YLÄMAAN LESKI

Kuvaus Skotlannin tuntureilta

Kirj.

WALTER SCOTT

Englanninkielestä suomentanut

V. HÄMEEN-ANTTILA

SISÄLLYS:

      Sir Walter Scott.
   I. Maailman hylkäämä.
  II. Sissipäällikön poika.
 III. Jännittynyt odotus.
  IV. Suuri pettymys.
   V. Turmiollinen juoni.
  VI. Toivottomuuden vallassa.
 VII. Tihutyö
VIII. Erakon loppu.
      Viiteselitykset.

Sir Walter Scott.

Sir Walter Scott syntyi elokuun 15 p:nä 1771 Edinburghissa ja oli varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan lakimies. Erinomaisen työteliäänä ryhtyi hän jo varhaisessa nuoruudessaan monenlaisiin kirjallisiin puuhiin, liittyen vastaheränneeseen romanttiseen liikkeeseen. Käännettyään englanninkielelle Bürgeriä ja Goethea sekä kokoiltuaan synnyinmaansa vanhoja kansanlauluja alkoi hän itsekin esiintyä menneiden ritariaikojen runoilijana, sepittäen balladeja ja yhtäjaksoisia runoteoksia, jotka saivat mitä yleisintä suosiota osakseen.

Scott työskenteli myös paljon kirjallisuushistorioitsijana, erilaatuisten tutkielmain kyhääjänä ja historiankirjottajana, esim. vanhuudessaan laatien laajan elämäkerrallisen julkaisun Napoleonista. Sitä hämmästyttävämmältä tuntuu, että hän jätti jälkeensä kerrassaan 29 suurta romaaniakin, joista hän julkaisi ensimäisen vasta 43-vuotiaana. Seitsemässätoista vuodessa hän muun työnsä ja virkatoimintansa ohella kirjotti tämän suuremmoisen "Waverley"-sarjansa, joksi se on nimitetty ensimäisen numeronsa mukaan. Nämä historiallis-romanttiset teokset eivät ainoastaan herättäneet mitä suurinta innostusta ja ihastusta siellä, missä ne erityisesti vetosivat kansallishenkeen ja isänmaallisiin tunteisiin, vaan myöskin soivat hänelle ikuisen kuuluisuuden koko sivistyneessä maailmassa tämän kirjallisuusmuodon varsinaisena luojana, jonka suuruutta ei yksikään seuraaja ole vielä tähän päivään asti kyennyt täydellisesti tavottamaan. Scottilla on ollut tavattoman suuri vaikutus maailmankirjallisuuteen, ja siitä huolimatta, että nykyajan yleisö on tottunut monessakin suhteessa muuttuneeseen kaunokirjalliseen käsittelytapaan, eivät hänen romaanejansa ole kyenneet syrjäyttämään niiden vanhentuneiksi myönnettävät ominaisuudet. Ja niistä vioistakaan välittämättä, joita jo omat aikalaiset huomasivat tämän liialliseen rasitukseen joutuneen suurmiehen tuotannossa, tunnustaa jälkimaailma yhäti, että hän on alallaan parhaiten onnistunut, kaunistaessaan historiaa haaveellisuudella ja vilkastuttaessaan erinomaisesti piirrettyjä henkilökuvia ja tapainkuvauksia mitä vaihtelevimmilla seikkailuilla.

Scottin suorasanaiseen kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu jokunen lyhytkin kertomus. Näistä on novelli "Ylämaan leski" verrattomasti etevin, jotapaitsi sen sävy on erityisesti sydämeen käypä niiden olosuhteiden vaikutuksesta, joissa se kirjotettiin. Osakkaana kustantajansa liikkeessä oli Scott tämän vararikossa sekä menettänyt sijottamansa pääoman että jalomielisesti ottanut vastatakseen velkojain täydellisestä hyvittämisestä yksityisellä omaisuudellaan ja työllänsä. Viidenkymmenenviiden vuoden ikäisenä otti hän siten niskoilleen puolenkolmatta miljoonan markan velkakuorman, ja hän suorastaan kirjottikin itsensä kuoliaaksi lähellä raskaan urakkansa loppua; syyskuun 21 p:nä 1832 sammui suunnattoman ahkeran neronmiehen henki. Edellämainitusta taloudellisesta mullistuksesta oli kulunut vuosi, kun Scott toukokuulla 1826 menetti uskollisen elämänkumppaninsakin, ja tänä elämänsä synkimpänä aikana hän kirjallisesta toiminnasta yhä lohtua hakien kirjotti tämän novellinsa. Samalta kuukaudelta lausuu hänen muistikirjansa — julkaistaksemme pari pikku otetta:

"Toukok. 27 p. — Uneton yö. On kyllä totta, että minun pitäisi käydä käsiksi työhön, ja uneton yö tuottaa toisinaan hyviä aatoksia. Voi! ei ole minulla nyt kumppania, jonka kanssa voisin haastella näiden yöllisten valvontahetkien yksinäisyyden huojentamiseksi. Mutta minä en saa pettää omia ja perheeni odotuksia — ja ponnistelun välttämättömyys käy ilmeiseksi. Minun on yritettävä pikku teelmää — jotakin välipäikseni soveltuvaa. Mrs. Murray Keithin kertomus karkurista ja hänen puhelunsa nuoren miehen äidin kanssa saattaa olla tehtävissä tunteisiin vetoavaksi, mutta sietää tuskin suurtakaan laajentamista."

"Toukok. 28 p. — Kirjotin eilen muutamia sivuja ja läksin sitte kävelylle. Luullakseni kelpaa kuvaus vanhasta skotlantilaisesta naisesta, mutta kyllähän viime aikoina on lakkaamatta käytetty skotlantilaisia aiheita jos jossakin muodossa. Jatkanpa kuitenkin, valmistan tänään kymmenkunnan sivua ja kuulustan sitte J. B:n mielipidettä. Kirjotin helposti. Työskentely tuntuu tehneen minulle hyvää. Nukuin sikeästi viime yönä, ja herätessäni huomasin, kuten on minulla tavallista, saavani muutamia selkeitä näkökohtia ja ajatuksia tätä pikku tekelettä varten. Näinköhän muut huomaavat niin elävästi kuin minä todeksi latinalaisen sananlaskun: Aurora musis amica".[1]

Vähän jälkeenpäin hän huomautti päiväkirjassaan:

"Kirjotin kelpo taipaleen tänä aamuna. Saatan erehtyä, mutta ajattelen todella tarinan Elspat M'Tavishista olevan parasta käsialaani — vaikka J. B. kärttää pelkkää ritaruuskuvailua. Hän ei oikein käsitä, että kaikkea voidaan tässä maailmassa saada liiaksi, tai pidä kyllin suuressa arvossa uutuuden välttämättömyyttä. Ylämaalaiset ovat nyt jonkun aikaa olleet poissa näyttämöltä."

"Ylämaan leski" julkaistiin osana "Canongaten aikakirjain" sikermästä seuraavana talvena; niteen esipuheessa Scott ensi kertaa tunnusti olevansa "Waverley"-sarjan nimettömänä pysynyt tekijä. Scottin aikomuksena oli ollut antaa salaisuutensa tulla ilmi vasta kuolemansa jälkeen, jonkun oikun johdosta kerran alotettuaan romaanikirjailija-uransa nimettömänä; mutta hänen kustantajansa häviö teki sen suunnitelman mahdottomaksi. Tätä novellia lukiessaan tajuaa selvästi, että yksinäisen, kohtalon kovasti raskauttaman suurmiehen oma sielunelämä on siinä tavannut silloin soveliaimman aiheen tutkittavakseen. Kertomus perustuu, kuten muistikirjassakin viitataan, tositapaukseen; se on muuten hyvinkin tarkoin piirrettyä paperille Scottin tuttavan rouva Anne Murray Keithin (kuollut 1831) suullisen selostuksen mukaan, tämä kun tunsi kaikki sen henkilöt. Saadakseen novellinsa esitystavan säilymään sellaisena sovitti Scott sen siitä syystä "rouva Bethune Baliolin" muistiinpanoiksi.

I.

Maailman hylkäämä.

Rouva Bethune Baliolin muistiinpanot alkavat seuraavasti:

Siitä on kolmekymmentäviisi tai kenties lähemmä neljäkymmentä vuotta, kun läksin lyhyelle Ylämaan kierrokselle, kuten sellaista retkeilyä siihen aikaan määriteltiin, huojentaakseni alakuloisuutta, joka johtui perheessäni paria kolmea kuukautta aikaisemmin sattuneesta raskaasta kuolemantapauksesta.

Tuollainen matka oli tullut jossain määrin muotiin; mutta vaikka sotilastiet olivat oivallisia, oli mukavuuksista niin suuri puute, että sen suorittamista pidettiin pikku seikkailuna. Sitäpaitsi, vaikka tuo Skotlannin tunturiseutu nyt on yhtä rauhallinen kuin mikään osa Yrjö-kuninkaan valtakuntaa, herätti se nimi vieläkin kauhua, kun oli elossa niin monia vuoden 1745 kapinan[2] näkijöitä. Useakin tunsi epämääräistä pelkoa, katsellessaan Stirlingin ylänteiltä pohjoista kohti, missä mahtava vuorijono kohoaa kuin tummana vallina kätkemässä kansaa, joka puvultaan, tavoiltaan ja kieleltään oli vielä suuresti erilainen kuin heidän alamaalaiset maanmiehensä.

Minä puolestani kuulun sukuun, joka ei kovinkaan herkästi joudu pelkästään mielikuvituksesta johtuvaan arkailuun. Minulla oli joitakuita ylämaalaisia heimolaisiakin, tunsin useita sikäläisiä huomattavia perheitä, ja pelottomana läksin taipaleelle, vaikka minulla oli kumppaninani ainoastaan Alice Lambskin, kamarineitoni.

