II.
Kaksi todellista ystävää.
Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa? Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika sen teki. — Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena, kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«.
Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. — Ei aina kuitenkaan.
Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. —
Salissaan kulkee majuri —s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin. —
Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. —
«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä, miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää; hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä. Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani Marian syntymäpäivää vietetty. — Mikä pitkä aikakausi on tämän ja viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! — Yhden muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.
Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet harvapuheisen majurin puhujaksi. —
Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.
— «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että minulla on hellä isä ollut. — Ja onhan minulla Anna, joka ei minua jätä« — lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. —
«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa…« —
Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata, vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. — Ja nyt, samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat viikset syrjälle ja suuteli häntä.
«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi majuri. —
Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi kirkas kyynele.
Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö, tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.
«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä, mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua, — ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun…
«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei tiedä kukaan!«
«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!… Mariasi on saanut monta kyyneltä Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.
«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama, mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. — «Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. — Maria, Anna! Minä olen onnellinen nyt!« —
Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille koulupojille koulumestariksi — ei ollut Johannes.
«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria. »Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä — ja kumminkin näki hän!«
«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna. «Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.
— Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi? Ja niin on kumminkin nyt.
Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus, sammuu viha, jos semmoista on ollut. — Anna, joka ennen Marian näki surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat heidän väliltään lyönyt alas.
Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista. Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. — Eläen kokonaan näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi; se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta, ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä, mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. — Näistä vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista hänen piti suuremmasti kunnioittaman.
Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt yksin emännättä asut?« — Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn, rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.
Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät, kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.
— Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. — Teillä on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä, joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.
Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan, mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.
Majuri toivoi vielä.
«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. — Ei, ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. —
«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut kateissa olla«.
III.
Millainen mies majuri on.
Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle.
Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä:
«Parooni Klaus!« —
Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta, seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei…«
«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra parooni, terve tultua Turkuun!«
«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin toivoa, että teidän elämänne … vaan te muistanette sanojani, koska mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa —«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.
«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?« kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.
«Kaikki entisellään… Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet surmannut«.
Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna vaaleni.
«Kyösti!« sanoi hän hiljaa.
«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, — huusi Maria.
«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus.
«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna.
«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata. Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä — ainoat lapsensa — kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään ole missään nähty«. —
«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena. «Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!«
«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää. Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« — vastasi Maria.
Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu.
Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa, vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt.
Anna puhkesi itkuun.
Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä, missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa — nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne silmäykset, joilla hän Mariaa katseli.
«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin puheeseen hänen naimattomuudestaan.
«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan vuoteen ole täällä käynyt«.
«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti.
«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?«
«Majuri Leist!«, sanoi Maria.
«Ei! —«
«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus ajattelemattomasti.
«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen hyvät ystävät!«
«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. — «Kyllä me toisemme tunsimme, vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«.
Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita asioita.
«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet pois tanssipukuun pukeumaan — «onpa kummallista, että minä tänä päivänä olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti unhotettuna. — Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti, kun kreivin tänne kutsuitte«.
«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. — Nyt en teitä ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«.
«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää, että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. — Nimismies K. ei ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän velan. — Asia oli pieni ja suuri samalla«.
«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä tuttavuudesta. — sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa! Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. —
Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki.
Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen
häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa
Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! —«
«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni, naisit Annan, murhamiehen serkun! — Jo nyt rupeaa korkea muuri kaatumaan!«
«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta antanut Marianne Johannekselle«.
«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku surmasi isäntänsä! Ei, ei!«
«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja
Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku — oli veli«.
«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle antaisin Mariani ja vävyn nimen?«
Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä
Johannes tulee enään«.
«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«.
«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«.
«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena. «Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! — Sinä kysyit: pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat ja sanoisivat: tuossa menee majuri —s, jonka vävyn veli on saanut raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!«
«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli, mitä olisi majuri —s silloin tehnyt?«
«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«.
Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt… Anna on teidän
luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on
Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. — Te ette kumminkaan aja pois
Annaa«.
«Ole vaiti! Se on toista… Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?«
«Minä esimerkiksi«.
«Sinä! Se ei tee mitään«.
«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?«
«Mutta et sinä sitä sano«.
«Mutta jos sanoisin?« —
«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan…«
«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole aina Marian ystävä!«
«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. — «Sinulla on siinä oikein, että Marian…«
«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes tulisi, niin majuri —s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«.
«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole sama kuin ennen«.
«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen tiellä etemmäs ennättänyt — se on minun uskontunnustukseni tässä asiassa«.
«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi, parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«.
Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti. «Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä, että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?«
«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. — Sinä muistat tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!«
«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut. Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«.
«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!«
«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen.
«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset pelästyvät.«
»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan näyttäneensä sydäntänsä.
IV.
Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.
Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. —
Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili, kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa. Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. —
Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. — Kreivi G. oli nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.
Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa; vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua, ennenkuin täytymys pakoittaa.
Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt, niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.
«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.
«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet näkivät.
Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.
«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. — «Hän tulee pyytämään teitä tanssiin«.
«Tulkoon!« vastasi Maria.
«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.
«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen tavanneet toisiamme«.
Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria kreivi G—n«.
«Kreivi G—n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt teidän olevan nyt Turussa«.
«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.
Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.
