XIX.
Ukkos-ilma.
Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.
Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa, tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys sydämen nielee, kuka auttaa silloin?
Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.
Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.
Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.
Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän, jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria, olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.
Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä; mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.
Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja uhrasi samalla oman onnensa.
Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin; hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.
Maria rakasti töllin lasta.
Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, ennenkuin hän heräsi.
Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.
Hän pettyi.
Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.
Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja haavoittaa heittäjänsä. —
Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut. Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin. Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut, pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma leikin häiritsi.
Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. —
Se oli ukkosen ääni.
Yö joutui, myrsky alkoi.
Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.
Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä katkerammasti.
Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä uusilla kyynelillä.
«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen. «Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes, Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat! Missä olet sinä … minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi! Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa rukoilla«.
Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:
«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit. Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan — minä en sinua syytä. Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi. Sentähden minä lähden — mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo Johannes«.
Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.
Maria oli vetänyt akkunan kiini.
«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä; minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla onnellinen!… Vaan nyt! — Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«
Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.
Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.
Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.
Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.
Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.
Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.
Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.
«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, — jupisi hän.
Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.
Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan seisoi hän.
Hän näki kumminkin!
Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa hymyili. — Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi sanan: Maria!
Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. —
Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa sylissä. —
«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!«
Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä ilmassa saavuttanut Harmaalan.
Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.
«Maria, Maria!« huusi hän. —
Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian kamariin.
Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!»
Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.
Hän meni sisälle.
Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen otsassansa oli haava, josta juoksi verta.
Ei epäilemistä enää.
Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.
Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi hänet saliin. —
Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?
* * * * *
Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä Marian otsaa.
Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.
Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.
Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.
Kirje oli ollut tällainen:
«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa, täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.
Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. —
«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin parooni huutanut.
«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja
Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.
Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä, nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei näyttänyt ensinkään kauhistavalle.
«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään. «Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa minulta vaatii?«
«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut
Mariasta eroittanut.
«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« —
Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin olisivat sanoneet jotakin.
Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti hän: «Maria!«
Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä. Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.
Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle kiitos, hän elää!«
Maria eli — mutta minkälaista elämää! —
XX.
Anna.
Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen, joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.
Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen saada.
Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti — sitä runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka tietää pian kuivettuneena kuolevansa.
Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.
Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.
Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.
Majuri —sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. — Anna lupasi uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.
Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin kukilla. — Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa oli juhlapuvussa.
Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili
Johanneksen puolesta.
Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri —s hänen luoksensa. Anna peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.
— «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. —
«Minä tulen«, vastasi Anna.
Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa ottanut, — sano sinä se, rakastava nainen. — Ja kun vihdoin majuri rupesi valmistaumaan matkalle — mitä mietti Anna, kun hän, silmissä kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?
Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.
Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle, jonka ehkä tapaan?« — mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. — Majuri oli mennyt. Anna oli asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa, kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään. Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta tiedosta, mitä hänellä oli — että Johannes rakasti Mariaa.
Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen oman sydämensä haavoittamisellakin.
Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä, ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin, jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille oli kirjoitettu ainoastaan:
«Varo sydäntäsi, Maria!«
Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan sydämeen. — «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta — — —«. Ensin oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti samalla kipeästi — «silloin olisi Johannes onneton«.
Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus tällä varoituksella oli.
Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen majurin lähteneen Harmaalaan.
Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen sanomantuoja Harmaalasta.
«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.
«En«.
«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella äänellä.
«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.
«Puhuiko hän mitään silloin?«
«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! — — Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa…«
«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on mennyt?«
«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski minun kiireesti kulkea«.
Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. —
Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan. Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut. Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan. Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä hetken. —
Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja puhkesi katkeraan itkuun.
Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut. Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. —
Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut, silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki nyt katkerammasti.
Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.
Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen, kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.
Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä, joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen matkalleen.
Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat yhtaikaa. —
Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä. Hän huokasi ja meni — itkemään Marian kamariin.
Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist hänen akkunansa alla ja näki hänet. —
Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi, vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen poskillensa. — Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli majuri —sen kotimies.
XXI.
Aaveko vai ihminen?
Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä. Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä…
Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi ukkonen pilvissä.
Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt Annan katoovan.
«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«, ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. —
Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.
«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä… Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika mennä kreivin luo… Siellä odottaa hupainen ilta«.
Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.
Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.
«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä! Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä tiedän, että te asutte majuri —sen kartanossa ja olette hänen talonsa vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa… Mutta minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«.
Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin, niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs Johannekselta.
Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden, kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi neiti Maria?«
Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä. Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla teidän tykönne«.
Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G—n luo. Hän nauroi mennessään: «Hyvä on alku!«
Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan. Anna, Anna parka! —
Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen jyrisi likempänä.
Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G—n asuntoon, tuli häntä vastaan mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.
Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.
* * * * *
Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G—n asunnosta. Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.
Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri —sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.
«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua rahaa.
«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa. Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«
«Hi, hi, hi … hoo! Leist, hi, hi!«
«Niin Leist!«
«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi … hii!…«
«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa itseänne, luutnantti!«
Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin kuolema.
«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«.
«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä.
«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä, missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?«
Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:
«Veljeni!«
«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä. Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät — ja neiti Maria! Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä, rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan, illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri, joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä! Veljesi Theodor!«
Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.