Mutta olihan minulla opas ja ohjaaja melkein yhtä pätevä kuin Suurisydän "Kristityn Vaelluksessa", nimittäin kyytimies Donald MacLeish, jonka sain Stirlingissä samalla kun vuokrasin vantteran kaksivaljakon, yhtä vakaan kuin Donald itse, vetämään vaunujani, seuranaistani ja minua minne vain mieleni teki.

Donald MacLeish kuului sellaiseen kyyditsijäin rotuun, jonka lienevät jo syrjäyttäneet käytännöstä postivaunut ja höyrylaivat. Heitä tavattiin pääasiallisesti Perthissä, Stirlingissä ja Glasgow'ssa, missä matkustavaiset tai matkailijat tavallisesti vuokrasivat heidät hevosinensa liikematkoja tai huviretkiä varten, joita tahtoivat tehdä geeliläisessä maassa. Tämä luokka henkilöitä vastasi jokseenkin samaa käsitettä kuin ulkomaisissa matkailupaikoissa conducteur, myöskin saattoi sen edustajaa verrata brittiläisen sotalaivan yliluutnanttiin, joka omalla tavallaan seuraa tolaa, mitä kapteeni käskee hänen noudattaa. Kyytimiehelle selitettiin kierroksen pituus ja mitä kosketuskohtia siihen haluttiin kuuluviksi, ja mies kykeni mitä parhaiten määräämään levähdys- tai virkistyspaikat sekä pitämään kunnollista huolta siitä, että ne valittiin kyydittävän mukavuutta ajatellen ja mielenkiintoisiin käynteihin soveltuvasti.

Tuollaisen henkilön pätevyysehdot olivat niin ollen paljoa vaativampia kuin kievaripojan, joka pariin kertaan päivässä ajaa samat kymmenisen virstaa. Donald MacLeish kykeni kätevästi korjaamaan mitä tahansa tavallisia hevosilleen tai vaunuille sattuvia tapaturmia; hän osasi, missä tuli rehusta puute, pitää elukoita virkkuina sellaisilla vastikkeilla kuin ohra- ja hernekakuilla, ja lisäksi oli hän tietopuolisesti kehittynyt mies. Hän oli yleiseen perehtynyt maan perintämuistoihin, samottuaan sitä kovin ahkerasti ristiin ja rastiin, ja jos häntä rohkaistiin — sillä Donald oli mitä säädyllisimmän sulkeutunut seuralainen — osotti hän mielellään huomattavimpien heimotaisteluiden paikan ja kertoi merkillisimpiä tarinoita, joita liittyi taipaleen nähtävyyksiin.

Miehen ajattelussa ja haastelussa oli jotakin erikoista — hänen muistelmiensa ollessa omituisena vastakohtana kyytimiehen ammattiin kuuluvalle tietorikkaalle käytännöllisyydelle — mikä sai matkan hänen kanssaan keskustelemalla joutumaan kylläkin hupaisesti. Päällepäätteeksi oivalsi Donald kaikki arkiolon tarpeelliset seikat näillä alituiseen kulkemillansa tienoilla. Hän tiesi päivälleen sanoa, milloin toimitettaisiin vuonanteurastus Tyndrumissa tai Glenuiltissa, jotta muukalaisella olisi jonkun verran mahdollisuutta tulla ravituksi kuin kristitty, ja täsmälleen osasi hän mainita viimeisen talon, mistä oli saatavissa vehnäleipää, niiden ohjaukseksi, jotka eivät olleet tutustuneet ohrakyrsien maahan. Hän tunsi taipaleen jokainoan virstan ja pystyi tuumalleen määräämään, mistä kohti toinen puoli ylämaalaista siltaa oli kulkukelpoinen ja mistä alkoi sen ehdottomasti vaarallinen sivu.

Sanalla sanoen ei Donald MacLeish ollut ainoastaan uskollinen saattolaisemme ja sävyisä palvelijamme, vaan myöskin nöyrä ja avulias ystävämme, enkä luule koskaan saaneeni niin järkevää ja älykästä opasta, vaikka olenkin koetellut Italian puolisivistynyttä ciceronea, puheliasta ranskalaista palatsipalkollista ja Espanjan muulinajajaakin, joka ylpeilee turkinvehnä-leivästään ja jonka kunniallisuutta on vaarallinen epäillä.

Liikkeemme olivat luonnollisesti Donaldin hoivattavina, ja useinkin sattui kauniilla säällä, että me pidimme mieluisampana pysähtyä lepuuttamaan hänen hevosiansa missä ei ollut mitään vakituista kievariakaan ja nauttia virvokkeemme kallioseinustalla vesiputouksen äärellä tai lähteen partaalla, jonka vehmaalla nurmikolla loisteli monilajisia metsäkukkia. Donaldilla oli silmää tuommoisille paikoille, ja vaikka hän ei varmastikaan ollut koskaan lukenut "Gil Blasia" tai "Don Quixotea", valitsi hän kuitenkin sellaisia poikkeuspaikkoja kuin Le Sage tai Cervantes olisivat kuvanneet.

Huomatessaan, kuinka mielelläni minä puhelin maalaisväen kanssa, sai hän hyvin usein sovitetuksi, että pysähdyimme levähtämään lähelle majaa, missä asui joku vanha geeliläinen, jonka lyömämiekka oli välkkynyt Falkirkissa tai Prestonissa[3] ja joka näytti menneiden aikojen hauraalta, mutta kuvaavalta muistomerkiltä. Toisin ajoin hän taasen toimitti meidät teekupposen ääreen jonkun arvoisan ja sivistyneen pitäjänpapin vieraiksi tai paremmanlaiseen maalaisperheeseen, jonka alkuperäisten tapojen karkeaan yksinkertaisuuteen ja auliiseen vieraanvaraisuuteen yhtyi jonkunlaista kohteliaisuutta; tämä piirre on ominainen kansalle, jonka alhaisimmatkin ovat tottuneet pitämään itseänsä — kuten espanjalainen sanoo — "yhtä hyväsäätyisinä kuin kuningaskin, vaikkei juuri niin rikkaina".

Kaikille sellaisille henkilöille oli Donald MacLeish hyvin tunnettu, ja hänen esittelynsä kävi yhtä täydestä kuin olisi hän tuonut suosituskirjeen joltakulta seutukunnan korkealta heimopäälliköltä.

Ylämaalainen vieraanvaraisuus taritsi meille vuoristoravinnon kaikkea moninaisuutta — maito- ja munalaitoksia, useata lajia leivoksia ja vankempiakin herkkuja, mikäli asukkaalla riitti varoja matkalaisen kestitykseen. Toisinaan sattui, että tämä ystävällisyys hiukan liian ylenpalttisesti siunasi Donald MacLeishiä "kotipolttoisella". Donald-poloinen oli silloin kuin Gideonin talja, lionnut jalossa nesteessä, joka luonnollisesti ei kostuttanut meitä. Mutta se oli hänen ainoa vikansa, ja kun häntä maanitettiin kulauttamaan doch-an-dorroch — lähtöryyppy — armollisen rouvan terveydeksi, olisi kieltäytyminen pantu pahaksi, eikä hänen tehnyt mieli osottaa sellaista epäkohteliaisuutta.

Se oli, kuten sanottu, hänen ainoa vikansa, eikä meillä ollut suurtakaan valittamisen syytä, sillä jos se saikin hänet jonkun verran puheliaammaksi, lisäsi se hänen tavallista tarkkatuntoista säädyllisyyttään, joten hän vain ajoi verkallisemmin ja puheli pitempään ja mahtipontisemmin kuin oltuaan vailla tislattua pisaraakaan. Ainoastaan tuollaisina hetkinä huomasimme Donaldin tärkeänä haastavan MacLeishin suvusta, ja meillä ei ollut mitään oikeutta asettua arvostelevalle kannalle heikkouteen nähden, jonka seuraukset pysyivät noin viattomissa rajoissa.

Totuimme siinä määrin Donaldin johtelutapaan, että hiukan huvitettuina tarkkailimme taidokkuuutta, jota hän käytti tuottaakseen mieluisan pikku yllätyksen, salaten meiltä suunnittelemansa pysähdyspaikan, kun tämä oli laatuaan harvinainen ja mielenkiintoinen. Se oli hänellä niin tavallista, että kun hän taipaleelle lähdettäessä pahotteli joutuvamme pysähtymään jossakussa karussa ja yksinäisessä paikassa, jotta hevoset saisivat haukata eväitään, me yleensä jännitimme mielikuvitustamme arvailussa, minkä haaveellisen sopen hän olikaan salaa määrännyt meidän puolipäivälepomme virkistämiseen.

Olimme viettäneet suuremman osan aamua Dalmallyn viehättävästä kylässä, käyneet järvellä sen kunnon pappismiehen opastamina, jolla silloin oli Glenorquhyn seurakunnan sielunhoito,[4] ja kuulleet hyvinkin sata muistotietoa Loch Awen ankarista päälliköistä — takkukarvalakkisesta Duncanista ja muista Kilchurnin nyt lahoavien tornien isännistä. Tavallista myöhempään siis läksimme matkalle, Donaldin jo pariin kertaan muistutettua kievarinvälin pituudesta, kun Dalmallyn ja Obanin taipaleella ei ollut hyvää pysähdyspaikkaa.

Lausuttuamme hyvästit kunnianarvoisalle ja hyväntahtoiselle opastajallemme, pitkitimme retkeilyämme, kiertäen Ben Cruachaniksi nimitettyä tavattoman jylhää vuorta, joka kaikessa majesteetillisuudessaan syöksee synkän kallioryhmänsä järvelle, jättäen ainoastaan solan, jossa aseman erinomaisesta lujuudesta huolimatta Lorn-seudun MacDougalin sotainen heimo melkein lopen tuhoutui älykkään Robert Brucen nujertamana.

