"Poika-raiska!" hän päivitteli; "ja sinä luulet puolen maailman takaa uhkaustesi kuuluvan tai muistuvan! Mutta mene — mene — ojenna niskasi hannoverilaisen ikeen alle, jota vastaan jokainen oikea geeliläinen taisteli kuolemaan asti. Mene, hylkää kuninkaallinen Stuart, jonka puolesta isäsi ja hänen isänsä ja äitisi isät ovat punanneet monia kenttiä hurmeellaan. Mene, ota hoivasi Dermidin heimosta, jonka lapset murhasivat — niin", hän lisäsi kirkaisten, "murhasivat äitisi isät heidän rauhallisissa asunnoissaan Glencoessa! Niin", huudahti hän yhä hurjemmin ja kimakammin, "minä olin silloin syntymätön, mutta äitini on kertonut minulle — ja minä kuuntelin äitini ääntä — hyvin muistan hänen sanansa! Ne tulivat rauhan miehinä, ne otettiin vastaan ystävyydessä, ja tulella ja veren vuodatuksella tuhottiin viaton heimo!"[13]
"Äiti", vastasi Hamish murheellisesti, mutta lujasti, "kaikkea tuota olen harkinnut. Barcaldinen uljasta kättä ei tahraa pisarakaan Glencoen verta; kirous kohtaa Glenlyonin onnetonta sukua, ja sitä onkin Jumala rangaissut."
"Jo sinä puhut kuin saksilainen pappi", ivasi äiti. "Eikö olekin parempi jäädäksesi ja pyytääksesi MacAllan Mhorilta kirkkoa, jotta saarnaat anteeksiantamusta Dermidin heimolle?"
"Eilispäivä oli eilinen", vastasi Hamish, "ja tänään on päivä toinen. Kun heimot on rusennettu ja survottu yhteen, on oikeaa ja viisasta, että niiden vihat ja kiistat eivät säily pitempään kuin niiden itsenäisyys ja valta. Ken ei kykene miehen tavoin toimeenpanemaan kostoa, hän ei saisi raukan lailla hautoa hyödytöntä vihamielisyyttä. Äitiseni, nuori Barcaldine on rehellinen ja urhoollinen. Tiedän MacPhadraickin neuvoneen häntä olemaan sallimatta minun hyvästellä sinua, jottet sinä käännyttäisi minua tolaltani. Mutta hän sanoi: 'Hamish MacTavish on urhon poika, ja hän ei riko lupaustaan.' Äiti hyvä, Barcaldine johtaa sataa geeliläisten uljainta poikaa heidän kansallisessa asussaan ja heidän isiensä aseissa — sama sykkii sydän kaikilla — saman asian hyväksi omistaa kukin kuntonsa. Olen vannonut lähteväni hänen kanssaan. Hän on luottanut minuun, ja minä tahdon luottaa häneen."
Kuullessaan tämän niin lujasti ja päättävästi lausutun vastauksen jäi Elspat tyrmistyksiin ja epätoivoon. Todisteet, joita hän oli pitänyt vastustamattoman pätevinä, olivat tuntuneet yhtä vähän kuin aalto kallioon. Pitkällisen vaitiolon jälkeen hän täytti poikansa pikarin ja ojensi sen hänelle alakuloisen kunnioittavana ja nöyränä sävyltään.
"Juo", hän sanoi, "isäsi kurkihirren muistoksi, ennen kuin jätät sen ainiaaksi. Ja sano minulle, — koska isäsi poika on kytketty uuden kuninkaan ja uuden päällikön kahleisiin, miesten, joita sinun isäsi pitivät pelkkinä verivihollisinaan, — sano minulle, kuinka moneksi päivää minun sallii sinua katsella niiden tahto, jotka olet ottanut isänniksesi? Montako siis on minulla vielä elämän päivää — sillä lähdettyäsi ei minulle jää maailmaan mitään elämisen arvoista?"
"Kuusi vuorokautta saan viipyä luonasi, äiti", vastasi Hamish MacTavish, "ja jos tulet liikkeelle minun kanssani viidentenä päivänä, niin vien sinut turvallisesti uuteen asuntoosi. Mutta jos jäät tänne, niin lähden seitsemäntenä aamun koittaessa — se on viimeinen hetki, jolloin minun täytyy lähteä taivaltamaan, Dunbartonia kohti, sillä jollen kahdeksantena päivänä ole paikalla, joudun karkurin rangaistuksen alaiseksi ja tahraan kunniani soturina ja urhona."
"Isäsi jalka", sanoi Elspat, "oli vapaa kuin nummen tuuli. Olisi ollut yhtä turha kysyä häneltä lähtönsä määrää kuin tiedustaa tuolta pilvien ajelijalta, minkätähden se puhaltaa. Sanohan minulle, minkä rangaistuksen uhalla sinun täytyy — koska kerran olet käsketty ja halukas lähtemään — palata orjuuteesi?"
"Orjuudeksi älä sitä sano, äiti; se on kunniallisen soturin palvelusta — ainoa ura, joka on nyt avoinna MacTavish Mhorin pojalle."
"Sano kuitenkin, mikä on uhkana, jollet palajaisi?" tivasi Elspat.
"Sotilaallinen karkurin rangaistus", vastasi Hamish; mutta hänen äitinsä huomasi nuoren soturin vääntelehtivän sisäisten tunteiden vallassa ja päätti niitä seuloa sisintä myöten.
"Ja se on tottelemattoman koiran kuritus, eikö niin?" sanoi hän teennäisen tyynenä, mutta silmien välähdys puhui toista.
"Älä kysy minulta enempää, äiti", pyysi Hamish. "Se rangaistus ei ole mitään sille, joka ei sitä joudu koskaan ansaitsemaan."
"Minulle se on jotakin", väitti Elspat, "koska tiedän paremmin kuin sinä, että missä on valta koveta, siinä on usein tahtoa siihen ilman aihetta. Tahtoisin rukoilla puolestasi, Hamish, ja minun on tiedettävä, miltä vaurioilta minun pitäisi anoa suojelusta nuoruudellesi ja yksinkertaisuudellesi Häneltä, joka ei jätä ketään turvattomaksi."
"Äiti", haastoi Hamish, "vähätpä on väliä sillä, mitä rikollinen voi joutua kokemaan, jos mies on päättänyt pysyä velvollisuuden polulla. Ylämaalaisilla päälliköillämmekin oli tapana rangaista vasallejaan, ja kuulemani mukaan ankarasti. Muistaakseni juuri Lachlan Maclanilta, jota paljon mainitaan, lyötiin hänen päällikkönsä käskystä pää poikki, kun Lachlan ampui uroshirveä hänen edellään?"
"Niin kyllä", myönsi Elspat, "ja oikein olikin, koska hän häpäisi väen isää ihan koollaolevan heimon nähden. Mutta päälliköt olivat ylväitä vihassaan — he rankaisivat terävällä säilällä eivätkä patukalla. Heidän tuomionsa vuodattivat verta, mutta ne eivät tuottaneet häpeätä. Voitko sanoa samaa niistä laeista, joiden ikeeseen olet alistanut vapaasyntyisen kaulasi?"
"En voi, äiti, en kylläkään", vastasi Hamish murheellisesti. "Näin niiden rankaisevan erästä saksilaista, joka heidän puheentapansa mukaan oli karannut lippunsa alta. Hänet suomittiin — sen tunnustan — suomittiin kuin hurtta, joka on loukannut käskeväistä herraansa. Minua tympäisi se näky — myönnän sen. Mutta koirien rangaistus on varattu ainoastaan koiria kehnommille, jotka eivät osaa pysyä uskollisina."
"Tähän häpeään olet kuitenkin alistanut itsesi, Hamish", huomautti Elspat, "jos annat tai upseerisi ottavat aihetta loukkaannukseen sinua vastaan. — En puhu sinulle enempää aikeistasi. Jos kuudes päivä tämän aamun auringosta lukien olisi minun kuolinpäiväni ja sinun pitäisi jäädä ummistamaan silmäni, niin sinulla olisi vaarana tulla sidotuksi kuin koira patsaaseen — niin, jollei sinulla olisi sydämen uljautta jättääksesi minut kuolemaan yksinäni ja autiolle pankolleni, — taattosi tulen ja hyljätyn emosi elämän viimeisen kipinän sammumaan yhtähaavaa!"
Hamish mitteli permantoa kärsimättömin ja vihaisin askelin.
"Äiti", virkkoi hän viimein, "älä vaivaa mieltäsi tuommoisilla seikoilla. Minä en voi joutua sellaiselle häpeälle alttiiksi, sillä minä en sitä ikinä ansaitse; ja jos minua sillä uhattaisiin, tietäisin kuolla ennen kuin se tahra minut leimaisi."
"Siinä puhui sydämeni puolison poika!" vastasi Elspat.
Hän muutti puheenainetta ja näytti surumielisen myöntyväisenä kuuntelevan, kun poika muistutti hänelle, kuinka lyhyt aika heille oli suotu seurusteluunsa ja pyyteli, että se vietettäisiin ilman hyödyttömiä ja ikäviä muisteloja olosuhteista, joissa heidän oli piakkoin erottava.
Elspat oli nyt vakuutettu siitä, että hänen poikansa oli muutamien muiden ominaisuuksien ohella perinyt isänsä korskean miehekkyyden, joka saattoi mahdottomaksi käännyttää häntä kerran harkitusti tekemästänsä päätöksestä. Hän oli senvuoksi ulkonaisesti alistuvinaan heidän välttämättömään eroonsa, ja jos hän tuolloin tällöin puhkesi valituksiin ja nurinaan, oli syynä se, että hän joko ei kyennyt tyyten taltuttamaan luontaista kiivauttansa taikka älysi noudattaa varovaisuutta juuri täten, koska täydellinen ja ehdoton taipuminen olisi saattanut pojasta näyttää väkinäiseltä ja epäiltävältä sekä saada hänet varomaan ja tekemään tyhjiksi keinot, joilla Elspat vielä toivoi estävänsä Hamishin lähtemästä luotansa.
Hänen kiihkeä, vaikka itsekäs kiintymyksensä ainokaiseensa, kykenemättömänä tuntemaan vaikutusta hellyytensä onnettoman esineen todellisten etujen ajattelemisesta, muistutti eläinten vaistomaista rakkautta jälkeläisiinsä; ja tunkeutumatta paljoakaan pitemmälle tulevaisuuteen kuin luontokappale hän vain tunsi, että Hamishista erkaneminen oli kuolemaa.
V.
Turmiollinen juoni.
Heille suotuna lyhyenä väliaikana Elspat käytti kaikki hellyyden keksimät taidot tehdäkseen Hamishille mieluisaksi sen loman, jonka he näköjään saivat viettää yhdessä.