«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti Maria, alkaa illan iloa«.
«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.
«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä hänestä vapaaksi.
«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.
«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi heitä.
«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi, kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me miehet emme ymmärrä«.
Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla tämän illan tanssimatta.
«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.
«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.
Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«.
«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene, Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«.
«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä, menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«.
Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.
Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka jo ennen vierasten tuloa on alkanut.
«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«.
«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni; minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen, että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«.
Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti. «Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«.
«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän niin vastaavan. — No, Anna…!«
«Älkää Annasta puhuko! — Vaan muistoksi minulle tästä illasta nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!«
«Mielelläni minä sen teen; sinä muistat myös, että minun nimeni on
Maria«.
He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.
Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin — — muuten en tanssi«.
«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« — sanoi majuri, mutta tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo Marian tanssiin.
«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«. Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut. Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä kirjettä.
Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea ja vapisi.
Ja syytä oli kreivillä siihen.
Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin palvelia sinne kysyen kreiviä.
«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.
«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille; se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.
«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. —
«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat mennä«.
Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt tapasi.
«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää! — Lapsi Aurajoesta huutaa. — Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut, vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä kovempi se on. Muista Katria!«
Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. —
«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«
Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata, kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.
«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.
Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen, ja hän kiristeli hampaitaan.
Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi nimittää, poltti hänen rintaansa.
Vaan neito puutarhassa — Anna se oli — oli nähnyt, oli tuntenut kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. —
Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä, kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.
«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.
«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi
Maria.
Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. — Kun rupesi vieraita kokoontumaan ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis. Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus: «Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.
Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan: «Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin, jälkeen. — Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.
Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.
Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt, että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta, vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.
Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana kosto sisältää.
Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.
Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.
Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon. Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. — Hänessä ei nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.
Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät ne hyvää tarkoittaneet«. — Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa arvoa, seisoi hänen edessään.
Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. — Siihen aikaan, kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. —
Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui ja katseli ulos.
«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«
Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään, seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.
Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, nähdäkseen paremmin.
«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä, miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa, väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. — «Olisi hupaista tietää saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä tapausta hupaisena.
Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.
Hänellä oli syytäkin siihen.
Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. —
Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi, miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin. Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli Kärmälän surmannut.
Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut. Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte, mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.
«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui, lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. — Tuolla näette hänet vielä«.
Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.
«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului puhetta kadulta. — Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla linnaan. Kyösti raukka!«
«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi
Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.
«En enemmän kuin tekään. — Nyt kääntyvät he Linnan kadulle… Jumala auttakoon häntä!«
«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«
»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.
«Ylevä neiti!« lausui parooni.
Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan paroonille, eikä ollut kysymys miehestä — vaan kysymys oli: «Joko nyt on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.
«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini.
Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.
«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.
V.
Petetty.
Olisin kuollut, kurja raukka.
Olisin katkennut katala
— — — — — — — — — — —
Nämät kummat kuulematta,
Haikeat havaitsematta.
Kalevala.
Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon ovat he luolasta mukaansa vieneet.
Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin — kuka on niitä tutkinut? — Se ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus, joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. — Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista voittamatta — siinä on tavallisen ihmisen kuva.
Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.
Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?
Ei!
Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä riippuu sen tulevaisuus. —
Niin on ihmisenkin laita.
Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa, jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana, nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja rumaksi — se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös hoidotta, roskaruohojen keskellä. — Niin tuli syksy. Nuoret menivät taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi hän ja repi taimen juurineen maasta. — Me menimme nyt kolmannen luo. Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana; mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria, ihania hedelmiä.
Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«, — sanoi hän.
Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän minä sen. —
Vertaa noita siemeniä ihmisiin! — Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi, jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti hedelmiä. — Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. — Tuolla hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät; vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja. Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi tallentanut? — kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen saa. — Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän tietää, että hänen tulevaisuutensa onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä mieheksi. — Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,
Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. — Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä, missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä, mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa — sodassa, jossa ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan valmistanut. — Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä maailmassa.
Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras; hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa. Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. — Oliko se taimen syy, ettei se hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen juuria myöten pilasivat koko puun? —
Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?
* * * * *
Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei elinkauden aika voi enää saada entiselleen. — Ne soivat surullisesti epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee. Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon. Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. —
Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. —
Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste ennen alkavaa ukkosen myrskyä. —
Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. —
Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.
Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa; hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.
Jo olet arvannut. Hän on Katri.
Kaksi tuntia on hän näin istunut. —
Miten istuu hän?
Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät tirkistelevät ylöspäin.
Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. — Mutta silmäile hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? —
Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki herättää naisen. — Onko hän nukkunut? — Ei.
Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut… Hänen silmänsä iskevät tulta.
«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi, vielä — — mutta vielä et ijäksi«.
Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, — vaan epäilyksen.
Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen sanovan.
Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. — —
Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.
Hän tuli Turkuun.
Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka kulkemaan tavatakseen häntä.
Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri —sen pitoihin meni. Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla tunnolla, ja petetty seurasi häntä.
Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:
«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«
Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.
«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän kiireesti, kiivaasti, kolkosti. —
Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.
Asema oli muuttunut.
Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.
Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. — Mutta ei antanut kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa. Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen aaltoihin upotti. — Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli suotu kärsiä toisestaan tietämättä. —
Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.
Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. —
Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.
«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« — kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin vaaleat kasvot.
Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.
Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« —
Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.