— No mitä tuntehikkaita päähänpistoja nuo ovatkaan, sanoi rouva Breine päätään puistaen. — Vaan jokaisellahan pitää olla surunsa. Elatushuolien puutteessa hankit sinä itsellesi rakkaudensuruja. Vaan saanenhan minä kysyä — — —?
Muuan käherrettytukka vahtimestari hiipi varpasillaan sisään ja keskeytti naisten puheen.
Vahtimestari Olsen oli aina jotenkin alakuloinen, hän kun alinomaa oli tekemisissä kohmelon ja onnettoman rakkauden kanssa, jotka molemmat olivat luonnollisia seurauksia hänen uutterasta osanotostaan seuraelämään. Kun hän aina öisin joi koko joukon viiniä, niin se sattui päähän ja nähdessään paljon kauniita naisia, syöpyi siitä aina jotakin sydämmeen. Viimmemainituihin hän kyllä ei saanut sattua, ainoastaan nähdä, jota harmittavaa seikkaa hän hiukan epätarkasti nimitti "vantaaliseksi tuskaksi" tarkoittaen tantaalista tuskaa.
— Saanko luvan tarjota naisille jotakin? kysyi Olsen surumielisesti hymyillen ja harmaansinisillä silmillään katsoa pälyellen rouvan täyteläitä rintoja.
— Tahdotteko olla hyvä ja hankkia meille annoksen jäätelöä, sanoi
Fanni.
— Viiden minuutin kuluttua voin asettaa sen jalkojenne eteen, rouvaseni.
— Minä toivon että asetatte sen pöydälle.
— Heti, rouvaseni, heti!
Hän suiluttelihe ulos. Fanni katseli hymyillen hänen jälkeensä.
— Seurusteluhalu on tarttuvaista, nyt tahtoo jo vahtimestarikin olla kavaljeeria.
— Varsin luonnollista, sanoi Stella, sillä kaikki minun kavaljeerinihan ovat ruvenneet näyttelemään vahtimestarin rollia.
Hän kohotti silmäkulmiaan ja nojasi raukeasti Tiituspäätään vaaleansinerviin silkkityynyihin.
Samassa työnnettiin verho uudelleen syrjään ja sisään astui tukkukauppias.
II.
Tukkukauppias Breine oli hiukan lihavahko herra ohuella, ruskealla tukalla ja pienellä ruskeahkolta ja harmaalta vivahtavalla poskiparralla.
Hän ei näyttänyt olevan aivan hyvällä tuulella.
— Kuinka suvaitsevat naiset viihtyä täällä? kysyi hän koettaen salata kasvoilleen kohouvia poimuja.
— Kiitoksia, mainiosti! sanoi Stella.
— Olen varsin iloinen, että sinä hiukan levähdät, sanoi hän vaimolleen. Luultavastikin sinulle käy jotenkin rasittavaksi liehuella koko illan yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle.
Rouva leikki viuhkallaan ja hyräili jotakin valssinsäveltä.
— Sinäpä näytät olevan varsin hyvällä tuulella, sanoi Breine häiriyneenä.
— Mutta samaa tuskin voitanee sanoa tukkukauppiaasta, lisäsi Stella hymyillen.
— Päin vastoin, minä olen juuri mitä helakammalla päällä.
— Uskoppa häntä, Stella, sanoi rouva. Minä näen jo nenästäkin, että hän on varsin riidanhaluinen. Hän on tullut tänne yksinomaan saadakseen väittelyä alkuun.
— Siinä tapauksessa lienee parasta turvautua pakoon.
— Ymmärtänettehän hyvinkin, että vaimoni laskee pilojaan.
— Mutta minun täytyy sittekin tanssisalonkiin. Jumala tietänee kuinka monta tanssia lienenkään unohtanut ja jollen aikoinani mene velkaani suorittamaan, voi piankin velkojani tulla ja väkisin laahata minut sinne.
Hymyillen vetäytyi hän pois ja jätti tuon aito parin kahden.
Breine heittäysi nojatuoliin ja alkoi sormineen pöytään rummuttaa.
Fanni kohousi suoraksi sohvalla:
— Ole hyvä ja aiota, sen parempi mitä pikemmin. Eihän sinua nyt mikään estäne. Minä olen valmis pahimpaan.
— Mutta parahin Fannini, minähän en ole sanonut sanaakaan.
— Et, mutta sinä olet raivoissasi, sen näen jo nenästäsikin. Se on tavallista pystymmässä.
— Fanni!
— Minähän olen ollut liijan kaunis tänä iltana. Eikö totta?
— Mutta sinähän olet aivan liian vaatimaton.
— Minähän olen veikistellyt liiaksi nuorten herrain kanssa, eikö niin? Minähän olen väikehtinyt yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle, niinkuin sinä erinomaisen sattuvasti lausuit.
— Koko meidän avioliittommehan on ollut yhtä ainoaa keskeymätöntä tanssia.
— Vaan minäpä en totta puhuen luule tanssineeni ruusuilla.
— Ah Fanni, sinä et tiedä miltä tuntuu nähdä kauniin vaimonsa painaltauvan toisen rintaan ja hänen ympärikietouneitten käsivarsiensa hennoillessa kellehtivan valssin pyörtehissä. Nuo kemut, nuo kemut!
— Kiittämätön! Ja kuitenkin ovat muutamat semmoiset kemut tehneet sinutkin onnelliseksi. Muistatko — sitte ei ole kuin puolitoista vuotta — kun vielä istuskelit komeasti kalustetussa huoneessa ja kuitenkin kaipasit huoneesi kauniinta koristetta, nuorta vaimoa, kun aloit huomata, ettei miehen ole hauska yksin asua kuudessa huoneessa — vaan sanoppa missä me tutustuimme toisiimme?