Hänen muistinsa ulottui kauvas menneisiin päiviin, ja hänen suupuheina periytynyttä historiallista kertomusvarastoaan, jollainen on kaikkina aikoina ylämaalaisen lepohetkien päähuviketta, lisäsi harvinainen perehtyminen muinaisten runolaulajien sepityksiin sekä parhaitten seannachiein ja tarinoitsijain muistotietoihin. Hänen puuhakas huolenpitonsa pojan mukavuudesta oli niin levähtämätöntä, että se melkein tuotti tälle tuskaa, ja Hamish yritti rauhallisesti estää häntä näkemästä niin suurta omakohtaista vaivaa kukkivien kanervain poiminnassa hänen vuoteekseen tai ateriain laittamisessa hänelle.
"Annahan minun, Hamish", vastaili hän tällöin. "Sinä noudatat omaa tahtoasi, kun eriät äidistäsi — anna äitisi omin päin tehdä mitä pitää mieluisena sinun vielä viipyessäsi."
Hän näytti siinä määrin suopuneen siihen järjestelyyn, jonka Hamish oli saanut toimeen hänen hyväkseen, että salli tämän puhella hänen siirtymisestään Ripsaan Colinin tiluksille — se oli Barcaldine-heimon päämiehen pojan tutunomaisena nimityksenä, miehen, jonka maalta hänelle oli turvapaikka varattu.
Mutta toden teolla ei mikään ollut etäämpänä Elspatin ajatuksista. Hamishin sanoista heidän ensimäisessä kiivaassa väittelyssään oli hän saanut selville, että jos nuori soturi ei palajaisi lomansa päättyessä, uhkasi häntä ruumiillinen kuritus. Elspat tajusi hyvin, että jos Hamish joutuisi sellaisen häpeän vaaraan, ei hän milloinkaan antautuisi sille alttiiksi menemällä takaisin rykmenttiin, missä se saatettiin hänelle tuomita.
Ottiko leski lukuun mitään muita todennäköisiä seuraamuksia onnettomasta suunnitelmastaan, sitä ei voi tietää. Mutta MacTavish Mhorin kaikkien vaarojen ja vaellusten kumppani oli tutustunut satoihin vastarinnan tai paon muotoihin, joilla yksi urhea mies saattoi kallioiden, järvien ja vuorten, vaarallisten solien ja sankkain metsäin maassa tehdä tyhjäksi suhdattoman ylivoiman ahdistelun. Tulevaisuuden suhteen hän ei senvuoksi peljännyt mitään, hänen ainoana kaikkivoipana päämääränään oli poikansa estäminen pitämästä päällikölleen antamaansa sanaa.
Tässä salaisessa tarkotuksessa hän väitteli Hamishin usein uudistamaa ehdotusta, että he lähtisivät yhdessä ottamaan haltuunsa hänen uuden asuntonsa, ja hän vastusti sitä näköjään niin luonteenomaisilla perusteilla, että hänen poikansa ei huolestunut eikä pahastunut.
"Älä pyydä minua saman lyhyen viikon kuluessa jättämään hyvästi ainoalle pojalleni ja ahorinteelle, jolla olen niin kauvan asunut", hän sanoi, "Kun silmäni ovat sumentuneet itkusta sinun tähtesi, anna niiden vielä ainakin tuokion aikaa katsella Loch Awea ja Ben Cruachania."
Hamish taipui sitäkin mieluummin äitinsä mielialaan tässä kohden, kun parille muullekin henkilölle, jotka asuivat viereisellä aukiolla ja olivat niinikään antaneet poikansa Barcaldinen väkeen, oli toimeentulo varattava päällikön maalta. Sovittiin senvuoksi, että Elspat matkustaisi naapuriensa kanssa, näiden siirtyessä uuteen asuntoonsa.
Siten uskoi Hamish sekä tyydyttäneensä äidin oikun että taanneensa hänelle turvan ja huolettomuuden. Mutta tämä hautoi mielessään ihan toisenlaisia ajatuksia ja hankkeita.
Hamishin vapauden raja läheni nopeasti, ja useaankin kertaan hän jo esitti lähtöänsä sellaiseksi ajaksi, että hän arveluitta ehtisi helposti ja varhain Dunbartoniin, kaupunkiin, jossa hänen rykmenttinsä päämaja sijaitsi. Mutta äidin pyytelyt ja hänen oma luonnollinen halunsa viivyskellä lapsuudesta asti rakkaaksi käyneellä seudulla sekä ennen kaikkea luja luottamuksensa joutuisuuteensa ja rivakkuuteensa saivat hänet kuitenkin lykkäämään lähtönsä kuudenteen päivään, kaikkein viimeiseen, joka hänen oli mahdollinen viettää äidin seurassa, jos tosiaan aikoi noudattaa lomallepäästönsä ehtoja.
Aiotun lähtönsä aattona Hamish käveli alas jokivarteen ongenvapoineen, viimeistä kertaa harjottaakseen Awessa urheilua, jossa hän oli varsin etevä, ja samalla saadakseen ainekset hiukan parempaan aterioimiseen äitinsä kanssa kuin heidän tavallisena ravintonaan oli. Hänellä oli menestystä kuten yleensä; pian sai hän pyydetyksi komean lohen.
Kotimatkalla sattui hänelle tapaus, jota hän jälkeenpäin kertoi ennusmerkkinä, vaikka luultavasti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa, jota elvytti tunturilaisten yleinen ihmeusko, liioitteli taikauskoiseen merkitykseen jonkun varsin tavallisen sattuman.
Kotipolkua noustessaan hän kummakseen huomasi henkilön, joka oli puettu ja aseistettu vanhaan ylämaalaiseen kuosiin kuten hänkin. Hänen ensimäisenä aatoksenaan oli, että matkalainen kuului hänen omaan osastoonsa, joka hallituksen pestauttamana ja kuninkaallisella valtuutuksella aseitaan kantaen ei ollut vastuunalainen ylämaalaisen asun tai vaateparren käyttöä koskevan kiellon laiminlyömisestä. Mutta kun hän joudutti askeliaan, saavuttaakseen oletetun kumppaninsa, jota aikoi pyytää mukaansa seuraavan päivän matkalle, hämmästytti häntä se havainto, että vieraalla oli lakissaan valkoinen kokardi, kohtalokas tunnus, joka oli henkipaton merkkinä Ylämaassa.
Mies oli varreltaan vankka, ja hänen hahmopiirteissään oli jotain häämyistä, mikä lisäsi hänen kokoaan; ja hänen liikuntansa, joka pikemmin muistutti luisumista kuin kävelyä, herätti Hamishissa taikauskoista pelkäilyä sen olennon laadusta, joka siten kulki hänen edellään hämärässä. Hän ei enää pyrkinyt tavottamaan vierasta, vaan tyytyi pitämään hänet näkyvissään siinä ylämaalaisille yleisessä käsityksessä, ettei sovi tunkeutua esiintyvien yliluonnollisten ilmestysten luo eikä karttaa niiden läsnäoloa; on muka jätettävä niiden asiaksi pidätellä tai ilmaista ilmotustansa, mikäli niillä on valtaa tai niiden tehtävän toteuttaminen vaatii.
Ylävällä kummulla tiepuolessa, juuri missä polku kääntyi alas Elspatin mökille, vieras seisahtui ja näkyi odottavan Hamishin tuloa. Tämä puolestansa huomattuaan välttämättömäksi sivuuttaa epäilemänsä muukalaisen keräsi miehuutensa ja lähestyi paikkaa, johon toinen oli asettunut. Tällöin ilmestys ensin viittasi Elspatin mökkiin päin ja teki käsivarrellaan ja päällänsä torjuvan liikkeen, mutta osotti sitte kädellään tietä, joka johti etelään, ja hänen liikkeensä näytti kehottavan Hamishia viipymättä lähtemään sille suunnalle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli vyöviittainen olento kadonnut. Hamish ei suorastaan väittänyt hänen huvenneen, syystä että ympärillä oli louhikkoa ja viitaa hänen kätkökseen; mutta hänen omana mielipiteenään oli, että hän oli nähnyt MacTavish Mhorin haamun, joka kehotti häntä siekailematta lähtemään Dunbartonin taipaleelle, varottaen odottamasta aamuun tai enää poikkeamasta äidin mökkiin.
Saattoikin todella sattua niin monia aavistamattomia viivytyksiä hänen matkallaan, olletikin kun sen varrella oli useasti käytettävä lauttaa, ettei hän voinut eikä tahtonut jäädä enää pitempään. Aamunkoiton piti nähdä hänet jo usean penikulman päässä täältä.
Hän laskeusi siis polkua myöten ja astui mökkiin. Hätäinen ja rasittunut ääni ilmaisi mielen järkkymystä, kun hän ilmotti päättäneensäkin lähteä matkalle heti.
Häntä ihmetytti hiukan, että Elspat ei näkynyt vastustavan aietta, vaan ainoastaan pyyteli häntä haukkaamaan hiukan virkistyksekseen ennenkuin jätti äitinsä ainiaaksi. Nuori soturi suoriutui illallisestaan pikaisesti ja vaiteliaana, ajatellen lähenevää eroa ja tuskin vielä uskoen sen tapahtuvan ilman lopullista ponnistelua äidin hellyyttä vastaan.
Hänen ihmeekseen Elspat vain täytti pikarin kotitekoisellaan eromaljaksi.
"Mene, poikani", hän sanoi, "koska se on vakaa päätöksesi. Mutta ensin ota vielä kerran siemaus äitisi lieden äärellä, jossa tuli on aikaa sammunut ennen kuin jälleen seisot siinä."
"Terveydeksesi, äiti!" toivotti Hamish, "ja tavatkaamme toisemme jälleen onnellisina, synkistä sanoistasi huolimatta."
"Parempi olisi olla eriämättä", virkkoi äiti tarkaten häntä, kun hän kulautti nesteen, josta ei tällaisessa tilanteessa sopinut jättää pisaraakaan, sillä sitä olisi pidetty pahana enteenä. "Ja nyt", jupisi hän itsekseen, "mene — jos kykenet".
"Hyvältä maistuukin juomasi, äiti", sanoi Hamish laskiessaan tyhjän pikarin pöydälle, "mutta se vie voiman, jota sen pitäisi lisätä".
"Niin se ensimmältä vaikuttaa", selitti Elspat. "Mutta oikaisehan tuolle pehmoiselle kanerva-aluselle pitkäksesi, sulje silmäsi vain toviksi, ja tunnin unesta sinä saat enemmän virkistystä kuin kolmen kokonaisen yön tavallisesta levosta, jos ne voitaisiin panna yhteen."
