Yksinkö?

V.

Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?

"Onko professori kotona?" sopersi Hart jotain sanoakseen.

"Ei ole, mutta astukaa sisään, tohtori. Näytätte väsyneeltä."

Sanaakaan sanomatta Hart astui sisään. Eihän hän professoria tahtonutkaan tavata. Eihän hän muuta pyytänyt kuin hiukan levähtää ja kuunnella Anna Hemmerin tyynnyttävää ääntä.

Anna oli vienyt hänet omaan huoneeseensa ja pyytänyt häntä matalaan, mukavaan kiikkutuoliin istumaan.

Kuinka tässä oli hyvä olla. Hän istui ääneti, ajattelematta että hänen käytöksensä mahtoi tuntua omituiselta Anna Hemmeristä.

"Ikävä ettei isä sattunut olemaan kotona. Mutta kai hän kohta tulee", virkkoi Anna.

"Niin — ei minulla ollut mitään asiaa hänelle. — Mutta saanko olla täällä vähän aikaa?"

"Niin mielellänne. Minulla käy niin harvoin vieraita, että olen hyvin kiitollinen kun joku tulee."

"Niin — puhukaa vielä, neiti Hemmer."

Anna katsoi Hartiin. Mitä hän nyt tarkoitti? Silloin Hartkin huomasi sanoneensa jotain typerää.

"Anteeksi — en oikein tiedä mitä puhun", ja hän naurahti hermostuneesti.

Samassa hän punastui tulipunaiseksi, sillä yht'äkkiä hänelle selvisi, kuinka merkilliseen asemaan hän oli antautunut. Hän koetti antaa kasvoilleen virallisen ilmeen ja hät'hätää keksiä sopivan selityksen käytökseensä. Mutta samassa hänelle myöskin selvisi että tällä kertaa oli todellakin paras olla aivan rehellinen, tuli mitä tuli. Hiukan häpeissään ja silmissä anteeksipyytävä katse hän siis alotti:

"Suoraan sanoen, neiti Hemmer — olin niin väsynyt ja alakuloinen — ja rupesin kaipaamaan teidän tyynnyttävää läsnäoloanne. Siksi olin niin rohkea että tulin tänne."

Samassa loi iltapäiväaurinko heloittavimmat säteensä huoneeseen, ja sekö lie ollut syynä siihen, että Annasta ja Hartista kaikki näytti kirkkaammalta kuin äsken. Päiväpaistetta, päiväpaistetta kaikkialla.

"Kiitos että tulitte", sanoi Anna ja ojensi kätensä Hartille, joka puristi sitä.

Ja sitten ne tulivat sanat vallan itsestään. Kaikki kävi yht'äkkiä niin luonnolliseksi. Hart kertoi olostaan Alppilassa ja kaikista raskaista mietteistä sen jälkeen. Ja Anna kertoi kuinka hän niin mielellään jo aikoja sitten olisi tahtonut sanoa jotain lämmittävää ja osanottavaa, mutta eihän hän, ihmisarka, kömpelö olento ollut osannut. Ja sitten he puhuivat Hartin töistä, perhoskirjasta ja tunneista. Omituista kyllä Hartista nyt tuntui vallan luonnolliselta puhua töistään naiselle, vaikka hän muutama tunti sitten oli harmistunut, kun Vilma Aarnio niistä mainitsi.

Kuinka kauan he lienevätkään istuneet siinä ja puhelleet. Ei kumpikaan huomannut ajan lentoa. Siinä oli heidän hyvä olla. Nyt oli heillä pyhäpäivä, jolloin arkihuolet tyyntyvät ja rauha ja lepo on mielissä.

Heidät herätti taas arkielämään professori, joka palasi laboratorioltaan ja tuli Annan huoneeseen.

"Kas, Hart, oletko minua odottanut?" kysyi professori.

"En, setä, tällä kertaa. Olen ollut Anna neidin luona", sanoi Hart iloisesti.

"Se on hyvä, se on hyvä. Anna on aina niin yksin", virkkoi professori ja istautui sohvan nurkkaan.

"Lienenköhän enää yksin?" virkkoi Anna puoleksi ajatuksissaan. Hänen katseensa kohtasi samassa Hartin ja Hartista tuntui kuin hän nyt olisi saanut Anna Hemmeriltä enemmän kuin hän koskaan olisi uskaltanut pyytääkään. Sanoitta ja selityksittä kaksi yksinäistä ihmissielua oli lähestynyt toisiaan.

Hart nousi ylös lähteäkseen pois, mutta professori ja Anna kehoittivat häntä jäämään illalliselle ja hän jäi. Niin mielellään hän jäi.

Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään, tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt.

"Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan. Eksköld kuului tähän seuraan.

Kun Hart iltamyöhällä läksi, ei hän voinut olla sanomatta Annalle:

"Kuinka hyvä te olette ollut minulle, Anna neiti."

Anna hymyili. "Tulettehan kohta takaisin, eikö niin?"

"Tietysti. Pelkään ettette enää pääse minusta. Minä olen hirveä takkiainen. Eksköld on kyllä saanut kokea sitä."

Anna nauroi iloisesti ja vakuutti kestävänsä.

"Hyvästi Anna neiti! Ja kiitos kaikesta", kuului Hartin jäähyväiset ovella.

Hart kulki kotiinsa iloisempana ja tyynempänä kuin moneen kuukauteen. Oli vallan omituista kuinka tyyni hän oli. Mikä siunattu ajatus tuo oli, joka oli vienyt hänet Anna Hemmerin luo. Ja kuinka kaikki oli tapahtunut odottamatta ja kumminkin luonnollisesti. Vai mitä oikeastaan oli tapahtunut? Ei oikeastaan mitään muuta kuin että hän oli puhellut joukon lapsellisia ja vakavia asioita Anna Hemmerin kanssa, jota hän ennen ei ollut tuntenut juuri ollenkaan.

Mutta olihan hän tuntenut Anna Hemmerin. Nyt hänestä tuntui kuin Anna aina olisi ollut jossakin lähellä häntä. Jo pienenä poikana Anna oli ollut hänen luonaan — ja sitten nuorukaisena — ja nyt. Anna oli vain pysytellyt jossakin kauempana ja vasta tänään ottanut itselleen sen paikan, joka aina oli häntä odottanut. Sehän oli Anna, jolle hän saattoi olla oma itsensä, Anna, joka yhdisti ristiriidan hänessä sopusoinnuksi, Anna, jota hän oli kaivannut.

Hart veti henkeään syvään. Kuinka suloista elämä on kumminkin!

Nyt tulivat työtkin sujumaan. Anna oli auttava häntä, kun mieli masentui.

Hart astui omaan huoneeseensa, joka taas oli muuttunut kodikkaaksi työpesäksi. Hän istautui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen ja pani järjestykseen muutamia kirjoituksia. Nyt alkoi uusi aika hänelle ja nyt oli työkin sujuva.

— — — — — — — — — — — — —

Anna vetäytyi omaan huoneeseensa sanottuaan hyvää yötä professorille. Hänen täytyi saada olla yksin nyt. Hän riisuutui nopeasti ja heittäytyi vuoteelleen. Ajatukset ajelivat toisiaan hänen aivoissaan, ja hän puhkesi hillittömään itkuun. Kaikki katkeruus ja jää suli kyyneliin. Uusiko onnen elämä hänelle oli alkanut? Entiset ajat olivat lopussa. Se synkkä kokemus, joka oli uhannut hävittää koko hänen elämänsä — sekin suli nyt kauniiksi muistoksi, josta katkeruus oli poissa. Sanaton, suuri riemu täytti hänen olentonsa. Hän oli kuin äiti, joka ensi kerran puristaa lasta rintaansa. Ennen hän oli aina kadehtinut jokaista naista, jolla oli lapsi, ja janoamalla janonnut itselleen samanlaista hellittävää olentoa, joka tarvitsi häntä. Ja nyt hänelle oli se annettu. Eihän siihen tarvittu mitään lupauksia, mitään selityksiä. Hän tunsi että oli olemassa yksi, joka tarvitsi hänen apuaan, jolle hän merkitsi jotain, joka antaisi, antaisi hänelle edes pienen hiukkasen ystävyyttä. Hänelläkin oli lapsi nyt, jonka onnesta hän saisi huolehtia.

Ja oli kuin hän nyt olisi saanut uudestaan isänkin. Tuo vanha, rakas isä, jonka hän tähän asti oli laiminlyönyt. Mutta nyt oli kaikki muuttuva. — — — Kyyneleet vierivät yhä vielä hänen poskilleen, mutta ruumis herposi hiljaa vuoteelle ja ajatukset himmenivät verkalleen, hiipien kauas unelmien maihin. Nyyhkytykset lakkasivat ja yö oli tullut.

VI.

Seuraavana aamuna, kun Anna heräsi, tunsi hän sydämessään omituisen ilon tunteen, jota hän ei ennen koskaan ollut tuntenut. Mitä oli tapahtunut? Miksi hänen oli noin hyvä olla?

Vähitellen palautuivat eilispäivän tapahtumat hänen mieleensä ja riemu paisui suuremmaksi. Mutta samalla alkoi sydänpohjassa muodostua toinenkin tunne, joka hiljaa, mutta varmasti alkoi työntää riemua pois ja anastaa vallan itselleen.

Se ei voinut olla totta tuo kaikki. Se oli hetken tunnelma vain, joka oli hänet vallannut, ja tänään tietysti oli kaikki lopussa. Mitähän Hart sanoisi tänään koulussa?

Annassa taisteli pelko ja toivo hänen astuessaan tuttua tietä kouluun.

