Ylhäiset ja alhaiset

Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa, miten kreivi G— riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.

XII.

Uusi päivä, uusi mieli.

Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan herättämättä häntä.

«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi —«.

Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät, ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«.

Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä… «Kiitos Jumalan, että se on päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen otsalle.

«Herätkää!«

Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös.
«Antakaa anteeksi!« sanoi hän.

«Se oikein; ei sotilas sukkelampi… Minä tulin jatkamaan eilistä puhettamme«.

«Kreivistä?«

«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja oman virkaveljeni. — Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän tointa.

Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! — — Eikö se kartano ole K—n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?« kysyi hän.

«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.

«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«, sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«.

Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän.

«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«.

«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta taloni hänelle«.

Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty, mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä, ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa; majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.

Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut Johannesta.

Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.

Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.

«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen.
«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«

Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.

«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«, sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla kuin — — sinä tiedät!«

Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.

«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.

«Ei mikään. — Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«

«Mariaa?« — Johannes punastui.

«Niin, Mariaa, armastasi?«

«Armastani?«

«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat majurin tytärtä. — Se oli oma sanasi«.

«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. — —
Se on totta —«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas
Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa — —. Vaan
minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät
Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.

Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi … en minä voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.

«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. — «Sinä et voi! — — Miks'et voi? — Minä olen sinun kumminkin luvannut majurille hänen talonsa katsojaksi.«

«Sinä olet luvannut — — sinä tahdot! — — No, minä lupaan, minäkin.
Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. — — — —

Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa herättäjää. — —

Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.

Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.

Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut. Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes selityksen.

«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus, jota kohden olen pyrkinyt. Maria — nyt olen kuullut, ettet minua halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. — Maria! Nyt on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi —«.

«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle — jos tahdot välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi! Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa… Johannes, Johannes, silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». — Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi elänyt. — Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.

Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa — ja Johanneksen elämän alus riensi kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea alas. — Anna seisoi rannalla ja itki.

XIII.

Lehti Marian päiväkirjasta.

«Minä olen vielä liian nuori«, — sanoo Harmaalan parooni, — «ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. — Kaikki — sanoin minä! Ei. — Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni yksin tallentakoon —«.

«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän saarnaa huomenna. — Tuliko hän — uskallanko sanoa — minun tähteni? Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? — Niin, kun hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi rauhallisempi … ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. — Mutta nyt olen minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän… Ei, Johannes on suuri, ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että — miksi punastutte, poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? — Minä tiedän, että minä ra—. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä tunnen, mitä minä tunnen«.

«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut vastata. — Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta —. Jokainen luulee, — luulette tekin, herra parooni, löytäneenne totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka se on ijäti muuttumaton. — Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. — Johannes! Aina Johannes! — Eikö minulla ole muusta puhumista kuin hänestä! — Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että Johannes… Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«

Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.

* * * * *

Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. —

Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän itse ei uskonut — —.

Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis teeskentelemään.

XIV.

Juhannus-aatto.

Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki kaikissa Marian.

Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« — Tuollaiset rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: Kuka on tuo nuori pappi? — Se on minun poikani! — Mutta kun Eeva kuuli Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä vihdoin otollinen.

Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus on semmoinen aine«. —

Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? — Siinä myöskin perustus Johanneksen mielestä.

Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen — on hänen kuvansa.

Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin, näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun — ja kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset ajatuksensa hänestä.

Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä, suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. —

Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän, vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan. Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.

Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut, hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän ystävyyden sitovan lapset yhteen.

«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna olla vielä tekeillä… Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus, Johannes maisterista?«

«Hm! Minä en tunne häntä. — Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas vaan —«.

«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi
G—lle —. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.

«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että —. Vaan nyt on seppele valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«

«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.

«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen otsallensa.

Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä oksain suojasta hänen eteensä. —

Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä — mutkassa, aivan lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen. Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt on Klaus sinun ikuinen vankisi —«.

«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.

Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä on jo vuosia kulunut —«.

Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa tahdon minä tanssiin mennä«.

