VII.
Touko edistyy.
Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana, näkymättömissä.
Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.
Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle ruotsalaisen kirjan ja sanoi:
«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«
Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.
Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä; silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin itse kirkkoherra.
Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura. Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia. Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, vihastui usein Johannekselle, kun tämä — tosin nöyrästi, mutta samalla miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.
Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, — silloin hän oli onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi — ja silloin ei onnettomampaa löytynyt.
Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi, mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. — Hän ei tiennyt, että kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.
«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«, puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä —«.
Onneton nuorukainen!
Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.
VIII.
Tietoja entisestä tuttavasta.
Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on meidän kääntäminen silmämme toisaanne.
Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.
He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.
Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.
«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».
Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«
«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!«
«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä, loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!«
«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!«
«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni. Kuule… Minä rakastin häntä!«
«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?«
«Minä!«
«Ja hänkö on rakastanut sinua?«
«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi minun kädessäni… Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän minua rakasti«.
«Sinä uskoit!«
«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän minua rakasti … luulin tietäväni sen … luulin. Minä tahdoin näyttää varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua! Minä rukoilin… Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«.
Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.
«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse. Menenkö?«
«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«.
Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?
Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.
Kuka on hän?
Maria, majuri —sen ainoa tytär.
IX.
Ruusu.
Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös lesken sisarenpoika Johannes.
Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, tavattiin täällä — kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.
Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.
Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; minä saan muuttaa«. — Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! —«
Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.
Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse arkulle oven suussa. — Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän hellillä silmäyksillä katseli.
Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.
Nuorukainen sulki kirjan.
«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos pimeään iltaan.
«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi hänen nimensä.
Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.
«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut… Kenties olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, ettei hän enää voi palata… Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen … rupeisin ammattiin, johon luoja minut asetti!… Ei, ei! Minä olen onnellinen nyt, minulla on avain kädessäni — tiedetten lukko aukeaa — ja — aarre on minun… Anna, orpanani — hän on onnellinen, hän… Hm! Minun pitää muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.
Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.
«Johannes!« sanoi tyttö.
Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.
«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«
«Pian kokonaisen tunnin«.
«Oletko onnistunut?«
«Olen, jos sinä vaan suostut«.
«Missä?«
«Majuri —sen talossa, kamari tallin vieressä«.
Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.
«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«
«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua ehdoista«.
«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain serkkuni!«
«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; sinä tiedät sen!»
«Minä tiedän sen«.
«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«
«Sen tiedät kysymättäkin«.
Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin ajatuksiinsa.
«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?… Jos eläisi kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani kirjan käteeni… Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi minua… Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, rinnassani, jos hän saisi nähdä sen… Anna! Rakastanko minä häntä!… Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani… Minä en rakasta…«
Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa; hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. — Hän luki taasen.
Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen, juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle: «Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas, lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään. — Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä; mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. —
Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä pyhävaatteet — Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.
«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.
Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän omaisuutensa.
Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan tullikamaria!« sanoi Johannes.
Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.
«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki. «Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.
Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli pian puolessa.
Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.
Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.
«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.
«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.
«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka hänelle annoin«.
«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut häntä…«
«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla äänellä, unhottaen seuransa.
«Kuka?« kysyi kapteini.
«Maria!« vastasi veli.
Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän puheensa aiheena oleva henkilö, majuri —sen tytär, kaunis Maria. Hän oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä, juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja, ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.
Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.
Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.
Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.
Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä, mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.
«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, sillä ne ovat kädellä tehdyt«.
Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa vasten. — Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen suosiostansa.
Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.
«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta?
Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.
«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa …ll. —
Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa, taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.
X.
Kuori ja sydän.
Majuri —s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat, hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja — äänen karkeus.
Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa, että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta, oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. — Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja tätä neuvoa aina seuraamaan.
Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle, köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. — Johannes kiitti, mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän oikeassa siinä?
Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut, että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista ajattelematta.
Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän Marian kävelevän siellä.
«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.
Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa — kuivaa leipää, jota hän veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.
Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.
«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja
Johannes oli nyt majurin mielessä usein.
«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«
Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen. Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta, huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti kovasti kostaa. —
Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. — Silloin vanha eukko, joka kävi Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«. Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo, kuuli kummeksien kutsumusta.
