language: Finnish

YLISTETTY ETELÄ

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1929.

SISÄLLYS:

Austraalialaisten aivoituksia.
Sydney.
Lampaita ja villoja.
Uudessa Caledoniassa.
Noumea, Uuden Caledonian kapitooli.
Kilpikonnia.
Antinous.
Melanesialta Polynesiaan.
Mitä muut sanovat Tahitista.
Tahiti ja tahitilainen.
Valkoiset Tahitilla.
Tahitin ihmeitä.
Papeeten tapoja.
Yli ulapan.
Panamalla.
Ranskalaisessa Länsi-Intiassa.
Ystävistä erotessa.

AUSTRAALIALAISTEN AIVOITUKSIA.

Austraalia on valkoinen — siinä mielessä, ettei siellä ole yhtään värillisiä. Kaikkien poliittisten puolueiden yhteinen tunnuslause on: yksi rotu, yksi kieli ja yksi kansallisuus. Sentakia on parlamentti päättänyt, että siirtolaisiksi hyväksytään ainoastaan valkoisen rodun edustajia eli kuten sitä on sovellettu "ainoastaan eurooppalaista kansallisuutta olevia henkilöitä."

Kun tämä määräys virallisesti vahvistettiin, oli Queenslandin sokerifarmeilla muutamia tuhansia kanakkeja Tyynenmeren saarilta joko värvättyinä tai pakolla tuotuja, ja sokeriteollisuus kannatti hyvin, sillä kanakit olivat halpaa työvoimaa. Nyt määrättiin kanakit viiden vuoden sisällä lähetettäviksi takaisin saarilleen. Sokerin tuottajat ilmoittivat tekevänsä vararikon, sillä sokerinviljelys ei valkoisella työvoimalla kannattanut. Kanakkeja koskevaa määräystä ei peruutettu, mutta sensijaan pantiin ulkoa tuodulle sokerille korkea tulli, jotta sokerinviljelijät voisivat saada vastaavasti korkeamman hinnan tuotteistaan, — ja niin saivat kuluttajat maksaa valkoisen työväestön korkeammat palkat.

Ja niin on kaikilla austraalialaisen teollisuuden aloilla. Villaa tuottaa Austraalia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa, mutta miltei koko tuotanto viedään raakana ulos. Austraalialainen kutomateollisuus ei kykene tyydyttämään edes oman maan tarvetta, vaan ostetaan Englannista valmiita kankaita villan moninkertaiseen hintaan, sillä kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat.

Austraalia voisi itse tuottaa kaiken, mitä se kuluttaa tarvitsematta turvautua tuontitavaroihin, mutta jos Sydneyn kaupoissa kyseli tavaroiden alkuperää, sai kuulla, että ne olivat ulkolaisia järjestään kaikki — kahden pencen maissipiippua myöten. Kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat, ulkolainen tavara tulee halvemmaksi.

Halvemmaksi siinä suhteessa, että se maksaa vain kaksi kertaa enemmän kuin Englannissa tai Amerikassa. Korkeat tullit, joilla kotimaista teollisuutta on koetettu suojella, nostavat tavarain hintoja, ei ainoastaan tuontitavarain, mutta myöskin sellaisten, joita ei ole tarvis tuoda ulkoa.

Kun austraalialainen jotain valmistaa, tuntuu se hänestäkin ihmeeltä, joten siitä täytyy oikein erikoisesti mainita. Austraaliassa painetussa kirjassa esim. ei riitä kustantajan, kaupungin ja maanosan nimi, vaan kirjan alussa on selitys: "Täydellisesti pantu kokoon ja painettu Austraaliassa siinä ja siinä painossa, sillä ja sillä kadulla j.n.e." Tämä selitys sentakia, että jokainen huomaisi, mitä Austraaliassakin saadaan aikaan. — Sitten on kirjassa toinen selitys: "Pääpostimestarin rekisteröimä, jotta tämä voidaan lähettää postissa kirjana." Jos siis joku epäilisi, ettei se olisikaan kirja, on pääpostimestari sen rekisteröinyt kirjana lähetettäväksi.

Mutta tällainen laitos maksaakin sitten. Edessäni on näin painettu matkailukirja, 173 sivua (niistä 36 tyhjää) ja 36 puolen sivun kuvaa, hinta Suomen rahaksi muutettuna 106 markkaa. Palkat ovat näet korkeat. Sillä Austraalia on työmiesten luvattu maa, kukaan ei pääse siellä sellaisille palkoille kuin se, joka viitsii tehdä työtä. Teollisuudenharjoittajat kyllä tietävät, että he saisivat Aasiasta määrättömästi työväkeä, jolle ei tarvitsisi maksaa puoltakaan nykyisin vallitsevista palkoista, mutta laki kieltää, Austraalia on valkoinen.

Austraaliassa ei tehdä työtä tunti- tai päiväpalkalla, vaan viikkopalkalla. Tämä saattaa monestakin tuntua aivan yhdentekevältä, sillä samahan se on, mitenkä ajan laskee, viikkorätingillä pääsee vielä vähemmällä laskemisella. Mutta se ei ole aivan sama, sillä austraalialaisen työmiehen viikkoon kuuluu vain viisi päivää tai oikeastaan neljä ja kaksi kolmasosaa. Viikon työt lopetetaan jo perjantaina klo 14, ja lauantaipäivänä ei tehdä mitään, mutta se kuuluu viikkoon kuitenkin, ja palkka on otettu huomioon myös sen päivän osalle. Baarit ovat näet englantilaisen tavan mukaan sunnuntaina suljettuja, ja lauantaipäivä on senvuoksi omistettu baareille ja seurustelulle. Jokainen työnantaja voi tästä tehdä yksinkertaisia laskelmia työn kannattavaisuudesta.

Matkailutoimistoista sain useita Austraalian oppaita, joissa selitetään maan tuotantomahdollisuuksia ja jo nykyisin vallitsevaa, loistavaa tuotantokykyä. Eräs niistä alkaa näin:

"Austraalia on johtavassa asemassa maailmassa kutakin asukasta kohti tulevan tuotannon arvoon nähden", jonka jälkeen seuraa päätähuimaavia numeroita tuotannosta nauloissa, sentnereissä ja punnissa.

En ollenkaan epäile, etteivätkö numerot pitäisi paikkaansa, mutta kun katselen toista tilastoa, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen, että Austraalia on johtavassa asemassa myöskin kutakin asukasta kohti tulevan tuonnin arvoon nähden. Tilasto nimittäin sanoo, että vuoden 1926 (viimeinen tilastossa) vienti oli 148,470,000 puntaa ja saman vuoden tuonti 151,445,000 puntaa. Ero ei ole tosin suuri, mutta se osoittaa kuitenkin, että joskin austraalialaiset tuottavat asukasta kohti enemmän kuin mikään muu maa, niin he myös tuovat enimmän, se on, he ovat kulutuksessa kaikkien toisten edellä.

Prospekti sanoo, että Austraalia voi reilusti (in comfort) elättää 100 miljoonaa ihmistä. Viime vuonna oli siellä 6,230,000 asukasta, siis kuudestoista osa mahdollisesta, ja tästä määrästä asuu 65 % kaupungeissa. Paljon mahtuu vielä väkeä, ja paljon siellä tarvittaisiin työvoimaa, mutta toistaiseksi ei vuotuinen lisäys ole niin suuri kuin olisi toivottavaa. Kyllähän, jos raja avautuisi värillisille. Muutamassa vuodessa he täyttäisivät maan ja viljelisivät sen, mutta silloin siellä ei olisi enää valkoisilla mitään sanomista, ja tilanne muuttuisi samanlaiseksi kuin se on nykyisin esimerkiksi Javalla. Englanti on kuitenkin liika-asutettu, ja sieltä poistuvalle väestölle täytyy olla varattuna paikka, joka kielen, tapojen ja yhteiskunnallisten olojen suhteen on samanlainen kuin emämaa, joten he sinne siirtyessään eivät tuntisi suurempaa eroavaisuutta "kuin jos siirtyisivät Englannista Skotlantiin."

Austraalian väestöstä onkin 97 prosenttia englantilaisia, ei tietysti siirtyneitä, mutta englantilaista syntyperää. Siitä kait johtui, että Austraalia otti hanakasti osaa maailmansotaan. Ennenkuin Englanti oli vielä julistanut sodan Saksalle, ilmoitti Austraalian hallitus Englannin hallitukselle, että sekin tahtoo tapella mukana.

