MELANESIALTA POLYNESIAAN
Uusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja on sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska on antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En tiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä paitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä suuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä asioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi on valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat korkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla asuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen kuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.
Mutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla Hebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken kaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu omat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten siis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti niissä on englanninkielinen.
Tähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä saarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä toiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta tuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi kuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä uskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin 900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis bruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli nettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta, kilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään puolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän pintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys kerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon korjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi kokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa Caledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat kokeilleet kummassakin paikassa.
Luulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten liika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on oma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat alavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä ne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit ovat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy. Minulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa vuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon, ja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi mennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs farmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä säännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.
Vain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia yhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun farmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä. Siksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties missään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut 800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia, eikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku toinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa, saa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on isännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.
Juuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien asutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja värillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden joukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren saarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat sukupuuttoon.
Koetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka sain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä selvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan siellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan 15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten sataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet alkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa — espanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin ehdittiin haudata.
Päivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän kuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut Port Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma oli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas kopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme ja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole ympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat lahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat tarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.
Uimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait rannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet pinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja iskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä saimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä kokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä, ja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi varustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika jotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli laivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita kanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä vedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken näytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset kanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi hai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti se ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin pojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai seurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät kaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään nähtävänä.
Oudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla oli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he seurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he nauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä jokapäiväisestä asiasta.
Avomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa kuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin epätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa tällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta kuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli konevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta varten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä otus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan nousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten onkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi haiparvi syvyyksiin.
* * * * *
Ennen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle Seurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä vaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on niitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset ovat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen alaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys jo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön tavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei valkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin ovat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset, jotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei alkuasukkaiksi.
Raiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän esiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan, tervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja juttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se sopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä kuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan valkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät sade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta kutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään veneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä niitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni yhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä kuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita kehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.
Ominaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle saariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä, pitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä suuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki äärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka paikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne odottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla niin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun niitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta koloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain, ja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne solahtivat sinne sittekin kuin sukkula.
Raiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet siitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous, jonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja auringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.
Kokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei ainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren, jotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei ole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia Papeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti toivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä, eikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100 banaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja niin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti hedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja lähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät voimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.
Meri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin hyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä, joiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että he olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta nuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon väkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin kalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä ja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä työntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat kehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon sisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin primitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas, vaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas roimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean vuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti pilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle. Meidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se oli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas väistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen tuokiossa kastuneen vaatekerran.
* * * * *
Ennenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä lastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla. Ne kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei nähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on piirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei ainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen, vaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat esteettömästi niiden rannoille.
Noukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä rannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen vierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo, ja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme kuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä saarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää vain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on seitsemän naista.
Aikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä tullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen matkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki laivaan.
Taiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä kolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen tie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten ei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja alkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa luki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut avoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt tiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden takana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.
Pieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty rantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi vuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta joukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä jonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha, korttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin korkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa, täällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan, jotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat puolikypsät pähkinät piloille.
Kylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät ranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät palata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään kapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään. Se kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien kahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet muodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen ja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei ollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista, 10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla, läpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset muodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari merestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.
Tiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan, ja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan naisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle, joka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa lastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin veräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta tytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin luolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli tehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan sangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.
Marquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan myrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa leipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen. Maahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja peitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta, sitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään tällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin kypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu, mutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja on myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta näitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.
Laskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle perin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan. Miehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle. Muutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4 metrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään, vesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen tuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin saunaan.
Marquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia en ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset, takaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden purema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada, mutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät, vaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.
Tullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko matkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori mies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen liikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa, kantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.
Vene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni ja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin laatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli kuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta leikkaamani keppi, ja hän sanoi, että "antakaa se keppi minulle ja kantakaa laatikko." Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin, että keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista laatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti liikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä saapuvaa seuraavaa venettä.
Noukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun illansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme suurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva. Vuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin siemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro pitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin karuimmilla Jäämeren rannoilla.
MITÄ MUUT SANOVAT TAHITISTA
"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen luonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden", sanoi sweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme keskustelulle. "Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla Houahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa runsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea vuosikaupalla."
Olin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut karttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen päästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten minä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä: pituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo ylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä ole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa — paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen Tahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen Steinachin puheille.
Minä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin ja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä kauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat kirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin moni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin tulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka ohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin jo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille, jotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella jämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin moukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja istuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa. Sweitsiläinen jatkoi juttuaan:
"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin kokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja sykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta niitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän nousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja elin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta. Viimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden päästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa kaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta kuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä runko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi antaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli hurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja sen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20 vuotta rauhassa."
Pyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän jatkoi:
"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa sykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty sementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta tuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä lastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut taittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella kokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta, mutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun montakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin ryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä sykloonisade on kylmää."
"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö. Nyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka olivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi nousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat irti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon rakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60 kuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan tuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky asettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä, aurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan, mitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään, sillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä saarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin."
Kokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle, jossa näkyi kuin tummempi juova.
"Tuolla on Moorea", sanoi hän juovaa osoittaen, "ja suoraan edessä tuon paksun pilven alla on Tahiti."
Läksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta pimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia polyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä päivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen tuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse äärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin matkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.
Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea synkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi laskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai kuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä sysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare, jonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta alaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin pilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen. Olkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten, kun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi, joka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi saarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on tahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän jälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen, levittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan lauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan nukkumista varten.
Aurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren muodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua näkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten kirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin vastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen laguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä ei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka peltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä. "Viikon pysähdys", ilmoitti purseri, "matkustajat voivat huvitella maissa sen aikaa, kun otamme lastia". Eikä kehoitusta tarvinnut toistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun jokainen hytti jäi "kylmille" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten puutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen varsille.
Papeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren korallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä, jokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja Hawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton, noin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on kolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on suuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.
Mereltä katsoen ei Papeetesta näe muuta kuin reunimmaiset talot ja kirkkojen tornit, kaikki muu häipyy tummanvihreän lehtikatoksen alle kuin leikkimajat puutarhassa. Sillä joka taloon kuuluu verrattain suuri puutarha hedelmäpuineen ja palmuineen, tuuhealatvaiset mangot, leipäpuut ja monet muut minulle tuntemattomat puulajit reunustavat katuja, joka aidanraosta tunkee kadulle kukkiva pensas tai banaanin valtava lehti, kaikkialla näkee vain vihreyttä ja väriä. Katujen suunta on niinkuin kuvalehtien sokkelokuvien käytävien, eivätkä ne nähtävästi ole rakennetut minkään erikoisen arkkitehdin piirustusten mukaan — tai on se sitten ollut perin ultramoderni piirustaja — mutta tämä rakennusjärjestys mielestäni soveltuu niin hyvin Papeeten luonteeseen. Englantilaiset eivät kuulemma pidä siitä, ja O'Brien siteeraa erään lontoolaisen osakekauppiaan arvostelun Papeetesta:
"Annan sanani", sanoi osakekauppias, "että jos me englantilaiset omistaisimme tämän paikan, niin totisesti tehtäisiin siivous. Rakentaisimme vankasti ja terveydellisesti ja alkuasukaspölhöille antaisimme suorat ohjeet, joiden mukaan elää."
