni karsaudella. Miksi opettikaan äitini minulle tämän nurkkakuntaisen kielen! Niin, äitini oli luopio!
— Varvara rakasti isääsi ja toivoi, että olisit isäsi tytär. Sen sanoi hän minulle kuolinvuoteellaan…
— Silloin minä häpeän häntä!
— Vera!
Vera huojutteli itseään edestakaisin tuolilla.
— Oh, mikä häpeä! Rajattoman rikkaan, pyhän Venäjän tytär ei usko omaan rotuunsa. Hyvä, minä sekarotuinen tahdon sovittaa sen, minkä hän tässä suhteessa rikkoi, minä, minä uskon Venäjään, tunnustan äitini, en isääni. Äitini oli huono venäläinen, mutta muuten niin hyvä, niin hyvä, ymmärrätkö, ihanalla, suurella tavalla hyvä, niinkuin vain venäläinen voi olla. Hänen luonteessaan ei ollut mitään pientä ja sentään hän ei osannut kylliksi arvostaa suuruutensa tuhatkäsivartista synnyttäjää, slaavilaista äidinhelmaa. Muistan, miten hän kerrankin sanoi: venäläiset ovat liian velttoa, pehmeää ainesta, niistä tulee hyvä vasta sekoituksen kautta! Kas tässä — Vera osoitti itseään — on nyt näyte tästä sekoituksesta! Ha haa haa! Ja miten isäni maassa arvostellaan tätä sekoitusta? Tahdotko kuulla, et taida muistaa arvoisan tohtorin tutkielmaa niin hyvin kuin minä, jota se koskee. "Näistä ristisiitoksista syntyy hekumallinen, laiska, selkärangaton ihmisrotu, jolla ei ole siveellistä ryhtiä, ei isänmaan tunnetta, ei pohjaa, ei päämäärää." Tämä oli tohtori Linnan diagnoosi jo ennenkuin hän näkikään minut. Ehkäpä hän on oikeassa. Mutta häntäkin, veljeäsi, Kaarina-täti, minä oikeastaan vihaan ja halveksin tämän varman ennakkokannan ottamisesta. Se ei ollut mitään rotutiedettä, se oli vain kiihkokansallisuutta! Oliko hän käyttänyt kokemusperäistä tutkimistapaa? Missä oli hän nähnyt noita hävittäviä sielullisia sekasikiöitä, joita vastaan hän raivosi! Ei muualla kuin mahdollisesti saastaisissa synnytyssaleissa. Alku-itiöitä, ei loppuunkehittynyttä henkeä, kurjien palkkapiikojen onnettomia sikiönyyttejä, solttuparan istuessa tuon satunnaisen rakkauden ja tuskan vuoteen äärellä. Niin, kyllä minä tiedän. Se on surullista, rumaa, mutta liikuttavaa kuin onnettomuus! Mutta onko se vielä mikään sielutieteen oppikirja tai etnografinen viisaudenlähde! Mitä näkee hän näissä synnytyksissä? Oman pihtinsä jälkiä. Joku nenä lyttyyn sinne tai tänne ei todista suuria. Nyt teki hän uudestaan saman loppupäätelmän tietysti minun olentoni perusteella. Saattaa olla sattuvakin luonnekuva! Niin, älä hämmästy, täti! Minä kuulin. Minä kuuntelin, oikein halpamaisesti kuuntelin oven takana. Minä olen inhoittava, minä! Mutta mikä oikeus on hänellä, tohtorilla, kohdistaa kansalliskiihkonsa sekarotua vastaan, jota hän itsekin on! Onko hän sen suomalaisempi kuin minä? Nimenmuuttaja on hän kuin minäkin! Luisuja, kansallinen taskuvaras, sivistyksen siirtolainen, niinkuin minäkin! Hän lännestä, minä idästä, siinä ero. Oksastettu vesa Suomeen on hänkin. Älä Kaarina-täti suutu, en tarkoita pahaa. Näes, minä, minähän en vihaa sekarotua. Tahdon vain vastustaa tohtorin kantaa ja väittää, että venäläis-suomalainen on ainakin yhtä lähellä sitä perisuomalaisuutta, jonka puolesta hän kiivailee, kuin ruotsalais-suomalainenkin. Mikä oikeus on juuri hänellä ottaa ohjakset omiin käsiinsä tässä maassa ja kieltää se muilta siirtolaisilta? Ja minä, olenhan