«Minä tulen«, sanoi hän heti.
»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät, niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä… Hm! Kenties on hänellä aivan oikein… Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi, näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa, sydämenkö vai kuoren —«.
Ja Johannes meni.
Kuori.
Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.
Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän ainoastaan kerran puhunut.
Marian kanssa?
Maria ei ensin muistanut sitä. — Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen, joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta — ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. — Maria muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka puhteesta kova myrsky uhkasi.
Maria nousi Johanneksen lähestyessä.
«Minun tyttäreni!« esitti majuri.
«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.
«Herra maisteri muistaa…« sanoi Maria.
«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan tässä salissa hetken, jolloin … kaikki oli toisin kuin nyt…«
«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella äänellä«.
«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«
Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.
«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan tunkeutua Marian sydämen pohjaan.
«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän.
«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?«
Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi hän jotenkin kiivaasti.
«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.
«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?«
«Minä olen jo vastannut —«.
«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? — Minä, minä tahdon vastata, koska Maria — —«.
«Rakas isäni!« rukoili Maria.
«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«.
«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena.
Johannes kumarsi.
Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä salissa.
Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«.
Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä, että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin, mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.
«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.
Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän.
«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi
Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.
«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes.
Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.
Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky puoliselle.
Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin, että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan — puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden, puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. — «Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään — palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili suruisesti Johannesta.
«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset muita tuomitsemaan».
Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi — minä puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus — niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.
«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.
«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.
Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään. Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai pysymään kätkössänsä. — Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.
«Kuori ja sydän!« — jupisi Johannes. — «Idä, siemen! — hän ymmärsi«.
Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian jäljessä.
Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa tallikamarissaan.
Sydän.
Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.
Johannes oli tuttavainsa — se on tätinsä ja Annan — mielestä paljon muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.
Ketä tuli Johanneksen syyttää?
Itseänsä.
Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa; mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät, näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.
Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä, lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut — vielä vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki, kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.
Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen, mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee jokainen, joka sitä on koettanut. — Johannes tunsi levottomuuden — tunsi sen aina yhä enenevän. — Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla — itsestään.
Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!« kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo luulla enkeliksi, ja kumminkin … sinussa vallitsee paha. Sinun sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. — Minä olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää tekemään… Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean totuuden«.
Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi, vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut tyttäresi sydämeen«.
Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.
Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti sarkatakin yllensä — ja meni.
«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä puutarhan ohitse.
«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.
«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää.
«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti.
Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.
Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita, vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili. «Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen.
Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli horjuvainen. — Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä vaikutti — ja salaisesti.
Mutta palatkaamme takasin Johannekseen.
Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut käynyt.
Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.
Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli suututtanut Marian.
«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin kamariinsa.
Hän avasi arkun. — Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. «Täällä on joku käynyt! — Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa hiipinyt tänne. — Jumalan nimeen! Mikä kumma!«
Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta otti, pyytäen anteeksi».
Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä kummastellen kirjelappu kädessään.
Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän silmäyksensä toisiaan. — Maria loi alas silmänsä.
Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. — Vaan taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas silmänsä. — Vesipullossa oli viiniä.
«Sydän!« sanoi Johannes.
XI.
Syntymäpäivä.
Aamupuoli.
Tuli kesäkuun 1 päivä 18..
Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.
Maria! Kaksi — vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana sanottava Mariasta.
Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti, sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät vaikuttamatta olleet.
Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla
Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja
Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli,
synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan
Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli
kirjat — yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään
Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli
Johannesta.
Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään, ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa, seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta, niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut suosimaan töllin lasta.
Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.
«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä — samana pyhänä, jona Johannes kävi kirkossa. — «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä — — Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään kuolemaisillaan«. — Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi Johannesta auttaa tämän tietämättä.
Tuon lauseen oli Maria kuullut.
Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari, jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa sanomatta mennyt.
Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.
Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni tavalliselle paikalleen puutarhaan.
Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen päätään ja meni Marian luo.
«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! — Täälläkö aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?«
Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.
«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?«
Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi:
«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan, taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.
«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi
Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.
«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« — Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois.
«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena.
Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan.
— «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«.
«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa… Herra maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi sitä sanaa sanomatta.
