XI.
Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.
Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan puutarhassa — ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas ehtineet. —
Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.
Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?
Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät he tutut. —
«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, — sanoo eräs palvelustyttö. «Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän on ennenkin ollut Harmaalassa«.
«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen käynyt«.
«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?«
«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«.
«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei, tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty tohtoriksi«.
«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat. — — Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!«
«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen Katri on palanut?«
«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä kaikki? — — — Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. — — — Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?«
«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista miestä
«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!«
«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?«
«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut eilen illalla tänne kutsuttiin«.
«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«.
Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.
Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja.
Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.
«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!«
Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:
«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?«
«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!«
«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa.
«Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«.
«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.
Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.
Maria on tuo nainen.
Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä kyynelillä täyttyvät!
Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan. Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä saanut.
Hän on saanut Johanneksensa takaisin.
Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.
Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna. Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu. Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.
«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen. Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.
Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.
«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi… Ei,
Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii
tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun
Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.
Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?
Ken tietää?
Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä tule, mutta sinä… Sinun onnesi on minun onneni!«
«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. — Luopua Johanneksesta, se olisi minun kuolemani«.
Syvään huokasi Anna. — «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«
«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«
Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« —
Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.
«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.
«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.
Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki, mitä harvoin maailmassa saa nähdä.
Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan, suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! —
Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen oikein.
Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri
Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli?
Ei! —
Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut, Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli voittanut.
Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen kumpikin paikallaan sanaa sanomatta.
Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty — mutta hän oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa, hänen poskensa kukoistavat.
Anna taasen vaalenee yhä enemmän. —
«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen.
Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.
Maria nousi ja meni avaamaan ovea.
«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.
Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. —
«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen, nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa ollut. — Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.
Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.
«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria, mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä, koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«
Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« — vastasi hän.
«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi
Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«
Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.
«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on unhotettu. — Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes syleili hellästi lapsuutensa morsianta.
Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?
Ei! —
Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja voitonseppeleen on hän voittanut.
Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei enää ole mikään tauti.
Ja hänen rakkautensa?
Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan, on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa terävät syrjät on tasoittanut.
Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa hymyileväiset. — Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen tuli.
«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden Johanneksen syleilevän Mariaa. — «tunnen morsiamenne, ja minä sanon teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« —
Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. —
Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.
Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi. Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin, että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä täydellinen.
Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla saarella; arvannet, Mariani, missä!« —
XII.
Kostajan loppu.
Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.
He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:
«Tuletteko Turusta?«
«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.
«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.
«On. —«
«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.
«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä on palanut«.
«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi tullut«.
«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« — lisäsi ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä. Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti kostanut houkuttelialleen kreivi G—lle«.
Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi hän.
«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.
»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« — lisäsi ylioppilas. «Hänen omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt itsensä«.
«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.
Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.
«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi. Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! — Vaan jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«
«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä itsemurhaan«.
«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.
«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia. Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman kuoleman«.
«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. — «Hän onneton eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut paatumukseen«.
«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?«
«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei olisi Kyösti joutunut kiini«.
«Ja kreivi G?« kysyi Johannes.
«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«.
«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä
Johanneksen rintaa vastaan.
Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin seisahtui hän.
«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani tehnyt pahasti«.
Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.
«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«
Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!» huusi hän.
«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«…
«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle, Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki —«.
«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?« sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan vääpelin omituisesta taikauskosta.
«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.
«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen kuolemaansa seurasi onnettomuus« — sanoi Johannes. — «Vaan, herra parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. —
«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta vääpelistä.
XIII.
Johannes ja Maria.
On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona, itse syksyn kuvana.
Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä, jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.
He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan. Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta saarella.
«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes, sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun! — Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet. Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt polta«.
Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.
«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos, ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon, sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet minun«. —
Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan, silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen poskiansa pitkin.
«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« — alkoi Johannes — «kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä. Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa, joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt, minkä jo tiedämme. —
«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni varjo olin minä. — Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt kukaan minusta«.
«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. —
«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. — Me tulimme Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«.
Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. —
«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa, jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät sydämestäni siirtyneet«. —
«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua. He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan hänen. — Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli, silmäilivät pitkään minua. — Te katsotte kummaksi täällä tavata tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No, antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. — Oi, väärin tein minä näille rehellisille ihmisille. — He eivät minulle leipää antaneet, vaan he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin, he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. — Ja nyt! Ei hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. — Arvaa, arvaa, Mariani, kuka tämä herra oli! — Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. —
«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa, koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet karille heittää. — Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat. Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön; hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet silmissä: «Minä vihin sinut elämään«.
