VI.
Liikehuone Tervola & Untosen prokuristi Salme Tamm istui iltamyöhällä vielä konttorissaan kirjoitellen ulkomaille meneviä kauppakirjeitä. Tämä oli ylityötä, tai sellaista, jonka hän olisi voinut tehdä kotonaankin, mutta tuntui paremmalle tehdä työtä virkahuoneessa. Hän ei yleensä laskenut liikkeelle tekemänsä työn määrää, hän oli ottanut viran vastaan edesvastuulla hoitaa kaikki, riippui hänestä itsestään, milloin ja missä hän sen suoritti. Ja hänellä oli työn intohimo, hän tahtoi näyttää, että hän kykeni sekä käyttämään itsenäistä liikeälyä että ansaitsemaan rahaa. Hänen taitoaan olivat myös liikkeen molemmat päämiehet tai oikeastaan Tervola, joka heistä molemmista oli ainoa konttorimies, ymmärtäneet oikein arvostaa. Hänen palkkansa oli jo huimaava, ainakin tuntui se siltä kaikkeen entiseen verraten. Näinkö helppoa se olikin? Ja vaikka rouva Tamm usein otti itselleen neljäntoista tunnin työpäiviä, tuntui hänen elämänsä niin ihmeen kevyeltä ja vapaalta nyt, sitä kevyemmältä, mitä enemmän teki työtä. Silloin ei ehtinyt vaipua itseensä. Ei ehtinyt olla kotona. Koti aina uuvutti muistoihin, pahoihin ja hyviin, enimmäkseen pahoihin, tai paremmin sanoen tuskallisiin. Huoneissa viipyi vielä epämääräinen tai kuviteltu tupakantuoksu hänen entisen miehensä ajoilta, vaikka oli jo kulunut puoli vuotta siitä, kun he lopullisesti olivat eronneet ja tämä oli muuttanut pois kotoaan.
Pekka Tuira oli ollut Salmelle raskas kuorma, mutta hän oli tottunut tätä kuormaa kantamaan ja rakastamaan, eikä mikään työn taakka tuntunut nyt voivan painaa yhtä paljon, ei turruksiin tuskasta hankautunutta tuntoa.
Kolme lasta pyöri edelleen lattialla kuten ennenkin, mutta hän ei ollut joutanut niihin ennenkään kovin suurta huomiota kiinnittämään. Lapset eivät koskaan olleet riittäneet hänelle elämänsisällöksi. Väliin kun hän ajatteli tätä puolta itsestään, jäi hän itseään ihmettelemään. Olenko ehkä luonnoton äiti, muut naiset ovat niin erilaisia? Mutta sitten luuli hän löytävänsä sille selityksen. Jos hän olisi mennyt naimisiin aivan nuorena, jos hän olisi joutunut itseään vanhemman miehen muovailtavaksi, jos vaistomainen eroottisuus olisi ollut hänen vaikuttimensa naimisiin mennessä, niinkuin on usein laita naisten, olisi hänenkin kehityksensä ehkä pysähtynyt siihen ja jäänyt pyörimään tuon yhden ainoan suvunsäilytys- ja jatkuvaisuusvietin ympärille. Ei, parempi oli näin. Hoitihan mieskin isyytensä ja yhteiskunnallisen työnsä yhtä rintaa! Yleensä miehet, ei hänen miehensä! Mutta sekin oli onni. Jos Tuira olisi täysin riittänyt perheen tueksi, niin olisi se ehkä jollakin tavoin puuduttanut, lamaannuttanut hänen voimaansa, vaikkakaan hän ei periaatteessa hyväksynyt miehen elättämää naista. Parempi oli näin. Jos oli. Ei, hän ei uskaltanut ajatella mitään. Joku salainen haaksirikko, henkinen vararikko, joku paha laskuvirhe ainakin oli paljastunut hänelle itselleen noiden perheselkkausten kautta hänen elämässään. Tai pikemmin: hän tiesi siitä itse jo kauan. Nyt se kävi julkiseksi. Se näkyi kauas. Hän vaikutti luonteettomalta, hänen elämänkaarestaan puuttui plastiikka, sopusuhtaisuus, siinä oli nyt jo jotakin särkynyttä, irvikuvamaista, auttamattoman rumaa.
Ja kuinka oli hän aina korostanut liikealalla juuri tuota ulkonaisen viivan ehjyyttä ja kauneutta, kun hän oli nähnyt ympärillään tätä periaatetta niin räikeästi loukattavan! — Tuossa eräskin isänmaanystäväksi ja epäitsekkääksi hengen mieheksi tunnettu suurviljelijä, joka kuletutti tilaltaan maidon niin tarkkaan Venäjälle, että oman pitäjän lapset olivat kuolla nälkään, että suurten karjalaumojen keskellä asuva oma väestö sai matkustaa vieraisiin rukoilemaan välttämättömintä maitotilkkaa. Ja tämä tapahtui vain etujen, rahanhimon vuoksi. Se oli ruma liikeviiva! — Tuossa samoin eräs sortopolitiikan vastustaja ja kansansivistyksellisten lahjoitusten tekijä: osti eläväinkuvain teatterin, jossa räikeillä rikosjutuilla ravittiin kansan hengennälkää, osti hienon kaupunkitalon, teki siitä ravintolan ja yökahvilan, juotti sortopolitiikan upseereja ja heidän naisiaan, tuli heillä miljonääriksi ja heidän kukistuttuaan möi talon vielä useammasta miljoonasta Venäjän valtion vallankumouksellisille, ikuisiksi ajoiksi, keskellä Suomen pääkaupunkia, palatsin vieraan valtion sotaväelle! Se oli anteeksiantamattoman rumaa liikepolitiikkaa!
Sellaista näkyi nyt kaikkialla. Mutta sellaiselle näytti myös hänen oma elämänviivansa. Pettymystä hänelle itselleen, ehkä enemmän vielä muille, oli se saattanut aikaan. Ihmisten luottamuksen oli hän menettänyt. Häneen ei luottanut enää kukaan, ei Viro, armas kotimaa, ei Suomi, ei puolueet, ei muut kuin hänen oman liikkeensä johto, jota hän itse taas ei puolestaan voinut kunnioittaa, niinkuin hän olisi tahtonut. Etenkin Untosesta, liikkeen toisesta päämiehestä, liikkui yhä hämärämpiä huhuja. Varmastikaan ne yksityiset sivukanavat, joita myöten hän kokosi tuhansiaan, eivät olleet puhtaita!
Keinottelun saasta kohosi joka puolella kuin patonsa puhkaisseiden loka viemärien inha tulva-aalto. Tuntui kuin koko maailma, aivan kuin hän itsekin, olisi pelannut pois käsistään kaikki aatteelliset arvot: aineelliset olivat enää jälellä.
Ja miten hän, Salme, oli aikoinaan halveksinut ainetta, rahaa! Kun hänen kotitalonsa isän kuoltua joutui vasaran alle, ei hän tarjottunakaan välittänyt pelastaa kodin muistoja. Se oli rihkamaa, joskin rakasta, jonka valta sydämessä oli voitettava. Elettävä vain hengen ritaruudelle, vapaana aineen vallasta, kuten Ibsen, joka elämänsä ijän asui vuokrahuoneessa, jolla ei ollut mitään, jota hän saattoi sanoa omakseen, ei muuta kuin aivojensa suuret ajatukset. Salme karkaisi luontonsa tämän periaatteen mukaan. Ja kun hänen miehensä teki ensimäisen vararikon, ei hän osannut surra ulosvieritettyä pesänsisältöä! Hän luuli olevansa silloin hengen jättiläinen, ja hän olikin vain nuori ja pintapuolinen. Hän ei silloin vielä ymmärtänyt sitä salaista sielua, minkä ihminen aineelliseen ympäristöönsä viljelee, hän ei ymmärtänyt, että kaikki aineelliset valloitukset, rahakin, merkitsivät tehtyä työtä, että se oli pyhää hengen perintöä sekin, esi-isäin kuolematonta käsialaa, jota ei ollut lupa loukata eikä häväistä. Kova todellisuus oli sitten vähitellen opettanut Salmea pitämään sitä arvossa. Ja miten hän sittemmin oli ikävöinnyt kotiaan, sitä ainoaa, mikä hänellä koskaan oli ollut, minkä hän todella tunnusti kodikseen, Viron kotia, sen mustuneita, kuluneita kaappeja ja kelloja! Ja miten omatunto vieläkin kolkutti siitä, että hän ei ollut hädän ja haaksirikon hetkellä ojentanut pelastavaa kättä näille hyljätyille, vanhoille, uskollisesti palvelleille esineille!
Nyt ei hän enää voinut heittää halveksien rikkakasalle halvinta pärekoppaa. Miten äärettömästi hän oli muuttunut entisestä! Mutta hänhän olikin käynyt tässä välillä sosialismin ja materialismin koulun!
Salme hymähti itselleen. Turhaa oli erotella, eritellä. Kaikki oli samaa elämänvoimaa, ikuista muuntumista, mysteeriaa. Rikkinäinen ruukku siinä mielessä yhtä kallisarvoinen kuin henkevin kirja. Tämä henkinen materialismi, tämä käytännöllinen monoteismi, se oli nykyään hänen uskontunnustuksensa!