— Kyllä se tapahtui kemuissa.
— Ja missä kosit sinä?
— Kemuissa myöskin.
— Ja sinulla ei ole mitään syytä kaikerrella. Me olemme viihtyneet hyvin yhdessä.
— Varsin niin, olemme eläneet kuin alituisissa kemuissa.
— Ja minä olen ollut toimekas emäntä.
— Ja syönyt otsasi hiessä leipäsi — kaikkien kaupungin kemujen tähden.
— Ilvehditkö? Sinä vielä kerran kadut kun minä menen pois.
— Siihen minä olen tottunut kaikkina kemuiltoina, sanoi tukkukauppias kiepautellen tulisesti rouvan viuhkaa, jonka tämä oli pöydälle asettanut.
— Sinä olet tänään tavallistasi uhkeampi, sanoi Fanni nousten sohvalta. Tukkukauppias kohoutui pystyyn hänkin.
— Jaa, tätä en minä voi kauvemmin kestää. Pitänee alottaa toinen tanssi.
Hän hykerteli viuhkaa käsissään ja ratsis — elfenluinen varsi oli kappaleina.
— Siitä näyttää tulevan yhä parempaa, ystäväiseni. Minua ei ollenkaan kummastuta, jos alat rikkoa peilejä ja ikkunaruutuja.
— Siihen minulla kyllä voisi olla hyvä halu.
— Ja eihän sinulle pitäisi olla minkäänlaisia vastuksia. Kenties minäkin voinen olla joksikin avuksi. Täällä on hiilikoukku. Sinä voinet alottaa kuvastimista ja minä posliinivaaseista ja muista pikkukapineista.
Häpeissään ja hiukan nolostuneena vaimonsa levollisuudesta viskasi hän rikkonaisen viuhkan pöydälle, ja aikoi lähteä kun sisään astui nuori herra vahtimestari Olsenin johtamana.
— Olkaa hyvä — herrasväki on varmaankin täällä sisällä.
Hän oli korkeavartinen, komea nuori mies reippaine, hiukan ylpeine kasvonpiirteineen. Hänellä oli vaaleat käherät hiukset, ja pari tuuheita, vaaleahkoja viiksiä siihen kuuluvine pujopartoineen.
— Häirinnenkö teitä hyvinkin?
Breine kääntyi innokkaasti ympäri.
— Georg, oletko se sinä, ystäväiseni. Kaiken hyvän nimessä! Vaimoni ja minä olimme vain muutamissa perheellisissä järjestyspuuhissa. Saan esittää: paras ystäväni luutnantti Georg Felsen, suoraan ulkomailta kotiunut — vaimoni Fanni.
— Mieheni on puhunut Teistä niin paljon, että tuntuu kuin olisin
Teille puolittain vanha tuttu.
— Ja minua ilahuttaa päästä tuttavaksenne, rouvaseni.
— Sain kuulla että olit kotiunut ja lähetin heti paikalla sinua tänne kutsumaan. Jonakin muuna iltana et luultavastikaan olisi saanut nähdä vaimoani, mutta tänä iltana aivan kuin sattumoilta, kun hänellä itsellään on kemut.
— Älkää kuunnelko häntä, herra luutnantti, hän on niin paha.
— Minä tunnen hänet, hyvä rouva. Aivan samanlainen oli hän ennenkuin minä Pariisiin lähdin.
— Ja minä kun luulin aina, että sinä olit Itaaliassa. Sepä kummallista, ettemme tavanneet toisiamme Pariisissa. Olimmehan mekin siellä viime vuonna.
— Eipä niinkään suurta kummailemista semmoinen suuri kaupunki.
— Me matkustimme sieltä pari päivää noitten suurien oopperakemujen jälkeen, sanoi Fanni.
Georg kääntyi äkkiä:
— Olitteko te oopperakemuissa, rouvaseni?
— En, kuinka — kuinka voitte semmoista luulla, sanoi Fanni häiriyneenä.
— Sepä ihmeellistä minkä vaikutuksen nuo oopperakemut teki teihin molempiin, sanoi Breine.
— Se oli herra Felsen, joka niin kiihottui.
— Se oli — se ei ollut mitään.
— Mutta nyt olen pakotettu vilkasemaan hiukan saliinkin, en voi kauvemmaksi unohtaa muita vieraitani.
— Saanko minä kunnian tanssia kanssanne, rouvaseni?
— Minä olen sen pahempi jo pyydetty, mutta minä koen hankkia teille erään toisen naisen, ja minä luulen, ettette kadu kauppaanne. Hän on nuori, kaunis ja rikas. Ja ainoastaan tuolle hänen viimme ominaisuudelleen antavat useammat herrat arvoa. Minä tulen pian takaisin.
Felsen tuskin kuuli hänen viimmeisiä sanojaan. Hän seisoi syviin mietteisin vaipuneena ja havausi haaveistaan vasta sitte kuin ystävänsä hivautti kätensä hänen olkapäilleen ja työnnälti hänet alas sohvalle.
III.
Tukkukauppias asetti molemmat kätensä luutnantin olkapäille ja katsoi häntä syvästi silmiin.
— Miten voit sinä? Mitä muistoja sinulla on oopperapaaleista kun ne näyttivät sinussa herättäneen semmoisen liikutuksen?
— Siellä minä suoritin elämäni ihmeellisimmän seikkailun. Minä näet jouduin melkein kihloihin erään naisen kanssa, vaikken nähnyt edes hänen kasvojaan.
— Joutavoit! Miten se olisi mahdollista?