Tuolla kadun kulmassa tuli Hart häntä vastaan. Anna ei vielä voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta ryhdissä oli jotain reipasta, varmaa, joka pani ilon taas paisumaan Annan mielessä.

Nyt hän oli jo aivan lähellä. Hartin silmissä säteili semmoinen suora, vilpitön, lämmin ilo, että kaikki epäilys Annassa haihtui kuin taikaiskulla. Se oli hänen ystävänsä tuo.

Anna ojensi kätensä hänelle hymyillen ja "kiitos eilisestä" puhkesi yht'aikaa molempien huulilta.

Hartista kaikki oli niin luonnollista. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, että hänen ja Annan eilisessä suhteessa olisi tapahtunut mitään muutosta, ja siksi se tuntui nyt Annastakin luonnolliselta.

Koulussa meni kaikki vanhaan tapaan, vaikka Annasta tuntui kuin kaikki oppilaat olisivat muuttuneet toisiksi. Vai miksi hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hekin olivat eläviä ihmislapsia eikä vain sieluttomia auttomaatteja?

Ja toukokuu kului kuin lyhyt unelma. Toukokuu, jolloin kaupungissa ei keväästä tiedä mitään, jolloin kouluissa on rasittavin aika ja kaikkialla kiirettä ja touhua. Mutta Annalla oli kevät.

"Sinä näytät rupeavan elpymään näin lukukauden lopussa, kun me muut olemme väsymyksestä nääntyä", sanoivat Yksityislyseon opettajat Annalle, mutta sen enempää ei kellään ollut aikaa ottaa osaa hänen oloonsa. Hän sai rauhassa ja hiljaa nauttia onnestaan.

Vasta kun kaikki ihmiset alkoivat puhua maalle menostaan, ymmärsi Anna, että kohta piti hänenkin lähteä isänsä kanssa pois Helsingistä Haapasaareen läheisessä saaristossa, missä professori aina vietti kesäkuukaudet. Ja se merkitsi, että hänen piti erota Hartista.

Tuo ajatus koski niin peloittavan kipeästi. Erota, erota juuri nyt, kun hän oli löytänyt hänet. Vaikkei hän osannut selittää mitä hän kaipasi ja miksi Hart oli tullut hänelle niin välttämättömäksi. Joka päivä he olivat tavanneet toisensa, puhuneet jokapäiväisistä töistään ja toimistaan — ei muuta. Ja kumminkin he molemmat tunsivat, kuinka joka hetki vei heidät lähemmäksi toisiaan. Mutta nytkö heidän piti erota? Anna Hemmer ei voinut kestää tuota ajatusta. Hän ei tahtonut, ei voinut enää olla yksin — oh, koko hänen elämänsä tähän saakka oli kulunut yksin. Nyt hän vihdoinkin tahtoi pitää kiinni tuosta ainoasta ystävästä, jonka hän oli löytänyt.

Kun Hart kerran saattoi häntä kotiin, kysyi Anna melkein pelokkaasti:

"Minne lähdette kesäksi, tohtori Hart?"

"Saaristoon tapani mukaan" vastasi Hart, ja sitten hän hymyillen lisäsi:
"Tietysti niin lähelle Haapasaarta kuin mahdollista."

"Miksei itse Haapasaareen?" juolahti Annan mieleen ja samassa olivat nuo sanat jo sanotutkin.

"Saisinko?" Hartin silmät välähtivät ilosta.

Anna tuskin tiesi mitä hän vastasi. Hän tunsi vain, että heidän ei tarvinnut erota ja se tuotti iloa, niin ääretöntä iloa.

Haapasaari oli ollut professorin kesäasuntona jo toistakymmentä vuotta. Se oli pieni, rauhallinen saari kaukana meressä ja siellä ei ollut muita asukkaita kuin yksi ainoa kalastajaperhe, joka jolloin kulloin entisyydessä oli rakentanut huvilantapaisen rakennuksen vuokrattavaksi kesävieraille. Koska saari oli jokseenkin kaukana laivareitistä, eikä kannattanut omaa laivasiltaa rakentaa, oli pääsy sinne hankala, eikä kesävieraitten tehnyt mieli muuttaa sinne. Sitä suurempi paratiisi se oli professori Hemmerin mielestä, joka sai koko kesän hallita saarta vallan omavaltaisesti. Siellä hänellä oli pitkin rantakallioita suurilla, mustilla numeroilla merkittyjä lätäköitä, joissa hän kasvatti jos jonkinlaisia alkueläimiä, ja joita hän aamusta iltaan vartioi kuin suurimpia aarteitaan. Kalastajaperheen jäsenet katsoivat etäältä kauhunsekaisella kunnioituksella professorin lätäköitä eivätkä yrittäneetkään niihin koskea, sillä he tiesivät, että professorin viihtyminen Haapasaaressa oli kokonaan niistä riippuvainen.

Suuri sali huvilassa oli professorin laboratoriona, jossa pöydät olivat täynnä mikroskopeja ja kaikenlaisia pulloja ja lasipalasia. Annan huone oli yläkerrassa, josta oli näköala kauas yli aavan meren.

Haapasaaressa ei koskaan käynyt satunnaisia vieraita, muuta kuin tärkeissä asioissa, mutta melkein joka kesä oli Eksköld, taikka joku muu yliopiston taitavimmista nuorista eläintieteen tutkijoista jonkun viikon professorin vieraana, ja silloin oli työaika aina ylimmillään Haapasaaressa. Hart ei koskaan ollut viipynyt siellä päivää enempää, sillä vaikka hän pitikin paljon vanhasta professorista, oli hän ennen aina otaksunut että Haapasaaressa, jossa Anna oli emäntänä, kävisi olo kovin ikäväksi. Mutta nyt olivat ajat muuttuneet.

Kun Anna rupesi professorille puhumaan Hartin tulosta, oli professori heti hyvin iloissaan ja sanoi itse samaa asiaa jo miettineensä, vaikka ei ollut tahtonut sitä Hartille esittää.

Hart oli tyytyväinen ja onnellinen, kun tätä rauhallista työaikaa Annan lähellä yhä tuli jatkumaan. Touhussa ja hyörinässä kului koko toukokuu, ja kesäkuun ensi päivinä Hart muutti professorin ja Annan kanssa Haapasaareen.

VII.

Oli kirkas heinäkuun aamu Haapasaaressa. Anna astui juuri ylös uimarannasta, jossa hänen oli tapa joka aamu heti noustuaan käydä kylpemässä. Hän ojensi molemmat käsivartensa ja sanomaton hyvinvoinnin tunne täytti hänen mielensä. Kuinka nuori hän oli ja voimakas! Ja hän oli vielä viime vuonna pitänyt itseään vanhana ja väsyneenä. — Hänen huulensa vetäytyivät hymyyn. — Kymmenen vuotta hän oli nukkunut ja nähnyt pahaa unta — nähnyt unta, että nuoruus oli mennyt ja äärettömän pitkä, harmaa, väritön vanhuus oli alkanut. Mutta vihdoinkin hän oli herännyt ymmärtämään että hän oli nuori, nuori ja voimakas.

Hän seisahtui ja katsoi ympärilleen aivan kuin tutkien. Oliko kaikki kunnossa, oliko polku puhdas, oliko pihamaa siivottu, tuoksuivatko kukkaset, oliko luonto juhlapuvussa, kun hänen lapsensa, hänen iso poikansa heräisi? Anna nauroi. Kuinka hullu hän oli! Ei hän voinut enää mitään järjellisesti ajatella. Kaikki esiintyi hänelle vain siinä suhteessa kuin se oli Olli Hartiin. Mutta ei hän tahtonutkaan mitään järkevästi ja kylmästi ajatella. Olihan hän nuori, nuori, niin äärettömän nuori ja onnellinen. Hän hyräili itsekseen:

      "Sinä herätit laulun mun rinnassain
      Ja nostatit sieluuni soiton — — —"

Mutta tuollahan se astui jo Hart häntä vastaan mahdottoman suuri kirjakasa kainalossa. Hän huomasi Annan ja sanottuaan hyvää huomenta heittäytyi onnettoman näköisenä kirjoineen mättäälle polun viereen.

"Nyt ne peijakkaan — anteeksi — ne siunatut coelenteratit eivät ota menestyäkseen lätäkössä nro 23 — mitä tehdä?"

"Ohhoh raukat!" huokasi Anna leikillisellä osanotolla.

"Kuule Anna, sinä et ollenkaan ymmärrä, mikä viehätys lätäköissä on, ja erityisesti lätäkössä n:o 23. Mitähän jos minä nyt pitäisin sinulle pienen esitelmän coelenteratien kehityshistoriasta."

"Mitähän jos minä pitäisin sinulle pienen esitelmän Omarista, joka poltatti kaikki kirjat ja halveksi kaikkia coelenterati-lätäköitä. Sinä et näy enää ollenkaan muistavan entistä ihannettasi."

"Anna, miksi sinä muistutat minulle entisiä tyhmyyksiäni? Onhan niitä uudempiakin."

"Onko? Minä luulin, että sinä jo olit muuttunut vallan täydelliseksi."

Anna nauroi ja alkoi astua kotiin päin.

"Anna, elä mene vielä. Minulla on asiata. Kuule, tuo punainen pumpulihame soveltuu sinulle vallan erinomaisesti ja samoin nuo pitkät kiharat."

"Kiitos! Sinussa on kehittynyt aivan uusi puoli, jota en ole ennen huomannut."

"Ethän leikkuuta enää tukkaasi, ethän?"

"Tietysti en, jos siten voin hiukan viehättää herra tohtoria."

Hart nauroi.

"Se musta silkkipusero, jota sinä viime keväänä käytit, oli hirveä."

