Vietso huomautti:
— Olemme koettaneet heitä lepyttää runsailla uhreilla. Viisi lihavaa härkää uhrasimme heille äsken polttouhrina pyhällä mäellä. Olisi luullut siitä heidän vihansa hieman lauhtuvan. Luulen että jotkut muut henget meille ovat epäsuopeat. Olisi otettava selville mitkä nämä henget ovat.
— Härkäuhreja! ilkkui Nunnus. — Ne ovat liian halpoja manalan jumalille. He vaativat parempaa ja jalompaa. He vaativat ihmisuhria.
Väristys kulki läpi soturien. Tuo kauhea sana oli lausuttu. Kenen olivat Nunnuksen arpanopat uhriksi määräävät?
— Viime tappion jälkeen uhrattiin Varidote manalan jumalille, selitti
Gerveder.
— Varidote! tiuskasi Nunnus. — Kutistunut ukkorahjus! Manalan jumalat tahtovat parempaa, he vaativat uhrikseen sotakelpoista nuorta miestä.
Nunnus näytti voitonriemuiselta. Nyt hän taas tunsi voimaansa, nyt hän huomasi miten nuo poloiset vapisivat hänen mahtinsa edessä. Ei kukaan rohjennut sanoa vastustavaa sanaa, ei kukaan ehdoittanut uhrin lykkäystä. Nunnus piti heidät vangittuina kuin rautakahleissa enneselityksillään ja uhrimääräyksillään. Hän nautti suuresti tästä vallantietoisuudestaan.
— Vielä tänään, juhla-aterian jälkeen heitän uhriarpaa, hän lisäsi.
Nyt palasivat orjat kylästä kantaen paksuja rautavitjaisia kahleita. Nuorat ja vyöt, joilla vangit oli sidottu puihin, irroitettiin, ja heidät vangittiin rautakahleilla, joiden taidokkaat lukot heimon kuuluisin seppä, Ahro, oli tehnyt. Dabrel tarkasti että nämä lukot huolellisesti suljettiin ja otti sitten avaimet talteensa.
X.
Liiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään. Kaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu jätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he rautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.
Atso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo hän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt kotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä oli kuollut… Ervi toisen omana… ehkä hän oli Atson unhoittanut… ehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut…
Kumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa poveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.
Alobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:
— Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä
Gervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.
— Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi huomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.
Alobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli odottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän ehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan salaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni Atso oli. Hän sanoi:
— Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.
— Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua vankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin sinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.
Hänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin heltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja menneisyydestään:
— Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää minua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu raukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani hyvät sydämet.
— Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?
— En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. — Kuule mitä kerron. — Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen hyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä itseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja kaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän joutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin häntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti suruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja uskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.
— Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.
— Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi. Uskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas sydämesi on saanut minut siihen uskomaan.
Sinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat soittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno huiluääni.
Yö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului metsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi heille virkistävää simajuomaa ja leipää.
— Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.
— Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa, virkkoi Alobrand.
— Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on juhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa paljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan jumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.
Ervi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut tämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli hänet siihen pakoittanut.
Alobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet sitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut heidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:
— He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä ilmaisemaan linnan salaisuuksia.
— He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät roviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään heimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun kristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien täydelleen leppyvän. — Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa. Annan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan hänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.
— Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on armoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä. Ainoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä voisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne meitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet linnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi meitä pelastaa.
— Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa… sanoi Atso. Hän olisi tahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.
— Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää…
— Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat… lausui
Alobrand hänen jälkeensä.
Ervi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi vielä Atson luo ja kuiskasi:
— Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo pakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita heimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut sotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi taistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin kukkasilla. — Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen sinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. — Mutta nyt kannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään avioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.
Itku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.
Atso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa. Rauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä uskollisesti rakastanut…
Oudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis roviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin, hänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui hänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen toista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja kaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin petomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman sydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?
Ja hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä voisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän taikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää… Miten ihmismieliä voisi valistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?
Lopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet valtasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän tunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä selittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen hetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän häälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen yöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava järjetön kärsimys…
Alobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet.
Aamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.
Tämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa ylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti koettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.
XI.
Ervi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut kulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin yöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut hetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen eteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista koivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja siitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen ympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän ainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi maahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani harva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet siellä piilivätkään — sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki suurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.
Ervi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä kolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti, ettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin muutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui torkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se ei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin lähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli Piesko, Nunnuksen nuori orja.