«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! — No, no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä —«.

Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat sieltä — olivathan ne kauniita! —

Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi taasen sitä kiireemmin.

«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin poistaakseen jonkun julman ajatuksen.

«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee hän tanssiin« — kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän Klausta, mutta raskailla askelilla. —

Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.

«Kauniin on tämä«, jupisi hän —.

Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei maisteria vielä näy«.

«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.

«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa? Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se syynä teidän valintaanne«.

Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan. Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni. Mutta, neiti, — minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän — puhtaalla sydämellä elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle, ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.

Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« — «Vaan«, lisäsi hän, «parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.

Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt, että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma M.

«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.

Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa
Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«

«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.

«Mitä ne näyttävät?«

«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien keskellä —«.

Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.

Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.

Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.

Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota punaista M—ää ryömien lähestynyt Marian kättä.

Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli niiden sydän«, — lähti hän nuorison luo kentälle.

Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.

XV.

Tunnustus.

R—vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut tuhansittain laulavat ja visertelevät. — Kaikki on kaunista, suloista R—vedellä ja R—veden seuduilla. — Mutta tämä aamu onkin — juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.

Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä, kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat tunteesi selitykseksi — ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, — niin ajatteli eräs nuorukainen R—veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.

Niin ajatteli hän. — Ajatteliko vaan?

Tänään tahi ei koskaan!

Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R—järvellä, kulkee lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy Harmaalaan.

Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«

Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.

Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän kanssamme Jumalaa!«

Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.

Hiljaa kulki vene. — Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa — —.

Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.

Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.

Rannalla oli huone.

«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.

«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« — vastasi neito.

«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.

«Lasketaan. — — Mutta milloin — —?«

«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä pyytänyt«.

«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme
Harmaalaan takaisin«.

Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. —

«Joko kadutte, että minua seurasitte? — Te olette alakuloinen, te ehkä oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen venettä rantapuun oksaan.

«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen huoneen luo.

Nuorukainen seurasi häntä.

«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte näyttää minulle?«

Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä, ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt: kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen antura vesipinnan kuohulla halkaisee. — Mutta kaste ei ole vielä kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen —«.

He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston saarella seisoo.

«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.

«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. — «No nyt?«

«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte syyn«.

«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa toiset.

«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan, outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein vihasin? — Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. — Maria, minun silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt, Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt, kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? — — Saako?«

«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru huulillaan. — «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi puhtaaksi. — Sinä rakastat minua… Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. — — Aina samaa, samaa, niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«

Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen vieressään.

Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä morsiamenaan. —

Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. — Hänen olisi pitänyt havaita Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä sinuksi nimitti.

«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«

Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä suurempi on hänen ilonsa sitten. — Mariakaan ei tuntenut Johannesta.

«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut kuulevinaan Johanneksen sanoja. —

Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää tahtonut. — Maria oli onnellinen. —

Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään. Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua onnettomuuteen vielä!« —

Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa, oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria. Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle, samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. —

Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko yön valvonut ja tanssinut!« — sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt, että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. —

XVI.

Saarna.

Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? — Ken voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon säteitä?

Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen katsoneet?

Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.

Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan Jaakon poika!«

Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.
— Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.

«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.

«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa! Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.

Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen katsonut!

— «Kuule!«

"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta sammuttaa, ei virrat sitä upottaa".[1]

[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.

«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla tavallista saarnaa«.

Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan hän hymyili.

Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden, hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen, Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.

«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa lopetti. —

Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.

«Mikä on oikea rakkaus?«

«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi, sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin, maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä oikea, todellinen?«

«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas, olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle, josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa tähden«.

«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä sitä«.

«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. —

«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. — Onko hänen rakkautensa oikea? — Meille sanotaan: «Älkää maailmaa rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«

«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa, sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet tuomitsee«.

«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.

«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua — niin on tämä rakkaus ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä olen hänen«.

«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä — rakkaus Jumalaan«. —

Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.

Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.
Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin
Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä
enemmän tunsi Maria oman itsensä.

Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi. Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.