Kyllähän on totta, että yhtä ja toista olisi Papeetessa siivottava, mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi eivät englantilaiset ole tehneet samanlaista siivousta esimerkiksi Delhissä tai Benaresissa tai Agrassa tai Calcutassa, sillä tuhannesti mieluummin minä asun Papeetessa kuin noitten mainittujen kaupunkien alkuasukaspesissä.
Mutta niinhän se on, että rikan näkee toisen silmässä paljon helpoimmin kuin omassaan, ja pohjimmaisen syyn englantilaisten ankaroihin arvosteluihin luulen arvaavani. He väittävät näet kapteeni Cookin ensimäisenä löytäneen Tahitin, ja sen mukaan pitäisi sen kuulua Englannille. Saarella oli kuitenkin sitä ennen jo käynyt sekä espanjalaisia että ranskalaisia, ja viimemainitut sinne nostivatkin sitten lippunsa, vaikka Cook ilmoitti sen löytäneensä, ja tämä seikka tuntuu vielä kivistävän. Siitä kenties myös johtuu, että kun englantilaisia merimiehiä sattuu saarelle, katsovat he velvollisuudekseen aikaansaada mahdollisimman paljon häiriötä, he kutsuvat ranskalaisia sammakonsyöjiksi ja räyhäävät tavalla, jota eivät voisi tehdä missään omassa siirtomaassaan.
Muuten luulen huomanneeni, että englantilaisen mielipiteen mukaan eivät ketkään toiset saisi omistaa siirtomaita kuin he; he ovat näet experttejä siirtomaiden hoidossa, — ja he ovat tottuneet niin kauan elämään siirtomaiden loisina.
TAHITI JA TAHITILAINEN
Polyneesialainen rotu on kaikista värillisistä roduista jaloin. Puhutaan javalaisista kaunottarista, mutta ne ovat marakatteja tahitilaisten rinnalla. Kyllähän javalaisissakin tapaa piirteitä, mutta yleensä he ovat kuin laudalla nenälle lyötyjä, naama litistynyt, ja senvuoksi javalainen kaunotar aina jossain määrin muistuttaa orangutangia, — se johtuu nähtävästi yhteisistä asuinpaikoista.
Mutta tahitilainen on muodoltaan sellainen, jonka kaltaiseksi Jumala minun käsittääkseni aikoi luoda kaikki ihmiset, vaikka erilaiset olosuhteet ovat sitten kolhineet toisia enemmän tai vähemmän, ja vain tahitilaiset paratiisimaisessa olossaan ovat kyenneet tähän asti säilymään alkuperäisinä. Kookas, voimakas, täyteläinen ruumis, säännölliset kasvonpiirteet, itsetiedottoman ylväs ryhti ja pehmeän joustavat liikkeet tekevät tahitilaisesta miehestä mieluisan katseltavan. Heidän esiintymisensä on vapaata, ei etsittyä eikä pakotettua, vaan se kuuluu heidän hymyilevään olemukseensa.
Naiset ovat myös tavallista keskimittaa kookkaampia silti kuitenkaan vaikuttamatta millään tavoin kömpelöillä, sillä sulavat liikkeet, sopusuhtainen ruumis, jota eivät korsetit ja terveysliivit ole päässeet kulauttelemaan, antavat heille junomaisen leiman. Tukka tumma, silmät samoin, sieramet hiukan laajentuneet, huulet voimakkaat, ei liian paksut, mutta hekumalliset. Keimailemisen taito puuttuu heiltä kokonaan, eivätkä he odota, että heitä kositaan, he tekevät sen itse suoraan ja mutkattomasti.
Tuntuu omituiselta, että eri henkilöitten arvostelut tahitilaisten luonteesta eroavat toisistaan siinä määrin, että luulisi kysymyksessä olevan kaksi toisilleen aivan vierasta kansaa. Muutamat kuvailevat tahitilaisia maailman ystävällisimmäksi, rakastettavimmaksi, vierasvaraisimmaksi ja luotettavimmaksi kansaksi, ja viranomaisten lausunnon mukaan oli varkaus — ainakin ennen — Tahitissa aivan tuntematon. Toiset taas väittävät, että tahitilaiset ovat petollisia, kieroja ja laiskoja, joita ainoastaan potkimalla tai lahjomalla saa työhön, ja jotka ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia jotakuta kohtaan vain niin kauan, kun tällä on rahaa.
Minä näin tahitilaisia miehiä sekä lastaustöissä että kalastamassa, mutta nauraen he tekivät kumpaakin, eivätkä näyttäneet kovinkaan vaivaantuneilta. Uuden Caledonian ja Hebridien kanakit ovat voimakasta väkeä, mutta heitä vaati olla aina kaksi nostamassa yhtä koprasäkkiä. Tahitilainen ei koskaan odottanut toisen apua, vaan heitteli niitä yksinään kuin leikiten.
Voi olla totta, että tahitilainen on haluton työntekoon, mutta harvassa tapaa muuallakaan sellaisia ihmisiä; jotka raatavat toisten edestä ilman, että nälkä tai muut elämän tarpeet heitä siihen pakottavat. Eivät eurooppalaisetkaan tee siellä muuta kuin aivan välttämättömän. Kun farmi on saatu istutetuksi, kasvaa se itsestään, eikä omistajan tarvitse muuta kuin korjata satoa. Sillä maaemo on Tahitissa ehtymätön, ja se antaa alkuasukkaalle melkein minkään tekemättä kaiken, mitä hän tarvitsee. Leipäpuita ja mangoja kasvaa villinä joka laaksossa. Leipäpuun hedelmän valkoinen liha on kuin kankeata taikinaa, jota voi leipoa. Sellaisenaan se ei sovellu syötäväksi, mutta keitettynä tai paistettuna muuttuu se väriltään kellertäväksi ja on maukkaampaa sekä terveellisempää kuin minkään leipurin valmistama viljaleipä. Hedelmässä ei ole siemeniä ollenkaan, eikä kukaan tiedä, mistä ne kasvavat, mutta niitä kasvaa kuitenkin.
Banaaneja on Tahitilla kymmenkunnan eri lajia, villejä ja viljeltyjä. On pieniä, sormenmittaisia ja erinomaisen makeita, on punaisia, joita ei voi syödä keittämättä tai paistamatta, on vihreitä lyhyviä ja pitkiä, aina parin korttelin mittaisia, sitten on sellaisia, joissa on kovat, mustat "siemenet" ja vielä muunkinlaisia, aina itsekunkin maun ja valinnan mukaan. Papayat, kokospähkinät, suuret alligaattoripäärynät, ananasit ja appelsiinit lisäävät tahitilaisen ruokalistan lajirunsautta, eikä hänen ateriaansa varten tarvitse tehdä muuta kuin kohottaa kätensä poimiakseen. Jos hän haluaa kalaa meloo hän kajakillaan koralliriutalle, ja parissa tunnissa keihästää hän sieltä monen päivän tarpeen. — Minkätakia tahitilainen siis tekisi työtä!
Erinomaisen tasaisen ilmaston, runsaan sademäärän ja lihavan maaperän takia kasvaa täällä kokospähkinään paksumpi liha kuin Uudella Caledonialla tai Hebrideillä. Siellä menee yhteen koprakiloon kuusi pähkinää, täällä vain neljä. Siksipä kokosviljelys onkin täällä tuottavinta. Mutta myös vanilja antaa runsaan sadon samoinkuin maapähkinä, joita molempia viljellään vientiä varten. Etäisen aseman takia on hedelmien vienti Tahitista mahdotonta, niinpaljon kuin siellä niitä jääkin pahenemaan kuluttajien puutteessa.