"Jahah, nyt on paras että lähden, koska nuotti alkaa muuttua."

Hart hypähti ylös kirjoineen ja läksi astumaan Annan kanssa.

"Tiedätkö Anna, että Eksköld tulee huomenna tänne?"

"Huomenna!"

"Niin — miksi sitä noin hämmästyt?"

"Enhän muutoin hämmästyisi, mutta kun ajattelen että tätini ja serkkuni tulevat tänään ja viipyvät ainakin viikon — niin — —"

"Eksköld saa tietysti asua minun huoneessani — kyllähän me siihen molemmat mahdumme."

"Ei, Olli — ethän voi tehdä työtäsi rauhassa. Minä muutan huoneestani, niin voimme asettaa kaikki mukavasti."

Hart hymyili. Aina vain hänen mukavuutensa oli Annalle pääasia. Se tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, vaikka samalla salainen, kalvava tunne alkoi tehdä Hartin levottomaksi.

"Anna, sinä hemmottelet minua niin, että kohta en tule toimeen missään muualla kuin sinun luonasi." Hänen äänessään oli taas tuo lämmin sointu, joka pani Annan sydämen sykkimään.

"Muualla! Eihän sinun muualla tarvitsekaan tulla toimeen. Etkö sinä muka olekkaan enää minun pikku poikani? Oletko jo kasvanut liian suureksi?" Anna laski leikkiä, mutta häneenkin oli tullut salainen levottomuus.

Pienen kiistan jälkeen sai Hart tahtonsa täytetyksi ja Eksköld päätettiin sijoittaa hänen huoneeseensa. Anna ei saanut olla järjetön ja lapsellinen.

Hart ja Anna astuivat huvilan verannalle, jossa professori jo istui kahvipöydän ääressä. Hän nyökäytti ystävällisesti hyvää huomenta molemmille tulijoille ja käski heitä kiirehtimään, ettei kahvi jäähtyisi.

"Mutta isä rakas, noin ohuessa takissa sinä istut kylmässä aamutuulessa!" huudahti Anna ja kääri samassa pehmeän villahuivin professorin olkapäille.

"Anna on ruvennut vallan kotityranniksi", hymyili professori, "häntä pitää totella kohta pukukysymyksissäkin."

"Mutta kuinka sinä tottelet isä? Enkö minä ole vakuuttanut että kaikki sinun amoebasi ja muut lemmikkisi lätäköissä saavat halvauksen säikähdyksestä, jos vielä käytät tuota vanhaa hattua — ja yhä se vaan on päässäsi."

"Katsoppas, minun täytyy edes näennäisesti koettaa säilyttää ylivaltaa vielä ja tämä hattu on jonkunmoisena merkkinä siitä."

"Hyvin huomattava merkki, se on myönnettävä", nauroi Hart.

"Jaa, jaa, kohta se meidän kesälupa loppuu", huokasi professori käyden vakavaksi.

"Eihän vielä puoliakaan ole kulunut", virkkoi Hart, mutta Anna tunsi että isä oli oikeassa. Miksi ne tulivat nuo vieraat ihmiset tänne isän ja Hartin ja Annan maailmaan häiritsemään noiden kolmen onnea? Omituinen pelonsekainen tunne valtasi Annan, kun hän muisti tädin tulon. Täti kuului entisyyteen. Nyt oli alkanut Annan uusi nuoruus ja täti oli siellä vieras. Miksi piti hänen tulla juuri nyt? — Anna koetti tyyntyä. Elsa oli hänen ainoa läheinen sukulaisensa paitsi tätiä. Heistä tulisi varmaan hyvät ystävät. Elsa oli 20 vuotias nyt, mutta nuorihan oli Annakin, niin oikeastaan hän oli yhtä nuori kuin Elsa. Nuo kymmenen vuotta — voi, ei niitä ollut ollenkaan — unta se oli vain, pahaa unta.

Ja Eksköld — Eksköldiä hän oli ensin kaivannut ikäänkuin tähän onnen maailmaan kuuluvana, mutta nyt alkoi sekin peloittaa. Eksköld oli sellainen yksinäinen olento, mutta sitä kai hän tahtoikin. Ja hänkin kuului tavallaan entisyyteen. Hän oli kyllä ollut jonkunmoisena valopilkkuna noina kymmenenä vuotena, mutta sittenkin hän kuului entisyyteen, joka oli kuollut.

"Anna, lähdetään hiukan kävelemään rantakallioille", pyysi Hart, joka huomasi Annan alakuloisuuden. Häneenkin oli tarttunut jonkunmoinen levottomuus, ikäänkuin pahan aavistus.

He läksivät yhdessä rantakallioille, missä he niin usein ennen olivat istuneet ja puhelleet iltasilla.

"Anna, tiedätkö minäkin käyn vähän levottomaksi, kun näen sinut noin huolissasi? Etkö soisi tätisi tulevan?" virkkoi Hart.

"Voi sinua rakas poika raukka", hymyili Anna. "Elä nyt anna minun typerän pahan tuuleni huolestuttaa mieltäsi. Tietysti tahdon tädin ja Elsan tänne ja Eksköldin myös."

"Mutta kuule, Anna, mikä johtui mieleeni muistaessani tätiäsi. Oletko huomannut mistä me aina yhdessä ollessamme olemme puhelleet?" Hart hymyili aivan kuin hiukan häpeissään.

"Mistäkö?" Anna katseli kysyvästi Hartiin. "Kysy ennemmin mistä me emme ole puhuneet. Löytyykö enää sitä asiaa auringon alla, jota emme olisi kosketelleet?"

"Löytyypä kyllä. Me olemme alati vain puhuneet — — niin, häpeän sen sanoa — minusta — minun töistäni, minun intresseistäni, minun suruistani, minun iloistani j. n. e. mutta eräästä olennosta, jonka nimi on Anna Hemmer ei ole sanottu sanaakaan."

"Voi sinun päähänpistojasi poikaseni", nauroi Anna. "Tahdotko sinä nyt välttämättömästi saada minut ilmaisemaan, että kaikki nuo luetellut ilot ja surut ja intressit ja epäintressit ovat myöskin — minun? Noh, onko sinun pikku itserakkautesi nyt tyydytetty?"

"On — liiaksikin. Mutta minun mieleeni johtuu se seikka että Anna Hemmer oli olemassa jo ennenkuin tämä merkillinen mies tuli hänen tielleen."

"Niin — oli kyllä. Mutta se Anna Hemmer kuoli ja haudattiin silloin Vapunpäivänä." Annan ääni värähti oudosti, sillä hän tunsi että tuo ehkä ei ollutkaan niin totta kuin hän oli luullut. Kuka ties vaikka entisyys saattaisi uudestaan virota eloon?

"No niin, minun pitää siis tyytyä siihen selitykseen", virkkoi Hart.
"Elä pahastu, Anna, siitä mitä sanoin."

"En. Päinvastoin olen iloinen, että tahdoit tietää hiukan enemmän minusta, ja tuntuu kuin tahtoisin sinulle kertoa, mitä en ole vielä kenellekään kertonut."

Anna oli käynyt hyvin totiseksi ja katse, jonka hän loi Hartiin, oli arka ja rukoileva.

"Anna, tahtoisin niin mielelläni tulla niin lähelle sinua, että saisin ottaa osaa elämääsi vähän enemmän kuin tähän asti."

Hartin katse oli suora ja lämmin, mutta hänen olennossaan oli niin paljon poikamaista iloa ja reippautta, että Anna selvästi tunsi, kuinka vähän Hart itsekään uskoi omia sanojaan, että Annalla oli ollut elämää ennen heidän tutustumistaankin.

Väkisinkin Annan suu vetäytyi hymyyn.

"Lapsi, lapsi, sinulleko minä huoliani tyhjentäisin."

Mutta nyt kävi Hart vuorostaan totiseksi. Häntä kiusasi tuo tunne, että
Anna piti häntä lapsena vain.

"Enkö minä koskaan saa olla sinun ystäväsi, Anna? Se alkaa käydä hiukan nöyryyttäväksi tuo tieto, että minä sinun silmissäsi olen pahankurinen lapsi vain, jota on lelliteltävä ja tuuditeltava pois tosihuolista."

Hart hengitti syvään, eikä katsonut Annaan.

Anna ei vastannut mitään. Syvä, sanaton riemu täytti hänen rintansa. Ei, se ei ollut lapsi tuo enää, vaan mies, joka oli hänen ystävänsä, ja jolle hän sai avata sielunsa salaisimmatkin sopukat.

"Olli, tiedäthän että vietin lapsuuteni ja ensi nuoruuteni täti
Huovisen luona?" Annan ääni oli aivan tyyni nyt.

"Tiedän."

"Mutta et tiedä miksi sieltä läksin pois?"

"Isäsi luo — kun isäsi oli niin yksin — eikö niin?"

"Ei — en minä silloin ajatellut muiden yksinäisyyttä, kuin omaani."

Hart katsahti Annaan. Anna oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät pohjattoman syviltä tummuudessaan, kun ne katsoivat jonnekin epämääräiseen etäisyyteen. Hart tunsi äkkiä melkein pelkoa. Oli kuin hän olisi houkutellut esiin asioita, joiden seurauksia hän ei osannut aavistaa. Hänen melkein teki mieli pyytää, ettei Anna virkkaisi mitään. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan.

"Niin — se oli se vanha tarina. Minä rakastin ja petyin."