Ensimäiset austraalialaiset joukot lähetettiinkin rintamalle marraskuun alussa 1914, ja samaan aikaan tuhosi austraalialainen risteilijä SYDNEY Cocos-saarten luona Emdeniin. Joukko seurasi toistaan Eurooppaan, kunnes austraalialaisten luku rintamalla nousi neljäänsataantuhanteen. Palestiinassa, Egyptissä, Gallipolissa ja länsirintamalla he tappelivat urhoollisesti. Austraalialla ei ollut sotatarveteollisuutta ollenkaan, joten se osti sotatarpeensa Englannilta, joka auliisti myönsikin velaksi sanoen, että kyllähän Germany maksaa, kunhan tässä voitetaan.

Sota loppui, ja austraalialaiset palasivat kotiinsa, mutta heitä ei ollut enää kuin 100,000. Kolme neljännestä oli jäänyt kylminä eri rintamille. Tappio oli raskas kantaa, mutta olihan sota voitettu.

Mitä hyötyi Austraalia maailmansodasta? Se sai Kansainliiton valvonnan alla yliherruuden saksalaisessa Uudessa Guineassa, jossa on satatuhatta villiä bushmannia, ja joka ei tule omillaan toimeen, vaan pysyy jotenkuten pystyssä vain emämaasta tulevan miljooniin nousevan valtakunnanavustuksen turvin. Pantiin hoitamaan tätä villiä maakappaletta, vaikka Austraalialla itsellään oli maata enemmän kuin kykeni asuttamaan. Ja siitä hyvästä oli se menettänyt satoja tuhansia miehiä parasta työvoimaansa — ja kaiken lopuksi jäi velkaa Englannille täsmälleen yhden miljaardin puntaa. Tykinammukset ovat nimittäin kalliita paukuteltavia. — Minä kylläkään en ole tilejä tarkastanut mutta näin minulle Sydneyssä vakuutettiin. Se tekee vähän yli 30,000 Suomen markkaa kutakin nykyisin elävää austraalialaista kohti. Sanon nykyisin elävää, sillä velka on vielä maksamatta, ja ulkomaankaupan numeroista päätellen on siihen ainakin toistaiseksi hyvin pieniä toiveita, sillä usean vuoden korotkin ovat vielä rästissä.

Kaikesta huolimatta pyrkivät austraalialaiset sisukkaasti eteenpäin. Kulkuneuvojen puute on siellä huutavin, jotta sisämaa voitaisiin edullisesti saada tuotannon palvelukseen. Mutta kaikkialta rannikolta tunkevat jo rautatiet yhä syvemmälle sisämaahan avaten uusia mahdollisuuksia, ja nyttemmin on jo Itä- ja Länsiaustraalia sidottu toisiinsa kiskoilla. Minä kun en kuitenkaan ole koskaan palvellut kulkulaitoksissa, en omasta puolestani jaksa käsittää, mitä taloudellista hyötyä tästä transcontinental-radasta voisi olla, sillä Port Augustan ja Perthin välillä se halkaisee 450 mailia leveän kalkkikivierämaan, joka ei tarjoa minkäänlaisia asutusmahdollisuuksia, ja kaikki tavaraliikenne sanottujen paikkojen välillä tapahtuu meriteitse, joka on halvempi.

Mutta kenties rata on tehty sentakia, että Austraaliallakin olisi "trans-continental", kuten Amerikalla on pacific-radat. Turistitarkoituksiin rata soveltuu hyvin, sillä jos joku esimerkiksi on myöhästynyt Eurooppaan menevästä laivasta Sydneyssä, kerkiää hän rautateitse Perthiin sitä vastaanottamaan. Ilmoituksessa sanotaankin, että "mitään ponnistuksia ei ole säästetty tehdäkseen matkan kiintoisaksi ja nautintorikkaaksi", ja tuskinpa on toista sellaista junaa maailmassa. Jokaiselle matkustajalle kuuluu tietysti makuupaikka. Sitten on juna järjestetty niin, että matkustajat vaivatta ja monia ovia availematta voivat liikkua junan päästä päähän. Täten voi jokainen helposti päästä erikoiseen oleskeluvaunuun, jossa on m.m. piano. Tämän oleskeluvaunun voi pienellä vaivalla tyhjentää ja muodostaa siitä tanssisalongin. Viimeiset radiotiedoitukset maailman tapahtumista julkaistaan matkustajille j.n.e. Ei siis pitäisi olla mitään toivomisen varaa vaativimmallakaan matkustajalla, vaikka maisemat junan ulkopuolella olisivatkin vähän yksitoikkoisia. Toinen asia on sitten, kykeneekö turistiliikenne peittämään kulut ja saattamaan radan kannattavaksi, ja tilastosta päättäen tuottaa rata huikeasti tappiota joka vuosi.

Vaikka 97 prosenttia Austraalian asukkaista on syntyperältään brittiläisiä, eivät he silti tunnusta itseään englantilaisiksi, vaan he ovat austraalialaisia. Englannista tullut siirtolainen, oltuaan muutaman vuoden uudessa maanosassa, ei myöskään salli itseään enää kutsuttavan englantilaiseksi, vaan hänkin on austraalialainen. Nimitys englantilainen merkitsee heille jotain kykenemätöntä. Mies, joka ei pikkupojasta saakka ole istunut hevosen selässä, ei ratsasta samoin kuin synnynnäinen austraalialainen, joka sanookin: "Hän ei osaa ratsastaa, hän on englantilainen."

Englantilaiset siirtolaiset ovat itse syypäät tähän arvosteluun. Kuuleman mukaan saapuu heistä hyvin suuri osa valmistautuneina joko kokeiksi tai kyntömiehiksi, koska heille on Englannissa sanottu, että kokkeja ja kyntömiehiä Austraaliassa tarvitaan, ja niille on tarjolla hyviä työansioita.

Mutta austraalialaiselta kokilta vaaditaan enemmän kuin englantilaiselta, — joskaan ei juuri keittotaidossa, niin jossain muussa. Eräs farmari tarvitsi kokkia ja ilmoitti siitä paikanvälittäjälle. Tämä tiedusteli, mitä kokin pitäisi osata tehdä.

"No, kunhan nyt osaa ottaa lampaan hengiltä ja pilkkoa puita ja tietysti täytyy senverran lypsääkin kuin maitoa tarvitaan ja noutaa vettä, ja hyvä olisi, jos hän olisi kätevä hevosten kanssa ja…"

Kun nyt englantilainen kokki tulee tällaiseen paikkaan ja pannaan suorittamaan näin monipuolista ohjelmaa, joutuu hän alusta lähtien ymmälle. Kyllä hän osaa tehdä lampaasta paistia, kotletteja, fileitä ja tuuninkia, mutta hän ei tiedä, kuinka saisi sen ensin hengiltä; hänet pannaan lypsämään lehmää, mutta hän ei tiedä, vetääkö hännästä vai sarvista, jotta saisi maitoa, ja hevosen lähelle hän ei uskalla mennä ollenkaan, koska se voisi potkaista.

Sama on kyntömiehen laita. Hän osaa kyntää, koska on sitä opetellut, mutta ei Austraaliassakaan riitä alituiseen kyntämistä. Väliajalla olisi tehtävä vaikka pientä nikkarintyötä tai vedettävä piikkilanka-aitaa, mutta silloin on kyntömiehellä peukalo keskellä kämmentä. Farmari on pettynyt ja vetää johtopäätöksensä: "Hän ei osaa, hän on englantilainen."

Tällaisissa olosuhteissa luulisin suomalaisen ja yleensä pohjoismaalaisen selviytyvän vaivatta, sillä jokainen maalla kasvanut meikäläinen kykenee näihin tavallisiin farmitöihin, nehän esiintyvät meillä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ennenkuin voi ajatellakaan minkäänlaista menestystä Austraaliassa, on opeteltava englanninkieltä, sillä kielentaitamattomana joutuu piankin yhtä tukalaan asemaan kuin englantilainen kokki tai kyntömies, ja silloin saattaa farmari sanoa: "Hän ei osaa, hän on suomalainen."

Tällä puheellani en kuitenkaan millään tavoin tahdo kehoittaa ketään lähtemään Austraaliaan, sillä monta on mutkaa matkassa, ennenkuin siellä pääsee varallisuutta keräämään, ja moni on sieltä minkään tekemättä palannut takaisin kotimaahan. Yleensä ollaan liian herkkiä yliarvioimaan tuntemattomien maiden mahdollisuuksia ja samoin herkkiä uskomaan kullaltahelähteleviä juttuja. Luullaan, että missä joku on menestynyt, siellä menestyy jokainen.

Ensimäinen menestymisen ehto Austraaliassa on raha, pääoma. Ilman sitä ei ole kovinkaan suuria rikastumisen mahdollisuuksia. On kyllä totta, että muutamat suomalaiset ovat farmityöläisestä kohonneet varakkaiksi farmareiksi, mutta se on ollut pitkäaikaisen, ankaran työn takana. Enimmät ovat saaneet jäädä "kyntömiehiksi ja kokeiksi", vaikka kielentaitoakin on ollut aivan tarpeeksi. Sillä heiltä on puuttunut kapitaali.

