Mainitsemani farmari kertoi lähettävänsä kaikki banaaninsa Austraaliaan Sydneyhin, jossa hän saa niistä 10 ja 11 frangia kilolta. En voi sanoa tarkalleen, montako kiloa yhdestä varresta tulee, mutta jokainenhan on nähnyt banaaniterttuja ja voi siis suunnilleen arvioida, paljonko tuollainen vesa vuodessa tuottaa. Mikäli eri paikoissa katselin, olivat banaanirungot istutetut toisistaan 2-5 metrin välimatkoille, aivan miten sattui, sillä banaani kykenee kyllä puolustautumaan elämän taistelussa yhden hehtaarin alalle mahtuu niitä siis melkoinen määrä, ja nettotulo banaanista pintayksikköä kohti nousee huiman korkealle.
Myös karjanhoitoa harjoittavat caledonialaiset farmarit huomattavassa määrässä, ja kuuluu se kannattavan hyvinkin, missä on ennestään laidunmaita. Uuden laidunmaan raivaaminen bushiin on kuitenkin verrattain kallista hommaa, ja samalla vaivalla siihen sitten istuttaakin jotain tuottavampaa.
Mutta kun olosuhteet ovat näin suotuisat, niin silloinhan kaikkien uuscaledonialaisten luulisi olevan rikkaita, sanoo joku. Niin luulisi ja niin pitäisi, ja kyllä siellä rikkaita onkin, mutta asianlaita on kerta kaikkiaan niin, että missä liian helpolla saisi rahaa, siellä ei sitä viitsitä ottaa. Ja Uuden Caledonian ilmasto, — se on niin mukavan leppoisan lämpöinen, ettei siinä turhia viitsi rehkiä.
Monet ranskalaiset ovat siellä koonneet itselleen kauniin omaisuuden, mutta on monia, joitten viljelyspinta-ala ei vuoden mittaan kasva juuri ollenkaan.
Ja alkuasukas — mitä hän rahalla tekee? Hänellä kasvaa muutamia hedelmäpuita, jotka minkään tekemättä antavat, mitä hän syödäkseen ja tupakkaan tarvitsee. Vaatteita hän ei tarvitse, viinaa ei hänelle myydä ja rakkautta hän saa rahattakin. Turha siis nähdä vaivaa työnteolla ja rasittaa itseään, kun ei verojakaan tarvitse maksaa, sillä kaikki Uuden Caledonian asujamet, niin valkoiset kuin mustat, ovat verovapaita. — Täydellinen paratiisi siis.
Maa on tuottomahdollisuuksiin katsoen suhteellisen halpaa. Noumean lähiseuduilla maksaa hehtaari viljelyskelpoista bushia 1000 frangia, mutta kauempana pohjoisessa on se halvempaa, suunnilleen puolentuhatta frangia ha:lta. Ostettavakseni tarjottiin muuan farmi, 240 kilometriä Noumeasta, pinta-ala yli 200 ha, jonkun verran kokos- ja kahvinviljelystä, karjan arvo 100,000 frangia, laivalaituri omalla maalla, hinta 200,000 frangia. Omistaja halusi päästä takaisin Ranskaan.
Tuntunee omituiselta, että maan ja tilojen hinnat tällaisten tuottomahdollisuuksien maassa ovat näin halvat, mutta täytyy ottaa huomioon, ettei koko Caledoniassa ole kuin 15,000 valkoista ja 55,000 alkuasukasta. Valkoihoisilla joko jo on maatila tai mikäli ei sellaista ole, ovat he ilman rahaa; alkuasukkaat taas eivät samoin rahanpuutteessa kykene ostamaan ja jos kykenisivätkin, eivät viitsi.
Vertauksen vuoksi mainittakoon tässä yhteydessä, että Hawajilla maksaa eekkeri eli 0.40 ha samanlaista maata 1000 dollaria, eli noin 24,000 frangia, — mutta siellä ovatkin luonnontuotteet ainakin 10 kertaa kalliimpia kuin Caledoniassa.
* * * * *
Olen jo parikin kertaa maininnut alkuasukkaista, kanakeista, että he ovat sellaista laiskanpulskeaa väkeä. He ovat muuten ruumiiltaan — vaikkei naamaltaan — kauniita, rinta roimasti rakennettu, samoin hartiat, väri suklaanruskea. Naama leveä, huulet paksut, hampaat vankat, eivätkä he pidä tapanaan sairastella. Tukka kihara, pikimusta, mutta miesten muotiin kuuluu, että hiusten latvat värjätään ruskeiksi Jotta se on kuin apinankarvaa, ja tämä ruskea osa törröttää pystyssä jussintukkana. He ovat aina iloisia, ja heidän nauruaan kuulee Noumean kaduilla tämän tästä. Sen eroittaa muitten ihmisten naurusta helposti, sillä siinä on sellainen pitkä kimakka loppuhihkaisu tai -kiekaisu, joka kuuluu pyssynkantaman päähän.
Yleensä eivät kanakit käytä muuta kuin lannevaatetta, mutta Noumeassa kulkevat he sentään jotenkuten puettuina. Lannevaatteen lisäksi on nimittäin hihaton ihokas, tai sitten myös housut ja ihokas. Ne ovat aina eri väriä, sinistä, punasta tai keltasta, mutta väri on kaikkein kirkkainta, mitä kauppiaan varastosta voi löytää.
Kerran näin kaksi kanakkineitosta, jotka olivat pukeutuneet eurooppalaisittain. Silkkipuvut olivat nähtävästi viimeisintä Pariisin viimevuoden muotia, korkeakorkoiset roteerikengät pysyivät tanakasti jalassa, ja parasolli pyörähteli niin tottuneesti olkapäällä. Kävelin hetkisen heidän jälessään tarkastelemassa, sitten kiiruhdin ohitseen saamaan vaikutuksen etupuolestakin. Ja miksei, — kyllä vaaleanpunainen creppi näkyy pukevan suklaapintaistakin, sillä heillä oli "suhteellinen" ruumiinrakenne. Mutta hyvät kanakkineitoset! — ei nauraessa suuta vallan korviin saakka, eikä sitä loppukiekausta aivan niin kovasti, että se kuuluu aina kolmanteen kadunnurkkaan.
NOUMEA, UUDEN CALEDONIAN KAPITOOLI
Vieraaseen paikkaan tullessa on viisasta jo matkalla ottaa selkoa asunnoista, hotelleista, paikan tavoista ynnä muusta sellaisesta, sillä jos perille tullessa ei tiedä tarkkaan sanoa jonkun hotellin nimeä, jonne haluaa mennä, jää aivan avuttomana agenttien ja oppaiden revittäväksi.
Noumeaan tullessani olin kutakuinkin perillä sikäläisistä hotelleista ja paljosta muusta, sillä minua oli erittäin avuliaasti valaissut näissä asioissa eräs 120-kiloinen rouvasihminen, joka tyttärensä kanssa matkusti samassa luokassa. Hän oli muuten ainoa ihminen koko laivassa, jonka kanssa saattoi keskustella, ja jos minä väsyin puhumaan, puhui hän itsekseen. Joka päivä tarjosi hän minulle omenoita, suklaata tai muita konfityyrejä ja piti kuin omaa poikaansa. En tiedä, olisiko hän hiljaisesti ajatellut minua tyttärelleen, vaikkei mitään siitä kyllä puhunut. Tytär oli kuitenkin kivuloisen näköinen varsinkin silloin, kun oli merenkäynti, enkä häneen kiinnittänyt suurempaa huomiota.
Rouva kertoi jo pikkutyttönä lähteneensä Ranskasta. Vuoroon Uudessa Caledoniassa vuoroon Austraaliassa olivat vuodet kuluneet, ja nyt hän aikoo taas asettua Noumeaan. Saaren pohjoisosassa on hänellä farmi, vaikkei sitä rahojen puutteessa ole tullut vielä kokonaan viljellyksi, eikä hän siellä voi asuakaan moskiittojen takia, jotka ovat aivan maanvaivana. Hän kertoi maksaneensa siitä toistakymmentä vuotta sitten 13,000 frangia ja nyt hän myy sen 80.000:lla frangilla. Kysyi minulta, eikö se ole mielestäni hyvä voitto, ja minä myönsinkin sen erinomaiseksi, mutta kysyin kuitenkin, onko ostaja jo tiedossa. Sellaista ei kuulunut vielä olevan, mutta pääasiahan on, että hinta on selvillä, jos ostaja sattuisi tulemaan.
Matkaopas suositteli useata hotellia, ja tiedustelin rouvalta, mikä niistä olisi sovelias. Rouva sanoi, että ne ovat kaikki ylen kalliita, jotavastoin oppaassa mainitsematon Hotel National on erittäin siisti ja huokea paikka. Omistaja on sitäpaitsi hänen kaukainen sukulaisensa, joten hänen terveisillään voin saada hyvän kohtelunkin. Sinne päätin mennä.
Noumeassa on yksi hevosajuri, ja minä onneton satuin saamaan sen. Viivähdin tullissa pitkään, kun jätin osan tavaroistani sinne säilytettäväksi, kaikki autot ehtivät jo poistua, ja tämä hevosluuska värjötti yksinään päivänpaahteessa. Käskin ajamaan National-hotelliin, ajuri nyökkäsi, enkä sen enemmälti tarkastanut kulkusuuntaamme, vaan katselin kaupunkia muuten. Sillä menolla kerkisikin katsella katuvieret hyvin tarkkaan, olisipa kerinnyt tehdä pieniä ostoksiakin, sillä hevonen näytti olevan tottumaton kulkemaan. Ajoimme äärettömän kauan, vaikka rouva oli sanonut, että hotelli on aivan laiturin lähellä. Vihdoin kuitenkin pysähdyimme, ajuri näytti vieressä olevaa taloa ja sanoi "ici". Hotelli siinä tosiaan oli, mutta seinässä luki Hotel Cosmopolite. Kysyin ajurilta, miksei hän vienyt minua Nationaleen, kuten käskin, ja hän sanoi, että sinne oli niin lyhyt matka, ettei hän viitsinyt sellaista pätkää ajaa, — hän nähtävästi luuli minun lähteneen huviajelulle kapsäkkini kanssa.