Tunnettuaan Ervin hän virkkoi:
— Terve, heimopäällikön tytär!
Piesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja ystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta herättäen.
Ervi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi tuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.
— Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. — Hänen sydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä voivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy entistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä, tuleeko ollenkaan tänä yönä.
— Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä aion anoa apua sorretuille.
Ervi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:
— Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.
Piesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut uneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.
Hän huudahti riemastuneena:
— Kovin kalliin aarteen olet minulle lahjoittanut, heimopäällikön tytär! Jo tästä sinua kannattaa ikänsä palvella. Varsin mielelläni pakenen Nunnuksen luota, vaikka sitten joutuisinkin kristittyjen orjaksi. Eivät he minua toki niin kovasti ruoskine kuin häijy Nunnus.
Ervi ihmetteli hänen alttiuttaan ja sanoi epäröiden:
— Etkö pelkää Nunnuksen taioillaan sinua vainoavan, jos hänen luotaan pakenet?
— Enpä hänen taikojaan pahasti pelkää. Luulenpa häntä taioissa tuiki taitamattomaksi. Eivät ne koskaan ole tepsineet, eivät hänen ennustuksensa toteutuneet. Ilkeys ja peloitus ovat hänen ainoat taikansa.
— Rientäkäämme siis linnaan!
— Heti sinua seuraan. Mutta ensin tahdon kostaa kokemani monet ruoskaniskut ja nälänhetket, tahdon kostaa heimoni kidutukset.
Tämän sanottuaan Piesko kantoi yhden kyykäärme-häkeistä Nunnuksen majaan, avasi häkin oven ja riensi ulos majasta, sulkien sen oven jälkeensä. Laakealla kivellä olevan kahden käärme-häkin ovet hän niinikään avasi.
— Matakoon nyt kyidensä seassa kun palaa kotia, hän virkkoi mennessään.
Sitten he alkoivat astua metsää päästäkseen huomaamatta vainioiden ulkolaidalle, sieltä jatkaakseen kulkuansa linnaan.
— Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.
— Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi kulkea suorinta tietä.
Ervi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan päässä.
Pieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut paeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden toimeentulon puute — ken olisi huolinut Noidan orjasta — ja epävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi tämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa, niin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä kuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten paitojen huuhtominen — moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle akalle, eikä nuorelle miehelle!
Ja ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän luokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.
Näin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen teki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille. Mutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis ilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.
Aamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.
XII.
Ryöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet mukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua olivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota juoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit. Tätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän oli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo edeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso jo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin muuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin hän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana päivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa yhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua majaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista epävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja kosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli nukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen. Nunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen vartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden ovet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja huomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja että toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven koloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän häntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko myöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin kostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi majansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen. Keskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon täynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen. Eihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi noita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa pitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. — Pitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö hänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen häkkeihin pyytämään?
Päästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi tätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut mennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin pidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että Nunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! — Epäilemättä heidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan. Pieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin merkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli laiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä raastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. — Ei se mies kuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta suuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa vuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä matelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne kiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle metsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.
Aurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä kuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään, haukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän kun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan sääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu? Oliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina juhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä hänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos vihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva Nunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis parasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua korpikallioiden rotkoihin?
Nunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi. Kauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan joka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti täytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä suuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein saapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli edessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja tietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä kiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon juurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen kimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan luopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana eri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja kuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden häviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän saapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella niinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen. Sitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden avulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven raolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni esiin pilkistävän käärmeen niskaan.
Mutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui juosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että heimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli kadonnut.
Nunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta oli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.
— Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä jaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja osviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.
Nunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta vakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi itsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja virkkoi:
— Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko veneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.
Itse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän arvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan, eivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen mainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus riensi puhdistamaan majaansa kyistä.
Dabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli olutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran, että tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja säilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi — näin hän oli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin aamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja kuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän leikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja, elleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.
Atso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja epämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta väsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli miten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan ja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun Dabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.
Dabrel sanoi Alobrandille:
— Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte valita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan ennen roviolla polttamista.
Atso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen ehdoituksensa, sanoi:
— Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava mies elävänä.
— Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina alkoivat pyöriä päässä, — on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.
Tämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran ja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja tammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun hän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen jäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut: niin rajusti oli nuora häntä kuristanut.
— Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan, päästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.
— Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa ruoskimaan Atsoa.
— Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.
— Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista haavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin heidät kuumennetun raudan kidutuksesta!
Orja heilutti nyt raippojaan, ruoskien Atsoa rajusti ympäri ruumista. Mutta raatelevan kipeistä lyönneistä huolimatta Atso ei päästänyt valituksen sanaa, hän puri vaan hampaansa yhteen.
Ja kun orja Dabrelin käskystä hetken kuluttua taukosi, ja Dabrel kysyi:
— Tunnustatko nyt, missä vakoilijakumppanisi piilevät ja milloin kristityt aikovat korpeen hyökätä?
Atso vastasi tyynesti:
— Kumppaneita ei meillä ole. Kristittyjen hyökkäystuumia en tunne, ja jos tuntisinkin, en niitä ilmaisisi. Hyväntekijäni ei myöskään ilmaisisi, jos tietäisi, ja hän tekee aina oikein.
Uudet ruoskaniskut vastasivat tähän Atson puheeseen, ja vasta silloin, kun Dabrel huomasi, että hän jo oli vallan uuvuksissa ja ettei hän aikonut mitään tunnustaa, hän käski orjan herjetä.
Alobrand ei yhä vaan antanut mitään elonmerkkiä. Ruoskijat kuitenkin häntä lähemmin tarkastettuaan huomasivat että hän hiljaa hengitti. Hän oli siis vaan pyörtynyt rajuun kuristukseen.
Dabrel käsitti nyt ettei hänen sopinut jatkaa kiduttamista, sillä muuten saattoivat vangitut niin uupua, ettei katsottaisi voitavan heitä illalla uhrata. Hän avasi nyt Alobrandin kahleet ja antoi orjien laskea hänet sammalille lepäämään, käskipä lisäksi valella hänen ohimoitaan vedellä ja kidutettujen toinnuttua antaa heille ruokaakin. Täytyihän heidän illalla ennen uhrausta jaksaa omin voimin kulkea Väinäjoen rannalle puhdistuskylpyyn ja roviolle.
Alobrandia käski hän orjien tarkoin pitää silmällä ja uudelleen vangita jos hän yritti paeta.
Sitten Dabrel poistui, ollen hyvin pahalla tuulella epäonnistuneen kidutusyrityksensä johdosta. Olisipa hänestä tullut vielä huomatumpi mies heimon keskuudessa, jos hänen olisi onnistunut kiristää vangeista esiin tärkeitä tietoja.
Omituista muuten, ajatteli hän, ettei Nunnus, tuo vanha kettu, jo ollut hereillä ja ettei hän ollut saapunut tammikkoon samoissa tarkoituksissa kuin Dabrel. Mutta ukko oli yöllä ahkerasti maistellut olutta ja nukkui kai vielä pohmeloaan.
Kun Dabrel palasi kylään, valmistautui paraillaan kaksi melkoisen mieslukuista soturijoukkoa lähtemään Ervin ryöstäjää takaa-ajamaan. He päättivät Nunnuksen neuvon mukaan mennä kahteen eri suuntaan.
Dabrel ravisti päätään ja ajatteli:
— Paha on sotakuntoisen väen poistua, jos vihollinen on korvessa väijyksissä.
XIII.
Kuten Piesko oli arvannut, kallistui aurinko lounaaseen, kun hän Ervin seurassa saapui Ykskylän linnan portille. Jo heidän lähestyessään kaukaa vainioiden rajalla, olivat muurilla tähystelevät vartijat heidät huomanneet ja uteliain katsein seuranneet heidän tuloaan. Saavuttuaan suurelle linnanportille, he pysähtyivät ja rupesivat käsillään viittaamaan muurilla oleville sotureille. Nämä tunsivat tulijat liiviläisiksi, näkivät että he olivat aseettomia, mutta eivät kuitenkaan tietäneet mitä piti tehdä. Heidän epäröidessään, Ervi otti esiin valkean huivin ja rupesi sitä heiluttamaan. Nyt poistui yksi vartijoista linnanpäällikön luo asiata ilmoittamaan. Tämä käski soturin mennä kysymään mitä liiviläiset tahtoivat. Tuokion kulutti soturi palasi linnanpäällikön luo ja kertoi että portilla odottava nainen oli liiviläisten heimopäällikön tytär, joka tahtoi puhua linnanneiden kanssa.