Hart ei voinut vieläkään puhua. Vähän ajan perästä Anna jatkoi:

"Kun hänet tapasin, en ymmärtänyt ollenkaan epäillä. Minä annoin itseni aivan ilman ehtoja, ilman rajoituksia. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta ja koko sieluni oli täynnä odottavaa hellyyttä. Kun hän sitten tuli ja osoitti minulle että minä olin hänelle enemmän kuin muut, luulin sitä rakkaudeksi ja annoin — annoin paloittelematta koko sieluni hellyyden."

"Eikö hän rakastanut sinua?" kysyi Hart hiljaa.

"Ei — ei paljon."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän oli hiukan mieltynyt minuun — ehkä paljonkin. Katsoppas, hän oli niitä miehiä, joilla aina täytyy olla joku, jolle he osoittavat jonkunmoista suojelevaa hellyyttä — ei hän mitään sen syvempää tarkoittanut — sen ymmärrän nyt, kun katkeruus on haihtunut. Ja kun hän sitten huomasi että rakastin häntä — enhän peittänyt häneltä, että maailma ilman häntä oli minulle kuollut — silloin hän pakeni. En tiennyt hänen lähteneen pois — muilta sen kuulin. Ja muilta kuulin myös että hän oli lähtenyt — morsiamensa luo."

"Semmoinen konna!"

"Ei ollenkaan, Olli, ei vähääkään. Semmoista tapahtuu alituiseen, ilman että kukaan siitä konnan nimeä saa — ja se olisikin väärin. Hän menetteli oman luontonsa, oman käsityskantansa mukaan — minä omani. Ja toisen piti murtua — elämä sen vaati. Ei ollut syy hänen eikä minun."

Hart ei vastannut mitään. Uudet, oudot ajatukset risteilivät hänen mielessään. Hetken perästä Anna jatkoi kääntyen häneen.

"Niin se särkyi nuoruuteni onni, mutta, Olli, se tuli ehyeksi taas, kun sain sinut ystäväkseni."

Nuo sanat sattuivat omituisen kipeästi Hartiin. Hän alkoi niin peloittavan selvästi aavistaa, mitä hänen ystävyytensä merkitsi Annalle. — Ystävyys! Hyvä Jumala, sekö nimitys oli se oikea? Anna piti itsepäisesti siitä kiinni, mutta — —? — Ei, hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun — — — Käyköön kuinka kävi — hän ei väistynyt velvollisuuttaan.

"Anna — Anna ystävä — kiitos luottamuksestasi", sanoi hän vihdoin hiljaa.

"Ei puhuta niistä surullisista ajoista sen enempää", virkkoi Anna reippaasti ja nousi seisaalleen. "Lähdetäänpä nyt vielä hiukan kävelemään, niin sanon sinulle erään asian, jota olen viime aikoina miettinyt."

"Mikä se on?"

"Se, etten koskaan ole nähnyt sinua muiden ihmisten parissa kuin isän ja minun — niin, ja kerran Eksköldin."

"Hm — mutta mitä merkillistä siinä on?"

"Ei muuta kuin etten voi ollenkaan kuvitella, kuinka sinä tulet käyttäytymään, kun täti ja serkkuni ja Eksköld tulevat."

Hart nauroi. "Olenpa minä mahtanut olla koko barbaari täällä
Haapasaaressa, koska sinua pelottaa."

"Pelottaa! Sanoinko niin muka? Ei, mutta — niin, en minä nyt osaa selittää mitä tarkoitan. Ei puhuta siitäkään sen enempää."

Molemmat läksivät astumaan kotiin päin. Omituinen levottomuus oli tarttunut heihin, eikä tahtonut haihtua.

"Anna, pysyyhän meidän välimme aina samana?" kysyi äkkiä Hart.

"En voi ajatella, että se muuttuisi", vastasi Anna, mutta sittenkin pelko alkoi hiipiä hänen sydämeensä. Miksi? Sitä hän ei ymmärtänyt.

He palasivat kotiin ja Hart auttoi Annaa asettamaan huoneita kuntoon vieraita varten.

Professori käyskenteli tyytyväisenä ympäri katsellen heidän puuhiaan.

"Oletko huomannut, Hart, kuinka äidilliseksi Anna on käynyt täällä maalla? Hän puuhaa kuin taitavin emäntä?" virkkoi ukko.

"Onko se kumma", vastasi Anna, "kun minulla on kaksi lasta hoidettavana." Ja hän taputti ohimennessä Hartia ja professoria olkapäälle.

"Ja nyt sinulle tulee vielä enemmän huolia, Annaseni. Mutta kyllä se hyvä on, että totut pois siitä meidän entisestä erakkoelämästä."

"Voi, voi sinua isä-ukko", puheli Anna leikillisesti. "Ennen sinä tyydyit lätäköihisi ja minuun, mutta nyt sinä yhtämittaa puhut seuraelämän siunauksista. Se on kai evolutsioonia, vai mitä?"

"Toivokaamme tyttöseni, ettei se ainakaan ole revolutsioonia", virkkoi ukko hymyillen.

Iltapäivällä Anna läksi tätiään ja Elsaa vastaan veneellä, sillä laivat eivät poikenneet Haapasaareen, vaan aina kun oli sinne tulijoita, piti soutaa ulapalle laivaa vastaan. Kalastaja oli soutamassa ja Anna piti perää. Tuolla ui jo valkoinen laiva sinne päin ja Annan sydän alkoi tykyttää kovasti. Hän tunsi astuvansa takaisin menneisyyteen, tuohon kuolleeseen menneisyyteen, jota hän ei enää tahtonut ajatellakaan. Eikö tätiä vielä näkynyt? Tuossa hän seisoi nojautuen laivan reilinkiin. Hän oli niin ihmeellisen muuttumaton, juuri samanlainen, jommoisena Anna aina muisti nähneensä hänet. Kyyneleet alkoivat kertyä Annan silmiin ja hän tuskin saattoi nähdä, että tädin takana seisoi solakka, keltatukkainen tyttö.

"Tervetuloa täti", sai Anna sanoneeksi, kun rouva Huovinen oli astunut veneeseen ja suudellut häntä ystävällisesti.

"Tule, Elsa, serkkuasi tervehtimään", virkkoi täti, ja solakka tyttö ojensi ujosti kätensä Annalle.

Nyt vasta Annan huomio kääntyi Elsaan. Elsa oli kaksikymmenvuotias, mutta näytti huolimatta pituudestaan kovin kehittymättömältä ja lapselliselta. Hän oli isänsä näköinen ja se vaikutti Annaan lämpimästi. Ei hän ollut ruma, vaikkei juuri kauniskaan, tukka tuuhea, vaalean keltainen, silmät vaalean harmaat, iho punainen ja valkonen ja koko olennossa jotain hentoa, kukkamaista. Mutta suun ympäri oli piirre, joka antoi kasvoille hiukan tyytymättömän ilmeen, kuten hemmotelluilla lapsilla usein voidaan huomata.

Niitä näitä kysellen joutuivat he rantaan, jossa professori oli heitä vastassa.

"Anna on nuorentunut siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta sinä Fredrik — ethän vain liene sairas?" huudahti rouva Huovinen nähdessään vanhan professorin.

Professori hymyili. "Johan on aikakin minun väistyä. En ole samanlainen eternelli kuin sinä Sofia, johon vuodet eivät näy ollenkaan koskevan."

Hart näyttäytyi vasta illallispöydässä ja ilta kului loppuun ystävällisessä, vaikka hiukan vieraassa keskustelussa, kuten ainakin ihmisten kesken, jotka eivät vuosikausiin ole toisiaan tavanneet.

Hart puhui enimmäkseen Annalle tai aivan ylipäänsä kaikille, jotta Anna ei saanut vielä ainakaan mitään käsitystä kuinka hän oli "muiden seurassa". Verraten aikaisin hän sanoi hyvää yötä ja poistui huoneeseensa työhön. Professorikin läksi levolle, sillä Anna oli ottanut huolekseen aina muistuttaa häntä, kun kello löi kymmenen, jotta isä ei saisi rasittaa itseään valvomalla. Täti ja Elsa jäivät vielä hetkeksi Annan kanssa istumaan.

"Kuka hän on tuo tohtori Hart?" alotti rouva Huovinen. "Hänestäkö odotetaan jälkeläistä Fredrikille professorinvirkaan?"

"Tuskin", vastasi Anna. "Luulen ennemmin, että tohtori Eksköldistä odotetaan professoria."

"No, miksi hän ei ole täällä? — Eksköld — Eksköld — se on kaunis nimi."

"Hän tulee tänne kohta, ehkä jo huomenna."

Rouva Huovinen näytti tyytyväiseltä ja lisäsi hetken perästä:

"Sinä näytät olevan hyvin tuttu tohtori Hartin kanssa. Kuulin että sinuttelitte toisianne."

"Niin, me olemme hyvät ystävät."

"Oikeinko ystävät? No, en tahdo sanoa mitään siitä. Sinun ikäisellesi naiselle, joka on jo yhtä ja toista saanut kokea" (täti huokasi syvään), "saattaa ehkä sopia olla ystävä nuoren miehen kanssa. Mutta periaatteelliselta kannalta en voisi sallia nuoren tytön tulla sinuksi ja seurustella tuttavallisesti naimattoman miehen kanssa, ellei miehellä ole vakavia tarkoituksia tytön suhteen", sanoi rouva Huovinen painolla.

"Minä en ole sinä kenenkään herran kanssa enkä ole antanut valokuvaani kenellekään, vaikka monta herraa on pyytänyt", visersi Elsa ikkunan luona.

