TAHITIN IHMEITÄ
Vaikka Tahiti on kooltaan verrattain vähäinen, tarjoaa se kuitenkin matkustajalle paljon enemmän näkemisen arvoista kuin monet laajuudestaan kuuluisat alueet. Sen pituus on 60 ja suurin leveys 40 km., mutta ikäänkuin korvaukseksi saaren yksinäisestä asemasta on rikas luonto avoimin käsin jakanut tälle pienelle alueelle kauneutta kenties enemmän kuin millekään muulle maanpaikalle. Eikä näitä kauneuksia tarvitse etsiä päivämatkojen takaa, ne ovat kaikki käden ulottuvilla, jokaisen nähtävinä, joka vain haluaa niitä katsella.
Tahitin kartalle on merkittynä viisikymmentä jokea ja puroa, ja vaikka useat niistä ovat pieniä kätkeytyen miltei kokonaan rehevän kasvullisuuden peittoon, tapaa siellä sellaisiakin, joille viehättävyydessään saa hakea vertaista. Vesi ei niistä lopu koskaan, sillä korkeat vuoret, joista korkein, Orohena, kohoaa 2237 metriä yli merenpinnan, imevät pilvistä kosteutta ja ruokkivat puroja kuivanakin aikana.
Vajaan kahdentoista kilometrin päässä Papeetesta kuohuu vuorenrotkossa Lotin ylistämä Fautaua-putous. Ehdotin hyttitovereilleni kävelymatkaa sinne, mutta he eivät olleet halukkaita kävelemään, vaan lupasivat hankkia auton. Sanoin, ettei sinne pääse autolla, mutta he tiesivät asian paremmin samoinkuin autonohjaajakin, joka lupasi saattaa meidät putoukselle.
Alkumatkasta oli tie leveä ja tasainen kuin katu. Se kulki paratiisimaisen puiston läpi korkeitten palmujen ja tummanvihreitten leipäpuiden muodostamassa holvissa. Sitten se tapasi Fautaua joen, seurasi sen kimaltelevaa vyötä, jonka yli kaartui rehevä lehtikatos toisinaan peittäen joen uoman kokonaan. Tien toisella puolen kohosi äkkijyrkkänä kauniskukkaisten pensaitten verhoama vuorenrinne ulottuen toisin paikoin miltei joenrantaan ja jättäen tielle vain kapean uran juurellaan.
Olimme kulkeneet ehkä kuusi kilometriä, kun saavuimme tasaiselle, aukeammalle paikalle, jossa tie loppui suuren mangopuun alle. Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi, että olemme perillä. Menimme jalan kuljettajan osoittamaan suuntaan satakunta metriä, mutta mitään putousta emme löytäneet. Siellä oli laajempi patoamalla muodostunut allas, josta Papeeten vesijohdot saivat alkunsa, ja altaasta lorisi vesi puolen metrin korkuisena putouksena, mutta mikään Fautaua se ei ollut. Lotin kylpypaikaksi tätä kuuluivat kutsuvan.
Menimme takaisin autolle ja tiukkasimme kuljettajalta oikeata vesiputousta.
"Sinne on vielä 15 kilometriä tästä", sanoi hän, "eikä sinne pääse autolla."
Tiesin hänen puhuvan palturia, sillä matkaa ei voinut putoukselle olla pitemmälti kuin kaupunkiinkaan. Ehdotin, että menisimme loppumatkan jalan, mutta ranskalaiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että missä autotie loppuu, siinä loppuu myös heidän retkeilyhalunsa. He päättivät palata takaisin kaupunkiin, minä läksin yksinäni vaeltamaan pitkin jokivarsipolkua yhä ylemmäs.
Polku nousi ensin loivasti, mutta pian se alkoi kohota jyrkemmin ja ikäänkuin porrasmaisesti. Alkumatkasta näki tiepuolessa tahitilaisasutusta, ja tiekin oli vielä kärryillä kuljettava, sitten loppui asutus, laaksoa reunustavat vuoret lähenivät toisiaan ja laakso muuttui hämäräksi. Vähänlaisesti lienee kulkijoita Fautaua-putoukselle, sillä toisin paikoin hävisi polku tykkänään rehevän alikasvullisuuden peittoon. Koetin nousta vuorenrinteelle arvellen siellä olevan aukeampaa, mutta erehdyin. Kauempaa katsoen näyttivät vuoret pehmeän nukkaisilta, ikäänkuin niitä olisi peittänyt tuskin polveen saakka ulottuva pensaikko, jossa vaivatta voi kulkea, mutta kun nousi vuorille, kohosikin eteen kolmen metrin korkuinen läpipääsemätön pensasmuuri. Latvukset muodostivat yhtenäisen, laineellisen katoksen, alemmat rungot ja oksat olivat lehdettömiä, mutta niin tiheäksi verkoksi olivat ne kietoutuneet toisiinsa, ettei katseellakaan voinut tunkeutua edes kymmentä metriä tähän viidakkoon. Siellä on äkkijyrkkiä rotkoja ja ylipääsemättömiä kuiluja, joita ei etäämpää huomannut ollenkaan, sillä vihreä lehtimatto verhosi syvänteet allensa. Rotkojen paljaat kallioreunat olivat omituisen mustaa vuorilajia ikäänkuin väkevän ruokamultakerroksen peittämiä, ja niiden laiteita verhosi harmaantunut korallikerros. Se oli jäännöstä vuosituhansien takaiselta ajalta, jolloin saarien yli vielä lainehti sininen meri.
Jouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle. Se poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi taas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten saniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden alla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa. Täällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus on, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot ja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu miltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin Papeetessa.
Yhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin viimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti kalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana kohisi hopeankimalteinen putous.
Fautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla voimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se myöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi unohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai houkuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan virkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta tuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin laguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle uidessa.
Ennen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien tuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten esille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle suvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin korkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä hajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat ympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi kuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat jättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin muidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin viehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain aikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.
Mutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia ollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin joen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta ihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä, vaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai niin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet jonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt. Näitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.
En osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin, mistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen teinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin. Takkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin helman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria, kullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui hyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei ollut vatsalle hyväksi.
Joku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat pysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän aurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin puoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota, vaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.
Vaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten pukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin nähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen ei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin pitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei maalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi kaupungissa, Papeetessa.
Mutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia, joiden tunnuslause on "palatkaamme luontoon", ja he ovat myös pukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan viranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta vielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa viranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä syöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio kyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu Papeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine muotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin viidakon suojaan.
Nämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin verrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan innokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin kuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen sanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen rangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen paljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa hän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on sakko kaksinkertainen eli yksi yen.
* * * * *
Monien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä onnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa näillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen vesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä. Se on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen. Toiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon uimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy kaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo tätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan mieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.
Mutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa tiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. — Korkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi. Se on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan kraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä, sillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen tarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä. Sen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan pohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen ankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.
Tahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien heimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat heiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä lähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat, ohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot. Tahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden mustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.
Muitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat pitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.
* * * * *
Etelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me kaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten temppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden vaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on polyneesialaisilla omituinen "virkakunta", joka arvoitusta ei liene vielä kukaan ratkaissut.
Se on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella voimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva tahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat esimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään vaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin tulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi kuumennetun kivikentän yli.
Moni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän vain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät tulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän päässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös uskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin tulenlumoojista.
Itse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin katooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt pakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja pitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan siihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät he kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee, niin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla lakkautettava.
Kyselin Papeetessa melkein jokaiselta, missä voisi saada ottaa osaa tällaiseen tulenjuhlaan, mutta nuoremmasta polvesta ei kukaan ollut edes nähnytkään tulenlumojaa. Mutta sitten tapasin erään — tai oikeastaan kaksikin ranskalaista virkamiestä, jotka olivat Tahitissa viettäneet lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta ja itse kulkeneet tämän kivikiukaan yli.
Toinen heistä matkusti samalla laivalla Eurooppaan, ja hän kertoi yksityiskohtaisesti koko toimituksen.
UMUTI on tulijuhlan nimi, se tapahtuu syrjäisessä paikassa, ja vain suupuheitten kautta saa siitä tiedon. Tämä tropiikissa vanhettunut virkamies esitti kaiken elävästi niin puhein kuin elein, että minä vain kuivasti kertomalla voin todistaa hänen elävän kuvauksensa.
Pimeänä iltana, jolloin Tahitin ikuinen yövartija, usvamainen pilvivaippa verhosi sen vuorenhuippuja ja valui laaksoja pitkin palmurannoille tuoden virkistävää viileyttä päivän helteestä uupuneelle, saapui ystävämme virkamiehen luo tahitilaistyttö ilmoittaen, että nyt saisi nähdä UMUTIn jos haluttaa. Kiviä on kuumennettu jo toista vuorokautta, ja nyt ne ovat valmiina juhlaa varten. Matkalle olisi lähdettävä nyt heti, sillä näytös alkaa tunnin päästä.
Tämä virkamies oli nimittäin aikaisemmin salaisesti ilmoittanut haluavansa nähdä tulenjuhlan, ja siksi hänelle tämä sana saatettiin.