Kuulkaammepas, kuinka englantilainen austraalianopas neuvoo maanmiehiään. Tämä koskee vehnänviljelystä ja lampaanhoitoa. Selostettuaan ensin viljelysalueet ja vuosituotannot sekä mainittuaan, että Austraaliassa on vielä äärettömiä aloja, jotka helpolla työllä voidaan saada viljelyskuntoon, sanotaan siinä: "Pääomaa vaaditaan."

Sitten seuraa lähempi selostus siitä, kuinka suurella pääomalla voisi ryhtyä yrittelemään: "Noin 3000-4000 punnan suuruisella summalla voi tehdä terveen alun suoraan ostamalla", sanoo opas. Austraalian punta on 200 Suomen markkaa, siis tarvittaisiin 600-800,000 Smk käteistä, ennenkuin voi tehdä "terveen alun" ja päästä työskentelemään toisista riippumatta. Mutta jos minulla olisi 600-800,000 Smk käteistä, niin luuleekos kukaan, että minä kiinnittäisin sen Austraalian vähäsateisiin vehnäseutuihin, jossa vuosituontanto viimeisen 10-vuotistilaston mukaan on 12 1/2 bushelia eekkeriltä eli hiukan päälle xi hehtolitraa hehtaarilta. Eipä vainkaan, kyllä Austraalia minusta nähden saa silloin jäädä rauhaan, sillä parempiin tuloksiin minä tuolla summalla pääsen Suomessa.

Maan hinnat eivät Austraaliassa ole niinkään halvat kuin luulisi. Vehnän viljelykselle soveltuva, mutta muokkaamaton — siis metsää tai pensaikkoa kasvava — maa maksaa vähäsateisella seudulla 1,500-2,500 Smk hehtaarilta, muokattu maa 2,500-3,500 Smk. — Runsassateisilla seuduilla kohoaa hinta aina 7,500 markkaan hehtaarilta.

Jos kuitenkin jollakulla ei olisi käytettävänään niin suurta pääomaa kuin edellä mainittiin, voi siirtolainen saada lainankin, eikä käteistä tarvitse olla kuin osa farmin hinnasta. Tarpeelliseen irtaimeen menee kuitenkin jonkunverran rahaa, ja mainitsemani opas antaa siitäkin lähempiä tietoja. Aurat, kultivaattorit, kylvökoneet ja muut pienemmät tarvikkeet maksavat 50,000 Smk, hevosia täytyy olla 8 tai 10, ja niihin menee 40,000 Smk, yhdistetty viljanleikkuu- ja -korjuukone nielee 50,000 Smk, viljelysalueen aitaus ja raivaus toiset 50,000 ja niin poispäin. Lopputuloksena vähävaraisia varten lausuukin opas sitten, että "1,500-2,000 punnan (300-400,000 Smk) suuruinen summa viisaasti käytettynä takaa omistajalleen varmuuden helppoehtoisen lainan saantiin."

Onko tämä kullan vuolemista puuveitsellä, kuten meillä hyvin usein Austraalian mahdollisuuksia arvostellaan. Ei se minusta ainakaan siltä tunnu. Sitäpaitsi sanotaan että olosuhteet Austraaliassa poikkeavat niin suuresti eurooppalaisista, ettei vastatulleen kannata ruveta yrittämäänkään vallan raa'altaan, vaan vaatii olla ensin vähintäin vuoden jollain toisella farmilla oppimassa kalliitten koneiden käyttöä sekä perehtymässä viljelystapoihin. Siis yhden vuoden saa tuloslaskelmistaan jättää kokonaan pois.

Ja vaikka sitten onkin päässyt farmin omistajaksi, niin ei tarvitse luullakaan, että joutaisi keppi kourassa kulkemaan työmaalla katselemassa, että työt luistavat, kuten monet isäntämiehet meillä tekevät. Opas antaa siitäkin ohjeita ja selvitettyään käytännössä olevaa työpäivän pituutta sanoo, että farmarit itse tekevät työtä pimeästä pimeään vaihtamalla hevosia kerran päivän kuluessa.

Melkeinpä luulen, että jos tuon summan kiinnittää Suomessa maahan ja tekee työtä, kuten Austraalian oppaassa on neuvottu, niin saman verran karttuu rahalle ja työlle prosentteja kuin Austraaliassakin.

SYDNEY

Useimmat uusien maanosien ja siirtomaiden kaupungeista ovat kasvaneet hyvin nopeasti ennen aivan autiolle paikalle senjälkeen, kun niiden perustaminen on määrätty. Ne eivät ole hiljalleen hivuttautuneet kyläpahasesta kauppalaksi, siitä pikkukaupungiksi ja lopulta suurkaupungiksi, vaan ne ovat repäisevällä otteella tempautuneet lyhyessä ajassa maailmankaupunkien tasalle.

Niinpä ei Sydneylläkään ole ikää kuin kahden miespolven verran, lähemmin sanottuna 140 vuotta, mutta siinä ajassa on se kasvanut suuruudeltaan seitsemänneksi maailmankaupungiksi.

Sen alku oli vaatimaton. Kun Yhdysvallat erosivat Englannista ja alkoivat elää omin päin, aiheutui siitä emämaalle kaikenlaisia huolia. Englannilla oli muun muassa ollut tapana lähettää näihin siirtomaihin pahantapaisia ihmisiä, joita kotimaassa täytyi pitää vankiloissa. Nyt oli tämä tie tukossa ja englantilaiset vankilat täyttyivät rikollisilla. Mietittiin keinoa tilanteen pelastamiseksi ja se keksittiinkin. Kapteeni Cook oli 1770 pystyttänyt Englannin lipun Austraalian kaakkoisrannikolle ja ristinyt paikan Uudeksi Etelä-Walesiksi, mutta se oli vallan asumaton, eikä kenelläkään ollut halua lähteä sitä asuttamaan. Nyt päätettiin lähettää liikoja vankeja tähän uuteen siirtokuntaan, tulkoot siellä toimeen miten haluavat.

Niinpä lähti kapteeni Phillips 1787 yhdellätoista laivalla Austraaliaan mukanaan 756 vankia ja 180 upseeria, matruusia ja muuta miehistöä perustamaan uutta koloniaa, jonka ensimäiseksi kuvernööriksi hänet oli määrätty. Seuraavana vuonna hän päätyi Port Jacksonin satamaan, jonka hän huomasi tarkoitukselleen soveliaaksi, nousi siellä siirtolaisineen maihin ja nimitti uuden siirtokunnan Englannin silloisen siirtomaaministerin mukaan Sydneyksi.

Phillipsin tarkoituksena oli saada siirtokunta elättämään itsensä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, mutta kävikin selville, ettei yksikään koko joukosta ymmärtänyt mitään näistä tieteen ja elinkeinon haaroista. Niinpä he päästivät lehmät karkuun, ja ne hävisivät ainaiseksi bushiin. Useampaan kertaan näki siirtokunta nälkää ja oli miltei perikadon partaalla, mutta jotenkuten aina selvittiin, kunnes opittiin käyttämään hyväkseen maan luonnontuotteita.

Tämä oli vähäpätöinen alku tulevalle maan pääkaupungille, jossa nyt, 140 vuoden kuluttua on yli 1,200,000 asukasta. Pääkaupungin virka on siltä nyttemmin otettu pois, sillä toiset valtiot eivät voineet sallia, että koko Commonwealt'in pääkaupunki sijaitsi vain yhden valtion alueella. Niinpä valittiin sellainen yhteinen maapala, Federal Territory — joka tosin sekin on Uuden Etelä-Walesin rajojen sisällä — ja sinne rakennettiin uusi pääkaupunki, Canberra. Näin saatiin pääkaupunki saman tien pois rannikolta, jossa japanilaiset sen voisivat pommittaa rikki, sillä japanilaispelko on Austraaliassa suuri.

Sydney on tyypillinen "business-kaupunki" jo rakennuksiinsakin nähden. Minkäänlaista yhtenäistä tyyliä ei siellä ole joudettu noudattamaan, jokainen on rakentanut, miten hänelle itselleen on ollut edullisinta. Siksipä katuvieret ovatkin rakennuksiinsa nähden hyvin kirjavia, ja useat kadut kulkevat miten sattuu, ilman erikoista suunnitelmaa. Tämä olkoon nyt sanottu vain keskikaupungista ja sen lähimmästä ympäristöstä, sillä kun kiertelee satamaa, löytää sen varrelta hyvinkin silmäähiveleviä ja taiteellisia rakennusryhmityksiä ja puistoja.