Hotellin isäntä ja edeskäypä, jotka olivat tulleet kadulle ja kuulleet keskustelumme, sanoivat, että National on siivoton paikka, heillä on paljon siistimpää eikä yhtään kalliimpaa. Sanoin, että minulle on yhdentekevää, missä asun ja seurasin isäntää jättäen kuitenkin kapsäkkini ajuriin. Kuljimme talon molemmat kerrokset ja havaitsimme, ettei olekaan yhtään vapaata huonetta. Istuin taas ajuriin, ja tällä kertaa pääsimme Nationaleen, sinne oli laivalaiturilta yksi lyhyt kadunkulma.
Huomasin, että rouva-ystäväni laivassa oli puhunut sukulaistensa puolesta, mitä tulee siivollisuuteen ja hintaan, sillä niitten suhteen eivät puheensa pitäneet paikkaansa. Huoneeni lattiaa ei varmastikaan ollut pesty milloinkaan, sänkyä suojaavan moskiittoverkon katto vallan notkui pölyn painosta, ja lattia oli täynnä mustia rotanreikiä, jotta oli vaarallista liikkua siellä pimeässä. Ne olivat näet niin suuria, että jalka hyvin sopi joka koloon, mutta niistä oli hyötyäkin, sillä niihin lakaistiin rikat lattialta, niihin sai kaataa pesuvedet ja muut jätteet.
Isäntäväki sitävastoin kohteli minua ystävällisesti samoinkuin barytooniääninen kanakkiakka, joka siivosi huonettani. Häntä kutsuttiin madame'ksi, ja kun aamuisin tervehdin häntä tavallisesti suomeksi sanoen "morjens akka", kysyi hän heti, mitä se on ranskaksi. Sanoin sen olevan samaa kuin "bonjour madame", ja sitten hän opetteli sen itsekin suomenkielellä. Hän oli muuten ainoa koko hotellissa, joka puhui englantia, ja siksipä pidimmekin pitkiä keskustelutunteja siivouksen lomassa. Tupakkaa hän viljeli ahkerasti, mutta ainoastaan parempia savukelaatuja, sätkää hän moitti liian voimakkaaksi.
Hotelliin kuului myös seisomabaari sekä kolme pöydillä varustettua tarjoiluhuonetta. Kaksi niistä oli oikeastaan vain ruokailua varten ja kolmas juomista varten. Tässä kolmannessa oli korttipinkka joka pöydällä, — muuten yleinen tapa kaikissa tämän puolen hotelleissa, kahviloissa ja baareissa.
Ensi työkseni läksin etsimään poliisilaitosta saadakseni takaisin passini, joka oli edellisenä iltana laivassa otettu pois. Olin saanut siitä koneella kirjoitetun kuitin, ja siinä oli sivuhuomautuksena mainittu, että jos joku viipyy saarella kauemmin kuin 8 päivää, tulee hänen suorittaa poliisilaitokselle 50 frangia. Riitaisen luonteeni takia sain tästä rähisemisen aihetta, enkä suinkaan lyönyt tilaisuutta laimin. Minulta kysyttiin, kauanko aion viipyä Uudessa Caledoniassa, ja vastasin, että kenties kaksi viikkoa, kenties kuukauden, riippuen siitä, milloin laiva lähtee Tahitiin. Sitten vaadittiin 50 frangia, mutta sanoin, etten maksa, koska olen Ranskan kenraalikonsulille Sydneyssä jo suorittanut kahdeksan ja puoli shillingiä viisumista, ja se oikeuttaa minut olemaan Noumeassa vaikka lopun ikäni. He sanoivat, ettei Sydneyn kenraalikonsulilla ole oikeutta ottaa viisumista mitään, mutta pitensivät kuitenkin ilmaista oleskeluaikaa kahteen viikkoon. Todistin heidän väitteensä vääräksi, enkä luvannut maksaa. Sitten he pitensivät aikaa kolmeen viikkoon, mutta sanoin, etten maksa ollenkaan.
Summahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta kun katsoin olevani oikeassa, en maksanut, vaan jätin passini poliisilaitokselle.
Oli kulunut jo lähes kuukausi tästä tapauksesta, laiva teki lähtöä, ja minä mietin, miten saisin passini pois. Menin sitten kuvernöörinviraston passitoimistoon, sanoin, että minulta otettiin passi laivassa ja tulin sitä nyt perimään takaisin. Etsittiin, mutta ei löytynyt. Virkailija arveli, että se on kenties vielä poliisilaitoksella, mutta hän lähettää heti noutamaan. — Kun tunnin kuluttua tulin uudelleen, sain passini, eikä 50:stä frangista puhuttu mitään. Se oli siis sittenkin vain poliisilaitoksen keksimä ylimääräinen matkustajien verotustapa, kuten jo alunperin olin haistanut.
Caledonian oppaasta olin lukenut erään Plum-farmin ilmoituksen, jossa farmia suositeltiin matkailijoille. Se sijaitsi ihanan merenlahden rannalla 30 km. päässä Noumeasta, siellä sai maitoa, voita, munia, hedelmiä y.m. farmin tuotteita, siellä oli tilaisuutta uimiseen, kalastukseen, kilpikonnanpyyntiin ja metsästykseen ja niin poispäin. Kaipasinkin kunnon maalaisruokaa sekä muitakin mainittuja huvituksia ja tiedustelin puhelimitse, milloin voisin saapua, mutta sillä kertaa ei kuulunut olevan tilaa, lupasivat myöhemmin ilmoittaa.
Odotellessani teimme hotellin isännän kanssa automatkoja toisille farmeille, sillä hänellä oli paljon tuttavia ympäristössä eikä työtä mitään — paitsi iltaisin pitää seuraa baarivieraille. Noumean lähiseudulla on paljon kauniita paikkoja, ja niille tein kävelymatkoja yksinäni. Pitkin merenrantaa kiertelee hyvä autotie, jota noumealaiset käyttävät huviajeluihinsa, viettäen päivät valkoisilla hiekkarannoilla kaukana kaupungista.
Eräänä päivänä kävelin taas siellä ja etsin paikkaa uidakseni, mutta joka poukamassa ja joka pensaikossa oli auto ja auton vieressä leiriytyneenä naisväkeä. Miltei yksinomaan naisia ja lapsia siellä näki, miehiä ei juuri malliksikaan. Kavahdin itseni ja kuljin yhä pitemmälle, kunnes löysin rauhallisen niemennoukan, jota maantiellä kulkijain katseilta suojasi kallionjärkäle. Siinä oli mukava pulikoida kuin hylje maininkien keinuteltavana, mutta vain hetken sain olla yksinäni. Heti tulla puhahti auto aivan kohdalleni, purki lastinsa, viisi naikkosta, jotka siekailematta riisuutuivat ja tulivat siihen minun uimapaikkaani. Tavallisissa oloissa en kylläkään paheksu tällaista tungettelevaisuutta, mutta nyt jonkunverran hätäännyin, sillä päälläni ei ollut minkäänlaisia uimahousuja, ja merivesi on niin hirvittävän kirkasta, että pienimmänkin esineen näkee pitkän matkan päähän. Kun he loittonivat pitemmälle rannasta, pujahdin kiiruusti kallionkoloon, jossa vedin jalkaani lyhyet alushousut. Sitten saatoin taas vapaasti jatkaa uimistani sekä seurustella huolettomasti.
Uinnin jälkeen läksin rantatietä yhä edelleen luullen sen kiertävän takaisin kaupunkiin. Mutta se nousikin korkealle vuorelle, josta oli laaja näköala yli niemien ja lahtien kauas merenselälle, ja päättyi vuorenhuipulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja minun täytyi kiiruhtaa takaisin kaupunkiin. Sinne tuli tietä pitkin lähes 8 kilometriä, mutta suoraan poikki viidakon ei Noumean semafoorille näyttänyt olevan puoltakaan siitä, joten päätin mennä sitä tietä.
Noumean lähistöllä on bushi varsin harvaa, ja kulku siellä helppoa; mutta sitten tuli vastaani alava maa, joka upotti nilkkaa myöten. Puitten ilmajuuret muodostivat miehenkorkuisen tiheän verkoston, niin tiheän, ettei mies mahtunut pujottelemallakaan sen läpi. Juuret olivat tuuman ja parin paksuisia, vahvoja kuin pingotetut köydet, ja niitä pitkin saattoi kyllä kulkea, vaikka hitaasti, sillä oli tarkkaan katsottava, minne jalkansa asetti ja saatava rungoista tukea.
Olin jo mielestäni kiipeillyt pitkän matkaa, mutta mangrovemetsä ei loppunut. Aurinko oli laskenut, tuli nopeasti pimeä, enkä nähnyt enää, minne astuin, vaan putoilin yhtämittaa juurien väliin. Kohta en tiennyt minne suuntaankaan oli mentävä, sillä lehtikatoksen alle ei näkynyt minkäänlaisia taivaanmerkkejä. Olin hiestä aivan märkänä, kiersin savukkeen ja istuin lepäämään. Arvelin jo, että pitäneekö jäädä yöksi sinne puunjuurelle istumaan, sillä kulku näytti perin toivottomalta.