— Kun minä kuleksin ympäri naamiopyörteessä, kuulin takanani erään naisäänen selvällä norjankielellä sanovan: Herra Jumala, mitä pitää minun tehdä? Minä käännyin ja näin sorean naisvartalon mustaan kauhtanaan verhottuna, samettinaamari silmillään. Että hän oli nuori ja kaunis, siitä olin vakuutettu. Hänen täyteläät käsivartensa, hänen marmorivalkea kaulansa ja purppuran hehkeät huulensa, jotka naamarin pitsien lomasta häämöttivät, hänen sädehtivän mustat silmänsä — kaikki nämä pikku kuviot loihtivat minulle mitä ihastuttavimman kokonaisuuden. Reippaasti astuin hänen luokseen ja esitin itseni maanmiehekseen sekä tarjouduin hänen ritarikseen. Hän tarttui kiitollisena ojennettuun käsivarteeni. Minä olin silloin naamiotta. Kenties tuntee hän minut kristiaanialaisena, mutta nimeäni hän ei kysynyt. Me kuleksimme ympäri etsien hänen ystävätärtään, joka oli ahdingossa eksynyt, sillä he olivat molemmat mustiin puettuina ilman mitään huomattavampaa merkkiä, ja täällä oli suuri joukko sen väristä väkeä. Sitte kävelimme me yhdessä ja sijoittausimme erääsen loosiin. Hän oli hilpeä, sivistynyt ja rakastettava, minä taasen olin aivan huumeutunut rakkaudesta, samppanjasta ja tanssimusiikista, hengitimme kumpanenkin jonkinlaista romanttista tuoksua mikä seikkailuamme verhosi. Minä tartuin hänen käteensä ja pyysin hänen kohottamaan naamariansa. Mutta hän oli taipumaton. — Ettehän toki tahtone ruhjoa tätä salaperäisyyden huntua, joka yhtymällemme antaa niin omituisen viehätyksen. Me tapaamme Kristiaaniassa ensi talvena, sanoi hän. — Sallikaa minun nyt mennä, saatelkaa minua kauniisti vaunuille, mutta älkää koettako saada nimestäni selvää tai muuten seurata minua. Minä luotan teidän ritarillisuuteenne. Minä vedin timanttisormuksen pikkusormestani ja painalsin sen hänen käteensä. — Tämä sormus kiinnittää minut teihin, sanoin. Kun me taasen tapaamme toisemme, emme eroa enää koskaan. Tahdotteko kantaa sitä? — Ainiaan, vastasi hän. Kun me tulimme vaunujen luo, kumartui hän ja suuteli otsaani. — Me tapaamme Kristiaaniassa! oli hänen viimme sanansa, ja nyt olen minä täällä. Minä käyn teaattereissa ja konserteissa, kemuissa ja iltamissa ja tuo timanttisormus on oleva sinä tähtenä, joka minut johtaa rakkauden Betlehemiin.
— No tuotahan jo voinee romaaniksi nimittää, sanoi tukkukauppias nousten. Luulisipa melkein, että olet syntynyt ritariaikana. Mutta missä naiset lienevät? Meidän pitänee mennä sisään ja etsiä heidät.
— Minä heittäyn hiukan levähtämään tänne. Täällä on niin miellyttävää.
— Olkoonpa niin, minä lähetän naiset tänne luoksesi. Tämä on Fannin kaikkein pyhin ja ainoastaan harvat ovat ne onnelliset, joita tänne päästetään.
Tukkukauppias meni ja Felsen huvittelihe katselemalla kauniita pikkukapineita ja kukkia, jotka siellä täällä hajallaan venyivät mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä. Voi huomata, että hieno naiskäsi oli parhaimpansa pannut näitä loistokappaleita sirotellessaan. Hän seisahtui piaanon eteen.
— Mikä hurmaava järjestys! mumisi hän. Piaanon nurkka verhottu troopillisilla kasveilla. Hän istuutui piaanoistuimelle ja alkoi käännellä nuottikirjan lehtiä.
Hän ei huomannut että Fanni ja Stella astuivat sisään.
— Täällä ei ole ketään, sanoi Stella. — Sen parempi.
— Minä olen varma, että sinä olet pitävä hänestä, sanoi Fanni innokkaasti. Hän on nuori, kaunis, sivistynyt ja hieno. Hän on elänyt useita vuosia ulkomailla.
Felsen aikoi hymyillen pujottautua piilopaikastaan, mutta istuutui takaisin kun kuuli Stellan ilkamoiden sanovan:
— Ja luultavasti hän on elänyt siihen määrään, että on huomannut parhaaksi kääntyä kotiin ja hankkia jonkun toisen, jonka kustannuksella nyt eläisi. Hänestä varmaankin tulee muuan minun innokkaimpia jumaloitsijoitani.
— Hävytöntä! mumisi Felsen.
— Oo, hänellä varmaankin on muutakin toimittamista kuin elää toisen kustannuksella, sanoi Fanni kiihkeästi.
— Mutta ehdottamani keino on kuitenkin parhain. Parinkymmenen tuhannen vuotuiset tulot eikä mitään muuta tehtävää kuin olla vaimon miehenä.
— Häpeä, Stella.
Felsen oli noussut vaaleana ja yhteenpuristetuin hampain.
— No niin, sanoi Stella astuessaan pöydän luo. Etsippä tuo syntinen, tuo hänet tänne ja aseta ihailijani riviin. Onhan hän luutnantti, kentiesi voinen käyttää häntä niitten toisten komentajana.
Felsen esiintyi:
— Minä olen jo täällä ja aivan heti kun olen esitetty, saanen kunnian astua määrättyyn virkaani.
Kuultuaan tuon äänen, käänsi Stella päätään. Hän oli hulmahtanut kuolonkalpeaksi nojautuen suonenvetoisesti marmoripöytää vasten. Hän se oli, hänen unelmiensa ideaali, hänen elämänromaaninsa ainoa sankari, hänen salainen kihlattunsa, johon hän nyt niin onnettomasti oli yhtynyt ja työntänyt hänet ainiaaksi luotaan. Kivettyneenä katseli hän alas käteensä. Onneksi oli hansikkaassa kuitenkin seitsemän nappia, joten sormus oli hyvässä suojassa.