«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa olennossa. — Me luulemme!«

Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta; rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.

«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«

«Ei ainoastaan voi, mutta on, — Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.

«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä. Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.

Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. —

«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi — mikä olet sinä? Ruoko ja kaisla olet sinä — vaan ruoko ja kaisla katoo«.

«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa — mikä olet sinä? — Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä merellä«.

«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! — Amen«.

Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he toisilleen.

Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru oli nyt kaukana hänen huuliltaan.

Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he: «Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« —

Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä olen pahasti tehnyt!« — näin ajatteli hän.

Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon. Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka viimeisenä tuli. —

Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.

Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken puhutella« — ajatteli hän.

Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa
Johannekseen. —

Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri —s häntä niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä selvität samalla päivän evankeliumin: Minkä luulet tästä lapsesta tulevan?»

«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.

«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.

«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.

«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.

»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«

«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän jokainen tietää ennenkin«.

«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«

«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.

XVII.

Kirkkomaalla.

Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.

Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja silmäili sinne.

Haudassa oli musta ruumisarkku.

«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän.

«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei paha henki olisi saanut häntä valtaansa«.

«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän: «Nuorukainen siis rakasti! Mitä?«

«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika, niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies. Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«.

«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?«

«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«.

Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän nojausi.

Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon. Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen katosi.

Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään enää.

Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.

Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.

Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.

«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. —

Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.

Johannes lähestyi rantaa. —

Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki
Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.

Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti.
«Minun onneni hauta!« jupisi hän.

Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä, katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.

«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt lukkarilta; tämä samaa Johannekselta.

«En!« oli Johannes vastannut.

«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on kuin haudasta noussut«. —

«Mikä hänen nyt on? — Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin.

«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut.

«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko pyytänyt. —

«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle.

«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja, nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. —«

Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes tietänyt mitään.

Hän oli kuin mielipuoli.

XVIII.

Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.

Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole; ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma. Sinne on R—järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.

Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa toistensa ajatuksia.

Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He puhuivat ensimäisestä Napoleonista.

«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva. Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty, ennenkuin saari perustettukaan oli«.

«Mutta sen sanon minä«, huusi innossaan parooni, «että Helenan saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».

«Hän on ihminen ja — —«.

«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin
Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos
Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän
Elbaankaan jäänyt«.

«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta Jumala varjelkoon meitä!«

«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.

Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä järvelle.

Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären, kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan, mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt, että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria nauroi, hänen sydämensä itki.

«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.

«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria ei täällä ole, niin«… neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili ympärilleen.

«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«, sanoi apulainen.

«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla… Kuulitte sen itse«.

«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi apulainen.

Parooni Klaus punastui… «Kenellä on sormus?«

«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.

Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli hän siirtänyt sen omaan sormeensa.

«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.

Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä istui, ei silmä vielä eroittanut.

Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui airoihin ja lähti odotettua vastaan.

Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.

Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita eivät laisinkaan ymmärrä.

«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan, kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja — tuolla on Klaus — —«.

«Häntä vastassa!… Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. — «Se olisi sinun mieleesi..?«

«Minä ja majuri —s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja Maria… Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet tuolla —. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria… Minä Klauksena en välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.

«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha, ha!«

«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi apulaisen saaneen rukkaset«.

Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti
Mariaa?«

«No, kuka sitten… Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi tappiolle… Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras, sanoo sananlasku —«.

Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä naisen.

«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.

«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.

Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.

Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena seurasi Klaus veneellään.

«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.

Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin, ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt, viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne, istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta. «Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä, nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«. Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei, ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.

Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri
Johannes meni?« kysyi hän.

«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.

Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen sai kaikki uudesti kertoa.

«Mikähän tuli Marialle?« — «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.

Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään. Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä, mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.

«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee! Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin ovat soutajat joutuneet?« —

Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä olen onneton!«

«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan, siinä on koko asia«.

Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.

Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.

Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt, olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään — minä onneton!« huusi hän.

«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.

Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen sydämestään kadonnut.