Lehtikatoksen alla oli painostava, suonhajuinen helle, lentokoirat kahahtelivat ympärilläni kuin mahdottoman suuret lepakot, ja puitten juuret paukahtelivat omituisesti. Sen tiesin, ettei käärmeitä tarvinnut siellä pelätä, mutta sitten tulivat moskiitot. Niitä ei nähnyt, eikä niitä voinut ajaa pois ennenkuin olivat jo pistäneet, ja ne tunkeutuivat joka paikkaan. Taas oli lähdettävä liikkeelle, ei enää kävellen, vaan kontaten kuten apina ilmajuurelta toiselle.
Äärettömän kauan ryömin siellä verkostossa, ja minusta tuntui, että sitä ainakin kaksi kilometriä. Tokihan se viimein loppui, ja pääsin taas kovalle maalle, mutta kun kerkisin hotelliini, oli kello jo 9. — Seuraavana päivänä otin selville tämän mangrovemetsän leveyden, sitä oli vajaa 400 metriä, mutta sen läpikulkemiseen olin tarvinnut ainakin kaksi tuntia.
Sain sitten sanan, että Plum-farmilla olisi nyt tilaa, joten voisin saapua. Isäntä itse tuli noutamaan saman tien kun toi lehmänlihoja kaupunkiin. Kun en tiennyt, minkälaisia turisteja siellä asui, pesetin ja prässäytin valkoisen pukuni, ja panin kauluksen sekä kirjavan kravatin kaulaani, jotten häpäisisi seuraa.
Perille tultuani huomasin ihmeekseni, että farmin kaikki kymmenen vierashuonetta olivat tyhjillään, eikä siellä pitkiin aikoihin ollut ketään asunutkaan. Eräs ameriikkalainen oli ainoa muukalainen farmilla, mutta hän asui teltassa, jonka oli pystyttänyt pandanuksen alle merenrantaan; sanoi siellä olevan vähemmän kirppuja, Kysyin isännältä miksi en voinut aikaisemmin saapua, ja hän sanoi halunneensa itse noutaa minut Noumeasta. — Lasku selvitti sitten lähemmin tämän ystävyydenosoituksen.
Plum-farmiin kuulu 200 hehtaaria parasta merenrantamaata viiden kilometrin pituudelta, ja se on armoitettu paikka kokospalmun, kahvin ja banaanin viljelykselle. Maa on mustaa kuin sysimiilun pohja sisältäen runsaasti koralleja ja simpukankuoria, eikä siellä kasva suurta metsää ollenkaan, vaan ainoastaan bushia, jonka helposti saattaa raivata vesurilla ja saman tien istuttaa palmuntaimet pensaikon tilalle. Isäntä kehasikin, että tämä on parhaita farmeja Uudella Caledonialla, oikea paikka, jossa voi tehdä rahaa.
Aikaisempi omistaja oli istuttanut sinne lähes 500 kokospalmua, ja ne tuottivat nyt noin 10,000 frangia vuosittain. Nykyisen omistajan hallussa oli farmi ollut seitsemän vuotta, ja sinä aikana oli hän istuttanut sinne kokonaista kaksi palmua. Kahvipensaita ei ollut edes kotitarpeiksi.
Kysyin isännältä, eikö hän omastakin mielestään ole hoitanut huonosti leiviskäänsä jättäessään näin hyvän maan minkään tuottamattomalle pensaikolle. Hän myönsi asian kyllä niin olevan, mutta sanoi puolustuksekseen, että politiikka ottaa kaiken hänen aikansa, ettei kerkiä maanviljelyshommiin. Tiedustelin sitten Uuden Caledonian politiikan suuntaviivoja ja erikoisesti heikäläisten suhtautumista aseidenriisumiskysymykseen, mutta he eivät kuulemma olleet vielä ottaneet mitään varmaa kantaa viimemainitussa asiassa.
Olin tullut farmille pääasiassa saadakseni matkalla kadottamaani painoa takaisin, siellä kun ilmoituksen mukaan oli oikein meikäläiset ruuat. Ikävä vain, ettei niitä tarjottu vieraille, sillä esimerkiksi voita en nähnyt kertaakaan ruokapöydässä eikä sellaista ylellisyyttä kuin maitoa tarjottu edes kahvin höysteeksi. Olutta sitävastoin olisi saanut, vaikkei se kuulunut tavalliseen ylöspitoon. Kun en ymmärtänyt tilata sitä, koetti isäntä rohkaista ujoa luontoani kertoen, että se matkustaja joi niin ja niin monta pulloa päivässä, ja joku toinen taas vielä enemmän. Minä sanoin kuitenkin, etten juo muuta kuin rommia, jota isännällä ei ollut, sillä olin ameriikkalaiselta kuullut, että oluen hinta on farmilla korkeampi kuin viinin hinta Noumeassa.
Oloni Plum-farmilla supistui lyhyeen, sillä elämä siellä tuli kolmattaosaa kalliimmaksi kuin Noumean hotellissa, ja yksinäni en voinut kustantaa kilpikonnanpyyntiin tarvittavaa moottorivenettä miehistöineen. Palasinkin Noumeaan, josta heti pääsin lähtemään mielenkiintoiselle pyyntimatkalle ulkoriutoille.
Se pyyntimatka on juttu erikseen, ja palaankin taas Noumeaan, jossa vietettiin juhlallisuuksia. Oli kulunut päivälleen 75 vuotta siitä, kun Ranska otti haltuunsa Uuden Caledonian, ja sen kunniaksi paukkuivat linnoituksen tykit, kaupunki oli liputettu, puistossa pidettiin kaikenlaisia urheilukilpailuja, ja muutenkin oli kuin markkinahenkeä ilmassa. Pitkin puistoa oli pystytetty telttoja, joissa myytiin virvokkeita tai pelattiin eräänlaista rulettia. Varsinkin viimemainitut vetivät väkeä puoleensa, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan myöskin valkoihoisia, eritoten naisia. Siinä oli vino pöytä, jonka alaosa oli jaettu muistaakseni 24:ään numeroituun lokeroon. Pieni pallo pantiin vierimään pöydän yläpuolella olevaan uurnaan, josta se putosi pöydälle pysähtyen johonkin lokeroista. Kenellä oli lokeron numeroa vastaava, 2 frangin maksava lappu, hän voitti. Voittoina oli kaikenlaista, arviolta 5-10 frangin hintaista tavaraa, joten siis ruletinpitäjän nettovoitto joka heitolta oli noin 40 frangia. Pallo pyöri lakkaamatta, ja numerot olivat myydyt aina monta sarjaa etukäteen. — Ajattelin, että kun Uusi Caledonia viettää satavuotisjuhlaansa, menen minä Noumeaan ja panen pystyyn kaksi sellaista rulettia, se kannattaa.
Kävin satamassa myös katsomassa. Sinne oli saapunut vieraita laivoja, ja niiden miehistö oli edellisenä yönä viettänyt juhlaa pääasiassa tappelemalla, sillä hyvin monien näin siellä liikkuvan pää siteessä. Vielä päivälläkin he olivat sangen levottomia, ja pieniä yhteentörmäyksiä sattui silloin tällöin. Erikoisesti jäi mieleeni kahden papualaisen tappelu. He olivat molemmat voimakkaita miehiä, naama melkein kuin gorillan. Leuat voimakkaat, valkoinen hammasrivi ainakin 10 sentimetrin levyinen, ja kukin hammas aikamiehen isonvarpaan kynnen kokoinen. He ärjähtelivät ja irvistelivät apinamaisesti toisilleen, sitten iskivät taas yhteen kolauttaen toisiaan päähän reiden paksuisilla puukangeilla. Tavallisen ihmisen pää olisi sellaisesta iskusta haljennut kuin munankuori, mutta papualaisen luut ovatkin valuraudasta. Lopulta toinen kuitenkin sai kyllikseen, nakkasi kankensa riitakumppalinsa naamaa kohti ja lähti käpälämäkeen.
Uuden Caledonian kanakit ovat rauhallista väkeä eivätkä tappele juuri milloinkaan, mutta pohjoisempien saariryhmien asukkaat näyttivät sitävastoin olevan luonteeltaan perin riitaisia. Kaiken iltapäivää kulkivat he ryhmissä kaduilla kiljuen ja laulaen sotalaulujaan, eikä heitä kukaan mennyt rauhoittamaan. En tiedä, mihinkä rotuihin ja heimoihin he kuuluivat, mutta tukkansa oli takkuisempi ja ihonvärinsä mustempi kuin kanakkien, joiden väri on kutakuinkin siedettävä.
Onko kukaan nähnyt valkoista neekeriä? En minäkään ole, mutta sen sijaan olen nähnyt valkoisen kanakin, Canacus albinuksen, niinkuin luulisin sen latinalaisen nimen olevan. Hän oli poliisina eräällä poliisiasemalla merenrannassa kaukana Noumeasta. Kävelin rantaa pitkin, näin tämän albinuksen juuri kun hän nousi uimasta, ja pysähdyin ihmeissäni katselemaan. Hänen väriään on mahdoton tarkalleen selittää, se oli vaaleanpunaisen-keltaisen-ruskehtava, ja koko mies näytti olevan läpikuultava kuin norssi. Hän huomasi ihmetykseni, irvisti minulle leveästi ja poistui nopeasti huoneeseen.
* * * * *
Hotellissa oli nyttemmin annettu käytettäväkseni kaksi huonetta, joista toinen antoi kadulle, toinen pihalle päin. Olin tähän järjestelyyn varsin tyytyväinen, paitsi että pihanpuolisessa ovessa ei ollut minkäänlaista lukkoa, jotta olisin voinut sen sulkea poissaollesssani. Puhuin tästä hotellin isännälle, ja hän lupasikin toimittaa lukon. Keskustelumme kuuli eräs puoliverinen rouva, joka asui hotellin vieressä, mutta söi hotellissa ja vietti kaiket päivät siellä poltellen huonosta ranskalaisesta tupakasta kiertämiään sätkiä. — Muutamien ihmisten ulkonäkö tuopi elävästi mieleen jonkun muun luomakunnan olennon, ja niinpä tämäkin rouva, istuessaan lyhyessä lihavuudessaan itsekylläisenä pöydän takana muistutti suuresti sammakkoa, oikein sellaista emäsammakkoa. Näin hän nytkin istui kuunnellen puhettamme ovenlukosta ja alkoi heti moittia minua aiheettomasta varovaisuudestani. Hän kysyi, epäilenkö minä noumealaisia varkaiksi, sanoi, ettei siellä ole koskaan vielä mitään varastettu, eikä hänkään pidä koskaan oviaan lukittuina.