Salme Tamm oli unohtunut mietteisiinsä. Syvä ryppy oli painunut hänen silmiensä väliin. Häntä värisytti se yksinäisyys, joka häntä ympäröi. Oh, parempi olisi ollut, että hänen sydämensäkin järkiään olisi muuttunut laskukoneeksi. Mutta se ei voinut. Se kodittomuus, se irrallinen juurettomuus, johon hän oli joutunut, kalvoi koko ajan rikki hänessä jotakin hienoa ja lujaa, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut olla suurta ja kypsää elinvoimaa.
Kahteentoista vuoteen ei hän ollut käynyt kotimaassaan Virossa, ei sitten kun hän sieltä läksi. Se oli jo kokonainen iankaikkisuus! Hän ei voinut palata. Hän tunsi itsensä jotenkuten petturiksi…
Hän, nuori talonpoikaisylioppilas, oli silloin lähtiessään ollut kansallisen puolueen toivo. Hänestä piti tulla jotakin suurta, ei itselleen, mutta onnettomalle Virolle. Hänelle oli koottu matkarahat, lähetetty kolmen vuoden aikana stipendi Suomeen, jotta hän veljesmaan yliopistossa säilyisi sortavasta pakkokielestä, jotta isänmaalle ja sen asialle saataisiin puhtaita, suorasti kasvaneita tuliluonteita, uusia Koiduloita. Ja hän olikin tällä aikaa, hän, kansallisuus-asian lähetti, kallistanut korvansa kansainvälisen sosialismin asialle ja antanut kätensä suomalaiselle sosialistilehden toimittajalle, sittemmin pilakuvapiirtäjälle Pekka Tuiralle. Tämän tempun jälkeen pidettiin häntä Suomen kansallismielisien piireissä, johon hänet ensin Viron kansallisstipendiaattina oli avosylin otettu vastaan, vakoilijana tai ainakin hyvin epäluotettavana hahmona, ja kotona Virossa, mitä he hänestä ajattelivat, sen arvasi hän, mutta ei uskaltanut sitä lausua ääneen. Kotona vallitsi suru hänestä.
Hän oli askel askeleelta käynyt sisäisesti yhä yksinäisemmäksi. Suomen sosialistit olivat laumaa. Hän oli vakaumuksesta liittynyt heihin, mutta hänen kunniahimonsa oli alkuaan pyrkinyt heitä johtamaan. Heidän lähelle tultuaan katosi häneltä tämä houkutus. Pekka Tuiran kanssa ei myöskään koskaan ollut muodostunut lähempää sielullista väliä. Hyötysuhteeksi se lienee ollut alkuaan ajateltu. Salme toivoi, se täytyi hänen myöntää, jos hän meni oikein syvälle itseensä, Pekan kautta saavansa jalansijan sosialismin johdossa; Pekka viehtyi Salmelta saamiinsa pikku vippeihin. Salmea nauratti Pekka-rukka! Näin oli sentään mukavampi. Salmen omaisuus oli turvattu ja Pekkakin sai pikku avustuksensa nyt paljon varmemmin. Aina kun Pekka tuli "lapsia tervehtimään", merkitsi se sitä, että hän tarvitsi pienen käsirahan. Muuten ei eron jälkeen mikään oleellisesti ollut muuttunut heidän välillään. Erillään asuminen vapautti Salmen vain siitä kuluttavasta levottomuudesta, jonka jokahetkinen tietoisuus toisen epävarmoista askelista antoi, tai oikeastaan tietoisuus niistä oli hänellä vieläkin, mutta ei hermoihin käypää tuntoisuutta, havainnollista, kouriintuntuvaa läheistä kosketusta vieraaseen elämään, joka kulutti hänen omaansa. Hän nautti siitä, että hän saattoi antaa, entiselle miehelleen, lapsilleen, oman työnsä tuloista. Nautti jokaisesta uudesta esineestä, jota hän kauan oli suunnitellut, halunnut ja jonka hän nyt saattoi toimittaa kotiinsa. Kotiinsa! Mikä ivanimi! Ei, hänellä ei ollut sittenkään kotia. Oli vain huoneet, lapset, huonekalut, palvelijat! Hän ei viihtynyt siinä ympäristössä. Siksi hän suorastaan etsi ylityötä, työn tekosyytä, pysyäkseen konttorissa puoleen yöhön ja voidakseen taas palata sinne aamulla varhain. Niin kului elämä.
Yhä voimakkaampana alkoi tuntua kaipaus kotimaahan. Mitä hän täällä, vieras? Mutta aina ahdisti hänen mieltään tuo sama kunnianhimo tai ehkäpä se oli kunniantuntoa: ei palata katumuksentekijänä, vaan voittajana, uuden päivän säteilijänä. Kaikesta huolimatta! Ah, ne pettyivät siellä kotona, ne, jotka luulivat, että olivat arvottomalle tuhlanneet isänmaan varoja, kavaltajan käteen antaneet toivonsa ja onnensa! Hänen, Salme Tammin nimen täytyi vielä kerran kunniakkaasti yhdistyä uuden Viron aamunnousun suureen historialliseen hetkeen. Hänen, juuri hänen, täytyi ottaa osaa Suomi-Viron; liittovaltakunnan synnytystuskiin, ja vaikka verellään ja hengellään maksaa siitä. Hän oli sen velkaa Kreutzwaldin unelmalle. Mutta se unelma oli uusittava, uudistettava, laajennettava uuden maailman ihanteita vastaavaksi. Hänen elämänsä erheet eivät sittenkään olleet erheitä! Tämä oli ollut hänelle välttämätöntä valmistus-, kypsytysaikaa, sisäisen ihmisen kasvattamista. Hän lähti maastaan lapsena, hän oli palaava täysi-ikäisenä, koeteltuna, kärsineenä, kirkastettuna, ihmisyydelle avautuneena. Häneen voitiin nyt uskoa ja luottaa, nyt vasta! Jospa he sen vain ymmärtäisivät siellä kotona!
Hän oli jo salassa tehnyt paljon työtä sitä varten. Ja Oula Kuutin avustuksella oli hän tekevä asiasta kansainvälisen liikkeen. Heillä oli jo johtolangat käsissään syvälle Europan valtio-elimistöön. Mutta Oula Kuutti oli hänelle siinä asiassa välttämätön. Hän oli ruoskiva hänen suuret, mutta velttouteen pyrkivät lahjansa suuren asian palvelukseen. Väkisinkin. Suurten kirjailijain velvollisuus oli tällaisella maailmanhistoriallisella hetkellä antaa tulensa loimuta ihmisten ja kansojen hyväksi. Mutta Oula Kuuttia täytyi aina lietsoa, pitää silmällä, hän saattoi milloin tahansa livahtaa piiloon. Ah, niitä runoilijain mielialoja, miten niitä oli hoideltava!
Salmen rinnasta kohosi huokaus.
Useammin, paljon useammin olisi hän tarvinnut Kuutin seuraa. Ei vain isänmaan, mutta itsensä vuoksi… Hän tunsi kasvavansa, voimistuvansa siitä: Tarvitsihan hän edes yhden ymmärtäjän, hengenheimolaisen, aatetoverin tässä vieraassa maailmassa. Mutta hän pelkäsi, että Oula Kuutti mahdollisesti ymmärtäisi hänen mielenkiintonsa väärin. Hän ei myöskään tahtonut vaivata niin usein Oula Kuuttia, hän saattoi väsyä. Mutta monasti olisi tehnyt mieli mennä häntä tapaamaan. Tämänkin mieliteon voittamiseksi oli vain yksi keino: työ. Kun hän oli pysytellyt yhteentoista asti konttorissaan, oli mahdotonta enää mennä muualle kuin kotiin. Ja lapset nukkuivat silloin, palvelijat samaten. Hiljaisuus vallitsi hänen tahtonsa ja unelmiensa, pitkäin pettymystensä ja koti-ikävänsä yllä… Niin harvoin oli Oula Kuutti omasta halustaan etsinyt hänen seuraansa. Ah vaiti ajatukset! — Eikö isänmaan kohtalo ollut tärkeämpi kuin kaikki sielulliset asiat…
Salme säpsähti.
Eikö ovikello soinut? Tuliko ehkä hän?
Oven takana seisoi pieni tumma nais-olento.
— Kas neiti Näkki! Astukaa sisään!
— Suokaa anteeksi myöhäinen tuloni.
— Ei mitään. Istukaa, olkaa hyvä!
Tytön synkät, itsepäiset pikisilmät tuijottivat hetkisen jonnekin epämääräiseen. Hän ei näyttänyt kuulevan kehoitusta.
— Minä tulin sanomaan teille hyvästi, rouva Tamm, sanoi hän sitten. En tiedä oikein miksi sen tein. Näin täällä tulta — arvasin, että olette täällä yksin työssä, kuten te aina olette. Minä, minä olen tehnyt lakon, hymähti hän hieman ivallinen katkeruus äänessään. Ja minun teki mieli sanoa teille asian oikea syy. En tiedä miksi teki mieli jollekin selittää. Sanokaa suoraan, häiritsenkö?
— Ette laisinkaan, hyvä neiti. Minäkin olen hyvin yksin. Teette minut iloiseksi luottamuksellanne.