Hän olikin heti valmis lähtöön. Kuljettiin pimeässä vuorelle, kapeita, mangojen ja leipäpuitten varjostamia polkuja pitkin ja saavuttiin aukealle kentälle, jonne jo oli kerääntynyt runsaasti alkuasukkaita. Mutta heidän joukossaan näkyi myös kaksi katoolista pappia, jotka kiusaus oli houkutellut katsomaan tätä merkillistä näytelmää.
Keskellä aukeamaa oli yli kuusi metriä laaja kuoppa täytettynä hehkuvan valkoisilla kivillä. Niitä oli päiväkaupalla siinä kuumennettu, ja rovion hiilet kuumoittivat vielä kivien alta.
Kohta saapui TAHUA, tulenlumooja. Hän oli keski-ikäinen mies puettuna polviin saakka ulottuvaan valkoiseen pareaan, avojaloin, ja kädessään kantoi hän melkoista oksaa, joka oli leikattu tea-puusta. O'Brien sanoo sitä kyllä kirjassaan ti-puuksi, mutta ranskalaiset lausuvat sen tea. Ilman tea-puun oksaa ei toimitus menesty.
TAHUA astui nyt hehkuvan kivikiukaan ääreen ja teki sitä kohti muutamia kohteliaita kumarruksia samalla kolmeen kertaan koskettaen kiviä oksalla. Senjälkeen astui hän kuumuudesta valkeille kiville, ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin kulki kivialttarin yli ilman, että hehkuvat kivet häntä yhtään vahingoittivat. Sitten palasi hän takaisin lähtöpaikkaansa ja viittasi kädellään yleisöä seuraamaan mukanaan uudelle retkelle.
Miltei kaikki läsnäolijat olivat riisuneet kengät jaloistaan — sillä kenkäjalkaiset eivät saaneet ottaa osaa seremoniaan — ja nyt he avojaloin seurasivat TAHUAa kiukaalle. Täytyi katsoa suoraan eteensä TAHUAn selkään — jos se oli mahdollista monen edelläkävijän lävitse — ja astua joka askel vakavasti.
Tämän kävelemisen matkatoverimme ranskalainen virkamies esitti laivankannella loistavasti noin joka toinen päivä kaksikuisen matkamme varrella muitten ja erikoisesti ulkolaisten matkustajien pyynnöstä. Hän otti samanlaisen asennon kuin TAHUA, teki kumarrukset ja kädenliikkeet moitteettomasti ja asteli sitten punaisissa tohveleissaan arviolta kymmenen metriä juuri siten kuin tehtiin UMUTIssakin, varmoin askelin ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Hän kertoi kolme kertaa olleensa mukana tällaisessa tulenjuhlassa ja joka kerta kävelleensä TAHUAn jälessä yli hehkuvien kivien avojaloin, mutta kivet olivat tuntuneet aivan kylmiltä. Kasvoihin ja käsiin oli kiukaasta kuitenkin huokunut polttava kuumuus aivankuin palkeitten puhaltamana, ja niin kuumia kivet olivat, että jos niille viskasi risun, syttyi se hetken kuluttua palamaan.
Näitten tulenlumoojien salaisuutta ei ole vielä voitu ratkaista, ja siksipä katooliset papit ovatkin kieltäneet tulenjuhlien vieton. Eikä TAHUAa enää Tahitilta löydäkään, he ovat siirtyneet Raiateaan, Mooreaan ja muille rauhallisemmille Polyneesian saariryhmille.
PAPEETEN TAPOJA
Silloin oli Papeeten satamassa paljon laivoja, ja liike vilkkaampaa kuin pitkiin aikoihin. Ranskalaiset Panama-linjan laivat käyvät siellä tavallisesti vain joka toinen kuukausi ja San Franciscon laivat kerran kuussa, mutta väliaikoina on aivan hiljaista.
Nyt oli satamassa eloa. Ranskalainen ristelijä CASSIOPEE antoi koko laguunille virallisen leiman, sen lähellä oli useita lähisaarten kaksimastoisia moottorilaivoja tuomassa kopralastia, laiturin kupeessa ANTINOUS sekä samankokoinen Noumean linjan VILLE DE VERDUN, ulompana laguunissa nelimastoinen purjelaiva BRETAGNE ja kolmantena päivänä siellä ollessamme saapuivat Byrdin etelänaparetkikunnan laivat ELEANOR BOLING ja CITY OF NEW YORK. Sellaista laivojen paljoutta eivät tahitilaiset olleet nähneet pitkiin aikoihin.
Tosin kyllä eivät ranskalaiset alukset herätä niin suurta mielenkiintoa kuin amerikkalaiset, sillä ne ovat liian kotoisia ja ihmiset niissä liian tasaisia ja jokapäiväisiä. Amerikkalaisilla sitävastoin on repäisevämmät otteet, he halveksivat ranskalaista järjestystä kuten tahitilaispatriootit, ja he järjestävät katutappeluja, joihin jokainen saa vapaaehtoisesti ja ilman maksua ottaa osaa. Siksipä San Franciscon postilaivojen saapuessa koko Papeete onkin jalkeilla, ja päivät kuluvat kuin juhlassa.
Niinpä nytkin etelänaparetkikunnan laivojen tultua kaupunki ikäänkuin heräsi hiljaisesta uneliaisuudestaan, ja katuelämä sai vilkkautta. Pimeän tullen Quai de Commerçe kuhisi mustanaan väkeä, joukossa runsaasti amerikkalaisia merimiehiä verhonaan hihaton verkkopaita, housut ja kengät, ja esiintymisensä äänekästä ja härnäävän ylimielistä.
Minä olin menossa Tonyn kabarettiin, jonne joukko CASSIOPEEn matruuseja oli kutsunut meidän hyttikuntamme viettämään muutamien täysinpalvelleitten läksiäisjuhlaa. He näet pääsivät palaamaan takaisin kotimaahansa ANTINOUS-laivalla, jolla mekin matkustimme.
Rue de la Petite Polognen kulmauksessa tungeskeli ihmisiä tavallista tiheämmässä, ja pysähdyin katselemaan, mitä oli tekeillä. Muutamat amerikkalaiset merimiehet räyhäsivät siinä tavallista kovaäänisemmin eivätkä vankkatekoisen puoliverisen poliisin kehoituksista huolimatta poistuneet, vaan näytti siltä, kuin olisivat he tahallaan aina asettuneet poliisin tielle. Hän työnteli heitä syrjään aluksi leppeämmin, sitten kovakouraisemmin, kunnes eräs kookas roikale hyökkäsi hänen päälleen nyrkit ojossa. Poliisi hypähti syrjään ja iski sieltä miestä leukapieleen, jotta tämä tuupertui kadulle. Mutta samalla oli hänellä viisi amerikkalaista vastassaan. He lähestyivät puolikaaressa ja hyökkäilivät vuoron perään saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Sillä tämä puoliverinen poliisi osasi nyrkkeillä. Hän perääntyi aina tarpeen tullen, mutta teki sitten äkkinäisen syöksyn, ja joka kerta kun hänen nyrkkinsä sattui, kaatui myös mies. Eivät amerikkalaisetkaan ensi kertaa käytelleet nyrkkejään, mutta he olivat ylöttömästi humalassa ja kömpelöitä.
Poliisilla oli pilli, mutta hän ei turvautunut siihen pyytääkseen apua, sillä hän oli päättänyt yksin selvittää tämän jupakan. Mutta sitten saivat räyhääjät apuväkeä. Suurempi joukko amerikkalaisia matruuseja saapui paikalle, ja eräs iski salakavalasti poliisia takaapäin, jotta tämä kaatui. Se oli merkki yleiseen tappeluun. Tahitilaiset kävivät maanmiehensä avuksi, ja kohta oli koko kihisevä massa yhtenä tappelevana rykelmänä. Se liikkui hitaasti yhden katuvälin laiturille päin, palasi takaisin Quai de Commerçen kulmaan, ja jälelle jäi pitkin matkaa kaatuneita, jotka vähitellen kompuroivat jaloilleen ja liittyivät taas tappelevaan joukkoon. Aseina käytettiin vain nyrkkejä ja joskus potkittiinkin, eivätkä kaikki tienneet, ketä vastaan tappelivatkaan, kunhan vain saivat lyödä. Tappelevien lukumäärää oli vaikea määritellä, he kun olivat aina liikkeessä, mutta arviolta otti kahakkaan osaa noin sata henkeä. Minä en aktiivisesti puuttunut siihen, muuten vain olin innostunut ja joskus hihkasin. Tuon tuostakin syöksyi tahitilaistyttö keskelle tappelun melskettä ja käsipuolesta nykien kiskoi sieltä pois kultasensa, joka vastahakoisesti salli saattaa itsensä viereiseen kahvilaan.
Poliisejakin oli jo kerääntynyt paikalle enemmälti, pillit vinkuivat, ja amerikkalaisista laivoista tuli selvempiä miehiä, jotka ottivat mukaansa muutamia pahimmin mukiloituja matruusejaan. Näytti seuraavan jonkunlainen aselepo, enkä jäänyt enää katselemaan, vaan poikkesin Tonyn Kabarettiin, joka oli juuri kohdallani.