«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni, siellä on sijaa kyllin!«
Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun miettiä illaksi!«
«Miksi niin?« kysyi majuri.
«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä, että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren ylioppilaan kamariin ja — — mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.
Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi… Miksi minä niin tein, en minä tiedä… Miksi te olette minulle mieluinen, en minä tiedä … enkä huoli sitä kysyäkään.
«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten selvittäminen».
Johannes loi silmänsä Mariaan.
«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen. «Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle muullekin«.
«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti.
Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«.
«No?« kysyi majuri.
«Niinkuin sanoin, illalla —«, vastasi Johannes kolkosti.
Ilta.
Ilta tuli.
Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä.
Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut.
Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri —s, istui vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä, vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli, vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet. Heillä oli nyt paljon puhumista.
Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä vierasparvesta toiseen.
«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa itsellensä liian suureksi.
«Luultavasti kreivi G—«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla kapteini Leistin kanssa«.
Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon tehtyään istui hän taasen liikkumatta.
Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi, siirsivät huulensa puolihymyyn; ja — nyt alkoi tanssi.
Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin salissa, siirtyi hän ovelle.
Hän näki — hän näki — ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen sydämensä alkoi tykyttää rajusti.
Tuo nuori kreivi G— ja majuri —sen ihana helmi tanssivat.
Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin, sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi G—n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin Marialta, majurin tyttäreltä.
«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri —sen korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän ruhtinattarena».
Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.
Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet Mariasta, ja kun kreivi G— vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa, milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri —s ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:
«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne vastaan«.
«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte pyöriä!«
«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.
Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G—, Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää «kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.
«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi G— kumarteli.
Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi osannut vastata. —
— — «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?«
Kreivi G— nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa — — —«.
Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle tuttavalle ainakin. «Kreivi G— ja maisteri Johannes», esitti hän, »elleivät herrat tunne toisiansa«.
Kreivi G— ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.
«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. — Niin, mitä aioitte sanoa, herra kreivi?«
Johannes jäi seisomaan Marian viereen.
«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi piirittää naisen sydäntä«.
Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?«
Kreivi G— silmäili kylmästi Johannesta.
«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen, olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen rynnistäessään avaa portit —«.
«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.
«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.
«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi aikaa piirittää?« kysyi kreivi.
«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes huolimattomasti. — «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.
Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.
Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin olalle.
«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen kreiviin.
«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«
Kapteini silmäili Johannesta. — «Hm! Häntä en minä tunne — — Olisiko? — — On tosiaankin! — — Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on ihanaa!«
Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta, ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.
«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni, aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa, ennenkuin hänellä jo oli kosioita. — Kaunis kuori, kova sydän«.
«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«.
«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään tuosta kirjapöllöstä — — ha, ha, haa!«
«Elä naura! — Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne katselee — —. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä; korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«.
Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt. Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne, niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«.
«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa sota-asiassa?«
«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«.
Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti: «Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan sanotte mitä ajattelette. — Muistakaa, että minä olen nainen!«
Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui hänelle nyt niin kokonaan oudolta.
«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa seisoi.
Kreivi ei ollut kuulevinaan.
«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä.
Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta seisoi kumminkin liikkumatta.
Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.
«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.
Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!«
«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt minua, te olette loukannut minun kunniaani ja…«
«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi!«
«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.
«Se, minkä näette«, vastasi Johannes.
Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi riitaveljeään.
«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?»
Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on, herra kreivi? — Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«.
Kreivi G— kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä anteeksipyyntöä«.
«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes.
«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.
Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.
«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani — — —«.
«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi, arvonne antaa teidän ensin puhua«.
Kreivi G— oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:
«Hän on talonpoika!»
Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.
Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. Kun kreivi G— pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.
«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.
Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten riidoista, me vanhat miehet —«.
Kreivi G— tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.
Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. — Hän jätti sanaa sanomatta seuran.
«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.
«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.
Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan, sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut, että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan, koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.
Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että kreivi G—n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut pahakseen.
Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan aiheena nuorten miesten välillä? —
Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata. Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen. Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.
Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä, mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.
Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt. Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen. Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.
Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän vapisevalla äänellä.
«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.
Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja huomasi, että hän nukkui.
Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen, armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.