"Anna lakkini, äiti", sopersi Hamish, jonka aivoissa juoma alkoi nyt rutosti tuntua. "Minun on suudeltava sinua ja lähdettävä. Mutta jalkani ovat ihan kuin naulitut permantoon."
"Kas vain", sanoi äiti, "kyllä heti toinnut, jos istahdat puoleksi tunniksi — vain puoleksi tunniksi. Aamusarastukseen on kahdeksan tuntia, ja se olisikin riittävän varhainen hetki isäsi pojalle sellaisen matkan alottamiseen."
"Minun täytyy totella sinua, äiti — tunnen sen pakolliseksi", änkkäsi Hamish. "Mutta havahduta minut kuun noustessa."
Hän istuutui vuoteelle — nojautui taaksepäin ja vaipui melkein samassa sikeään uneen.
Sykähdyttelevän riemun vallassa kuten ainakin ihminen, joka on saattanut loppuun vaikean ja jännittävän yrityksen, Elspat kävi hellävaroin järjestämään viittaa tajuttoman uinailijan ylle, jota vastaan hänen ylenpalttinen kiintymyksensä oli keksinyt turmiollisen juonen. Siinä puuhassa purkausi hänen ilonsa sekä hellyyden että voitonriemun ilmauksina.
"Niin", hän puheli itsekseen, "sydämeni vasa, — kuu nousee ja laskee sinulle, ja samaten aurinko, mutta ei valaistakseen sinua pois isäisi maalta tai houkutellakseen sinua vieraan ruhtinaan taikka heimovihollisen palvelukseen! Kellekään Derinidin pojalle älköön minua luovutettako ruokittavaksi maaorjana; sen, joka on iloni ja ylpeyteni, pitää olla vartijani ja suojelijani. Sanovat Ylämaan muuttuneen, mutta minä näen Ben Cruachanin kohottavan lakeansa iltataivaalle yhtä korkeana kuin konsanaan — yksikään ei vielä ole paimentanut elikoitaan Loch Awen pohjalla — ja tuo tammi ei vielä taivu pajun lailla. Tunturien lapset pysyvät isäinsä kaltaisina, kunnes itse tunturit tasautuvat alanteiksi. Näillä sankoilla saloilla, jotka soivat tuhansille urhoille toimeentulon, on toki vielä elantoa ja turvaa jäljellä iälliselle vaimolle ja uljaalle nuorukaiselle, jotka kuuluvat vanhaan sukuun ja pitävät sen tavat."
Siten riemuitsi erehtyvä äiti menestyneestä vehkeestään, joka perustui siihen kokemukseen, minkä Elspat kaikissa retkeilevän elämän tarpeissa taitavana oli harvinaisessa määrässä saanut rohdoista ja luonnonparanteista, käyttäen tietojaan eri tarkotuksiin. Yrteillä, joita hän osasi valikoida ja muuttaa väkinesteeksi, kykeni hän keventämään useampia tauteja kuin oikea lääkäri olisi hevillä uskonut. Toisia kasveja hän käytti tartanin heleiden värien valmistamiseen — toisista keitteli eritehoisia juomia, ja valitettavasti tunsi hän erään, jolla oli voimakkaasti unettava vaikutus.
Tämän keitoksen tehoon hän nyt varmana luotti, viivyttääkseen Hamishia yli sen ajan, joka oli määrätty hänen paluulleen; ja Elspat oli vakuutettu siitä, että pojan kauhu sen rangaistuksen johdosta, jonka alaiseksi hän siten joutui, pidättäisi hänet ollenkaan palaamasta.
Luonnollista lepoa sikeämpi oli Hamish MacTavishin uni tänä kohtalokkaana iltana; mutta rauhattomasti uinaili hänen äitinsä. Hän oli hädin ummistanut silmänsä tuon tuostakin, kun jälleen havahtui hätkähtäen siinä pelossa, että hänen poikansa oli noussut ja lähtenyt; ja vasta lähestyessään hänen leposijaansa ja kuullessaan hänen syvän ja säännöllisen hengityksensä, pääsi hän varmuuteen horrostilan häiriintymättömyydestä.
Kuitenkin pelkäsi hän aamukoitteen saattavan herättää nukkujan, niin tavattoman väkevällä juomalla kuin hän olikin höystänyt lähtöpikarillisen. Jos oli mitään toivoa kuolevaisen tehdä se matka, tiesi hän Hamishin yrittävän sitä, vaikka hän taipaleella menehtyisi uupumukseen. Tämän uuden huolen kannustamana hän kävi sulkemaan pois valoa, tukkien kaikki reiät ja raot, joista aamun säteet olisivat voineet tunkeutua hänen viheliäiseen asuntoonsa pikemminkin kuin mistään varsinaisesta pääsyaukosta. Ja tämän hän teki pysyttääkseen puutteellisessa mökissä olennon, jolle hän olisi ilomielin luovuttanut koko maailman, jos se olisi ollut hänen käytettävissään.
Hänen vaivannäkönsä oli tarpeeton. Aurinko nousi korkealle, ja
Breadalbanen vikkelinkään kauris ei olisi koirien hätyyttämänä
kyennyt henkensä pelastamiseksi vilistämään niin joutuisasti kuin
Hamishin olisi ollut taivallettava sopimuksensa täyttämiseksi.
Hänen tarkotuksensa oli täydellisesti saavutettu — hänen poikansa paluu määräaikana oli mahdoton. Yhtä mahdottomana piti hän, että Hamish hetkeksikään ajattelisi lähteä häpeällisen rangaistuksen vaaraan. Vähin erin oli hän poikansa puheista päässyt perinpohjin selville siitä, mihin pulaan tämä joutuisi myöhästymällä määrähetkestään ja kuinka tuiki vähän toivoa hänellä olisi armahtavasta kohtelusta.
On hyvin tunnettua, että suuri ja viisas Chathamin jaarli ylpeili suunnitelmasta, jolla hän keräsi siirtomaiden puolustukseen väkeä — niitä sitkeitä ylämaalaisia, jotka siihen asti olivat kunkin peräkkäisen hallituksen taholta olleet epäiltyjä ja peljättyjä.
Mutta hänen isänmaallisen hankkeensa toteuttaminen kohtasi muutamia vastuksia tämän kansan erikoisten tapojen ja luonnonlaadun johdosta.
Jokainen ylämaalainen oli tottunut aseiden käyttöön, mutta samalla tyyten tottumaton ja maltiton pidäkkeisiin, joita sotakuri määräsi säännöllisille joukoille. He olivat eräänlaista ruotuväkeä, jolla ei ollut käsitystäkään siitä, että leirin piti olla heidän ainoana kotinaan. Jos taistelu hävittiin, niin he hajaantuivat pelastautumaan ja pitämään huolta perheittensä turvallisuudesta; jos voitettiin, niin he palasivat notkoihinsa tallettamaan saalistansa sekä hoitamaan karjaansa ja viljelyksiään.
Tätä mielivaltaisen liikuskelun oikeutta eivät he tahtoneet antaa päällikköjensäkään riistää, joiden käskyvalta oli useimmissa muissa suhteissa ehdoton. Luonnollisena seurauksena oli, että vastapestattuja ylämaalaisia tarjokkaita saattoi vaivoin opettaa ymmärtämään sotilaallisen sopimuksen laatua, joka pakotti miehen palvelemaan armeijassa pitempään kuin hänen mielensä teki; ja kenties ei useinkaan riittävästi selitetty pestatessa heidän uuden sopimuksensa vääjäämättömyyttä, jottei sellainen paljastus olisi saanut heitä muuttamaan mieltänsä.
Karkaamiset vastamuodostetusta rykmentistä olivat senvuoksi käyneet lukuisiksi, ja vanha kenraali, joka oli sen ylipäällikkönä Dunbartonissa, ei nähnyt parempaa keinoa niiden ehkäisemiseksi kuin harvinaisen ankaran esimerkin toimittamisen eräästä englantilaisen osaston karkurista. Nuoren ylämaalaisrykmentin oli pakko olla saapuvilla rangaistustilaisuudessa, joka herätti omakohtaisesta kunniastaan erityisen arkatuntoisessa väessä kauhua ja inhoa, luonnollisesti tehden moniaille heistä koko palveluksen vastenmieliseksi.
Vanha kenraali oli saanut kasvatuksensa Saksan sodissa ja pysyi mielipiteessään, antaen määräyksen, että ensimäinen ylämaalainen, joka joko karkaisi tai jäisi esittäytymättä lomansa päättyessä, oli tuotava raippapaaluun suomittavaksi niinkuin se onneton, jonka he olivat nähneet siinä tilassa. Kukaan ei epäillyt, että kenraali pitäisi järkähtämättömästi sanansa, kun tarvittiin ankaruutta. Elspat tiesi senvuoksi, että kun hänen poikansa huomaisi määräysten noudattamisen mahdottomaksi, hän samalla ottaisi lukuun alentavan rangaistuksensa välttämättömyyden, jos alistuisi kenraalin valtaan.
Päivän käännyttyä ehtoopuolelle tunkeusi yksinäisen vaimon mieleen uusia huolia.
Hänen poikansa nukkui yhä juoman vaikutuksesta; mutta entä jos se tuottaisikin vauriota hänen terveydelleen tai järjelleen, ollen väkevämpää kuin sitä koskaan hänen tietääkseen käytettiin? Ensi kertaa hän myös, niin suuret käsitykset kuin hänellä olikin vanhempain käskyvallasta, alkoi peljätä poikansa vimmastusta, sydämessään tietäen tehneensä tälle vääryyttä.
Hän oli hiljattain huomannut, että Hamishin luonnonlaatu oli vähemmän säyseä kuin oli olettanut ja että hänen päätöksensä — etenkin tässä pestautumisasiassa — olivat itsenäisesti tehtyjä ja sitte rivakasti toteutettuja. Hän muisti miehensä ankaran omapäisyyden, milloin tämä katsoi saaneensa huonoa kohtelua osakseen, ja alkoi arkailla, että Hamish äitinsä vehkeen ilmitullessa voisi suorastaan hyljätä hänet raivostuksissaan ja yksinään seurata omaa uraansa maailmalla.
Tuollaiset säikyttävät ja kuitenkin järjelliset aavistukset alkoivat ahdistaa onnetonta vaimoa hänen ajattelemattoman juonensa näennäisen onnistumisen jälkeen.
VI.
Toivottomuuden vallassa.