Konrad von Meindorf käski tuoda vieraat huoneesensa. Tyttärensä
Gertrudin hän niinikään kutsui luokseen.
Oudoksuen ympäristöään ja pelokkaan näköisenä Ervi astui Pieskon seurassa linnanpäällikön huoneeseen.
— Sanot olevasi liiviläispäällikön tytär, virkkoi von Meindorf. —
Mikä on asiasi?
— Seuralaiseni Piesko voi todistaa että olen heimopäällikön, Vietson tytär. — Tulin täältä apua saamaan Alobrandille ja omalle heimolaiselleni, Atsolle. Heidät on vangittu korvessa ja heidät uhrataan tänä iltana elävinä manalan jumalille.
— He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. — He kärsikööt nyt tekonsa seuraukset!
Linnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon johdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan yllyttänyt.
Mutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli täyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä puoleen ja virkkoi rukoilevasti:
— Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea, melkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.
Mutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:
— Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole ajatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse palaamaan heimosi luo?
— Vangitkaa minut, sanoi Ervi. — Kunhan vaan pelastatte Atson.
Liiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti lauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan mikään ankara mies.
Hän kysyi:
— Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?
— Atso oli sulhoni, mutta hänen vangiksi jouduttuaan, heimoni pakoitti minut menemään Ylon vaimoksi.
Konrad von Meindorf kuiskasi nyt tyttärelleen:
— Minun täytyy ensin neuvoitella Westhardin kanssa, ennenkuin voin päättää mitä on tehtävä.
Mutta tätä neuvoittelua Gertrud pelästyi. Hän tiesi Westhardin leppymättä vihaavan Alobrandia ja jyrkästi vastustavan kaikkia pelastushankkeita. Hän pyysi siis isänsä tulemaan viereiseen huoneeseen, saadakseen kahden kesken puhua hänen kanssaan ja kyynelillään taivuttaakseen häntä vapautusretkeä toimeenpanemaan.
Kun Ervi huomasi että linnanpäällikkö ja hänen tyttärensä alkoivat poistua, luuli hän heidän hylkäävän koko asian, heittäytyi maahan päällikön eteen, kietoi käsivarsillaan hänen säärensä ja rukoili:
— Älä poistu, mahtava päällikkö. Ole lempeä ja kuule rukoukseni. Oman heimolaisesi ja uskosi palvelijan vapautat, vapauttamalla Atson. Jos kauan vitkastelet eivät soturisi ajoissa ehdi perille.
Linnanpäällikkö käski hänen nousta ja sanoi:
— Rauhoitu. Asiata ei voi silmänräpäyksessä ratkaista. Odota täällä kunnes olen väkeni kanssa neuvoitellut.
Viereisessä huoneessa Gertrud heittäytyi itkien isänsä povelle ja huokasi:
— Rakas isä, pelasta heidät, niin teet suuren ja jalon teon. Alobrand oli rakas opettajani. Jos hän onkin paennut linnasta, on hän kristitty ja lähimäisesi. On luonnotonta antaa pakanoiden panna täytäntöön kauhea tekonsa. Siitä he paisuvat entistä ylpeämmiksi ja rohkeammiksi. — Tee minulle tämä rakkaudentyö, sitten en sinulta enää mitään pyydä.
— Yritys on uhkarohkea. Tässä voi piillä joku ansa. Kuka takaa että tuo nainen todella on päällikön tytär ja että hän muuten puhuu totta.
— Hänen silmänsä kuvastavat syvää surua ja tuskaa, koko hänen olemuksensa todistaa että hän puhuu totta.
— Villikansojen viekkaus on tunnettu.
— Luonnonlapset eivät osaa siihen määrin teeskennellä.
— Välttämätöntä on kuitenkin ensin neuvoitella Westhardin kanssa.
— Sinä olet sotajoukon päällikkö, isä. Hänen pitäisi olla rauhan mies, mutta hän sekaantuu sotatoimiin, joiden tulisi olla vieraat hänen pyhälle ammatilleen.
— Hänen neuvonsa ovat perin viisaat ja tehoisat.