Rouva Huovinen loi hyväksyvän katseen tyttöönsä ja Anna vaikeni. Häntä puoleksi huvitti, puoleksi harmitti tuo kaikki. Aikoiko täti nyt ruveta vanhaan tapaansa istuttamaan periaatteitaan? Ja luuliko hän ahtaalla poroporvarimaisuudellaan voivansa kahlehtia häntäkin ja Hartia? Hän nousi ylös virkkaen, että täti ja Elsa kai olivat matkasta väsyneet ja halusivat levolle.

Mutta rouva Huovinen ei vielä hellittänyt. "Onko tämä se sama tohtori
Hart, josta Vilma Aarnio on kertonut?" kysyi hän.

"Sitä en voi arvata. Mutta tietääkseni Helsingissä ei ole toista sen nimellistä", vastasi Anna lyhyesti.

"Jaa, jaa, kyllä kai se on sama. Olliko hänen nimensä on? Kyllä se sitten on sama. Olipa hauska tutustua häneen, koska on vallan luultava että hänestä tulee Elsan hyvän ystävän, Vilma Aarnion mies."

"Mi — mitä? Ha — ha — haa! Kyllä se on sula mahdottomuus, hyvä täti!" Anna puhkesi heleään nauruun. Tuo ajatus että Hart, hänen Olli Hartinsa, hänen ystävänsä, laskeutuisi alas tuonne tädin maailmaan valitakseen sieltä itselleen aviopuolisoksi pienen, pyöreän Vilma Aarnion, tuntui niin perin hullunkuriselta.

Rouva Huovinen punastui kovasti. "Onko hän uskonut sinulle salaisuutensa, koska olet niin varma siitä? Jos hän on kunnon mies, on hän epäilemättä tarkoittanut jotain käyttäytyessään sillä tavalla Vilma Aarniota kohtaan. Vilma on uskonut Elsalle kaikki ja Elsa ei salaa mitään äidiltään", sanoi rouva Huovinen terävästi.

"Mutta mamma, sehän oli salaisuus — — —" alotti Elsa, vaan täti keskeytti hänet.

"Kyllä tiedän. Mutta minä pidin oikeana että Anna tietää asiasta, koska tohtori Hart on hyvä ystävä talossa."

"Niin, hyvähän se oli", vastasi Anna kuivasti. Miksi hän oli ollenkaan antautunut keskusteluun heidän kanssaan? He kuuluivat vallan toiseen maailmaan, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Mutta kun he tahtoivat vetää Olli Hartin siihen — se harmitti kumminkin.

"Voi, voi kuinka lystiä olisi, jos saisi tavata Vilman! Hän asuu täällä lähellä Koivuniemessä!" huudahti Elsa.

"Se toivomus on helposti täytetty", vastasi Anna. "Haemme hänet huomenna tänne, eikö niin Elsa serkku?" Ja hän tunsi helpoitusta ajatellessaan että Vilma Aarnio tulisi Elsan seuraksi. Se vähentäisi häneltä vaikean tehtävän.

Hetken perästä Anna saattoi tätinsä ja Elsan heidän makuuhuoneeseensa, sanoi hyvää yötä ja meni omaan suojaansa. Hän ei päässyt tuosta levottomasta mielialastaan. Nuo kaksi olentoa, täti ja Elsa, olivat sittenkin toisessa suhteessa häneen kuin muu maailma. Hänellä oli velvollisuuksia heitä kohtaan. He olivat kuin siltana, joka yhdisti hänen maailmansa muuhun maailmaan, josta hän ei ollut tahtonut mitään tietää. Ja entäpäs jos tuo silta ei koskaan katkeisi, vaan liittäisi hänet yhä lujemmasti tuohon toiseen maailmaan? Entäpäs, jos hänen täytyisi sitä myöten astua pois omasta luostarielämästään? Ja entäpäs, jos hänellä oli velvollisuuksia siinä suuressa, hyörivässä muurahaispesässä, johon se silta johti? Hän tunsi äkkiä, että oli olemassa koko joukko hienoja, näkymättömiä siteitä, jotka alkoivat kietoa häntä. Mutta entä sitten? Kyllä hän jaksoi kaikki uudet velvollisuudet kantaa, kun hän vain sai pitää Hartin itsellään, aivan yksin, aivan täydellisesti. — Mutta sehän oli mieletöntä. Ei hän voinut aikamiestä kääriä pumpuliin ja asettaa lasikaappiin! Täytyihän Hartin saada vapaasti liittyä kehen tahtoi —.

Anna vaipui mietteisiin, jotka tekivät hänet yhä levottomammaksi.

Ei, huomenna hän aikoi pyytämällä pyytää Hartia auttamaan häntä täyttämään kaikkia noita pikku velvollisuuksia vieraita kohtaan. Se oli luonnollista. Se oli tervettä. Nyt vihdoinkin hänen täytyi olla terve ja käsittää asiat luonnollisella tavalla.

Täti oli puhunut hänen ijästään. Niin, kuinka täti olisi voinut aavistaa kuinka nuori hän nyt oli. Täti laski vain että hän oli täyttänyt 31 vuotta. Mutta nyt vasta hän olikin nuori, nuorempi ja voimakkaampi kuin koskaan ennen.

VIII.

Rouva Huovinen istui ypö yksin verannalla ja kutoi sukkaa. Professori
oli mennyt laboratorioon järjestämään jotain kirjoituksia ja Anna sekä
Elsa olivat lähteneet Hartin ja Eksköldin kanssa noutamaan Vilma
Aarniota Koivuniemestä.

Rouva Huovinen oli nyt viipynyt täsmälleen viikon Elsan kanssa Haapasaaressa. Hänen periaatteisiinsa kuului viipyä vieraissa juuri niin kauan, kuin hän oli edeltäkäsin päättänyt, ja siltä kannalta katsoen olisi hänen pitänyt tänään lähteä pois. Mutta oli asioita, jotka suorastaan pakoittamalla pakoittivat hänen sovelluttamaan tuota periaatetta. Ei hän tietysti siitä välittänyt, että Elsa välttämättömästi tahtoi viipyä vielä täällä, ei tietysti. Eikä siitä, että Eksköld todellakin oli huomiota herättävä mies, joka varmaan kohta oli istuva professorina, puhumattakaan siitä että hän oli aatelismies ja vanhaa sukua. Rouva Huovinen ei tosin periaatteellisesti hyväksynyt mitään säätyeroitusta, mutta ei hän koskaan ollut siihen asiaan täysin tyytynyt, että hänen nimensä oli Huovinen. Eksköld oli ollut hyvin kohtelias Elsalle — ei sitä voinut kukaan kieltää. Ja rouva Huovinen ei pitänyt sitä millään lailla vääränä tai sopimattomana, että hän äitinä oli toissa päivänä Eksköldille kertonut, kuinka hän aina oli koettanut — ja luojan kiitos myöskin onnistunut — istuttaa Elsaan hyveitä ja vakavia periaatteita, jotta hänen ei tarvitsisi luulla, että kukaan kiinnittäisi huomionsa Elsaan siksi, että hän omisti 200,000 ja kaupungintalon. Ja Eksköld oli hymyillyt niin kohteliaasti ja sanonut, että kyllä hän oli kaiken tuon huomannut.

Rouva Huovinen hymyili, mutta huokasi sitten syvään ja laski sukan pöydälle.

Ei, ei hän Elsan ja Eksköldin tähden täällä viipynyt, vaan Annan tähden. Hän tunsi velvollisuutensa Annaa kohtaan, joka nyt näkyi tarvitsevan äidillistä johtoa. Kuka olisi luullut mitään semmoista vakavasta, keski-ikäisestä naisesta! Joka vielä oli saanut niin paljon sivistystäkin! Sen ne tekivät ne kymmenen vuotta, jolloin hän ei ollut Annaa johtanut. Mutta hän oli aina luullut, että Anna oli iki päiviksi jättänyt semmoiset ajatukset sen onnettoman tapauksen jälkeen siellä pikkukaupungissa kymmenen vuotta sitten. Mutta niin sitä ihminen pettyy, kun uskoo liian hyvää toisesta! Kuinka hän jo ensimäisenä aamuna oli kauhistunut, kun hän näki Annan istuvan verannalla ja pitävän kiinni Hartin kädestä, ja vallan selvään hän oli kuullut, kun Anna oli sanonut että "kyllä sinun nyt rakas poikaseni täytyy auttaa minua". Ja Fredrik oli nähnyt kaiken tuon eikä virkkanut mitään! Mitäs ne miehet semmoista ymmärtäisivät. Hart oli vielä lisäksi Annaa nuorempi — lähes neljä vuotta.

Ei rouva Huovinen Hartia syyttänyt. Annassa tietysti syy oli, joka ei osannut pitää omasta arvostaan ja kunniastaan huolta. Niin juuri, kunniastaan. Eikä hän ollut arvannut Annaa niin sydämettömäksi, ettei hän edes välittänyt Vilma Aarnion onnesta, vaan koetti keikailulla ja sopimattomalla tuttavallisuudella houkutella Hartia itselleen. Kyllä tämä pääkaupungin turmelus oli kauheaa, mutta ei tulisi Elsa sitä koskaan kokemaan. Elsa oli, luojan kiitos, niin — — —

Mutta rouva Huovisen ajatukset keskeytyivät, sillä tuolla tulivat nuoret jo järveltä Vilma Aarnion kanssa, joka kuluneen viikon ajalla oli ollut melkein jokapäiväinen vieras Haapasaaressa.