Ilta läheni, kun Hamish ensin heräsi, mutta silloin ei hän ollut laisinkaan täydellisesti tointunut sielullisesta ja ruumiillisesta herpaannuksestaan. Hänen katkonaisista lauseistaan ja rauhattomasta valtimostaan hätääntyi Elspat aluksi, mutta hän käytti lääkintätaitonsa mukaisia apukeinoja ja näki tyytyväisenä hänen iltayöstä taas vaipuvan syvään uneen. Tämä luultavasti häivytti unijuoman vaikutukset enimmältä osalta, sillä auringon noustessa hän kuuli nuoren soturin huutavan häntä ja kaipaavan lakkiansa. Sen oli äiti vasiten kätkenyt, jottei nukkuja kenties havahtuisi yöllä ja lähtisi liikkeelle hänen tietämättänsä.
"Lakkini — lakkini", huusi Hamish; "on aika lähteä. Juomasi oli liian voimallista, äiti — aurinko on ylhäällä — mutta huomisaamuna silti näen vanhan Dunin kaksoishuipun. Lakkini — lakkini, äiti! Minun on heti riennettävä taipaleelle."
Hamish-parka ei voinut aavistaa, että tuon onnettoman pikarillisen tyhjentämisestä oli kulunut kaksi yötä ja päivä, ja Elspatin oli nyt uskaltauduttava kiusalliseen tehtävään, joka hänestä tuntui melkein vaaralliselta — selittämään salajuontansa.
"Anna minulle anteeksi, poikani", hän alotti lähestyen Hamishia ja tarttuen häntä käteen pelonsekaisen nöyrästi, jollaista sävyä hän ei kenties ollut aina omaksunut hänen isäänsä kohtaan tämän ollessa kiivaallakin päällä.
"Anteeksiko, äiti — mistä syystä?" sanoi Hamish nauraen. "Siitäkö, että tarjosit minulle liian voimakkaan kulauksen, joka tuntuu päässäni vielä nyt aamullakin, vai lakkini kätkemisestäkö minun viipyäkseni hiukan kauvemmin? Ei, suo sinä anteeksi minulle. Annahan lakki ja salli sen tapahtua, minkä täytyy. Anna lakkini, tahi lähden ilman; enhän toki rupea viivästymään niin mitättömästä puutteesta — minä joka olen vuosikausia kulkenut vain hirvennahkahihna niskatukan siteenä. Älähän suottaile, vaan anna se tänne, taikka minun pitää lähteä avopäin, koska jäädä on mahdoton."
"Poikani", haastoi Elspat, pitäen lujasti kiinni hänen kädestään, "mikä on tehty, sitä ei käy peruuttaminen; jos voisit lainata tuon kotkan siivet, niin saapuisit Dunbartoniin myöhästyneenä määrähetkeltäsi. Luulet näkeväsi auringon nousevan ensi kertaa sen jälkeen kun katselit sen laskua, mutta eilispäivä näki sen kohoavan Ben Cruachanin yli, vaikka sinun silmäsi olivat ummistetut sen valolta."
Hamish loi äitiinsä hurjaa säikkyä ilmaisevan katseen, mutta tointui heti ja virkahti:
"En ole lapsi, antaakseni tuollaisten kujeiden viekotella itseäni aikeeni toteuttamisesta. Hyvästi, äiti, jokainen hetki on nyt elinajan arvoinen."
"Seis", huudahti äiti, "hyvä Hamish — eksytetty poikani! Älä ryntää häpeään ja häviöön. Tuolla maantiellä näen papin kulkevan valkealla hevosellaan — kysy häneltä kuukauden ja viikon päivää — anna hänen ratkaista meidän välillämme."
Nopeana kuin kotka säntäsi Hamish ylös rinnettä ja seisahtui Glenorquhyn pastorin luo, joka noin varhain ratsasti toimittamaan lohdutusta eräälle hädänalaiselle perheelle Bunawen lähistölle.
Kelpo mies hiukan hätkähti havaitessaan aseellisen ylämaalaisen — silloin harvinaisen ilmiön — nähtävästi hyvin kiihdyksissään pysäyttävän suitsista hevosen. Sopertaen kysyi mies häneltä viikon ja kuukauden päivää.
"Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla, nuori mies", vastasi pappi, "niin olisit tiennyt, että se oli Herran sapatti ja että tämä on maanantai, viikon toinen päivä ja kuukauden yhdeskolmatta."
"Onko se totta?" kysyi Hamish.
"Niin totta kuin että minä eilen saarnasin Jumalan sanaa tälle seurakunnalle", vastasi kummastunut hengenmies. "Mikä sinua vaivaa, nuori mies? Oletko sairas — oletko järjiltäsi?"
Hamish ei vastannut, vaan toisti itsekseen pastorin ensimäisen lauseen: "Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla." Niin sanoessaan hän hellitti suitsista, kääntyi pois maantieltä ja laskeutui polkua myöten mökille päin, katsannoltaan ja käynniltään kuin mestaukseensa menevä.
Pappi katsoi hänen jälkeensä ihmeissään, mutta vaikka hän tunsi hökkelin asukkaan, ei Elspatin luonne ollut kehottanut häntä ryhtymään mihinkään suoranaisiin väleihin tämän kanssa, sillä sissipäällikön leskeä väitettiin yleiseen paavilaiseksi taikka oikeastaan kaikesta uskonnosta välinpitämättömäksi henkilöksi, joitakuita taikauskoisia menoja lukuunottamatta, jotka olivat periytyneet vaimon vanhemmilta. Hamishille oli pastori Tyrie kyllä antanut ohjausta tuolloin tällöin tavatessaan hänet, ja jos siemen lankesikin huiman ja kehittymättömän mielenlaadun pensastoon ja kivikkoon, ei se ollut vielä kokonaan menettänyt kasvukykyään tai tuhoutunut. Nuorukaisen kasvonpiirteiden ilmeessä oli nyt jotakin niin kaameata, että kelpo mies tunsi kiusausta poiketa alas mökkiin kysymään, oliko sen asukkaita kohdannut joku vaurio, jossa hänen läsnäolonsa saattoi lohduttaa ja papillinen asemansa auttaa.
Valitettavasti ei hän pannut toimeen aiettaan, joka olisi saattanut ehkäistä suuren onnettomuuden, koska hänestä olisi luultavasti tullut välittäjä kovaonnisen nuoren miehen hyväksi. Mutta muistaessaan maan vanhan tavan mukaan kasvatettujen ylämaalaisten hurjamielisyyden jätti hän lopultakin sikseen laajalti peljätyn rosvon MacTavish Mhorin lesken ja pojan asiat, siten menettäen tilaisuuden tehdä paljon hyvää, ja katkerasti pahotteli hän tätä jälkeenpäin.
Kun Hamish MacTavish astui äitinsä mökkiin, heittäytyi hän vain äskeiselle vuoteelleen, huudahti: "hukassa, hukassa!" ja alkoi surun ja suuttumuksen sanoilla ilmaista syvää järkkymystänsä siitä petoksesta, joka oli häntä vastaan tehty, ja siitä julmasta pulasta, johon hänet oli joudutettu.
Elspat oli valmistautunut poikansa kiihtymyksen ensimäiseen purkaukseen ja arveli itsekseen: "Se on pelkkä ukkossateen paisuttama vuoripuro. Tarvitsee vain istuutua äyräälle levähtämään; kaikesta sen nykyisestä pauhinasta huolimatta tulee väleen aika, jolloin pääsee kuivin kengin ylitse."
Hän antoi pojan valitusten ja moitteitten, jotka pahimman tuskankin aikana olivat kunnioittavia ja helliä, kuoleutua virkkamatta sanaakaan vastaukseksi. Viimein vaipui nuori mies synkeään äänettömyyteen, ehdytettyään kaikki murheen ilmaukset, joita hänen sydämentunteisiin runsasvarainen puhekielensä soi kärsivälle. Äiti antoi pysähdyksen pitkittyä lähes tunnin verran, ennen kuin lähestyi poikansa makuusijaa.
"Ja nyt", virkkoi hän viimein, ja hänen äänessään lievensi vanhemman käskeväisyyttä äidin rakkaus, "oletko lopettanut turhanaikaisen suremisesi ja kykenetkö vertaamaan voittoasi siihen, mitä olet hävinnyt? Onko Dermidin kavala poika sinun veljesi, taikka heimosi isä, jotta itkisit, koska et voi sitoutua häneen ja joutua niiden joukkoon, joiden on täytettävä hänen käskynsä? Voisitko sieltä kaukaiselta maalta tavata järvet ja vuoret, jotka jättäisit jälkeesi tänne? Saisitko pyytää Breadalbanen hirviä Amerikan metsistä, tai suopiko valtameri sinulle Awen lohia? Ajattele siis häviösi määrää ja viisaan miehen tavoin ota samalla lukuun, mitä olet siinä voittanutkin."
"Olen hävinnyt kaikki, äiti", vastasi Hamish, "koska olen rikkonut lupaukseni ja menettänyt kunniani. Voisin kertoa vastukseni, mutta kuka uskoisikaan minua?"
Onneton nuori mies väänteli taas käsiään, painoi ne otsaansa vasten ja kätki kasvonsa vuoteeseen.
Elspat alkoi nyt todella huolestua ja toivotteli kenties, että hän olisi jättänyt petollisen juonensa sikseen. Hänellä ei ollut toivoa muusta apukeinosta kuin suostuttelevasta kaunopuheisuudesta, johon hän olikin hyvin luontuva, vaikka hänen täydellinen vieraantumisensa olevaisesta maailmasta teki sen tehottomaksi. Hän kehotteli poikaansa kaikin äidin hellyyden huomautuksin pitämään huolta omasta turvallisuudestaan.
"Jätä minut", hän sanoi, "harhaannuttamaan vainoojasi. Minä pelastan henkesi — minä varjelen kunniaasi — sanon heille, että vaaleatukkainen Hamishini putosi Corrie dhun (Mustan kuilun) kaltaalta lahteen, jossa yksikään ei ole tavannut pohjaa. Sen sanon heille, ja minä heitän viittasi orjantappuroihin, joita kasvaa syvyyden partaalla, jotta he uskovat sanojani. Kyllä he uskovat, ja he palaavat Dunbartoniin, sillä vaikka saksilainen rumpu saa kutsutuksi elolliset kuolemaan, ei se voi herättää kuolleita heidän orjuuttavan lippunsa alle. Sitte me samoamme yhdessä kauvas pohjoiseen Kintailin suolaisille järville, jättäen notkoja ja tuntureita asuinsijamme ja Dermidin poikien välille. Me käymme tumman järven rannoilla, ja minun sukulaiseni — sillä eikö äitini ollut Kennethin lapsia, ja eivätkö he muista meitä vanhalla rakkaudella? — sukulaiseni ottavat meitä vastaan entisaikaisella kiintymyksellä, joka on säilynyt noilla etäisillä laaksomailla, missä geeliläiset vielä asuvat ylväydessänsä, sekaantumatta saksilaisiin moukkiin tai heidän välikappaleikseen ja orjikseen tulleeseen kehnoon väkeen."