Ettei syntyisi väärää käsitystä tämän paikan suhteen, täytyy mainitakseni, että nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Minkäänlaista kabarettiohjelmaa ei siellä esitetty, vaan sai jokainen itse pitää huolen ohjelmasta. Se oli vähäläntä kahvilantapainen sisältäen pienehkön tarjoiluhuoneen sekä kaksi verhoilla eristettyä pilttuuta pöytineen ja tuoleineen. Omistaja oli kuullut, että Pariisissa on kabaretteja, ja niin oli hän ristinyt tämänkin kabaretiksi tietämättä nimen merkitystä.
Läksiäisjuhlat olivat siellä jo täydessä vauhdissa. Pienet pöydät oli siirretty puolikaareen, ja sen ympärillä istui CASSIOPEEn valkopukuisia matruuseja ja alipäällystöä, joukko ANTINOUS'en matkustajia ja henkilökuntaa sekä ruskeapintaisia tahitilaistyttöjä, kaikki sekaisin ilman arvoeroituksia, sillä niitä ei siellä tunneta. Tahitilaiselle on samantekevää, onko miehellä käsivarressa kultanauhoja tai ei, hänelle ovat valkoihoiset kaikki samanarvoisia. — Tämä seikka kuuluu kovasti loukkaavan englantilaisia Tahitissakävijöitä.
Minulle osoitettiin paikka erään kookkaan, sinipukuisen neitosen vieressä, hän täytti lasini ja kilisti kanssani. Huuto ja melu oli niin äänekästä, ettei kuullut vierustoverinsa puhetta.
Sitten seurasi silentium. Eräs matruuseista nousi tuolille ja esitti humoreskin oikeilla näyttelijän eleillä. Senjälkeen saimme kuulla pianonsoittoa, useita yksinlauluja, välillä jonohuutoa, taas lausuntoa ja niin poispäin aina loppumattomiin. Lasit täyttyivät ja tyhjenivät, toiset joivat olutta toiset viiniä, useimmat kuitenkin olutta, sillä päivä oli ollut kuuma, ja kaikkia janotti. Tahitilaistytöt joivat lasinsa aina kerrallaan pohjaan eivätkä jääneet miehistä jälelle.
Anina oli vieressäni istuvan tytön nimi. Hän ei ollut puhdasverinen tahitilainen, vaan hän kertoi isänsä olleen amerikkalaisen. Siksipä olikin ihonsa vaaleampi kuin toisten, tukkansa hiukan ruskeahko, eivätkä huulensa olleet niin turpeat kuin tummempipintaisen ystävättärensä. Miltei läpinäkyvä vaaleansininen pukunsa alkoi kainaloitten alta ja ulottui yläpuolelle polvien, ja sitä kannatti olkapäiden yli kulkevat kantimet.
Anina puhui melko sujuvasti englantia, joten saatoimme rauhassa keskustella, sillä läsnäolleista miehistä ei sitä ymmärtänyt kuin kaksi matkustajaa, eikä vallitsevassa hälinässä puheemme ulottunut heidän korviinsa. Ensi töikseen, kuultuaan, etten minä ole ranskalainen, ilmoitti Anina, ettei hän pidä ollenkaan ranskalaisista, ja että amerikkalaiset ovat paljon reilumpaa väkeä. Sanoin ymmärtäväni kyllä hänen mielipiteensä, koska isänsä oli amerikkalainen, mutta hän sanoi, ettei se johdu yksinomaan siitäkään, vaan tuntee hän muutenkin antipatiaa ranskalaisia kohtaan.
Hän puhui heistä pitemmältikin, ja minä ihmettelin, sillä olin luullut tulleeni vallan kevytkenkäisten pariin, ja tämä jutteli kuin ajatteleva ihminen. Hänen järjenjuoksunsa oli selvä, sanansa nasevat ja peittelemättömät. Tahitissa muuten puhutaan asiat paljon suoremmin kuin muualla maailmassa, ja mitä viattomimmalla naamalla kertoivat tytöt juttuja, joista muualla visusti vaietaan. Valkoihoiset ovat heille ne opettaneet, eivätkä he siis ymmärrä, että niissä olisi mitään kainostelemista.
Yhä lisää väkeä tunki kabarettiin, ja huone kävi liian pieneksi. Päätimme lähteä Mariposa-kahvilaan, siellä on tilava sali, jossa voi tanssiakin. Kabaretti jäi aivan tyhjäksi.
Täysikuu loisti keskitaivaalta, yli tyvenen laguunin kuului maininkien kaukainen kohina koralliriutalta, kukkien tuoksun kyllästämä ihana viileys virtasi vuorilta kaupunkiin, eivätkä ihmiset olleet vielä malttaneet mennä levolle. Petite Polognen kulmassa näkyivät muutamat vielä tappelevan, mutta yleensä oli rauha jo palautettu. Katuvarsilla seisoskeli avojalkaisia, kikattelevia tyttöryhmiä leveälierinen pandanushattu takaraivolla ja hajasäärin, kuten merimiehet. Kaikilla oli päässä kukkaseppele tai yksityisiä kukkia pistettynä tukkaan tai korvan taakse.
Mariposa täyttyi nopeasti ääriään myöten, samppanjapullojen korkit paukahtelivat, lasit kilisivät ja gramofooni soitti tangoa. Tarjoiluhuone oli kaksiosainen, toinen osa ilman pöytiä ja tuoleja ja aivan heikosti valaistu, se oli tanssijoita varten. Tytöt tanssivat usein keskenään pöytien välissä, ja elleivät miehet pyytäneet heitä tanssimaan, pyysivät he itse miehiä, häviten sitten saaliineen sinne pimeämmälle puolelle. Yleensä oli tanssihalu suuri, ja keskustelu niin äänekästä, ettei toisin ajoin kuullut musiikkia ollenkaan.
Anina liittyi taas meidän pöytäkuntaamme, heitti täysinäisen samppanjalasinsa lattialle ja vaati Pernoud'ia, jota me nautimme. Hän toi minulle tiare-kukista tehdyn seppeleen sanoen, että äitinsä lähetti sen. Kysyin, missä hän oli äitinsä tavannut, ja hän osoitti huoneen toiselle puolen, jossa matruusien ympäröimänä istui kookas, vielä varsin nuorelta näyttävä nainen kohottaen lasiaan yli hälisevän joukon. — Tämäpä oli — äiti ja tytär samoissa lysteissä — ja samoilla asioilla.
Hetken kuluttua sammuivat sähkövalot, ja tuli ääretön sekamelska. Se oli manööveri suuremman tunteellisuuden aikaansaamiseksi, sillä nyt sytytettiin ainoastaan pienet huoneen seinillä olevat öljytuikut, joiden lepattavassa, punertavassa valossa kirjava seurue muuttui kuin näytelmässä.
Anina imi jääveteen sekoitettua absinttia kuin olutta ja tuli hentomieliseksi puhellen hempeitä sanoja puoleen ja toiseen. Sitten alkoi hän taas sättiä ranskalaisia. Tulin kysyneeksi, mitä kaikki Papeeten tytöt tekevät, ja hän sanoi, että he rakastavat, jonka jälkeen sain kuulla heidän surullisen tarinansa ensimäisestä rakkaudesta lähtien.
Tahitilaistyttö on luotu vain rakkautta varten, se on aikojen alusta ollut niin määrätty, ja niin se on vieläkin. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia työntekoon, kuten valkoisella sisarellaan, ja tuskinpa hänellä olisi siihen haluakaan. Tahitissa ei ole konekirjoittajattaren tai konttorineidin tai kauppa-apulaisen tai yksityissihteerin paikkoja tarjolla, kuten muussa maailmassa. Ei siellä myöskään tarvita maatyön tekijöitä, sillä maa kantaa hedelmiä ilman työntekoakin enemmän kuin voidaan kuluttaa. Jälelle jää siis vain rakkaus.
Kun tahitilaistyttö on varttunut siihen ikään, että hän alkaa ajatella ja tuntea, polttaa hänen suonissaan ääretön rakkaudenkaipuu, — se on veressä. Hän ei tahdo jäädä vanhaksipiiaksi, vaan hän etsii miestä, jolle voi tunteitaan tuhlata. Tulee sitten valkoisen miehen laiva satamaan, matruuseja purkautuu maihin, ja tahitilaistyttö rakastuu helposti valkoihoiseen. Hän löytää pian joukosta omansa, päivät kuluvat kuin unessa, ja kun laiva taas kääntää keulansa ulapalle, jää tyttö odottamaan toista laivaa, sillä hän tietää, että samaa sulhoaan hän tuskin koskaan enää tapaa. Mutta hän on tyytyväinen, sillä hänellä on laaja sydän, ja hän voi rakastaa useampaakin.
Mutta jonkun ajan kuluttua, kun laiva jo halkoilee vieraita vesiä, huomaa tyttö, että matruusi on antanut hänelle muutakin kuin rakkautta. Hän turvautuu lääkäriin, hänet lähetetään sairaalaan ja parannetaan ilman maksua, mutta siitä hetkestä lähtien on hän myyty. Hänet merkitään poliisilaitoksen korteille määräyksellä saapua joka viides päivä ilmoittautumaan. Jos hän laiminlyö sen, suljetaan hänet määräajaksi vankilaan, ellei voi maksaa korkeata sakkoa. Hän ei ole koskaan ennen tarvinnut rahaa, nyt on raha hänen vapautensa hinta, hän oppii tuntemaan sen arvon ja tietää, miten sitä on ansaittava, ja hänestä tulee, hänestä on tehty vasten tahtoaan rahanalainen kauppatavara. Ennen hän rakasti rakkaudesta, nyt hän rakastaa rahasta.