Tuo kuningas, aikansa Wellington, oli pikamarssin avulla saanut toteutumaan sen aavistamattoman tempun, että osa hänen väkeään tunkeusi vuoren toisen kupeen ympäri ja siten asettui Lornin miesten sivulle ja taakse, hänen samalla käydessään ahdistamaan näitä edestäpäin. Solan läntistä rinnettä laskeutuessaan näkee vielä suuret määrät hautaroukkioita, jotka osottavat, kuinka raskaasti Bruce kosti piintyneille ja henkilökohtaisille vihollisilleen. Minähän olen soturin sisar, ja jälkeenpäin on elävästi johtunut mieleeni, että Donaldin kuvaama taisteluliike muistutti Wellingtonin tai Bonaparten sotajuonia.

Hän oli suuri mies, tuo Robert Bruce, Baliol-suvunkin jäsenen täytyy se myöntää, — vaikka nykyään aletaan tunnustaa, että hänen oikeutensa kruunuun tuskin oli yhtä pätevä kuin sen kovaonnisen suvun, jonka kanssa hän kiistasi; mutta se sikseen. Teurastus oli ollut sitä suurempi, kun syvä ja vuolas Awe-joki pursusi järvestä juuri pakolaisten takana, kiertäen tuon pelottavan vuoren juurta pitkin. Onnettomien peräytymistä ehkäisi siten kaikilta puolin maiseman hankaluus, joka oli tuntunut lupaavan heille turvaa ja suojaa.

Menneitä aikoja mietiskellessämme emme olleet laisinkaan kärsimättömiä vauhtimme hiljenemisestä melkein ryömimiseksi, kun ajajamme eteni kenraali Waden sotilastietä pitkin, joka harvoin — jos koskaan — mukautuu poikkeamaan syrjään jyrkimmästäkään vierusta, vaan kulkee suoraan ylä- ja alamäkeen yhtä vähän välittäen maaperän muodosta kuin vanhojen roomalaisten tienrakentajain käsiala yleensä. Mutta ylämaan suuremmoiset sotilasvaltatiet ovat kuitenkin peräti kunnollista ja tukevaa työtä, ja ne ansaitsivat hyvinkin erään runoilijan kiitoslauselman: joko oli hän kotoisin sisarmaastamme[5] ja käytti kansallista puhetapaansa taikka luuli puhuttelemillansa olevan erityisiä kaukonäkemyksen lahjoja — ainakin sommitteli hän kuuluisan säeparin:

Nää tiet jos oisitte nähneet vain ennen kuin ne luotiin, te kiittäisitte, kun kenraali Waden syntyä suotiin.

Mikään ei voikaan olla ihmeellisempää kuin nähdä pääsevänsä näihin jylhiin seutuihin joka suunnalta mitä parhaiten rakennettuja väljiä väyliä myöten, jotka ovat paljoa oivallisempana kulkuvälineenä kuin maa olisi moniin vuosisatoihin tarvinnut mihinkään rauhalliseen tarkotukseen. Siten ovat toisinaan sodan jäljet omiaan rauhan käytäntöihin. Bonaparten voitot ovat olleet tuloksettomia, mutta hänen rakennuttamansa tie Simplonin yli pysyy kauvan yhdyssiteenä vaurastuvien maiden välillä;[6] liike-elämään ja ystävälliseen kanssakäymiseen nämä käyttävät jättiläistyötä, joka suoritettiin sotaisen maahanryntäyksen kunnianhimoisessa hankkeessa.

Siinä hiljalleen edetessämme käännyimme vähitellen Ben Cruachanin hartian taa ja kohisevan Awen vaahtoisan uoman kallasta pitkin laskeutuen jätimme taaksemme mahtavan järvenselän, josta tuo raju virta saa alkunsa. Kalliot ja jyrkänteet, jotka kohosivat kohtisuoraan polultamme oikealla kädellä, olivat säilyttäneet vielä joitakuita rippeitä entisestä metsäpeitteestään, joka oli viime aikoina kaadettu Bunawen rautavalimojen syöttämiseksi, kuten Donald MacLeish meille kertoi. Tämä seikka sai meidät huomaavasti kiinnittämään katseemme isoon tammeen, joka kasvoi vasemmallamme virran puolella.

Se näytti harvinaisen vankalta ja suuremmoisuudellaan viehättävältä rungolta, kohoten paikasta, missä näytti olevan juuri tilkkunen avointa maata valtavien järkäleiden lomassa, joita oli vierinyt vuorelta. Aseman runollisuutta lisäsi se, että aukio levisi ylpeäoksaisen kallion juuritse, jonka laelta syöksähti tunturipuro kuudenkymmenen jalan putouksena, pirstoutuen vaahdoksi ja kasteeksi. Pohjalla puro häviölle joutuneen kenraalin tavoin vaivoin kokosi hajaantuneet joukkonsa ja ikäänkuin talttuneena haki itselleen äänettömän pääsyn kanervikon poikki Aween.

Puu ja putous tehosivat minuun suuresti, ja mieleni teki päästä lähemmäksi niitä. En tosin ajatellut luonnoskirjaa tai harjotelmasalkkua, sillä nuoruudessani eivät neitoset olleet tottuneet hiilipiirustimiin, jolleivät kyenneet käyttämään niitä johonkin pätevään tarkotukseen. Mutta tuntui vain huvittavalta tarkastaa niitä likemmältä.

Donald avasi heti vaununoven, mutta huomautti rinteen olevan louhikkoista kävellä ja vakuutti näkeväni puun paremmin, jos pysyttelin tiellä vielä satakunnan kyynärää, jolloin se sivuutti lähemmältä paikan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt erityisesti pitävän koko aikeesta. "Tiedän paljoa verremmän puun kuin tuo on — likempänä Bunawea", hän sanoi, "ja siellä on tasaista seisahdustilaa vaunuille, kun sitävastoin näillä rinteillä on vaikea pysäyttää. Mutta niinkuin armollinen rouva vain tahtoo…"

Armollinen rouva piti mieluisampana katsella edessään nousevaa uhkeata puuta kuin kulkea ohitse vielä uhkeamman odotuksessa. Me siis kävelimme vaunujen vieressä, saapuaksemme kohtaan, mistä me Donaldin vakuutuksen mukaan saatoimme kapuilematta mennä niin lähelle puuta kuin halusimme, "vaikka minä en neuvoisi teitä menemään likemmäksi valtatieltä", hän lisäsi.

Donaldin ruskettuneilla kasvoilla kuvastui jotakin vakavaa ja salaperäistä hänen lausuessaan meille tämän vihjauksen, ja hänen sävynsä poikkesi niin suuresti hänen tavanmukaisesta suoruudestaan, että naisellinen uteliaisuuteni heräsi. Kävelimme sillävälin eteenpäin, ja minä huomasin, että puu — jonka nyt olimme menettäneet näkyvistämme väliintulleen kummun taa — olikin etäämpänä kuin olin ensimältä luullut.

"Olisinpa voinut vannoa", virkoin oppaalleni, "että tuo puu ja putous olivat juuri se paikka, johon aioitte järjestää tämänpäiväisen pysähdyksemme".

"Taivas varjelkoon", sanoi Donald pikaisesti.

"Ja miksi, Donald? Minkätähden tahtoisitte sivuuttaa noin miellyttävän kohdan?"

"Se on liian likellä Dalmallya, armollinen rouva, hevosten syöttämiseksi. Niiden poloisten päivällinen tulisi silloin liian liki niiden aamiaista … ja sitäpaitsi ei sinne ole hyvä poiketa."

"Kas siinäpä se salaisuus sitten onkin. Siellä asustaa joku kouko tai peikko, velho tai noita-akka, mörkö taikka keijuinen?"

"Ei yhtikäs, armollinen rouva — ihan te nyt olette poikessa polulta, niin sanoakseni. Mutta jos teidän armonne malttaa vain odottaa, kunnes olemme päässeet sivutse paikasta ja pois notkosta, kerron teille kyllä kaikki. Ei ole ollenkaan onneksi puhua semmoisista seikoista siellä missä ne tapahtuivat."

Minun oli pakko hillitä uteliaisuuttani. Huomasinhan, että jos itsepintaisesti vääntäisin puhelua yhtäänne, Donaldin punoessa sitä toisaanne, tekisin hänen vastustuksensa vain sitä sitkeämmäksi, kuten hamppuköyden. Vihdoin tuli eteemme luvattu tienmutka, toimittaen meidät viidenkymmenen askeleen päähän puusta, jota halusin ihailla, ja nyt havaitsin kummastuksekseni, että sitä ympäröivien kallioiden keskessä oli ihmisasumus.

Se oli pikkaraisin ja kurjimman näköinen mökki, mitä olin Ylämaassakaan koskaan nähnyt. Multaseinät eivät olleet neljää jalkaa korkeita, katto oli ruovoilla ja kahiloilla paikattua turvetta, savesta muovattu savutorvi oli sidelty olkinuorilla, ja kaikkea, mökin koko ulkopintaa seiniltä savupiipun harjalle, peitti runsas kasvullisuus — laukka, nurmikka ja sammal, kuten tuollaisista aineksista rakennettuja rapistuneita mökkejä yleensä.

Ei näkynyt merkkiäkään kaalimaasta, joka tavallisesti kuuluu viheliäisimpiinkin hökkeleihin, ja elollista emme nähneet muuta kuin mökin katolla pureskelevan kilin ja jonkun matkan päässä sen emon käymässä laitumella tammen ja Awe-joen keskivaiheilla.

"Mikä mies" — en voinut olla huudahtamatta — "onkaan voinut tehdä kyllin suurta syntiä, ansaitakseen noin kurjan asunnon!"