Vielä samana päivänä sain kuitenkin kokea, ettei noumealaisiinkaan ole luottamista. Illalla oli hotellin suuressa ruokailuhuoneessa tanssiaiset, ja minäkin istuskelin siellä katselemassa ja juttelemassa. Poistuin isännän kanssa hetkeksi toiseen huoneeseen jättäen tupakkamassini pöydälle, mutta palatessani takaisin huomasin sen hävinneeksi. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei ollut sitä nähnyt, enkä osannut ketään epäilläkään, sillä läsnä oli ainoastaan hotellin ruokavieraita ja tuttuja ihmisiä. Niin jäi asia silleen, vaikkakin se vähän karvasteli mieltäni, ei sen massin takia, vaan siksi, että olin siihen juuri tyhjentänyt viimeisen varastoni hyvää englantilaista tupakkaa, jota ei Noumeassa saanut ollenkaan. Kehoitinkin senvuoksi siivooja-akkaa hiukan katselemaan, jos sattuisi kenellä näkemään massiani, sillä hän tunsi sen hyvin samoinkuin kaikki hotellivieraatkin. —
Kahden päivän kuluttua tuli kanakkiakka huoneeseeni ja kuiskutteli, että nyt hän tietää, kuka otti minun tupakkamassini, hän on nähnyt sen naapurin rouvalla, sillä sammakonnäköisellä puoliverisellä. Menin ruokailuhuoneeseen ja kerkisin parhaiksi näkemään, kun rouva kierteli sätkää minun massistani. Liian myöhään koetti hän sitä piilottaa, ja minä kysyin, että siinäkös se hänen kehumansa noumealaisten rehellisyys nyt on. Hän sanoi yksinkertaisesti löytäneensä massin ja tarjosi sitä minulle takaisin. Tupakan oli hän kuitenkin polttanut jo miltei loppuun, enkä huolinut tyhjää massiakaan, vaan käskin hänen pitämään sen muistona näpistelystään.
Mutta toinenkin tapaus sattui silloin tanssiaisiltana, joka sai minut kiirehtimään lukkoa oveeni. Olin poistunut omaan huoneeseeni katuovesta enkä pihan kautta, kuten tavallista, ja kerinnyt juuri sänkyyni moskiittoverkon alle, kun pihaovi avautui, ja sisään tuli joku mieshenkilö. Kirkas kuutamo valahti ovesta huoneeseen, mutta moskiittoverkko oli tiheä, eikä tulija nähnyt, oliko sen takana ketään. Hän nähtävästi luuli minun olevan vielä tanssiaisissa, koska ei kohottanut verkkoa, vaan meni suoraan sängyn ohi kapsäkkini luo.
Vieressäni sängyssä oli toista metriä pitkä raie-kalan häntä. Tämä kala on hyvänmakuinen, litteä, metrin levyinen riuttavesien eläjä, ja sen häntä on piiskamainen täynnään parin millimetrin pituisia nyppylöitä, teräviä kuin orjantappuran piikit, — pelottava ase käytettäväksi verkkopaitaiseen selkään. Kohotin varovasti sänkyverhoa ja sanaa puhumatta huiskasin olan takaa tällä hännällä kapsäkissäni kopeloivaa miestä hartioihin. Mies hypähti korkealle, ähkäisi kerran ja karkasi avoimesta ovesta pihalle häviten sen sokkeloihin.
En ollut kerinnyt näkemään yöllisen vieraan kasvoja, jotta olisin tuntenut hänet seuraavalla kerralla, mutta aamulla katselimme hotellin isännän kanssa, olisiko kenelläkään baarissakävijällä punaista rantua selässään. Sellaista emme kylläkään nähneet, mutta sensijaan kuulimme, että naapurin puoliverisen rouvan vielä puoliverisempi poika oli äkkiä sairastunut.
Tällaisissa pienissä siirtomaaoloissa tulee nopeasti tuttavaksi paikkakuntalaisten kanssa. Kun kyselin maiden ja farmien hintoja, maan tuottavaisuutta y.m., sai joku päähänsä, että aion ostaa farmin ja asettua sinne olemaan. Senjälkeen tarjottiin ostettavakseni useita farmeja, minua kuljetettiin ilmaiseksi paikasta toiseen, näytettiin maat ja plantaashit, vaikka selitin, etten ole mikään ostaja, vaan kyselen hintoja ainoastaan uteliaisuudesta. Myyntihalu näytti kuitenkin olevan suuri.
Palattuamme kerran tällaiselta katsastusmatkalta, kutsui farmari minut päivälliselle hotelli Sebastopoliin nähtävästi toivoen, että se lisäisi ostohaluani. Noumean hotelleissa ei säännöllisten ruoka-aikojen välillä saa mitään syötävää, sillä palveluskunta nukkuu silloin. Säännöllisetkin ruoka-ajat ovat varsin lyhyet, ja pari kertaa sattui minulle, että kun myöhästyin puolisen tuntia määrätystä kellonlyönnistä, oli ruuat jo syöty loppuun, ja sitten sain tyytyä pariin paistettuun kananmunaan.
Mekin jouduimme nyt hotelli Sebastolin vakinaisten ruokavieraitten kanssa samaan pitkään pöytään. Tämä hotelli oli muuten paljon hienompi kuin National, sen omisti ystävällisen näköinen hindurouva, ja yleisö oli siellä paljon kansainvälisempää kuin Nationalessa, jossa asui ja söi miltei yksinomaan ranskalaisia. Eikä siellä tarjottu mitään halpaa vin rouge, tynnyriviiniä, vaan jalompia, Ranskassa pulloihin pantuja laatuja.
Pihanpuolista kuistia, jolle pöytä oli katettu, reunustivat rehevät pensaat, ja hiljainen sade rapisi niiden lehdille. Kuistin värillisten lamppujen valo ei ulottunut kuin juuri lehvistön reunaan, kaikki muu ulkopuolella oli pilkkoisen pimeätä. Vierustoverini, pitkä irlantilainen kysyi minulta, onko totta, että Suomessa paistaa aurinko kesällä yötä päivää. Kerroin hänelle, että Ounastunturilla voi pilvettömänä juhannusyönä nähdä auringon, ja jos viitsii mennä Lappiin saakka, saa sitä katsella pitempäänkin.
Hetken kuluttua alkoi pöydän toisella puolen istuva norjalaiseksi esitetty neitonen jutella irlantilaiselle, ettei se Suomen aurinko sentään mitään ole siihen verraten mitä Norjassa näkee. Oslossa esimerkiksi paistaa aurinko kuusi kuukautta yhtämittaa vallan solkenaan.
Tämä puhe ei ollut tosin tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin sen kuitenkin, enkä malttanut olla kysymättä, paistaako se vuonolta käsin vaiko Holmenkollenin turistihotellista. Neitonen vastasi olleensa perin pieni, silloin kun jätti Norjan, eikä muista enää, mutta isänsä kertomuksista hän tietää, että siellä on tällaista paistetta.
Irlantilainen oli silminnähtävästi sangen ihastunut tähän norjattareen ja ylisti minulle hänen kielitaitoaan, joka käsitti kaikki Pohjoiseurooppalaiset kielet paitsi suomea, sekä lisäksi saksan, ranskan ja englannin. Ilostuin tästä ja ehdotin, että puhuisimme vaihteen vuoksi norjankieltä, mutta neitonen sanoi sen jo unohtaneensa, sillä hän oli perin pieni, silloin kun jätti Norjan; hänen isänsä sitävastoin puhui hyvin norjaa.
Myöhemmin kuulin, että hän oli syntynyt ja kasvanut Uudessa
Caledoniassa norjalaisesta isästä ja caledonialaisranskalaisesta
äidistä, — ja arvatenkin oli hän ollut perin pieni silloin, kun jätti
Norjan.
Minun viattomista kysymyksistäni näytti hän hiukan närkästyneen ja puhui senjälkeen irlantilaiselle vain kuiskaten. Tahtomattani osui kuitenkin korviini palasia heidän keskustelustaan, ja muun muassa kuulin, että irlantilainen sai luvan kutsua häntä Lotukseksi.
Sen illan jälkeen en enää nähnyt tätä norjalaista neitosta, mutta irlantilaisen tapasin vielä moniaita kertoja. Hän hommaili jonkun välitysliikkeen palveluksessa valvoen tavaroitten purkausta laivoista. Eräänä päivänä tavatessamme satamassa pyysi hän, että hetken valvoisin muutamien kollien siirtoa laiturilta tullikamarin viereen sillä aikaa, kun hän pikimältä pistäytyy konttorissa selvittämässä paperit.
Siirrettävät laatikot olivat pitkiä ja painavia, ja niiden kylkeen oli suurilla kirjaimilla maalattu "Fragile", joka ymmärtääkseni merkitsee haurasta ja särkyvää. Kysyinkin irlantilaiselta, mitä niissä on ja pitääkö niitä siirrellä hyvinkin varovaisesti, mutta hän ei tiennyt niiden sisällöstä mitään ja sanoi, ettei sillä varovaisuudellakaan niin väliä ole, kunhan vain tulevat pois laiturilta. Sitten hän lähti konttoriin, mutta mikäli huomasin, poikkesi hän ensin katunurkkauksessa olevaan baariin, — jonka poikkeuksen hyvin käsitin, sillä päivä oli kuuma.