Anina osoitti erästä nuorta tyttöä, joka paraikaa tyhjensi samppanjalasia pitkä tukkansa riippuen valtoimenaan yli tuolin selkänojan.
"Siinä on yksi viimeisimpiä", sanoi hän. "Tuli Mooreasta tänne, rakastui erääseen CASSIOPEEn matruusiin, seuraavalla viikolla vietiin sairaalaan, ja nyt hän on kortilla, niinkuin kaikki toiset. Hän on vasta kolmentoista vuotias."
Mutta tahitilainen on fatalisti sekä flegmaattinen, hän ei ole tottunut murehtimaan huomisesta päivästä, vaan hän tanssii ja nauraa ja rakastaa eikä ajattele sen pitemmälti elämän vaivoja. Sillä Tahitin kuulaankirkas laguuni, sen palmurannat ja tummien mangojen varjostamat laaksopolut eivät ole tehty surevia varten.
Mariposan ylväsryhtinen Tetuanui tuli luokseni ja kysyi, enkö minä tanssi ollenkaan, — kaikki toiset ovat niin pieniä, ettei heidän kanssaan viitsi tanssia. Sanoin mielelläni palvelevani häntä, mutta pyysin varomaan paljaita varpaitaan, sillä minä olen kömpelö jaloistani. Tetuanui nouti tarjoilupöydän takaa valkoiset kanvaskenkänsä, kiersi gramofoonin soittamaan foxtrottia, ja sitten me tanssimme levyn molemmat puolet aivan tarkkaan. Kun palasin takaisin pöytääni, oli Anina nukahtanut pöydänkulmalle pää käsien varassa, ja jasmiiniseppele oli valahtanut toiselle korvalliselle. Koettaessani korjata sitä suoraan asentoon heräsi hän ja sanoi, että se kabaretin olut raukasee, hän tahtoo lisää absinttia.
Risteilijä CASSIOPEE oli ankkuroituna aivan Mariposan edustalle lähellä rantaa. Kun kahvilan suljettua tulimme laiturille, näimme erään puun juurella tumman esineen ja menimme sitä lähemmin tarkastamaan. Ruohikossa makasi suullaan tahitilaistyttö itkien, jotta koko ruumis hytkähteli. Puhuttelimme häntä, mutta hän alkoi itkeä vallan huutamalla. Nostimme hänet senjälkeen pystyyn ja saimme puheestaan senverran selkoa, että hänen sulhasensa oli mennyt veneellä risteilijälle eikä ottanut häntä mukaansa. Selitimme, ettei sinne naisia päästetä, mutta silloin hän riistäytyi irti ja hyppäsi laiturilta mereen alkaen uida risteilijää kohti. Eräs matruuseista hyppäsi jälestään ja toi hänet maihin, ja silloin oli mielensä jo nähtävästi muuttunut, sillä hän nauraa kikatti matruusin kainalossa kuin ei olisi murhetta koskaan ollutkaan.
Joukkoomme liittyi myös muutamia Byrdin etelänaparetkikunnan miehiä, joista jotkut puhuivat keskenään ruotsia. Kysyin, onko paljonkin skandinaaveja matkassaan, ja kuulin, että vain kolme ruotsalaista on eksynyt amerikkalaisten joukkoon. Eräällä oli poski kuin laskiaispulla, ja tiedustelin, onko hänellä hammassärkyä. Hän muljautti minuun ensin pahasti, mutta kertoi sitten ottaneensa tehokkaasti osaa illalliseen tappeluun ja siinä saaneensa kuhmun.
Seuraavan päivän aikoivat amerikkalaiset alottaa yhtä repäsevästi kuin olivat edellisen lopettaneet. Jo varhaisesta aamusta lähtien hoippuroi heitä kaduilla huudellen ruokottomuuksia vastaantulijoille ja nähtävästi koettaen haastaa riitaa. Oli juhlapäivä, ja jotkut kahvilat aamupäivällä suljettuja, mutta se oli loukkaus amerikkalaista kohtaan, hänelle täytyy kaikkien ovien olla avoinna. Kolme miestä yritti ovea särkemällä tunkeutua erääseen kahvilaan, mutta tällä kertaa toimivat poliisit ripeämmin kuin edellisenä iltana. He eivät enää ruvenneet nyrkkeilemään, vaan kytkivät räyhääjät käsirautoihin ja veivät telkien taakse. Asiasta seurasi noottien vaihto amerikkalaisen laivan päällystön ja Papeeten järjestysvallan välillä. Kapteeni vaati miehiään laskettavaksi vapaiksi, mutta järjestysvalta lupasi pitää heidät telkien takana siksi, kunnes laiva lähtee, ja ilmoitti lisäksi, että sinne mahtuu enemmänkin, jos on halukkaita. Tällä toimenpiteellä oli rauhoittava vaikutus amerikkalaisiin, sillä sinä päivänä ei enempiä häiriöitä enää sattunut.
Aika kului Tahitissa nopeasti, päivät vierähtivät vilauksina, ja yön hetkinä unohti nukkumisen. Viimeinenkin koprasäkki oli siirtynyt laiturilta laivan ruumaan, ja lähtöhetki oli käsissä. Papeetesta saimme paljon matkustajia, ja heitä sekä meitä muitakin saattamaan oli miltei koko Papeete kerääntynyt laiturille. Muutamat CASSIOPEEn matruusit olivat niin kiintyneet lähteviin tovereihinsa, etteivät malttaneet jättää laivaa, vaikka laskusilta oli jo vedetty pois laiturilta. Vasta kun välimatka laiturista yhä suureni, hyppäsivät he pää edellä kymmenen metriä korkealta laivankaiteelta mereen ja uivat rantaan. Pari lähtevää matruusia halusi heitä saattaa viimeiseen saakka ja hyppäsi myös mereen. Eräs suurisuinen ANTINOUS'n matruusi tahtoi näyttää, että hänkin voi tehdä saman tempun ja hyppäsi niinikään mereen, mutta putosi selälleen ja sai pahan täräyksen. Vähissä voimin hänet sitten kiskottiin köydellä laivan kannelle, toiset kiipesivät itse.
Niin pitkälle kuin ääni kantoi, huutelivat lähtijät kuorossa jäähyväisiään, joihin väkijoukko laiturilla kuorossa vastasi. Lähestyessämme koralliriutan porttia hukkuivat ihmisäänet maininkien kohinaan, ja Papeete painui matalaksi juovaksi lahden perukassa. Aurinko lähenteli taivaanrantaa punaten Tahitin yövartijan, pumpulireunaisen pilven, joka jo verhosi vuorten huiput ja hiljalleen hiipi laaksoja pitkin yhä alemmaksi peittäen kaikki utuiseen hämärään. Tahiti oli meille enää vain utuinen muisto.
Avomerelle tultua rauhoittuivat levottomammatkin matkustajat. Vastatulleet etsivät hyttejään, entiset tarkastelivat, minkälaisia uudet tulokkaat olivat. Muutamien ei onnistunut löytää hyttiään ollenkaan, ja etsintämatkallaan nukahti eräs uimassa olleista sotamatruuseista etukannen ja yläkannen väliselle jyrkälle portaalle. Sitten tuli suurempi laine, heilautti laivaa, ja nukkuja putosi ruumanluukulle silti kuitenkaan heräämättä. Vapautuminen sotalaitoksen ikeestä näet raukasi jäseniä. Ruumanluukulla hän nukkui koko yön.
Toisen luokan steward oli tehnyt hyvän afäärin. Hän oli Papeetessa myynyt suurella voitolla laivan olutvaraston. Se oli kyllä aijottu matkustajien mahdollista tarvetta varten, mutta kun matkustajat olivat maissa, unohti hän heidät ja voitonhimo houkutteli. Hyvästä mielestä oli pidetty hiukan harjaisiakin, ja vaikka hän muuten oli hyvin arvonsa tunteva herra, kulki hän nyt hytistä toiseen puhellen kaikkien kanssa, kaatuili väliin käytävissä ja unohti koko tärkeytensä, kunnes lopulta sortui omaan hyttiinsä uneksimaan uusista kaupoista.
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja vihmoi vettä, Etelämeren saarien kesä, sadeaika oli alkanut. Mekin menimme hyttiimme uneksimaan Pohjolan talvesta, jonne oli vielä kymmenentuhatta meripenikulmaa silkkaa vettä.
YLI ULAPAN
Lähdettyämme Tahitilta sulautuivat matkustajat nopeasti toisiinsa, tarkoitan seurustelun ja keskenäisen ymmärtämyksen kannalta katsottuna. Olihan edessämme kaksikuinen matka, ja yksin sitä ei kukaan tee mielellään, vaan hankkii tuttavuuksia niinpaljon kuin kerkiää. Ja minäkin, joka koko elämäni olen ollut noin vain kuin päältäkatsojana enkä erikoisen hanakka uusien tuttavuuksien tekoon, sain heti ensi päivänä yksitoista uutta ystävää. Ystäviksi he ainakin itseänsä toivottivat, ja tosi on, että laivalla ystävyyssuhteet solmitaan paljon nopeammin kuin kuivalla maalla, ja muutamankin päivän kestävää laivatuttavuutta muistelee paljon pitempään kuin jossain muissa olosuhteissa solmittua. Sillä vesi vetää yhteen ja tekee vieraimmistakin ystävykset.