Gertrud huomasi että hänen isänsä nyt taas oli alistuva Westhardin voimakkaan tahdon alle. Se oli estettävä. Posket punoittaen närkästystä ja syvää tuskaa hän virkkoi:
— Hetki pakoittaa minut sinulle, isä, Westhardista kertomaan seikkoja, joista muuten ainaiseksi olisin vaiennut. Hän on arvoton nauttimaan luottamustasi ja olemaan ystäväsi ja neuvonantajasi, sillä hän on arvottomasti kohdellut omaa tytärtäsi, hän on koettanut käyttää väkivaltaa minua kohtaan, silloin kun yksin ja turvattomana olin kotona, muiden ollessa elonleikkuussa.
Hämmästyen oli Konrad von Meindorf kuullut tyttärensä tunnustuksen, ja viha alkoi kuohua hänen sisällään. Hän oli jo ennenkin tuntenut Westhardin johdon ikeen raskautta, vaikka hänen mukautuva ja pehmeä luonteensa oli sitä kantanut kärsivällisesti. Mutta tuon pehmeän luonteen alla piili innostumistaipumusta, paheksumiskiivautta. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kernaasti tahtovat luottaa muihin ihmisiin, jotka eivät hevin usko heistä pahaa, mutta jotka saatuaan heistä yhden selvän ilkeyden ja epäluotettavuuden todisteen, heille kylmenevät ja kääntävä selkänsä. Hänen ainoata lastaan, rakkainta mitä hänellä oli maailmassa, oli Westhard noin katalasti kohdellut, unhoittaen rippi-isänvelvollisuutensa ja säätynsä vaatimukset. Oli aika vapautua sellaisen miehen vaikutusvallasta. Gertrud oli oikeassa, hän, Konrad von Meindorf oli linnanpäällikkö, eikä tuo pappi, joka oli tuppautunut sotatoimia ohjaamaan.
— Westhard on ulkokullattu konna! huudahti hän. Saatanpa tästälähin itse päättää milloin on hyökättävä, milloin ei. Tämä hyökkäys on ehkä varomaton, mutta koska sinä mitä hartaimmin toivot Alobrandin pelastamista, en voi sitä sinulta kieltää.
Gertrud kavahti taas isänsä kaulaan ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.
Sitten hän riensi viereiseen huoneeseen liiviläisille isänsä ilahuttavaa päätöstä ilmoittamaan.
Ervi, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa päästäkseen linnaan asti ja perille tultuaan ilmaistaksensa asiansa, oli nyt vallan uupunut suuresta jännityksestä ja rasituksesta, ja hervottomana ja kalpeana hän oli vaipunut patjaistuimelle. Piesko seisoi hänen vieressään huolestuneen näköisenä, eikä tietänyt mitä tehdä, miten virkistää ja lohduttaa häntä.
Kun Gertrud oli ilmaissut isänsä päätöksen, Ervi nosti väsyneen päänsä ja hänen silmänsä hymyilivät kyynelten takaa. Hän kokosi viimeiset voimansa, laahasi itsensä Gertrudin luo ja syleili hänen jalkojaan. Sitten hän taas hervottomana vaipui patjaistuimelle.
— Kuinka äärettömästi tuo liiviläisnainen rakastikaan Atsoa — ajatteli Gertrud — kun hän pani alttiiksi näin paljon hänet pelastaakseen, vaikka jo olikin toisen miehen oma.
Mutta Gertrudissa ei tällä hetkellä herännyt mitään kateuden ja mustasukkaisuuden tunteita. Se kauhea vaara, joka uhkasi Atsoa, yhdisti nämä molemmat naiset, saaden heidät kokonaan unhoittamaan itsensä ja kaiken muun.
Linnanpäällikkö tuli juuri ulos huoneestaan ja oli aikeissa mennä lähtömääräyksiä antamaan, kun Westhard samassa kiireisin askelin syöksyi sisälle.
Hän oli kuullut että jonkunmoinen liiviläinen lähetystö oli saapunut linnanpäällikön luo ja oli hyvin utelias tietämään mitä sillä oli asiaa.
Westhardin astuttua sisään, Gertrud ojensi vartalonsa suoraksi ja ylpeäksi, ja hänen katseensa saivat jäykän ja kylmän loisteen. Hän lähestyi isäänsä, vaistomaisesti vetäytyen kauemmaksi Westhardin luota. Kohtauksen jälkeen seljapensas-majassa hän oli välttänyt Westhardia eikä ollut häntä tavannut.
Konrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti Westhardille:
— Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte kotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan onnellista päättymistä.
Westhard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies, joka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:
— Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!
— Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka sisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.
Hänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti Westhardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen oli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi Gertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli tapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa linnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä menettelytapa oli sopivin.
