Kymmentä päivää myöhemmin — niin kauan kesti matka Besançonista — saapuivat perilliset. Miniä penkoi vetolaatikot, valitsi itselleen huonekaluja, myi loput, sitten he palasivat kotipaikalleen.
Rouvan nojatuolin, jakkaran, hiillosastian, kahdeksan tuolia he olivat vieneet mukanansa. Piirrosten sijalla oli seinillä keltaiset nelikulmiot. He olivat niinikään vieneet molemmat pikku vuoteet patjoineen, eikä seinäkaapissa enää näkynyt ainoatakaan Virginien tavaroista! Félicité kulki alakerrasta yläkertaan, ollen menehtymäisillään suruun.
Seuraavana päivänä ilmestyi ulko-ovelle ilmoitus; apteekkari huusi
Félicitén korvaan, että talo oli myytävänä.
Félicité horjahti, ja hänen täytyi istuutua.
Enimmin häntä suretti se ajatus, että hänen täytyisi jättää huoneensa, — joka oli niin mukava Lulu paralle. Luodessaan siihen tuskaisen katseen hän rukoili Pyhää Henkeä ja sai tuon epäjumalanpalvelukseen vivahtavan tavan lausua tunteenpurkauksensa polvistuneena papukaijan eteen. Joskus kattoikkunasta sisään pilkoittava aurinko osui täytetyn linnun lasisilmään, heijastaen siitä kirkkaan valosäteen, joka sai Félicitén haltioihinsa.
Hän oli jälkisäädöksen kautta saanut emäntä-vainajaltaan kolmensadan kahdeksankymmenen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen. Puutarha tuotti hänelle vihanneksia. Vaatteita hänellä oli riittävästi kuolinpäiväänsä saakka ja valaistusta hän säästi panemalla maata jo iltahämärissä.
Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos kävelylle, välttääkseen näkemästä romukauppiaan myymälää, jossa oli muutamia talon entisistä huonekaluista. Pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän ontui toista jalkaansa; ja kun hänen voimansa alkoivat vähetä, kävi Simon-muori, joka oli tehnyt vararikon sekatavarakaupassaan, joka aamu pilkkomassa hänelle puita ja nostamassa vettä.
Hänen silmänsä kävivät yhä heikommiksi. Ikkunoiden liistaluukkuja ei enää avattu. Useita vuosia kului. Eikä taloa vuokrattu eikä myyty.
Peläten, että hänet ajettaisiin pois, Félicité ei pyytänyt mitään korjauksia. Kattolaudat lahosivat; koko talven ajan hänen pieluksensa kastui katosta tihkuvasta vedestä. Pääsiäisen jälkeen Félicité alkoi sylkeä verta.
Silloin Simon-muori kääntyi lääkärin puoleen. Félicité tahtoi tietää, mikä häntä vaivasi. Mutta kuuro kun oli, eroitti hän yhden ainoan sanan: "keuhkokuume". Sen hän tajusi, ja hän virkkoi hiljaa: — Samoin kuin rouvalla. — Ja hänestä oli luonnollista, että hän seuraisi emäntäänsä.
Katukulkueiden aika lähestyi.
Ensimäinen alttari pystytettiin aina kukkulan juurelle, toinen postikonttorin eteen ja kolmas kadun keskipaikoille. Viimemainitun suhteen syntyi kilpailua; ja pitäjän naiset valitsivat lopulta rouva Aubainin pihan.
Hengenahdistus ja kuume kiihtyi. Félicité oli pahoillaan siitä, ettei voinut tehdä mitään alttaria varten. Jospa hän olisi voinut tuoda siihen edes jotain. Silloin papukaija johtui hänen mieleensä. Se ei ollut soveliasta, huomauttivat naapurivaimot. Mutta kirkkoherra antoi siihen luvan; Félicité tuli siitä niin iloiseksi, että pyysi pappia ottamaan hänen kuoltuaan Lulun, hänen ainoan rikkautensa.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, Kristuksen ruumiin juhlan aattona, hänen yskänsä kiihtyi. Illalla hänen kasvonsa olivat jähmettyneet, huulet takertuivat ikeniin, ja hän antoi usein ylen; ja seuraavana päivänä hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja kutsutti papin.
Kolme kelpo naista ympäröi häntä viimeisen voitelun aikana. Sitten hän mainitsi tahtovansa puhua Fabun kanssa.
Tämä saapui sunnuntaipuvussa, astuen väkinäisesti tähän synkkään huoneeseen.
— Antakaa minulle anteeksi, — sanoi Félicité ponnistaen ojentaakseen käsivarttaan, — luulin, että te olitte tappanut sen!
Mitä merkitsivät moiset lorut? Että hän olikin epäillyt murhaajaksi hänen veroistaan miestä! Ja hän poistui äkäisenä ja piti kovaa ääntä.
— Hän on päästään vialla, se on päivänselvää! —
Aika-ajoin Félicité houri. Kelpo vaimot poistuivat. Simon-muori söi aamiaista.
Vähän myöhemmin Simon-muori otti Lulun ja toi sen Félicitén luo.
— No, sanokaa sille hyvästi.