— Oh, ei minulla ole mitään salaisuuksia, sentähden että minun sydämessäni ei ole mitään haavoitettavia kohtia, ainakaan enää. Olen hyvin tunteeton ihminen. Sen olen aina huomannut, kun olen verrannut itseäni muihin. Ja eroni syynäkään ei ole personallinen loukkaantuminen herra Tervolaa kohtaan, vaikkakin meillä äsken oli eräs yhteenotto, joka tavallaan antoi sopivan aiheen pesäerolle. Olenhan ollut jo kauvan aikaa epäsuosiossa. Kävin taas noita naiskonttoristien kurjia palkkasuhteita selittelemässä, että oli mahdotonta tulla toimeen tähän aikaan, elää, vaatehtia itsensä siististi, asua, syödä sadalla viidelläkymmenellä markalla kuussa. Herra Tervola oli kaltaisensa, kuten arvasin. Hän turvautui raakaan leikintekoon. — Turhia huolia muka! Nuoren kauniin naisen ei tarvitse koskaan huolehtia toimeentulostaan. He saavat olla kuin kukkaiset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää ja ovat kuitenkin vaatetettuja paremmin kuin Salomon kaikessa korkeudessaan.
— Ja minulla ei ole konttorissa muita kuin nuoria, kauniita naisia, lisäsi hän. Se on ehto, joka ensin on täytettävä, virkaan astuttaessa. Minähän en voi antaa muuta kuin neularahoja, sen toki kaikki ymmärtävät jo ottaessaan viran vastaan…
— Mutta me teemme työtä aamusta iltaan, rohkenin huomauttaa, emme me ole kuin kukkaiset kedolla.
— Mutta yhtä kauniit, yhtä kauniit, intti hän. Työ, kohtuullinen työ vain kaunistaa. Nainen saa jotain jäntevää, amerikkalaista voimaa ja nykyaikaisuutta sulouteensa; siinä suomalainen nainen eroaa edukseen esimerkiksi venakosta. Minä sen tiedän, minä olen ollut Amerikassa minä, ja vähän muuallakin maailmassa, Venäjällä myös, paljon Venäjällä.
Ja kun tiukemmasti oikaisin häntä asiallisuuden polulle, sanoi hän myös vähän karkeammasti:
— Tiedättekö, hyvä neiti, liikkeen kannattavaisuuden, sen tulo- ja menoarviot hoidan minä ilman mitään apulaisteni neuvoja. Minä maksan sen, minkä liike voi maksaa tuottamatta tappiota. Ja noista asioista minulle valitellessanne, valitatte aivan väärälle henkilölle. Minä ylläpidän vain liikkeen, en naisia… Ne ovat aivan toiset miehet ne! Hyvä neiti, ottakaa huomioon vallankumoukselliset liikekonjunktuurit. Opetelkaa itsenäisesti hoitamaan liikeasioitanne, tekin. Gulashien rotu alkaa olla häviämään päin. Heille ei kannata enää tuhlata suosiotaan. Nyt ovat miljonäärejä tässä suhteellisuuden maailmassa työmiehet. Vaihtakaa suosijoita!
— Sika! Oli ainoa sana, jonka sain suustani, ruma kylläkin, mutta ei mielestäni vielä lähitulkoonkaan kyllin ruma hänelle.
Minussa jäätyi jotakin, pikemmin kuin kuohahti!
Tunsin, että kasvoin ja että hän upposi alas. Ääretön, pohjaton halveksinta häntä kohtaan hyydytti vereni. Tulin äkkiä kuin oudoksi itsellenikin. Minua hän ei alentanut, vaan itseään. Minua hän ei kyennyt tahraamaan, vaan koko tuota heikkoa, kurjaa naissukupuolta minun edustamassani persoonassa. Tunsin voimieni kasvavan tuhatkertaisiksi. Jos ei ketään muuta heissä ollut vahvaa taistelemaan heidän puolestaan, kyllin joutilasta, kenenkään kaipaamatonta, vaikka sortumaan siinä taistelussa, niin olin ainakin minä yksi. Sillä kertaa päätin elämänurani, sen oikean, jota olin aina etsinyt. Päätin ruveta pienien naisvirkailijoiden herättäjäksi. Olen kauan ollut sosialisti, mutta sosialisti vailla pohjaa, vailla omaa elämäntehtävää. Olen tähän asti ollut vain yksi tuhansista, nyt olen erikoinen, olen ainoa valveutunut nukkuvien uhrien vankilassa! He nukkuvat, niin, he ovat alennustilassa, he juuttuvat kiinni siihen, eivätkä pääse pois, eivät uskalla, heillä ei ole varaa, voimaa taistella samoilla keinoilla kuin muut sosialistit. Heidän lakkonsa ei toistaiseksi merkitsisi mitään. Uutta naiskurjalistoa, jota on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa, saataisiin sijalle, uutta miesten elättämää, neularahoja konttorissa naputtelevaa, itsekunnioitusta ja kykyä vailla olevaa pieneläjä-sukua.
Minä tunnen ja tiedän tämän kurjuuden niin perinjuurin. Jo monta vuotta olen ristiriitaisin tuntein pohtinut tätä asiaa. Minun oma elämäni on työntynyt kuin kiila juuri tuohon herrasväen ja työväen väliseen loisluokkaan, jolle vielä ei kukaan, kukaan ole lausunut vapahduksen sanaa. Kaikkia muita on herätetty. Maataviljelevää kansaa, tehtaiden työväestöä! Valtion, kansallisuuden, kodin puolesta on pidetty saarnoja. Naisia on valistettu. Mutta ei kyllin tehokkaasti, ei niin paljon, että pelastava valonsäde olisi tunkeutunut tuon pienvirkailevan loiskansan hiljaiseen hämärään. He ovat hiiriä, joita ei kukaan huomaa!
Ensin raivosin hammasta purren vertaisiani vastaan, sitten ymmärsin ne syvät vesiheinäin käsivarret, jotka heitä vetävät alas syvyyteen… Oma syntyperäni valkaisi minulle asian. Tahdon kertoa teille kaikki, jotta ymmärtäisitte menettelyni. Sillä en tahtoisi, että te pitäisitte minun menettelyäni kevytmielisenä. Minä kunnioitan teitä, nähkääs. Te olette yksilö samaa sukupuolta kuin minä, te teette asialle palveluksen vain sillä, että olette se, mikä olette, enkä sentähden pyydäkään teitä mukaan siihen lauma-aatteeseen, jonka aion panna liikkeelle. Karja on ensin kasvatettava karjassa, on saatava hengittämisen vapaus, puhdas ilma pääluvun mukaan laatuun katsomatta. Mutta tämänhän te tiedätte. Olen nähnyt nimenne sosialistisen järjestön luettelossa…
Ensin kun opin ajattelemaan ja huomasin kieron asemani maailmassa, surin, surin niin, että olin tulla hulluksi, nielin omaa tuskaani kuin tukahduttavaa ilmaa, itkin kuivaa itkua kyynelettömin silmin — en ole koskaan voinut itkeä oikein, kuin muut tytöt — läähätin omaa tyhjyyttäni läkähtyvin kidoin. Äiti, köyhä silittäjä, oli pannut minut tyttökouluun. Miksi? sen ymmärsin myöhemmin. Äiti oli entinen herrain piika, joka palveluspaikkansa isännälle oli tehnyt lapsen. Tuo lapsi olin minä. Ja siitä maksettiin eläkettä. Äidilläni oli tuo häpeällisen alentava kunnianhimo tehdä tuosta lapsesta herrasväkeä, jota hän kaikesta huolimatta ihaili korkeampana säätynä. Luulette varmaan nyt, että olin tai olen katkera tuolle herrasviettelijälle, satunnaiselle isälle. En lainkaan. Se oli sattuma, onnettomuus. Ellei sitä olisi tehnyt hän, olisi sen ehkä tehnyt joku muu. Ja ettei hän nainut äitiäni, rakastanut häntä, sen voin liiankin hyvin ymmärtää. En minäkään ole häntä koskaan rakastanut. Mutta ellei häneen olisi nuoruuden ajoilta tarttunut tuota eräänlaista piikamaisuutta, tekopyhää, luihua tuhatkuorisuutta, olisin voinut häntä kunnioittaa. Juuri sentähden, että hän teki työtä ja — lapsia. Hän teki niitä sitten lisää, samoin, kelle, en tiedä, ehkä kelle sattui. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi sisarpuolta. Ja äitini on rehellisesti elättänyt heidät omain kättensä työllä, napisematta, käräjöimättä eläkkeitä. Hän on ottanut heidät omalle edesvastuulleen ja raatanut kätensä veriin heidän tähtensä. Hänen teoissaan on siis jotakin komeaa, yksinäisen sitkeää elämäntaistelua, ja maailmalle tahtoisin kyllä näyttää hänen tekonsa, vaan en häntä itseään. Minusta hän on inhoittava! Teitä varmaan loukkaa puhetapani, mutta kun kerran puhun, en osaa puhua muuta kuin totta. Ja minua inhoittaa hän juuri siksi, ettei hän rohkene olla tosi, suora, että hän arkailee, nuhjailee jonkun likaisen tekopyhyyden, herrain pöydältä pudonneen puolivillaisuuden turvissa. On kuin hänen kasvoilleen olisi pienenä kaadettu likavettä, joka ei koskaan lähde pois. Minä tuskin eroitan hänen muuten sieviä piirteitään sen alta. Se on se herraskaisuuden puolisivistys säännöllisine kirkkokäynteineen, joka on raaistanut hänet. Puhun näin pitkältä äidistäni, sentähden että hänen kuvansa myrkytti minun varhaisimman nuoruuteni. Minä häpesin ja inhosin häntä, en siksi, että hän oli isättömäin lasten äiti, vaan siksi, että hänellä oli piikasielu. En koskaan uskaltanut päästää kotiini ketään toveriani, sillä en kehdannut näyttää heille äitiäni, ja minä kärsin siitä, että arvasin heidän halveksivan häntä — väärästä syystä. Minusta tuli umpinainen ja uhmamielinen. Jo lapsena opin ylönkatsomaan sydämeni pohjasta yleistä mielipidettä. Syytökseni, joka muuten olisi kohdistunut yksilöön, sai täten laajemman maalitaulun. Opin huomaamaan, että ihminen on olosuhteiden tulos, niin äitini, niin minä itse, niin kaikki; mutta että ihmisen on voitettava olosuhteiden sortovalta, murrettava sen väärät ikeet. Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei vielä ole tehty mitään, ei mitään. Yläluokan puolelta järjestetty hyväntekeväisyys, kirkon saarnaama armeliaisuus ei auta asiaa, päinvastoin on se yksi häväistys-, alennuskeino lisää. Porvariston inhoittava anekauppasysteemi! Ensin ryöstetään ihmiset henkisesti ja aineellisesti putipuhtaiksi, sitten tehdään heidät armeliaisuuden esineiksi, jotta ryöstäjät voisivat varkaan toimettomuuteen, konnan tunnottomuuteen tottunutta, mätää omaatuntoaan lisäksi hivellä ihmisystävän äitelällä itsetyytyväisyydellä. Ja hädän alaisille on se luonnoton tukipylväistö. Koko hyväntekeväisyysjärjestelmä on epäterve ja todistaa yhteiskunnan mädännäisyyttä. Ihmisten tulee voida pysyä pystyssä omalla työllään, hänellä täytyy olla velvollisuus ja — oikeus siihen. Oh, niin kauan kun muistan, olen syvällä sydämessäni kapinoinut yhteiskuntaa vastaan, joka tekee niin paljon kurjuutta mahdolliseksi. Mutta en ole voinut itkeä, en valittaa, en auttaa. Yhteen puristetuin huulin ja nyrkein olen kulkenut apua tarvitsevan ohi antamatta, itse ottamatta almua, äärettömän osanoton puristaessa sydäntäni. Olen aina tuntenut, että almu olisi hyödytön, alentava teko. Täytyy auttaa suuremmasti, tuntuvammasti, mennä pahan juuriin asti. Ei valittaa, mutta toimia. Ja aina olen tuntenut, että voimani ovat olleet liian heikot. Kuin vuoren paino on ollut omallatunnollani niin kauan kuin muistan. Minä olen syntynyt pahalla omallatunnolla, en ole koskaan ollut lapsi.