— En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä…
— Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. —
Toimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.
Westhard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita Gertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin luvatta päästämästä ketään sisälle.
Tuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden laitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko oli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä lävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja suojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.
Pieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja
Alobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.
Hartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois retkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa hyökkäystä.
Soturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään, vaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka nauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei viihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset häntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja epämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo. Seuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen näköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.
Ja siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat sotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton kysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa torjumaan…?
XIV.
Vasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta hervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.
Kun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:
— Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä iltana.
Atso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta puhdistuskylpyyn ja roviolle.
Alobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai ei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut siitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti luonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja kirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.
Tämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke pilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen aamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi mennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että linnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen verensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta virkistävää simajuomaa.
Vartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta, olivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä vangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta Alobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen syvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea tyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei askelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa ollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi tahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut ihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon aikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä piirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä. Hyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti pitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä, mitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa hän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä elintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan hän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat johtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli edessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.
Ja näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen katseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan luonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä vielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut elämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa hetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää, olisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa maaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi, sitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu…
Kuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä. Tammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät soihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen veteen uhria varten puhdistumaan.
Nunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä noitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita uhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.
Atson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen onnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän takanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui hitaasti rantaa kohti.
Viimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat pimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka läheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet puhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he kätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen ystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa katsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut Vietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä ja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava. Uhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta ja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin ja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki pelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän aikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin, että he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä itsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos yritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi, se olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.
Tällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja kimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat yksitoikkoisella äänellä:
Kuolon liekin, uhriliekin
Sytytämme, synnytämme
Jumalille tuonelan.
Sotaonnen, heimo-onnen
Enennämme, elvytämme
Taikavoimin tuonelan.
Jonon alkupää ei vielä ollut ehtinyt joen rannalle, kun tammikosta päin rupesi kuulumaan kumeita huutoja. Seuraavassa tuokiossa saattoi selvästi eroittaa huudot:
— Linnaväki tulee! Vihollinen on täällä!
Kauhea sekasorto syntyi. Soturit olivat jättäneet lautakilpensä tammikkoon. Miekat heillä oli vyöllä, mutta heillä ei ollut jousia, eikä heittokeihäitä.
Kauhu valtasi Nunnuksen. Hän viskasi pois noitarumpunsa ja rupesi pakenemaan metsään. Hänen aikomuksensa oli pyrkiä piiloon korpikallioiden rotkoihin, sillä hän tiesi, että hän kaikista liiviläisistä oli kristityille vihatuin mies. Mutta Dabrel ja Ylo, huomaten hetken uhkaavan vaaran, kokosivat soturit joukkoon ja asettuivat puiden suojaan vastarintaa tekemään. Jonossa olevat naiset hajaantuivat huutaen ja vaikeroiden korpeen.
Tämän mellakan aikana Gerveder lähestyi Alobrandia ja Atsoa ja kuiskasi heille:
— Seuratkaa minua suuren rantakallion taa. Sukuni odottaa teitä siellä venheissä. Olimme aikoneet pelastaa teidät puhdistuskylvystänne, joutukaa! Rientäkää!
Hyväkseen käyttäen taistelun hyörinää, pakenivat Alobrand ja Atso hänen jälkeensä. Rantakallion takana oli kymmenkunta venettä piilossa kaislikossa.
— Joutukaa! muuten hukka meidät perii, Gerveder huusi.
Tuossa tuokiossa istuivat Alobrand ja Atso Gervederin veneessä, joka vahvojen käsivarsien soutamana nopeasti solui myötävirtaa. Muut pakolaisvenheet heitä seurasivat. Nuolia suhisi pakenevien jälkeen — olivatko ne liiviläisten vai kristittyjen ampumia, sitä he eivät voineet ratkaista. Mutta huimaa vauhtia kiitivät venheet alas joen pintaa myöten, ja taistelun tuoksina häipyi hetki hetkeltä yhä etäisemmäksi.
Kristittyjen äkillinen tulo oli saattanut liiviläiset suuren sekasorron alaisiksi, ja heidän tappionsa ja tuhonsa oli suuri. Ylo taisteli kuin karhu, mutta kaatui viimein usean nuolen lävistämänä. Vanha Vietso vangittiin, ja Nunnuksen laahasivat kalparitarit haavoitettuna esiin metsästä. Vihan vimma vallitsi kummallakin puolella. Mutta äkillinen yllätys ja aseiden puute vaikuttivat sen, että liiviläiset huomasivat olevan turhaa tässä taistella ylivoimaa vastaan. Dabrel sai heidät kootuiksi, ja hänen johtaminaan he alkoivat vetäytyä korven syvyyteen.
— Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän.
— Pelastakaa vangit!
Piesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut pitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja Atson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän kertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan hyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.
Tämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään liiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut soveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan antoi palaamiskäskyn.
Suoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka linnaan.
Vangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa, halukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja antavansa itsensä kastaa.
Kuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli linnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.
Pieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti tulla linnaan sieltä työtä saamaan.
Nunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti koko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:
— Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun jumalianne palvelemaan… säästäkää henkeni…
Mutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli hän heittänyt henkensä.
Sotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja Ervi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan suuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle, vastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden pirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui Gertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut sanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä kuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.
Hänen isänsä virkkoi:
— He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet ystävien seurassa. —
Itäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut verisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti vaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.
XV.
Westhard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta voitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso, vangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! — Nämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa menestykset.
Turhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan ollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand olikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä ensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta ei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä, peloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä kuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä lyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin heimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin, kun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan sopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko linnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli toivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön saavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki, lukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen huokauksen.
Vietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä ylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen ja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun heitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät tyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi synnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi kasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon hurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.
Kirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat kulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista valtatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren rannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.
Gertrud avasi kirjeen ja luki:
Alobrand Gertrud von Meindorfille.
Alobrand ja Atso lähettävät sinulle ja Erville sydämelliset
terveisensä. Kaunis tekonne on lämmittävä ja kirkastava mieltämme
kuolinpäivään saakka. Suloinen on pelastus ja vapaus suurten
kärsimysten ja synkän toivottomuuden jälkeen. Olemme liittyneet
Gervederiin ja hänen jaloon sukuunsa ja aiomme heidän kanssaan
matkata kauas meren takaisille maille. Toivomme, että siellä
saamme elää vapaina vainosta. Eläkää terveinä ja saavuttakaa
paras mahdollinen maallinen onni! Jääkää hyvästi, muistoanne
siunaamme.
Gertrud piiloitti kirjeen aarrelippaaseensa. Kyyneleet puhkesivat esiin, ja hän itki kauan, itki kunnes kyyneleet helpoittivat hänen suurta ja auttamatonta kaihoansa.
Sitten hän kulki yläpuutarhaan ja poimi sieltä kukkia, viedäkseen ne tapansa mukaan äitivainajansa hautakappeliin. Mutta hän tunsi, että hänen suuri kaihonsa nyt kokonaan täytti hänen mielensä, ettei hän voinut muuta harrastaa eikä muuta ajatella, ja hän nousi kukkineen muurin reunalle. Näkörajalla kohosi liiviläiskorpi ja sen yläpuolella siinti vaaleansininen syyshohteinen taivas. Gertrudin mielessä välkkyivät Atson lapsellisen kirkkaat, ihmettelevät sinisilmät, ja hän tunsi, ettei hän niiden ilmettä koskaan voisi unhoittaa, vaikka hänen rakkausunelmansa oli haihtunut kuin elämän pettävä hymylupaus ja vaikka hänen salaperäinen korpi-ihanteensa notkean metsäkauriin tavoin ainaiseksi olikin kadonnut metsän pohjattomaan syvyyteen.
Hän siroitti poimimansa kukat alas muurin laidalle, kuihtumaan kellastuvassa luonnossa, samoin kuin hänen sydänilonsa kukat olivat kuihtuneet ja kuolleet.
XVI.
Alobrand ja Atso olivat Gervederin ja hänen sukunsa kanssa — kaikkiaan kolmattakymmentä henkeä — veneessä kulkeneet ison matkaa Väinäjokea pitkin merta kohti. Sitten he olivat soutaneet maihin joen vasemmalle rannalle, kätkeneet veneensä metsään, ottaneet työaseensa ja tavaransa ja lähteneet astumaan meren rannalle. He olivat välttäneet menemästä Riian kaupunkiin, jossa olisivat voineet joutua vaaroihin ja selkkauksiin, ja olivat korvessa tehneet pitkän kaarron eteläpuolitse kaupunkia. Viimein olivat he onnellisesti saapuneet laakealle hietaiselle merenrannikolle. Siellä he olivat tavanneet Ykskylään matkustavat kauppiaat, joita myöten Alobrand oli lähettänyt Gertrudille kirjeensä.