minä suomalaisen kirjailijan tytär. Äitini olisi tahtonut minua pitämään isäni nimen, mutta joskaan hän ei ollut liian ylpeä sitä kantamaan, olen minä. Miksi kantaa sellaisen isän nimeä, joka on vieras, ja miksi isännimeä yleensä? Miks'ei pikemmin äidin, onhan hän lähempänä. Ennakkoluuloja! Miehen halua säilyttää nimensä halki vuosisatojen ja painaa naisen nimi unhoon. Sitä se on! Tiedätkö täti Kaarina, eräs nuorukainen kysyi minulta, olitko sinä naisliittolaisena leikkauttanut tukkani ja käskenyt minun ottamaan oman nimen! Voi, rakas täti, näin saat holhottisi hulluudet omalletunnollesi. Ja minä tekisin varmasti paljon enemmän tuhmuuksia, ellei sinua olisi. Juuri siksi, että sinä et kiellä minua, tahtoisin tehdä mieliksesi, en tahtoisi tuottaa sinulle surua. Jos käskisit, tekisin juuri päinvastoin. Sellainen on luontoni. Ja minun täytyy olla luonnollinen, muuten kuolisin. Sentähden minä myös valehtelen, valehtelen aina, se on luontoani myös. Äskenkin, kaikki mitä sanoin isästäni ja äidistäni oli valetta. Koskisi niin, jos puhuisin totta. Se repisi sydämen rinnastani. Ah, enhän minä, tiedäthän sen, Kaarina-täti, halveksi isääni, minä ihailen häntä. Minä olen sisäisesti, sen tunnen, vaikka en tahtoisi, isäni tytär. Eikä minulla ole äitini arkaa, hienoa sielua, muuten olisin jo aikoja kuollut kuin hän… Ei, ei!
Veran ääni särkyi hysteerisesti.
— Olen ylpeä ja kova kuin isäni ja tahdon sellainen olla. Kuinka olisin voinut tulla outona, yksinäisenä, irrallisena, isättömänä, äidittömänä outoon maahan ja koreilla lainahöyhenillä, suuren kirjailijan tunnetulla nimellä! Naurettavaa, alhaista! En koskaan voisi vetää huomiota puoleeni maineella, jota en itse ole ansainnut. Äitini nimen olisin pitänyt, ellei vainajan ääni olisi minua siitä pidättänyt. Hän sanoi: "Venäläiseen nimeen on Suomessa liittynyt sortajan kannusten helinä. Ei ole hauskaa valloitetussa, poljetussa, paljon kärsineessä maassa käydä valloittajan väreissä. Venäläisellä nimellä ei Suomessa koskaan voisi olla vapaa. Vain alhaiset sielut voivat kirouksen levittäjinäkin elää leveästi ja rehennellä. Mutta sinä, tyttäreni, jos sinulla on yhtään minun sieluani, et voisi nousta pinnalle, kukkulalle, et aurinkoiseen iloon, et tuntea olevasi kotonasi isäsi maassa, ellet ole ja pysy suomalaisena." Hän, venäläinen Varvara, oli suomalaisen isänmaan ystävä! Eikö se ole kummallista? Niin voi rakkaus sokaista mielen. Ei, minulla ei ole äitini sielua. Minulle olisi helppoa polkea kantapäilläni tätä sorrestua kansaa, joka on pikkumainen, salavihainen, itsekäs, röyhkeä, minulle olisi helppoa tanssia tässä valloitetussa, surevassa maassa ja ajaa nälkiintyneen roskaväen keskuudessa valloittajan kultavaljakolla!
Vera nauroi hurjasti.
— Vera, rakas Vera, nyt et taaskaan ajattele, mitä puhut.
— Minä ajattelen näin. Usko nyt kerrankin, rakas kulta täti, että olen niin paha, niin ilkeä kuin ihminen voi olla. Äitini oli hyvä, siis tulen isääni. Mistä olisin muuten saanut pahan sisuni! Itsestäni voin nähdä, millainen isänikin on. Pelkästä pahansisuisuudesta otin oman nimen, kiusatakseni häntä! Niin, pelkästään kiusatakseni, ärsyttääkseni häntä otin nen-päätteisen nimen, jollaista täällä halveksitaan. Siksi juuri otin sellaisen.
