VI.
Taikauskoinen.
Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli, se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava, hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka laskettiin hänen niskoilleen, olla isä — ei ainoastaan isäntä — alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset, joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. —
Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta, sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna Johannesta.
Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina, ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut. Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.
«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.
Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. —
«Mikä minun sai matkaan, häh? — Luulen, että minä kuolen«.
Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä:
«Kuinka niin?«
«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?«
«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«.
«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen — minua ei sure kukaan. Häh!«
«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi
Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!«
«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven — enpä kuolisi«.
«Elämänkiven?«
«Niin, elämänki—kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä?
— Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet… Se tekee
näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden… Häh?
Tiedätte kai siitä?
Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.
«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!… Mietitte paljoko teidän pitää siitä tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« — huusi vääpeli kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.
«Olkaa vaiti!… Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti.
«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh?
Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«.
«Olkaa vaiti, hulluttelematta… Kuka on teitä opettanut uskomaan tuollaisia?«
«Kuka… Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta… Häh? — Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen minulle antoi, tämän aikakausien kiven?… Sen antoi isäni. Häh! Ja isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä kymmenestä maailmassa«.
«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen likeisyydessään.
«Kaikki, paitsi isäni… Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma…« Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu…
«Ja te paransitte sen? Millä?«
«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa. Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa pois«.
«Ja te kävitte ulkomaalla?«
«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla… Hän oli vanha pappi.
Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«.
«Ja otti siitä aika maksun?«
«Otti«, sanoi vääpeli huoaten.
Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän.
«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?«
«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna; tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!…«
«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh! Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla jossakin hirmuisen suuri vahinko«.
«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?«
«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. — Se tohtori, joka kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä pitääkseen voimansa. — Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa… Jos hän sen antaa, ei anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja 29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«.
«Viisas veitikka!« mumisi Klaus.
«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« — «niin puhui minulle tohtori«. — Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti paroonia.
«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!«
«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«.
Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona sairaana?«
«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!«
«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?«
«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«.
«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«.
«Kirkkoherralla! Häh? Ei — — Ei, teillä se on, teillä se on?«
«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«, sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!«
Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi, minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«.
Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on hyvää lyijyä«.
Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän vihdoin: «Elämänkiven, annatteko — häh? Kaikki, mitä minulla on, on teidän«.
Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on petetty. Menkää kirkkoherran luo!«
Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66 ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!«
Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän.
Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en minä kuole ennenkuin huomenna… Kirjoittakaa!«
Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän.
«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. — Häh, joko sen kirjoititte? — — mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. — Häh, joko se on?«
Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt ylioppilaan, joka majuri —sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella tulevan ratsastaen kartanolle.
«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli.
Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään.
Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin, ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan tulevan ylös kamariin.
«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.
Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.
«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta.
«Majuri —s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen. «Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille vähäisen kirjeen.
Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen
«Maria«. Hän luki:
«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni tahtoo tavata sinua. Hän kuolee… Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«.
«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?«
«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.
Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus kamariin takaisin.
«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«.
«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen; häh?«
«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«.
Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän.
Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja riensivät kiireesti Turkuun päin.
VII.
Marian kirjeen syy.
Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.
Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin. Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien välistä. — Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin, mitään pahaa aavistamatta.
Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain, niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja, joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.
«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri, seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te olette nuoret eikä minuun ilma pysty«.
«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän sanoilla jotakin vaati.
«Entä sinä, Mariani?«
«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.
«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas puutarhaan.
Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. — «Nyt on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«
«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia vielä vähemmin«.
«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. — «Vaan kuules, Anna«, — alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä, josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi silmänsä häneen. — «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa kumminkin aina häneen… Maria on onnellinen, minä olen onnellinen. Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.
«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas kyynele, kun hän majuria katseli.
«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«
«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.
Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.
Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.
Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös, hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.
Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi, niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. —
Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan kamariin ja sitten ylös Marian luo.
Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt tainnoksiin. —
Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.
«Isä! Voitteko puhua?« — huusi Maria iloisella äänellä kyynelten keskeltä.
Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.
«Maria!« sanoi hän.
Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään, sanoi majuri:
«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää — —«.
VIII.
Petetyn kosto.
Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. — Emme myöskään saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin ulkomaalta tulee.
Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« — Laiva, joka tulee, on tuon laihan raatimiehen
Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään.
Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse — majuri Leist on hänen nimensä — joka aikoo mennä maalle huvittelemaan.
Minne niin kiire? —
Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana ajavat kiireesti toisiaan.
Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. —
Kello on kohta kahdeksan. — Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan. Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen… Kirje uhkaa ryöstöllä.
Kreivi kiroilee. —
Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän kumminkaan ole vanha.
Hän on siis kärsinyt paljon?