Siinä Gervederin miehet ja Atso alkoivat uutterasti rakentaa lautta-alusta, jolla aikoivat purjehtia meressä sijaitsevaan Kurjensaareen. Miesten rakentaessa alusta, naiset valmistivat ruokaa.
Ennen syyskuun loppua oli alus valmis, ja etelätuulen puhaltaessa lähti joukkio purjehtimaan Kurjensaarta kohti. He kiersivät sen pitkän eteläisen niemen ja laskivat maihin länsirannalle, missä korkeat kalkkikivikalliot kohottavat vankat muurinsa suojaksi Itämeren aaltoja vastaan.
Liiviläissukuiset saaren asukkaat ottivat heidät hyvin vastaan, myönsivät heille asumasijoiksi vähäisen ranta-alueen, ja antoivat heille luvan kalastaa — tästä tosin vaatien melkoista kalaveroa. Ja ennenkuin talvi tuli, olivat he rakentaneet itselleen yksinkertaiset majat rantametsän suojaan.
* * * * *
Talven he olivat eläneet ahkerassa työssä ja ponnistuksissa. Kevät oli tullut, myrskyt olivat lakanneet, aurinko hymyili, ja koko tämä meren ympäröimä ja suojaama pieni maailma henki rauhaa, uuden elämän toivoa ja iloa.
Oli herttainen iltahetki. Meren pinta oli sileän tyyni, se heijasti ihmehohteitaan ja soitteli sulavan pehmeitä vaalean punasinerviä värisoinnoksiaan.
Koko Gervederin kyläkunta oli ollut nuottaa vetämässä — Alobrandkin oli ollut mukana. Hän ei karttanut työtä, vaan oli usein raatamassa vähäisen kyläkunnan mukana. Runsas kalasaalis oli juuri vedetty rannalle tyynestä vedestä, ja suunnattoman suuri nuotta oli pantu kuivamaan rantahiedan patsaille. Tyytyväisinä ryhmittyivät kalamiehet lepäämään rantakiville.
Alobrand katseli hurmaantuneena ääretöntä ulappaa. Hän tunsi nyt, kuten monasti ennenkin, halua puhua liiviläisille. Hartaina he häntä aina kuuntelivat, pitäen häntä johtajanaan ja opettajanaan. Ja varsinkin Atso seurasi tarkaten hänen jokaista sanaansa, pelokkaana, ettei hän ainoatakaan niistä menettäisi.
Alobrand, joka oli hylännyt munkkikaapun ja pukeutunut pitkään siniseen liiviläisviittaan, osoitti kädellään ulapalle ja puhui:
— Rauhaa meille henkii meri, kevätlupauksia se meille antaa. Tämä uusi kotimme on meille jo rakas, sillä olemme sen itsellemme hankkineet omalla työllämme ja ponnistuksillamme. Lohduttakoon tämä uusi koti mieliänne, kun synnyinseudun kaiho sydämenne valtaa. Meidän ei tarvitse pelätä, että, väistyttyämme pois sodan melskeistä ja julmasta työstä, käsivartemme ja jäntereemme veltostuisivat, sillä terästyväthän ne taistelussa karua luontoa ja syysmyrskyjä vastaan. Käyttäkäämme uljuuttamme tästälähin taistellaksemme luonnon vastustavia voimia vastaan, teroittakaamme älyämme poistamalla sitä mikä luonnossa on järjetöntä, järjestämällä, mikä on hajanaista. Ja avatkaamme mielemme katsomaan ja ihailemaan luonnon nuorteata ihanuutta, joka paraikaa katseitamme hurmaa, ja heltykäämme sen pehmeistä käsistä, jotka paraikaa hellämielisesti poskiamme hyväilevät…
Hän tunsi sydämessään sellaista lepoa ja tyydytystä, jota ei muistanut ennen kokeneensa. Hän, joka nuorena oli uneksinut laajaa vaikutusalaa, maailman voittoretkeä, tunsi nyt itsensä onnelliseksi tässä pienessä vaikutuspiirissä. Sillä hän tiesi, että he kaikki häntä rakastivat ja häneen luottivat. Ja tämä tieto herätti hänessä hehkuvan innon heidän henkiänsä avartamaan ja jalostamaan.