Geelinkielen voimallisuus, joka on luonnostaan liioitteleva tavallisimmissakin ilmauksissaan, tuntui nyt melkein liian heikolta suomaan Elspatille välineitä sen loistavan kuvan selventämiseen, jonka hän loihti pojalleen tämän turvapaikaksi esittämästänsä tienoosta. Vähälukuisia kuitenkin olivat värit, joilla hän sai maalatuksi ylämaalaista paratiisiansa.
Tunturit olivat hänen vakuutuksensa mukaan siellä korkeampia ja muhkeampia kuin Breadalbanen — Ben Cruachan oli vain kääpiö Skoorooran rinnalla. Järvet levisivät laajempina selkinä, ja niissä ei ollut ainoastaan kaloja runsaasti, vaan yltäkyllin lihavia hylkeitäkin. Hirvet olivat kookkaampia ja kulkivat suurempina laumoina — valkoisia torahampaitaan väläyttelevä metsäkarju, jonka ajoa urhot aina ovat mieluimmin harrastaneet, oli vielä noiden läntisten salojen asukkaana — ihmiset olivat ylevämpiä, viisaampia ja voimakkaampia kuin se rappeutunut rotu, joka oleksi "saksilaisen" lipun suojassa. Sen maakunnan tyttäret olivat kauniita, sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia ja lumipovisia, ja heistä hän valitsisi Hamishille vaimon, hyväsukuisen, maineeltaan nuhteettoman, uskollisen ja hellän, hänen ollakseen auringonsäteenä heidän kesämajassaan ja kotilieden lämpönä talviasunnossa.
Sellaisilla puheilla yritti Elspat lieventää poikansa epätoivoa ja taivuttaa häntä siirtymään paikalta, missä hän näytti päättäneen viipyä. Hänen puheenlaatunsa oli runollista, mutta muistutti muuten samaa leperrystä, jota hän muiden helläin äitien tavoin oli haaskannut Hamishiin tämän lapsuusaikoina, saadakseen hänen suostumuksensa johonkin vastenmieliseen, ja hän haastoi äänekkäämmin, nopeammin ja hartaammin, mikäli alkoi menettää luottamuksensa sanojen vakuuttavaan voimaan.
Hamishin mieleen ei hänen kaunopuheisuutensa ollenkaan tehonnut. Hän tunsi paljoa paremmin kuin äiti maan todelliset olot ja oivalsi, että vaikka saattoikin olla mahdollista piiloutua pakolaisena etäisempään vuoristoon, Ylämaassa ei nykyään ollut ainoatakaan soppea, missä kävi päinsä harjottaa hänen isänsä ammattia, jollei hän olisikaan aikansa muuttuneesta elämänkatsomuksesta omaksunut sitä mielipidettä, että cateranin ura ei enää kelvannut tieksi kunniaan ja maineeseen.
Äidin sanat tulvivat senvuoksi välinpitämättömiin korviin, ja tämä uuvutti itsensä turhaan, koettaessaan kuvailla äitinsä heimolaisten asuinsijoja sellaisin vakuutuksin, että ne viehättäisivät Hamishin seuraamaan häntä sinne. Hän puhui tuntikausia, mutta aivan hukkaan, kykenemättä saamaan muuta vastausta kuin voihkauksia, huokailuja ja äärimäisen toivottomuuden huudahduksia.
Vihdoin kavahti Elspat seisaalle ja muutti yksitoikkoisen äänensävynsä, jolla hän oli ikäänkuin laulanut turvallisen maakunnan ylistystä, kiivaan kiihtymyksen lyhyeksi ja ankaraksi puheenlaaduksi.
"Hupsu olen", hän sanoi, "kun tuhlaan sanojani joutavanpäiväiselle, älyttömälle surkeilijalle, joka kyyristyy kuin koira saamaan ruoskaa. Odota täällä, vastaanota rasittajasi ja antaudu heidän kuritettavakseen; mutta älä luule, että äitisi silmä rupeaa sitä katselemaan. En voisi nähdä sitä ja elää. Usein olen katsellut kuolemaa, vaan en milloinkaan häpeätä. Hyvästi, Hamish! Emme tapaa toisiamme enää."
Hän syöksähti ulos mökistä kuin nahkasiipi ja kenties ajattelikin tehdä mitä uhkasi, — ainiaaksi erota pojastaan.
Kamala näky olisi hän ollut sinä iltana matkalaiselle, joka olisi kohdannut hänet harhailemassa erämaan halki kuin rauhattoman haamun, hurjasti haastellen itsekseen. Hän samosi siten tuntikausia, pikemmin etsien kuin kartellen vaarallisimpia polkuja. Uhkamielisen kiireisesti kulki hän täpäriä latuja rämeiden yli, huimaavien rotkojen reunoja tai pauhaavan virran äyräitä.
Mutta epätoivosta tullut urheus juuri pelastikin hengen, jonka hän kenties halusi kuolettaa, vaikka tahallinen itsemurha oli Ylämaassa ani harvinainen. Hänen astuntansa oli kuilun reunalla vakaata kuin vuorikauriin. Tuossa kiihtymyksen tilassa olivat hänen silmänsä niin terävät, että erottivat pimeässäkin vaarat, joita vieras ei olisi kyennyt väistämään keskipäivälläkään.
Elspat ei samonnut suoraan eteenpäin, muutoin hän olisi pian ollut kaukana mökistä, johon oli jättänyt poikansa. Hänen tolansa kierteli, sillä tuo mökki oli keskus, johon hänen sydämensä oli sidottu, ja vaikka hän harhaili sen ympärillä, tunsi hän mahdottomaksi poistua sen lähistöltä. Aamuruskon ensi hehkussa hän palasi majaan.
Toviksi pysähtyi hän vitsaksilla suljetulle ovelle ikäänkuin häpeissään siitä, että sitkeä kiintymys oli tuonut hänet takaisin paikalle, jolta hän oli lähtenyt aikomatta milloinkaan palata. Mutta hänen empimisessään oli vielä enemmän pelkoa ja tuskallista huolestusta: kenties oli hänen vaaleatukkainen poikansa saanut vauriota unijuoman vaikutuksista tai hänen vihamiehensä käyneet häneen kiinni yön kuluessa. Hiljaa avasi hän oven ja astui sisään äänettömin askelin.
Surunsa ja tuskansa voivuttamana ja ehkä vieläkin tuntien vaikutusta voimakkaasta unijuomastaan nukkui Hamish Bean jälleen sitä puuduttavaa sikiunta, johon intiaanien sanotaan vaipuvan kidutuksensa väliaikoina. Hänen äitinsä tuskin rohkeni olla varma siitä, että todellakin näki hänen hahmonsa makuulla, että todellakin kuuli hänen hengityksensä.
Pamppailevin sydämin meni Elspat keskemmäksi lieden ääreen, missä turvepalasen peittämillä uinuivat tulennoksen kiiluvat hiilet, niitä kun ei milloinkaan päästetä sammuksiin skotlantilaisessa takassa, ennen kuin asukkaat ovat ainiaaksi jättäneet talon.
"Hiipuva tuike", puheli hän itsekseen, rikkitikulla sytyttäessään päreen kynttiläkseen, "voimaton tuike, pian sammut sinä siitä, ja suokoon taivas, että Elspat MacTavishin elämänkipinä ei olisi sinua pitkällisempi!"
Puhuessaan hän kohotti loimuavaa tervaslastua vuoteeseen päin, jolla yhä virui hänen poikansa sellaisessa asennossa, että oli epätietoista, nukkuiko hän vai makasiko tainnuksissa. Hänen lähestyessään leposijaa välähti valo makaavan silmiin — tämä kavahti heti jalkeille, harppasi eteenpäin, paljastettu väkipuukko kädessä kuin verivihollista kohtaamaan varustautuneella miehellä, ja huudahti: "Takaisin! — henkesi uhalla, pysy loitompana!"
"Tuo on mieheni sana ja teko", vastasi Elspat, "ja nyt tunnen puheesta ja liikkeistä MacTavish Mhorin pojan".
"Äitikö siinä?" virkkoi Hamish, ja hänen epätoivoinen karskiutensa muuttui surumieliseksi pahotteluksi. "Voi, äitiseni, miksi olet palannut tänne?"
"Kysy minkätähden metsävuohi tulee takaisin vasan luo", selitti
Elspat, — "miksi vuorikissa palaa luolaansa ja poikasiensa pariin.
Tiedä, Hamish, että äidin sydän elää ainoastaan lapsensa povessa."
"Sitte se pian lakkaa sykkimästä", sanoi Hamish, "jollei se voi värähdellä povessa, joka on turpeen alla. Äiti, älä moiti minua; jos suren, niin en ole heikko itseni tähden, vaan sinun vuoksesi, sillä minun kärsimykseni ovat pian lopussa; mutta sinun — oi, mikä muu kuin taivas voipi asettaa niille rajan!"
Elspat värähti ja astui taaksepäin, mutta suoristausi taas melkein heti lujaryhtiseksi ja uhkamieliseksi.
"Juurikään ajattelin olevasi mies", hän haastoi, "ja sinä oletkin taas lapsi. Kuuntele minua vielä, ja lähtekäämme täältä yhdessä. Olenko tehnyt sinulle vääryyttä tai vauriota? Jos olen, niin älä kuitenkaan kosta näin julmasti. Katso, Elspat MacTavish, joka ei ole milloinkaan ennen polvistunut edes papin eteen, lankee oman poikansa jalkoihin ja anoo häneltä anteeksi."
Ja samassa hän heittäysi polvilleen nuoren miehen eteen, tarttui häntä käteen ja suuteli sitä moneen kertaan, sydäntäsärkevästi rukoillen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan.
"Anteeksi", hän huudahti, "anteeksi, taattosi tomun tähden — anteeksi, sen tuskan tähden, jolla sinut synnytin — sen huolen tähden, jolla sinut kasvatin! Kuullos, taivas — katso, maa: äiti pyytää lapseltaan anteeksi, ja hänen rukouksensa evätään!"
Turhaan yritti Hamish tyrehdyttää tätä mielenkuohun purkausta, vakuutellen äidilleen mitä juhlallisimmin, että hän ei ollut tälle katkerana siitä onnettomasta juonesta, jolla hänet oli petetty.