On! —
Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.
Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten. Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä kiehuu tali. — —
Mutta tuohan on kaikki tavallista? — — On.
Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. — Se ei ole tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.
Katri tuo on.
Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt — se ei ole tavallista.
Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; — ei sekään ole tavallista. —
Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään, jonka kattona taivas on. —
Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. —
Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.
Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne tulevat näkyviin. — Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja nyt hän varjona maata mataa.
Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut — on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.
Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän melkein koko kesän on ollut.
Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee; hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli, hän tietää, että — terä vie.
Mitä ajattelee hän? — Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? — Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää, että hän on paljon kärsinyt. —
Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle, milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne, jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean laivan tuloa.
Turku on tänä iltana varsin rauhallinen.
Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.
Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.
Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä portista. —
Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.
«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä! Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! — — No, no!… Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!… Kreivi G. menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. — — — «Minun suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen, neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen… Jos hän näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli, johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja sitten rahojen jäännöksillä jättää… No, noh! — Se aika tulee, kun joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua tarjoo! — Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen… Mutta se peto ei mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. — No … nero keinon keksii. Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«…
Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän taasen rupesi kiroilemaan. — Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!«
Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.
Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa sisälle!« —
Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.
Katri seisoi kreivin edessä.
Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:
«Kuule!«
Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla, kutoi ja lauloi:
«On minullakin kulta, vaan
Ei tiedä siitä hän.
Sen kullan, jos sen kerran saan,
Kuin olen iloinen!«
Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin.
«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?«
«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä ajattelemattomasta valastani?«
Naisen silmät iskivät tulta.
«Lapseni surma!« kertoi hän. — «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli hänen surmaajansa?«
«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano, paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«.
Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän kasvoiltaan hivukset. —
«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!«
«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.
«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja surkeasti.
«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. — Sano, mitä sinä tahdot!«
«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!«
Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut.
Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.
«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen vielä etemmäs Katrin tyköä.
«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni… Mitä minä vaadin?… Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.
«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin puolisokseni?«
«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. — — Ja jos nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty? Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä tyydytetty!«
«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. —
«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. — —
«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman kuolemasta«.
Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.
Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.
Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä akkunaverhon.
Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.
«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.
Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin ase oli puhkaissut sen.
Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.
Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta veitsen vei hän muassaan.
Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa — kosto oli tehty. —
Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.
IX.
Turku palaa.
Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi … hi … hoo!« nauraa hän. —
Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:
«Valkea on irti!«
«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä saakka vaaran olevan. —
Majuri —s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin muutamia sanoja; hän oli tajullansa.
«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.
«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas majurin kädelle.
«Älä itke!« sanoi majuri silloin.
Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.
«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.
Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:
«Valkea on irti«.
Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki yhtaikaa.
«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.
Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.
Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen vanha äitinsä.
Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva, sihisevä tali.
Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.
Onko hän syyllinen?
Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. — Ja nyt, nyt kuulee hän kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. — Hän huutaa silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää hän rouvan luo.
Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi; vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.
Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö seinät ja huonekalut — syö ahnaasti.
Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille ihmisille valtansa suuruuden.
Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista laulua?
Tuomiokirkon kellot soivat!
Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy tuli.
Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen kantavat he tulen edestä kapineitaan.
Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! —
Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella puolen on kaluja, on tavaroita!
Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin lainehtivaa virtaa! —
Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. — Siellä juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja Virsikirjan. — Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla lepyttää surmaavaa voimaa! — Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. — Siellä huutaa joku: «Missä ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on äitini?«
Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.
Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat tuulen käsissä! — Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. — Ne ovat Akatemian kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.
Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti seuralaisensa — kiivaita tulinuolia — ympäri. — Silloin lakkasi kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret, Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku joi samasta pikarista.
Tuli oli yleinen.
Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku on palanut poroksi!
Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä kertomuksessa olemme seuranneet.
Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet, etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean päässeen irti.
Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa, jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen hänen molempia käsiään.
Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.
«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke,
Maria! Kohta olen minä päässyt!«
Mutta Maria itki sitä katkerammasti.
Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.
«Valkea on irti!… Mene … katsomaan, Anna … eikö … sammu!« puhui majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.
Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos, juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.
«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.
Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä. Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus nähtävästi.
«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta … kuulu?«
Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.
«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori
Hällströmin talo palaa!«
Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«
«Palaa!…« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta … kuulu?«
«Ei … ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.
Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi väen joukkoon, ja vihdoin — vihdoin onnistui hän.
Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja niiden — kahden nuoren miehen kanssa — samosi Anna majurin taloa kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa majurin pelastetuksi.
Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se, joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa luo.
Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis; tulimeren laineet lähestyivät.
«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!« ja vetäysi majurin taloon.
Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi toinen.