"Syntiä kylliksi", sanoi Donald MacLeish, puoleksi pidättäen ähkäyksen, "ja kurjuuttakin kylliksi, sen Jumala tietää. Eikä se minkään miehen asunto olekaan, vaan vaimoihmisen."

"Vaimon!" toistin minä. "Noin yksinäisessä paikassa! Millainen nainen se lieneekään?"

"Tulkaahan tänne, armollinen rouva, niin saatte itse päättää", sanoi
Donald.

Ja edettyämme muutaman askeleen ja käännyttyämme äkkiä vasemmalle saimme näkyviimme päinvastaisen puolen leveärintaisesta jättiläistammesta kuin ollessamme sitä äsken lähenemässä.

"Jos hän pitää vanhan tapansa, niin hän on tuolla tähän aikaan päivästä", virkkoi Donald, mutta vaikeni samassa ja osotti sormellaan, ikäänkuin peljäten tulevansa kuulluksi.

Katsoessani huomasin — ja hiukan pelonsekaisin tuntein — naisolennon istumassa tammen juurella, pää kumarassa, kädet ristiin liitettyinä ja tumma linnikko heitettynä pään yli, ihan kuten Judah esitetään syrialaisissa mitaleissa istumassa palmupuunsa alla. Minuun tarttui se arka kunnioitus, jota oppaani näytti tuntevan tätä yksinäistä olentoa kohtaan, enkä ajatellutkaan lähestyä häntä paremmin tarkatakseni, ennen kuin olin luonut kysyvän katseen Donaldiin. Tämä vastasi siihen puolittain kuiskaten: "Hän on ollut järkiään paha nainen, armollinen rouva."

"Järjiltään, sanotte", vastasin minä, kuullen vajavasti. "Sitte hän kenties onkin vaarallinen?"

"Ei — hän ei ole järjiltään", selitti Donald. "Silloin hän ehkä kyllä olisi onnellisempi kuin tänällään — vaikka ajatellessaan, mitä hän on tehnyt ja pannut tapahtumaan mieluummin kuin hiuskarvankaan vertaa peräytynyt omasta häijystä sisustaan, hän ei varmaankaan voi olla varsin tasaisellakaan mielellä. Mutta hän ei ole hullu eikä ilkijuoninen; ja kuitenkin, hyvä rouva, on luullakseni parasta, ettette mene lähemmäksi häntä."

Ja sitte hän muutamin kiireisin sanoin tutustutti minut tarinaan, jonka tässä kerron yksityiskohtaisemmin. Kuuntelin selostusta sekä kauhistuneesti että myötätuntoisesti, ja tämä vaikutelma houkutti minua lähenemään kärsivää ja lausumaan hänelle lohdun tai oikeammin säälin sanoja, mutta samalla pelotti minua siitä aikeesta.

Sama vaikutelma olikin häntä kohtaan vallitsevana ympäristön ylämaalaisten kesken. Heidän silmissään oli Elspat MacTavish — eli Puun Vaimo, kuten he häntä nimittivät —- samanlainen olento kuin kreikkalaisten keskuudessa raivotarten ahdistamat ihmiset, jotka suurten rikoksiensa johdosta kokivat sielullisia tuskia. Kreikkalaisethan pitivät Oresteen ja Oidipoksen kaltaisia onnettomia vähemmin tahallisina rikkomustensa tekijöinä kuin tahdottomina välikappaleina, joilla Sallimuksen kauheita säännöksiä oli pantu täytäntöön, ja heidän herättämäänsä pelkoon yhtyi kunnioitusta.

Edelleen kuulin Donald MacLeishiltä, että jonkun verran pelkäiltiin huonon onnen seuraavan niitä, jotka rohkenivat liiaksi lähestyä tai häiritä noin sanomattoman onnettoman olennon kaameata yksinäisyyttä. Oletettiin, että jokaisen joka lähestyi häntä, täytyi jossain kohden kokea hänen kurjuutensa tartuntaa.

Hiukan vastahakoisesti siis näki Donald minun valmistautuvan pääsemään lähemmällä katsomaan kärsivää, ja yhtä haluttomasti läksi hän auttamaan minua, laskeutuessani hyvin epätasaista polkua myöten. Luullakseni hänen huolenpitonsa minusta voitti muutamia hänen omassa povessaan heränneitä raskaita tunteita, jotka ennustivat tämän palveluksen tuottavan rampautumista hevosille, sokkonaulojen kirpoamista, kumoonajoja ja muita kyytimiehen elämän vaaranmahdollisuuksia.

En ole varma, tokko oma rohkeuteni olisi saattanut minut niin lähelle Elspatia, jollei hän olisi tullut mukaan. Vanhuksen kasvoilla kuvastui toivottoman ja musertavan murheen jäykkä ilme, johon yhtyi katumus taistelemassa ylpeyttä vastaan, tämän yrittäessä salata sitä. Hän kenties arvasi, että hänen harvinaisesta tarinastaan johtunut uteliaisuus minut sai tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä — ja hän ei voinut olla hyvillään siitä, että matkalaisen huvikkeen aiheena oli ollut sellainen kohtalo kuin hänen.

Mutta hän ei katsonut minuun hämillään, vaan halveksivasti. Maailman ja kaikkien sen lasten mielipide ei voinut hivenelläkään lisätä tai vähentää hänen kurjuutensa kuormaa, ja hän näytti yhtä välinpitämättömältä minun tuijotettavanani kuin olisi hän ollut hengetön ruumis tai marmoripatsas, jollen ota lukuun puolinaista hymyä, joka näytti ilmaisevan pelkällä tuskansa suuruudella tavallisten inhimillisten asiain piirin yläpuolelle temmatun olennon ylenkatsetta.

Elspat oli keskimittaa pitempi; hänen harmaantuneet hiuksensa olivat vielä runsaat, ja ne olivat olleet sysimustat. Samanväriset olivat silmät, joissa hehkui järkytettyä mieltä osottava hurja ja rauhaton kiilto, ankarain ja jäykkäin kasvonpiirteiden vastakohtana. Tukka oli jonkun verran siroutta ajatellen kierretty hopeaneulan ympäri, ja tumma linnikko oli tavallaan aistikkaasti heitetty ylle, vaikka ainekset olivat mitä tavallisinta lajia.

Tuijotin tähän syyllisyyden ja kovan onnen uhriin, kunnes minua hävetti jäädä vaiti. Vaikka olin epävarma, miten puhuttelisin häntä, aloin kuitenkin ilmaista kummastustani siitä, että hän oli valinnut näin aution ja surkuteltavan asuinpaikan.

Hän keskeytti nämä myötätunnon ilmaukset vastaten ankaralla äänellä, vähääkään muuttamatta katsantoansa taikka asentoaan:

"Muukalaisen tytär, hän on kertonut sinulle tarinani."

Huomautus vaiensi minut heti. Tunsin, kuinka mitättömältä täytyi kaiken maallisen mukavuuden tuntua sielussa, jolla oli haudottavanaan sellaisia asioita kuin hänellä.

Yrittämättä uudestaan alottaa keskustelua otin kukkarostani kultarahan, sillä Donald oli huomauttanut, että hän eli almuista. Odotin hänen ojentavan kätensä ottamaan sitä. Mutta hän ei vastaanottanut eikä hyljännyt lahjaa — hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaikka se luultavasti oli kahtakymmentä vertaa suurempiarvoinen kuin hänelle tavallisesti tarjottiin.

Minun oli pakko laskea se hänen helmaansa, samalla tullen ehdottomasti virkkaneeksi: "Antakoon teille Jumala anteeksi ja lohduttakoon teitä!"

En milloinkaan unohda katsetta, jonka hän loi taivasta kohti, enkä äänensointua, jolla hän huudahti sananmukaisesti ihan niinkuin vanha ystäväni John Hume runossaan:

"Kaunoiseni — sankarini!"

Se oli luonnon kieltä ja kumpusi yksinäisen äidin sydämestä kuten lahjakkaan runoilijan mielikuvituksesta, tämän kuvatessa soveliain ilmauksin Lady Randolphin murhetta.

II.

Sissipäällikön poika.

Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.

Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen, jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.

Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle taikka molemmille.

Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän asetti Ballybughtin lairdin[7] alastomana hetteeseen, kun tämä oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle uskaliaalle cateranille — rosvoilevalle sissipäällikölle — sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.

Menestyksessä tai murheessa — kaikkinaisissa rasituksissa, vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.

Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun — uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha kreetalainen soturi:

Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa mun saavat herraks kaiken maan: ken kanssain kiistaamaan on halpa, mua palvelkoon hän polvillaan — kalunsa, maansa mulle luovuttakoon, ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.

Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana että rosvona ja cateranina.

Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.

Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben Cruachanin laiteilla yllätti sidier royn[8] patrulli kuuluisan MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti, laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä hurjimman vastarinnan jälkeen.

Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.

Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi — siten hän kuvitteli — jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että hän jäi aivan tietämättömäksi suuresta muutoksesta, joka oli tapahtunut koko sillä maan kulmalla. Olihan tullut sotaisan nyrkkivallan sijalle yhteiskuntajärjestys, ja laki ja sen kannattajat olivat epäämättömästi päässeet voitolle niistä, joita geeliIäisessä laulussa sanotaan "miekan myrskyisiksi pojiksi."

Oman vähentyneen merkityksensä ja puutteenalaisen tilansa hän kyllä tunsi, mutta tähän oli hänen käsittääkseen MacTavish Mhorin kuolema riittävänä syynä, eikä hän epäillyt kohoavansa entiseen arvoasemaansa, jahka Hamish Bean — Vaaleatukkainen Jaakko — kykenisi käyttelemään isänsä aseita. Jos Elspatin siis torjui joku ynseä vuokratilallinen, kun hän pyysi jotain tarpeisiinsa tai pikku karjansa mukavuuteen tähdellistä, niin hänen kylläkin hämärästi lausutut, mutta sisällöltään kamalat kostonuhkauksensa useinkin hänen kiroustensa pelolla kiristivät ensimältä evätyn avun; ja vapiseva emäntä, joka antoi jauhoja tai rahaa MacTavish Mhorin leskelle, toivotteli sydämessään, että ankara akka olisi poltettu päivänä, jona hänen miehensä sai palkkansa.

