«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama sydän: Löydät. — Minä tiedän, että minä sen löydän — muistoissani. Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt puhkeemattomain pilvien taakse«. —
«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi kukaan nostanut pois? Ei — etkä kumminkaan uuvu painon alle! — Et, sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle, ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen ylös«.
«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! — Mutta, Johannes! Sinä et kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa onnetonta Mariaansa!«
Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi hän ylös ja lähti kamaristansa.
Pihalla näki hän Klaus paroonin.
«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.
«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«
«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«
Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.
Siinä itki hän.
Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«
Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut.
«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja hänen muistonsa minun rinnassani. — Minä olen ylkäni uskollinen morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.
Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria viimeksi mainitsi.
Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. — «Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä —?«
«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän rukkaset, mutta ahkera voittaa« — sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja lausuessaan silmäillen Klausta.
Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.
Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.
«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«
«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita, jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.
«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen tiennyt!« huusi parooni.
«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran rakastanut!«
«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.
«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.
«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein…«
«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt…«
«Surmannut itsesi!«
— «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti lupasin salassa pitää… Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut itseni«.
«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun surmaamaan itseni«. —
«Sinua? Mutta Johannes rakasti… Maria… Kas nyt, houkuttelia, sait salaisuuteni«.
— «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. — «Kuules, veljeni, nyt on jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on vielä salaisempi kuin ennen«.
Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.
XXIII.
Pirullisia aikeita.
Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.
Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu — missä ne lepoa löytävät? Tokko unen helmassa? —
Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.
Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. — Kun semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa korvaa. —
Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. — Eikä sade ole lakannut.
Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä, laiha; toinen lyhyt — vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien. —
«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.
Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« —
«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« —
«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! —
Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. —
«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:
Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« —
«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä lukua — —«.
«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista, että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun oma asiasi — minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.
«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen nähnyt«.
«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi. Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin ja — sitten — — — No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. — Ennenkuin palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. — Minä, arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.
«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.
«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät saisivat silloin kaikki«.
«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«
«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista kirjaa tekisi. — Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.
«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.
— «Onko sinulla…« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen — — «ymmärrät!…«
«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon pää näkyi.
«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on serkkuni…«
«Helvetissä…«
«Ha, haa! Oikein sanottu! No, — Jumalan haltuun!«
«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.
Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.
«Mitä nyt! — — Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«
«En — etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. — Hyvästi nyt! —
Onnea!«
Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän kulkemaan jupisten itsekseen:
«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» —
Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista. Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat paukkuen jyrisivät.
Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten vehkeet tyhjäksi tehdä.
Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen katsahtanut.
Mutta hänen takanansa! — Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän, Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. —
«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään! Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita! Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka taholla nähdä puutetta. Ei!… Julma on työ. se on totta; mutta se on pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa, torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin…«
Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.
«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano… Hiljaisuus, urhous, voimaa!«
Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen. Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili taakseen.
Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.
Kyösti lähti kulkemaan.
Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään, kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti kiireesti juoksemaan. —
* * * * *
Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.
Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!
Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä, joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän umpeen. — Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:
«Raha on hänen elämänsä«.
«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne rikkuvat«.
Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi…
Ukko nousi ja veti kiini salin oven.
Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle konttaamaan. —
Siinä onkin jo mies.
Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan kynnyksellä. — Vaan silloin…
«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan. «Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat, eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön… Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku huusi! Vait! — — Ei, ne lähtivät jo«.
Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä takasin.
Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. — Kummallinen näky, kun leimaukset valaisivat näitä molempia!
«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.
Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.
Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:
«Johannes, veljeni!«
Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.
Molempain asema oli kummallinen.
«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma aikomuksesi ei onnistunut«.
«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn, miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja siis onneton«.
«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi, palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! —«
Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.
Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika — koska tapaavat he jälleen toisensa?
Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun; piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.
Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut. Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. — Johannes tuskin muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. —
Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä poltti. —
XXIV.
Johannes.
Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat ihmiset valveilla. —
«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi… Vai mitä luulet, ukkoseni?«
«Kyllä!«
«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. — Hänestä tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?«
«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären, ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä…!« — —
«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti hyvillä mielin.
Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä sallineet. —
Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään metsään —.
Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla onnellinen!« — — «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan äänessä. — Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä asunnosta.
Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua.
Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut.
Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee. — Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt eukkoinensa kylään juhannukseksi.
Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa sydämensä, jos hän voi.
Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. —
Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut.
Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton sydämensä oli nyt kiehuva koski! —
Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki epäileväiselle?
Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään.
Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten liikkumatta.
Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti:
«Haa, minä olen ihminen!«
Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen kasti hän leivän. —
Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä; ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa.
Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan talven.
Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on sammunut — se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut,
Hänen nivuksensa ovat hajallaan — se näyttää, että myrsky on käynyt.
Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä — se osoittaa, että sielu on kärsinyt.
Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti — se merkitsee, että sydämessä on tuska. —
Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes!
Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän.
Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!«
Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli. Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa; minun tilani on sitä mustempi!« — —
Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan.
Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän:
«Matkalle!«
Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt, kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa taas.
Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru. Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan.
«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei kumpaakaan maailmassa löydy«.
Nyt voi hän ajatella.
XXV.
Johannes. (Lisää).
Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä. Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken ollut.
Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.
«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.
Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet piippunsa, joista valkea on sammunut.
«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet takasin, köyhempänä kuin lähdet. — Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«
Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.
«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua vielä kiität… Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. —
«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä pitämään«.
Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan. Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä, onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«
«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja, joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! — Kun tuuli vinkuu ja laineet pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä. Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille, nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa kulkea ja köysissä riippua — se merimiehen ilo«. —
«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini miehen kävi, niin vähän pelottaa«. —
«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!… No, kävitkö eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?«
«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi juhannuspäivänä K—n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä, etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. —
Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle.
Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti… «Saas nähdä, miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on pitkä aika«.
«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika.
«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä. —
He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle,
Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.
«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa. —
* * * * *
Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan
Lassin, Harmaalan torpparin, luota.
Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan ensiksi tahtovan ruveta puheelle. — Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia jään?«
«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.
«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin; mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden käsiinsä«.
»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa, että hän olisi surmannut itsensä… Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt, olisi hän surmannut itsensä!… Se on pelkkää valhetta«.
«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi kaivaa järviä«.
«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. —
Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. — Meri tuli taasen puheeksi. —
«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää… Minusta on kumma, miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä siellä itse ollut — —?«
«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja paikalla, muuten…« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.
«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra, päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«.
Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo ja laski kätensä hänen päälleen.
«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«.
«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko.
«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko häntä«.
Sanottu, tehty.
«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!«
«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan… Mitäs nyt tehdään?«
«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«.
«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!«
Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.
Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. —
«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.
«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne tien syrjään maata laskeut?«
Johannes siveli käsin kasvojansa. — «Sakari, sinäkö se olet? — Jos sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.
«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen, olet ollut? — Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä on kiire«.
«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«
Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.
«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole tuollaiset«.
«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.
Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes ahnaasti kuoletti nälkäänsä.
«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et mene Harmaalaan enää? — Oletko käynyt Metsämaassa?« —
Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään vastaamatta. Vihdoin sanoi hän:
«Minä seuraan teitä«.
Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«.
Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi kuin sinä. — Minä olen ollut sairas … pitkä tauti on koko elämäni ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.
«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan.
Johannes kuuli Mikon sanat.
«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«.
«Mitä tehdä?« — Pappilaan ei ollut pitkältä — ja kivenheittämä tieltä oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. — «Viedäkö Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?«
«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti veljeään.
«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa,
Korven Tahvanan töllissä«.
«Otetaan hänet Turkuun. Majuri —s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi
Aappo Sakarille. —
Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. —
Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi Sakari Aapolle syöttötalossa. —
Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes, joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan: «Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«. —
Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin Sakari«. —
Ja siihen se puhe jäi.
Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli. Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten kovalla sateella. — «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko sanonut. —
Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta.
«Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. —
Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana päivänä tulla katsomaan häntä.
Johannes meni.
Hän meni suoraan majuri —sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa.
Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo.
Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan.
Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei
Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt.
«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään, että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.«
Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta.
«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. — Eukko, joka sitä minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. —
Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa tuulelle. —
Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. —
* * * * *
Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta. Hän ei sanonut mitään siihen.
Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti. He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut.
Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä. He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta tapauksesta.
«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys
Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään.
Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen.
YLHÄISET JA ALHAISET.
ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.
Kirjoittanut
K. J. Gummerus.
Jälkimäinen osa.