Mutta jos tämä saariryhmä onkin luonnon antimilla näin runsaasti siunattu, ei sieltä puutu vitsauksiakaan. Tropiikeissa tavattava elefanttitauti on täällä sangen yleinen eikä lepra eli spitaali ole mikään harvinaisuus. Euroopassahan esiintyy myös elefanttitautia, mutta tämä ei ole samanlaista kuin eurooppalainen. Sen mukaan kuin minulle selitettiin, aiheutuu tämä jostakin basillista, joka puroista ja lätäköistä juodessa joutuu veden mukana ruumiiseen tai myös uimassa ollessa naarmujen tai avonaisten haavojen kautta suoraan vereen. Se ei vaivaa luustoa millään tavoin eikä kasvata rustoa, vaan asuu ainoastaan raajojen lihaksissa ja turvottaa kädet tai jalat tai sukupuolielimet aivan muodottomiksi. Näin sellaisia, joiden ranteet olivat läpimitaltaan noin 8 tuumaa ja toisia, joiden jalat nilkasta saakka olivat turvonneet kuin pölkyt, ja varpaat pistivät tästä pökkelöstä esiin aivan kuin elefantin jalassa.
Mitään tautia vastustavaa lääkettä ei ole vielä keksitty, mutta siitä huolimatta näyttää, ettei siihen kiinnitetä suurtakaan huomiota, — kuuman ilmanalan aiheuttamaa leväperäisyyttä. Istuin erään englantilaisen kokosfarmarin kanssa laivankannella ja keskustelimme tästä taudista. Hän oli toistakymmentä vuotta asunut Raiateassa ja väitti kiven kovaan, ettei elefanttitauti tartu valkoihoiseen. Lähellä meitä istui eräs valkoihoinen rouva, jonka molemmat jalat olivat kuin sahapölkyt. Kehoitin englantilaista katsomaan sinnepäin ja kysyin, mahtavatko ne jalat olla vallan terveet. Hän ihmetteli ja sanoi vasta ensikertaa näkevänsä taudin eurooppalaisessa. Minä mainitsin lyhyellä aikaa kerinneeni nähdä neljä samanlaista tapausta, mutta englantilainen selitti sitten, ettei hän liiku farmiltaan minnekään paitsi silloin, kun tulee tuomaan kopraa Papeeteen, kuten nyt, ja Papeetessa viettää hän hotellissa ja klubilla ne päivät, jotka siellä viipyy.
Elefanttitauti on kanssaihmisille vaaraton, sillä se ei tiettävästi tartu, ja siitäkin sanotaan valkoihoisen pääsevän, jos heti taudin alussa matkustaa kylmään ilmanalaan. Mutta sitten ei ole enää asiaa tropiikkeihin, sillä tauti uusiintuu siellä. Spitaalista sitävastoin ei saastutettu parane koskaan, vaan tauti jäytää ruumiinosan toisensa jälkeen pois, minkään lääketaidon voimatta sitä estää. Japanilaiset sanovat, että spitaali ei tartu, ja siksi spitaaliset käyvätkin siellä aivan vapaina. Amerikkalaiset ja ranskalaiset taas väittävät, että tauti tarttuu pienimmästäkin kosketuksesta, ja senvuoksi on Tahitille rakennettu sairaala, jonne kaikki saastutetut ympäröiviltäkin saarilta kerätään, ellei hyvällä, niin väkipakolla.
Jouduin eräänä päivänä tämän spitaalisiirtolan lähitienoille ja päätin mennä sitä lähemmin katsomaan. Ensi silmäyksellä luulisi sitä pieneksi siistiksi kyläksi, kuten se itse asiassa onkin, mutta ympäröivä aita estää kulkijalta sinne pääsyn, ja vain ulkopuolelta saa seurata asukkaiden elämää. Heillä on siellä farmit, pienet maapalat, joihin istuttavat hedelmäpuita ja palmuja askaroiden kuten muutkin ihmiset, mutta kaiken aikaa jäytää tauti ruumista, ja jäsen toisensa jälkeen putoaa pois ilman, että potilas tuntee mitään kipuja.
Pysähdyin portin kohdalle pienen rakennuksen eteen. Siinä saavat sairaitten omaiset joka päivä parin tunnin aikana kohdata sairaita, mutta välillä on rautalankaverkko, joka estää terveitä pääsemästä kosketuksiin heidän kanssaan. Portin luo tuli muutamia alkuasukaspoikia ihmettelemään minua. Toisissa en huomannut minkäänlaista merkkiä taudista, mutta sitten näin erään, jolta oli alaleuka kokonaan poissa. Hän ei voinut syödä ollenkaan muuten kuin hopeaputken avulla, joka oli kiinnitetty ruokatorven päähän. Muutamilta olivat sormet tai varpaat poissa ja erään pää oli siteissä ettei näkynyt kuin silmät ja suu. Kauempana nilkutti eräs kainalosauvojen avulla jalka kääreessä. Vartija kertoi, että häneltä oli toinen pohelihas pudonnut kokonaan pois, jotta paljas luu oli näkyvissä. Ne olivat kamalia katseltavia, ja kolkko on sinne joutuneen kohtalo. Sieltä ei ole mitään poispääsyn mahdollisuutta, kuin elävänä haudattuna saa vaeltaa aitauksen sisällä, kunnes ruumis on lohkeillut muodottomaksi, ja armias kuolema tuo vapautuksen.
Suomen konsuli Sydneyssä oli kertonut, että Papeetessa on eräs suomalainen, Olson, joka on tullut mielipuoleksi, ja kehoittanut minua käymään katsomassa häntä. Hotelli Tahitin isännältä tiedustelin mielisairaalaa ja sanoin haluavani tavata erästä suomalaista mielipuolta siellä. Hotellin isäntä tunsikin hänet, mutta sanoi hänen olevan jossain maaseudulla farmitöissä, joten en voi häntä nyt tavata. Menin senjälkeen kahvilan puolelle istumaan, mutta hetken kuluttua tultiin minua kutsumaan hotellin toimistoon. Siellä osoitettiin minulle erästä tahitilaispoikaa ja sanottiin, että siinä olisi nyt yksi hullu. Kysyin, oliko tämä se Olson. "Ei se Olson ole, mutta hullu hän on joka tapauksessa", vastattiin. Sanoin, etten minä sentään kaikkia hulluja halua katsella, eikä pääasia ole, että mies on hullu, kunhan se vaan on Olson ja suomalainen. Pahoittelivat etten ollut tyytyväinen heidän toimitukseensa.
* * * * *
Ranskalaiset eivät näytä olevan erikoisemmin innostuneita kävelymatkoihin tai vähänkin tavallisuudesta poikkeaviin retkiin. Hyttitovereitteni kanssa läksin joka aamu laivasta kävelylle katselemaan ympäristöä, mutta hetken kuluttua sain retkeillä yksinäni. Papeeten katuja he jaksoivat kyllä mitellä tuntimäärin, mutta kun siellä ei ollut muuta nähtävää kuin kiinalaiset kaupat, ehdotin, että lähtisimme maaseudulle. Kaupungin laidassa he tavallisesti kääntyivät takaisin ja sanoivat, ettei sinne kannata mennä, kun ei siellä ole talojakaan. Niin kiertelin yksinäni meren rannoilla ja laaksoissa, poimin simpukoita, söin mangoja ja banaaneja ja helteen tullen pistäysin kirkasvetisessä puronpoukamassa uimassa.
Olin kuullut, että Tahitin koralliriuttojen merenpohjaeläimistö on maailman lajirikkain ja halusin nähdä sen omin silmin. Kun ei hyttitovereistani ollut lähtijöiksi, — he varsin kauhistuivat kuullessaan minun aikovan sinne kajakilla — päätin mennä yksinäni. Kajakin saanti näytti kuitenkin aluksi vaikealta. Kyselin sellaista kauppiailta ja muilta henkilöiltä, jotka tunsivat seudun, mutta he eivät voineet hankkia. Sitten muistin Oskari Nordmanin, puoliverisen, jonka isä oli ruotsalainen merimies. Hän pitää Papeetessa hotellia, kahvilaa, speditioniliikettä, useita vuokra-autoja ja on samalla Tanskan konsuli. Ajattelin, että hän ainakin voi neuvoa, mistä saan haluamani kajakin. Mutta ei, — hän sanoi, että sellaista on mahdoton saada. Kalastajat tarvitsevat itse, eivätkä lainaa, ja hän taas ei tiedä ketään tuttua papeetelaista, jolla olisi minkäänlaista veneentapaista, hänellä itselläänkään ei ole.