Siten vieri vuosia, ja joskaan Hamish Beanista ei varttunut kooltansa tai voimiltaan isänsä vertaista, sukeusi hänestä rivakka, miehuullinen, vaaleatukkainen ja vereväposkinen nuorukainen, jolla oli silmät terävät kuin kotkalla ja kaikki notkeus periytynyt pelottavasta taatostaan; tämän vaiheita ja urotöitä äiti aina kuvailikin, muovatakseen poikansa mieltä samanlaista seikkailu-uraa varten.

Mutta nuoret näkevät tämän vaihtelevan maailman olevaisen tilan tarkemmin kuin vanhat. Suuresti kiintyneenä äitiinsä ja halukkaana tekemään kaikkensa hänen hyväkseen tajusi Hamish kuitenkin maailmalla liikkuessaan, että cateranin ammatti oli nyt vaarallisuutensa lisäksi käynyt häpeälliseksikin ja että jos hän tahtoi tavottaa taattonsa kuntoa, sen täytyi tapahtua jollakulla muulla sodankäynnin tolalla, joka paremmin soveltui uuden ajan mielipiteisiin.

Sielun ja ruumiin kykyjen kehittyessä hän alkoi paremmin oivaltaa asemansa täpäryyden, äitinsä harhaantuneet käsitykset ja hänen tietämättömyytensä sen yhteiskunnan muutoksista, jossa hän niin vähän liikkui. Käydessään ystävien ja naapurien luona hän huomasi, kuinka äärimäisen ahtaissa oloissa hänen kantajansa eli, ja tuli ymmärtämään, että tällä oli vähän tai tuskin mitään yli ehdottomien elämäntarpeiden ja että nämä olivat toisinaan ehtymäisillään. Väliin kykeni pojan menestys kalastuksessa ja riistanpyynnissä tuottamaan lisiä hänen toimeentuloonsa; mutta Hamish ei havainnut mitään säännöllisiä keinoja äitinsä elatusavuksi, paitsi nöyrtymällä palkollisen työhön — ja jos hän itse olisikin saanut sitä siedetyksi, tiesi hän, että se olisi ollut ikäänkuin kuolinisku äidin ylpeydelle.

Elspat sillävälin näki kummeksuen, että vaikka Hamish Bean nyt oli vanttera ja asekuntoinen, hän ei osottanut mitään taipumusta astua taattonsa toimintanäyttämölle. Hänen sydämessään oli jotakin äidillistä, mikä esti häntä kehottelemasta selvin sanoin poikaansa lyöttäytymästä cateraniksi, sillä hänen mieltänsä pelottivat silloin ne vaarat, joihin sen ammatin täytyi johtaa harjottajansa. Ja kun hän olisi tahtonut puhua pojalleen tästä asiasta, tuntui hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan siltä kuin olisi puolison haamu noussut heidän välilleen verisessä tartanissaan[9] ja laskenut sormensa huulilleen, näköjään kieltäen sen puheenaineen.

Kuitenkin oudosteli hän poikansa näennäistä uljuudenpuutetta, huokaili nähdessään hänen päivä päivältä kuljeksivan pitkäliepeisessä Alamaan takissa, joka oli laissa säädetty geeliIäisten vaatekappaleeksi heidän oman runollisen vaatetuksensa asemesta, ja ajatteli, kuinka paljoa likeisemmin Hamish olisi muistuttanut hänen miestänsä, jos hän olisi ollut puettu vyöllä kiinnitettyyn ristiraitaiseen viittaan ja polvihousuihin, kiillotettujen aseittensa välkkyessä kupeellaan.

Paitsi näitä huolen aiheita oli Elspatilla muita, luonteensa vallitsevasta kiihkeydestä johtuvia. Hänen rakkauttansa MacTavish Mhoria kohtaan oli pidätellyt kunnioitus ja joskus pelkokin, sillä cateran ei ollut sitä lajia miestä, joka alistuu naishallintaan. Mutta poikansa suhteen hän oli ensin lapsuuden aikana ja sitte varhaisimpina nuoruusvuosina käyttänyt häilymätöntä käskyvaltaa, joka loi hänen äidilliseen rakkauteensa kateellisen luulevaisuuden sävyä.

Hän ei voinut sietää, että Hamish ikänsä karttuessa otti uudistuvia askeleita itsenäisyyteen päin, poistui hänen mökistään milloin ja miksi aikaa halusi, ja näytti ajattelevan — vaikka yhä pysyikin äitiänsä kohtaan mahdollisimman kunnioittavana ja ystävällisenä — että hän oli aivan vapaa toimimaan ja yksinään vastuussa toimistaan.

Tämä ei olisi paljoakaan merkinnyt, jos Elspat olisi kyennyt kätkemään tunteensa omaan poveensa. Mutta hänen tulisuutensa ja maltittomuutensa sai hänet useasti osottamaan pojalleen, että hän piti itseänsä laiminlyötynä ja huonosti kohdeltuna. Hamishin oltua vähänkin pitempään poissa kotoa, ennakolta ilmottamatta lähtöaikeestaan, oli äidin pahastus hänen palatessaan tavallisesti niin kohtuuton, että se itsestään luonnutti nuorta itsenäisyyteen mieltynyttä ja asemaansa maailmassa parantamaan halukasta miestä jättämään hänet. Jättämään juuri pelkästään voidakseen pitää huolta vanhemmastakin, joka itsekkäästi pojanhellyyttä vaatimalla pyrki kahlitsemaan hänet erämaahan, missä he molemmat kituivat toivottomassa ja avuttomassa köyhyydessä.

Eräänä kertana oli poika taas tehnyt itsensä syypääksi johonkin omavaltaiseen retkeilyyn, josta äiti tunsi kokeneensa loukkausta ja tylyyttä. Hän oli Hamishin palatessa ollut tavallista kiivaampi ja saanut tämän otsan ja poskipäät synkistymään pahastuksesta.

Kun äiti yhä purki silmitöntä äkäänsä, loppui kuulijalta viimein kärsivällisyys. Hän otti uuninnurkasta pyssynsä ja jupisi itsekseen vastauksen, jota kunnioitus äitiä kohtaan esti lausumasta ääneen, aikoen lähteä mökistä, johon oli vasta saapunutkin.

"Hamish", sanoi äiti, "taasko sinä jätät minut?"

Mutta Hamish vastaukseksi vain katseli ja hieroi luikkunsa lukkoa.

"Niin, hiero vain pyssysi lukkoa", virkkoi hänen kantajansa katkerasti. "Minua ilahuttaa, että sinulla on kylliksi miehuutta sen laukaisemiseen, vaikkakin vain metsäkaurista tähdäten."

Hamish hätkähti tästä ansaitsemattomasta ilkusta ja loi häneen suuttuneen katseen vastaukseksi. Morkkaaja näki tavanneensa kipeän kohdan.

"Niin", hän jatkoi, "katso vain tuimasti vanhaan vaimoon ja äitiisi! Kyllä kestäisi odottaa, että rypistäisit otsaasi partasuun urhon vihastuneen katsannon edessä."

"Ole vaiti, äiti, taikka puhu sellaisesta, mitä ymmärrät", kivahti
Hamish, "nimittäin viipsinpuusta ja värttinästä".

"Ja viipsinpuuta ja värttinääkö ajattelin, kun kannoin sinut pois selässäni kuuden saksilaisen sotamiehen luotien lennellessä — vaikertavan lapsen? Sanonpa sinulle, Hamish, että minä tiedän sata vertaa enemmän miekoista ja pyssyistä kuin sinä tulet koskaan tietämään, ja sinä et itseksesi ikinä opi niin paljoa uljaasta sodasta kuin olet nähnyt ollessasi kiedottuna viittaani."

"Olet ainakin vakaasti päättänyt olla suomatta minulle mitään rauhaa kotona, äiti. Mutta tästä pitää tulla loppu", sanoi Hamish, jälleen nousten lähtöaikeissa ja lähestyen ovea.

"Seis, minä käsken!" huudahti hänen äitinsä. "Seis, taikka tulkoon kantamasi pyssy tuhosi tuottajaksi ja samoamasi taival hautajaistesi tolaksi!"

"Mikä saa sinut käyttämään sellaisia sanoja, äiti?" pahotteli nuori mies kääntyen hiukan takaisin. "Ne eivät ole sopivia, ja hyvää ei niistä voi koitua. Hyvästi nyt vain, me olemme liiaksi suutuksissa, puhuaksemme keskenämme. Hyvästi — kestää kauvan ennen kuin näemme toisemme jälleen."

Ja hän poistui. Ensi kiihtymyksessään syyti äiti hänen jälkeensä kirojaan ja seuraavassa hetkessä toivotteli niitä kilpistymään itseensä, jotta hänen poikansa niiltä säästyisi.

Hän vietti sen ja seuraavan päivää kaikessa voimattoman ja kuitenkin hillittömän kiihkon kiivailussa. Väliin hän rukoili taivasta — ja mitä voimia hän vanhoista perimätiedoista muisti — toimittamaan takaisin rakkaan poikansa, "sydämensä vasan". Toisin ajoin hän kärsimättömän äkeänä mietti, millä katkerilla sanoilla soimaisi pojan niskuroimista hänen palatessaan, kunnes taas ajatteli hellimpiä lauselmia hänen kiinnittämisekseen mökkiin, jota hän poikansa ollessa saapuvilla ei olisi hellyytensä hurmiossa vaihtanut Taymouthin linnan suojamiin.