Paitsi ei yhdestä. Se oli juuri se ranskalainen paakari, joka kerran nukkuessani tuli kopeloimaan sänkyni alla olevaa kapsäkkiä. Häntä minä kopautin nyrkilläni nokalle, eikä hän senjälkeen olisi tullut enää ystäväkseni millään. Kulki sitten kuin jukuripää sonni ja murjotti eikä edes Marseillessa jättänyt minulle jäähyväisiä, vaikka minä varsin pahuuttani pyysin.
Mutta ensi sijassa kuitenkin veti huomiomme puoleensa suuri meri ja elämä siellä. Kuljimmehan sellaisella ulapalla, jonka yli moni ihminen kulkee vain kerran elämässään, ja kaikki eivät sitäkään. Siksipä aluksi hiukan meren elämästä.
Eläimistö on Tyynessä meressä paljon runsaampi kuin Intianmeressä. Suuria valaita näimme usein, satapäisiä delfiiniparvia samoin. Lentokaloja pyrähteli alituiseen laivan ympärillä joko yksitellen tai parvittain. Avomerellä ne olivat pieniä, pääskysen kokoisia — ja näköisiäkin, mutta Uuden Caledonian koralliriutoilla olin nähnyt aina kahden korttelin mittaisia, kauniita, oranssinvärisiä. Olin lukenut, että ne voivat lentää ainoastaan lyhyviä matkoja aallonharjalta hypäten, mutta useamman kerran näimme niiden lentävän aina 300-400 metriä ja välillä muuttavan parikin kertaa suuntaa. Sitäpaitsi saattoivat ne lentäessään kohota ja laskeutua mielensä mukaan.
Laivan jälessä viiletti aina kaksi uistinta. Harvoin niihin kala tarttui, kenties kaksi viikossa, mutta ne olivat suuria, kahden metrin pituisia, ja niitten liha oli maukasta. Satamissa oltaessa onkivat merimiehet laivan kupeelta ja silloin tällöin onnistuivat vetämään pyristelevän kalan kannelle. Eri syvyyksistä tuli aina erilaisia kaloja, muutamat varsin omituisia. Eräällä, peilet-nimisellä oli pään yläpuolella soikea imulevy, jolla se saattoi tarttua hain tai valaan ruumiiseen ja saada ilmaisen kyydin. Niin voimakas oli tämän imulevyn ote, että kerran koettaessani äkkinykäyksellä irroittaa kalaa laivan kannesta, johon se oli tarttunut, pää ratkesi irti ruumiista jääden kannelle.
* * * * *
Matkalla saimme myös tutustua ranskalaisten navigatsiooniin eli purjehdustaitoon. Marquesas-saarilta lähtiessämme vedettiin laivan suurelle kartalle suora viiva Marquesas-saarilta Panamalle ja matkustajille sanottiin, että siinä on nyt linja, jota pitkin kuljetaan. Joka päivä, laivan pillin törähyttäessä puolipäivähetken lyöneen, määräsi kapteeni koneillaan leveys- ja pituusasteen, ja asemamme merkittiin kartalla olevalle linjalle minuutin tarkkuudella, joten jokainen saattoi seurata matkan edistymistä.
Kuudentena päivänä lähestyi eräs englantilainen nopeampikulkuinen laiva länsiluoteesta. Sen suunta oli noin 30 astetta meidän suuntaamme eteläisempi, ja ennen puoltapäivää se sivuutti meidät aivan läheltä, joten kapteenit saattoivat vaihtaa tiedonantoja.
Kun sitten iltapäivällä kartta taas ilmestyi paikalleen, oli suora linja Panamalle pyyhitty pois, ja tilalle tullut murtoviiva, joka poikkesi aikaisemmasta suunnastamme melkoisesti pohjoiseen ja vasta päiväntasaajan toisella puolen Germaine-matalikon kohdalla kääntyi Panamalle. — Muuten sivumennen mainittuna tämä matalikko sijaitsee siellä jossain 10:nnen pohjoisen leveyden ja 10:nnen läntisen pituusasteen tienoilla. Sitä ei ole vielä uusimpiinkaan maantiesellisiin karttoihin merkitty, sillä vasta alun toistakymmentä vuotta sitten se keksittiin. Vuonna 1918 Germaine-nimisen laivan kapteeni, kulkiessaan paikan yli, huomasi veden siinä olevan vaaleampaa kuin muualla. Hän alkoi tutkia asiaa, luotasi ja tapasi pohjan jo 20 metrin syvyydessä. Matalikko on sangen laaja, suurempi kuin Marquesas-saariryhmä ja sanottuun ajankohtaan saakka tuntematon navigaattoreillekin. Se on korallisaari, hiljakseen merestä kasvanut, ja kaikkialla sen ympärillä on veden syvyys ainakin kolme kilometriä.
Tälle matalikolle siis nyt meidän laivakartassamme vedettiin suuntaviiva, joten me tulimme kulkemaan Panamalle mutkan kautta. Kaikki edellisten päivien asemapaikat oli kartalta pyyhitty pois ja merkitty uudelleen tälle murtoviivalle. Uteliaat matkustajat tiedustelivat, mikä tämmöisen suunnanmuutoksen on aiheuttanut ja saivat kuulla, että "satunnaisten merivirtojen" takia on sitä täytynyt muuttaa. Heidän mielessään kyti kuitenkin varsin todennäköinen ajatus, että tapaamaltamme englantilaiselta laivalta olimme saaneet oikeat leveys- ja pituusasteet, ja niiden perusteella oli karttakin korjattu. Viisi päivää olimme joka tapauksessa kulkeneet vallan hornassa, ja viidennen päivän virhe eli poikkeus oli yli 200 kilometriä eli runsaasti kaksi kertaa Suomenlahden leveys. Muutamat nokkaviisaat kyselivät vielä, minkälaisilla koneilla ne jokapäiväiset asteelleen ja minuutilleen tarkat asemamääräykset oli tehty, mutta kapteeni sulkeutui hyttiinsä eikä antanut mitään vastausta. — Tämän johdosta jäi usean matkustajan mieleen kalvava epäilys, tokko löydämme Panamaa ollenkaan.
Seuraavana iltana kuljimme päiväntasaajan poikki. Edellisellä kerralla tullessani sen yli olin ollut nukkumassa enkä nähnyt koko tasaajaa, nyt istuimme kannella odottamassa hetkeä, jolloin sivuuttaisimme tämän maantieteellisesti tärkeän viivan. Joku arveli, että sen näkee jo pitkälle, se kun kuuleman mukaan on sähkölampuilla valaistu, toiset taas näkyivät pelkäävän, ettemme pääsisi kunnolla sen yli, kun laivamme oli täydessä lastissa.
Sähköjohdot lienevät kuitenkin olleet epäkunnossa, sillä tasaaja oli aivan pimeänä, ja luultavasti oli siellä myös nousuvesi, koska emme laivan kölissä tunteneet minkäänlaista täräystä, jonka vanhat merimiehet sanovat ainakin laskuveden aikana olevan selvästi havaittavissa. Tuulikartan mukaan olimme nyt aivan tyynellä alueella, mutta kun maa päiväntasaajan kohdalla pyörii hirvittävästi nopeammin kuin muualla, liikehtivät ilmakerrokset siellä levottomasti, ja seuraavaksi päiväksi saimme oikean myrskyn, joka yhtenään kastoi yläkannenkin, jotta siellä ei voinut liikkua ollenkaan. Saimme lisäksi langattoman tiedoituksen englantilaisen VESTRIS-laivan haaksirikosta, ja moni matkustaja vietti levottoman yön. Minä nukuin verrattain rauhallisesti, sillä tiesin, että henkivakuutusmaksut olivat tulleet ajallaan suoritetuiksi.
Mutta päiväntasaajalla teimme varsin tärkeän havainnon. Kuljimme ensimäisellä pohjoisella leveysasteella, ja auringon olisi puolenpäivän aikaan pitänyt paistaa jokseenkin keskitaivaalta, mutta se paistoikin huomattavasti viistoon etelästä. Mielestämme oli sen asento Tahitissa ollut lähempänä taivaan keskinapaa kuin täällä. — Asian tutkimiseksi olisi lähetettävä retkikunta ottamaan selvän, olimmeko me ollenkaan päiväntasaajalla, vai kävivätkö kellomme väärin, tai onko aurinko sitten heilahtanut etelämmäksi. Jos niin tosiaan on asian laita, saattaa siitä olla murheelliset seuraukset koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja vika on kiiruimmiten korjattava. Meillä ei ollut siihen tällä kertaa aikaa, sillä teimme seitsemän solmua tunnissa.