"Tyhjiä sanoja", valitti äiti, "joutavia väitteitä, joilla vain peittelet mielenkarvautesi itsepintaisuutta. Jos tahdot, että uskon sinua, niin tule pois täältä heti ja peräydy seudulta, joka käy hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Tee niin, ja silloin saatan ajatella, että olet antanut minulle anteeksi — kieltäydy siitä, ja taaskin haastan kuun ja tähdet, taivaan ja maan todistamaan, kuinka heltymättömän sisukkaasti sinä kannat kaunaa äidillesi virheestä, joka johtui rakkaudesta sinuun, jos se olikaan virhe."
"Tässä seikassa et saa minua taipumaan, äiti", epäsi Hamish. "Minä en tahdo paeta kenenkään tieltä. Vaikka Barcaldine lähettäisi lippunsa alta jokaisen geeliläisen tänne, niin täällä minä odottaisin heitä; ja kun pyydät minua pakenemaan, voit yhtä hyvin käskeä tuon vuoren irtautua perustuksiltansa. Jos olisin varma siitä, mitä kautta he tulevat, niin säästäisin heiltä etsinnän vaivan; mutta minä saattaisin mennä vuoripolkua, heidän kenties tullessaan järveltä. Täällä minä tahdon odottaa kohtaloani; ei ole Skotlannissa niin voimallista ääntä, että hievahtaisin paikaltani sitä totellakseni."
"Täällä sitte pysyn minäkin", virkkoi Elspat, nousten seisaalle ja puhuen teennäisen tyynesti. "Olen nähnyt mieheni kuoleman — silmäni kestävät katsella poikani sortumista. Mutta MacTavish Mhor kuoli urhon tavoin, kelpo säilä oikeassa kädessään; poikani joutuu turmaan kuin mulli, jonka ajaa teurastuspenkkiin saksilainen isäntä, ostettuaan sen huokeasta hinnasta."
"Olet ottanut henkeni, äiti", vastasi onneton nuori mies. "Siihen sinulla on oikeus, sillä sinä sen minulle annoit. Mutta älä kajoa kunniaani! Sen olen perinyt uljaalta esi-isien sarjalta, ja sitä ei saa tahrata miehen tekonen tai naisen kielastus. Mitä minun on tehtävä, sitä en kenties itsekään vielä tiedä; mutta älä kiusaa minua pitemmälle moitteillasi — olet jo tärvellyt enemmän kuin voit koskaan korjata."
"Hyvä on, poikani", sanoi siihen Elspat. "Et enää kuule minulta valitusta tai anelua. Olkaamme vaiti ja odottakaamme käännettä, minkä taivas meille toimittaa."
VII.
Tihutyö.
Seuraavan aamun aurinko tapasi mökissä haudan hiljaisuuden. Äiti ja poika olivat nousseet, ryhtyen kumpainenkin omiin hommiinsa. Hamish puhdisteli ja laittoi kuntoon aseitaan mitä huolellisimmin, mutta hänen sävynsä ilmaisi suurta apeutta. Sieluntuskassaan rauhattomampana puuhasi Elspat aterian valmistamisessa; eilispäivän ahdistava jännitys oli saanut heidät molemmat unohtamaan kaiken ravinnon. Hän kattoi pöydän pojalleen ja lausui geeliläisen runoilijan sanoilla:
"Ilman jokapäiväistä ravintoa seisoo talonpojan auransaara alallaan vaossa; ilman jokapäiväistä ravintoa on soturin miekka liian raskas hänen käteensä. Ruumiimme ovat orjiamme, mutta niitä on ruokittava, jos tahdomme niiltä palvelusta. Niin haastoi ennen vanhaan Sokea Runoseppo Fionin sotureille."
Nuori mies ei vastannut, mutta hän nautti eteensä pantua ikäänkuin kerätäkseen voimia siihen kohtaukseen, joka hänen oli kestettävä. Nähtyään hänen syöneen kyllikseen täytti äiti jälleen tuon onnettoman juomapikarin ja tarjosi sitä aterian lopuksi. Mutta Hamish hätkähti syrjään sekä pelkoa että inhoa kuvastavin elein.
"Ei, poikani", vakuutti Elspat, "tällä kertaa sinulla varmastikaan ei ole mitään syytä pelkoon."
"Älä tyrkytä, äiti", vastasi Hamish, "tai pane myrkyllinen sammakko haarikkaan, ja minä juon — mutta tuosta kirotusta pikarista ja sen pökerryttävästä sisällöstä en enää eläissäni maista pisaraakaan!"
"Niinkuin tahdot, Hamish", virkkoi Elspat korskeasti ja alkoi näköjään hyvin uutterana hyöriä kaikenlaisissa askareissa, jotka olivat edellisenä päivänä keskeytyneet.
Mitä hänen sydämessään liikkuikaan, kaikki tuskaloisuus näytti häipyneen hänen katseistaan ja käyttäytymisestänsä. Ainoastaan hänen ylenpalttisesta touhuamisestaan olisi likeisesti tarkaten saattanut havaita, että hänen toimiaan kannusti joku sisäinen ahdistavan kiihtymyksen aihe; ja samalla olisi myös tullut huomanneeksi, että hän usein keskeytti nähtävästi itsetiedottoman hyräilynsä, pikaisesti vilkaistakseen ulos mökin ovesta.
Mitä Hamish ajattelikaan, hänen sävynsä oli aivan päinvastainen kuin äidin. Laitettuaan aseensa kuntoon mökissä istuutui hän mökin oven edustalle ja piti silmällä vastapäistä tunturia kuin paikalleen asetettu etuvartija, joka odottaa vihollisen lähenemistä. Puolipäivä tapasi hänet samassa muuttumattomassa asennossa, ja tuntia myöhemmin hänen äitinsä seisahtui hänen viereensä, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi niin välinpitämättömällä äänenpainolla kuin olisi puhunut jostakin ystävällisestä vierailusta:
"Milloin odotat heidän saapuvan?"
"He eivät voi olla täällä ennen kuin varjot pitenevät itään päin", vastasi Hamish, "siinäkään tapauksessa nimittäin, että läheisin patrulli, kersantti Allan Breack Cameronin johtama, on Dunbartonista lähetetyllä pikaviestillä käsketty tänne, niinkuin on varsin luultavaa".
"Tule sitten äitisi katon alle vielä nyt; nauti hänen laittamaansa ruokaa viimeinen kerta; sen jälkeen tulkoot he, ja sinä saat nähdä, onko äitisi taistelun hetkellä hyödyttömänä rasituksena. Sinun kätesi on kyllä hyvin harjaantunut, mutta se ei pysty laukomaan näitä aseita niin nopeasti kuin minä kykenen ne lataamaan — niin, jos käy tarpeelliseksi, en itsekään pelkää väläystä tai pamausta, ja tähtäystäni on pidetty tehoisana."
"Taivaan nimessä, äiti, älä sekaannu tähän asiaan!" kielsi Hamish. "Allan Breack on ymmärtäväinen mies ja hyväntahtoinen, ja hän on hyvää sukujuurta. Kenties voi hän luvata upseeriemme puolesta, ettei minua tuomita mihinkään häpeälliseen rangaistukseen; ja jos minulle tarjotaan tyrmässä istumista tai musketinluotiin kaatumista, en ota sitä vastustaakseni."
"Voi, rupeatko sinä uskomaan heidän sanaansa, hupsu lapsi? Sinun pitää muistaa, että Dermidin heimo on aina ollut liukaskielinen ja petollinen, ja niin pian kuin ovat saaneet raudat ranteisiisi, riisuvat he hartiasi ruoskaa varten."
"Säästä neuvosi, äiti", sanoi Hamish ankarasti; "minun päätökseni on tehty."
Mutta vaikka hän äitinsä kiusallista taivuttelukiihkoa välttääkseen puhui siten, olisi Hamish sillä hetkellä havainnut mahdottomaksi sanoa, minkä menettelytavan hän muka oli valinnut. Vain yhdessä kohden oli hän tehnyt selvän päätöksen; hän tahtoi odottaa kohtaloaan, oli se mikä tahansa. Vasten tahtoansa jouduttuaan sanansa rikkojaksi ei hän tahtonut lisätä syyllisyyttänsä rangaistuksen välttämiseksi tehdyllä pakoyrityksellä.
Tähän uhrautumiseen hän katsoi olevansa velvollinen sekä oman että maanmiestensä kunnian tähden. Kehen hänen toveriinsa luotettaisiin vastedes, jos hänen ajateltaisiin harkitusti rikkoneen lupauksensa ja pettäneen upseeriensa luottamuksen? Ja ketä muuta kuin Hamish Bean MacTavishia syyttäisivät geeliläiset niiden epäluulojen varmentamisesta, joita saksilaisella kenraalilla tiedettiin olevan ylämaalaisten vilpittömyydestä?
Lujasti oli hän senvuoksi päättänyt pysyä alallaan. Mutta oliko hänen tarkotuksenaan rauhallisesti antautua kiinniottajiksi lähetetylle patrullille vai aikoiko hän näennäisellä vastarinnalla yllyttää heidät surmaamaan hänet paikalla, siihen kysymykseen ei hän itsekään olisi osannut vastata. Halu tavata Barcaldine ja selittää poissaolonsa syy kehotti häntä edelliseen menettelyyn, mutta häpäisevän rangaistuksen pelko ja äidin katkeruus tukivat voimakkaasti jälkimäistä ja vaarallisempaa aietta. Hän jätti asemansa sattuman ratkaistavaksi käänteen tullessa; eikä hänen tarvinnut pitkälle odottaakaan sitä.
Ilta läheni; vuorten jättiläisvarjot loivat tummia viiruja kauvas itään päin, läntisten huippujensa vielä hehkuessa purppuran ja kullan hohteessa. Ben Cruachania kiertävä tie oli täydellisesti näkyvissä mökin ovelta, kun viisi ylämaalaista soturia, joiden aseet kimmelsivät auringossa, äkkiä kääntyi esille etäisimmästä päästä, missä valtatie kätkeytyi vuoren taakse.
Yksi eteni hiukan edellä muista neljästä, jotka marssivat kahtena rivinä, sotilaallisen järjestyksen mukaan. Heidän kantamistansa luikuista kuten asunaan olevista leväteistäkin ja lakeista kävi ehdottomasti selville, että tulijat olivat aliupseerin johtama osasto Hamishin omaa rykmenttiä, ja yhtä vähän saattoi olla epäilyksiä heidän tarkotuksestaan Loch Awen äärellä.
"Ne tulevat rivakasti", virkkoi MacTavish Mhorin leski. "Kuinkahan kiireesti tai verkkaan jotkut heistä palannevatkaan! Mutta niitä on viisi, ja siinä on liiaksi ylivoimaa tasapuoliseen otteluun. Astu takaisin mökkiin, poikani, ja laukaise ampumareijästä oven vierestä. Kaksi voit kaataa ennen kuin he poikkeavat valtatieltä polulle — jäljelle jää silloin vain kolme, ja isäsi on minun avullani usein asettunut sitä lukumäärää vastaan."