Kului kaksi päivää, jollaikaa hän löi laimin nekin heikot elatusneuvot, joita hänen asemansa salli. Ei mikään muu kuin kaikenlaatuisiin rasituksiin ja puutteisiin tottuneen ruumiinrakenteen lujuus olisi saattanut pitää häntä hengissä, vaikka mielen tuska esti häntä huomaamasta heikkoa tilaansa. Hänen asuntonaan oli tähän aikaan sama mökki, jonka lähellä minä hänet tapasin, mutta silloin asuttavammassa kunnossa Hamishin uurastuksen ansiosta, hän kun oli sitä suuressa määrin korjaillut.

Kolmantena päivänä poikansa katoamisen jälkeen hän istui ovella huojutellen itseään, kuten hänen maansa naisilla on tapana, kun heitä ahdistaa hätä tai tuska. Silloin sattui se siihen aikaan harvinainen tapahtuma, että valtatielle hänen mökkinsä yläpuolelle ilmestyi matkamies.

Hän loi vain pikaisen silmäyksen tulijaan. Tämä saapui ratsain, joten hän ei voinut olla Hamish, ja Elspat ei välittänyt ainoastakaan muusta olennosta maan päällä sen vertaa, että olisi toistamiseen kääntänyt katsettaan häneen. Mutta vieras pysähtyi vastapäätä mökkiä, laskeusi heponsa selästä ja talutti sen alas jyrkkää ja epätasaista polkua, joka johti hänen ovelleen.

"Jumalan rauha, Elspat MacTavish!"

Toinen katsahti mieheen, kun tämä puhutteli häntä maan alkuperäisellä kielellä. Hänen silmäyksensä ilmaisi pahastusta siitä, että hänen mietiskelyänsä keskeytettiin, mutta vieras jatkoi:

"Minä tuon sinulle sanoman pojastasi Hamishista."

Elspatin silmissä oli matkamies ollut niin tuiki yhdentekevä kuin konsanaan saattoi olla elollinen olento. Mutta nyt muukalaisen hahmo yhtäkkiä kävi kauhistavaksi hänen nähtensä, ikäänkuin taivaan lähetiksi, joka oli vasiten tullut julistamaan hänelle kuoleman tai elämän.

Hän kavahti istuimeltaan, ja kädet kouristuneesti liitettyinä yhteen ja kohotettuina taivasta kohti, silmät tiukasti tähdättyinä vieraaseen ja vartalo kumartuneena häneen päin ilmaisi hän katseillaan ne kysymykset, joita kieli kieltäysi kirvottamasta.

"Poikasi lähettää sinulle sydämelliset terveisensä ja tämän", ilmotti sanansaattaja, pannen Elspatin käteen pienen kukkaron, jossa oli neljä tai viisi taalaria.

"Hän on mennyt, hän on mennyt!" huudahti Elspat. "Myynyt itsensä saksilaisten rengiksi, ja minä en enää koskaan saa häntä nähdä! Sano minulle, Miles MacPhadraick, sillä nyt minä tunnen sinut — pojan veren hinnanko sinä olet pannut äidin käteen?"

"Jumala varjelkoon!" vastasi MacPhadraick; hän oli n.s. "toimitusmies" ja oli vuokrannut melkoisen maa-alan päälliköltään, joka asui noin kahdenkymmenen penikulman[10] päässä. "Jumala varjelkoon minua tekemästä tai sanomasta väärin sinulle taikka MacTavish Mhorin pojalle! Vannon päällikköni käden kautta, että poikasi jaksaa hyvin ja tulee pian katsomaan sinua — ja muun hän kertoo itse."

Niin sanoen MacPhadraick kiirehti takaisin ylös polkua — pääsi valtatielle, hyppäsi satulaan ja karautti matkaansa.

III.

Jännittynyt odotus.

Elspat MacTavish jäi tuijottelemaan rahoihin niinkuin olisivat leiman piirteet voineet johdattaa tietoon, miten ne oli saatu.

"Minä en pidä tuosta MacPhadraickista", haastoi hän itsekseen. "Hänen lajiansa tarkotti laulaja, lausuessaan: Älä heitä pelkää, kun heidän sanansa ovat äänekkäitä kuin talvinen tuuli, mutta pelkää heitä, kun ne kuuluvat korviisi laulurastaan sävelinä. Ja kuitenkin voidaan tämä arvotus selvittää vain yhdellä tavalla: poikani on tarttunut miekkaan, miehenä voittaakseen voimalla sen, mitä moukat tahtoisivat pidättää häneltä sanoilla, jotka säikyttävät lapsia."

Tämän aatoksen kerran johduttua hänen mieleensä näytti se sitäkin järjellisemmältä, kun hän hyvin tiesi, että MacPhadraick, joka itse oli varovainen mies, oli osaltaan edistänyt hänen miehensä puuhia, toisinaan ostamalla karjaa MacTavishilta. Luonnollisesti ei vuokratilalliselle voinut olla tuntematonta, miten se oli saatua, mutta hän pitikin huolta kaupan tapahtumisesta sellaisessa muodossa, että se tuotti suurta hyötyä eikä vähintäkään pulan mahdollisuutta.

Kuka siis olisi ollut niin suuresti kuin MacPhadraick omiaan vihjaamaan nuorelle cateranille, missä notkossa hän saattoi parhain menestyksen toivein alottaa vaarallisen ammattinsa — kuka olisi ollut niin sovelias hänen saaliinsa muuttamiseen rahaksi? Sen ajan ylämaalaisille äideille olivat tuskin tuttuja ne tunteet, joita toinen olisi saattanut kokea uskoessaan, että ainoa poika oli syöksynyt samalle uralle, jolla hänen isänsä oli suistunut surmaan. Hän ajatteli MacTavish Mhorin kuolemaa kuin sankarin, joka oli kaatunut oikeassa soturin ammatissa — eikä kostamatta kaatunut. Hän pelkäsi vähemmin poikansa hengen kuin hänen kunniansa puolesta. Poikansa tähden hän kammosi alistumista muukalaisten valtaan ja sitä sielun kuolonunta, jota tuottaa orjuus — ja tällaisena hän piti vierasta palvelusta.

Elspat-paralle pysyi sinetittynä kirjana ja ummistettuna lähteenä se siveellinen periaate, joka luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti johtuu ihmisten mieleen, kun nämä ovat saaneet kasvatuksensa lakien vakiintuneen hallinnan alaisina, jotka suojelevat heikkojen omaisuutta väkevien tunkeutumiselta.

Hänet oli opetettu ajattelemaan niin sanottuja saksilaisia roduksi, joita vastaan geeliläiset olivat ainiaan sotajalalla, ja hän piti jokaista heikäläistä asutusta laillisena hyökkäyksen ja riistämisen määränä, mikäli tämä oli ylämaalaisen retkeilyn ulottuvissa.

Hänen tunteitaan ei ollut tässä kohden lujittanut ja vahvistanut ainoastaan miehensä kuoleman kostamisen halu, vaan myöskin se yleinen katkeruus, jota oli täydellä syyllä herättänyt Skotlannin koko tunturiseudulla voittajien raakamainen ja verenhimoinen käytös Cullodenin taistelun[11] jälkeen. Piti hän kunniakkaasti rosvottavina muita ylämaalaisiakin heimoja, milloin kävi laatuun, — vanhojen vihollisuuksien ja leppymättömien sukukiistain johdosta.

Yksinäisellä naisella, jonka aatokset yhä pysyivät hänen varhaisemmissa vuosissaan, ei ollut ymmärtäväisyyttä, joka olisi punninnut, kuinka heikkoja keinoja ajat myönsivät Englannin ja Skotlannin yhdistyneen hallituksen ponnistusten vastustamiseen, joskaan se hallitus hajallisempana ja käskyvaltansa ollessa vähemmin vakiintunut ei ollut kyennyt ehkäisemään MacTavish Mhorin kaltaisten laittomien sissien hävityksiä. Hän kuvitteli, että hänen poikansa tarvitsi vain julistautua isänsä seuraajaksi seikkailuissa ja urheassa yritteliäisyydessä ja että joukko yhtä uljaita miehiä kuin oli ollut hänen isänsä lippua seuraamassa keräytyisi sitä kannattamaan, kun se uudestaan nostettaisiin liehumaan. Hänelle oli Hamish kotka, jonka oli vain liideltävä ylös ja otettava synnynnäinen sijansa yläilmoissa, hänen kykenemättänsä käsittämään, kuinka monet silmäparit lisää olisivat tarkanneet sen lentoa, kuinka monikertaisesti karttunut määrä luoteja olisi tähdätty siihen.

Elspat oli sanalla sanoen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat yhteiskunnan nykyoloista samoin tuntein kuin ovat kokeneet menneitä aikoja. Hän oli ollut puutteenalainen, hyljitty, sorrettu siitä saakka kun hänen miehensä ei enää ollut peljätty ja voimallinen, ja hän arveli nousuaikansa palaavan pojan päätettyä esittää isänsä osaa.

Jos hän salli katseensa vilkaista pitemmälle tulevaisuuteen, niin hän vain päätteli varmastikin makaavansa kauvan kylmänä haudassaan, heimonsa itkuvirren kaiuttua asianmukaisesti hänen muistokseen, ennen kuin hänen vaaleatukkainen Hamishinsa saattoi hänen laskelmiensa mukaan kuolla käsi punaisen lyömämiekan kopsakahvassa. Isän tukka oli harmaa, ennen kuin hän satojen vaarojen jälkeen oli kaatunut ase kädessä. Ja parempi oli — ajatteli Elspat ylpeästi — että hän oli nähnyt miehensä kuolevan sillä tavoin, parempi kuin olisi ollut katsella hänen erkanemistaan elämästä savuisessa hökkelissä, laholla olkivuoteella, niinkuin raihnaantunut koira taikka taudin menehdyttämä mulli.