Perin pieni tuntui tosiaan olevan Tahitin valkoihoisten harrastus merta kohtaan. Ei ole kumma, että he muutamia vuosia sitten olivat kuolla nälkään, kun kalastajat tekivät lakon kuvernöörin määräämien alhaisten kalanhintojen takia. Heissä ei ollut miestä lähteä kalastamaan kilometrin päässä olevalle riutalle, vaan istuivat he murehtien hotelleissa ja klubeissa. Kiireet eivät kylläkään estäneet, sillä Tahitissa ei ole mitään muuta niin paljon kuin aikaa.
Vähänlaisesti papeetelaiset myös tuntevat pientä saartaan, sillä minä sain kajakin heti ensimäiseltä kalastajalta. Noin kilometrin päässä kaupungista näin rannassa erään tahitilaismajan edessä suuren kasan koralleja ja menin niitä ihmettelemään. Ne olivat kaikki mitä ihanimpia taideteoksia. Toiset muistuttivat mahdottoman suurta kukkavihkoa, toiset taas olivat matemaattisen säännöllisesti haaraantuneiden puiden kaltaisia, joissa ei yksikään oksa häirinnyt toistaan eikä kasvanut millimetrin vertaa yhteisestä latvuksesta toisensa edelle. Ihmeellisin oli kuitenkin eräs puutarhapöytää muistuttava koralli. Siinä oli keskellä tukeva, puolen metrin korkuinen jalka, ja pyöreä pöytälevy oli toista metriä läpimitaten ja kaksi tuumaa paksu. Mutta levy ei ollut tasainen, vaan kohosi kierteisesti keskusakselin ympäri niinkuin äärettömän suuri ja tiheäkierteinen korkkiruuvi. Neljä kierrosta eli levyä oli päällekkäin, kukin aina korttelin etäisyydellä toisestaan, ja tämän yhtenäisen levyn pinnasta kasvoi tuuman pituisia, hohtavan valkoisia korallipuikkoja vieri vieressä. Sellaisen koristuksen kehtaisi asettaa vaikka minkälaiseen salonkiin.
Kalastaja tuli majastaan luokseni ja selitti vievänsä korallit Papeeteen erääseen kuriositeettikauppaan, jonne ovat pyytäneet niitä hankkimaan. En käsitä, kuinka hän oli pienellä kajakillaan saanut kuljetetuksi korallit ulkoriutalta, sillä se pöytäkin painoi mahdottoman paljon; ja niitä oli varovaisesti kuljetettava, enkä koko rannalla nähnyt kajakkia suurempaa alusta. Niitä oli rannalle vedettynä kolme, ja kysyin, eikö hän lainaisi minulle yhtä käydäkseni riutalla.
"Kyllä se joutaa", vastasi kalastaja, hän on juuri itsekin lähdössä sinne.
Työnsimme kajakit veteen ja meloimme yli tyynen laguunin riutalle, jonka pauhina lähemmäs tultua kasvoi ukkosentapaiseksi jylinäksi. Tuntui vain heikko tuulenhenki, mutta merellä liikkuivat ikuiset mainingit. Riuttaa lähestyessään saivat ne teräväharjaisen aallon muodon, nousivat parin metrin korkuisiksi ja kohisten syöksyivät koralliseinää vasten lennättäen pärskeet yli riutan laguuniin. Riutan selkä oli parikymmentä metriä leveä, aivan tasainen ja täynnä lukemattomia koloja, joissa jokaisessa oli oma asukkaansa, limaeläimiä, pieniä mustekaloja ja monen monituisen laatuisia äyriäisiä. Se oli niin matala, että laineet huuhtelivat sen pintaa alituiseen muodostaen laguunin puoleiselle sivulle pieniä puroja. Korallipohja laskeutui täällä loivasti, ja kirkkaan veden läpi saattoi seurata vilkasta elämää korallitarhassa. Olin Batavian akvaariumissa nähnyt runsaan valikoiman Etelämeren kaloja, mutta siellä ne olivat suljettuina lasiseinien sisään vaikuttaen keinotekoisilta ja epätodellisia. Täällä sai niitä katsella omissa oloissaan, ja lajirikkaus oli paljon runsaampi. Niitä oli kaiken värisiä, oli kiiltelevän punaisesta kirkkaan siniseen, oli juovikkaita kuin tiikeri, oli täplikkäitä, ja muodot vaihtelivat nopealiikkeisestä sukkulasta kömpelönnäköisiin, lyhytruumiisiin paksupäihin. Ne pujahtelivat korallien muodostamiin holvikäytäviin ja onkaloihin ja pyörähtelivät ihmetellen kajakkien ympärillä. Jos olivat korallit olleet kauniita maalle nostettuina, vielä ihmeellisemmiltä ne näyttivät kuulakkaassa vedessä. Niitä oli sekä punaisia että valkoisia, toiset äärettömän ohuvia, miltei hapsimaisia ja aivan kasvien näköisiä, toiset taas kallionjärkälettä muistuttavia. Meritähdet, merivuokot ja merisiilit lisäsivät tämän vedenalaisen maiseman viehättävyyttä väreillään ja muodoillaan. Meritähtiä näin mahdottoman suuriakin, toiset olivat hehkuvan punaisia, ja eräs laji niin hauras, että se vähimmästäkin kosketuksesta hajosi kappaleiksi. Merisiilejä oli myös useita eri lajeja, muutamat aivan suuren mykerökukan muotoisia. Keskiosa tumman sinipunainen "hedekukkina" ruskeahkoja, laidoille päin yhä piteneviä, tylppäpäisiä piikkejä. Toiset taas olivat harmaita ja niiden piikit teräviä ja hauraita. Niitä teräväpiikkisiä ei ollut hyvä käsin kosketella, sillä piikit olivat myrkyllisiä, ja eläin saattoi liikutella kutakin piikkiä aivan mielensä mukaan. Kalakeihäälläni muutamia niistä sain poimituksi kanoottiini, ja nyt ne soveltuvat hyvin hyllynkoristeiksi.
Simpukoiden paljous ja lajirikkaus oli yllättävä. Uuden Caledonian koralliriutoilla olin jo mielestäni löytänyt ne lajit, mitä näissä vesissä voi tavata, mutta täällä oli kuin aivan uusi sukukunta. Niitä oli aivan pienistä, riissiryynin kokoisista lähes metrin läpimittaisiin saakka. Niiden muodot ja värit vaihtelivat yksinkertaisimmista mustista latuskoista mitä monimutkaisimpiin ja loistavanvärisiin taideteoksiin.
Suurimmat olivat kaksiosaisia kuten meidän vesissämme tavattavat näkinkengät, mutta niiden kuoret olivat kuperampia, maljan muotoisia ja reunat poimuttuneet ikäänkuin hampaiksi, jotka tiiviisti sopivat vastaisessa kuoressa oleviin syvänteihin. Kuoren sisällä oleva simpukka on väriyhdistelmien mestarinäyte, eikä sen loistavuutta kykene sanoin selittämään.