Hamish Bean otti äitinsä tarjoaman pyssyn, mutta mökin ovelta hän ei hievahtanut. Maantieltä tuleva joukkue huomasi hänet pian, koska se lisäsi vauhtinsa juoksuksi, vaikka rivit kuitenkin pysyivät koossa kuin kahlitut ajokoiraparit, edeten hyvin joutuisasti. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin tottumattomammat vuoristonkulkijat olisivat kyenneet suoriusivat he valtatieltä polulle ja lähenivät pistoolinkantaman päähän majasta, jonka ovella Hamish seisoi järkähtämättömänä kuin patsas, pyssy kädessään. EIspat oli asettunut hänen taakseen ja melkein raivopääksi vimmastuneena moitti häntä voimakkaimmin sanoin, mitä epätoivon hurjuus saattoi keksiä, päättämättömyydestä ja hentomielisyydestä.
Hänen sanansa kartuttivat katkeraa äkää, jota alkoi kuohua nuoren miehen omassa mielessä, kun hän katseli, millä epäystävällisellä kiireellä hänen entiset toverinsa olivat innokkaasti rientämässä häneen käsiksi kuin koirat karkaamassa kiinni uroshirveen, joka on kääntynyt vastarintaan. Isältä ja äidiltä periytyneet kesyttömät ja tuimat intohimot heräsivät takaa-ajajien oletetusta vihamielisyydestä, ja se hillintä, jolla hänen terve järkensä oli tähän asti hallinnut näitä tunteita, alkoi vähitellen myödätä.
Kersantti huusi nyt hänelle:
"Hamish Bean MacTavish, laske alas aseesi ja antaudu."
"Seisahdu sinä, Allan Breack Cameron, ja käske miestesi pysähtyä, muutoin asia kääntyy pahemmaksi meille kaikille."
"Seis, miehet", sanoi kersantti, mutta lähestyi itse edelleen. "Hamish, ajattele, mitä teet, ja anna pois pyssysi; voit vuodattaa verta, mutta rangaistuksesta et pääse."
"Ruoska — ruoska, poikani — vältä ruoskaa!" kuiskasi Elspat.
"Varo itseäsi, Allan Breack", sanoi Hamish. "En tahtoisi tuottaa vammaa, — mutta minä en anna ottaa itseäni kiinni, jollet voi taata minulle vapautusta saksilaisesta suomimisesta."
"Hupsu!" vastasi Cameron; "tiedäthän, etten sitä voi. Mutta parhaani kyllä panen hyväksesi. Sanon kohdanneeni sinut paluumatkalla, ja rangaistus tulee vähäinen — mutta anna pois muskettisi. Tulkaa, miehet."
Samassa hän ryntäsi eteenpäin, kurottaen käsivartensa ikäänkuin työntääkseen syrjään nuoren miehen ojennetun luikun.
"Nyt — älä säästä isäsi verta, puoltaaksesi isäsi majaa!" huudahti
Elspat.
Hamish laukaisi pyssynsä, ja Cameron kaatui hengettömänä.
Tämä kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Sotamiehet säntäsivät paikalle ja tarttuivat Hamishiin, joka ei yrittänyt vähäisintäkään vastarintaa, näköjään tyrmistyneenä tihutyöstänsä. Toisin oli hänen äitinsä laita; nähdessään miesten olevan asettamassa käsirautoja hänen ranteisiinsa heittäysi tämä soturien kimppuun niin raivokkaasti, että heistä täytyi kahden pidellä äitiä, muiden kytkiessä vangikseen pojan.
"Jo sinä teit kirotun pillan", päivitteli muuan miehistä Hamishille, "kun surmasit parhaan ystäväsi, joka kaiken aikaa tänne tullessamme mietti keinoa, miten saada sinut pelastetuksi karkurin rangaistuksesta."
"Kuuletko sitä, äiti?" virkahti Hamish, kääntyen Elspatiin päin sen verran kuin kahleensa sallivat — mutta tämä ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli pyörtynyt mökkinsä permannolle.
Hänen toipumistaan odottamatta läksi joukkue melkein heti kotimatkalle Dunbartonia kohti, vieden vankinsa mukanaan. He katsoivat kuitenkin tarpeelliseksi viivähtää tuokion Dalmallyn kylässä, josta lähettivät muutamia asukkaita tuomaan pois kovaonnisen johtajansa ruumiin, itse poiketen järjestyksenvalvojan luo ilmottamaan tapauksesta ja kuulustamaan hänen ohjeitansa asian järjestämisestä edelleen. Kun rikos oli sotilaallista laatua, määrättiin heidät kiireesti saattamaan vanki Dunbartoniin.
Hamishin äiti oli kauvan tainnuksissa, sitä kauvemmin kenties, kun hänen täytyi voimakkaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta olla hyvin uupunut kolmipäiväisestä jännittyneestä kiihtymyksestä. Hänet herättivät vihdoin horrostilasta naisäänet, jotka kättenläiskeen ja äänekkäiden huudahdusten lomassa lauloivat itkuvirttä, samalla kun tuon tuostakin kuului säkkipillin valittavina sointuina erityinen Cameronin heimon kuolinsävelmä.
Elspat kavahti ylös kuin kuolleista herännyt, ilman mitään selvää muistoa kohtauksesta, joka oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä.
Mökissä oli vaimoja, jotka parhaillaan käärivät ruumista veriseen viittaan, kantaakseen sen pois tästä turman paikasta.
"Sanokaa", virkahti Elspat noustessaan seisaalle, keskeyttäen heidän veisuunsa ja työnsä, "sanokaa, minkätähden laulatte MacDhonuil Dhun itkuvirttä MacTavish Mhorin majassa?"
"Vaiti siinä ulvahtelemasta, senkin naarassusi", vastasi muuan vaimo, vainajan sukulainen, "ja anna meidän täyttää velvollisuutemme rakasta omaistamme kohtaan! Ei lauleta ikinä itkuvirttä tai soiteta kuolinsävelmää sinulle tai verenhimoiselle sudenpenikallesi. Korpit saavat nokkia hänet hirsipuusta, ja ketut ja villikissat repivät sinun ruumiisi tunturilla. Kirottu olkoon se, joka tahtoisi siunata sinun luusi tai lisätä kiven hautaroukkioosi!"
"Sinä hupsun äidin tytär", sanoi MacTavish Mhorin leski, "pane mieleesi, että hirttolava, jolla meitä uhkaat, ei kuulu meidän perintöömme. Kolmekymmentä vuotta isosi rakasta miestäni musta lain puu, jossa on vainajien ruumiita omenina, mutta urhon tavoin hän kuoli, miekka kädessä, joutumatta sen oksaan riippumaan."
"Niin ei käy lapsellesi, katala noita-akka", vakuutti toinen, yhtä rajuna luonnoltaan kuin Elspat itsekin. "Korpit saavat kiskoa hänen vaaleita hiuksiaan pesiensä sisustukseksi, ennen kuin aurinko painuu Treshornishin saarten taakse."
Nämä sanat johdattivat Elspatin mieleen kolmen viime päivän koko kamaluuden. Ensimältä hän seisoi hievahtamattomana kuin tuskansa rajattomuudesta puutunut; mutta piankin karaisi luontainen ylpeys ja hurjamielisyys hänet vastaamaan, etenkin kun häntä mielestään kohdeltiin röyhkeästi omalla kynnyksellänsä:
"Jos vaaleatukkainen poikani kuoleekin, herjä akka, niin se ei tapahdu valkoisin käsin. Hän on kostuttanut kouransa vihollisen vereen, Cameronin heimon parhaaseen — muista se; ja kun laskette vainajanne hautaansa, olkoon hänen soveliaimpana muistokirjotuksenaan, että hänet surmasi Hamish Bean, kun hän yritti käydä käsiksi MacTavish Mhorin poikaan tämän omalla ovella. Hyvästi — häviön ja mieshukan häpeä jääköön siihen heimoon, joka on sen kokenut!"
Surmatun Cameronin omainen korotti äänensä vastaukseen, mutta Elspat halveksui sanasodan pitkittämistä tai kenties tunsi murheensa olevan masentamaisillaan vihansa voiman, äkkiä poistuen majasta ja etääntyen kirkkaassa kuutamossa.
Surmatun miehen ruumista vaalivat vaimot kiirehtivät surullisesta työstänsä katsomaan kookkaan haamun häipymistä kallioiden joukkoon.
"Hyvä, että meni", virkkoi muuan nuorempi apuri. "Yhtä mielelläni pukisin ruumista itse sielunvihollisen — Jumala armahtakoon — seistessä näkyvänä edessämme kuin Puun Elspatin ollessa mukana. Niin, niin — liiaksikin on hän aikoinaan seurustellut paholaisen kanssa."
"Sinua tyhmää", muistutti se vaimo, joka oli ollut sananvaihdossa Elspatin kanssa, "luuletko maan päällä tahi allakaan olevan pahempaa häijyydenhenkeä kuin tuollaisen loukkaantuneen syöjättären raivoisa ylpeys? Veri on ollut hänelle yhtä tuttua kuin kaste tunturikaunokille. Monen urhean miehen on hän toimittanut päiviltä pikku vääryyden takia, mitä he olivat tehneet hänelle tai hänen likeisilleen. Mutta hänen kinnerjänteensä ovat nyt katkenneet, kun hänen sudenpenikalleen koituu murhamiehen loppu."
Vaimojen siten haastellessa Allan Breack Cameronin ruumiin ääressä samosi hänen kuolemansa onneton aiheuttaja yksinäistä tietänsä vuoren yli. Mökin näkösällä ollessaan hän hillitsi itseään tiukasti, jottei olisi millään astunnan tai ryhdin muutoksella suonut vihollisilleen sitä voitonriemua, että he olisivat päässeet arvostelemaan hänen sieluntuskaansa. Hän harppoi sen vuoksi pikemmin verkallisin kuin joutuisin askelin ja näytti suorana pysytellen lujana kestävän menneen turman, ja uhmaavan tulevaista onnettomuutta.
Mutta edettyään mökkiin jääneiden katseen kantamattomiin hän ei enää kyennyt taltuttamaan tavatonta järkkymystään. Vetäen viittansa kiivaasti ympärilleen hän seisahtui ensimäisen kunnaan luo, kapusi sen laelle, ojensi kätensä kirkasta kuuta kohti, ikäänkuin syyttäen taivasta ja maata vastoinkäymisistänsä, ja kirkui vihlovasti kuin kotka, jonka pesästä on poikaset riistetty. Tovin purki hän murhettaan näihin sanoiksi muodostumattomiin huudahduksiin ja ryntäsi sitten eteenpäin kiireisin ja kompastelevin askelin siinä turhassa toivossa, että saavuttaisi joukkueen, joka oli kuljettamassa hänen poikaansa vankina Dunbartoniin. Mutta niin yli-inhimillisiltä kuin hänen voimansa tuntuivatkin, pettivät ne koetuksessa, eikä hänen onnistunut äärimäisinkään ponnistuksin toteuttaa tarkotustansa.