Erikoisen leiman varsinkin keskikaupungille antavat baarit, joita on silmiinpistävän tiheässä, sanottakoon yksi joka 50 metrillä. Niitten kohtaloa ratkaistiin paraikaa, kun tulin Sydneyhin. Raittiusmiehet olivat näet vaatineet toimitettavaksi kansanäänestyksen Uudessa Etelä-Walesissa kieltolain aikaansaamiseksi. Äänestyspäivänä oli koko Sydney jalkeilla, ja äänestykseen otti osaa miltei sata prosenttia äänioikeutetuista. Kaikki baarit olivat silloin suljettuina, ja baarikundit kulkivat murheellisina pitkin katuja. Yhden humalaisen poliisi kuitenkin tapasi ja korjasi suojiinsa. Kun mieheltä tiukattiin, mistä hän oli saanut viinaa, sanoi hän, että se on eilisen päivän humalaa, sillä tänään ei saa mistään.

Äänestys toimitettiin lauantaina ja sunnuntaipäivä odotettiin jännityksessä. Maanantaiaamuna tuli sitten tieto tuloksista, joka kylläkään ei ollut vielä aivan lopullinen, mutta osoitti kuitenkin, mitä mieltä kansa on asiasta. Kieltolain puolesta oli annettu pyöreissä luvuin 331,000 ja sitä vastaan lähes 821,000 ääntä. Ero siis vastustajien hyväksi 490,000. Myöhemmin saapuneet tiedot sitä sitten vielä paransivat, joten lopullinen erotus oli muistaakseni 520,000.

Viinamiehet olivat tyytyväisiä, baarit kuhisivat taas kansaa ja olut teki kauppansa, sillä sydneyläinen olut on mainiota. Puhetta asian johdosta riitti sekä baareissa että sanomalehdissä loputtomiin.

Sydneyn katuelämä on vilkasta kuten arvatakin sopii, ja kadut eivät suinkaan ole liian leveät tälle liikenteelle, varsinkin kun katuvierillä seisoskelee loputon jono autoja. Ne ovat pääasiassa yksityisten omistamia odottamassa siinä konttoriajan päättymistä. Austraaliassa on laskettu joka 12:nnen ihmisen omistavan auton. Niin tarkoin olivat nämä yksityisten autoille varatut katuvieret käytetyt, että usein löysi vapaan paikan vasta pitkän etsiskelyn jälkeen ja kaukana sieltä, minne oli matkalla. — Tulin tätäkin kokemaan, kun konsulimme autollaan kuljetti minua kaupungin nähtävyyksiä katselemassa.

Oli tarkkaan määrätty, että auton käytävänpuoleiset pyörät eivät saaneet olla käytävän reunasta kuutta tuumaa ulompana. Jos jätit autosi etemmäs, tuli poliisi heti tuumastukin kanssa mittaamaan ja — 5 puntaa sakkoa. Tämä oli raskaanpuoleinen rikos ja siksi sakkokin näin korkea. Muista pienemmistä rikoksista pääsi vähemmällä, — siellä on näet jokaisen ilmoituksen tai kiellon alla mainittu rikkomuksesta aiheutuvan sakon määrä, jotta jokainen voi varojensa mukaan edeltäkäsin arvostella, kannattaako tehdä rikkomus vai ei. Niinpä näki esimerkiksi raitiovaunussa: "Jalkalaudalla ajaminen kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai jossain muualla: "Tupakanpoltto kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai: "Läpikulku kielletty, — Sakko 2 puntaa". — 2 puntaa oli tavallisin sakkomäärä. Mutta sitten oli mukavuuslaitoksessa: "Älä kuhnustele, — Sakko enintäin 10 puntaa". —

Muuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että minkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla. Satamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on ennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä tarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin valtamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse. Kustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo käytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä tykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa huvenneet rakennukseen.

Kuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen musiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat urut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat pelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen ajoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi soittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa ajatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset muut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta, joten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta. Soittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa syvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön nähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen silti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi. Satumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta mikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä, sillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä oopperaliput.

Muutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy miltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä puhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että gramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen jäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.

Sydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi, kun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa. Sen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä arvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin vakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.

En ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua moititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen panin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen lyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö on aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin eri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella kankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin huonolla kannalla.

* * * * *

Olin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä vietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta, Eucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin edustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja, piispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut samoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon toistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut juhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin että loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että suuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain paavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin halvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan paavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.

Myös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä eli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta varten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset siihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta. Se maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja kullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti, ja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi, sillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset katedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin matkustajaliikenteelle.

* * * * *

Sydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin satakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista syvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300 kilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on kaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen osa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman laajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät kuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat. Satama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat voivat siellä liikehtiä.

Kaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia vihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole kuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä olevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu kaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä leikitellä.

Ulkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat silmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen uimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä uiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia kesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman ihanilla rannoilla.

Vaikka oli vasta kevät eikä vielä "surfingin" aika, houkuttelin eräänä sunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan kanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut siellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista tutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja monenlaisia äyriäisiä.

Laiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn, joka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman kaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä ajoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun läpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka tällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä, kulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen tunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas liikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina. Golfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on minusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä pallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.

Paljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka itätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin havainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät rantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät valkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru kuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän muodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi ikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa ilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes kohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka katselemiseen ei silmä väsynyt.

Vesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan ja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä lähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä äyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti etsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen kokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se takajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti. Se oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin, sillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös. Toistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman nopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja sakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan päähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä lähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen nopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän pitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin jalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta milloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies miltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä matkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin erään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja ainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä, sillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia suorinta tietä merenrantaan.

Paljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia simpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan tallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan niin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen runsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli tummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen, mutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun. Tämä oli sen puolustusase.

Muutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä siima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi kauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja petokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa, pyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi syötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi napata, ja kun nappaa, niin se on suuri.

Menimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme "slanttailla". Olimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin kiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi olla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.

Se oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme tienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että kohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa, jonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on suurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät pakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala, ja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään perustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja sitten ilkesivät nauraa minulle.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle. Sen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä päätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta sisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi, ja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme kalastajalle.

Näistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut puhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin ja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin asunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten eräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta on ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet "happanemaan", kuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan huoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään paketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin yöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään, kunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.

Seuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan ja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle sanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä ympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.

Näin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä yönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se repi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja poistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen pakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas. Saatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi minun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini sisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi muuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle ja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten siirrettiin talon kellariin.

Seuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa puhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä kulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa Caledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen puhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.

* * * * *

Sydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja — ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan. Konsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin suomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä lukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa, — ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian vanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut Australiassa.

Matti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on kulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka keveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille päälle sattuu.

Oulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi tyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa perillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi hyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän vuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin olivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä sattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä oli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla. Kaksi oli rosvoja ollut, "mutta" — kertoo Matti — "kun minä kierasin nyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä toista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin siihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin."

"Miten sille kävi, kuoliko se?" kysyimme.

"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan) laivaan", vastasi Matti.

Eräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua, josta saattoi erottaa sanat "Suomen Tiikeri". Siinä oli toinen Austraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs vielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille miehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen aloittavan: "Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta minusta tuli Suomen Tiikeri —". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että hän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai voimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa takia oli kutsuttu "Suomen Tiikeriksi." — Ennenkuin kerkisin miehen kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista, enkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.

Minun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun luulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä varoittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.

Brisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten oli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat kuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja selitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät hänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu Suomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä aion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti hän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin matkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta pysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt, että jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui hän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.

Ennenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria luonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia ihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta nämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti kuuluvat siihen.

Toinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie kiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain jyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja luulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin austraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen poikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.

Amerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen tarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja verranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.

Toinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella. Se on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee loivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa alempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on suurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva, taivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla kaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.

LAMPAITA JA VILLOJA

Jos Austraalian kartalla vetää piirin, joka kulkee noin 600 kilometriä rantaviivasta, jää tämän piirin sisäpuolelle laaja alue, joka pitkän aikaa oli austraalialaisille arvoitus. Sitä lähti tutkimaan useita retkikuntia, mutta useimmat niistä sortuivat taipaleelle. Ne, jotka palasivat, kertoivat siitä aivan toisistaan poikkeavia juttuja. Toiset sanoivat seudun olevan aution kuin Sahara, toiset taas kertoivat tavanneensa siellä mitä rehevimpiä ruohokenttiä. Molemmat olivat oikeassa, sillä kuivana aikana seutu muuttui Saharaksi, ja kun taivas taas valeli maalle sadetta, nousi hiekassa säilyneestä siemenestä sankka ruoho, joka ulottui miehen vyötäröihin asti. Se oli kyllä jo koettu, että vehnää tämä alue ei kykene kasvattamaan, siihen se oli liian kuivaa, ja sen perusteella sitä pidettiinkin aivan arvottomana, sillä mitäpäs muitakaan mahdollisuuksia siellä olisi.