Anna kulki Eksköldin kanssa edellä. Molemmat näyttivät vakavilta ja väsyneiltä. Anna oli tämän ainoan viikon kuluessa muuttunut huomattavasti. Entinen kalpea väsymys näkyi taas saaneen hänet valtaansa ja silmissä oli surumielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme. Tämä oli ollut koetusten viikko Annalle. Koko tuo uusi onnen maailma, jonka hän niin nopeasti ja voittoisasti oli rakentanut ja korkeilla muureilla eroittanut muusta maailmasta, alkoi peloittavasti järkkyä perustuksissaan ja muureihin ilmaantui suuria aukkoja. Viikko sitten kaikki oli tuntunut niin yksinkertaiselta: entisyys oli pyyhitty pois, uusi elämä oli alkanut, jossa ei kellään muulla oikeastaan ollut mitään tekemistä kuin hänellä ja Hartilla.

Ja mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut? — Oh, ei mitään muuta kuin että hän nyt oli saanut nähdä Hartin toisten ihmisten parissa, kuten hän oli toivonut.

Anna oli pyytänyt Hartia auttamaan häntä Elsan ja Vilman huvittamisessa.
Ja Hart oli tehnyt sen. Hyvin perusteellisesti.

Oliko se todellakin Olli Hart, hänen, hänen, yksinomaa hänen Olli Hartinsa tuo nuori salonkiherra, joka iloisesti ja kevyesti laski leikkiä ja oli kuin kotonaan Elsan ja Vilman parissa? Anna muisti kuinka hän oli silloin ensimäisenä iltana nauranut sille ajatukselle, että Olli Hart laskeutuisi hänen korkeista ilmapiireistään syvälle alas Vilma Aarnion matalille maille. Nyt hän ei nauranut enää.

Mitä hänellä oli tarjottavaa Vilma Aarnion rinnalla? Hän oli köyhä, rakkautta janoova, särkynyt raukka, jonka luo Olli Hart kerran surumielisen tunnelman vallassa oli tullut. Ja hän oli tarttunut kiinni tuohon tilaisuuteen ja hakenut tyydytystä janolleen suhteestaan Hartiin. Eikä sillä hyvä. Hän oli itsekkäästi otaksunut, että Hart nyt myöskin luopuisi koko muusta maailmasta elääkseen vain hänelle.

Oh, sehän oli suurinta hulluutta. Hart oli nuori ja elämänhaluinen. Samoin Vilma Aarnio. Nuo kaksi olivat samalla tasalla. Hän, Anna, oli alempana, ei ylempänä.

Mutta voi sitä tuskaa, sitä polttavaa tuskaa, jonka tuo tieto synnytti!
Yksin, yksin, se oli hänen kohtalonsa aina oleva.

He saapuivat kohta verannalle, jossa rouva Huovinen hymyillen heitä tervehti. Anna läksi omaan huoneeseensa jättäen toiset istumaan verannalle, ja rouva Huovinen huomasi mielihyvällä, että Eksköld heti istuutui puhelemaan Elsan kanssa.

Hart katsahti Annan jälkeen. Mitä se taas merkitsi, että Anna noin äkkiä poistui? Ei hän käsittänyt ollenkaan Annan käytöstä tällä viikolla. Hän, Hart, oli todellakin koettanut parastaan auttaakseen Annaa emäntävelvollisuuksissa, mutta siitä huolimatta hän tunsi, että Anna oli häneen tyytymätön. Hartia hiukan harmitti. Pitihän hän Annasta sanomattoman paljon, mutta sittenkin Annan seura alkoi häntä hiukan kahlehtia. Kun hän oli väsynyt ja masennuksissa, ei kukaan ihminen maailmassa osannut häntä saattaa tasapainoon niin taitavasti ja varmasti kuin Anna, mutta kun hän tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi, kävi Annan seura joskus liian raskaaksi. Hänellä oli se tunne että Anna huomasi joka sanan, jonka hän lausui, jopa tunsi jokaisen hänen ajatuksensakin. Ja silloin hän kaipasi semmoista seuraa, jossa hänen ei noin tarvinnut paljastaa sisäistä itseään, vaan jossa hän sai näyttäytyä semmoisena kuin hän tahtoi, eikä välttämättömästi semmoisena kuin hän oli.

Mutta Hart aikoi nyt kumminkin loppuun saakka täyttää velvollisuutensa. Sitten kun vieraat olivat lähteneet, asiat kyllä Annan kanssa selviäisivät.

Ja hän istautui Vilman viereen verannan portaille ja alkoi vilkkaan keskustelun viimeisistä suurista arpajaisista, missä Vilma oli luvannut tanssia vengerkaa hänen kanssaan, vaan oli juuri ennen tanssia kadonnut.

Eksköld istui Elsan ja rouva Huovisen vastapäätä ja rouva Huovinen käänsi taitavasti puheen Elsan toimiin ja tehtäviin. Tohtori kuunteli kohteliaasti. Väsynyt ilme hänen kasvoiltaan alkoi vähitellen kadota ja silmissä välähti hieno hymy, kun hän huomasi rouvan selvästi näkyvän tarkoituksen. No, miksikä ei tuokin tuuma kävisi mukiin! Elsa oli nähtävästi hyvin terve, hyvin taloudellinen ja omisti 200,000 sekä kaupungintalon! Ja hän ei luultavasti koskaan tulisi mieheltään pyytämään enempää kuin Eksköld saattoi tarjota. Hyvä yhteiskunnallinen asema ja vanha, sointuva nimi! Olihan sekin jotain. Kauppa kuin kauppa!

Eksköldin kasvoissa värähti kuin äkillinen tuska ja ajatukset tahtoivat väkisinkin kiitää muuanne, mutta hän oli tottunut hallitsemaan mieltään ja pysyttämään ajatuksia poissa siitä ainoasta asiasta, joka oli hänelle niin arka, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.

Hän puuttui taas innolla puheeseen sanoen täysin käsittävänsä, kuinka tärkeätä on että nuori tyttö paitsi kotikasvatusta myöskin saa tilaisuuden käydä hyvässä talouskoulussa.

Ikkuna Annan huoneeseen oli auki ja hän kuuli Vilma Aarnion äänen, joka iloisesti huudahti:

"Minä lupaan ensi syksyn ensimäisissä tanssiaisissa tanssia teidän kanssanne kaikki vengerkat, jos te unohdatte tuon ainoan tapauksen, johon minä paitsi sitä en ollut syypää."

"Se oli jalomielistä", kuului Hartin ääni, "Elsa neiti on todistajana lupauksestanne, ja minä aion käyttää sitä hyväkseni."

Kyyneleet nousivat Annan silmiin. Kuinka kaukana hän oli tuosta kaikesta. Ja niin väsynyt. Niin väsynyt.

Mutta olihan hänellä vielä pieni hiukkanen ylpeyttä jälellä, ja siitä täytyi nyt pitää kiinni. Niin syvälle hän vielä ei ollut laskeutunut, että hän antaisi Vilman ja Elsan ja tädin aavistaa, mitä hän kärsi. Hän otti hatun päähänsä ja läksi verannalle.

Vilma oli lopettanut keskustelunsa vengerkasta ja kääntyi rouva
Huoviseen ja Elsaan päin kysyen:

"Emmekö lähde tänä iltana katsomaan hiidenpatoja Hanhisaaressa? Sehän on melkein tiellä Koivuniemeen."

"Se olisi varsin hauskaa", vastasi Eksköld, "vai mitä rouva Huovinen ja neiti Elsa arvelevat?"

"Voi, se olisi hirveän lystiä!" huudahti Elsa, ja rouva Huovinen hymyili.

"Elsa on niin lapsellinen vielä. Mutta jos lähdemme sinne illalla, pitää meidän keittää teetä siellä ja siksi sinä Elsa voisit taas leipoa hiukan niitä sinun hyviä sokerileipiäsi, joista tohtori Eksköld toissa päivänä piti niin paljon."

Rouva Huovinen huokasi helpoituksesta. Vihdoinkin oli hänelle ilmaantunut tilaisuus ilmoittaa Eksköldille, että ne leivokset, joita Eksköld toissapäivänä oli kiitellyt, olivat Elsan leipomia. Hän oli odottanut, että Annalla olisi senverran hienotuntoisuutta, että hän sen ilmaisisi, varsinkin koska Eksköld juuri oli kääntynyt Annan puoleen niitä kiitellessään, mutta se oli turha toivo. Anna ei näyttänyt huomaavan koko asiata.

"Vai olivat ne Elsa neidin leipomia", hymyili Eksköld. "Minä luulin että
Anna oli yht'äkkiä ruvennut meitä hämmästyttämään leipomataidollaan."

"Ei Annalla koskaan ole ollut taipumusta sellaiseen — valitettavasti", huokasi täti.

Eksköld nousi äkkiä ylös hermostuneesti. Huh, kuinka häntä inhotti tuo kaikki! Mitä hänellä oli tekemistä noiden ihmisten ja heidän sokerileivostensa kanssa!

Lyhyesti anteeksi pyytäen hän poistui professorin luo laboratorioon.

Anna tuli samassa alas verannalle. Hänen silmissään loisti melkein kuumeentapainen vilkkaus ja posket punottivat. Heti hän oli valmis yhtymään huviretkituumaan. Oh, ei tarvinnut kenenkään hänen tähtensä tulla alakuloiseksi.

Päätettiin että lähdettäisi kello 6 iltapäivällä Haapasaaresta
Hanhisaareen ja sitten saatettaisi Vilma Aarnio kotiin Koivuniemeen.

Elsa läksi sokerileivospuuhiinsa ja Hart poistui professorin ja Eksköldin luo laboratorioon. Anna jäi rouva Huovisen ja Vilma Aarnion kanssa verannalle.

Omituista kyllä Annaa ei enää ollenkaan naurattanut, kun hän muisti tädin otaksumisen, että Vilmasta kerran tulisi rouva Hart. Ei, ei naurattanut.