Edelleen hän kuitenkin samosi niin joutuisasti kuin voipuneessa tilassaan suinkin kykeni. Kun ravinto kävi välttämättömäksi, hän astui ensimäiseen mökkiin. "Antakaa jotakin syödäkseni", hän sanoi; "olen MacTavish Mhorin leski — olen Hamish MacTavish Beanin äiti, — antakaa jotakin syödäkseni, jotta saan vielä kerran nähdä vaaleatukkaisen poikani".
Hänen pyyntöänsä ei kertaakaan evätty, vaikka myöntäessä useinkin sääli taisteli pelon apuna inhoa vastaan. Ei tarkalleen tiedetty, mikä osuus hänellä oli ollut Allan Breack Cameronin kuolemaan, joka oli arvattavasti sovitettava hänen poikansa hengellä, mutta kun tunnettiin hänen raju luonteensa ja entiset elämäntapansa, ei yksikään epäillyt, että hän oli tavalla tai toisella ollut tihutyön syynä, ja Hamish Beania pidettiin pikemmin äitinsä välikappaleena kuin apurina surmateossa.
Tästä maanmiestensä yleisestä mielipiteestä ei ollut suurtakaan hyötyä Hamish-poloiselle. Hänen kapteeninsa, Ripsas Colin, tunsi maan tavat ja käsitykset, joten hänen oli helppo saada Hamishilta selville hänen oletetun karkaamisensa yksityiskohdat ja miten aliupseeri oli saanut surmansa. Hän surkutteli sydämensä pohjasta nuorukaista, joka oli siten joutunut vanhemman ylenpalttisen hellyyden uhriksi. Mutta hänellä ei ollut esitettävänä mitään perustetta onnettoman tarjokkaansa pelastamiseksi tuomiosta, jonka julisti häntä vastaan sotilaallinen kuri ja sotaoikeuden nimenomainen päätös.
Tämän toimenpiteissä ei oltu hukattu hetkeäkään, ja tuomio määrättiin myös pantavaksi täytäntöön viivyttelemättä. Kenraali oli päättänyt toimittaa ankaran esimerkin ensimäisestä kiinnisaadusta karkurista, ja tässä oli riveistä poistunut, joka oli puolustautunut väkivallalla ja kahakassa surmannut pidättäjäkseen lähetetyn upseerin. Soveliaampaa rangaistavaa ei olisi voinut esiintyä, ja Hamish sai nopean kuolemantuomion. Hänen kapteeninsa ei kyennyt välityksellään saamaan aikaan hänen hyväkseen muuta kuin että hänelle myönnettiin sotilaan kuolema, sillä aikomuksena oli ollut hirttää hänet.
Glenorquhyn arvoisa pappi osui parhaillaan olemaan Dunbartonissa joillakin kirkon asioilla. Hän kävi kovaonnisen seurakuntalaisensa luona vankilassa, huomaten hänet kylläkin kehittymättömäksi, vaan ei kovakorvaiseksi, ja ne vastaukset, joita hän uskonnollisista asioista puhellessaan sai vangilta, olivat sellaisia, että hän tunsi kaksin verroin mielipahaa luonnostaan puhtaan ja ylvään mielenlaadun jäämisestä noin rajuksi ja muokkaamattomaksi.
Saatuaan varmuuden nuoren miehen todellisesta luonteesta ja elämänkatsomuksesta soimasi arvoisa sielunpaimen itseään katkerasti arkamaisuudestaan, joka Hamishin suvun pahasta maineesta johtuen oli pidättänyt hänet armeliaasti yrittämästä tuoda tätä eksynyttä lammasta talteen.
Syvästi pahotellessaan raukkamaisuutta, joka oli pelottanut hänet panemasta itseänsä alttiiksi vaaraan, kenties pelastaakseen kuolemattoman sielun, päätti hän torjua vastedes tuollaisen arkailun mielestään ja yrittää hänen upseereihinsa vetoamalla saada edes armonaikaa, — jollei armahdusta — rikolliselle, joka hänessä herätti tavatonta harrastusta sekä säveydellään että jalomielisellä luonteellaan.
Pastori siis haki puhuteltavakseen varusväen kasarmista kapteeni Campbellin. Ripsaan Colinin kasvot kuvastivat synkkää surumielisyyttä, joka lisääntyi papin mainitessa nimensä, säätynsä ja asiansa.
"Ette voi puhua minulle siitä miehestä parempaa kuin olen taipuvainen uskomaan", vastasi ylämaalainen upseeri; "ette voi pyytää minua tekemään hänen hyväkseen enempää kuin itsestäni haluan ja olen jo yrittänyt tehdä. Mutta kaikki on turhaa. Kenraali on puolittain alamaalainen, puolittain englantilainen. Hänellä ei ole käsitystäkään siitä ylväästä ja intomielisestä luonteesta, joka täällä vuoristossa usein saattaa jaloja avuja kosketuksiin suurten rikosten kanssa, näiden kuitenkin vähemmin ollessa sydämen pilloja kuin ymmärryksen erheitä. Olen mennyt niin pitkälle, että olen vakuuttanut hänelle tuon nuoren miehen kuoleman merkitsevän parhaan ja uljaimman soturin surmaamista komppaniastani, jossa jokseenkin kaikki ovat kunnon urhoja. Selitin hänelle, mistä kummallisesta harhaannuksesta MacTavishin näennäinen karkaaminen aiheutui ja kuinka vähän hänen sydämensä oli mukana rikoksessa, jonka hänen kätensä valitettavasti teki. Kenraalin vastauksena oli: 'Nuo ovat ylämaalaisia näkyjä, kapteeni Campbell, yhtä haihattelevia ja tyhjänpäiväisiä kuin kaukonäkemyksenkin ilmiöt. Törkeätä karkaamistapausta voidaan milloin hyvänsä lievennellä juopumukseen vetoamalla; upseerin murhaa saatetaan yhtä helposti kaunistella tilapäisen mielenhäiriön väitteellä. Esimerkki on tehtävä, ja jos se on osunut muutoin kunnolliseen sotamieheen, tehoaa se sitä paremmin.' — Kun kenraalin horjumaton päätös on sellainen", pitkitti kapteeni Campbell huoaten, "olkoon teidän huolenanne, herra pastori, että holhottinne valmistautuu huomispäivän koitteeseen asti siihen suureen muutokseen, jonka alaisiksi me kaikki jonakuna päivänä joudumme."
"Ja johon Jumala meidät kaikki valmistakoon", toivotti hengenmies, "niinkuin minä koetan velvollisuuteni mukaisesti tuon nuorukaisparan suhteen".
Seuraavana aamuna, kun päivännousun kaikkein varhaisimmat säteet tervehtivät eriskummallisen näköisen ja jylhän kallion harjalta kohoavia harmaita torneja, ilmestyivät uuden ylämaalaisrykmentin soturit Dunbartonin linnan harjotuskentälle ja riveihin järjestyttyään alkoivat siirtyä alas jyrkkiä porraskäytäviä ja kapeita solia myöten ulkoportille, joka on ihan kallion juurella. Aika-ajoin kuului säkkipillin valittavia säveliä, vaihtelunaan rummut ja poikkihuilut, jotka esittivät kuolonmarssia.
Onnettoman rikollisen kohtalo ei ensimältä herättänyt rykmentissä sitä yleistä myötätuntoa, jota hänen rankaisemisensa pelkästä karkaamisesta olisi kaiketi saanut osakseen. Allan Breackin surma oli antanut toisenlaisen värityksen Hamishin rikkomukselle, sillä vainaja oli suuresti suosittu ja kuului sitäpaitsi lukuisaan ja mahtavaan heimoon, jonka jäsenistä oli useita riveissä. Onneton rikollinen sitävastoin oli vähän tunnettu ja tuskin sukua kellekään rykmenttikumppanilleen. Hänen isänsä oli kyllä ollut kuuluisa voimakkuudestaan ja uljuudestaan, mutta hän kuului hajaheimoon, kuten niitä nimitettiin, joilla ei ollut päällikköä heimolaisten johtajaksi taisteluun.
Olisi ollut muussa tapauksessa melkein mahdotonta saada rykmentin riveistä sitä joukkuetta, joka tarvittiin tuomion täytäntöönpanoon; mutta tarkotukseen valitut kuusi miestä olivat vainajan ystäviä, MacDhonouil Dhun suvusta polveutuneita kuten hänkin, ja valmistautuessaan kolkkoon tehtävään, johon heitä vaati velvollisuus, tunsivat he tuimaa kostonkin tyydytystä.
Rykmentin johtava komppania alkoi nyt lyhyinä riveinä marssia ulkoportista, ja sitä seurasivat toiset, kukin perätysten liikkuen ja pysähtyen ajutantin määräysten mukaan, muodostaakseen pitkähkön suunnikkaan kolme sivua, rivit sisäänpäin kääntyneinä. Suunnikkaan neljännen sivun sulki se valtava ja korkea vuori, jonka laelle linna on rakennettu.
Kulkueen keskivaiheilla asteli sotalain onneton uhri avopäin, aseettomana ja sidotuin käsin. Hän oli kalman kalpea, mutta hänen ryhtinsä oli niin luja ja silmänsä niin kirkkaat kuin konsanaan. Pappi käveli hänen vieressään, ja edellä kannettiin arkkua, jonka piti vastaanottaa hänen maalliset jäännöksensä. Hänen toveriensa katsanto oli vakaa, tyyni ja juhlallinen. He säälittelivät nuorukaista, jonka komea muoto ja miehekäs, vaikka nöyrä esiintyminen olivat heti hänen tultuaan selvästi näkyviin pehmittäneet monenkin sydämen, — muutamien sellaistenkin, joihin kostonhimoiset tunteet olivat vaikuttaneet.
Hamish Beanin vielä elävälle ruumiille varattu arkku asetettiin suunnikkaan tyhjälle reunalle noin kahden kyynärän päähän jyrkänteen juurelta, joka kohoaa siinä kohden pystynä kuin kiviseinä kolmen- tai neljänsadan jalan korkeuteen. Sinne vietiin myös vanki, jonka vieressä hengenmies yhä lausui rohkaisevia ja lohduttavia kehotuksia; näitä näkyi nuorukainen kuuntelevan kunnioittavan hartaasti.