Mutta sitten keksittiin, että tämä erämaa voi ainakin kasvattaa villaa, ja kun hyvin sattuu, soveltuu se siihen erinomaisesti. Lampaita tuotettiin maahan, ne menestyivät hyvin, ja Austraalian talouselämä sai aivan uuden suunnan.

Englantilaiset lammaslaadut, kuten Leicesterit, Lincolnit, Shropshiret y.m. olivat kuitenkin karkeavillaisia ja paljon vähemmänarvoisia kuin Espanjan hienovillainen merino, mutta tätä oli perin vaikea saada, koska Espanjassa oli ankara maastavientikielto. Pienellä kieroudella ja vaihtokaupalla englantilaisten kuitenkin onnistui hankkia muutamia, ja ne lähetettiin heti Austraaliaan lisäämään sukuaan. Tästä vaihtokaupasta elää vielä kertomus Austraaliassa:

"Yrjö III oli innokas kokeiluja harrastava farmari ja hän halusi mielellään muutamia merino-lampaita, Mutta espanjalaiset tekivät niin hyviä kauppoja merinovillalla, että oli rikos viedä maasta espanjalaista rotua. Kysyttiin Espanjan lähettiläältä, mutta hän ei uskaltanut luvata niitä. Sitten käännyttiin rouva lähettilään puoleen. Häntä pidettiin tarkoin silmällä ja lopulta havaittiin — kuninkaan ajaessa parlamentin avajaisiin — että hän oli kovasti mieltynyt kuninkaan juhlavaunuja vetäviin kermanvärisiin hevosiin.

"Rouva lähettiläältä tiedusteltiin heti, haluaisiko hän omistaa parin sellaisia hevosia. — Juuri niitä hän halusikin! Niin tilattiin Hannoverista kaksi kermanväristä hevosta ja tuotiin hänelle Englantiin. Ne maksoivat kyllä lähes 8000 puntaa, mutta ne olivat sen arvoisetkin, sillä nyt oli rouva lähettiläällä jotakin, mistä ei kukaan muu lordi tai lady voinut kerskua.

"Rouva lähettilään olisi ollut turhaa kääntyä Espanjan hallituksen puoleen ja pyytää lampaita. Niinpä hän ottikin espanjalaisia salakuljettajia avukseen valitsemaan niitä. Salakuljettajat 'valitsivat' oman tunnetun tapansa mukaan muutamia eri laumoista, kuljettivat ne rajan yli Ranskaan ja sieltä Hampuriin, jossa ne laivattiin Englantiin vietäviksi."

Tämä on tarina siitä, kuinka Englannin kuningas vuonna 1797 hankki itselleen espanjalaisen merinolampaan alkujuuren, josta nykyinen Austraalian merinolammas polveutuu.

Myöhemmin, 1884 lähetettiin Austraaliaan 30 Saxon merinoa, jotka oli ostettu Saksasta. Niitä viemään määrättiin Cumberland-niminen laiva kapteeni Cairnes'in johdolla. Paluumatkalla joutui laiva merirosvojen käsiin Atlannilla. Kapteeni Cairnesilla oli mukanaan poikansa ja tyttärensä. Merirosvot työnsivät lankun laivan laidan yli ja määräsivät kapteenin nousemaan sille. Tämä tarttui tytärtään vyötäisistä ja hyppäsi hänen kanssaan mereen, ja poikansa seurasi jälestä. — Austraalian merinolampaan historia ei siis ole vailla traagillisuuttakaan.

Austraalialaiset ovat risteyttäneet merinoa omien englantilaisten laatujensa kanssa ja päässeet erinomaisiin tuloksiin. Vuonna 1808 antoi lammas yhdellä keritsemisellä 5 naulaa villoja, nyt on keritsimisen keskimääräinen paino noussut 11-12 naulaan, mutta on sellaisia laatuja, jotka antavat kerrallaan 40 naulaa.

Kesällä 1928 toimitetun henkikirjoituksen mukaan oli Austraaliassa 92 miljoonaa lammasta eli 15 lammasta kutakin Austraalian asukasta kohti. Sydneyläiset sanoivat kuitenkin, että tämä luku on liian pieni, sillä nämä laskelmat ovat hyvin extensiivisiä, ja niissä sattuu virheitä. Tätä ennen toimitetussa laskemisessa oli niinikään sattunut pieni virhe, lampaita saatiin 20 miljoonaa todellista määrää vähemmin, mutta eiväthän tuollaiset virheet niin suurissa asioissa paljoakaan merkitse.

Sitäpaitsi lampaiden luku vaihtelee suuresti sademäärän mukaan. Vuosina, jolloin sataa niin paljon, että ruoho pääsee vihannoimaan, menestyvät ja lisääntyvät lampaat erinomaisesti. Mutta sitten sattuu kuiva vuosi, ei sada pisaraakaan, lampaat vaeltavat äärettömiä matkoja vettä etsien, kunnes sortuvat. Eräälläkin farmilla kerittiin sadevuonna 1894 276,300 lammasta ja merkittiin 112,000 karitsaa. Seuraava vuosi oli kuiva, ja silloin kerittiin ainoastaan 234,000 lammasta, kuivuuteen kuoli 90,000 ja karitsoita merkittiin vajaa 2000. Tällaiset vuodet ne ovat ajaneet monta farmaria maantielle.

Tuntunee uskalletulta ryhtyä ollenkaan lampaanhoitoon tuollaisissa olosuhteissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta tullessaan näille paikoille eivät farmarit tienneet, miksi olosuhteet muuttuisivat. Vuonna 1880 kasvoi Uuden Etelä-Walesin länsiosa miehenkorkuista heinää ja pensaikkoa, maa oli kuohkeata, ja vaikkei sademäärä ollut kuin tuuman tai pari vuodessa, kykeni se säilyttämään ruohonkasvulle tarpeellisen kosteuden.

Sitten tulivat lampaat ja vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa oli seutu muuttunut erämaaksi. Lampaat tallasivat maan kovaksi, söivät ruohon juurta myöten, tuulet ja sateet huuhtelivat löysän hiekkakerroksen pois, ja jälelle jäi kivenkova pinta. Vaikka myöhempinä vuosina tuli runsaasti sadetta, ei maa siellä enää viheriöinyt. Niillä paikoin sitävastoin, minne hiekka oli kerääntynyt, säilytti ruohonsiemen itäväisyytensä lähes kymmenen vuotta, ja kun sitten taas tuli vuosi, jolloin satoi 7 tuumaa, nousi hiekkakerroksesta sankka heinä. Mutta maa ei ollut enää sama kuin ennen, ja kun aikaisemmin puolitoista hehtaaria kykeni elättämään yhden lampaan, tarvitaan siihen nyt 7 ja 8 hehtaaria.

Lampaat eivät yksin tehneet tätä tuhoa, vaan mikä niiltä jäi jälkeen, sen söivät kaniinit, kaivoivat ruohon juuret maasta ja nakersivat kuoren pensaista niin korkealta kuin ylettivät.

Kaniinit ovat Austraaliassa maanvaivana. Kokeilutarkoituksissa toi Thomas Austin vuonna 1884 Lightning-nimisellä laivalla sinne ensimäiset kaniinit. Niitä lastattiin 24 paria, mutta kun laiva tuli perille, oli elossa vain 13 kappaletta, jotka laskettiin bushiin. Viisi vuotta senjälkeen ammuttiin 20,000 kaniinia näitten 13 jälkeläisiä, ja nyt niistä maksetaan jo tapporaha, — ainakin muutamat farmarit maksavat. Kuivina aikoina myrkytetään vesipaikat ja kerrotaan, että eräänä kuivana kesänä yhden ainoan vesipaikan luona tapettiin täten yhdessä viikossa kolme miljoonaa kaniinia. Joskus niihin tulee rutto, ja illoin ne häviävät siltä paikkakunnalta kokonaan, mutta parin suotuisan vuoden jälkeen on niitä taas miljoonia.