Hän katsoi kuin tutkien Vilmaa. Kuka se oli tuo, joka uhkasi viedä hänen ainoan onnensa? Ja millainen hän oli? Hän oli ylioppilas. Se ei todistanut mitään. Sanottiin että hän oli kirjailija. Se ei myöskään todistanut mitään. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla ylioppilaaksi. Meidän maassa saattoi kuka tahansa tulla kirjailijaksi. Mutta sievä hän oli, pehmeä ja sievä. Mutta ei se yksin voinut Olli Hartia viehättää — —

Vilma Aarnio keskeytti Annan ajatukset alkamalla hätäisesti kertoa jotain. Hän ei pitänyt Annan levottomasta, tutkivasta katseesta.

Rouva Huovinen ei pitänyt tuollaisesta lavertelemisesta, mutta hän ajatteli itsekseen että tyttö raukka vain sillä koetti peittää suruaan, kun Anna oli tullut hänen onnensa tielle.

Rouva Huovinen piti velvollisuutenaan niin pian kuin mahdollista puhua asiasta Annalle. Mutta hänen prinsiippeihinsä kuului, että ihmisen aina tulee olla hienotuntoinen ja kohtelias, olipa asia mikä tahansa. Siitä syystä hänen oli aivan mahdoton suoraan sanoa sanottavansa Annalle, vaan hänen täytyi odottaa sopivaa tilaisuutta. Kohtalo palkitsikin hänen hienotuntoisuuttansa, sillä tilaisuus tarjoutui aivan heti.

Vilma Aarnio kertoi juuri pitkää juttua. Neiti X, se punatukkainen, joka jo oli ainakin 35 vuotta ja joka ennen oli ollut kihloissa sen pastori Y:n kanssa, oli äskettäin mennyt naimisiin maisteri Ö:n kanssa, joka oli häntä paljoa nuorempi.

Rouva Huovinen yskähti, sillä nyt oli hetki tullut. Hän katsoi tutkivasti ja ankarasti Annaan ja sanoi:

"Se on vallan omituista, kuinka keski-ikäisillä naisilla on vähän vakavuutta meidän päivinämme."

"Niin", sanoi Anna hajamielisesti, sillä hän ajatteli juuri sitä, että Hart varmaankaan ei moneen päivään ollut tehnyt työtänsä, eikä kuullut ollenkaan mistä oli kysymys.

Täti kävi hiukan noloksi, kun Anna ei vastustanut, mutta piti velvollisuutenaan jatkaa kumminkin.

"Todellinen nainen, joka kerran on syvästi rakastanut, ei voi enää rakastaa toista kertaa."

Vilma lensi tulipunaiseksi. Hän näki hengessä nuorukaisrivin edessään. Siinä oli tohtori Hart, siinä oli ylioppilas Miettinen, maisteri A., tohtori B. j. n. e. Mutta hän kohotti sitten tyynesti pienen pyöreän nenänsä pystyyn, näytti arvokkaalta ja ajatteli, että tuommoiset vanhat rouvat ovat aina niin ahdasmielisiä. Kuinka he voisivatkaan ymmärtää taiteilijaluonteita.

Kun Anna ei vieläkään mitään vastannut, täytyi tädin kääntyä suorastaan häneen ja kysyä:

"Etkö arvele niin, Anna?"

"Mitä sitten täti?" kysyi Anna.

Tuo oli jo liikaa! Anna ei edes kuunnellut häntä enää! Täti punastui ja hänen äänensä hiukan vapisi, kun hän toisti:

"Että todellinen nainen ei voi rakastaa kahta kertaa?"

"Se riippuu kai naisesta", sanoi Anna iloisesti.

"Ei, se riippuu siitä löyhyydestä ja periaatteettomuudesta, joka nykyjään on vallalla. Nainen, jossa on vakavuutta ja oman arvonsa tuntoa ei ikinä mene rakastumaan kahta kertaa, ja kaikkein vähimmin hän koettaa keikailulla ja sopimattomalla tuttavallisuudella syrjäyttää nuorempaa ja viehättävämpää kilpailijaa."

Tuo viimeksi mainittu seikka ei tosin ollut missään yhteydessä neiti X:n lemmentarinan kanssa, mutta se oli sanottava, ja nyt oli tädin omatunto rauhoitettu. Hän nousi ylös tyytyväisenä ja läksi kyökkiin auttamaan Elsaa sokerileivosten teossa.

Anna ei virkkanut mitään. Siis täti jo tiesi hänen salaisuutensa. Ja tietysti kaikki muut myöskin. Tuskin lienee täti aavistanut, kuinka syvään hänen iskunsa sattui.

Mutta rouva Huovisen sanat olivat sattuneet toiseenkin, jolle ne eivät olleet aiotut. Vilma Aarnio oli käynyt vallan punaiseksi ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Tuo loukkaus Annaa kohtaan hänen tähtensä oli vallan kuulumatonta. Ja Anna saattoi vielä luulla häntä niin halpamaiseksi että — — —

Vilman ääni vapisi pidätetystä itkusta, kun hän riensi Annan luo sanoen:

"Neiti Hemmer — rakas neiti Hemmer — ettehän uskone — että minä — että minä — — —"

Ja sitten hän sekaantui vallan ja kyyneleet alkoivat vieriä pitkin pyöreitä, punoittavia poskia.

Muuta ei tarvittu Annan tyynnyttämiseksi täydellisesti. Hän oli taas entinen arvokas, rauhallinen Anna Hemmer, kun hän otti hiljaa Vilmaa kädestä koettaen häntä tyynnyttää:

"Lapsi raukka — rauhoittukaa toki — eihän tuo ollut niin vaarallista. Täti on vanha ja hänellä on oma käsityksensä tavoista — — tyyntykää nyt, lapsi kulta, etteivät muut huomaa tätä pientä ikävää kohtausta."

Ja Vilma rauhoittui täydellisesti. Tietysti se ei ollut vaarallista, koska neiti Hemmer niin sanoi. Eihän se tietysti ollut mitään, koko asia. Ja ei suinkaan täti liene mitään tarkoittanutkaan.

Ja hän hymyili kiitollisesti kesken kyyneleitään Annalle, joka ystävällisesti taputti häntä olalle, ja oli taas täysin tyytyväinen elämään.

IX.

Kello kuusi lähdettiin Haapasaareen. Anna olisi mieluummin jäänyt kotiin isänsä luo, joka ei jaksanut tulla mukaan, mutta professori ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä.

"Tietysti Anna lähtee mukaan. Enkö minä muka isänä saisi määrätä tyttäreni toimia?" Ja leikillisesti ukko otti Annan hatun ja asetti sen hänen päähänsä.

"Mutta isä — itsenäinen, moderni nainen ei — —" koetti Anna puolustautua, mutta ukko veti Eksköldiä kädestä sanoen:

"Minä uskon nyt tyttäreni sinun, vakavan zoologin huostaan. Hart tietysti ajaa perhosia eikä jouda kiinnittämään mieltänsä tällaisiin pikku asioihin."

"Tietysti", hymyili Eksköld, "vaikkei minusta Anna tosin ole niin aivan pikkunen — perhosiin verraten."

Anna ojentihe suoraksi hymyillen iloisesti, vaikka Eksköldin ääni tuntui hänestä sanovan enemmän kuin sanat.

Rouva Huovinen katsoi moittivasti tuota ryhmää. Joko nyt Eksköldkin rupesi Annaa liiaksi huomaamaan? Ei, se oli sula mahdottomuus.

Mutta siltä nyt todellakin näytti. Eksköld näkyi aikovan täyttää professorilta saaman toimensa perusteellisesti. Hän oli iloinen ja laski leikkiä enemmän kuin koskaan, mutta pysytteli koko ajan Annan läheisyydessä, välittämättä rouva Huovisesta ja Elsasta ollenkaan.

Ja tuskin koskaan oli Anna ollut hänelle niin kiitollinen kuin nyt. Hänestä tuntui olo niin helpolta, kun Eksköld piti koko seuraa vireillä, peittäen hänen huolensa leikkipuheillaan.

Vene kolahti kohta Haapasaaren rantaan. Teekupit ja leivokset kannettiin maihin ja Hart kiirehti Vilman ja Elsan kanssa tekemään tulta kivien väliin, missä teevesi oli keitettävä.

"Rouva Huovinen", kuului äkkiä Eksköldin iloinen ääni, "tässä on erittäin mukava kivi istuimeksi, jos suvaitsette."

Ja rouva Huovinen suli heti lempeäksi sekä asettui kivelle.

"Minun täytyy", lisäsi Eksköld yhtä iloisesti, "viedä Anna hiukan kävelemään. Hän näyttää vähän vilustuneelta, ja koska setä uskoi minulle kokonaan Annan tällä retkellä, täytyy minun pitää huolta isällisistä velvollisuuksistani."

Kuinka kiitollinen Anna oli siitäkin, että hän nyt pääsi hiukan pois tästä seurasta. Oli niitä sentään eliitti-ihmisiä olemassa, jotka sanaakaan selittämättä tunsivat, mitä oli tehtävä. Arvid Eksköld kuului niihin. — Entä Hart, hänen ystävänsä, hänen rakkain — —

"Jaa, jaa", keskeytti rouva Huovisen ääni Annan ajatuksia, "mene sinä vain Anna hiukan levähtämään. Kyllä nuoret täällä pitävät huolta teestä. Ja sitten huhuilemme teille kun tee on valmis."

Anna astui Eksköldin kanssa ylös mäen törmää, jonka huipulta oli laaja näköala yli aavan meren.

"Tämä suuri ja tavaton vierastulva nähtävästi väsyttää sinua liiaksi, Anna", alkoi Eksköld ystävällisesti. "Eiköhän meidän kaikkien jo pitäisi siirtyä pois Haapasaaresta?"