«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa, joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan — minun sydämeeni. — Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle, sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! — «. Sanalla sanoen: Marthany oli kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko olentooni. — Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa, joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen kanssansa yhteen tulee. — Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen enempää siitä asiasta puhunut. — Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty. Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität. Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut, yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina! Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. — Älä epäile, anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä — sinä saat helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman sydämesi! Ole vakuutettu siitä!… Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä, niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää? Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin sydämen laita. — Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat, jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi, kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. — Sinä et usko minua! No niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. —
Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja viisaasti paljasti hän minun vikojani. —
«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa, mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus, jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä sinä rakkaudesta saarnasit. — Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan? Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen. Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano. Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta, onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä nääntyä. — Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan. Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. — — Sinä et usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. — — Rakastaahan Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden, niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän tähtemme. — — Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää, Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme muodostua«.
Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas loiste hänen silmissään. — Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä itsessään.
Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi kuin hän nyt on. — Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi, Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee, niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin. Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. — Minä sanon vieläkin kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi kuin hän nyt on. —
Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää, miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? — Me olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia; hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa voimani mukaan ylös Herran luo».
«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« —
Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi… Mutta, Johannes! Yksi maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla rakastettu — se yksi, se ainoa on … Anna. —«
«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. — «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on ylevä, jalosydäminen tyttö. — — Mutta, Maria, onneni maan päällä voin minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene nyt Mariasi luo!« —
«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« — lisäsi Johannes, kun eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin. — — Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. —«
Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.
«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen pelastaa sen, joka minulle rakas on. — — Nyt, nyt olen minä maallisen sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen satamaan, jossa onnen koti löytyy«. —
«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi, jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka, voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes, tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon itse pyrit. — — —«
«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! — Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä. Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle: «Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan, jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden, voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton. —«
«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta silloin on Mariasi oikein sinun. — «
XIV.
Totuuden hetki.
Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.
Johannes ja Maria tulivat saliin.
«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus — sallikaa, että minä näin teitä nimitän — oletteko vihoissanne minulle, kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin Mariaa rakastitte«.
«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin sammunut«.
«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. — Nyt on totuuden hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua; Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido kohtalosi toiseen!«
Johannes silmäili Klausta.
Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia, joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen. Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:
«Tekisittekö te Annana niin?«
«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes. «Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi, minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen esittänyt«. —
«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani keneenkään«.
Klaus ei sanonut mitään.
Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.
«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. —
Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.
Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin, näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. —
XV.
Vuosien kuluttua.
Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen ruusutarha — tahdotteko silmäillä niitä? —
Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on — sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo —?
Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. — Jos, arvoisa lukiani, olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.
Toisin on siellä nyt kaikki.
Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä. Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.
Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua vaikka Helsingissä, sanottiin.
Astummeko taloa likemmäksi? — Ne, joita tavata tahdomme, istuvat puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! —
«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle vanhuksien luo. — «Hän tulee, isä tulee!«
Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme ennen ole nähneet. —
Ja Anna —?
Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri —s'en vieressä lepää hän; hän on jo kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt viisikolmatta vuotta maan omana ollut.
Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät he toinen toistaan. —
Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut on — Sakari, hänen puolisonsa. —
Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. —
He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja lapsinensa.
He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.
«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt entinen Mariamme. — Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria, vaikka toisella tavalla kumminkin.
«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.
«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.
Ja kuka on tämä ukko?
Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa onnellisuus.
«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin puolisotaan, nuorempaa Mariaa.
«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan. «Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.
«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet synniksi kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.
«Niin! — Sen minä nyt tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.
«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« — lausui nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.
«Niin, oikein, tyttäreni!« — vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa, minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt. Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni, ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.
«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.
Johannes hymyili.
»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari, tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«.
Sakari ei puhunut mitään.
«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus.
«Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla.
Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän
oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«.
«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« — lausui hiljaa Johannes.
Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten rattaiden eteen asettanut porsaan.
Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta käsiään.
»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«.
Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa, ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«.
«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari.
Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen kättä:
«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«.
«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla. Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.
«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« — lisäsi vanha rouva hiljaisella äänellä.
«Niin, siellä, siellä!«
«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias.
«Siellä, — siellä hän on!« sanoi parooni Klaus.