Helena Näkki vaikeni hetkeksi. Hänen mustat silmänsä paloivat suurina, intohimoisina, kylmää, uhkaavaa tulta.
Salme Tamm kuunteli häntä ilmeenkään hänen kasvoillaan muuttumatta, sirona, kylmänä, japanilaisen murhenäyttelijättären kangistunut hymyn hälle suupielissään. Hän tunsi tässä ulkonaisessa kovuudessa, joka huokui tuosta nuoresta tytöstä, olevan jotakin hengenheimolaista itselleen. Hän viihtyi tässä mielenliikutuksettomuudessa, jossa ei toinen hyrskinyt esiin sydäntään eikä vaatinut vastatunteilua toiselta. Hän oli tähän asti melkein kärsinyt suomalaisten naivista pehmeydestä, hän ei koskaan saanut sielullista siltaa siihen ja se teki hänet aina heidän seurassaan levottomaksi. Nyt oli hän tyyni. Hän vaikeni turvallisesti, muistamatta antaa mitään ulkonaista ymmärtämyksen merkkiä. Hän tunsi vain suuren myötätunnon leviävän itsestään tuon vieraan tytön muotokiinteää, yksinäistä sielunelämää kohtaan, yhtä yksinäistä kuin hänen omansa…
Helena jatkoi:
— Tyttökoulu, äpäryyden kirous, ammattikyvyttömyys, ne olivat ne kielteiset voimat, ne aseet, joilla minun piti lähteä olemassaolon kamppailuun, kuten niin moni nuori nainen saa tehdä. Koetin saada työtä. Se oli melkein mahdotonta. Lopulta pääsin erääseen kahvilaan tarjoilijattareksi. Se ei sopinut luonteelleni. Sattui ikäviä yhteentörmäyksiä. Olin pahasisuinen, epäkohtelias, sanottiin. Minulla ei ollut, ihme kyllä, oikeaa piikasielua, vaikka olin sellaisesta syntynyt. Tai ehkäpä juuri siksi. Eräs neiti, jonka myöhemmin sain kuulla olevan puolisisareni, laittoman isäni laillisen tyttären, toimitti minut kirjanpitokurssiin ja hankki minulle ensimäisen konttoripaikkani ja sillä uralla olen nyt ollut tähän asti. Ja tiedättekö, miten pahasisuinen olen, minun on vaikea vieläkin olla kantamatta kaunaa tuolle neiti sisarelleni siitä, että hän teki minulle hyvää, että hän tarjosi minulle apuaan, jota silloin kyllä hyvin tarvitsinkin. Olen lähettänyt hänelle takaisin joka pennin siitä rahalainasta, jonka sain häneltä ja jonka hän olisi tahtonut tyrkyttää minulle lahjaksi. Uh, kuinka minä vihaan tuota herrasväen teeskenneltyä sukurakkautta ja almunantamisvimmaa! Hänessäkin oli jotakin sellaista, joka teki mieleni kovaksi, jonkinlaista tunkeilevaa holhoamishalua, niinkuin en minä osaisi holhota itseäni itse. Luuli kai, että olin perinyt äitini halun olla "huono nainen". Hän erehtyi suuresti, tuo mamseli. Siitä, miksi hän epäili minua, ei ole vaaraa, mutta paha ja ylpeä ihminen olen, sen tiedän. Luulen, etten koskaan opi kiittämään. Luonto nousee vastaan. Sanotaan, että se on oikea proletaarin tunnus. Niin, se olen koko sielustani ja minä kiroan sitä, että minusta on koetettu tehdä puoliherrasväkeä. Kaikki ovat koettaneet, ehkä hyvässä tarkoituksessa, mutta minun turmiokseni. Muistan hyvin, millainen holtittomuuden epätoivo minut valtasi, kun ensi kerran tulin huomaamaan epämääräisen asemani. Minä raivosin myös sitä puoluetta vastaan, joka oli vallannut itselleen työläisten ja köyhälistön nimen. Mikä yksinoikeus oli heillä siihen? Enkö minä sitten tehnyt työtä, eivätkö lukemattomat muut ulkopuolella heidän puoluettaan olleet köyhiä ja uutteria? Teki mieli riistää nuo kyltit heiltä pois, kunnes eräs työmies huomautti minulle, että jos kerran tunnen itseni työläiseksi ja kuulun köyhälistöön, niin oli minun liityttävä heihin, oli ammattini sitten mikä tahansa. Minä aloin puhua tästä tovereilleni. Toiset nauroivat minulle, toiset sanoivat, etteivät he uskaltaneet: heidät ajettaisiin pois viroistaan. Niin, ja aivan oikein kaikki me tiesimme ja tunsimme, että meidän järjestäytymisemme olisi joka tapauksessa tuloksetonta, meidän lakkomme toivotonta. Meitä tarvittiin, meitä voitiin käyttää, mutta me emme olleet välttämättömiä. Meidän työmme laatu oli niin helppohintaista, niin ala-arvoista, niin vähän erikoista ammattikyvykkäisyyttä vaativaa, niin henkisesti vaivaisten alaa, että meidät voitiin korvata milloin hyvänsä. Koko herrasluokan puolikuntoinen naisväki oli kilpailijanamme; koko tuo elätetty, porvarisloisjoukon heikompi sukupuoli oli valmis milloin tahansa yhä uusina ja uusina painoksina astumaan aisoihin, kaikki ne, jotka olivat tottuneet, kasvaneet kiinni siihen alentavaan ajatukseen, että naiselle oli soveliasta ansaita rakkaudella päätoimeentulonsa joko sitten kodissa tai sen ulkopuolella. Siksi he muissa viroissaan saattoivat tyytyä niin edesvastuuttoman pieniin palkkoihin, kun niillä ei tarvinnut saadakaan muuta irti kuin vähän koruhöyheniä rakkauden kyltiksi. Saadakseen viran oli rehellisesti itsensä elättävän naisenkin siis alistuttava porttojen polkemiin palkkoihin ja tehdä lakko oli toiselta puolen monellekin samaa kuin heittäytyä virkaheitoksi, ja pahempaakin, siirtyä määrätyn virkamiehistö-sorron alta vielä suurempaan riippuvaisuuteen miehistä. Se oli toivotonta. Näin ovat asiat vielä. Tervola oli oikeassa. Hän perusti lausuntonsa tosioloihin. Mutta tätä hyllyvää suota täytyisi voida edes joillakin pilkospuilla tehdä ihmisten astuttavaksi. Sillä tähän naisvirkailijoiden nimettömään uhrijoukkoon kuuluu paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aivan liian hyviä sortumaan ylhäältä päin tulevan painostuksen vuoksi, porvarillisen kiristyksen, polkuansioiden vuoksi, ja myös liian hyviä vääryydellä itse kantamaan sitä "ryöstäjäluokan" ja "porvarin" pahamaineista nimeä, joka heihin summamutikassa alhaaltapäin singotaan. Heillä on kaikki porvarien ja sosialistien vaikeudet niskoillaan eikä yhtään heidän etujaan. Ja heidän joukossaan on hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voisi tehdä pahaa edes kärpäsellekään, mutta jotka juuri sentähden eivät voi taistella. Taistelussa on pakko lyödä, ja olen nähnyt, että on ihmisiä, jotka eivät voi. Ja juuri heidän tähtensä tahtoisin minä iskeä, niin että vinkuu. Minä olen karkeakuorisempi, paksunahkaisempi, romuluisempi. Minä sovin sellaiseen. Edellisestä paikastani sain jo eron muka liian sosialistisen mielenlaatuni vuoksi. Nyt eroan itse samasta syystä. En voi muuta. Kaikkialla maailmassa kiehuu ja kuohuu, vallankumous on päivän tunnussana, en voi nähdä tätä ilmatonta umpikehää ympärilläni puhkaisematta sitä edes jostakin kohden. Herra ties palaanko enää koskaan konttoripulpetin ääreen. Tuskin. Teen herra Tervolan kehoituksen mukaan, vaihdan gulashin työmieheen, naurahti Helena vähän katkerasti. — Te suosititte minua tänne, rouva Tamm, toivon, ettette saa minun vuokseni mitään ikävyyksiä.