Ryhdyin siirtelemään kolleja. Käytettävänäni oli yhdeksän kanakkia ja yhdet vaivaiset kottikärryt, joilla työtä oli perin hankala suorittaa. Yksipyöräiset kärryt eivät ottaneet pysyäkseen tasapainossa, vaan pitkän laatikon jompikumpi päistä laahasi aina maata, joten sitä alituiseen piti kannatella ja kohennella. Kun kuorma sitten lopulta jotenkuten saatiin määräpaikkaansa, kaataa rojauttivat kanakit sen kovalla huudolla seinustalle, jotta laatikosta kuului kuin pianonsoittoa.
Niitä suuria laatikoita ei ollutkaan kuin toistakymmentä kappaletta, ja ne olivat piankin siirretyt. Vieressä oli suuri kasa pienempiä laatikoita, ja käskin kanakkien siirtää nekin tullikamarin viereen, etteivät olisi siinä tiellä. Vasta osan saimme siirretyksi, kun irlantilainen tulla löyhytti paikalle ja kysyi, mitä minä ajattelen kuljettaessani vieraitten tavaroita pois laiturilta; ne ovat aiotut lastattavaksi Uusille Hebrideille. Sanoin luulleeni, että laituri oli tyhjennettävä sekä suurista että pienistä kolleista, enkä tahtonut antaa kanakkien seisoskella jouten, se kun veltostuttaa ihmistä. Nyt saivat kanakit määräyksen siirtää pienet laatikot takaisin laiturille, ja irlantilainen kutsui minut läheiseen taloon nauttimaan virvokkeita. Hän olisi kustantanut minut elokuviinkin illalla, mutta sanoin, etten viitsi katsella sellaisia ja menin hotelliini.
Elokuvat ovatkin noumealaisten ainoata hengenruokaa, ja kahvilabaarit heidän yksinomaisia virkistyspaikkojaan.
KILPIKONNIA
Olin Austraaliassa syönyt kilpikonnasoppaa, mutta se ei oikein soveltunut minun makuuni. En tiedä, olisiko se kaivannut lämmittämistä tai muunlaisia valmistavia toimenpiteitä, minä söin sen sellaisenaan peltirasiasta ja menetin ruokahaluni. Taikka sitte en ole vielä tarpeeksi hienostunut rakastaakseni tällaisia ruokalajeja. Ikävä kokemus joka tapauksessa.
Siitä huolimatta pysyi minussa toinen halu vahvana, nimittäin halu päästä niille vesille, joissa kilpikonnat sata- ja tuhatlukuisina vielä kaivelevat simpukoita ja äyriäisiä kaukaisissa laguuneissa ihmispetojen häiritsemättä. Onhan se sikseenkin niin harvinainen eläin, että siihen kannattaa lähemmin tutustua sen omassa valtakunnassa, kun kerran matka sattui lähitienoille.
Austraalian koillisrannikkoa suojaa merenpuolelta jono korallisaaria tai oikeammin yhtenäinen koralliriutta, joka alkaa Uuden Guinean etelärannasta Torresin salmesta ja ulottuu aina eteläpuolelle Kauriin kääntöpiirin, jättäen välille vain harvoja purjehduskelpoisia salmia. Se on kuin Austraalian linnoitus, kuin ääretön aallonmurtaja, johon meren tyrskyt sortuvat, ja sen sekä mantereen väliin jää tyven väylä laivojen kulkea. Vaarallinen tämä riutta on merenkulkijalle, ja siksipä laivat pysyttelevätkin lähellä rannikkoa, sillä väylä ei muutamin paikoin ole kovinkaan leveä, laivankannelle hyvin näkee myrskyn myllerryksen riutalla.
Siellä on sekä saaria että atolleja ja pseudoatolleja, saaret vuorisia, atollit korallirenkaita ja pseudoatollit mataloita korallirenkaan ympäröimiä hiekkasaaria. Mutta ne ovat kaikki hyljättyjä, asumattomia, ja perin harvoin sen laguuneihin laiva pudottaa ankkurinsa. Luulen, että Austraalian väestöstäkään tuskin tuhannesosa prosenttia on käynyt näillä saarilla. Ja kuitenkin ne kertomuksista päättäen ovat Etelämeren mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä.
Siellä asustaa vielä kilpikonna lukemattomissa parvissa, elää omaa rauhallista elämäänsä ja "pesii" saarien hiekkarannoilla. Sinne olisin halusta lähtenyt katselemaan meren ihmeitä, mutta yksin ei sellaista matkaa voi tehdä, siihen vaatii olla laiva tai ainakin suuri moottorivene ja puolenkymmentä miestä. Koetin yllyttää sydneyläisiä lähtemään mukaan, mutta he kehoittivat odottamaan kuukauden, kunnes kilpikonnien munimisaika alkaisi. Minulla ei ollut aikaa odottaa ja niin aloin uudelleen tutkia karttaa.
Uusi Caledonia on toinen paikka, joka on kuuluisa kilpikonnistaan. Sinne oli kyllä viiden päivän matka, mutta siellä on koralliriutta lähellä rantaa, joten soutuveneelläkin pääsee riutalle eikä ole aina riippuvainen toisista.
Niinpä olin nyt Uudella Caledonialla, ja istuimme tilavassa moottoriveneessä matkalla Ouenin saarelle, joka sijaitsee 40 kilometriä Noumeasta kaakkoon monenkertaisten koralliriuttojen ympäröimänä. Olin yhyttänyt Noumeassa vanhat, innostuneet kalamiehet juuri kun he suunnittelivat lähtöä kilpikonnanpyyntiin, ja kun toisella heistä oli farmi Ouenin saarella, kutsui hän minutkin mukaan retkelle.
Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua ankkuroimme lahdelle ja soudimme pikkuveneellä rantaan. Se kasvoi nousuveden rajaan asti tiheätä kokospalmumetsää, reunimmaisena läpinäkymätön vyöhyke banaania ja pandusta, ja näytti merellekäsin vallan asumattomalta. Mutta tuskin olimme läpäisseet tämän tiheän rantavyöhykkeen, kun seisoimme jo farmin pihalla. "Caledonian paras farmi", kehäsi omistaja eikä tainnut kovin paljon liioitellakaan, sillä sekä asemansa että maanlaatunsa puolesta havaitsin sen parhaimmaksi niistä, mitä minä jouduin näkemään. Olihan se tosin saaressa, joten Noumeasta ei päässyt perille saakka autolla, mutta vesitietä kaikki toisetkin rannikolla asuvat farmarit käyttivät farmin tuotteita kuljettaessaan. Sitäpaitsi ei tällä rannikolla ole moskiittoja ollenkaan, tai aivan vähän. Kaikki purot ja lätäköt ovat niin rautapitoisia, ettei niissä moskiiton toukka elä.
Istuimme ilmavassa palmunlehdillä katetussa ruokailuhuoneessa päivällisellä, mutta iloinen mielialamme laskeutui hyvin alakuloiseksi, kun taivas äkkiä vetäytyi pilveen ja alkoi syytää vettä rankasti. Tuntui kuin olisi taivas ratkennut auki, niin tulvanaan valui sade. Pisarat olivat suuria kuin härkäpavut, ja kun ne löivät maahan, nousi siitä lämmin, pilventapainen usva, joka tunki seinättömään bungaloon. Pahoittelimme, että huomisesta pyyntimatkasta ei tule mitään. Isäntä kuitenkin avasi uuden bordeaux-pullon ja sanoi, että iloitkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna on kaunis ilma ja taivas pilvetön.
Nukuin yöni laudoista rakennetussa vierashuoneessa, jonka ympärille oli istutettu banaaneja niin että ne peittivät sen kokonaan. Se oli lähellä rantaa, ja nousuvesi loiskutteli aivan nurkan takana. Helteisen yön vuoksi jätin oven auki, mutta unta ei kuulunut sittenkään, sillä sade soitti peltikatolla kuin rumpua. Vasta aamupuoleen vaivuin unenhorrokseen, mutta heräsin äkkiä, kun joku kirkasi ovella. Kuuntelin hiljaa ja odottelin, mitä sieltä tulisi, kunnes äänet uudistuivat, ja nyt tunsin vieraat. Ne olivat lentäviä koiria, joita näillä saarilla on runsaasti. Olin niitä kuullut joka yö, mutta niin röyhkeiksi en niitä luullut, että tulisivat huoneeseen. Kopeloin kenkäni sängyn alta, lähetin sen oviaukkoa kohti, ja sähähtäen hävisivät tungettelijat pensaikkoon.
Oli vielä hämärä, kun isäntä seisoi ovella ja kehoitti nousemaan aamukahville. Hyppäsin nopeasti pystyyn ja juoksin suoraa päätä mereen isännän huudellessa jälkeeni, ettei pidä mennä pitkälle, sillä haikalat tulevat aina tänne lahdelle saakka.
Kanakit puuhailivat jo veneiden luona lähtövalmiina, pukunaan ainoastaan lannevaate. Heitä tarvittiin näet pyynnissä mukana ottamassa kiinni kilpikonnia, ja he olivat kaikki taitavia uimareita. Auringonreunan kohotessa merestä olimme kaikki moottoriveneessä ja ohjasimme kohti koralliriuttoja, joiden laguuneissa kilpikonnia runsaimmin tapaa. Oikein oli isäntä illalla ennustanut, sillä ilma oli aivan tyven eikä taivaalla näkynyt hattaraakaan.
Moottoriveneellä on kilpikonnanpyynti varsin yksinkertaista ja vaivatonta. Päästyämme laguuniin, havaitsimme heti kaksi selkää pulikoivan tyvenen veden pinnalla. Ne hävisivät kyllä heti, mutta kun hetken kiertelimme sillä kohden, keksi keulassa oleva tähystäjä niistä toisen, ja nyt aloimme seurata sitä. Laguuni oli aika syvä, mutta sen vesi niin läpinäkyvän kirkasta, että syvimmälläkin kohden eroitti pohjan pienimmätkin yksityiskohdat, ja kilpikonnaa oli varsin helppo seurata. Se ui aika nopeasti, eikä kajakilla tai soutuveneellä sille mahda mitään.