Mutta hänen nuoren, urhean Hamishinsa hetki oli vielä kaukana. Hänen täytyi menestyä — voittaa isänsä tavoin. Ja hänen vihdoin kaatuessaan — sillä Elspat ei odottanut hänelle mitään veretöntä kuolemaa — olisi äiti jo ammoin maannut turpeen alla, joutumatta näkemään hänen kuolinkamppailuaan tai murehtimaan hänen hautakummullaan.

Sellaisten hurjien aatosten pyöriessä hänen aivoissaan Elspatin mieli elpyi tavalliselle tasolleen tai oikeastaan näköjään ylemmällekin. Raamatun ytimekkäällä kielellä puhuen hän nousi, peseytyi ja vaihtoi vaatetuksensa, söi leipää ja tuli virvoitetuksi.

Hän ikävöitsi kiihkeästi poikansa paluuta, mutta kaipuuta ei nyt tuskastuttanut epäilyksen ja pelkäilyn karvaus. Hän sanoi itselleen, että oli tehtävä paljon ennen kuin Hamish kykeni näinä aikoina kohoamaan eteväksi ja peljätyksi johtajaksi. Kuitenkin hän melkein odotti näkevänsä nuoren miehen palaavan uskaliaan joukkueen etunenässä, raikuvin säkkipillein ja liehuvin lipuin, uhkeat tartanit vapaasti hulmuamassa niiden lakien uhalla, jotka olivat ankarilla rangaistuksilla kieltäneet käyttämästä kansallista vaatetusta tai muita ylämaalaisen ritaruuden tamineita. Kaikkea tätä varten tyytyi hänen kiihkeä mielikuvituksensa suomaan ainoastaan muutamien päivien ajan.

Tämän käsityksen juurruttua hänen mieleensä kohdistuivat hänen kaikki ajatuksensa siihen, että kumppaneitansa johtava Hamish oli otettava vastaan samalla tavalla kuin hänellä oli ollut tapana koristaa mökkinsä hänen isänsä paluuksi.

Runsaita ruokavaroja hän ei kyennyt hankkimaan, eikä hän sitä pitänyt tärkeänäkään. Menestystä saaneet cateranit tuovat mukanaan karjaa ja lammaslaumoja. Mutta mökin sisäpuoli järjestettiin heidän vastaanotokseen — whiskyä poltettiin eli tislattiin suurempi määrä kuin olisi voinut luulla yksinäisen naisen saavan valmistetuksikaan.

Mökki siistittiin sellaiseen kuntoon, että se jossain määrin soveltui riemupäivän tunnelmaan. Se lakaistiin ja koristeltiin monenlaisilla lehvillä niinkuin juutalaisnaisen maja tabernakeli-juhlaksi. Hänen pikku laumansa maitotuotanto valmistettiin niin monin tavoin kuin hänen taitonsa salli pojan ja niiden puoluelaisten kestitykseksi, joita hän odotti vieraikseen samalla kertaa.

Mutta pääkoristuksena, jota hän haki uutterimmin, oli tulipunainen hilla, jota kasvoi ainoastaan korkeilla tuntureilla ja niukasti sielläkin. Hänen miehensä — tai kenties joku tämän esi-isistä — oli sen valinnut sukunsa tunnukseksi, koska se tuntui harvinaisuudellaan ilmaisevan hänen heimonsa pienuutta ja kasvupaikoillaan osottavan heidän pyrkimystensä korkealentoisuutta. Näissä yksinkertaisissa tervehdysvalmistuksissa puuhatessaan oli Elspat rauhattoman onnekkuuden vallassa. Hänen ainoana huolenaan oli ehtiä valmiiksi ennen vieraitten tuloa, jotta he eivät tapaisi häntä varustautumattomana.

Mutta hänen suoriuduttuaan kaikista oloissaan mahdollisista varustuksista ei hänellä taaskaan ollut muuta toimiteltavaa kuin vuohiensa vähäpätöinen hoitaminen. Välipäikseen hän saattoi sitte vain tarkastella pikku valmistuksiaan, uudistaa sellaisia, jotka olivat tilapäistä laatua, ja istuskella mökin ovella tähystelemässä tielle, tämän noustessa toisella puolen Awen äyräiltä ja toisella kiertäessä vuoren ylänteitä, mikäli sotilasinsinöörin suunnitelma mukautui sovittautumaan maiseman kumpuisuuteen.

Menneisyyden muistojen mukaan haaveillen tulevaisuutta muodosteli hänen mielikuvituksensa aamu-usvasta tai iltahattarasta lähestyviä rivakoita urhoja, joilla siihen aikaan oli nimenä sidier dhu — tummat soturit — koska heidän kansallinen tartaninsa erotti heidät brittiläisen armeijan tulipunaisista riveistä. Tässä ajanvietossa hän kulutti monta tuntia joka aamu ja ilta.

Mutta turhaan tarkastelivat Elspatin silmät etäistä polkua varhaisimmassa aamusarastuksessa ja hämyn viimeisessä häiveessä.

Mikään kohoava tomupilvi ei herättänyt nuokkuvien töyhtöjen tai välkkyvien aseiden odotusta. Yksinäinen matkalainen vain tuolloin tällöin tallusti haluttomasti tietä pitkin ruskeassa alamaalaisessa pitkässä takissaan, tartan värjättynä mustaksi tai punaiseksi, jolla tavoin noudatettiin tai kierrettiin lakia, kun sitä vaatekappaletta ei saanut käyttää monivärisenä. Hänen kumarainen vartalonsa ja alakuloinen katsantonsa ilmaisi geeliläisen hengen murtumista niiden ankarien, vaikka kenties välttämättömien lakien painamana, jotka kielsivät hänen synnynnäiseksi oikeudekseen katsomansa puvun ja asevarustuksen käytännön.

Ei tuntenut Elspat tällaisilla masentuneilla vaeltajilla poikansa kepeätä ja vapaata astuntaa, tämän nyt hänen arvelunsa mukaan irtauduttua kaikista saksilaisen ikeen merkeistä. Iltana toisensa jälkeen hän pimeän tullen poistui avoimelta oveltaan ja heittäytyi levottomalle makuulavalleen, ei nukkuakseen, vaan vartioidakseen.

Urheat ja pelottavat, hän sanoi itsekseen, kävelevät öisin — heidän askeleensa kuuluvat pimeässä, kun kaikki muu vaikenee paitsi tuuli ja koski. Arka hirvi ilmestyy esiin ainoastaan auringon kullatessa vuoren huippuja, mutta rohkea susi kulkee kuutamon hopeisessa loimussa.

Hän järkeili turhaan. Pojan odotettu kutsu ei huhunnut häntä vuoteeltaan, jolla hän makasi uneksien urhon tulosta. Hamishia ei kuulunut.

IV.

Suuri pettymys.

Vitkastuva toivo — sanoo kuninkaallinen viisas — tekee sydämen sairaaksi. Niin luja kuin Elspatin ruumiinrakenne olikin, alkoi hän jo huomata sen riutuvan siinä rasituksessa, jota hänelle tuotti tuskitteleva ja ylenpalttinen hellyytensä.

Mutta eräänä aamuna varhain elvytti etäisen matkamiehen ilmestyminen yksinäiselle vuoristotielle ne toiveet, jotka olivat alkaneet hiipua ankeaksi epätoivoksi.

Muukalaisessa ei näkynyt jälkeäkään saksilaisesta ikeestä. Kaukaa havaitsi Elspat vyötetyn viitan valuvan soreina laskoksina hartioilta ja töyhdön, joka lakkiin pistettynä ilmaisi arvoasemaa ja suurta sukua. Tulija kantoi pyssyä olallaan, lyömämiekka heilui hänen kupeellaan, tavanmukaisina lisinään väkipuukko, pistooli ja sporran mollach, pukinnahkainen massi, jota ylämaalaiset pitävät vyössänsä.

Ennen kuin Elspatin katse oli kaikkia näitä yksityiskohtia tarkannutkaan joudutti vaeltaja joustavia askeliaan ja heilutti käsivarttaan tuntemuksen merkiksi. Lyhyen tovin kuluttua syleili äiti poikaansa, joka oli pukeutunut esi-isiensä asuun ja näytti hänen silmissään komeimmalta kymmenentuhannen seassa.

Ensimäistä hellyyden purkausta olisi mahdoton kuvata. Siunaukset sekaantuivat armastelevimpiin sanoihin, mitä voimakas kieli varasi Elspatin riemastuksen hurjan hurmion katkonaiseen tulkintaan. Hänen pöydälleen ilmestyi pikaisesti kaikkea, mitä hänellä oli tarjottavaa, ja nuoren soturin nauttiessa virkistyksiä katseli äiti häntä tuntein, jotka paljossa poiketenkin sentään suuresti muistuttivat aikaa, jolloin hän oli nähnyt Hamishin saavan ensimäisen ravintonsa rinnoillaan.

Ilon ailahdusten tyynnyttyä kävi Elspat jännittyneeksi tietämään poikansa seikkailut heidän eroamisensa jälkeen eikä voinut olla moittimatta hänen uhkarohkeuttaan, joka oli saanut hänet samoamaan vuoristossa asultaan ylämaalaisena ilmi päivällä, kun siitä oli säädetty kova rangaistus ja maassa runsaasti liikkui punatakkeja.

"Älä ole minun tähteni peloissasi, äiti", sanoi Hamish, ja hänen sävynsä oli tarkotettu huojentamaan toisen huolta, vaikka siinä ilmeni hämiäkin. "Minä voin pitää ylläni tartania Augustus-linnotuksen edustalla, jos haluan."