— Menkää hyvällä onnella, äännähti Salme Tamm hiljaisesti, siihen elämän taisteluun, johon te kuulutte. Te olette liian suuri elämänvoima täällä kaavoittumaan ja homehtumaan. Täällä pitää ihmisellä olla vain numeroita sydämen paikalla.
— Minun sydämessäni on suuri tyhjyys, sanoi Helena, mutta päässäni myllertävät tuhannet ajatukset. Ilman omaisia ja läheisiä kun olen elänyt elämäni kaiken, olen lukenut paljon. Miksi olisi mahdotonta toteuttaa yhteiskunnallisia onnen-unelmia, jos ihmisten koko tarmo ja harrastus kohdistetaan siihen — mitä ei vielä ole…
— Mitä ei vielä ole, on ainoa, mikä todella on olemassa, virkkoi Salme kuin itsekseen. Se on sitä oikeaa elämän sisältöä, valmis muoto on jo kuollutta elämää.
— En tiedä. Täytyy mennä sinne, minne täällä sisällä vetää…
Helena Näkki otti jälleen äkkiä kuin heräten jostakin unesta entisen välinpitämättömän, arkipäiväisen äänenpainonsa ja sanoi nopeat jäähyväiset.
* * * * *
Oven sulkeuduttua jäi Salme liikkumattomana paikalleen. Hänen kasvoiltaan oli hetkiseksi väistynyt se käytännöllisen turvallinen itseriittäväisyys, joka niistä tavallisesti näkyi, samoin oli se siro hymyn häive, jolla hän oli vastaanottanut Helenan, myös kadonnut. Jäykällä ilmeellä katsoi hän eteensä.
Sadepisarat soivat surullisesti kuin särkyvät helmet ikkunaruutuja vastaan.
Jotakin kosteaa kihosi hänen silmiinsä. Itkikö hän? Hän ei ollut pudottanut kyyneltä edes avioeron selkkauksissa. Miksi hän nyt? Siksikö, että hän, joka oli alkanut niin komeilla ja kauaskantoisilla isänmaan ja maailman uudistuspyrinnöillä, oli uupunut tähän yksinäisen konttoripöydän ääreen, kauppaparoonein palvelukseen vieraassa maassa? Siksikö, että hän tällä hetkellä tunsi itsensä henkisesti loiseksi, epävapaaksi ja äpäräksi tuon toisen rinnalla, joka tietämättään, omalla tavallaan oli siepannut ilmasta hänen unelmansa ja nyt yksin lähti särkemään niitä patoja, joita vastaan hänen oma uhmanlaineensa oli laantunut, siihen kamppailuun, johon hän, Salme Tamm, ei ollut uskaltanut, vaikka hän oli käyttänyt poloista Pekkaansakin astinlautanaan. Ja nytkin uudessa aatteessaan hän nojasi toiseen… Petollinen pohja. Miksi hän ei yrittänyt yksin? Pelkäsikö hän? Hänellähän ei ollut mitään kadotettavaa enää. Puuttuiko häneltä itseluottamusta? Ehkä. Elämän syy jäyti häntä, yksinäisyys kammotti häntä. Itselleen hän sen saattoi tunnustaa. Muut eivät saisi sitä koskaan tietää.
* * * * *
Sill'aikaa kiiruhti Helena Näkki melkein juoksujalkaa eteenpäin sateessa ja tuulessa. Lopullisen ratkaisun polte tulisti hänen vertaan.
Se, mitä hän oli kertonut itsestään rouva Tammille, ei liikuttanut häntä suuremmin, hän tuskin muisti sitä enää. Hän ei myöskään tuntenut rouva Tammia kohtaan mitään erikoista kiintymyksen tai heltymyksen tunnetta. Vieras, vieras! Melkein niinkuin hän itse itselleen. Siinä tunnossa hän viihtyi. Ja hän oli iloinen siitä, että rouva Tamm ei ollut säälitellyt, ei valitellut, ei näytellyt mielenliikutusta. Pieninkin yritys siihen suuntaan olisi tukkinut hänen suunsa.
Helenasta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut jossakin hyvin syvällä. Hän tiesi, että siellä kirveli ja hehkui, mutta hän tuskin saattoi erottaa, oliko se ihmisrakkautta vai -vihaa; ja niin monen kylmän kuoren sisällä sen tuli vavahteli, ettei sitä kukaan nähnyt päälle päin.
Joku vain heitti, vyörytti häntä eteenpäin. Mikä? Elämä, aika, ajan aallot, ilman sähkö? Joksikin sellaisiksi sitä kai nimitettiin. Tuo tavallinen se häntäkin irrallista lehteä kiidätti eteenpäin. Ja vinhemmin, tiestä tietymättömämmin kuin muita! Muilla oli ehkä joku kiintopiste, koti, omaiset, isänmaa, ihmiskunta, puolue, joka kutsui, tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään. Ei kukaan ollut kutsunut. Sisältäpäin vain työnsi. Täytyi kiitää. Tehdä jotakin, jonka tunsi teon arvoiseksi. Ettei tarvitsisi ajatella kuivaa, tuskallista, hedelmätöntä elämän ajatusta. Se oli sittenkin raskainta kaikesta. Mahtoivat olla eri ainesta ne päät, jotka sen kestivät.
Vaaraan syöksyminen niin nopeaan, ettei ehtinyt mitään ajatella, antoi niin suloisen turvallisuuden tunteen.
VII.
He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.
— Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma itsellenne ja muille, rouva Tuira?
— Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää ole sitä…
Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.
Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.
Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut tarkoittanut.
— Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten ennenkin…
— Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.
— Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä. Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän kuin vieraita…
— Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.
— No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle, naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.
— Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne…
— Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon esineeksi?
— Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.
— En ymmärrä tuota lajia yhteistyötä. Miksi sitä siis teitte?
— Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että me siihen aikaan tarvitsimme toisiamme. Olin sattumalta äänenkannattajan ja käsirahan puutteessa. Hänelle oli siihen aikaan avustukseni myös eräistä syistä, joita en viitsi mainita, erittäin tervetullutta. Mutta olin vaarallinen avustaja, sillä sosialistit ovat aina pitäneet minua porvarina aivan kuin porvarit sosialistina. Tuira ei siis voinut käyttää minua ilman erinäisiä varovaisuustoimenpiteitä, ilman tuota puolueelle tunnusmerkillistä pientä haukkua joka tosin kävi pilakuvan herttaisissa puitteissa, sillä muuten olisi hän helposti saanut porvarisen maineen, tullut ehkä ulospotkaistuksi järjestöstä, kadottanut asemansa ja kenties teidätkin — jo silloin. — Enkö ole oikeassa, rouva poliitikko?
— Te hirveä kyynikko. Hyi teitä!
— Niinkö tosiaan luulette? Te erehdytte. En ole kyynikko. Se mikä minussa näyttää kyynillisyydeltä on vain eräänlaista syvempää erittelykykyä, suvaitsevaisuutta, ihmisluonnon tuntemusta.
— Ihmishalveksintaa se on! Teillä ei ole oikeaa ihmisrakkautta ei edes itseänne kohtaan ja toisten suhteen olette aivan välinpitämätön. Teille on samantekevä, erehtyvätkö he teistä tai eivät. Julkinen häväistys ja oman maineenne tahallinen tahraaminenkaan ei teistä ole mitään. Tiedättekö, se on väärin. On väärin antaa kansalle rumia mielikuvia, etenkin silloin, kun ne lisäksi ovat valheellisia ja etenkin asianomaisen itsensä avustuksella. Sellainen on synti Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Väärä mielikuva ei kulu koskaan pois. Se elää polvesta polveen, myrkyttäen mieliä. Tiedättehän itse, mielikuva elää kauemmin kuin käsite, valheellisenakin se kestää kauemmin kuin todistetuin totuus. Sen on historia osoittanut niin useasti.