Uskomattoman pitkään jaksoi se pysytellä veden alla. Lopulta se kuitenkin nousi hengittämään, mutta teki samalla jyrkän mutkan, ja ennenkuin saimme moottoriveneen käännetyksi, oli se taas painunut syvälle. Taas jatkui takaa-ajo, mutta nyt jo hitaammin, sillä kilpikonna alkoi väsyä. Seuraavalla kerralla se nousi pinnalle aivan moottoriveneen vieressä, ja silloin kaksi kanakkia hyppäsi veteen tarttuen kiinni takaräpylöihin. Silloin oli kilpikonna avuton. Toiset kanakit kiersivät köydet vatsan alta, ja niiden avulla väänsimme sen miehissä veneeseen. Se asetettiin selälleen veneen pohjalle, ja siitä asennosta ei kilpikonna kykene omin voimin nousemaan. Vähän aikaa se räpytteli jaloillaan, mutta huomasi ponnistuksensa turhaksi ja tyytyi kohtaloonsa.
Hetken kuluttua saimme näkyviimme toisen otuksen, ja puolessa tunnissa oli sekin veneessä. Ne olivat suuria elukoita, pituus kuonosta kilven takahuippuun lähes puolitoista metriä ja leveys melkein metri. Sellainen elukka painaa hyvän matkaa toistasataa kiloa, mutta mikään harvinaisuus ei ole kahdensadan kilon kilpikonna.
Meille alkoi tulla veneessä ahdasta, jonkatakia veimme saaliit rantaan. Siellä käänsimme ne oikeaan asentoon, ettei olisi kovin paha olla, mutta sidoimme kuitenkin liekaan kuten lehmät, koska niitten mieli teki takaisin mereen. Uudelleen läksimme riutalle, ja ennen puoltapäivää oli meillä rannassa kuusi vonkaletta. Yksi niistä oli pieni, pituus runsas puoli metriä, ja sen minä omistin itselleni, koska halusin saada kilven mukaani Suomeen. Niitten suurien kilvet ovat hankaloita kuljettaa, sillä ne saattavat painaa aina 30 kiloa.
Nämä olivat kaikki vihreitä kilpikonnia, (Chelonia mydas), ja tämän laadun kilpi on teollisuudessa arvotonta, korkeintaan se kelpaa seinäkoristeeksi. Tunkiolle ne tavallisesti nakataan pyyntipaikoilla, paitsi minkä turistit ottavat mukaansa. Kuitenkin näkyy niillä olevan arvoakin, koskapa laivassa kahden päivämatkan päässä Uudesta Caledoniasta eräs merimies rupesi matkustajille kaupittelemaan tällaista kilpeä, ja hintaa hän sanoi halvaksi, 300 frangia. Silloin ei sitä kukaan vielä ostanut, mutta kenties Atlannin valtamerellä joku jo alkoi hieroa kauppaa.
Tämä kilpikonnalaji on luonteeltaan perin lauhkea, se antaa käsitellä itseään mielin määrin puuttumatta millään tavoin asioiden kulkuun tai koettamatta niitä muuttaa. Kenties se saattaisi rustomaisilla huulillaan likistää sormen poikki, jos kuka vartavasten pistäisi sormensa sen suuhun, mutta omasta alotteestaan ei vihreä kilpikonna näytä minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Sitävastoin toinen näillä vesillä tavattava laji, Eretmochelys imbricata, jonka kilvestä saadaan arvokasta "kilpikonnanluuta", on pahaluontoinen ja puree, jos vaan saa siihen tilaisuuden. Se on kuitenkin harvinaisempi, emmekä tällä rannikolla tavanneet ainuttakaan lajinsa edustajaa. Myöhemmin Bourailissa, Uuden Caledonian lounaisrannikolla sain tehdä tuttavuutta senkin kanssa.
Kilpikonnasoppa oli tympäissyt minua, ja epäluuloisesti tartuin päivällisellä kilpikonnan lihasta valmistettuun kotlettiin. Heti mereltä tultuamme olivat kanakit nimittäin toimittaneet lahtia, jotta saisimme tuoretta lihaa illaksi. Kotletti tuoksui kuitenkin hyvältä, ja vielä paremmalta se maistui. Se oli pehmeätä kuin vasikanliha ja erittäin maukasta. Minä uskon, että sen aikaisemmin syömäni sopan keittäjä ei ollut oikealla alallaan, tai sitten oli minulle myyty sammakkosoppaa kilpikonnasoppana.
Olin lukenut, että kilpikonna kuuluu kaikkein sitkeähenkisimpiin koko eläinkunnassa, ja halusin itsekin kokeilla väitteen todenperäisyyttä. Kerran varhaisemmassa nuoruudessani kokeilin veljeni kanssa kukon sitkeähenkisyydellä, kun olimme kuulleet, että päätön kukko vielä lentää ja laulaa. Löimme kirveellä kukolta pään pois ja heitimme ilmaan. Se lensi kyllä parikymmentä metriä, mutta ei kiekunut enää yhtään, ja sitten äiti keskeytti kokeilumme ja sanoi, että on eläinrääkkäystä lennättää päätöntä kukkoa.
Kilpikonnat tapetaan myös lyömällä pää poikki. Ne olivat sitä varten käännetyt selälleen, että pysyisivät paikallaan. Nyt käänsimme yhden heti telotuksen jälkeen takaisin vatsalleen, ja totisesti se lähti kävelemään — suoraan kohti merenrantaa. Tämän suunnan se otti nähtävästi sentakia, että pääpuoli sattui olemaan merta kohti, mutta se käveli aivan horjahtelematta. Aina vesirajaan saakka, jossa sen käänsimme ja annoimme kävellä takaisin. Pitemmälti emme sillä kokeilleet, vaan uskoimme erään austraalialaisen ylioppilaan havaintoihin. Hänen tiedonantonsa mukaan on kilpikonna kävellyt 24 tuntia päättömänä.
Samoin olin lukenut, että kilpikonnan sydän voi toimia kolme päivää senjälkeen, kun se on poistettu ruumiista. Siitäkin tahdoin päästä varmuuteen, jonkavuoksi otin yhden sydämen ja asetin sen laudalle makuuhuoneeni portaille. Vielä nukkumaan mennessäni tarkastin sitä, ja se laajeni sekä supistui aivan säännöllisesti. Aamulla menin ensi työkseni katsomaan, vieläkö sydän liikkuisi, mutta se oli liikkunut pois koko laudalta, koira oli yöllä syönyt sen. Kysyin sitte koiralta, tunteeko se mitään liikettä vatsassaan, ja se heilutti häntäänsä ikäänkuin sanoakseen, että "liikkuu, kovasti liikkuu".
Vain neljä kilpikonnaa olimme tappaneet, kaksi päätimme viedä elävinä Noumeaan, yhden suuren sekä sen minun nimikkoni. Se oli muuten ollut hain hampaissakin kerran, mutta lienee ollut liian kova pureksittava; vain pienen palasen oli hai kilvensyrjästä puraissut. Nyt oli haava jo arpeutunut, mutta kilpi ei enää kasvanut pyöreäksi, siihen jäi kolo.
Minä vein oman kilpikonnani hotellini sisäpihalle, jossa se oli moniaita päiviä hotellivieraitten ja kanojen ihmeenä. Se tyytyi hyvin hotellielämään, ei ihmetellyt eikä peljännyt mitään. Joskus sille tuli halu nähdä maailmaa vähän avarammalti, ja kun sisäpihan portti sattui jäämään auki, tallusteli se kadulle, tosin ilman erikoisempaa kiirettä. Portilla karkulainen tavallisesti jo huomattiin, eikä tarvinnut muuta kuin kääntää se ympäri, pää pihalle päin, niin se käveli rauhallisesti takaisin kortteeriinsa, ilman, että sen mieleen olisi pälkähtänytkään uudelleen muuttaa kulkusuuntaa.
Toinen Noumeaan tuomistamme kilpikonnista ei joutunut yhtä hyville päiville. Kävin katsomassa sitä kolmantena päivänä paluumme jälkeen. Se oli eräässä puutarhassa käännettynä selälleen ja oli ollut siinä asennossa koko ajan. Märkä säkki oli heitetty vatsan yli muka suojaamaan auringolta, mutta paahtavassa päivänpaisteessa säkki vaikutti pikemminkin kuin kuuma kääre. Suu auki ja silmät lasimaisesti tuijottaen koetti eläin joskus kohottaa päätään, sillä sen kaulaa pingotti tämä luonnoton asento, mutta se ei jaksanut enää ponnistella, ja syvään huoahtaen antoi se päänsä painua nurmelle.
Kysyin omistajalta, aikooko hän kiduttaa elukan tuollatavoin kuoliaaksi ja pyysin saada ostaa sen, jotta olisin voinut sen tappaa, mutta hän sanoi itse aikovansa tappaa sen vielä samana päivänä. — Seuraavana päivänä menin uudelleen katsomaan, mutta silloin se oli jo päässyt tuskistaan.
Olisin pitempäänkin pitänyt omaa elättiäni, sillä rauhallisempaa kotieläintä en ole koskaan vielä tavannut, mutta en voinut sitä elävänä kuljettaa mukanani. Niinpä laitoimme siitä kotletteja, ja tarjottiin niitä päivälliseksi hotellissa, eikä ollut hotellivieraissa ainoatakaan, joka olisi tiennyt, minkä elukan lihaa oli nauttinut. Muutamat pahoittelivat jälestäpäin, ettemme aikaisemmin olleet ilmoittaneet ruuan laatua, he kun olisivat halunneet oikein maistelemalla syödä sen. Nyt sitä oli jo melko vaikea ruveta uudelleen maistelemaan.