Korallien välissä niitä näki toisin paikoin aivan vieri vieressä. Jos niitä häiritsi, sulkeutuivat ne silmänräpäyksessä kuin loukku. Tällaisen simpukan lihaksissa on ääretön voima, ja saa olla hyvät aseet, jos mielii saada sen auki. Jokainen, joka on avannut pieniä jokisimpukoita, ja tuntenut niiden lihaksien puristuksen, käsittää, mikä voima piilee tällaisessa puolenmetrisessä otuksessa. Ne voivat kasvaa aina neljän jalan mittaisiksi, ja onneton on se helmenpyytäjä, joka sukeltaessaan sattuu astumaan tällaiseen simpukkaan. Siinä pysyy varmemmin kuin sudenraudoissa, eikä monen sukeltajan katoamista voida selittää muuten kuin että he ovat tarttuneet tällaiseen loukkuun.
Kaikkien moninaisten simpukkalaatujen joukossa on nautilus yksi ihanimmista. Se on kiehkuramainen, läpimitaltaan parikymmentä sentimetriä, valkoisen ja ruskean juovainen ja kiehkuran uloin osa hopeanhohtoinen. Kiehkuran sisäosassa olevan ilmakammion avulla voi nautilus kohota vedenpinnalle, jossa se nostaa vaippansa purjeeksi ja matkustaa riutalta toiselle. Jos vaara uhkaa, laskee se nopeasti purjeen ja painuu syvyyksiin.
Hauska ja mielenkiintoinen koralliriutan nähtävyys on myös erakkorapu. Niitä on pienistä, parin sentin pituisista aina hummerin kokoisiin saakka, ja pitkine raajoineen ovat ne pelottavan näköisiä. Niiden takaruumis on vailla panssaria, ja sen suojaksi ne etsivät hyljätyn simpukankuoren tai ottavat myös väkisin tappamalla sen oikean? asukkaan. Kuoren lokeroihin pujottavat ne turvattoman takapuolensa, ja vain panssaroitu eturuumis on näkyvissä, mutta vaaran uhatessa vetäytyvät salamannopeasti kokonaan kuoren sisään ja sulkevat saksillaan käytävän suun, jotta näyttää aivan kuin siellä olisi simpukka. Kun kuori tulee liian ahtaaksi, jättävät ne sen ja etsivät suuremman. Niin pettävän yhdennäköisesti ne osaavat jäljitellä simpukan lukkoa, että minä aluksi Uudessa Caledoniassa lähemmin tarkastelematta poimin niitä simpukoina. Vasta hotellissa, kun olivat jonkun aikaa olleet rauhassa, alkoivat ne juoksennella pitkin lattiaa raahaten kuorta selässään. Ollessaan kuoreen sulkeutuneina eivät ne näe mitään, ja vähän väliä täytyy tietysti kurkistaa, miltä ulkomaailma näyttää. Ensin tulevat esille sakset, sitten neljä paria moninivelisiä jalkoja ja vasta senjälkeen voi se työntää piilostaan pitkävartiset liikkuvat silmänsä, jotka kuoren sisällä ovat limittäin uurnissaan kuin linkkuveitsen terät. Jos jotain vaarallista näkyy, vetäytyy se vilauksessa takaisin kuoreensa, mutta vain hetkeksi, uteliaisuus vaatii hetken kuluttua katsomaan uudelleen. Väkipakolla ei erakkorapua saa pois kuorestaan, se antaa mieluummin vetää itsensä poikki kuin hellittää takaruumiinsa otteen. Keittämällä ei myöskään saa kuorta puhtaaksi, sillä silloinkin jää pyrstö onkaloihin ja rupeaa tuoksumaan. Minä keksin niille katalan keinon: pidin kuoren huippua hetken aikaa kynttilänliekin yläpuolella. Kun häntäpäätä alkoi polttaa, käveli rapu nopeasti ulos kuoresta vieden pyrstönsäkin mennessään.
Ihanat ovat koralliriutan asukkaiden olinpaikat, kuin ikuisesti kukkivissa puutarhoissa vaeltavat ne siellä, ja milteipä kademielin katselee ihminen tätä tuhlaten käytettyä kauneutta. Tekisi mieli muuttaa kappale siitä maan päälle kaikkien katseltavaksi, mutta se on luotu vain vettä varten eikä se siedä ilmaa. Niinpian kun koralli kasvaa yli vedenpinnan, kuolee se ja muuttuu likaisenruskeaksi. Kaikissa taivaankaarenväreissä välähtelevä kala menettää kajakkiin nostettuna loistonsa eikä herätä mielenkiintoa muuta kuin nälkäisessä. Vain laguunin suolaisessa vedessä ja hohtavissa korallipylvästöissä ne viihtyvät ja loistavat, kaikki muu on niille turmioksi.
Sillä aikaa kun minä tutkin koralliriutan salaisuuksia, keihästeli tahitilainen kaloja, jotka uskaltautuivat hänen kajakkinsa lähelle. Taitavasti hän käyttelikin kolmepiikkistään, ja useimmiten kun hän iski, päristeli kala myös piikeissä. Ne eivät olleet suuria, vain runsaan korttelin mittaisia, mutta hän sanoi, että jos lähden yöllä mukaansa tuulastamaan, niin saan nähdä oikein petojakin. Vuoksen aikana, jolloin koko riutta on veden peitossa, kuljetaan kahlaamalla pitkin riutanselkää ja keihästetään soihtujen sokaisemia kaloja, ja silloin saalis on runsas.
Muuten ei tahitilainen mielellään mene mereen, vaan etsii uidakseen tyynen puron poukaman tai suvantopaikan. Se ei johdu haikalojen pelosta, sillä vaikka ne tulevat täällä laguuniin, ei niiden sanota ahdistavan ihmistä, kalaruokaa on siellä enemmän kuin tarpeeksi. Tahitilaiset kuulemma väittävät, ettei suolaisessa vedessä uiminen ole ruumiille terveellistä. —
Lännempänä sijaitsevien saariryhmien asukkaat elävät sitävastoin meressä yhtä hyvin kuin maalla, väittää ainakin O'Brien'in mukaan eräs merikapteeni, joka kuljetti laivaa Fidjin ja Samoan välillä. Hänen oli jätettävä postia välillä olevalle Niaufou-saarelle, joka kuuluu Tonga-ryhmään. Posti supistui tavallisesti muutamaan kirjeeseen ja sanomalehteen, jotka hän sulki tiiviiseen peltiastiaan ja heitti mereen Niaufoun postimestarille, joka uiden oli tullut kolmen meripenikulman päähän sitä noutamaan. Usein oli hänellä seuranaan kolme- tai neljäkymmentä saarelaista, kaikilla kainalon alla puupölkky sekä kalastustarpeet mukanaan, eivätkä hait heitä ahdistaneet, vaikka niitä oli runsaasti. Puheitten mukaan he saattoivat nukkuakin pölkkynsä varassa.
Haikaloja ei näe silloin, kun niitä katselisi mielellään, mutta silloin ne ilmestyvät, kun niitä ei toivoisi. Emme olleet nähneet yhtään haita vielä laguunissa ja luulimme, etteivät ne sinne tulekaan. Senvuoksi eräänä varhaisena aamuna loittonimme kauas laivasta ja kelluimme selällämme sileillä mainingeilla. Äkkiä kuulin huudon ja näin erään minua lähellä olevan merimiehen osoittavan riutalle päin. Siellä viilsi kaksi hain selkäevää pitkin vedenpintaa, tosin vielä kaukana meistä, mutta me olimme myös kaukana laivasta. Käännyimme kiiruusti paluumatkalle, ja silloin näimme kolmannen — meidän ja laivan välillä. Minun pitkä tukkani nousi aivan pystyyn, ja katselin vain, kenenkä kimppuun se hyökkäisi. Sanotaan, että jos huutaa kovasti ja loiskuttaa vettä käsillään, niin hai säikähtää eikä tule päälle. Me emme ehtineet tehdä kumpaakaan, sillä peto ei näyttänyt välittävän meistä ollenkaan, vaan ui rauhallisesti omaa suuntaansa ja hävisi niemen taakse. Mutta sen jälkeen emme enää poistuneet laivan lähettyviltä.