— Totta, totta. Ja tahtoisin olla vielä jyrkempi ja sanoa: ainoastaan väärä mielikuva elää. Mielikuvan käsitteeseen jo sisältyy, että sen täytyy olla todellisuudesta poikkeava. Ja mieluummin kielteisten arvojen puoleen kallistuva tässä tapauksessa. Onnellisilla kansoilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa, kuten tiedätte… Mutta kun itse on mukana luomassa tuota väärää mielikuvaa, niin on siinä samalla jotakin humoristista, ikäänkuin personallinen yliote omaan kohtaloonsa, joka tekee elämän helpommaksi. Silloin ei ole itse sen uhri, pikemmin muut. Väärä mielikuva on se väärä raha, jolla kuolemattomuus ostetaan.
— Ja sillä hinnalla te siis tahdotte olla kuolematon, oman onnettomuutenne ja maineenne hinnalla?
— Nuorempana olisin vastannut siihen myöntävästi. Nyt en. Tai oikeastaan, nyt on puhe onnesta ja onnettomuudesta minulle merkityksetön. Ne tuntuvat vain pinnalla. Täällä syvällä jossakin, missä nyt asun, en enää tee eroa niiden välillä. Mutta kaiketi olen nyt onnellisempi kuin ennen, koska olen tullut tuntemaan, että ihminen voi tulla toimeen ilmankin onnea…
— Ja sitä te nimitätte onneksi! Minä nimittäisin sitä talttumukseksi, tappion tunnustamiseksi, aseiden laskemiseksi, vanhuudeksi…
— Minä olenkin vanha, vastasi Kuutti hiljaisesti, paljon vanhempi kuin mitä voitte aavistaakaan. Väsynyt elämään…
He kulkivat hetkisen ääneti. Salme Tammin silmät päilyivät suurina ja liikkumattomina.
— Teidän ensimäisissä teoksissanne oli sellainen hurja alkuvoima, ettei olisi luullut teidän koskaan väsyvän. Tiedättekö mitä? Olisin tahtonut tavata teidät silloin, kun rakastitte elämää, kun ajoitte takaa onnea kuin metsänriistaa, niin… lisäsi Salme uneksivasti.
— Entä jos silloin olisin tahtonut onnekseni teidät?
— Aina te käännätte kaiken leikiksi.
— Tahdotte nähdä minut nuorena. No hyvä, tehkää minut nuoreksi. Te voitte sen!
— Te paha!
— Miksi?
— Miksi ette voi kohdella minua toverina?
— Siinä määrin minä en sentään ole sosialisti.
— Te ilkeä! Millä olen ansainnut pilkkanne? Salmen äänessä tuntui todellista ärsyttymystä ja tuskaa.
— No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.
Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.
— Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.
— Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä asiaamme?
— Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen. Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka on niin ruma, köyhä ja pieni?
Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.
— Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain arvoinen!
— Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee taidekin ympäristön sähköä.
— Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja ryskettä!
— Laumojen, ei yksilöjen.
— Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin, liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina… Missä te piilette?
— Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta, kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä, vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta, joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna, loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua, mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi, että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon, minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän, typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.
— Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.
— Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin avulla.
— Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.
— Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se, jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?
— Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat uudestaan…
— Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta, jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren, oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin, voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia, jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän vuoksi…!
— Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.
— Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös, kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!
— Miten hirveitä te puhutte, sanoi Salme nuhtelevasti. Näkyy todella, että olette ollut huonoissa seuroissa. Tiedän Tuiran kautta. Siihen se viina vie. Ja totta puhuen, ellen olisi koskaan teihin henkilökohtaisesti tutustunut, olisin jäänyt siihen luuloon, että te itsekin olette huono ihminen. Mutta miksi tahdotte aina säikytellä ihmisiä ja käännätte turkkinne nurin kuin pahin mörkö? Ja sanokaa, miksi viihdytte ala-arvoisissa seuroissa, huonojen ihmisten parissa?
— Teillä on, Salme-rouva, vielä koko nuoruuden julmuus jälellä, kun voitte käyttää noin julmia lauseparsia. Minä en rohkenisi. — Ja te itse? Te ette koskaan ole "huonojen ihmisten" kanssa?
Salme vaikeni. Sitten hän virkkoi hidastellen:
— En ainakaan tahallani etsi sellaisia, yhtä vähän kuin tahdon lukea huonoja kirjoja.
— En tiedä, mitä tarkoitatte "huonoilla kirjoilla". Mutta olen huomannut, että useinkin sellaisen mainesanan saanut teos ei ole ollut niinkään huono taideteos ja että täytyy tehdä ero huonon kirjailijan ja huonojen kirjojen tekijäin välillä. Samoin voi niin sanottu huono ihminenkin olla Luojansa mestariteos tai ainakin rikkainta taidemateriaa täynnä. Luulette kai nyt, että puolustelen itseäni…
— En tarkoittanut teitä. Mutta aina olen ihmetellyt tuotantoanne. Olen kysellyt itseltäni: Onko hän niitä, jotka sälyttävät erehdykset elämäänsä ja siveysopin taiteeseensa, vai niitä, jotka tekevät päinvastoin?
Kuutti nauroi.
— Pitäisikö siis välttämättä tehdä jompaakumpaa ja olla noin kauhistuttavan kaksijakoinen?
— Sanokaa minulle: Oletteko sellainen kuin nuo romaanienne kauhistuttavat, paheelliset, onnettomat ihmiset?
— En, rouva, he ovat paljon pahempia kuin minä, vastasi Kuutti hymyillen.
— Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset unelmat?
— En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille, äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.
Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.
He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.
— Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti, keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.
— En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.
— Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa, tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille, Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman, sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste, näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja hyvän, tekee ihmiseksi…
— Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac'kin joi kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti ja nerokkaasti.
— Balzac'kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken ajattelin.
— Mitä te sitten ajattelitte?
Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen, puolittain surumielinen hymyn varjo.
— Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.
— Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina ylvästelette?
— Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen, hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on oikein. Niin sen pitää ollakin… Sillä meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta…
— Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää…
— Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä lukekokaan. Sillä ne ovat huonoja kirjoja, Salme-rouva.
Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen suupielissään.
— Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni…
— Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!
— Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin tuskallista.
— Miksi! Mikä minä olen teille? Vieras. En mikään, en kukaan.
Millaisen soisitte minun olevan teille?
— Toivoisin ansaitsevani toveruutenne. Hyvästi.
He olivat pysähtyneet Salmen asunnon ovelle. Salme veti puuhkastaan esiin pienen hansikoidun kätensä.
— Suutelisin kättänne, joka on luotu suudeltavaksi, vakuutan, mutta en rohkene sitä tehdä viimeisten sanojenne vuoksi. Olette ankara liittolainen, vaativainen kasvattaja!
— Ja te kovakorvainen kasvatti.
— Hyvästi, kaunis kasvattajani. Koetan parantua!
Oula Kuutti kääntyi hitaasti takaisin. Ja hän suuntasi keskikaupungin hyörinästä askeleensa pienille ja pimeille syrjäkaduille, jotka johtivat köyhälistön kaupunginosiin.
VIII.
Oula Kuutista oli hauskaa harhailla näin iltamyöhällä oudossa kaupunginosassa outoja pikku kujia. Nämä kadut eivät olleet virallisen ilmeettömiä niinkuin nuo suuret komeat pääreitit. Ne elivät omaa salaperäistä elämäänsä. Noiden pikkueläjien akkunoissa myrtin ja oljanderin takana riippui tarinoita ja tapauksia; kallellaan olevat, harmahtavat portinpielet kertoivat ihmiskohtaloista.
Tämä puoli kaupunkia muistutti ihmeesti köyhälistön Montparnassea Parisissa, jossa hän aikoinaan monta vuotta oli vaellellut. Ja tuolla heloitti edessä valoinen, ihmisvilinään hukkuva tie, Helsingin rue de la Gaité, ilojen katu, monine kymmenine kahviloineen, elävinekuvineen, kaukasialaisine makeispuoteineen, tupakkakauppoineen, antikvariaatteineen. Ja kaikki houkuttelivat ohikulkijoita suojiinsa kilpailevien reklaamitulitustensa häikäisevällä, räikeällä loistolla. Ovet viittoilivat avonaisina. Ihmiset haastelivat namusia pureskellen portailla ja eteisissä rakkaudesta, politiikasta, päivän uutisista ja yön surullisista ja liika-alastomista salaisuuksista. Miehet nostivat kahviloista tulevat tytöt käsivarsilleen ja veivät pois mukanaan jonnekin suurkaupungin nimettömään hälinään; sinne yöpyivät he lopuksi kaikin, mitkä kasarmeihin, noihin keltaisen likaisiin, kammottaviin Bastiljeihin, jotka vielä vapauden aamunakin törröttävät paikallaan uhoten ilmaan lian, orjuuden ja eläimellisyyden sakeaa huurua, mitkä Sörnäisiin, Helsingin Montmartreen, sen apaashiluoliin, työn ja rikoksen kuumeisiin pesäpaikkoihin.
Se oli Oula Kuutinkin kaupunginosa. Hän oli valinnut asuntopaikakseen sen puolen kaupunkia juuri tuon elämän sakan vuoksi, joka siellä kuohui, saadakseen syöttejä kyllästymättömälle ihmisnälälleen, ja ollakseen samalla rauhassa ihmisiltä.