— Sinä hourit Vera. Ei kukaan Suomessa halveksi nen-päätteisiä nimiä.
— Mutta ylimystö halveksii, nuo korkeat kansallismieliset, niin juuri! Sen ovat juuri nuo ruotsalais-kansalliset nimenmuuttajat saaneet aikaan, että täällä nyt on kansa, joka halveksii kansanomaisia sukunimiään, joka muuttaa nimensä jos joksikin — tosiperäiseksi, laajaperäiseksi, peräperäiseksi -heimoksi ja -vallaksi muka näyttääkseen aateliselta ja hienolta. Minulla, muukalaisella, joksi te minua parjaatte, on enemmän sisäistä ylpeyttä kuin teillä, minä valitsin nimekseni tuon halveksitun nen-päätteisen. Soroinen, oi se on kaunis mielestäni, niin kaunis!
— Nen-päätteisiä nimiä, lapseni, on maa täynnä.
— Niin, mutta kukaan ei ota nimekseen nen-päätteistä siksi, että kukin tahtoisi, että hänen nimensä näyttäisi otetulta, salaperäiseltä, vihjaisi johonkin kansalliseen uhrautumiseen, ylhäiseen vierasperäisyyteen, ha ha ha! Voi, täti, taas pahoitan mieltäsi, näen sen!
Vera lankesi äkkiä Kaarinan kaulaan. Pimeässä tuskin eroitti enää noiden kahden naisolennon ääriviivoja.
— Täti, kultainen täti, miilaja, et ole puhunut mitään koko ajalla. Olet taas tutkinut ja punninnut minun kevyttä sieluani suuressa sydämessäsi. Oi, anna anteeksi! Aina minun täytyy pyytää sinulta anteeksi, en tiedä miksi! Tosiaan! Siksi, että herjaan jotakin iankaikkisen pyhää ja suurta, kun sinun läsnäollessasi herjaan hyvyyttä. Sinun hyvyytesi on ihanaa. Ilman sitä kuolisin, ilman sinua, täti, menehtyisin tässä autiossa maailmassa. Sinä olet minun jouluenkelini, joka itkee ijäti ylitseni. Miilaja, miilaja! Minä olen sinun kissanpoikasi, sinun pieni pirunkorentosi, sinun onnettomuutesi!
Vera painoi kertomattoman hyväilevällä eleellä poskensa vasten
Kaarinan poskea.
— Silmäteräni, jos ei minulla olisi suurempia onnettomuuksia kuin sinä, olisi elämäni pilvetön.
— Oletko todellakin sinäkin onneton, täti? Kuule, anna sinä minun lohduttaa itseäsi, niinkuin sinä lohdutat minua!
— Lapsi, lapsi, täytyy voittaa itsensä. Sillä lohduttaa toistakin.
Lapsi, sytytä lamppu.
— Minä olen taas tehnyt sinut murheelliseksi, virkkoi Vera pehmeästi ja hiljaa. Oh, kuinka minä olen paha!
Kaarina tunsi piston rinnassaan. Miten kevytmielistä oli tällainen kasvattaminen, antaa tuon hurjapäisen, tuon varhain kehittyneen, epätasaisen, sekavien käsitteiden silpoman mielikuvituksen noin aallota valtoimenaan koettamatta sitä edes hillitä. Hänen olisi pitänyt luopua Verasta. Heikko, voimaton oli hän hänen suhteensa. Kummallisella tavalla tuo tyttö kietoi hänet. Hän jäi häntä katselemaan kuin jotakin outoa, hurmatuoksuista kukkaa, kuuntelemaan häntä kuin kaukaisen, salaperäisen elämän ikuista, voittamatonta myllerrystä. Hän vaipui häneen kuin omaan täyttymättömään rakkauden-unelmaansa, kuin Oula Kuutin sielun sanattomaan aavisteluun, kuin runoelmaan ja lauluun. Hän ei tohtinut kajota tuohon perhosen siipeen, tuohon aarnivalkeaan, tuohon tuuliharppuun.
Hän unohti kasvattamisen.
Ja omatunto kalvoi häntä, hyvää, kuin suurinta rikollista.