* * * * *
Vaihtelun vuoksi määräsi laivan päällystö pidettäväksi harjoituksen pelastusvöillä. Eräänä aamuna näimme ruokasalin ovessa ilmoituksen, jossa sanottiin, että kello 4 (tarkoitti klo 16) puhalletaan hälyytysmerkki, ja kaikkien on pelastusvöineen kiiruhdettava sille ja sille kannenosalle. Myös kolmannen luokan matkustajille oli näin ilmoitettu, mutta tiedättekö, missä kolmannen luokan julkipano oli? Se oli W.C:n seinässä. Eivät keksineet julkisempaan paikkaa heille. Ei se kyllä mikään W.C. ollut, olihan vain pimeä putka, jonka lattialla lainehti tavallisesti parin tuuman paksuiselta miehistön pesuhuoneesta tullutta likavettä, eikä siellä kukaan käynyt kuin äärimmäisessä hädässä, mutta laivan päällystö arveli sen sopivimmaksi ilmoituspaikaksi.
Kun hälyytyssireeni alkoi ulvoa, riensimme kaikki määrätylle paikalle. Siellä pidettiin nimenhuuto ja sanottiin, että jos laiva rupeaa uppoamaan, niin pitäisi tulla tälle samalle kannelle. Senjälkeen saimme poistua.
* * * * *
Kulkiessamme aina itäänpäin jouduimme ajastamme edelle. Tullessamme 180:nnen pituusasteen poikki, oli eroitus eurooppalaisesta ajasta täsmälleen yksi vuorokausi. Senvuoksi emme siirtyneetkään heti seuraavaan päivään vaan elimme sanotun päivän, 22:n lokakuuta, kaksi kertaa. Näin olimme eurooppalaisen ajanlaskun tasalla, paitsi että Euroopan keskipäivä oli 12 tuntia ennen meidän keskipäiväämme. Päästäksemme siinäkin tasoihin oli meidän sikäli kuin matka edistyi siirrettävä aikaamme yhdellä tunnilla jokaista tuhatta kuljettua meripenikulmaa kohti.
Alkumatkasta tämä siirto teki noin 15 minuuttia vuorokautta kohti, sillä kuljimme kymmenen solmun nopeudella, mutta jätettyämme saariston väheni vauhti päivä päivältä, kunnes Tyynenmeren keskellä huomasimme tekevämme vain seitsemän solmua tunnissa eli saman verran kuin kohtalainen perämoottori. Tiedustelimme syytä nopeuden vähenemiseen, ja meille sanottiin laivan pohjan olevan niin törkyisen, että siitä aiheutunut kitka hidastuttaa kulkua kolmella solmulla. Me kuitenkin, jotka olimme Uudesta Caledoniasta saakka seuranneet mukana, muistimme laivan Tahitiin tullessaan tehneen kymmenen solmua, emmekä uskoneet tätä selitystä.
Aikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun nopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua, jossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt jatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää joulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että joudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen matkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää kuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat saivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan päällystön mukavuus.
Hiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja jokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni. Papeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella siirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi kotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä ehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman jonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta, menetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin se takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.
* * * * *
Päiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko aamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja läntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti pujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain Tyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.
Matkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito päivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin, kaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta ei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut mennä kannelle loikoilemaan.
Mutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle rasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat matkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä päivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.
Makailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa kuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka koettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat ottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa käytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin kädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää stewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja kiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän toisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario vaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle. Ennenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo lyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi potkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä parilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä tukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi hän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin vielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.
Laivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja käski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille. Kaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten täynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan palautuneen.
Steward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä oven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin. Hän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti stewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän rautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan. Nyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo kuulemaan tuomiotaan.
Minkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta esiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta heittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet pannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa jätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni oli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden vuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä rötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet uskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen kaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin marttyyri ainakin.
Kuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska toiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien putosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä prosentilla.
* * * * *
Laivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia, vanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli nenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi oli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa, joten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon. Kenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien joukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen takia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin tyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He asuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty suljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.
Tietysti kyselimme mieheltä, oliko tyttö hänen sekä muutakin asiallista, mutta hän ei vastannut suoraan, vaan sanoi, että se on Caledoniasta. Eräältä noumealaiselta matkustajalta saimme sitten kuulla miehen traagillisen kohtalon. Hän oli ollut joitain vuosia Uusilla Hebrideillä ja Uudessa Caledoniassa ja vanhoilla päivillään vielä rakastunut. Seurauksena oli sanottu tyttölapsi. Morsiamella ei ollut mitään vakituista asuinpaikkaa, joten hän tyttönsä kanssa asui rakastettunsa farmilla. Rakkaus lienee kuitenkin sammunut miehen puolelta, sillä hän möi pienen farminsa ja valmistautui lähtemään isiensä maalle Guadeloupeen. Morsian aavisti, että hänelle jää risti yksin kannettavaksi, ja niin hän kolme viikkoa ennen laivan lähtöä hävisi jäljettömiin jättäen tytön syntymämajaansa isän hoiviin. Etsiskelyistä huolimatta ei morsianta löytynyt, sillä Caledoniassa on hyviä piilopaikkoja, eikä kukaan noumealainen ottanut tyttöä kasvatikseen, ja niin sai mies ottaa leikkitoverin matkalleen. Nyt hän vei sen tuliaisiksi sisarelleen, jonka sanoi asuvan Guadeloupessa.
Miehen luonteeseen kuului ääretön siivottomuus. Paitaa hän ei muuttanut koko matkalla eikä kukaan nähnyt hänen milloinkaan peseytyvän. Lapsen vaatteita ei tarvinnut useasti muuttaa, sillä se oli alasti miltei koko matkan. Tulitikut, tupakanpätkät, banaaninkuoret ja muut jätteet nakkeli mies lattialle, ja kun ei hyttejä laivan puolesta lakaistu milloinkaan, muistutti hänen sänkynsä edusta siankarsinaa. Hytin toiset asukkaat koettivat äänekkäällä riidalla saada häntä siivollisuuden tielle, mutta turhaan, hän pihisi vain itsekseen ja korjaili housujaan. Päivät päästään sai lapsi rypeä likaisella etukannella ja noukkia suuhunsa, mitä merimiehet olivat sinne nakelleet.
Laivan naispuolisissa matkustajissa heräsi tietysti säälintunne tätä pientä matkustajaa kohtaan, ja miltei joka päivä toivat he sille hedelmiä ja leivoksia. Mies otti lahjat vastaan, kiitti kauniisti ja meni sitten hyttiinsä, jossa antoi lapselle vedellä sekoitettua kondensimaitoa ja söi itse rouvien antimet. Sillä hänellä näytti olevan aina nälkä, ja hän söi alituiseen, vaikkei ruoka häneen mitään vaikuttanut. Mutta kenties se elefanttitauti vaati lisää turvottamista.
Eräs naismatkustajista jäi Papeeteen ja lähtiessään toi pikkutytölle parikiloisen peltirasian keksiä sekä puolisen kiloa voita. Mies oli tytön kanssa silloin kaupungilla, joten rouva jätti tavarat meidän hyttiimme, pyysi antamaan heille ja neuvoi, että voita olisi sulatettava tytön maitoon, sillä vedellä sekoitettu kondenssimaito on liian heikkoa niin suurelle lapselle.
Miehen palattua annoimme hänelle paketit ja neuvoimme juuri kuten rouva oli puhunut. Mutta mitäs teki mies? Kahdessa päivässä ahmi hän suuhunsa keksit, ja saman tien meni voi. Tyttö taisi saada yhden keksin ja voista ei hiventäkään. Pian saivat naismatkustajat kuulla tästä, ja sitten loppui lahjojen tulo tykkänään.
Siivottoman luonteensa takia oli mies saanut muitakin tauteja. Molemmat säärensä olivat täynnään ruvettumia, ja niitä hän hieroi ja kaiveli alituiseen, hoidellen sitten taas pesemättömin käsin lasta. Kuukauden kuluttua oli tytön jalassa samanlainen ruvettuma. Se kasvoi yhä suuremmaksi, mutta mies ei turvautunut lääkäriin, ennenkuin toiset matkustajat pakottivat hänet siihen. Laivalääkäri kääräsi siteen jalan ympäri ja sanoi, että hyvä on. Iltapäivällä oli side jo valunut nilkkaan ja turvonnut jalka etukannen liasta aivan mustana. Parin päivän kuluttua sai tyttö kovan kuumeen, ja taas oli turvauduttava lääkärin apuun. Tällä kertaa hän antoi kiniiniä, sen enemmälti selittämättä, miten sitä oli otettava. Ja niin pisteli mies katkeria kiniinitabletteja kuiviltaan kuin karamellejä tytön suuhun saaden hänet huutamaan kuin tulessa, sillä tyttö pureksi tabletit hienoksi ymmärtämättä niitä niellä. Näin tämän ja käskin sekoittamaan kiniinin sokeroituun maitoon, mutta mies sanoi, että niin hänkin on tottunut sitä syömään. Sanoin, että hänen suunsa voi olla tuohesta, mutta lapsen suuta kiniini kirvelee, mutta ei hoitotapaan tullut mitään muutosta.
Viimeisinä viikkoina oli tyttö jo niin heikkona, ettei jaksanut enää huutaakaan, ja kun tulimme Guadeloupeen, oli hän enemmän kuolleen kuin elävän näköinen.