Oh, tätä suuruudestaan ja hurjista vallankumouksistaan huolimatta pakkosäännöillä ja lupakorteilla kutistettua aikaa! Oh, tätä pientä aikaa, jolloin ihmiset ryömivät taltutettuina, nöyriksi mankeloituina, kaaviloituina, kiltisti, lain ja pakkovallan vuoksi kiltisti, asumaan noihin surullisiin kaniinilaatikoihin, nukkumaan toistensa päällä, vieressä, alla, yllä! Kärsiä toistensa toraa, häiriötä, läjäyksiä, lapsenitkua, soiton ja laulun remakkaa valittamatta ja pidättyä itse ilmehtimästä elämää kuin määräaikoina ja määrätyllä tavalla, se oli sitä nykyaikaisen sivistyselämän kiitettyä kaupunkikulttuuria! Ja yhä pitemmälle siihen suuntaan vain mentiin, laumatyranniaan, laumaorjuuteen! Ja sitten sanottiin, että ihmiskunta riensi kohti ihannettaan! Vapauteen, jonka muoto oli vapauden rajoitus!
Siunattu renesanssi, jolloin sai rehellisesti viiltää vihamiehensä mahan auki kadun kulmassa, jolloin jokaisen, joka tahtoi elää, täytyi olla sankari, jolloin elämä oli iloista karnevaalia, yksilöllisyyden voittokulkuetta neron voimalla ja hengen uhalla! Se oli jotakin se, taiteilijoita, suuria personallisuuksia varten! Ja nyt! Hengen vaara oli jälellä, mutta sankaruus ja nerous oli pannaan julistettu. Tapahtui suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia, eikä tapahtunut mitään. Minne mennä? Mitä tehdä? Odottaa. Ei mitään seikkailuja, ei mielikuvituksen uhkahyppyjä yksityiselämässä! Istu kamarissasi, odota, odota! Mitä! Sitä, että jotakin tulisi sisään ovesta. Sanomalehti, kirje, tuttava. Siinä ainoa seikkailu nälkäiselle sielulle! Tietää, mitä joku sanoi tai teki tai ajatteli! Tapasi, näki jonkun kadulla. Joku soitti ovikelloa, joku puhui jotakin. Vastasi itse jotakin. Siinä kaikki! Aina sama muoto. Se oli tuskastuttavaa! Näissä puitteissa kukki nykyaikaisen ihmisen sielunelämä täällä, sill'aikaa kun maailma paloi… Ja siitä piti ammentaa…
Sitä lajia oli liiaksikin. Olivat taas alkaneet käydä liikaa, rakentaneet maantiensä Sörnäisten kautta, Oula Kuutin syrjäisen kamarin läpitse, nuo tuhmat ihmiset! Mitä he tahtoivat hänestä? Ihmekö, jos tuli vähän kaavamaiseksi! Puhui ennen puhuttua. Ajatteli ääneensä muuta kuin mitä ajatteli hiljaisessa mielessään!
Kuutti oli tyytymätön itseensä. Joku epämääräinen tunnonvaiva näversi häntä. Mikä oli taas saanut hänet puhumaan tyhmyyksiä Salme Tammille! Mutta mitä hittoa heille sitten puhui! Miksi tulivat kuin papin luo? Eihän hän voinut ottaa heitä kaikkia ja kaikkea heissä yhtä vakavasti kuin he itse. Miks'ei ollut maailmassa enää iloisia, keveitä naisia? Kaikki filosofoivat, etsivät elämästä sisältöä ja järkeä, selvittelivät periaatteita, hoitivat yhteiskunnan ja valtion asioita. Mutta olihan Salme Tamm jo siksi vanha ja viisas, ettei hän voinut panna kaikkea niin tunnolleen. Lähteä Salmen kanssa Tahitin saarelle, sitä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan. Tuon mielikuvan pakoretkestä nuoruuden ja kauneuden kanssa ikuisen kesän maahan oli aiheuttanut aivan toinen nainen, ei edes nainen, lapsi…
Mitä? Valittiko hän, ettei hänellä ollut seikkailuja, että elämän aines pakeni hänen käsistään? Sehän suorastaan tulvi hänen ylitseen. Mutta samalla tavalla aina, se se kiusasi! Sieluntunnustusten parhain kukkaistuoksu saattoi ajanpitkään kyllästyttää. Sitä oli ollut liiaksi hänen elämässään.
Mikä viikko tämä viimeinenkin! Onneksi oli se taas lopussa. Ja mitä oli siitä jälellä? Ei mitään. Tai oli kumminkin. Yksi ainoa kaunis hymy, sellainen juuri, jota hänen sielunsa kauan oli kaivannut. Mutta eikö sellainen korvannutkin kokonaisen elämän menetyksiä! Pieni Meri! Miten aurinkoiset silmät hänellä oli! Mikä elämä ja luonnollisuus koko olemuksessa! Ja miten koko huone oli syttynyt säteilyyn hänen astuessaan sisälle…
Kuutti hymyili omille mielikuvilleen hapuillessaan pimeässä porstuassa kotiovensa avaimenreikää. Ajatuksissaan astui hän sisään ja heittäytyi nojatuoliin viitsimättä edes sytyttää lamppua.
Ilmassa viipyi vielä jokin epämääräinen tuoksu Salme Tammin jäleltä. Kullakin naisella oli oma erikoistuoksunsa huolimatta siitä, että he nykyään olivatkin enää tuskin nimeksikään naisia. He olivat "tovereita", ystäviä, ymmärtäjiä tai ymmärryksen etsijöitä, yksinäisiä ja itsenäisiä niinkuin hän itsekin…
Kuutti heräsi mietteistään kovaan porstuasta kuuluvaan kolinaan.
Samassa jyskytettiin ovelle vahvasti.
Perhana! pääsi hänen huuliltaan. Sitten hän naurahti katkerasti. Hän kiittämätön! Elämän seikkailuhan sieltä koputti hänen hyljätylle ovelleen…
Kuka se saattoi olla, näin myöhään? Mutta olihan hän kyllä tottunut kaikenlaisiin maailmanmatteihin, tilapäisiin hälyytyksiin jos jonkunlaisiin. Mikä kievari olikaan hänen huoneensa, mikä markkinakuja hänen sielunsa!
Hän ei hiiskahtanut.
Nyt soi epäkunnossa oleva ovikellokin levottomasti ja epätasaisesti rämähtäen yön hiljaisuudessa.
— Älä koetakaan teeskennellä, veliseni, poissaolevaa. Me näimme sinut. Avaa nyt hiiessä! Mehän täällä vain olemme!
Kuutti tunsi Pekka Tuiran äänen.
— Hei, Kuutti, avaa nyt hemmetissä!
Tuliliemen tuttavia, joita ei voinut tyynnyttää muuten kuin tekemällä heille mieliksi.
Vitkastellen raoitti Kuutti ovea.
Pekka Tuira työntyi sisään koko voimallaan tuupaten edellään pulleaa ja vastahakoista toveriaan.
— Tää on vain Miihkali, Miihkali Untonen. Ovathan herrat nähneet toisensa joskus? Tää on hyvä mies tää Untonen, vaikka vähän arka. Sanoi, ettei sovi tulla näin myöhään häiritsemään suurta taiteilijaa. Me nähtiin sinut äsken, kun tulit kotiin. Eihän me muuten oltais tultukaan. Nuorella miehellä saattaa aina olla seuraa, naisia ja sen semmoisia. Entäs sitten sinulla, joka olet sellainen Don Juan, ja naisten paavi! Sanoin tässä juuri Miihkalille, että ellei sinua oltais yksin nähty, niin ei tiedä vaikka omat akkamme siellä tavattaisi. Siellä ne hyppäävät runoilijan puheilla koko Helsingin naisväki. Runouteen meneviä hepsakoita ovat. Tämä vaan poika vakuuttaa, että hänen akkansa siell'ei ainakaan ole, hän kun pitää puoliskonsa aina reikelilukkojen takana. Vanhanaikainen mies tämä Miihkali, muuten hyvä, oikein hyvä poika.
Viinaveikot vetelivät taskuistaan erinäköisiä ja -kokoisia puteleja.
— Näätkös, näätkös, mitä meillä on? rupatteli Tuira. Harvinaista tavaraa vai mitä? Tämä on 200 mk. pullo! Tämä 90 mk tämä ottinki! Oltiin tuolla puolimatkan krouvissa, sinä tiedät, ja tää Miihkali rupesi juottamaan siellä aivan joutomiehiä ja heittelemään rahojaan kuin hullu. Näin Helsingin matkalla, tietäähän sen! Oli siellä kaksi taiteilijan alkua tai mitä lievät olleet. Tää Miihkali on vähän heikko taiteilijoille. Keitäs ne taas olivat? Sei — Sei —
— Seipi.
— Niin ja Vaskio, jolla oli päässä paitsi viinaa joku tekemätön keksintö ja maksamaton vuokra. Ja tää Miihkali kirjoitti paikalla shekin ja sanoi, että siin'on, poika! Ja höyryä lisää! Ja kyllä sitä tulikin. Minä silloin sanoin minä, että top! Mitä näitä maitopartoja voitelemaan! Jos tahdot juottaa oikeaa taiteilijaa, oikeaa neroa, niin mennään Kuutin luo. Siinä on oikea mies. Tää vähän arasteli, mutta tässä nyt ollaan. Tää Miihkali ihailee sinua kuin Jumalaa. Tärisee poikaparka ihan. Onko sinulla korkkiruuvi ja laseja! Kas vaan. On tietysti. No hei, pojat! Tuira ryyppäsi pitkän kulauksen ja alkoi rallattaa:
"Ta-la-pakan Nikolain sen kaunihin kesän siellä linnassa olla pitää…"
— Olepas nyt siivolla, Pekka, kielteli Kuutti. Herra Untonen ei siis asu Helsingissä? Olette vain matkalla? kysyi hän sitten kääntyen Untosen puoleen.