Austraaliassa on villejä koiria, dingoja, jotka ahdistavat lampaita, ja kun saavat tilaisuuden, tappavat niitä kymmenittäin, ei syödäkseen, vaan pahuuttaan, yksinomaan tappaakseen. Kenties, ja hyvin luultavasti kaniinit importeerattiin sen takia, että dingoilla olisi tarpeeksi ruokaa ja jättäisivät lampaat rauhaan. Mutta sitä ne eivät tehneet, sillä lampaanliha on niistä parempaa. Yhä vielä täytyy pitää vakituisia "doggereita", koirantappajia, jotka ovat alituiseen liikkeellä ahdistamassa dingoja. Niistä maksetaan tapporahaa punta päänahasta, ja päänahkaan kuului ennen molemmat korvat ja kappale otsanahkaa.

Kun dingot näin laiminlöivät heille uskotun tehtävän, heräsi muutamien yritteliäiden farmarien päässä ajatus importeerata Austraaliaan joku kissansukuinen eläin, esimerkiksi tiikeri tai pantteri; se kenties tekisi lopun kaniineista. Siellä elää kyllä suurikokoinen villikissa, mutta se asustaa samoissa luolissa kaniinien kanssa, eivätkä nämä näytä pelkäävän sitä ollenkaan. Se on nimittäin vähäruokainen eikä tapa enempää kuin mitä jaksaa syödä, ja kaniinit taas muutaman yksilön vähenemistä eivät huomaakaan. Siksi päätettiin tuoda sinne joku suuriruokaisempi kissaeläin.

Mutta kokemus on osoittanut, että tulipa Austraaliaan eläin mikä tahansa, niin se menestyy siellä erinomaisesti kasvaen toista vertaa suuremmaksi kuin kantarotu. Nyt toiset farmarit panivat jyrkän vastalauseen tiikerin maahantuonnille ja sanoivat, että jos tiikerikin menestyy yhtä hyvin kuin muut eläimet, kasvaa se kaksi kertaa pitemmäksi kuin Intian tiikeri, ja silloin on ihmisillä lähtö Austraaliasta. Jonka johdosta tiikerin tuonti jätettiin ainakin toistaiseksi ja yhä edelleen käytetään doggereita hävittämään dingoja, lampaitten vihollisia.

Eräs kiinalainen rupesi myös doggeriksi. Jonkun ajan kuluttua hän toi päänahan, seuraavalla viikolla toisen, ja sitten niitä tuli hyvin tiheästi. Kukaan ei tiennyt sillä seudulla olevan niin paljon dingoja, sillä kukaan muu ei niitä nähnyt, mutta kiinalainen yhä kantoi päänahkoja. Lopulta ruvettiin asiaa tutkimaan ja keksittiin, että kiinalainen oli itse valmistanut päänahat. Kun hän sai käsiinsä — joko tappamalla tai ostamalla — yhden dingonnahan, valmisti hän siitä kaksikymmentä paria korvia niin taitavasti, että niitä oli vaikea eroittaa oikeista korvista. Sen jälkeen ei päänahka enää riitä tapporahan saamista varten, vaan vaaditaan siihen nahan kaistale, joka on leikattu nenänkärjestä hännänjuureen saakka.

Viime vuosisadalla saivat lammaspaimenet hoitaa doggerin tehtävät, he kun seurasivat lauman mukana kaikkialle. Nyt ei lammaspaimenia enää ole, sillä koko laiduntamisalue on piikkilanka-aidoilla jaettu pienempiin osiin, kunkin laitumen vuokraajan osuus aina erikseen. Aitauksen sisäpuolella kulkevat lampaat ilman paimenta, ja ainoastaan rajaratsastajat kiertelevät alituiseen pitkin aitausta tarkastamassa, ettei siihen ole tullut aukkoja.

Nämä ovat kaikki vuokra-alueita, ja rajaratsastajat, joita tavallisesti on kaksi yhdessä, hoitavat joko yhden tai useampia alueita, riippuen niiden koosta. Pienin tällainen vuokra-alue, jonka valtio antaa, on määrätty noin 1250 hehtaariksi, mutta näin pieniä alueita ei yleensä käytetä. Tavallisin käytännössä oleva pienin alue on 5000 hehtaaria. 10,000 hehtaarin suuruista vuokra-aluetta kutsutaan vielä pieneksi. Sadan- ja kahdensadantuhannen hehtaarin laidunmaat ovat varsin yleisiä, mutta on siellä sellaisiakin, jotka käsittävät aina 500,000 ha. Erään tällaisen vuokramaan raja-aita juoksee linjasuorana samaan suuntaan 140 kilometriä.

Kun tällaiset mahdottomat läänit on käytettävänä ja kymmenet ja sadattuhannet lampaat kerittävänä, luulisi, että keritsemistä riittäisi alituiseen, vuoden ympäri. Mutta olosuhteet ovat kehittäneet keritsimisestä — sanoisinko teollisuuden, jolla on oma ammattitaitoinen väestönsä, ja kun missä keritsiminen aloitetaan, viedään se kuumeisella kiireellä, tehdasmaisesti läpi muutamassa päivässä tai viikossa, riippuen tietysti lampaiden lukumäärästä.

Keritsijät ovat liikkuvaa väkeä. Tuskin on työ loppunut yhdellä alueella, kun jo toiselta saapuu viesti, että siellä aloitetaan keritseminen seuraavalla viikolla, ja koko keritsijäin armeija on matkalla sinne. Farmilla on mobilisoitu suuri joukko apuväkeä, sillä on tarkoin laskettava ja katsottava, että päivittäinen annos, 5000-6000 lammasta saapuu täsmälleen takamailta keritsemispaikalle, ettei tule keskeytystä työssä ja ettei taas yhtäaikaa tule liian paljon, sillä niille ei riitä keritsemispaikalla ruokaa. Lauma toisensa jälkeen kulkee keritsemishuoneen läpi, ja ajetaan takaisin laidunmailleen, toisia saapuu yhä tilalle, kunnes viimeinenkin lammas on jättänyt villansa lajittelijalle. Keritsijät saavat shekkinsä, — rahaa ei farmeilla käytetä — katoavat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja farmi jää taas vuodeksi eteenpäin hiljaiseen yksinäisyyteensä.

Keritseminen toimitetaan nykyisin yksinomaan koneilla, käsin käytettävät keritsimet kuuluvat jo museoesineihin. Nyt ei keritsijän tarvitse muuta kuin johdattaa konetta, se tekee leikkuutyön itsekseen. Yhden lampaan keritseminen ottaa keskimärin viisi minuuttia ja kohtalainen mies selvittää päivässä 90-100 lammasta. Korkein saavutus 9 tuntisena päivänä on puheitten mukaan 327 lammasta.

Mutta hutiloiden tehden tulee myös vahinkoja ja usein sattuu, että kone leikkaa nahkaan, joten jää punainen jälki. Pienet nahkahaavat katsotaan vahingoiksi, ja ne parannetaan tervan ja paloöljyn sekoituksella, mutta voi käydä niinkin, että jalkajänne tai kaulasuoni katkeaa. Tämä katsotaan keritsijän huolimattomuudeksi, ja säännön mukaan on hänen ostettava näin vahingoittunut lammas, sillä siitä ei ole enää eläjäksi. Keritsijöillä on kuitenkin oma kokkinsa ja ruokalansa, ja tavallisesti tämä yhteinen keittiö lunastaakin sellaiset lampaat.

Sitämukaa kuin villa erkanee lampaasta, joutuu se lajiteltavaksi. Jo keritsijä toimittaa ensimäisen lajittelun. Kun hän alottaa työn, leikkaa hän ensimäiseksi vatsavillan, joka on likaisinta ja täynnä siemeniä. Senjälkeen tulee jalkojen vuoro, ja jalkavillat pannaan eri kasaan. Viimeksi otetaan selkä ja kyljet yhtenä levynä. Apulaispoika käärii levyn rullalle ja vie sen villalajittelijan pöydälle, jonka tehtävänä on luokitella eri laadut, pitkävillaiset, lyhyt villaiset, karkeat ja hienot.

Villalajittelijan työ kysyy taitoa ja pitkäaikaista kokemusta, hänen täytyy olla expertti alallaan, sillä hänestä riippuu, minkälaisia hintoja omistaja saa tavarastaan. Austraalialainen villa luokitellaan nimittäin niin tarkoin, että ostaja voi kunkin laadun käyttää juuri siihen tarkoitukseen kuin on aikonut, tarvitsematta siitä enää eroitella pois mitään, ja silloin hän voi myös maksaa siitä korkeimman hinnan. Teoreettisesti katsoen voi Austraaliasta saada 842 eri villalaatua; Sydneyn polyteknikumin villaosaston professorin Hoogsworth'yn kokoelmissa on näin suuri lajitelma. Käytännössä näin monen laadun eroittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja myyntiä varten erottavatkin lajittelijat keritsemispaikoilla vain 20-22 eri laatua. Mutta joka nämäkin laadut tuntee ja osaa nopeasti eroittaa toisistaan leikkuupaikan kiireessä, jossa villakääryjä toisensa jälkeen työnnetään eteen pöydälle, saa olla ylpeä taidostaan. Lajittelijat ovatkin suuria herroja leikkuupaikalla, eikä heidän työhönsä kykene siellä puuttumaan kukaan.