— Anteeksi neitiseni, jos teitä hiukan säikäytin. Minä olin niin vaipunut nuottien selailemiseen, etten ollenkaan huomannut teidän sisääntuloanne.
Rouva Breine teki reippaan päätöksen hälventääkseen kaikki pilalla.
— Kohtaus on tosiaankin hiukan tuskallinen, sanoi hän hymyillen. Mutta kaikki pyörtymisetkin ovat jo liian myöhäisiä. Minä teen samaten kuin ystävättärenikin ja turvaun viuhkani suomaan suojaan, se kun levitettynä hyvin käynee verhosta. No niin, luulenpa asian saaneen nyt käänteen parempaan, niin että voinen ehkä esittää: luutnantti Felsen — neiti Adler, Mutta hyvä Stella, sinähän aivan vapiset! Asetu toki!
— Se menee pian ohitse. Minä olen vain hiukan heikkohermoinen.
— Minä surkuttelen, sanoi Georg, että tuo kaikki oli minun syyni.
— Olkoonpa niinkin, sanoi Fanni, ja rangaistukseksi velvotan minä teidät vaalimaan neitiä siksi kunnes voin hänet jälleen tervehtyneenä viedä tanssisalonkiin. Minun täytyy jättää teidät, perheelliset velvollisuuteni vaativat sitä.
Hän meni. Stella istui maahanluoduin silmin ja Felsen seisoi kylmänä nojautuen tuolin selkämykseen. Stella kohotti päätään ja sanoi sisäistä taistelua ilmaisevalla äänellä:
— Istuutukaa, herra Felsen!
— Kiitoksia.
— Sanokaa minulle, alammeko puhua tuulista ja ilmoista tai olemmeko avomielisiä?
— Miten vain haluatte!
— Olkaamme siis avomielisiä! Te halveksitte minua, eikö totta?
— Olkaamme ensinnäkin yksimielisiä siitä, etten minä jumaloitse teitä, neitiseni. Ja jos oikein ymmärsin, tehän pelkäättekin minua enemmin jumaloitsijananne kuin vihollisenanne.
— Mutta silloinhan minä tuomitsinkin teidät tuntematta. Nyt sitä vastaan, — nyt sitä vastaan — —
— Tunnette minua aivan yhtä vähän.
— Se on totta, mutta — —
— Mutta?
— Mutta — —
— Mehän olemmekin nyt varsin avomielisiä?
— Minä en haluaisi mitään sen mieluummin.
— Mutta kun olette huomannut, että minä olen kyllin hävytön, etten heti langennut polvilleni, niin kenties huvitteleitte asettamalla minut voitettuna jalkainne juureen, jotta sitte saisitte huvin — työntää minut luotanne.
— Herra luutnantti, sanoi Stella tulisesti kohoksi pelmahtaen.
— Haluatteko jotakin? kuului lällättävä ääni hänen takanaan. Se oli synkkämielinen vahtimestari Olsen, joka äänettä oli sisään hiipinyt ja nyt seisoi siinä pää kallellaan ja annos jäätelöä kädessä.
Stella vaipui uudelleen tuolille ja kätki kasvot käsiinsä:
— Ei, kiitoksia, menkää vain!
— Minun piti viedä tämä vanillilasi rouva Breinelle.
— Aseta se tähän pöydälle ja hanki minulle samanlainen, sanoi Georg kärsimättömästi. Minä tarvitsen hiukan virvoketta, mumisi hän puoleksi itsekseen.
— Heti, herra, heti. Haluatteko ehkä mitään muuta?
— En, kiitoksia, voitte mennä!
Stella istui edelleen kiharainen päänsä käsiin vaipuneena, valkea niska oli kaareunut ja osa hienomuotoista korvaa häämötti jättiläismäisten, lohenväristen ruusujen keskeltä, jotka hänen olkapäitään somistivat. Georg huomasi olleensa liian kova.
— Neiti!
Hän kohotti päätään tuo entinen uhkamielinen välähdys mustissa silmissään.
— Onko teillä mitään muuta sanottavaa?
— Minä olen semmoinen tulisukka, minä pikastuin askein, minä tahdoin vain — —
— Te tahdoitte vain kostaa ivan ivalla ja nöyryyttää minut. Olkaa huoletta, herra Felsen, Te olette täydellisesti saavuttanut tarkoituksenne.
— Neiti!
— Minä uskalsin luulla teitä oman edun sankariksi ja te uskalsitte sanoa minulle vasten silmiä, että minä olen sydämmetön koketti, joka huvitteleihen valjastuttamalla onnettomia rakastajia triumfivaunujen eteen. Olemmeko tasassa?
— Minä en ymmärrä mitä sanoa puollustukseni.
— Minä kenties voisin sanoa paljonkin, mutta minä en ollenkaan tiedä, miten me tulimme alottaneeksikaan tämän keskustelun, ja vielä vähemmin tiedän minä, minkätähden me — jatkamme sitä.
— Ei, neiti on oikeassa. Minun alkuperäinen tarkoitukseni oli pyytää teitä ensimmäiseen valssiin.
— Kiitoksia, tällä kertaa olen minä niin väsynyt, että tarvitsen levähtää.
— Silloin en minä voi kauvemmin vaivata teitä, neitiseni.
Hän kumarsi kylmästi ja lähti äkkiä tanssisaliin.
Stella oli noussut seisoalleen. Oven luota huojueli hän divaanille ja heittäysi suin päin erääsen sen nurkkaan haudaten päänsä vaaleansinerviin silkkityynyihin.