— Mie oon ain miss sattuu, miss ahväärit kulloinkin vaatii, vastasi puhuteltu.
Hänen jäntevät kasvonsa muodostivat omituisen vastakohdan raskaalle, muodottomalle ruumiille.
"Kun lehti on puussa ja ruoho maassa
ja heilillä nuori ikä…"
— Älä laula, kuoma, pyyteli Kuutti Tuiraa.
Ja Untonen kuiskutti hänen korvaansa:
— Oo toki ihmisiksi nyt, kun meitillä kerran on se suuri kunnia, että herra runoilija suvaihtee…
— Ei tästä Kuutista ole väliä, keskeytti Tuira lyöden häntä olalle, hän on hyvä mies ja vanha kampraatti. Mutta eihän minun tarvitse laulaa, voinhan minä puhuakin, myönteli hän sitten hyväntahtoisesti. Sinä, Miihkali, et tiedäkään, miten läheisiä me ollaan! Koulutovereita ja perhe-ystäviä ja kuka ties sukulaisiakin. He he. Kuule, Kuutti, sano suoraan, sinunko tähtesi se rouvani minut jätti? Niillä oli aina vähän sellaista niinkuin pientä vispilänkauppaa keskenään, noilla kahdella. Ota pois hänet, jos kelpaa, minä annan mielisti, aivan mielisti. En ole mustasukkainen. En sinulle. En ole ansainnut niin hienoa rouvaa, tiedän sen hyvin. Koko Suomen maassa ei ole muuta kuin kaksi nerokasta naista. Toinen on… kuka hemmetissä se nyt onkaan… en jaksa muistaa. No se nyt on sama. Pää-asia on, että toinen niistä on minun rouvani, entinen rouvani. Sen todistaa vaikka tämä Miihkali, jota rouvani myös rikastuttaa joka hetki. Eikä hän ole vain liikenero, mutta muutenkin. Te kaksi sovitte toisillenne. Minä oikein toivoisin, että sinä, Kuutti, olisit syy meidän eroomme.
— Ole nyt hupsimatta. Puheessasi ei ole pontta eikä perää.
— Hohhoo. Se olisi surullista, huokasi Tuira kulauttaen kurkkuunsa melkein täyden vesilasillisen konjakkia. Asia on sitten vaarallisempi, kuin mitä luulinkaan. Hän vehkeilee sitten sosialistista puoluetta vastaan ja hän on vaarallinen vastustaja. Piru soita, jos asia onkin niin! Mutta ei, hän ei voi, ei uskalla, hänen kävisi itsensäkin hullusti silloin. Meillä on sittenkin ikiside toisiimme ja sosialismiin.
— Jos se side ei ole aate eikä rakkaus, on se siis joku rikos! Se sitoo ikipätevästi. Teillä on ehkä joitakin yhteisiä konnankoukkuja takananne, joku puoluesalaisuus, valtiollinen häväistysjuttu puoluetarkoituksessa omallatunnollanne, pankkiryöstö tai sen semmoinen kolttonen! pilaili Kuutti.
— Hi hii, mitä tuo Kuutti puhuu! Siinä on sitten humoristi miehekseen. Jos joku muu puhuisi noin, joutuisi hän hirteen, mutta kaikki tietävät, että sinä aina lasket leikkiä, ja minä sen etenkin tiedän. Tää Oula Kuutti on aivan vaaraton mies, hyvä mies, Miihkali, muista se, ei koske politiikkaan, ei yhtään. Siksi minäkin, puolueakutaattori voin vapaasti olla ja puhua hänen kanssaan. Hän on villi. Mutta taiteilija kun on, niin olkoon se hänelle suotu, Kuutti on suuri ihminen. Hänessä ei ole mitään pientä, Miihkali! Niin, Kuutti, jos sinä vain joskus tarvitsisit tällaisen vaivaisen madon ja matkamiehen, tällaisen roskan apua, antaisin vaikka henkeni puolestasi…
Tuira tuli liikutetuksi omasta jalomielisyydestään ja pyyhkieli silmiään.
— Anna minun puhua, tenäsi hän Kuutille, joka yritti päästä väliin. Sinä et luule, että muistan, kuinka hyvä olit minulle kerran, kun kaikki minua sortivat. Kyllä Pekka Tuira muistaa. Voin kertoa tälle Miihkalillekin. Minä olen torpparin poika, näes, ylioppilaskin, niin, olin kerran. Hairahduin aikaisin näihin klasin nautinnoihin. No, kerran sitten humalapäissäni panttasin huonetoverini arvoesineet ja lähdin sitä tietä maalle kohmeloani parantamaan. Siitä nousi hälinä. Minut varkaana erotettiin kunniallisten ihmisten piiristä ja yliopistolukuni katkesivat. Hammasta purren silloin vannoin vielä kerran näyttäväni näille ahtaan porvarismoraalin nuuskijoille. Sanoivat: Tuirasta ei tule mitään, hampuusi tulee. Menin konepajaan tavalliseksi työmieheksi, liityin sosialisteihin. Toverit eivät edes tervehtineet minua, saakurit, ei muut kuin tämä Kuutti, joka silloin oli nuori insinööri. Älä keskeytä nyt, Kuutti. Annas kun puhun! Niin, hän auttoi minua joka suhteessa eteenpäin. Ja ei ole hänen syynsä, jos en ole menestynyt. Miksi en pysynyt konepajassa? Kirjatieto oli pilannut minut ja taas jouduin kirjatyön alalle, sanomalehteen. Meidän puolueessa oli siihen aikaan puute senkaltaisista käsityöläisistä, he he. Mutta koneen ääreen minun olisi pitänyt jäädä. Minä rakastan tehdasta. En ikinä olisi jäänyt aurankurjen ääreen, niin torpan poika kuin olenkin. Jo lapsena tunkio ja aurinko ja hevosenhännän huiske inhoitti minua. Isä katseli minua aina kuin jotakin väärää käenpoikaa pesässä. Topi Outari, tiedättehän, joka ennen aikaan vaelteli kolportöörinä, sanoi minulle kerran lapsena, mutta muistan sen vielä, että ihmisen täytyy olla hyvin puhdas ja synnitön kestääkseen aurinkoa, puhdas sisäisesti ja ulkonaisesti! Hän saarnasi kuin paras pappi jo silloin: "Poika, olet paheen myrkyttämä, synnin hedelmä kasvaa sinussa salaa. Tule ulos siitä pimeyden luolasta, mihin pahe on sinut kytkenyt. Tule ajoissa! Katso aurinkoon, kestä aurinkoa! Aurinko ei siedä alkoholia suonissa, eikä tehtaan nokea otsalla, ei rahan himoa sielussa eikä irstautta ruumiissa." Ha, Ha. Minä valitsin viime mainitut ja hylkäsin auringon. Jaa-a. Vaikka minä hetkenä minusta olisi tehty ja tehtäisi vieläkin maailman rikkain tunkioneuvos, en huolisi tuota arvoa. Jos jaettaisiin multakokkareet tasan ihmisille, lahjoittaisin pois omani. Ja sanoisin, jauhakaa minut ennemmin vaikka nuuskaksi tehtaissa! Automobiilin katku haisee nokassani paremmalle kuin kauneinkaan kukkanen. Minä olen teoriassa intohimoinen tehtaalainen, siksi olenkin tehdastyöläisten akutaattori.
— Pekka parka, virkahti Kuutti, olethan sinä nähtävästi aivan väärin ymmärtänyt akutaattorin virkasi, tehtaan sortovaltaahan sinun pitää korostaa, eikä tehtaiden siunausta, minun ymmärtääkseni.
— Hm. Et sinä näitä asioita ymmärrä. Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä ymmärrät jotakin muuta, joka on paljon tärkeämpää, nimittäin, että siivo käytös ei ole mikään siveellisyyden mittapuu, ei ole koskaan ollutkaan. Ihmisyyden rajat ovat suuremmat. Ja nerot ovat olemassa juuri noita rajoja avartaakseen, siksi on heidän seurassaan helpompi hengittää. Katsos, tämän kaiken minäkin ymmärrän, Kuutti, en ole niin suuri sika kuin miksi sinä luulet minua. Sitäpaitsi muistan, miten korjasit ensimäiset artikkelini, sinä olet opettanut minut kirjoittamaankin.
— Ja sinä olet opettanut minut juomaan. Terve mieheen!
Kuutti kohotti lasiaan.
— Minä kiitän tässä sinua, ja sinä soimaat minua!
— Päinvastoin. Kiitän sinua minäkin. Juominen on kirjailijalle yhtä tärkeää kuin oikeinkirjoitus. Se on sielujen sisälukua. Etenkin yhteiskunnallisessa elämässä, pohjoisessa maassa, umpimielisen kansan keskuudessa ovat ihmiset kaikki kuoressaan. Samanlaisia kuin munat. Ei voi päättää, mikä sikiö piilee niiden sisällä. Toisissa on käärme, toisissa kyyhkynen. Vasta viina paljastaa totuuden. Kaiken sen kurjuuden uhalla, minkä se on maailmaan tuonut, siunaan viinaa — kippis.