Kilpikonnan kuori on varovaisesti prepareerattava, jos tahtoo siitä sileän ja kauniin. Auringossa kuivattuna kutistuu pehmeä sisäkerros nopeasti, jolloin ulkopuoliset kilvet vetäytyvät kuplille ja putoilevat pois. Minä kaivoin elättini kuoren banaanien varjoon hiekkaan, ja siellä termiitit muutamassa päivässä puhdistivat selkärangan nivelet lihoista, kun taas lämmin hiekka piti huolen tasaisesta kuivatuksesta. Nyt se koristaa huoneeni seinää valaanhampaan ja kanakkitytön pandanuskuituisen hameen rinnalla.
* * * * *
Mutta ennenkuin läksin Uudesta Caledoniasta, kävin vielä toisellakin kilpikonnien pyyntipaikalla. Bourailin pohjoispuolella, sataviisikymmentä kilometriä Noumeasta on koralliriutan ja rannan välillä muutamia saaria, ja niillä harjoitetaan ammattimaista kilpikonnanpyyntiä munimisaikana, jolloin ne nousevat maihin.
Tämä kilpikonnalaatu, Chelonia mydas, on vesieläin, ja koiras ei käy maalla koko elämässään, paitsi sen ainoan kerran, jolloin se kuoriutuu munastaan ja kävelee veteen. Naaras sitävastoin tuntee kerran vuodessa kutsumuksen käydä hiekkarannikolla, ja se tapahtuu munimisaikaan, jonain yönä lokakuusta joulukuuhun, riippuen tarkempi ajankohta leveysasteista. Silloin ne kohoutuvat vedestä, vaeltavat puitten varjostamalle rannalle, jonne ei nousuvesi ulotu, kaivavat kuopan, munivat sinne munansa ja sitten palaavat takaisin omaan elementtiinsä.
Se onkin tärkeä toimitus kilpikonnan elämässä eikä sitä tehdäkään hutiloimalla. Kun ilta pimenee, ja aurinko laskee laguunin riutan taakse, nousee kilpikonna vedestä ja raahautuu kohti metsän reunaa. Pehmeässä hiekassa muistuttaa sen kulkema tie traktorin jälkeä, sillä vatsakilpi uurtaa keskelle syvän vaon, ja sen kahden puolen kaivavat räpylät tasaisia koloja kuin traktorin pyöränuurteitten jättämiä.
Kun kilpikonna pääsee ensimäisten puitten luo, pysähtyy se tarkastamaan seutua. Pitkän tovin katselee se ympärilleen, huoahtaa pitkään, ja sitten alkaa pesän teko. Ensimäiseksi kaivetaan laakea, noin korttelin syvyinen kolo, ja tämä kaivaus toimitetaan kaikilla neljällä räpylällä nopeasti, jotta hiekka vain lentelee joka suuntaan. Tähän koloon asettuu nyt kilpikonna vatsalleen eturäpylät tasan maanpinnassa ja pää takaruumista hieman korkeammalla. Mutta nyt tulee tärkein osa toimituksesta, kuopan teko munille, ja se tehdään erikoisen varovaisesti takajaloilla.
Juuri hännän alta ottaa ensin toinen takaräpylä kourallisen hietaa, työntää sen sivulle, ja sitten taas toinen räpylä omalle sivulleen. Niin syvälle kuin räpylät ulottuvat jatketaan kaivamista, ja kuoppa on silloin vajaan puolen metrin syvyinen. Sitten kilpikonna ojentaa takajalkansa yhteen suoriksi, huoahtaa hetkisen ja alkaa tiputella munia kuoppaan. Ensin niitä tulee harvakseen, muna minuutissa, mutta pian vauhti kiihtyy, ja lopulta tulee niitä aivan valumalla.
Yksi kilpikonna munii kerrallaan sadasta kahteenkinsataan munaan, pyöreitä, kermanvärisiä palleroita. Ne ovat viitisen senttiä läpimitaltaan, ei kovakuorisia, vaan joustavia kuin kumipallot. Niihin voi painaa kolon sormellaan, mutta se ponnahtaa heti takaisin. Olen kuullut kerrottavan, että kilpikonnan munia käytettäisiin ravinnoksi, mutta ei ainakaan tämän laadun. Niitä saa keittää tuntikaupalla, eikä valkuainen kovetu kuten linnunmunassa, vaan pysyy aina juoksevana.
Munien mukana tulee runsaasti limaa niiden peitoksi, ja lopulta peitetään koko kuoppa hiekalla. Se tehdään myös takajaloilla perin varovaisesti, jonka jälkeen aarrehauta taputellaan aivan tasaiseksi. Sitten nousee tehtävänsä suorittanut kilpikonnaemo makuukuopastaan, tasoittaa senkin hävittäen kaikki jäljet ja palaa takaisin mereen.
Sen enempää ei kilpikonna jälkeläisistään huolehdi. Aurinko hautoo munat, poikaset kuoriutuvat itsekseen, kaivautuvat hiekasta ja vaistomaisesti ohjaavat kulkunsa kohti vesirajaa laguuniin. Kukaan ei niitä imetä eikä hoivaa, mutta ne saavat pitää huolen itsestään.
Luulisi meren vähitellen täyttyvän kilpikonnista tällaisella tulolla, sillä tuhansittain vaeltaa niitä näinä kuukausina rannikolla laskemassa sataiset munansa. Mutta pienellä kilpikonnanpoikasella on myös tuhansia vihamiehiä, ja vain mitätön prosentti syntyneistä pääsee jatkamaan sukuaan. Jo ennenkuin nämä pienet ryömijät ovat kerinneet laguunin veteen, korjaa kirkuva lokkiparvi niistä huomattavan osan. Ja laguunin kirkkaassa vedessä odottavat niitä monen monet petokalat maukkaaksi aamiaispalakseen.
Kilpikonna kasvaa kuitenkin nuorena verrattain nopeasti. Näin Noumeassa kilpikonnanpoikasen, joka oli edellisenä vuotena pyydystetty kahden tuuman mittaisena. Nyt se oli vajaan vuoden vanha, ja pituus oli jo puolentoista korttelia. Ja sen kokoiseen eivät enää kaikenlaiset kalat käykään kiinni, sillä kuori on kovettunut ja työläs purtava hampaille.
Bourailissa pyydettiin kilpikonnia öisin, kun ne nousivat rannalle munimaan. Silloin ne ovat mistään piittaamattomia eivätkä arastele ihmisiä enempää kuin toisiaan. Kaksittain kulkevat pyytäjät lyhtyineen rannalla ja tavatessaan kilpikonnan kääntävät sen selälleen, josta asennosta se ei pääse nousemaan. Aamulla kerätään sitten saalis, lihat korjataan keittämöön, jossa niistä valmistetaan kilpikonnanlientä, se juotetaan purkkeihin, ja seuraava Euroopan tai Amerikan laiva kuljettaa sen nopeasti hienosuiden nautittavaksi.
ANTINOUS
Matka Uudesta Caledoniasta Panaman kautta Eurooppaan on maailman pisimpiä yhtäjaksoisia laivareittejä, ja se ottaakin puolen kolmatta kuukautta ranskalaisilla laivoilla, jotka tällä linjalla pitävät liikeyhteyttä. Yhdysvaltojen kautta pääsee Austraaliasta Eurooppaan puolessa siitä ajasta, mutta se reitti on kalliimpi, eikä sillä pääse tutustumaan Etelämeren saariin niin hyvin kuin ranskalaisella linjalla, jonka laivat poikkeilevat monissa saariryhmissä matkan varrella. Hätäiselle matkustajalle nämä pysähdykset ja viipymiset tulevat pitkäveteisiksi, mutta minun suunnitelmiini ne sopivat erinomaisesti.
Sydneyn konsuli ei kylläkään ollut erikoisemmin suositellut tämän linjan laivoja, mutta siitä huolimatta päätin antautua heidän kuljetettavakseen yhdeksi vuosineljännekseksi; onhan Ranska sivistynyt maa, tottakai heidän laivoillaan on viihtyisä olo.
Uuteen Caledoniaan tullessani olin jo lähes viikon nauttinut ranskalaisen DUPLEIX-nimisen laivan mukavuuksia ja havainnut ne vallan tyydyttäviksi. Vaikka laiva oli pieni ja ikäloppu, se teki silloin viimeistä matkaansa -, oli siisteys siellä erinomainen ja laivaväki ystävällistä. Siksipä arvelin, että pitkä Panamanmatka muuttuisi oikeaksi huvimatkaksi ANTINOUS-laivalla, joka on paljon suurempi ja tietysti myös ajanmukaisempi.
Mutta minä olin jättänyt laskelmistani pois erään tärkeän seikan. Olin jättänyt huomioonottamatta, että DUPLEIX kulki austraalialaisissa, siis Ulkolaisissa satamissa, ja sen vuoksi täytyi sillä myös olla ulkomaalaisten vaatimuksia vastaavat tavat, jos mieli saada matkustajia. ANTINOUS sitävastoin välitti liikennettä ainoastaan emämaan ja siirtokuntien välillä poikkeamatta vieraissa satamissa, — paitsi Panamalla Cristobalissa muutaman tunnin ajan, — miltei kaikki matkustajat olivat ranskalaisia, eikä siellä siis tarvinnut välittää siivollisuudesta niin tarkoin.