"Voi, älä ole liian uskalias, Hamish kulta, vaikka se vika parhaiten soveltuukin taattosi pojalle — älä toki ole liian uskalias! Ei taistella nykyään niinkuin entiseen aikaan, rehellisin asein ja tasaväkisesti, vaan käytetään lukumäärän ja aseiden ylivoimaa, niin että pojan laukaus kaataa yhtä hyvin väkevän kuin heikon. Äläkä ajattele minua arvottomaksi esiintymään isäsi leskenä ja sinun äitinäsi, jos puhunkin näin, sillä Jumala tietää, että mies miestä vastaan uskaltaisin asettaa sinut kiistasille Breadalbanen ja Lorninkin parhaimpien kanssa."

"Vakuutan sinulle, äiti hyvä", vastasi Hamish, "etten ole missään vaarassa. Mutta oletko nähnyt MacPhadraickia, äiti, ja mitä on hän sanonut sinulle puolestani?"

"Rahaa hän jätti minulle kyllälti, Hamish, mutta hänen parhaana lohdutuksenaan oli, että sinä jaksoit hyvin ja aioit tulla piakkoin tapaamaan minua. Mutta varo MacPhadraickia, poikani, sillä sanoessaan itseään isäsi ystäväksi piti hän huonointakin karjansa nupoa enemmän arvoisena kuin MacTavish Mhorin sydänverta. Käytä siis hänen palveluksiaan ja maksa niistä — sillä siten pitää meidän menetellä arvottomien suhteen, mutta noudata neuvoani: älä luota häneen."

Hamish ei kyennyt pidättämään huokausta, joka tuntui Elspatista ilmaisevan, että varotus tuli liian myöhään.

"Mitä olet hänen kanssaan asioinut?" jatkoi hän kiihkeänä ja hädissään. "Minä sain häneltä rahaa, ja hän ei anna sitä vastikkeetta — hän ei ole niitä, jotka vaihtavat viljaa akanoihin. Voi, jos kadut kauppojasi ja jos sinun sopii ne purkaa häpeättä, niin vie takaisin hänen hopeansa äläkä usko hänen kauniita sanojaan."

"Ei käy päinsä, äiti", vastasi Hamish. "Enkä minä sopimustani surekaan; pahottelen vain, että se pakottaa minut piammiten lähtemään taas luotasi."

"Lähtemään luotani! mitenkä lähtemään luotani? Sinua hupsua, etkö luule minun tietävän, mikä on urhean miehen vaimon tai äidin velvollisuutena? Sinä olet vasta poika, mutta vielä kun isäsi oli jo kaksikymmentä vuotta ollut maan pelotuksena, ei hän halveksunut minun seuraani ja apuani, vaan sanoi usein, että tukeni vastasi kahta vantteraa renkiä."

"En siltä kannalta tarkottanut, äiti; mutta koska minun täytyy lähteä maakunnasta. —"

"Lähteä maakunnastako!" keskeytti äiti. "Ja olenko minä kuin pensas, joka on juurtunut kasvupaikkaansa ja kuoleutuu, jos se viedään muuanne? Olen minä hengittänyt muitakin tuulia kuin näitä Ben Cruachanin — olen saattanut isääsi Rossin saloille ja Y Mac Y Mhorin pahakulkuiseen erämaahan. Joutavia, Hamish — niin vanhat kuin raajani ovatkin, kyllä ne kantavat minut yhtä pitkälle kuin sinun nuoret jalkasi jaksavat näyttää tietä."

"Voi, äiti", sopersi nuori mies, "mutta matkustaa meren yli —."

"Merenkö! Miksi minä merta pelkäisin? Enkö ole kuuna päivänä istunut venheessä — kertaakaan nähnyt Mull-salmea, Treshornishin saaria ja Harrisin riuttoja?"

"Äiti kulta, minä joudun kauvas, kauvas noista kaikista. Olen pestautunut erääseen uuteen rykmenttiin, ja me lähdemme ranskalaisia vastaan Amerikaan!"

"Pestautunut!" äännähti hämmästynyt äiti. "Vastoin minun tahtoani, ilman minun suostumustani — sinä et voisi — sinä et hentoisi" — hän nousi seisaalle ja suoristausi käskevästi: — "Hamish, sinä et uskaltaisi!"

"Epätoivo uskaltaa kaikkea, äiti", vastasi Hamish surumielisen lujasti. "Mitä tekisin täällä, missä tuskin saan irti leipää itselleni ja sinulle, ja ajat yhä huononevat? Jos vain istahtaisit kuuntelemaan, niin saisin sinulle selväksi, että olen toiminut parhaaksemme."

Katkerasti hymyillen istuutui Elspat, ja sama ankara, ivallinen ilme pysyi hänen kasvonpiirteillään, kun hän tiukkaan puristunein huulin kuunteli pojan puhdistautumista.

Hamish jatkoi, hämmentymättä hänen odotettavasta pahastuksestaan:

"Kun läksin täältä, äitiseni, menin suoraa päätä MacPhadraickin taloon, sillä vaikka tiesin hänet ovelaksi ja maailmalliseksi, saksilaisten[12] tapaan, on hän kuitenkin järkimies, ja minä arvelin saavani häneltä ohjausta, koska se ei maksaisi hänelle mitään, kuinka voisin parantaa toimeentuloamme."

"Toimeentuloamme!" huudahti Elspat, menettäen siitä sanasta kärsivällisyytensä. "Ja sinä menit kehnon moukan luo, jolla ei ole parempaa sielua kuin lehmipaimenella, kysymään neuvoa menettelystäsi? Isäsi ei luottanut muuhun kuin urheuteensa ja miekkaansa."

"Äiti hyvä", vastasi Hamish, "miten saisin sinut käsittämään, että sinä elät tässä isiemme maassa niinkuin olisivat isämmekin vielä elossa? Sinä ikäänkuin kävelet unissasi, ympärilläsi ammoin vainajiksi joutuneiden haamuja. Kun isäni eli ja taisteli, pitivät suuret voimakasta miestä arvossa ja rikkaat pelkäsivät häntä. Hän sai suojelusta MacAllan Mhorilta ja Caberfaelta sekä avustusta halvemmilta miehiltä. Tuo on lopussa, ja hänen poikansa hankkisi vain häpeällisen ja sääliä herättämättömän kuoleman niillä teoilla, jotka tuottivat taatolle kunniaa ja valtaa tartanin käyttäjien joukossa. Maa on voitettu — sen johtotähdet ovat sammuneet — Glengary, Lochiel, Perth, loordi Lewis, kaikki korkeat päälliköt ovat manalla tai maanpaossa. Saatamme murehtia sitä, muttemme mahda sille mitään. Lakki, miekka ja massi — - valta, voima ja varallisuus menetettiin Drummossien nummella."

"Se on lorua!" kivahti Elspat. "Sinä ja muut sellaiset raukat masennutte oman heikon sydämenne sortamina, vaan ette vihollisen voiman nujertamina. Sinä olet kuin pelokas vesilintu, josta vähäisinkin pilvenhattara taivaalla näyttää kotkan varjolta."

"Äiti", sanoi Hamish ylpeästi, "älä moiti minua heikosta sydämestä. Menen sinne, missä tarvitaan miehiä, joilla on voimakkaat käsivarret ja rohkea mieli. Erämaasta lähden, päästäkseni keräämään mainetta."

"Ja äitisi jätät menehtymään puutteeseen, vanhuuteen ja yksinäisyyteen", muistutti Elspat, yrittäen perätysten jokaista keinoa, järkyttääkseen päätöstä, jonka hän alkoi havaita olevan syvemmälle juurtunut kuin hän oli ensimältä luullut.

"Enpä niinkään", vastasi toinen. "Jätän sinut mukavuuteen ja varmuuteen, jollaista et ole vielä koskaan kokenut. Barcaldinen pojasta on tullut päällikkö, ja hänen väkeensä olen pestautunut. MacPhadraick toimii hänen puolestaan, hankkii miehiä ja saa siitä hyvityksensä."

"Se on tarinassa tosi sana, vaikka kaikki muu olisikin väärää kuin paholaisen juoni", virkkoi vanha vaimo katkerasti.

"Mutta hyvää koituu siitä meillekin", jatkoi Hamish, "sillä Barcaldine luovuttaa sinulle lampurimajan omistamastaan Letterfindreightin metsästä. Yhteislaitumelta saavat vuohesi rehunsa, ja lehmääkin sopii sinun pitää. Oma palkkani, äitiseni, — vaikka minä olen kaukana, — riittää yltäkyllin sinulle jauhoihin ja kaikkiin muihin tarpeisiisi. Älä pelkää minun puolestani. Menen yksityisenä urhona, mutta jos sitkeä taisteleminen ja säännöllinen palvelus voivat sen ansaita, niin palaan upseerina, jolla on palkkaa puoli taaleria päivässä."

"Lapsi-parka!" vastasi Elspat, ja hänen äänensä ilmaisi sekä surkuttelua että halveksimista; "ja sinä luotat MacPhadraickiin?"

"Minun sietää, äiti", sanoi Hamish, jonka otsalle ja poskille sävähti suvun tumma puna, "sillä MacPhadraick tuntee, mitä verta virtaa suonissani, ja tajuaa, että jos hän rettelöitsisi sinun suhteesi, saisi hän lukea päivät Hamishin paluuseen asti Breadalbaneen ja lisätä elämänsä päiviin vielä kolme. Minä surmaisin hänet oman lietensä ääressä, jos hän söisi minulle antamansa sanan — sen tekisin kautta meidän molempien Luojan!"

Nuoren soturin katse ja ryhti pitivät Elspatia tovin pelossa; hän ei ollut tottunut näkemään poikansa ilmaisevan syvällistä kiivautta, joka voimakkaasti muistutti hänen isästään. Mutta kuitenkin antausi äiti jälleen moitiskeluunsa, pysyen äskeisessä ärsyttävässä sävyssään.