IV.
Monia katkeroita ajatuksia liiteli Stellan päässä venyessään tuossa pää silkkityynyihin kätkettynä.
Tämmöinen oli siis tuo heidän ensimmäinen yhtymänsä, jonka hän aina mielikuvituksessaan oli purppuroinut mitä kauniimmilla väreillä, ja syy — oli juuri hänessä itsessään. Mutta kenties ei Felsen enää muistanutkaan tuota heidän pikku seikkailuaan — ja hän, joka vielä yhä kantoi tuota Felsenin antamaa sormusta jonkinlaisena kihlasormuksena, miten hellävaroen hän olikaan sitä hoitanut: kuni ensilemmen puhtainta kukkaa, mikä hänet aina unelmiensa ihannetta yhä lähemmä kohotti. Mimmoinen hupakko hän olikaan ollut, kuka voisikaan luulla meidän proosallisena aikakautena löytyvän tuommoisia runollisuuden pilkahduksia.
Hän nousi, veti hansikkaan kädestään ja katseli sormusta. Hänen rakkautensa oli ollut syvällistä ja puhdasta kuin tuo timantti. Sillä oli ollut harvinaisen lempeä hehku, sillä se sädehti sielun runollisuutta.
Mutta tänäiltana se ei säihkynyt kuten tavallisesti. Kenties hänen silmiään himmentävä kimallus oli senkin loisteen verhonut. Nyt se oli vain viimme kyynel hänen rakkautensa haudalla.
— Mutta hän ei saa koskaan tietää, että se, jonka hän kemuissa kohtasi, olin minä, mumisi hän.
Hän veti tulisesti sormuksen sormestaan. Siinä oli hänen kädessään tuo arvoituksen avain, jolla hän olisi voinut avata itselleen maallisen paratiisin. Ei kukaan, ei edes Fanni, ollut nähnyt sitä. Sen parempi.
— Pois, pois koko sormus!
Hän meni avatun ikkunan luo aikoen heittää sen kadulle, mutta malttautui kuitenkin. Tuo pikku käärme oli niin syvälle hänen sydämmeensä pureutunut, ettei hän voinut nähdä ohitsekulkevain sitä jalkainsa alle polkevan.
— Minun täytyy toimittaa se oikealle omistajalleen jälleen takaisin. Mutta miten saanen tuon onnistumaan niin, ettei hän voine aavistaa mistä se tulee?
Hän etääntyi ikkunan luota ja samalla tapasivat hänen silmänsä pöydällä olevan jäätelölasin. Hänen mieleensä välähti uusi ajatus. Felsenhän oli juuri pyytänyt vahtimestarilta jäätelöä. Mitähän jos antaisi sormuksen — tuossa lasissa.
Hän istuutui kirjoituspöydän luo ja pienen mietinnön jälkeen kirjoitti hän seuraavat rivit paperille:
El' muistoa halveksu pientä, vaan kädessäsi aina se kanna. Ehket koskaan saane sa tietää ken on se, joka sulle sen antaa.
Hän kiersi paperin kääryyn, työnsi sormuksen sen ympäri ja sujutti sitte jäätelöön. Hän jätti asetin pöydälle ja lähti saliin etsiäkseen vahtimestaria, jonka tuli jättää jäätelö Georgille.
Hetkinen sen jälkeen kuin Stella oli lähtenyt tuli Fanni sisään; vahtimestari Olsen oli sanonut jäätelön olevan pöydällä. Mutta kun hän aikoi pistää lusikalla sitä suuhunsa, huomasikin silloin sormuksen ja paperin, otti ne ylös ja luki säkeet.
Hän luki ne useampaan kertaan, tuumaili ja puisteli pientä päätään. Sitte hän painalsi sormuksen sormeensa, otti jäätelöasetin ja meni ruokasaliin vahtimestarin luo.
— Kuka jätti Teille tämän jäätelön?
— Taloudenhoitajatar, vastasi Olsen tavallisella, surullisella hymyilyllään.
— Hän ei tiedä niin mitään, ajatteli Fanni. Onko tämä jo kauvankin ollut kammarissa?
— Hetkisen vain. Tuo kaunis luutnantti, Felseniksi luulen häntä nimitetyn, pyysi minun tuomaan sen. Hän oli kovin innoissaan toimittaakseen minut pois jäätelöä hakemaan, vaan sitäpä ei löytynytkään enää.
— Siinä tapauksessa voi hän saada tämän.
— Pitääkö minun jättää se hänelle?
— Ei, kiitoksia, sen teen itse. Te voitte tarjota vieraille limonaatia.
— Siis lahja Felseniltä, arveli Fanni. Hieno somiste — mutta niin lyhyen tuttavuuden jälkeen! — Mutta sehän onkin luonnollisesti mieheni tähden. Mlnä menen sisään ja kiitän häntä hienosti, en vedä hansikastakaan ollenkaan käteeni, niin saa hän nähdä, että olen ottanut lahjansa vastaan…
Hän meni juhlasaliin ja läheni Felseniä, joka seisoi yksinään eräässä nurkassa:
— Te halusitte jäätelöä, sanoi Fanni. Suvaitsetteko nöyrän palvelijattarenne omakätisesti jättää sen teille.
— Te olette liian hyvä…
Veikistellen ojensi Fanni asetin ja antoi samalla sormuksen välkähtää. Felsen tarttui asettiin mutta oli vähällä pudottaa sen kun silmänsä hivahtivat tuolle sädehtivälle kivelle. Ei siis epäilemistäkään. Sormuksensa oli hän löytänyt, mutta omistajatar, hänen unelmiensa salainen jumaloittu, oli hänen parhaan ystävänsä vaimo. Se oli hämmästyttävää!