Villa on keritty, lajiteltu, usein myös pesty, paalutettu ja alkaa matkansa sisämaasta merenrantaan Brisbanen, Sydneyn, Melbournen, Geelongin ja Adelaiden varastoihin. Talven lopulla, elokuussa, saapuvat ostajat kaikilta maailman ääriltä tekemään ostoksensa näitten paikkojen villapörsseissä, jossa myynti tapahtuu huutokaupalla. Painetun luettelon mukaan kulkevat he varastoissa tarkastamassa tavaran ja valikoimassa tarvitsemansa laadut ja erät.

Karkeimmat laadut ostaa Englanti, joka niistä valmistaa miesten pukukankaita ja muuta sentapaista, hienommat laadut menevät Ranskaan ja Saksaan, ja niistä valmistetaan keinotekoista silkkiä, mutta kaikkein hienoimman villan ostaa Ameriikka, joka maksaa siitä minkälaisia hintoja tahansa. Minulle näytettiin malleja tällaisista hienoista laaduista, ja jos minulle olisi sanottu, että se on silkkikuituja, niin olisin uskonut. Se oli pitkää, äärettömän ohutta, kimaltelevaa, ja sitä kun pingotti sormien välissä, se soi kuin viulun jänne.

Mutta kaikkein hienovillaisimmatkaan rodut eivät joka vuosi anna aivan samanlaista tavaraa. Runsassateisina vuosina kasvaa hienokin villa karkeaksi; mitä kuivempi vuosi, sen hienompi villa. Tässä on samoin kuin kaikkialla muuallakin luonnossa; ravintoköyhä maa kasvattaa lujimman ja parhaimman puulaadun, Intian rehevässä maaperässä kasvanut sormenpään kokoinen mustikka ei maistu miltään pohjoismaiden mustikan rinnalla, ja sellaista aroomia kuin kuivien kivikkomäkiemme mansikalla, en ole tavannut missään kuuman Etelän marjalla.

Mutta villapörssissä jatkuu kuumeinen huutokauppa, sillä uusia ostajia on ilmestynyt. Ennen sotaa oli Japani pienimpiä huutajia, ostaen Sydneyn pörssissä 18,000 paalua, viisi vuotta sodan jälkeen oli se järjestyksessä toinen 120,000 paalulla, ja joka vuosi sen kysyntä nousee. Saksa ei kylläkään ole päässyt vielä entiselleen, sillä ennen sotaa osti se vuosittain yli neljännesmiljoonaa paalua, mutta silloin, kun se taas pääsee tähän määrään, on Japani villateollisuuden alalla jo arveluttava kilpailija, vaikkakin sen tuotanto vielä toistaiseksi on suuntautunut pääasiassa vain kudottujen tavarain valmistamiseen.

UUDESSA CALEDONIASSA

Kierrellessään Etelämerta uusia maita etsimässä tapasi kapteeni Cook matkoillaan saaren, jonka vuorinen ulkomuoto siinä määrin muistutti Skotlantia eli Caledoniaa, että hän tälle saarelle antoi nimeksi Uusi Caledonia. Se näkyy meidän kartoissamme vain kapeana viiruna keskellä ääretöntä sinistä merialuetta, mutta sen pituus on noin 550 km. ja leveys keskimäärin 40 km. — ei siis niinkään pieni viiru.

Caledonialaiset itse — ja ehkä jotkut toisetkin — kehuvat saarta maailman kauneimmaksi. Väitteessä on kyllä paljon tinkimisen varaa, kuten myöhemmin huomasin, mutta ainakin nyt, ensimäisellä kerralla lähestyin sitä melkoisella uteliaisuudella ja ennakkoihailulla, sillä ennen auringonlaskua olimme siitä ehtineet saada jonkunlaisen silhuettikuvan. Lähemmäs tultuamme peitti jo pimeys maisemat, ja kaakkoismyrsky muutti koralliriutat valkoisen kiehuvaksi vyöhykkeeksi.

Saarta ympäröi renkaan tavoin koralliriutta, vaarallinen merenkulkijalle, mutta siinä on portteja, joista suurimmatkin laivat voivat haitatta purjehtia sisäväylään ja rannikolle. Tällaisen ahtaan portin kautta mekin lähestyimme Noumeaa, ainoata saaren kaupunkia, johon pitkämatkaiset valtamerihöyryt poikkeavat. Oli vuoksen aika, ja riutta veden peitossa, mutta sen paikan osoitti korkealle myllertävä vesivuori, joka näytti aivan kuin aiheetta kohoavan merestä. Näin myrskyllä riutta ilmaisee itsensä, mutta tyynellä säällä on vaikeampi löytää viitoittamatonta porttia, sillä silloin ei siellä hyrsky käy, ja riutta vaanii parin jalan syvyydessä.

Noumean sisämeren suulla tuikkaa kuitenkin "Amedeen" majakka jo kauas merelle, ja majakan luona on luotsivene vastassa. Sitten kohoavat korkeat vuoret väylän kahden puolen, ja Noumean satamalahti on edessä.

Kaupunki jo nukkui, laituri oli täynnä laivoja ja jäimme yöksi ankkuriin. Poliisiviranomaiset vain kävivät veneellä noutamassa passimme, ettei joku passit on yöllä läksisi uiden rantaan. Käskivät aamulla tulla noutamaan paperit poliisilaitokselta.

Mereltä käsin katsoen ei Noumea juuri kaupungiksi luulisikaan, vaan on se mieluummin kuin yhtenäistä puistoa. Paria julkista rakennusta lukuunottamatta ovat miltei kaikki talot yksikerroksisia, joka taloon kuuluu puutarha korkeine puineen, ja rakennukset hukkuvat tämän lehväkatoksen alle. Vasta maihin päästyään huomaa, että kaupunki on katujen avulla jaettu säännöllisiin neliöihin, kuutioihin, kolmioihin ja muihin kulmioihin, sikäli kuin tila kulloinkin on sallinut, sillä vuoret alkavat verrattain läheltä rantaa. Laivassa jaettiin meille saaren opas ja Noumean kaupungin kartta, mutta niihin ei aivan hiuskarvalleen tarvitse luottaa. Oppaassa sanottiin näet, että saarella ei ole ollenkaan moskiittoja, mutta jo ensimäisenä iltana söivät ne nilkkani ja ranteeni piloille. Ja etten minä yksin niistä kärsinyt, sen osoittivat jokaista vuodetta verhoavat moskiittoverkot. Kaupungilla kävellessäni huomasin taas, että kartta oli tehty sen mukaan, kuinka piirtäjä haluaisi sen rakennettavaksi. Kulkiessani erästä bulevardia näytti kartta sitä vielä riittävän viisi kadunnurkkaa eli siis puoli kilometriä, mutta katu loppuikin ja vastaani tuli merenlahti, jolla oli ankkuroituna kalastajalaivoja. Ymmärsin tästä, ettei bulevardi ollut vielä täysin valmis.

Läheltä katsoen ei Noumeaa voi juuri kauniiksi sanoa, sillä rakennukset ovat perin yksitoikkoisen näköisiä, parakkimaisia, ja kadut kiveämättömät, pölyiset. Kauppoja lukuunottamatta ei lasiakkunoita useimmissa yksityisissä taloissa ole ollenkaan, vaan ainoastaan puiset, limittäiset säleverhot, joiden kautta pöly vapaasti tunkeutuu huoneisiin.

Mutta yleiskuva kaupungista satamalahtineen ja ympäröivine vuorineen on viehättävä, ja ne, jotka eivät aikaisemmin ole nähneet auringonlaskua vuorimaisemassa, kehuvat sitä verrattomaksi.

Ei Noumea mikään metropooli tahdo ollakaan, siellä on vain 10,000 asukasta, mutta se on kuitenkin Uuden Caledonian kaupan keskus, ja sinne saapuvat matkustajalaivat aina Euroopasta ja Ameriikasta saakka.

Maaseutu sensijaan tarjoaa paljon näkemisen arvoista, sillä onhan Uuden Caledonian luontoa ja maisemia verrattu sweitsiläisiin. Ja tosiaankin saa saarta kulkiessaan kaiken aikaa ihailla jylhiä vuoristomaisemia, syviä rotkoja ja viidakossa luikertelevia kirkasvetisiä puroja. Vuoret eivät täällä tosin kohoa kuin 1000-1600 metriin, mutta niitten rinteillä kasvaa tiheä metsä, joka etäämpää katsoen muistuttaa milloin nukkaa, milloin samettia.