«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei apumiehiä enää nähnyt.
Anna oli unhottanut puhua palkasta.
Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle.
Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?
Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan. Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi katolla ilmi valkea.
Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä puristi oikealla kädellään Marian.
«Minun päiväni loppuvat, Maria!…« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni ovat kaikki nukkuneet… Minä menen niiden tykö… Anna minun kuolla siinä tiedossa … ettet Klausta … minun kuoltuani enää … hylkää.
Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään vastannut.
«Sitä olen … minä kauan … toivonut. Älä … viimeistä … lohdutusta … isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä … olet yksin … turvatta maailmassa … kun minä kuolen«.
Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.
Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:
«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta! Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.
«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta missä viipyy Klaus? Missä on … Anna? Valkea kiihtyy… Kuule … kuinka se … pauhaa!«
Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.
«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«
Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.
Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«
Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. — Epätoivoon joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.
He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.
«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän nyt enää itkenyt.
«Älä sure … Maria! Kuolla minun kumminkin pitää… Tulessahan minä nuoruuteni olen elänyt… Minä olen sille tuttu… Menkää… Jumalan tähden… Pelastakaa itsenne!… Jättäkää minut!… Maria … suudelma vielä! Hyvästi!…«.
Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.
Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:
«Auttakaa, auttakaa! Majuri —s palaa!«
Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. — — Ei, he kuulivat sen — väärin minä sanoin — vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli omistansa tekemistä.
Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri —s palaa«, vaan hän oli vielä kaukana. —
Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.
Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa; jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.
Rätinä ympärillä on hirmuinen.
Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei enää puhu.
Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. — Hän on kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! —
«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.
Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut pois murheen laaksosta. — Majurin viimeiset sanat olivat:
«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.
Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.
Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.
Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää auttanut.
Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä murheista tiedä.
Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.
Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja
Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.
Mutta auttaja tulee.
Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin tultuansa seisahtuu hän.
«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.
Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.
Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi ajatus: «Ne ovat pelastetut«.
Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti rientää hän majurin kamariin — — ja siellä! — —
X.
Pelastus.
Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset, jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy, perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.
Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin. Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa. Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään kantanut.
Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.
Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.
Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän vielä olekaan Turussa.
«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. — «Näettekö? Minä luulen valkean olevan irti Turussa«.
Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:
«Herra armahtakoon, valkea on irti«.
Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan perille, oli nyt kysymyksenä.
Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.
Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. — Hän näkee nyt, että vääpeli oli ollut oikeassa. — Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.
«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.
Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.
Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan?
Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?
Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy, kaatuu.
Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.
Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.
Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. —
Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan.
«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.
Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.
Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri —s'tä?«
Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät hänen kulkuansa. —
Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. — «Oletko hullu, kun sinne vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.
Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä; vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi huolinut. Majuri on sairas, — sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä melskeessä hänet pelastaisi! —
Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.
Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.
Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. — Ne ovat tyhjät ihmisistä.
Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa vuoteen. — Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria! Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet oman henkensä. — —
Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.
Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt täältä. Niin hän arvelee.
Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin vastausta saanut.
Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on, joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.
Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska, kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon, täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän ruumista kantaa. — Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän silloin?
Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:
«Onko kukaan nähnyt majuri —sen tytärtä Mariaa?«
Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt majurilta kysymyksen. — Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee, että hän on kantanut ruumista.
Silloin huutaa hän kolkosti:
«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« — Hän silmäilee taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se, joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. — Väsyneenä vaipuu hän maahan majurin viereen. —
Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.
Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee. Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.
Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.
Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!
Vaan palatkaamme sankarimme luo! —
Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle. «Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän. «Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on jälellä! Tuhkaa vaan!«
Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy hänen naurahtaa.
«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei hätää!«
Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet jotakin oudompaa…
Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies hänen ystävänsä ole. — Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei voinut nähdä. —
Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen, ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen — ja kumminkin on mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun — vaan missä, sitä ei Klaus muista.
Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen mielensä muuttuu iloiseksi. —
«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.
Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi hän haetun, löysi hän Marian.
«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« —
Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! —
— Isäni, minun onneton isäni!« —
«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus. «Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on pelastanut, — sinut ja Annan?«
Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. — «Tuossa on pelastajamme!« sanoi hän.
Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.
«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa loppui pian.
«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. —
Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.
«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.
Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.
Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon pelastajaansa. Maria vapisi. — Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut? —
Paroonin huulilla kuolivat sanat.
«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. — Outo vieras oli kuullut Annan huudon kadulla: «Majuri —s palaa«. Sitten oli hän tuulen nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa, oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.
Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.
Tunsiko hän vierasta?
Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla, joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei ennätä!
Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut, kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. — —
«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen nuoren pelastetun naisen.
Kummallinen tapaus häviön keskellä!
Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. —
Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.