Kolmas painos.
Uituansa yön ja päivän,
Melkein melottuansa
Näki pilven pikkuruisen,
Pilven longan luotehessa,
Sepä maaksi muuttelihe,
Niemeksi panettelihe.
Kalevala.
I.
Lemmon luola.
V—n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on saaria — niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.
Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden nimitetään Lemmon luolaksi.
Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon luola on antanut heille suojaa.
Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut, näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. — Se on Lemmon luola.
Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja luolasta käy, näet, kummallinen satu.
Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla, rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa. «Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. — «Kävivät«, vastasi Ruhmo. «Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa, joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se tulee, joka antaa kastaa itsensä«. — «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. — oikein, Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä olisi nähnyt kotoasi enää«.
— Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät kaikki!« — Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan — ja tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan vettä pojan päähän. — Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« — ja poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. —
Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei tee sinne mieli kenenkään mennä.
Ennen muinoin kävi V—n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo saanut hänet käsiinsä. — Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. — Ja tämä puhe yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja miehiä kulkevan rannoilla. — —
On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet. Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. —
Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi puhuimme.
Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan? — Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin, kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme itsekin.
Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja vaimo. — Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. —
Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet, eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.
Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on
Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika — Kyösti.
Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. — Me olemme nähneet hänen valmiina työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut kumota hänen sydämensä himoja. — —
«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli ruveta.
«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« —
«Laita valkea tahi… Lempo vieköön…«
«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. — «Älä nyt ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«…
«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«
«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.
«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin semmoista herraa. — Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.
«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. — — Sinä! No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä, vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan…«
«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa, että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti minua! — Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä, vaikka en onnistuisikaan. — En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet… No, entäs Leena, sen se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«. — —
«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan kymmentä Leenaa«. —
«Ha, haa!« —
«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. —
«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! — kuka, häh!«
«No, mitä turhia nyt puhumme! — Sano mitä nyt aiot tehdä!«
«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.« —
«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan sinua?«
«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun taasen vannoa?«
«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« — —
«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet olevinasi«.
Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! — Sinä voinet arvata, ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. — No, sano, mitä nyt aiot?«
«Minä! — Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan vaiti. — Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee päivämies lepoa — oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«
Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.
Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin olisi unensa viattomuuden? — Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan. —
Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. —
Mikä langetti hänen? —
Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. —
Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi. Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin maailmassa — taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka leipää huusivat, oli vieras tyttö — oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään. Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä kristitty voi.
Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa. Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai asiatytön ammatin. — Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa vaikutti. — Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka päivä päivältä yhä eneni.
Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.
Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt viidenteentoista vuoteensa. — Vaan Katri, joka elämänsä kovassa koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin, kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen jääriitteen, joka tosin kerran suli — kun ei enää auringon säteet voineet sydäntä lämmittää. —
Katri luuli itseänsä väkeväksi ja — niinkuin useimmiten silloin aina käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan — hän lankesi. Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. — Katri ei ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä — kreivi G. — oli voittanut voiton, viattoman sydämen.
Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa — että hän oli petetty — kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan, olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt ensimäiset kostontunteet nousemaan. — Kun hän sittemmin havaitsi, minne hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä maali maan päällä tiedossa. — Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. — Hän eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto! Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata, oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona. Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.
Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?
Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. —
Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. — Hän ajettiin syksyllä pois palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi« vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada hengiltä vääpeli. — Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää, mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän Kärmälään muutti, seurasi Katri — Kyöstin vaimona. — Jouluaamuna lähti Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan. — He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin, mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. — Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä — sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi, saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. — He hakivat Kärmälän likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. — Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä. — Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja ampui — vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.
Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.
Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi, kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet syttyivät; se ahjo — ennen puhtauden — oli nyt muuttunut pirujen pesäksi. — Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. —
Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen antanut tulla päivänvaloon — käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe, mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman. Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« — Ja taasen muuttuu hänen unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.
* * * * *
Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.
Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.
«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. — Mutta jos vielä menisin sinne?…«
«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla, miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta surmayritykseen —«.
«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja…«.
«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. — Sinä et enää Leenaa kaipaa«.
Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. — «Ei, miten kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« —
«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte … sitte lähdetään Turkuun«.
«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: lähdetään, kun vaan olisi maantie minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun. Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.
«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? —«
Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.
Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.
Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä näkynyt. —