"Ei, ei, Arvid. Tiedäthän että sinä ja Olli Hart kuulutte meihin erakkoihin. Minä olen vain vielä niin tottumaton — nuoriin, käyttääkseni tädin lempisanaa."

Eksköld naurahti. "Niin, kaikkeen pitää tottua tässä maailmassa. Mutta tietysti täytyy myöskin maksaa oppirahoja."

Anna tahtoi mielellään siirtää puheen pois itsestään ja hänen mieleensä johtui tädin silminnähtävä suosio Eksköldiä kohtaan, johon syy oli helposti arvattavissa. Eiköhän Eksköld itse ollut mitään huomannut? Siinä tapauksessa oli ehkä pieni varoittava sana ystävän suusta paikallaan nyt.

"Kuule Arvid", alotti hän, "oletko huomannut tädin tuumia sinun suhteesi?"

"Olen, tietysti."

"Mutta eikö ole hiukan varomatonta, että olet niin kovin kohtelias
Elsalle?"

"Miksi niin?"

"Miksikö? Hyvänen aika, olisihan sääli, jos herättäisit turhia toiveita tyttö raukassa, joka vielä on vallan lapsi."

"Miksi niin varmasti otaksut, että ne toiveet — jos niitä syntyisi — olisivat turhat?" kysyi Eksköld hymyillen salaperäisesti.

"Arvid! Ethän koettane uskotella, että sinä — — — Kuule, sinä et luultavasti ymmärrä, että nyt puhun vallan vakavasti ja laskematta leikkiä."

"Oh, ymmärrän varsin hyvin", vastasi Eksköld yhä vielä suu hymyssä ja samalla katsoen niin läpitunkevasti Annaan, että Anna äkkiä käänsi katseensa pois. Ja sitten hän jatkoi äänellä, joka kaikui aivan vieraalta Annan korvissa:

"Katso Anna, luulen että meillä, sinulla ja minulla, on aivan eri käsitykset avioliitosta. Minä en pidä välttämättömänä — hm — tuskin suotavanakaan tuota n. s. hengenheimolaisuutta ja sielujen sopusointua ja tiesi mitä kaikkea. Tosin tuo kaikki useimmiten rajoittuu pelkkiin fraaseihin vain ja on siis vallan viatonta laatua, mutta kaikissa tapauksissa on hyvä olla edeltäkäsin vallan selvillä kannastaan, jotta kaikenmoiset turhat pettymykset säästyisivät."

"Fraaseja! Väitätkö todellakin, ettei löydy syvempää hengenheimolaisuutta muutamien ihmisten välillä?"

"En toki mitään semmoista väitä, mutta sellaisten henkilöiden ei herran tähden pidä mennä naimisiin keskenään."

"Miksikä ei?"

"Siksi että he ovat liian tasaväkiset ja taipuvaisia pitämään kaikkia asioita liian täytenä totena — ja tulevat onnettomiksi. Etkö ymmärrä sitä, Anna?"

"En, en, enkä tahdo mitään semmoista ymmärtää. Sinä et käsitä kuinka kipeältä tuntuu kuulla tuommoista sinun suustasi." Anna puhui kiivaasti.

"No niin", sanoi Eksköld tyynesti. "Oli aika, jolloin minäkään en sitä ymmärtänyt, mutta sitten opin."

"En soisi, että olisit sen koskaan oppinut", sanoi Anna hermostuneesti.

Eksköld naurahti. "Johtuu mieleeni eräs kirjailija, joka sanoo, että Jumalalla on hyvin syvä huumorin tunne — ja tällä hetkellä olen todellakin tilaisuudessa tuntemaan noiden sanojen totuuden. Kohtalo tekee kieltämättä pientä, myrkyllistä pilaa minusta, kun se panee sinun — juuri sinun Anna — moittimaan minua siitä, etten vaadi Onnettarelta omakseni sitä naista, joka minulle on ollut ainoa maailmassa ja jota pidän — hengenheimolaisena."

Annasta tuntui kuin ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Oliko hän ollut sokea? Sokea, sokea! Jumala kaikki asiat selvittäköön. Kuinka hänen surunsa äkkiä tuntuivat vähäpätöisiltä ja mitättömiltä.

Eksköld, joka äsken oli käynyt tavallista kalpeammaksi, muuttui pian entiselleen ja sanoi tyynesti:

"Ehkä annoin sinun aavistaa enemmän kuin olisin tahtonut, Anna, mutta elä anna sen painaa mieltäsi. Minä olen terve nyt, aivan terve. Tieteeni antaa minulle kaiken sen tyydytyksen, jota elämältä pyydän. — Jos sen lisäksi vielä satun saamaan mukavan, rauhallisen kodin ja kiltin pikku emännän, olen täysin tyytyväinen kohtalooni. Minulla ei todellakaan ole mitään syytä käydä silmät ummessa ja uskotella itselleni että maailma on toisenlainen kuin se on."

Mutta Anna oli saanut kuulla jo aivan liian paljon, aivan liian paljon. Oli kuin maa hänen allansa oli vajonnut. Kaikki se perustus, jolle hän oli rakentanut, horjui sinne tänne. Hän oli todellakin kulkenut silmät ummessa, ymmärtämättä elämää ympärillään, tosi elämää riehuvine tunteineen ja intohimoineen. Ja kuka se oli tuo mies, joka aina ennen oli tuntunut niin läheiseltä ystävältä? Tuo mies, joka järjellään aina hallitsi tunteensa eikä sortunut? Annan valtasi outo, pelon sekainen tunne, jommoista ihminen tuntee suuren salaisuuden edessä. Kuka se oli tuo mies, joka oli häntä rakastanut, mutta omalla voimallaan sen tunteen masentanut siksi että se muutoin olisi murtanut hänen elämänsä? Eksköld oli arvoitus, joka ei milloinkaan hänelle selviäisi.

"Arvid — —", aloitti Anna, mutta sitten hän vaikeni. Jos hän lausui sanaakaan enemmän, oli hänen tyyneytensä ja mielenmalttinsa lopussa.

Eksköld katsoi Annaan ikäänkuin odottaen, mutta Anna oli ääneti ja kalpeana voimatta sanoa enempää.

"Jopa minä nyt kömpelyydelläni taisin pahoittaa mielesi", alkoi Eksköld tyynesti, "mutta vielä kerran, Anna, usko vakuutustani, kun sanon, että nyt olen terve. Soisin että sinäkin olisit terve — — niin, eihän se aina ole niin helppoa — — mutta sinulla on paljon voimia, Anna. Ja paitsi sitä — — olethan niitä yksinäisiä olentoja — — se antaa voimaa."

"Halloo—oo—oo!" kuului samassa Hartin ja Vilman ääni metsässä. Tee oli valmista ja Annaa sekä Eksköldiä odotettiin.

"Tullaan kohta!" huusi Eksköld vastaan, ja sitten kääntyen Annaan hän kysyi tyynesti:

"Tuletko Anna jo, vai lähdenkö minä edellä?"

"Minä tulen kanssasi", vastasi Anna, johon Eksköldin täydellinen tyyneys vaikutti niin sanomattoman rauhoittavasti.

"Ja nyt sinun pitää ottaa minun käsivarteni ja sallia minun täyttää holhoojavelvollisuuksiani", virkkoi Eksköld, tarjoten käsivartensa Annalle.

Anna nojasi Eksköldin käsivarteen ja varmasti ja vakavasti Eksköld talutti häntä kivikkopolkua, työntäen toisella kädellään oksat pois hänen tieltään.

"Katso, Anna, tuonne", huudahti Eksköld äkkiä.

He olivat tulleet avonaiselle paikalle mäen rinteellä ja heidän edessään levisi meri äärettömänä, aukeana, mahtavana. Ei ollut saarta rajoittamassa taivaanrantaa eikä ainoata purjettakaan meren yksinäisyyttä häiritsemässä. Aurinko oli lähellä laskuaan ja kultasi pilven, joka hiljalleen purjehti taivaankannella.

Anna seisahtui lumottuna. Noin voimakkaana vaikka tyynenä, noin yksinäisenä ja salaperäisenä hän ei luullut ennen merta nähneensä. Häntä pelotti hänen oma pienuutensa. — Hän jatkoi omia ajatuksiaan ääneensä:

"Mutta tuo kultainen pilvi antaa eloa ja lämpöä tuohon voimaan ja äärettömyyteen."

Eksköld hymyili hiukan. "Niin — hetkeksi ja näennäisesti. Mutta kyllä se niin on kumminkin että 'pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot'."

"Arvid — sinä muistat tuon aina", sanoi Anna hiljaa.

"Täytyy muistaa", virkkoi Eksköld. "Onneton se, joka pilviä kullaksi uskottelee."

"Niin, niin — en tiedä liekö onneton vai onnellinen", sanoi Anna.

"Se täytyy oppia", sanoi Eksköld tyynesti.

"Niin kai. — Mutta nyt se pilvi jo katosikin." Anna värisi kuin kylmästä.

"Nyt meidän täytyy kulkea nopeasti, ettet vallan kylmety, Anna", virkkoi
Eksköld reippaasti ja alkoi astua Annan kanssa alas mäen rinnettä.

Hart astui jo tuolla heidän vastaansa katsoen Annaan kysyvästi. Anna nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta hänen katseensa oli väsynyt ja surullinen. Voi, kuinka mielellään Hart olisi tahtonut puhua hänen kanssaan ja saada kaikki selvitetyksi, mutta eihän tällaisessa touhussa voinut tulla kysymystäkään siitä.