— Te katselette sormustani, sanoi Fanni veitikkamaisesti hymyillen. Se on kaunis, eikö niin?
— Kyllä — se — se on — hyvin kaunis.
— Se on muisto ystävältä, joka on minulle hyvin rakas, vaikka olenkin hänet tuntenut ainoastaan lyhyen ajan. Minä olen säilyttävä tämän muistin ja aina pitävä sitä mitä suurimmassa arvossa, sanoi hän keikailevalla niekkauksella ja lähti edelleen käymään.
Felsen seisoi varsin huumeuksissa asetti kädessään.
Sillä välin oli Stella mennyt vahtimestarin luo ja pyytänyt hänen jättämään jäätelön Felsenille.
— Hän on sen jo saanut, vastasi vahtimestari. Tuolla seisoo hän asetti kädessään. Tuolla, katsokaa neiti!
Hän oli oikeassa. Felsen piti talrikkia kädessään ja näytti liikutetulta. Fanni seisoi ja puheli hilpeästi hänen kanssaan. Hänen sormessaan oli jotakin niin hehkeästi säteilevää. Muuten ei hän tavallisesti pitänyt siinä kuin ainoastaan kihlasormuksensa. Mitä tietänee tämä?
Hän jätti salin ja meni kammariin. Mennessään kohtasi hän pari kavaljeeria.
Hän hiipi sisään ja asettausi pianon taa, jossa hän istui piilossa kukkakihermäin keskellä.
Hetkisen jälemmästä tuli Fannikin sisään ja astui kynttiläruunun kohdalle välkähytellen sormusta ja ihaillen sitä. Stella katseli häntä lehtisikermien välistä.
Aivan varmaa, se oli hänen sormuksensa. Mutta kuinka oli Fanni sen saanut? Oliko hän aivan heti lahjoittanut sen pois arvottomana kappaleena? Fanni oli niin vaipunut sormuksen katselemiseen, ettei huomannut kun miehensä astui sisään.
— Jaha, pikku Fanni seisoo täällä yksin. Ethän kumminkaan liene enää suutuksissa?
Hän otti Fannin käden, jota tämä turhaan koki estää.
— Sinä tiedät että minä joskus olen hiukan tulinen ja mustasukkainen, mutta kaikki vaan siitä, että minä pidän sinusta niin paljon ja että hyvin tiedän, etten minä tämmöinen vanha kommakko, voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin ansaitsisit.
Hän hyväili vaimonsa kättä mutta kavahti sitte äkkiä.
— Mitä — mikä sormus tämä?
— Se on — se on eräs nimetön lahja, sanoi Fanni hämmentyneenä.
— Kuka sen on antanut.
— Nimettömäin lahjain antajia ei tavallisesti tunneta, sanoi hän painokkaasti.
— Mutta minäpä tunnen hänen nimensä?
— Sinä tiedät siis?
— Se on Georg Felsen.
Stella oli kuin pilvistä pudonnut. Olisiko Felsen todellakin rakastunut Fanniin suomatta heidän yhtymälleen vähintäkään arvoa tai ajattelematta mistä sormus tuli, hetken huumeessa vain asettanut sen hänen sormeensa? Tai oliko Fanni ehkä löytänyt sen ja itse pannut sormeensa saadakseen kehua hänelle olevansa tuommoinen rakastettu valio? Mutta sehän oli hassunkurinen ajatus. Fannihan ei tuntenut vähintäkään sormuksen historiasta eikä ollut sitä ennen nähnyt. Se oli hulluinta mitä voi olla.
Tukkukauppias oli epätoivoisena vaipunut tuolille.
— Ajatella parhainta ystävätään ja omaa vaimoansa pettureiksi!
— Ja muilla vaimoilla ei hyvinkään liene mitään mieltymystä petollisuuteen, sanoi Fanni tyynesti.
— Sinä et pelastu tästä sukkeluuksillasi. Tahdotko kieltää, että minun tietämättäni olit oopperakemuissa Pariisissa?
— Stella on siis kielinyt?
— Stella ei ole puhunut sanaakaan, mutta tämä sormus avaa minun silmäni ja näyttää miten kevytmielisesti ja petollisesti sinä olet menetellyt.
— Sano minulle Breine, oletko juonut paljon sherryä jälkiruoaksesi?…
— Ah Fanni, Fanni, voitko olla noin julma?
— Hyvä Jumala, Breine, minä en todellakaan ymmärrä, mitä olisin tehnyt. Meidän pitää saada herra Felseniltä valoa tähän asiaan, selvittäköön hän kaikki!
Samassa tuli vahtimestari ilmoittaen tanssin alkavaksi ja että herrasväkeä kaivataan.
— Onko herra Felsen siellä sisällä?
— Ei, hän otti päällystakkinsa ja jätti kemut hetkinen sitte, sanoi
Olsen.
— Hyvästiä sanomatta? Mutta mitä kaikki tämä merkinnee? mutisi Fanni.
Keskustelun keskeytti muuan kavaljeeri, jolle Fanni oli luvannut ensimmäisen tanssinsa iltasen jälkeen. Fanni tarttui hänen käsivarteensa ja meni saliin.
V.
Kuin salaman lyömänä venyi tukkukauppias nojaluolissaan. Stella istui piaanon takana ja itki. Tanssisalista kajausi viehkeää tanssimusiikkia, naurua ja jalkain kevyitä sihahduksia.
— Erinomaisen loistavat ja virkistävät kemut nämä tukkukauppias Breinen toimeen panemat, huoahti hän. Tuolla sisässä kumuaa iloinen tanssi ja täällä istuu kauppias itse surullisena onnensa raunioilla.