«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei ollut elämään«.
«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti.
«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo aaveita«, nauroi kreivi.
«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies.
«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa minun kimppuunsa!«
«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti.
«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«.
Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus seurasi samassa.
«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies.
«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi, malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa vastaan«.
Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi, kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville.
Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo joku sinussa saisi vähän hänkin!«
«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. —
Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.
Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän.
«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!«
Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului.
Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen, nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan teitä«.
Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä muutamia viinilasia ja jätti seuran.
Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«.
«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä olet, tottamari, onnen lapsi!«
«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. —
Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois, miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos viimeiset.
«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies mennessään.
«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava.
Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon.
«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän.
* * * * *
Marian kamarissa istui Anna.
Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta, paranee haava syvemmältä. — Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi, on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki.
Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta umpeen kasva.
Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen. Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin.
Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. — Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. — Leist meni nyt kreivin luo; hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen herättänyt jotakin — itse hän ei tietänyt, mitä se oli.
Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä, hän silmänsä avasi.
Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä; hän suuteli kukkaa.
Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan,
Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut.
Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo.
«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki ovet auki yöksi. — Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja — — Vaan te ette vastaa?«
Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.
«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti, minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt. Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte, niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen. Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«.
Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden — antaa kummallisen lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit, innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.
Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut mitään.
«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja sinä et vastaa?«
«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä.
«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.
«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin olisi luullut Annassa löytyvän.
Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.
«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.
«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.
«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan tähden!«
Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.
Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.
Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.
«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna, jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.
«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna.
Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.
«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella vaaleaa naista.
Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna nähnyt.
«Jumala! Johannes! Auta minua!«
Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse; hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän hänen suoraksi lattialle.
«Kunnoton heittiö!« sanoi hän.
Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa, seisoi parooni Klaus hänen edessänsä.
»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!«
«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä neiti Marian kamarissa!«
«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili kreivi.
«Mene katsomaan kummempaa! — Luutnantti Leist oli luultavasti illalla luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös Aurajoesta. Hän on hukkunut«.
Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä; niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.
Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.
«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«, sanottiin.
XXII.
Maria.
Ei ole lepoa lehossa,
Eikä onni oksapuiden
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni,
Vaiva herättää valolle,
Uuden päivän paistehelle.
Vanha runo.
Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä, iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme. Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi hillitä niiden valtaa; — se on kaikki.
Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.
Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat hirmuvaltiaista hirmuisimmat. —
Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme tunteiden vallan.
On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla. Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän ääressä istuu ja kirjoittaa.
«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.
Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.
Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. — Sinä sanoit tavanneesi kreivin?«
«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan teidän talossanne«.
«Te kuulustelitte Johannesta?«
«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.
«Kummallista!« jupisi majuri.
Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. — «Miten on Marian laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.
«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta…«
«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei parasta ollut toivomista.
«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri.
«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän entiselleen enää, sitä en minä takaa«.
«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.
Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena ylös.
«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« — lisäsi lääkäri. «Ja minä…«
Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö! Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat aaveet karkaamasta minun päälleni. — Sinä menit pois«. Näin huusi hän.
Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.
«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet syliinsä ja kantoi hänen kamariin.
«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria iloisella äänellä.
«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi liikutuksesta.
«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi kamariin Mariansa luo.
Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.
«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä, menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä, mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.
«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.
Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.
Nyt nukkui Maria. —
Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat, joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi, seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. —
Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi, kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa oli.
Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan herätä.
Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.
«Johannes! Johannes!« huusi hän.
Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä oli ollut ilon kuva!
Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä — ei enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.
Näin lepäsi hän muutaman minuutin.
«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he jättivät hänen isänsä kanssa kahden.
Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.
Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.
Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä entiselleen. — Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli Marian toivo voimissaan.
Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan — tulevan yksinään. Hän nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.
Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa. Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha, joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja — tunnotonna kannettiin Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut. Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti Annan.
Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.
Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä, ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.
Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.
Klaus oli mennyt. — Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.
Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos, jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi; mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:
«Pelastettu!«
Maria oli kovaa sotaa käynyt.
«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni kevytmielisyyttä?«
«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.
«Se on totta, se on totta… Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä Johannes!… Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt, miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja kuolemaani saakka rakastan«.
Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.
«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen viereen.
«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.
Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli turha. Se kirkkaus puhkesi — puhkesi kuumiin kyyneleisin.
Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten vieryivät alas — silloin oli hän pelastettu. — Ja kun majuri hellästi pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.
* * * * *
Katsoi aamun, katsoi illan,
Ei tiennyt mihin katosi.
Kalevala.
On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.
Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo kartanon pihalla. — Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä. Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä, kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« —
Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.
Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa, ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli Marian vieressä ollut niin onnellinen.
Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.
Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.
Viimeinen ilta oli käsissä.
«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme, täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei eroita heidän välinsä pituus«.
«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta talooni, kun tiesin tuon asian!«
«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi tuli«.
«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä olisi nähty semmoisia kuin nyt«.
Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.
Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.
Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«
Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:
«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni on muistikirjani toinen osa. — Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala, Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus: Johannes! Mutta — hän katosi«.