Vaikka se ei ollut mikään raato, oli siinä matoja; sen toinen siipi oli poikki ja tappurat pistivät esiin sen vatsasta. Mutta Félicitén näkö oli nyt himmentynyt, hän suuteli sen otsaa ja painoi sitä poskilleen. Muori Simon otti sen sitten ja vei piha-alttarille.
V.
Niityiltä tuulahti kesän tuoksu; kärpäset surisivat; aurinko sai jokiveden kultana kimaltelemaan ja paahtoi paasikatot hehkuvan kuumiksi. Simon-muori, joka oli palannut huoneeseen, nukahti hiljalleen.
Kellon kumahdukset herättivät hänet; palattiin iltamessusta. Félicité havahtui hourailustaan. Kuvitellessaan kulkuetta näki hän sen edessään, aivan niinkuin olisi ollut mukana.
Kaikki koululapset, kuorilaulajat ja palosoturit astuivat katukäytävillä, ja keskellä katua taas kulkivat: etumaisena kirkonvartija tapparakeihäs kädessä, suntio, kantaen isoa ristiä, opettaja, joka valvoi poikasia, nunna, levottomana pikku tytöistään; kolme kaikkein sirointa, tukka enkelimäisesti suorittuna, levitteli ympärilleen ruusun terälehtiä, diakoni, käsivarret hajalla, ohjasi soittoa. Ja kaksi suitsutusastian kantajaa kääntyi ehtimiseen ehtoollisarkkuun päin, jota kantoi neljän kirkkoneuvoston jäsenen kannattaman tummanpunaisen vaatekatoksen alla astuva, komeaan messukaapuun puettu kirkkoherra. Suuri väkijoukko tunkeili jälessä, soluen edelleen seiniä koristavien valkoisten liinakankaitten välitse; ja näin saavuttiin kukkulan juurelle.
Kylmä hiki kasteli Félicitén ohimoja. Simon-muori kuivasi niitä pyyhinliinalla, sanoen, että hänen kerta oli kuljettava samaa tietä.
Kansanjoukon melu kiihtyi, pauhasi hetken rajuna, hälveni sitten etäisyyteen.
Pyssyjen pauke tärisytti ikkunaruutuja. Esiratsastajat tervehtivät täten ehtoollisarkkua. Félicitén silmät alkoivat pyöriä ja hän kysyi niin kovaa kuin jaksoi:
— Onko se turvassa?
Hän oli levoton papukaijasta.
Hänen kuolinkamppailunsa alkoi nyt. Yhä kiihtyvä koriseva hengitys pani hänen kylkiluunsa kohoilemaan. Vaahtokuplia ilmestyi suupieliin, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
Seuraavassa tuokiossa eroitti torvien törähdykset, lasten huudot, miesten syvät äänet. Kaikki hiljeni hetkeksi, ja jalkojen töminä, jota tielle siroitetut kukat lievensivät, muistutti karjalauman liikkumista nurmikolla.
Papisto saapui pihalle. Simon-muori kiipesi tuolille ylettyäkseen katto-ikkunaan, ja näin hän voi nähdä pihalle asetetun alttarin.
Vihreät köynnöskiehkurat riippuivat alttarilta, jota koristivat englantilaiskuosiset poimureunukset. Keskellä alttaria oli pieni rasia, joka sisälsi pyhäinluita; kulmissa oli kaksi oranssi-puuta, ja pitkin laitaa hopeasoihtuja ja porsliinimaljakkoja, joista pisti esiin päivänkukkia, liljoja, pionikukkia, sormikukkasia, hortensiatöyhtöjä. Tämä värien kirjavuus levisi matolle ja siirtyi kivitykselle; ja harvinaiset esineet kiehtoivat silmää. Heleänpunaisessa sokerirasiassa oli orvokkiseppele. Alençonin kristalleista tehdyt korvarenkaat kiilsivät sammalella, kaksi lipasta koreili kiinalaisine maisemineen. Lulusta, joka oli ruusujen peittämä, näkyi ainoastaan sininen, lasuuri-laattaan vivahtava otsa.
Kirkkoneuvoston jäsenet, kuorilaulajat ja lapset ryhmittyivät pihan kolmelle puolelle. Pappi nousi hitaasti ylös alttarin portaita ja laski pitsiverholle ison säteilevän kulta-aurinkonsa. Seurasi syvä hiljaisuus. Ja ketjujensa varassa heilahtelevat suitsutusastiat tupruttivat sakeanaan pyhää savua.
Sininen savupilvi nousi Félicitén huoneeseen. Hän kohotti sieramiaan vetäen niihin savua mystillisen hurmaantuneena; sitten hän sulki luomensa. Hänen huulensa hymyilivät. Hänen sydämensä tykytykset harvenivat harvenemistaan, käyden kerta kerralta heikommiksi, samoin kuin suihkulähde raukeaa, kuin kaiku hälvenee; ja huokuessaan viimeisen hengähdyksensä hän luuli näkevänsä auenneessa taivaassa suunnattoman suuren papukaijan, joka leijaili hänen päänsä yläpuolella.
End of Project Gutenberg's Yksinkertainen sydän, by Gustave Flaubert