Tahitilaisten merenpelkoon luulen kuitenkin vaikuttavan erään toisenkin seikan. Kaikissa rantavesissä piileskelee nimittäin kivien välissä ja pohjakoloissa eräänlaatuisia kaloja, joiden selässä on myrkyllinen piikki. Tämän piikin aiheuttaman pistoksen sanotaan olevan miltei yhtä vaarallisen kuin käärmeenpureman, ja siksi ihmiset karttavat liikkumasta avojaloin meressä.
Me uimme joka päivä joko laivasta tai laiturilta käsin, jossa vesi oli syvää. Pari kertaa olin käynyt hiekkarannaltakin uimassa, sillä en tiennyt näistä myrkkykaloista mitään. Eräänä päivänä jouduin merenrantaa kävellessäni pienen joen suuhun. Vesi oli siinä vilpoisempaa kuin meressä, se houkutteli puoleensa, ja kohta pulikoin hiekkapohjaisessa poukamassa. Rantaa reunusti kivikkosärkkä, jossa vettä oli vain vyötäisiä myöten, ja päätin mennä särkän yli syvemmälle vedelle. Pääsin jo särkän laitaan, kun kuulin huutoja takanani. Puitten varjosta juoksi mies ja huutaen sekä viittoillen kehoitti minua palaamaan takaisin. Päästyäni rantaan selitti hän, että tämä on kaikkein vaarallisin uimapaikka, sillä kivisärkkä on täynnään myrkkypiikkisiä kaloja, joiden pistos vaikkei nyt juuri tappaisikaan, niin saattaa miehen kuitenkin moneksi päiväksi mihinkään kykenemättömäksi. Tämän kivisärkän suojaan, kertoi hän, kerääntyy mahdottomasti pientä kalaa, ja niiden jälessä seuraavat myrkkypiikkiset kalat. Todistaakseen sanansa astui hän muutaman askeleen veteen ja kourasi kahmalollisen pohjahietaa, jonka toi rantaan. Hiekka aivan kuhisi harmaanruskeata, tuuman mittaista kalanpoikasta, niitä oli siinä kahmalollisessa ainakin viisikymmentä kappaletta.
Kysyin sitten, mistä hän oli minut huomannut ja minne hän on matkalla. Mies sanoi asuvansa tässä ja osoitti suurien mangopuitten ohi, jossa nyt vasta huomasin banaanien ympäröimän pienen, keltaisen rakennuksen. Hän oli ranskalainen farmari, ja ranta sekä maa-alue ympärillämme hänen farmiaan. Sitten kutsui hän minut huoneeseensa, tarjosi papayaa ja kokosmaitoa, jotka molemmat maistuivat pitkän kävelyn jälkeen erinomaisilta.
Tiedustelin häneltä farminsa laajuutta ja sain kuulla sen olevan neljä hehtaaria. Lausuin ihmetykseni niin pienen farmin suhteen ja kysyin, elättääkö sellainen maapala. Hän sanoi, ettei Tahitissa sen suurempia viljelmiä ole kuin harvassa, tavallisin plantaashin koko on yhdestä neljään hehtaariin. Kymmenen hehtaarin farmia kutsutaan jo suureksi. Tällaisella neljän hehtaarin farmilla tulee hyvin toimeen, hän viljelee siinä kokosta ja vaniljaa myytäväksi sekä hedelmiä omiksi tarpeiksi, ja kalaa saa yhdellä verkonheitolla aina päivän tarpeen.
Hän arveli, että nyt olisi hyvä kalastus-aika ja kysyi, olenko nähnyt koskaan kalastettavan heittoverkolla. Sanoin vähin opetelleeni sen heittoa, mutta en ollut vielä varma, saanko joka kerralla sen putoamaan kauniiseen ympyrään. Niin otimme verkon seinältä ja läksimme rantaan; mies ei nähtävästi uskonut, että minä osaisin heittää.
Heittoverkko on kudottu pitkän haavin muotoiseksi, suun laajuus pari syltä läpimitaten ja reunustettu lyijykuulilla, jotka saavat sen nopeasti painumaan pohjaan, joten kalat jäävät haavin sisäpuolelle ja tunkeutuvat sen silmukoihin.
Vesi oli nousemassa, ja sen mukana tuli sardiiniparvia lähelle rantaa syömään pientä pohjakalaa. Ne olivat kuitenkin arkoja, joten vain kauempaa saattoi tarkastella, missä ne liikkuivat. Sitten oli nopeasti juostava veteen ja samalla heitettävä verkko parven kohdalle.
Minä tein ensimäisen yrityksen juuri kun suuri aalto tuli kohisten rantaan ja sekotti kaloilta näön. Heitto onnistui hyvin, ja verkon silmistä poimimme kilon verran kiiltäväpintaisia sardiineja. Odotimme, kunnes toinen parvi tuli kohdalle, ja sitten heitti farmari samalla tuloksella. Kymmenisen kertaa heitimme, ja silloin meillä oli suuri kasa kaloja rannassa. En koskaan olisi luullut, että meri antaa niin runsaasti ja niin vähällä vaivalla.
Farmari vaati minua ottamaan kalat mukaani, mutta minä sanoin asuvani täysihoidossa laivassa. Hän kuitenkin teki palmun lehtiruodosta riipan ja alkoi pujotella kaloja siihen sanoen, että ne kuitenkin pahenevat, sillä hän ei voi käyttää kuin yhden kilon. Kun ei vastaväitteistä ollut apua, otin kaksi metrin pituista kalariippaa kantaakseni kuuden kilometrin matkan laivalle, jonka keulakeittiössä ne sitten paistoimme ja söimme aamupuoleen yötä, kun nälkäisinä tulimme Mariposa-kahvilan tanssiaisista.
VALKOISET TA HITILLÄ
Tahitilaiset samoinkuin muutkin polyneesialaiset ovat aikojen kuluessa asuneet Intiassa. Sieltä he toisten kansojen painostuksesta siirtyivät Malajin saaristoon, mutta vieraitten rotujen yhä lisääntyessä jättivät ensimäisen vuosisadan lopulla senkin muuttaen yhä kaukaisemmille saarille nykyisille asuinpaikoilleen. Ne olivat silloin vielä asumattomia, ja he antoivat niille aasialaisia nimityksiä. Siksipä onkin Polyneesian saaristossa runsaasti samoja paikannimiä kuin Javalla, Borneossa ja Malakan niemimaalla.
Tehtyään 1770- ja 1870-luvulla useita retkiä Tahitiin palasi kapteeni James Cook Eurooppaan ja kuvaili sitä ihanimmaksi paikaksi maapallolla. Boungainvillen kertomukset innostuttivat ranskalaisia niin, että senaikaisten tietojen mukaan "koko Ranska halusi muuttaa Tahitiin." Yhä uusia tietoja saapui tästä maallisesta paratiisista, kuinka ihmiset siellä elävät vielä henkisessä pimeydessä, mutta ovat kauneinta kansaa maan päällä eivätkä kavahda alastomuuttaan. Silloin englantilaiset lähetyssaarnaajatkin innostuivat ja lähtivät sinne joukolla viemään sananrieskaa ja housuja.