* * * * *
Yksi ainoa värillinen oli joukossamme, nuori, ruskeahipiäinen tahitilaisnainen, hintelä ja kirkaskatseinen. Hän nousi laivaan Papeetessa, ja asettautui asumaan juuri hyttini vastapäätä, yksinään kahden hengen kabinettiin. Hänen historiansa ja tarinansa kuulin heti ensi päivänä.
Niin kerrottiin, että hän oli Tahitilla mennyt naimisiin jonkun ranskalaisen kanssa. Tämä mies oli ollut ritarillisempi kuin useimmat muut sikäläiset valkoihoiset ylkämiehet, koska oli ottanut perillisensäkin hoiviinsa, ja lähettänyt hänet kotimaahansa, lähemmin sanottuna Nizzaan setänsä luokse. Nyt oli rouvalle tullut palava halu saada nähdä poikaansa, ja siksi hän oli lähtenyt tälle puolisen vuotta kestävälle matkalle, miehen jäädessä hoitamaan tointaan Papeetessa.
Tiesin kyllä, että tahitilaisen sydän on tunteille laaja, mutta vallan kestikievariksi sitä en sentään uskonut, ennenkuin parin kuukauden aikana sain katsella tämän rouvan elämäntapoja. Olin makuupaikakseni valinnut hyttimme ovenpielessä sijaitsevan sängyn ja kun yökaudet istuin sänkyni laidalla kirjoittelemassa, tulin luonnollisesti nähneeksi, ketkä naapurihytissä vierailivat yön hiljaisina hetkinä, jolloin kirkastähtinen Etelänristi aste asteelta alkoi painua yhä lähemmäs kaakkoista taivaanrantaa.
Papeetesta lähtiessämme oli seitsentoistavuotiaana rouvallamme ollut seuralaisena ja myös ikäänkuin jonkunlaisena holhoojana kimeä-ääninen ranskalainen, joka useista yrityksistään huolimatta ei saanut asuntoaan laivan sille sivustalle, jossa rouvan hytti oli. Uskollisesti seurasi hän kuitenkin rouvaa aina ja melkein kaikkialle, kunnes päiväntasaajan seutuvilla äityi pelaamaan noppaa stewardin ja parturin kanssa. Silloin hän unohti oletetun holhoojavelvollisuutensa, pelasi yöt, makasi päivät, hävisi kaikki rahansa, ja silloin rouva teki nopeasti uusia tuttavuuksia.
Taikka hänen ei tarvinnut niitä tehdä, niitä tuli hänelle muutenkin aivan satamalla. Päivisin istuimme kaikki joukolla aurinkoteltan alla kannella, mutta niinpian kuin päivällinen oli nautittu, hävisi hän hyttiinsä ja alotti vastaanoton.
Yksi kerrallaan pääsi vain sisään, ja hytin ovi pidettiin aina visusti suljettuna, kunnes vierailu oli päättynyt. Useimmat laivan upseerit sekä suuri joukko ensimäisen ja toisen luokan matkustajista kunnioittivat näinä yön hetkinä käynnillään tätä tahitilaisrouvan hyttiä. Sillä aikaa kun viereisissä hyteissä nautittiin unen lahjasta, oli tämä ikäänkuin joku perpetuum mobile, ikiliikkuja, joka pyöri itsestään.
Kello neljään aamulla nämä käynnit kestivät, sitte lähti rouva kannelle jalottelemaan. Minä kun istuin kaiket yöt juuri siinä ovenpielessä nakuttelemassa kirjoituskonettani, tulin tahtomattanikin seuranneeksi tätä liikennettä. Näin kuinka komeapukuinen, kultarantuinen laivan upseeri, joka ei päivällä tuntenutkaan minua, tuli rouvan oven taakse ja nyökäytti minulle ohimennen ystävällisesti hymyillen päätään. Hän sattuikin tulemaan liian aikaiseen, sillä ovi oli suljettu eikä avautunut naputuksista eikä kauniista kuiskutuksistakaan. Sehän oli nyt selvä merkki, ettei oteta vastaan, ja otaksuin hänen lähtevän pois. Mutta mitäs vielä. Hän jäi ovelle odottelemaan, kunnes hänenkin vuoronsa tulisi.
Puolikin tuntia saattoi hän seisoa siinä korva oven raossa aina parin minuutin kuluttua taas uudelleen koputellen ja kuiskutellen, iski minulle silmää siinä välillä ja hymyili imelästi. Ja maksoihan toki odotus lopulta palkkansa, ovi avautui, edellinen kävijä tuli ulos ja odottaja otettiin avosylin vastaan, jonka jälkeen haka taas sulkeutui.
Mutta ei minun luonnollani olisi siinä toisen katseltavana tiimoja odoteltu. Minä olisin joko potkaissut oven sisään taikka sitten lähtenyt tykkänään pois. Mutta ranskalaisilla taitaa olla toisenlaiset tavat ja toisenlainen häpy.
Ja tahitilaisrouva tuli aamiaispöytään yhtä viehkeänä kuin konsaan kotimaassaan.
Mutta tällaista saattaa tapahtua vain ranskalaisessa laivassa. Olen varma siitä, että minkä hyvänsä vastaavanlaisen englantilaisen linjan laivassa asianomainen vihellettäisiin ulos ruokailusalongista ja jätettäisiin ensimäiseen satamaan.
PANAMALLA
Kun ranskalaisten alottama surullisen kuuluisa Panaman kanavan kaivamisyritys lopullisesti teki konkurssin, hieroivat Yhdysvaltain jenkit kämmeniään ja olivat mielissään. Nythän heillä oli tilaisuus perustaa oma yhtiö ja kaivauttaa kanava omiin nimiinsä, joten kenelläkään sivullisella ei olisi siihen mitään sanomista. Sillä kanavan rakentaminen alkoi Yhdysvalloille olla elinkysymys.
Yhtiö perustettiin ja kanavaa alettiin kaivaa, mutta sitä ennen tapahtui pieni poliittinen silmänkääntötemppu, joka saattoi kanava-alueen Yhdysvaltain omaisuudeksi. Historia kertoo, että Kolumbian vastahangoittelun takia syntyi Panamalla kapina, jonka johdosta Yhdysvaltain avustuksella perustettiin Panaman tasavalta, ja tältä uudelta tasavallalla sitten vuokrattiin kanavaa varten tarvittava maa-ala.
Mutta historia kaunistelee asioita. Kolumbia ei suinkaan millään tavoin hangoitellut vastaan, sillä kanava oli sille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle tahansa, mutta se tahtoi vain valvoa omia etujaan, pitää ylivalvonnan kanavassa sekä saada kohtuullisen vuokran alueesta. Yhdysvallat taas tahtoivat päästä mahdollisimman halvalla ja saada kanava-alueen omakseen, ja niin he yllyttivät panamalaiset kapinaan Kolumbiaa vastaan luvaten heille itsenäisyyden. Vastalahjaksi saisivat Yhdysvallat uudelta Panama Republicilta kanava-alueen.
Niin sitten kävikin, ja nyttemmin on Yhdysvalloilla yksinomainen sananvalta Panaman kanavan asioissa.
Kolme viikkoa olimme puskeneet Tyynenmeren sinisiä vesiä näkemättä koko aikana muuta kuin kaksi laivaa. Matkallamme tapahtuneiden suunnanmuutoksien takia epäili joku, ettemme löydä Panamaa ollenkaan, mutta kolmannen viikon lauantaiaamuna näimme lokin leijailevan laivan ympärillä. Silloin tiesimme ainakin olevamme lähellä maata, ja puolen päivän aikaan saimme ensimäisen laivan näkyviimme, sitten toisen ja yhä useampia. Ne tulivat kaikki samalta suunnalta, kanavalta; mikä kääntyi pohjoiseen, mikä etelään ja joku sivuutti meidät aivan läheltäkin. Ja silloin saimme myös maan näkyviimme.
Panaman lahti on laaja ja saaririkas, samoin on eläinkuntakin runsas. Lentokalaparvet kyllä jäivät jälkeemme heti kun saavuimme lahden ruskean vihertävään veteen, mutta sitä tiheämmässä näki delfiiniparvia, ja parin tunnin ajan ympäröi laivaa suunnaton pienten pyöriäisten parvi, joka pani meren aivan kiehumaan. Kirkuva tuhatpäinen lokkilauma seurasi parvea toivossa saada siepatuksi joku pyöriäisten ajelemista pikkukaloista.
Mutta me matkustajat olimme hermostuneita, sillä tiesimme, että ellemme kerkiä kello viideksi kanavalle, saamme jäädä yöksi ankkuriin Tyynenmeren puolelle; pimeän tultua ei näet laivoja enää saateta sulkuporttien läpi. Tähysteltiin rantaa, katsottiin kelloa, taas kysyttiin laivamiehiltä, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä.
Jo näkyi Balboa, ja luotsi tuli laivaan. Viimeisillä minuuteilla kerkisimme perille ja pääsimme kanavaan. Kauas merelle ulottuu kanavan syvennetty uoma, ja sitä reunustaa molemmin puolin rivi korkeita lyhtyjä, arviolta aina 50 metrin päässä toisistaan. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, mutta sitävastoin istui jokaisen lyhtypylvään nenässä pelikaani. Ne olivat kaikki samassa asennossa, aivankuin kuvapatsaat.