Kauppias antoi kasvonsa sujuta käsiin:
— Löytyneekö onnettomampaa ihmistä kuin minä? äännähti hän puolikuuluvasti.
Pehmeä käsi sujahti hänen olkapäälleen ja Stella seisoi hänen vieressään:
— Täälläkin muuan semmoinen, sanoi hän.
— Oletteko tekin, neiti, onneton?
— Ah, varsin onneton!
— Mutta teillähän ei ole vaimoa, joka pettäisi teitä.
— Ei, mutta tuo sama mies on meidän kumpaisenkin onnemme haitta.
— Felsenkö?
— Niin. Minä olen rakastanut häntä niin syvällisesti, niin voimakkaasti ja kuitenkin on hän minut syrjään työntänyt Fannin tähden, jota ei ole edes puolituntista kauvemmin tuntenutkaan. Kaikki tuo on niin houkkamaisen kurjaa, että olen vähällä pyörtyä.
— He ovat tunteneet toisensa jo toista vuotta sitte. Siitä olen varma.
— Nainut nainen — miten äärettömän viheliäistä!
— Sehän on hienoa, oikein ranskalaista. Mutta mitä aijotte te tehdä?
— Minäkö? Minä en aijo koskaan mennä naimisiin.
— En minäkään sitä vastedes tekisi. Minä haen avioeron.
— Mutta kenties Fanni on viaton.
— Ei, sitä hän ei ole. Minä tiedän miten kevyttä kaikki on ollut alun pitäin hänen puoleltaan ja milloinkaan enää en voi häneen luottaa.
— Kaikki voi vielä tulla hyväksi, herra kauppias.
— Ei koskaan, ei koskaan.
Hän viittasi Stellan istumaan ja heittäysi hänen eteensä.
— Sanokaa minulle, olenko liian vanha isäksenne?
— Minä en ymmärrä teitä.
— Minä tarkotan, että me kaksi voisimme ehkä kulkea käsikkäin maailmassa. Teillä ei ole vanhempia eikä minulla lapsia. Ettekö voisi tulla minun ottotyttäreksi?
— Tämän pyyntönne teette niin äkkiä, etten luule meidän kumpasenkaan voivan sitä nyt ratkaista.
Rouva Breine oli tullut tanssisalista ja pysähtyi keskelle laattiaa kun kuuli miehensä ja Stellan niin innokkaasti ja luottavasti keskenään puhelevan.
— Katsokaahan, jatkoi tukkukauppias, jos eronhakemukseeni myönnytään, tulen minä jäämään kovin yksinäiseksi.
— Tulemmeko me jo eroamaankin, ajatteli Fanni.
— Kuinka onnellinen silloin olisin, jos te ystävällisenä enkelinä yksinäistä kotiani elähyttäisitte ja vaalisitte minua vanhuuteni päivinä.
Fanni seisoi huumauneena ja leikki viuhkallaan: Kas niin, nyt he menevät jo yksiin.
Stella ojensi kauppiaalle kätensä:
— Ainian on minulle mitä rakkainta edistää teidän onneanne, mutta —
— Oo, sillä et tarvinne itseäsi rasittaa, sanoi Fanni astuen esiin.
Minä kyllä pidän tarpeellista huolta hänen onnestaan.
Hän kääntyi kiivaasti ystävättäreensä.
— Sinä, Stella, olet kuin käärme meidän perheellisessä paratiisissamme. Etkö juuri sinä keksinyt tuota häpeällistä juttua minusta ja Felsenistä, jonka minä tänä iltana ensi kerran näin. Ja minä en edes tiedä miten kauheaksi olet asian väritellyt. Mutta missä tarkotuksessa olet tuon tehnyt? Vihasta minuun ei se voi olla, sillä minä en koskaan ole tehnyt sinulle mitään pahaa ja rakkaudesta mieheeni ei se voi olla, jatkoi hän kasvot melkein harmahtavina, sillä ei löytyne ketään toista maailmassa, kuin juuri minä itse, joka voisi pitää semmoisesta raivopedosta kuin minun mieheni on.
— Kuulehan Fanni, sanoi Stella.
— Mutta sinulle, enemmin kuin jollekulle toisellekaan, ei onnistu häntä minulta riistää. Tästälähtein pidän minä hänestä vielä enemmin, ja hän kiersi kätensä miehensä kaulalle.
— Päästä minut, sanoi Breine ja tempasi itsensä irti. — Minä tahdon eroa!
— Mutta minäpä en tahdo.
Juuri silloin astui Georg Felsen sisään.
— Anteeksi, että häiritsen, mutta minä suoriun pian. Minä olin jo mennyt ja ajattelin kirjottaa, mutta arvelin suullista selvitystä kuitenkin paremmaksi.
— Minä vetäydyn syrjään, sanoi Stella.
— Ei neitiseni, mitä minä sanon, voitte kernaasti kuulla. Suonette kenties anteeksi käytökseni teitä kohtaan. Kun minä taasen heitän hyvästit isänmaalleni ja nyt luultavasti ainiaaksi, soisin ettette katkeruudella minua muistelisi.
— Te matkustatte? kysyi Fanni.
— Niin rouvaseni, en voi kauvemmin viipyä senvuoksi, mitä välillemme on sukeunut.
— Meidän välillemme?
— Minä tunnen timanttisormuksen historian kokonaisuudessaan, sanoi
Breine.
— Se historia ei liene hyvinkään vaarallinen, sanoi Fanni tyynesti,
— Mahdollista ollee, että piditte seikkailumme pilana, rouvaseni, sanoi Georg. Mutta minä käsitin asian aivan toisin. Minä tartuin tuohon romanttisuuteen ja loin mielikuvitteessani teistä itselleni kuvan tuntematta sen tarkemmin itse peruskuvaa.