Jumalansanaa voidaan kuitenkin levittää monella eri tavalla, ja uuden uskonnon tuojat selittivät tahitilaisille selkääkarmivia juttuja. He kuulivat ensiksikin, että kaikki heidän esi-isänsä ovat ikuisesti palavassa paistinuunissa ja saivat kuulla syynkin siihen, jonkavuoksi sanoivat lähetyssaarnaajille:
"Jos teidän ensimäiset ihmisenne söivät pyhän puun hedelmiä, niin heitä olisi pitänyt rangaista, ja jos heidän lapsensa tappoivat teidän jumalanne pojan, niin heitä olisi pitänyt rangaista, miksi te kiusaatte meitä näillä asioilla. Me emme ole tappaneet teitä, ja meidän ensimäiset ihmisemme kunnioittivat kaikkia pyhiä puita."
Kaksitoista vuotta lähetyssaarnaajat tekivät käännytystyötä, istuttivat lähetysaseman ympärille rehevän puutarhan ja toivoivat lopullista voittoa. Mutta sitten puhkesi heimojen välinen sota, ja yhdessä päivässä olivat kahdentoista vuoden työn hedelmät hävitetyt maan tasalle. Lähetyssaarnaajien henki säilyi, sillä tahitilaiset eivät olleet verenhimoisia, mutta lähetystyönsä he antoivat ylen sillä kertaa.
Kuten kaikilla Etelämeren saarilla, häviää Tahitissakin alkuasukasrotu nopeasti sukupuuttoon. Kapteeni Cookin tietojen mukaan oli siellä valkoihoisten saapuessa 60 tai 70 tuhatta alkuasukasta, nyt heitä lasketaan olevan vajaa 2000. Vaikka Cookin numerot olisivatkin jonkun verran liioiteltuja, on 150 vuodessa tapahtunut vähennys hirvittävä ja osoittaa, että muutaman vuosikymmenen perästä emme enää saa nähdä alkuperäistä tahitilaista. Keskenäiset heimosodat ja taistelut ranskalaisia vastaan vähensivät heitä alkuaikoina, myöhemmin korjasivat Ameriikasta ja Euroopasta saapuneet taudit runsaita satoja. Tahitilaiset olivat ennen maailman terveintä kansaa; he söivät kalaa, leipäpuun hedelmiä, banaaneja, mangoja ja joivat kokosmaitoa, ja muut taudit paitsi elefanttitauti olivat heille tuntemattomia. Eurooppalaiset toivat heille vaatteita, rommia ja olutta, kiinalaiset totuttivat heidät epäterveellisiin ruokalajeihin, rotu heikontui eikä voinut kestää valkoihoisten tuomia kultiveerattuja tauteja, vaan sortui joukottain. Tahitilainen sulautuu sitäpaitsi sitäpaitsi helposti muihin kansallisuuksiin, ja nykyjään onkin siellä enemmän hybridejä kuin alkuperäisiä tahitilaisia.
Kaiken muun lisäksi vähensi maailmansotakin vielä tahitilaisia. Heidän epätoivoiset taistelunsa ranskalaisia vastaan olivat vielä tuoreessa muistossa, mutta nyt kun Ranska oli vaarassa, sanoivat he tahitilaisille, että heitetään pois vanhat vihat, tulkaa tekin rökittämään germaaneja, ja sen enempää kysymättä vietiin tahitilaiset selvittämään eurooppalaisten keskinäisiä riitoja. Eivät he saksalaista millään tavoin vihanneet eikä heillä ollut sodassa mitään voitettavana, mutta he tappelivat käskyn mukaan ja kaatuivat. Palkinnoksi uskollisesta avunannosta on heille Papeeteen Avenue Bruat'ille pystytetty kuvernöörin toimesta muistopatsas.
Patsas on muuten varsin onnistunut, ainakin alaosaltaan, mutta yläosasta papeetelaiset eivät kuulu pitävän, koska patsaan sivussa oleva nainen näyttää ojentavan kukkavihkoa kukon hännän alle. Patsas näytti nimittäin liian alastomalta ilman yläkoristusta, ja niin pantiin sinne ranskalaisten symbooli, Gallian kukko, kiekumaan voittoa ja esikuvallisesti osoittamaan, kuinka Ranska kukon siivillä suojelee tahitilaisia. Minunkin mielestäni oli se oudompi kuin ennen näkemäni sankaripatsaat, ja kun ei ollut filmejä saatavissa, ikuistin sen taitoni mukaan kynällä, jotta toisetkin voisivat sitä katsella.
Kirjoitus patsaassa on asiallinen. Paitsi kaatuneitten nimiluetteloa ja kuvernöörin nimeä on siinä vain lyhyesti sanottu: "Kuolivat Ranskan puolesta 1914-1918." Sodasta ei tosin ole mainittu mitään, eikä myöskään ole kuoleman syytä selvitetty, mutta "Ranskan puolesta" selvittää kaiken.
Muistuu tässä mieleeni Austraalian sankaripatsaat, sillä austraalialaisilla näkyy sodassa olleen paljon edesvastuullisempi tehtävä ja paljon enemmän puolustettavana kuin tahitilaisilla. Siellä nimittäin lukee sankaripatsaitten kyljessä, jotta he kaatuivat ja kuolivat: 1:ksi Jumalan, 2:ksi Kuninkaan ja 3:ksi Maan puolesta. Maa on vasta kolmannella sijalla, sillä sitähän austraalialaiset eivät tarvinneet, eikä heidän maansa ollut millään tavoin uhattuna. Mutta sitävastoin saa jälkimaailma sen käsityksen, että Jumala on ollut suuressa vaarassa ja Englannin kuningas vähän pienemmässä, ja tämä selvittää myös senkin seikan, että austraalialaiset olivat niin auliita ryhtymään sotaan, ennenkuin Englanti oli sodanjulistuksenakaan antanut.
* * * * *
Tuskin on kulunut pari vuosikymmentä siitä ajasta, jolloin lapsenmurhat eivät olleet mitään harvinaisia tapauksia tahitilaisten keskuudessa, sillä mukavuutta rakastavina he halusivat nopeasti vapautua kaikesta, mikä aiheutti vähänkin vaivannäköä. Nyt on asia toisin. He ovat nähtävästi huomanneet, että rotu kulkee sukupuuttoaan kohti, ja kansallistunto sekä rodun säilyttämisvaisto ovat heränneet. Lapset ovat nykyisin sangen haluttuja, eikä sillä ole väliä, kuka on isä, kunhan äiti vain on tahitilainen. Valkoinen mies saakin siellä helposti vaimon ja saapa kiinalainenkin, vaikka viimemainitut alkuaikoinaan olivatkin vihattuja ja halveksittuja. Naista, joka seurusteli kiinalaisen kanssa, osoitettiin sormella. Mutta kiinalaisella oli rahaa ja silkkiä, ja ne seikat muuttivat mielipiteet.
Valkoihoisesta ja tahitilaisesta tulee sangen kaunis sekoitus, jotavastoin kiinalaisen ja tahitilaisen jälkeläinen on perin ikävännäköinen katseltava. Sillä on tahitilaisen ihonväri ja nenä, mutta vinot silmät ovat jääneet perinnöksi kiinalaiselta, ja se seikka pilaa koko tekeleen. Kumpiakin hybridejä tapaa lukuisasti Papeetessa, jälkimäisiä kuitenkin harvassa.
Jokainen siellä asuva valkoihoinen ottaa itselleen tahitilaisvaimon. Ellei saa mieleistään Tahitista, matkustaa hän läheisille saarille, joissa aina on tulijoita. Varsinkin eräs Naissaareksi kutsuttu on kuuluisa kauniista sukupuolestaan. Minkäänlainen vihkimistoimitus ei tule kysymykseen, siellä mennään vain muuten naimisiin. Kun valkoinen lähtee pois, jättää hän rouvansa sinne, vain ehkä yksi sadasta ottaa hänet mukaansa. Ja vaikka olisi miten tarkkaan vihittykin, kieltää Yhdysvaltojen laki tuomasta maahan värillistä rouvaa. Ranskalaiset sitävastoin saavat viedä maahansa vaikka minkävärisen.