Kaikki vuoret eivät sentään ole tällaisia, sillä siellä on runsaasti "punaisia vuoria", ravintoköyhiä, ja niillä ei kasvullisuus jaksa nousta huippujen puoliväliinkään, — yläosa on autiota, kuin keltamultakalliota.

Mutta siellä, missä maapohja on mustaa, työntää se povestaan mitä rehevimmän ja moninaisimman kasvullisuuden. Jos se on eucalyptusmetsää, kasvaa alla miehenkorkuinen heinä, jos taas pensaikkoa, on se niin tiheää, että on turha yrittääkään sen läpi ilman kirvestä. Pensaat ovat takertuneet toisiinsa niinkuin verkon silmät, ja joukossa runsaasti piikkipensaita sekä kaktuksia, jotka tekevät pensaikkoon tunkeutumisen mahdottomaksi.

Muita vaaroja ei siellä liikkuminen tuotakaan, sillä käärmeitä ei koko saarella ole yhtään lajia enempää kuin petoeläimiäkään. Eräs hirvilaji on sangen runsaasti edustettuna, ja se aiheuttaa suurta vahinkoa nuorille kokospalmuistutuksille. Siksi sen ampumista ei ole mitenkään rajoitettu, vaan saa sen kuka hyvänsä ja milloin tahansa tappaa. Jokainen farmari pitääkin senvuoksi joitain ajokoiria, jotka karkoittavat hirvet kokosviljelmiltä, ja esimerkiksi Plum-farmilla, jossa asuin jonkun aikaa, oli niitä kokonaista kuusi. Ne kävivät jahdilla etupäässä omin päinsä, lähtivät jo aamuyöstä joukolla vuorille ja palasivat vasta myöhään aamupäivällä selkä ja kyljet punaisina vuorten hiekasta.

Eräänä aamuna kuulin niitten ajon taas läheiseltä vuorenrinteeltä, enkä suinkaan päästänyt tilaisuutta käsistäni saada ottaa osaa hirvenjahtiin. Lainasin isännän kiväärin ja kiiruhdin ajoa vastaan. Se tuli ensin farmille päin, mutta kääntyi sitten kohti merenrantaa pensaikkoon. Siellä hirven oli nähtävästi vaikea liikkua, joten koirat pääsivät aivan kintereille. Juoksin ranta-aukeamalle ehtiäkseni vastaan, mutta sinne päästyäni porhalsi jo koko joukko yhtenä rykelmänä pensaikosta esille. Matkaa oli sinne vähän toistasataa metriä, ja olisi voinut hyvin ampua, mutta en kerinnyt vielä ampumista ajatellakaan, kun hirvi syöksyi suoraan mereen koirat kintereillä. Luode ei ollut vielä alkanut, ja hirvi sai matalassa rantavedessä jonkunverran etumatkaa, kun koirien jalat eivät ylettäneet joka paikassa pohjaan. Mutta lieneekö se sitten kompastunut riutalla, sillä näin sen äkkiä kaatuvan turpa edellä veteen. Pari yritystä teki se noustakseen, mutta silloin olivat koiratkin paikalla, ja kun ehdin sinne, oli se jo henkäissyt keuhkonsa täyteen suolavettä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin puukollani avata kurkku, jottei veri hyytyisi lihaan.

Pian alkava laskuvesi jättäisi hirven aivan kuivalle riutalle, jossa heti kaikenlaiset nilviäiset olisivat sitä jäytämässä. Kiiruhdin senvuoksi farmille noutamaan miehiä ja härkäparin, jolla hirvi sitten tuotiin kotiin. Se oli vielä nuori, kauniskarvainen, kaksisakarainen. Sarvet otin itselleni muistoksi, lihat syötiin, isäntä suolasi nahan ja vei Noumeaan lehmännahkojen mukana.

Uuden Caledonian eläinkuntaan kuuluu vielä varsin hauska strutsintapainen lintu, cagon. Se kuuluu tietääkseni samaan sukuun kuin emu Austraaliassa ja kivi Uudessa Seelannissa, joita se suuresti muistuttaa, mutta ne ovat kaikki eri lajeja. Tämäkin on terävänokkainen, lyhytsiipinen ja lentokyvytön, ja niin kesy, että tulee syömään ihmisen kädestä. Senvuoksi se onkin rintamailta hävinnyt, koirat ovat tehneet lisää tuhoa metsässä, eikä sitä enää tapaakaan kuin vuorilla "bushissa".

Uuden Caledonian ilmasto on maailman ihanimpia. Lämpömäärä vaihtelee +15:sta -25:een Celciusta läpi vuoden, ja malaria on tuntematon. Väittävät, ettei siellä ole kukaan milloinkaan sairaana. Ihmiset ovat aina iloisia ja hymyileviä, enkä minä ainakaan nähnyt murheellisia naamoja.

Minkälaisia mahdollisuuksia siis tarjoo tällainen luonto ja ilmasto elämiselle? — Koetan antaa niistä muutamia tietoja, jotka perustuvat paikkakuntalaisten kokemuksiin.

Hedelmälaatuja on monenlaisia, kuten banaani, papaya, appelsiini, sitruuna y.m., joita alkuasukkaat viljelevät elääkseen. Ne eivät vaadi mitään työtä, kunhan vain viitsii korjata sadon. Mutta joka aikoo Caledoniassa tehdä rahaa, hän viljelee kokosta, kahvia ja kakaota myyntiä varten ja muita hedelmälaatuja sitten vielä tarpeensa mukaan.

Kokospalmu vaatii mustaa maata, jossa on runsaasti koralleja ja simpukankuoria sekä suolainen pohjavesi lähellä. Sellaisia maita on Caledoniassa vielä suuria aloja bushin vallassa.

Palmun viljelys on varsin yksinkertaista hommaa. Metsä eli tavallisimmin pensaikko, jota sellaisella maalla kasvaa, raivataan pois, maanpintaa hiukan möyhennetään ja palmuntaimet istutetaan siihen, keskimäärin 120 puuta hehtaarille. Kuusivuotiaina tekevät puut ensimäiset hedelmät, 8-vuotiaina alkavat ne tuottaa, ja 10-vuotisina antavat ne täyden sadon, joka on 10-15 kiloa kopraa vuotta kohti. Kopran hinta on Uudessa Caledoniassa 2 frangia kilolta, ja vuotuinen tulo siis puuta kohti keskimäärin 25 frangia.

Mitään hoitoa ei palmunviljelys kaipaa, kun se kerran on istutettu. Pähkinät putoilevat valmistuttuaan itsekseen maahan, josta ne kerran kuukaudessa kerätään, halkaistaan kirveellä, sisus kaivetaan pois ja levitetään kentälle kuivamaan. Tämän työn tekevät alkuasukkaat, kanakit, joiden palkka on 100 frangia kuussa, talon housut ja muona.

Kahvinviljelys tuottaa nopeammin ja runsaammin. Kolme vuotta istutuksen jälkeen antaa se jo täyden sadon, joka Caledoniassa tekee 2500—3000 frangia hehtaaria kohti vuodessa, eikä tämäkään kasvi vaadi mitään hoitotoimenpiteitä istutuksen jälkeen.

Banaaninviljelys on kuitenkin yksinkertaisinta ja tuottavinta, kuten väitti eräs farmari, joka ei tilallaan juuri muuta viljellytkään. Oikein suuria satoja antaakseen vaatii se kyllä lihavahkon maan, mutta menestyy myös melkein missä tahansa, kunhan vain on kosteutta; — ja sadon saa korjata jo samana vuonna.

Minulle on aina uskoteltu, että banaani olisi yksivuotinen ruohokasvi, ja niin lieneekin laita siellä, missä on sadeaika ja kuiva-aika erittäin. Mutta Uudessa Caledoniassa on ilma aina samanlaista, kosteuden puutetta ei siellä tule koskaan ja lämpöä on aina riittämiin. Niinpä näin tämän mainitsemani farmarin kentällä banaanirunkoja, joita hän väitti kolmevuotisiksi ja vielä olivat antaneet sadon. Näitä vanhoja kasvatti hän pääasiallisesti kuitenkin saadakseen uusia taimia. Sillä kun banaani huomaa, että sen aika on edes, työntää se juureltaan lukuisasti pieniä vesoja. Nyt ei tarvitse muuta kuin leikata nämä pienet vesat juurenmuhkurasta irti ja pistää kasvamaan avarammalle kasvupaikalle; samana vuonna saa niistä jo korjata sadon.