Balboasta emme kerinneet saamaan kuin pikaisen silhuettikuvan, kun jo rehevä kanavanvarsimetsä peitti näköalan. Alkumatka oli kuin jokea, puut kasvoivat aivan vesirajaan asti ja kaartuivat yli vedenpinnan, aivankuin missä tahansa troopillisessa jokimaisemassa. Siellä täällä muodosti joki putaita ja lahdelmia, ja niissä näkyi vielä ruostuneita, ranskalaisten aikuisia mutauskoneita, jotka kelvottomina oli työnnetty syrjään.
Läpäistyämme Balboan puoleiset sulut tulimme Culebran leikkaukseen, joka on kanavanrakentajille tuottanut eniten harmia löysien maakerrostensa takia. Leikkauksen reunoja on koetettu sitoa istuttamalla sinne kasveja, ja rinteet olivatkin tuuheitten banaanilehtojen peitossa. Siitä huolimatta viimevuonnakin sortui taas eräs syrjä, ja 10,000 kuutiometriä maata valui kanavaan.
Sitten seuraa pitkä järvimatka läpi Gatunin keinotekoisen järven, joka muodostettiin tukkeamalla Chagres-joen uoma. Se on sangen laaja vesistö, ja varsin hauskoilta näyttivät veden alle jääneet metsiköt, jotka rehoittivat vielä kuten aikoinaan kuivalla maalla kasvaessaan. Ne ovat alligaattorien mieluisia oleskelupaikkoja, ja siksipä niitä vallan viliseekin siellä. Ilta alkoi juuri hämärtää, kun saavuimme sinne, ja krokotiilit nousivat rannoille. Ne olivat aivan kesyjä eivätkä viitsineet liikahtaakaan, vaikka laiva sivuutti ne parinkymmenen metrin päästä. Ystävällisesti vain vilkauttivat silmää ja korkeintaan haukottelivat. Minä olin saanut krokotiilista aivan toisenlaisen kuvan, julman ja pahansisuisen.
Tuli pimeys ja ympärillämme alkoi surista kuin ampiaispesässä. Katselimme taivaalle ja näimme siellä pieniä liikkuvia valopilkkuja. Ne olivat Yhdysvaltojen sotavoimien lentokoneita yöllisellä harjoituksellaan, parisenkymmentä konetta aina kerrallaan ilmassa. Kanavan Atlanninpuoleisessa päässä on Yhdysvalloilla suuri ilmailuasema, ja pian saimme näkyviimme aseman valonheittäjän, jonka valovoima on niin suuri, että koko taivaanranta välähteli sinipunertavana. Onhan Panaman kanava Yhdysvaltojen strateegisesti tärkein kohta, ja siksi sen täytyy olla hyvin varustettu.
Sitten alkoivat välkkyä Gatunin sulkujen pitkät, loistavat lyhtyrivit. Soluimme kanava-altaaseen ja pian laskeuduimme Atlannin rapakon keinuteltaviksi. Cristobalissa oli määrä ottaa hiiliä, sen synkänmustaan hiililaituriin kahlehdimme aluksemme, ja niin olimme siis kulkeneet poikki Amerikan valtakunnan.
Panaman kanavasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja epäilemättä se sen ansaitseekin, mutta sittenkin tunsin hieman kuin pettymystä päästyäni toiselle puolen. Olihan sitä totuttu pitämään melkein kuin maailman kahdeksantena ihmeenä, ja sellaisena se pysyy vieläkin niille ranskalaisille yrittelijöille, jotka siinä rahansa menettivät. Mutta minä olin odottanut näkeväni siellä niin suurenmoisia rakennusteknillisiä näytteitä, että vallan haukotukseen saakka olisin saanut niitä katsella.
Sulkulaitteillaan ei Panama ainakaan lyö ketään hämmästyksellä: Balboan puolella kaksi sulkua, joista toisessa yksi, toisessa kaksi kamaria, Gatunin puolella yksi kolmekamarinen sulku. Sangen vaatimattomasti siis verrattuna esimerkiksi Saimaan kanavan kahteenkymmeneenkahdeksaan sulkuun, vaikkakin nämä ovat luonnollisesti rakennetut paljon suurempaan mittakaavaan, ja kulku suluissa on mahdollista samanaikaisesti molempiin suuntiin. Mutta vasta sitten, kun kuulemme, kuinka monta kertaa maa on sortunut kanavaan Culebran leikkauksessa, ja kun numerot näyttävät, että kanava kaiken kaikkiaan on tullut maksamaan pyöreissä luvuin 375,000,000 dollaria, käsitämme kanavaan uhratun työn määrän.
Panaman kanavan läpi ei kukaan lähde kuljettamaan laivaansa vallan turhan takia, sillä läpikulku on kallista lystiä. Laivamme ANTINOUS oli 6000 tonnin kantoinen, ja se maksoi tästä kuuden tunnin matkasta 135,000 frangia sekä lisäksi 74 dollaria luotsille ja 70 dollaria sulkujen hinausvetureille. Mutta mieluumminhan sen maksaa kuin tekee parin kuukauden kierroksen Tulimaan ympäri; ja liikenne kanavassa onkin vilkasta. Edellisenä vuotena kulki kanavan läpi 5498 laivaa, joiden kanavamaksut tekivät 24,354,906 dollaria, ja yritys näyttää siis kannattavan.
Jo aamulla ennen Panamalle tuloamme oli laivan mustalle taululle ilmestynyt lista, jossa luki, että viiden dollarin maksua vastaan pääsee moottoriveneellä hiililaiturilta Cristobalin kaupunkiin; halukkaat lähtijät saivat kirjoittaa nimensä listalle. Itävaltalaisen von Kratzerin kanssa tuumimme asiaa, ja tulimme siihen tulokseen, että nyt koetetaan taas matkustajia verisesti nylkeä, sillä viisi dollaria kolmensadan metrin matkasta oli mielestämme liikaa. Burseri kyllä vakuutti, ettei mitään muuta maihinpääsymahdollisuutta ole, koska hiililaituri on saaressa, mutta me tutkimme karttaa ja havaitsimme saaren niemeksi, jonnekka vielä johti rautatiekin. Siksi jätimme nimemme pois listalta.
Cristobalin hiiliasema on valtava laitos, siellä täydentävät varastonsa miltei kaikki jommallekummalle valtamerelle aikovat laivat, ja siksi ovat lastauslaitteetkin ensiluokkaisia. Monet tuhannet hiilitonnit valuvat siellä nopeasti laivojen ruumiin, eikä odotusta tai jonotusta tule koskaan.
Kuljettuamme ohi mahtavien hiilivuorien tulimme niemen toiselle puolen rautatielle, jota pitkin aioimme mennä kaupunkiin. Rautatietä sivuavalla laiturilla näimme sorjan urheilupukuisen poliisin, jolta ohimennen tiedustelimme matkan pituutta. Hän ilmoitti sen viideksi mailiksi, mutta varotti vakavasti lähtemästä sille retkelle, sillä suurin osa matkasta on suomaata, ja näin yöaikaan siellä vallan vilisee kalkkarokäärmeitä. Mutta, sanoi hän, jos hankimme kapteenilta paperin, ettei meillä ole mitään selvittämättömiä asioita laivan kanssa, niin hän antaa meille valtion veneen, jolla pääsemme yli tuon sadan metrin levyisen lahden.
Kymmenessä minuutissa meillä oli kapteenin paperi taskussamme ja vielä lyhyemmässä ajassa heitti kolmekymmenjalkainen moottorivene meidät toiselle laiturille — rahatta ja hinnatta. Sitä ennen oli minulla poliisin kanssa kuitenkin pitkä keskustelu urheilusta, ja kun siinä ikäänkuin sivumennen kävi selville, että minä olen kotoisin samasta maasta kun Paavo Nurmi, niin meistä tuli oikein hyvät ystävät. Itävaltalainen oli aina tähän saakka laivalla pröystäillyt ranskankielellään, jota minä hallitsin hyvin huonosti, mutta nyt hän jäi sanattomaksi, kun ei voinut kehua mistään olympialaisesta kultamitalista, eikä hän tykännyt asiain tilanteesta ollenkaan.
Oli jo lähes puoliyö, kun tulimme kaupunkiin, mutta siitä huolimatta näytti elämä siellä virkulta, ei ainoastaan kaduilla ja hotelleissa, vaan myöskin loistavasti valaistuissa kaupoissa. Nämä Panaman Atlanninpuoleiset sisarkaupungit Cristobal ja Colon miltei elävät vain turisteilla, ja siksi niiden täytyy aina olla valveilla. Ravintoloissa samoinkuin useissa kaupoissakin on kaksinkertainen palveluskunta, toinen yötä, toinen päivää varten, eikä kahdeksantunnin työlakia siellä tunneta ollenkaan. Aina täytyy olla valveilla ja pitää varansa, sillä pitkämatkainen laiva saattaa tulla minä hetkenä tahansa, ja sen mukana satoja matkustajia, jotka kenties ainoan kerran elämässään poikkeavat siellä, ja heiltä on otettava mitä liikenee.