* * * * *
Ranskalainen on huono liikemies, ja siksipä kiinalaiset ovat saaneet Tahitissa — kuten monessa muussakin Tyynenmeren liikepaikassa — vankan jalansijan. Tahitin 12 tuhannesta asukkaasta on 4000 kiinalaista, 2000 tahitilaista, loput valkoihoisia ja sekarotuisia, puolet kumpiakin. Papeetessa ei ole kuin joku harva ranskalainen kauppa, kaikki suurimmat liikehuoneet ovat kiinalaisten käsissä. Ranskalaisen kauppa on auki kello seitsemästä seitsemään, kiinalaisen seitsemästä kahdeksaan tai puoli yhdeksään, ja kiinalainen tekee viimeisellä tunnilla eniten kauppaa. Ranskalainen sulkee kauppansa pariisilaisen tavan mukaan kahdeksi tunniksi keskipäivällä, kiinalainen ei pidä päivällisaikaa ollenkaan, vaan tekee kauppaa. Pyhäin Miesten päivä oli ranskalaisten sapatti, ja heidän kauppansa silloin suljetut, mutta kiinalaiset välittivät viis ranskalaisten sapatista ja pitivät kauppansa auki. Silloin tuli juuri ameriikkalainen laiva satamaan, tarvitsi tavaraa ja osti kiinalaiselta.
En tunne tarkemmin Tahitin valkoihoisia kauppiaita, mutta parin niinsanotun liikemiehen kanssa tulin jonkunverran seurustelleeksi ja näkemäni perusteella sain sen käsityksen, etteivät he suurestikaan poikkea javalaisista valkoisen rodun edustajista, eikä heidän sanaansa ole luottamista sen jälkeen, kun se on tullut sanotuksi.
Toinen näistä liikemiehistä oli van der B., belgialainen kansallisuudeltaan. Hän ilmestyi laivan ruokailusalonkiin, tunsi siellä erään matkustajista ja esittäytyi meille toisille. Erinomaisen sulavaliikkeinen ja -puheinen sekä kohtelias. Hän pyysi meitä kanssaan Concordia-klubille juomaan lasin olutta, johon suostuimme. Klubi sijaitsi ränsistyneen lautarakennuksen toisessa kerroksessa, ja käsitti se putkantapaisen baarin sekä suuremman huoneen, jossa oli biljaardipöytä ja kaksi muuta pöytää. Toisen ääressä istui olutta juomassa vormupukuisia ranskalaisia virastohenkilöitä ja eräs rouva, me valtasimme toisen pöydän. Nautittuamme pari lasia olutta läksimme kaupungille tehdäksemme pieniä ostoksia, ja van der B. maksoi lähtiessämme laskun; ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme maksaneet, mehän olimme hänen vieraitaan, selitti hän. Rahaa miehellä näyttikin olevan runsaasti.
Kuljimme sitten kaupasta toiseen ostellen pientä romua ja muistoesineitä. Van der B. osti myös, mutta hän aina vuoron perään puhutteli meitä itse kutakin ja pyysi maksamaan hänen ostoksensa; hän suorittaa heti, kun päästään kadulle. Näin oli hän parin tunnin kuluttua velkaa meille jokaiselle. Viimeisessä kaupassa pyysi hän minun maksamaan kiinalaisen päivänvarjon, joka miellytti häntä, mutta minä en suostunut. Kun hetken kuluttua poistuimme, oli van der B. jo kiiruhtanut toiseen kadunkulmaan, kainalossaan päivänvarjo, jota turhaan koetti peittää takkinsa alle, sillä kiinalainen oli huomannut kähvellyksen ja seurasi mukanamme ottaen varjon pois. — Mutta vaikka mies oli joutunut kiinni itse teossa, ja joukko yleisöä kiinalaisen kovaäänisen puheen johdosta oli kerääntynyt katselemaan katukohtausta, ei hän millään tavoin osoittanut häpeävänsä tekoaan, vaan kutsui meidät läheiseen kahvilaan, jossa tilasi jokaiselle lasin absinttia. Hän kävi vähän väliä tarjoilupuolella puhuttelemassa tyttöjä, ja sille tielleen hän hävisikin jättäen meidät maksamaan hänenkin lasinsa.
Seuraavana päivänä tapasimme miehen Mariposa-kahvilassa, ja pyysimme hänen suorittamaan eiliset ostoksensa, mutta hän röyhkeästi väitti eilen maksaneensa kaikki. Hänellä oli nyt niin kiire, ettei joutanut keskustelemaan, mutta hän tulee heti takaisin, ja niin sanoen pujahti hän kadulle sen koommin enää palaamatta. Kiireessä oli hän kuitenkin unohtanut uuden panamahattunsa sekä pitkän korallinauhan kahvilaan. Me otimme ne mukaamme laivalle ja möimme huutokaupalla. Rahat jaoimme keskenämme ja pääsimme kutakuinkin omillemme.
Tulin myös tuttavaksi ranskalaisen tullivirkailija Vernon kanssa. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kutsui minut seuraavaksi päiväksi kello 11 Mariposaan. Menin sinne ja odottelin tunnin, mutta häntä ei kuulunut. Iltapäivällä tapasin hänet kadulla, ja kovasti anteeksipyytäen hän selitti, ettei voinutkaan aamulla saapua kysyen, voisinko tulla huomenna samaan aikaan. Menin taas ja taas odottelin tunnin, mutta turhaan. Vielä kolmannen kerran menin häntä pyynnöstään tapaamaan, mutta ei hän tullut silloinkaan. Senjälkeen en katsonut velvollisuudekseni tuntea häntä, kun hän viimeisenä päivänä tuli laivalle ja tarjosi kättään jäähyväisiksi.
Jotkut käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä toisenlaiset kuin mihin minä olin tottunut; taikka asia lienee niin, että troopillinen ilmasto tekee ihmisestä itsekkään, — ainakin oli tehnyt hyttitoveristani ranskalaisesta leipurimestarista.
Palasin ehtoopuolella pitkältä kävelymatkalta takaisin Papeeteen ja poikkesin erääseen kahvilaan saamaan virkistystä. Kansaa tuli ja meni, enimmäkseen ulkolaisten laivojen matkustajia ja miehistöä, mutta myös tahitilaisia, pääasiassa naisia. Maan tavan mukaan istahti eräs neitonen ujostelematta pöytääni, ja kun hän oli janoisen näköinen, tilasin hänellekin pullon olutta. Hetken kuluttua ilmestyi siihen myös hyttitoverini leipurimestari pyytäen saada tehdä meille seuraa, johon suostuimme. Kun olin väsynyt, maksoin jonkun ajan kuluttua laskuni ja läksin laivalle nukkumaan toisten jäädessä vielä kahvilaan.
Vasta aamupuoleen palasi leipurimestari ja nukkui aina lunchiin saakka. Herättyään karhusi hän minulta ensi töikseen viittäkymmentä frangia. Kysyin, mistä tämä johtuisi ja sain kuulla, että mestari oli tytön takia hävittänyt niin paljon rahaa. Lausuin ihmettelyni tällaisen vaatimuksen suhteen, mutta leipuri ilmoitti yksinkertaisesti, että tyttö oli minun, ja mitä hän on menettänyt tytön takia, saan minä maksaa. Selitin hänelle omat mielipiteeni tämänkaltaisten menoerien suhteen ja lisäsin, ettei tyttö ollut minun enemmän kuin hänenkään, mutta jos hän välttämättä tahtoo panna tytön minun nimiini, niin siinä tapauksessa hän saa maksaa minulle vuokraa tytöstä. Jonka jälkeen leipurimestari ei enää uudistanut vaatimustaan.