Stella kavahti. Hän alkoi huomata että tässä oli joku erehdys ja että hän oli tehnyt väärin sekä Georgille että Fannille. Viimmemainitun ivallinen tyyneys ei myöskään voinut olla teeskenneltyä.
— Mutta kaiken hyvän nimessä, mitä voin minä teidän ihannekuvillenne? kysyi Fanni.
— Teitä haluttaa unohtaa kaikki. Hyvä, kun minä näen, että ystäväni vaimo kantaa tuota kuolematonta sormusta, koen minäkin kaikki unhottaa. Ja minä alan huomata, että rakkauteni olikin vain tuommoinen romanttinen tunteitten purkaus ja että itse asiassa en koskaan ole teitä rakastanut.
— Sepä hirveän surullista! sanoi Fanni nauraa hekotellen. Jo aikoja olen selvään huomannut, että Breine kevyine järkineen on käsittänyt kokonaan väärin tämän asian, mutta alanpa jo todella pelätä, ettei teidänkään aivokamarinne, herra Felsen, ole aivan järjestyksessä.
— Mutta voinetko kieltää, ehätti Breine, että tämä timanttisormus —
— Että se on onnettomuuden timanttisormus, jonka ansiota on kaikki tämä häiriö, sanoi Fanni. Olkaa hyvä, herra Felsen, tässä saatte sen jälleen takaisin. Minä sain sen vanilliannoksessa runonpätkän seuraamana. Minä panin sen sormeeni ja siitä pitäin on kaikki ollut hullusti. Breine tuli hupakaksi, Stella tuli hupakaksi, Felsen samoin ja pianpa luulen itsekin siksi tulevani. Ja viisainta se varmaan olisikin.
— Minä en ole koskaan lähettänyt Teille mitään jäätelöä tai runoa.
Itse hyvin tietänette, että asetin sormuksen sormeenne vuosi sitte.
— Ei ole niin, nyt se vasta tosiaankin hulluksi kääntyi, huudahti
Fanni.
Stella läheni.
— Sallikaa minun hiukan selvittää tätä sotkuista vyyhtiä. Minä sain sormuksen oopperakemuissa.
— Te?
— Niin, ja minä en häpeä tunnustaa, että katselin sitä yhtä syvällisillä tunteilla kuin tekin. Sitte yhdyimme toisiimme vihassa ja minä päätin ainiaaksi salata kuka olin. Asetin sormuksen vanillijäätelöön ja sitä tietä se on erehdyksestä tullut Fannin käteen.
— Siis kuitenkin! — Oi, neiti, miten teette minut onnelliseksi!
— Mutta mimmoinen on tuo kertomus oopperakemuista? kysyi Fanni.
— Sen kerron sinulle toiste, sanoi tukkukauppias. Menkäämme saliin ja älkäämme kokonaan unohtako vieraitamme. Georg on kyllä hyvä ja pitää seuraa neiti Adlerille niin kauvan.
Ja herra Felsen oli kernaasti niin hyvä. Keskustelu lie ollut hauskaa ja miellyttävää koskapahan vielä vieraitten mentyä herra ja rouva Breinen sisäänastuessa olivat yhtä innokkaassa puhelussa. He istuivat tuolla vaaleansinervällä silkkidivaanilla aivan lähekkäin —- niin lähekkäin, että suuret lohenväriset ruusut Stellan olkapäällä olivat aivan litistyneitä. Timanttisormus tietystikin oli Stellan kädessä, vaikkei sitä kyllä näkynyt, Felsen kun oli Stellan käden omiinsa kätkenyt.
— No, sanoi Breine, näyttääpä siltä kun saisimme onnitella?
— Kyllä, nyt on kaikki järjestyksessä.
— Ja vieraat ovat menneet, sanoi tukkukauppias käsiään hykertäen. Me olemme nyt herroja talossa ja voimme ottaa yhden ylimääräisenkin lasin.
Hän kutsui Olsenia, joka sammutteli tulia salissa.
— Hanki meille pullo samppanjaa!
— Jään kanssako?
— Ei, kiitoksia. Minä luulen, että siitä tavarasta olemme jokainen saaneet tarpeemme. Tuo jäätelöannos oli siksi tulistuttavaa.
Samppanjaa tuotiin, lasit täytettiin ja juotiin kihlautuneitten malja.
— Minä myös kaikessa alammaisuudessani pyydän saada onnitella, sanoi vahtimestari Olsen. Itse kun olen kanssa kihloissa.
— Kenen kanssa?
— Leskirouva Kaspersenin kanssa, tuon keittäjätärrouvan.
— No milloin se tapahtui?
— Hetkinen sitte. Vaikka kyllähän me olemme kauvan toisemme tunteneet, viimme aikoina kun olemme usein olleet samoilla kutsuilla.
— Mutta tänäiltana selititte te? kysyi Stella.
— Niin. Hän seisoi kyökissä ja oli niin sievä, silloin minä tunnustin rakastavani häntä, ja hän tuli niin punaseksi ja syleili minua ja minä tulin niin valkoseksi, sillä hän oli jauhoissa — ja sitte me suutelimme. Ah, se oli niin taivaisen kaunista!
Olsen loi silmänsä alas tuo lempeän surumielinen hymyily huulillaan ja hiipi sitte lamppuja sammuttamaan.
Kun Felsen saattoi lemmittyään vaunuihin, painalsi hän suutelon Stellan valkealle kädelle, jossa välkehti timanttitähtönen, tuo hänen nykyinen onnentähtensä.
Meidän realistisena aikakautenamme luultavasti kohotetaan ylenkatseellisesti olkapäitä tuon nuoren parin romanttisille haaveiluille, mutta niinkauvan kuin rakkautta maailmassa on, ja sitä on aina sen loppuun asti, on myöskin romanttisuutta.