Tapani mukaan ostin kolmannen luokan piletin ja menin Noumean satamaan katsomaan, minkälaisen asunnon lähimpien kuukausien ajaksi saisin. Laiva oli saksalaisilta otettua sotasaalista, rakennettu Flensburgissa, ja sen nimi oli ollut WOLF. Nyt oli nimi muutettu ja kaikki saksankieliset kyltit poistettu muualta paitsi koneista, joista se oli vaikeata. Siinä oli aikaisemmin nähtävästi käytetty ainoastaan kahta matkustajaluokkaa, sillä toisen ja kolmannen luokan hytit olivat samanlaisia, useimmat kuudella vuoteella, ja olinkin hyttiini varsin tyytyväinen.
Lähdettiin matkalle, ja tuli ruoka-aika. Olin lukenut matkustajia koskevat ohjeet, joissa sanottiin, että toisen luokan matkustajat syövät kolmannen luokan ruokaa, ja kolmannen luokan matkustajat neljännen luokan ruokaa. Ensi kerran kuulin puhuttavan neljännen luokan ruuasta ja ihmettelin, minkälaista se olisi. Ja pian sen näinkin. Se ei ollut samanlaista kuin matruusien ja lastaustöissä olevien kanakkien, he söivät valkoisilta lautasilta, joivat lasisista laseista ja saivat ruuan lisäksi voita, juustoa, sokeria ja hedelmiä. Kolmannen luokan matkustajille sitävastoin annettiin ruosteiset peltiastiat, joilla he saivat itse noutaa ruokansa laivan keittiöstä. Trahtamentti käsitti aamulla mukillisen mustaa kahvia ja kaksi kertaa päivässä keittoruokaa ilman mitään edellämainittuja lisukkeita. Viini sitävastoin kuului kaikkien luokkien ruokajärjestykseen, ja sitä saivat kolmannen luokan matkustajat noutaa ruosteisella ämpärillä laivan peräpuolessa olevasta viinikellarista. Käytetyt ruoka-astiansa saivat he luonnollisesti itse pestä tai olla pesemättä, aina halujensa ja vaatimustensa mukaan.
Olen elänyt erinäisissä kasarmeissa ja syönyt sotilaan muonaa, mutta niin kelvottomia ruokapakkeja ei missään vielä ole työnnetty kouraani kuin tässä ANTINOUS-laivassa. Niitä katsellessani tuli mieleeni oma koirani, jonka kotona saamansa trahtamentin lasken kuuluvaksi kolmanteen luokkaan, sillä se syö valkoiselta lautaselta — tai ainakin valkoisesta emaljikupista eteen tarjottua ruokaa, siis kuten toisen luokan matkustajat ANTINOUS-laivalla. Astiansa se kyllä pesee itse, kuten me kolmannen luokan matkustajat, ja neljännen luokan ruokaa etsii se joskus tunkiolta.
Kaksi päivää söin vain hedelmiä, joita Noumeasta olin varannut mukaani. Sitten tulimme Uusille Hebrideille, ja kun viikon kuluttua uudelleen astuin laivaan, olin varustettu emaljoidulla ruokakalustolla, sokerilla ja teellä, jota viimemainittua olin tottunut englantilaisilla laivoilla särpimään litroittain, mutta jota täällä ei nähnytkään.
Mietin myös muuttaa toiseen luokkaan, mutta tutkittuani jonkun aikaa heidän elämäntapojaan, katsoin sen tuhlaukseksi. Tahitiin saakka pidettiin meillä luokkarajat selvinä, koska oli vähän matkustajia, mutta sieltä lähtiessämme rajat hävisivät, ja toisen sekä kolmannen luokan matkustajat työnnettiin samoihin hytteihin, miten sattui olemaan tilaa. Eroitus oli vain tarjoilussa.
Vielä sananen ensimäisestä luokasta. Hinnat samat kuin parhaimmissa englantilaisissa tai amerikkalaisissa laivoissa, mutta kaksi- ja kolmevuoteiset hytit sijaitsivat laivan uumenissa, ja kun parisen kuukautta matka kulki aivan päiväntasaajan liepeillä, olivat ne sietämättömän kuumia. Vilpoisammat kansihytit oli varattu laivan päällystölle, johon tässä laivassa laskettiin myös parturi kuuluvaksi. Parturi oli muuten kierosilmäinen, josta syystä kukaan matkustajista ei antanut hänen tehdä jakausta päähänsä, vaan kaikki kampauttivat tukkansa pystyyn.
Laivan ruoka oli voimakasta, mutta se vaati nauttijaltaan jonkunverran tottumusta. Olin pari viimeistä kuukautta elänyt aivan toisenlaisen ruokalistan mukaan, kuin mitä ranskalaisen laivan kolmannen ja neljännen luokan ravinto on. Olin syönyt munia, vihanneksia, ostereita, merirapuja, hedelmiä määrättömästi ja joskus vaihteen vuoksi lihaakin, mutta ANTINOUSella tarjottiin tuoretta härjänlihaa joka päivä ja joka ateriaksi. Höysteenä käytettiin runsaasti etikkaa ja öljyä, mutta niihinkin tottuu. Kun kuitenkin kahden ja puolen kuukauden aikana joka ateriakseen saa nauttia etikalla ja ällöttävällä öljyllä höystettyä tuoretta härjänlihaa, alkaa se käydä aistimille vastenmieliseksi, ja loppumatkalla kulkiessani keittiön ohi, josta tuoreen lihan höyryt tuoksahtivat vastaani, niin "tunsinpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitin silmäni tuonne pataan", kuten Jukolan Simeoni aikoinaan sanoi.
Mistäkö saimme tuoretta lihaa noin pitkällä merimatkalla? Härän selästä, elävästä elukasta sen otimme, sillä laivassamme ei ollut jääkellareita, joissa lihaa voi säilyttää. Etukansi, jolla me pääasiallisesti asustimme, muistuttikin alkumatkasta navettaa. Tahitista lähtiessämme oli siellä yksitoista härkää, kaksi mullikkaa, toistakymmentä likaista lammasta, neljä mustaa sikaa, jotka muistuttivat enemmän ajokoiria kuin syöttiläitä ja juoksentelivat vapaina kannella sekä lisäksi kolmisenkymmentä kaakottajaa sullottuina niin ahtaaseen häkkiin, että suorastaan olivat siellä kahdessa kerroksessa. Kaikki muut paitsi härät oli tarkoitettu harvoille ensiluokan matkustajille sekä päällystölle.
Vihannesruuaksi tarjottiin meille joka päivä joko papuja tai herneitä, jotka öljytettyinäkin olivat erittäin maukkaita; mutta etteivät ne olisi käyneet yksitoikkoisiksi, annettiin joskus vaihteeksi vikkeriä. Silloin minä söin paistin ilman vihanneksia, sillä minunkin ruokahalullani on rajansa.
Kissojen paljous laivalla hämmästytti meitä muukalaisia, niitä karttui yksin lukien yksitoista kappaletta. Kyselimme merimiehiltä niiden tarkoitusta ja elämiin tehtävää ja saimme kuulla niiden kuuluvan tavallaan laivaväkeen, sillä satamista tulee kopralastiin runsaasti rottia, ja kissat ovat taasen rottien kauhuna.
Uskon kyllä, että jotkut kissat tappavat ja syövätkin rottia, mutta eivät ainakaan ANTINOUSen kissat. Ne eivät kertaakaan viitsineet mennä lastiruumaan, jossa arvatenkin rotat asustivat, vaan makailivat päiväkaudet kannella helteessä ja öisin tungeksivat matkustajien hytteihin, joiden ovet kuumuuden takia olivat avoinna. Niitä passattiin ja syötettiin vallan ylellisesti, ja minä sain sen käsityksen, että ranskalainen merimies on peräti eläinystävällinen henkilö.
Sitten eräänä aamuna joku havaitsi, että kissojen luku oli harventunut. Panimme toimeen etsinnän, mutta neljää enempää emme löytäneet, seitsemän oli auttamattomasti kateissa. Arvelimme jo jonkun hulttion nakelleen niitä huvikseen mereen, mutta toisen päivän ehtoolla löysimme asialle selvityksen. Eräs ensiluokan matkustaja, Noumeassa laivaan noussut ranskalainen tuttavamme virkamies, kertoi päivälliseksi syöneensä muun muassa kaninpaistia, nimittäin sen mukaan, mitä menu ilmoitti. Kun laivan eläintarha oli etukannella, meidän puolellamme, tiesimme, ettei kaniineja oltu mukaan otettukaan, ja silloin olin hiljaisessa mielessäni kiitollinen, etteivät rahavarani olleet myöntäneet minulle ensimäisen luokan matkalippua. Saksassa olin kyllä raskaana aikana syönyt kissanlihaa väärennetyn jäniksen nimellä, mutta silloin nälkä pakotti siihen, ja tuntui vaikealta uskoa, että vielä nyt lihavana aikana jossain paikassa kissoja oikein viijeltäisiin herkuiksi. Mutta myöhemmin kuulin kiinalaisten Tahitilla tarjoavan koiranpaistiakin jonkun märehtijän nimisenä.
Tällaisen pitkämatkaisen laivan henkilökuntaan kuuluu tietysti myös lääkäri. Hän oli vallan nulikka vielä, mutta silti sangen tärkeä ja arvonsa tunteva herra, ja harvoin häntä näki edes vilaukseltakaan, sillä ilmavassa kansihytissään loikoili hän päivät päästään.
Lähestyessämme Port Vilaa oli meidän hyttikunnastamme toinen puoli kuumeessa. Kaksi makasi vuoteen omana, minä heiluin vielä jaloillani, mutta ruumiini oli täynnä ruusunpunaisia täpliä. Se oli Intian kuumetta, joka uusiintui nyt jo kolmannen kerran. Päätä poltti ja nielua kuivi ja olisin maksanut melkoisesti jääpalasesta, mutta sellaista ainetta ei ollut koko laivassa. Nojailin yli laivankaiteen, ja kerta toisensa jälkeen valtasi minut miltei vastustamaton halu hypätä kaiteen yli sinisiin vilvoittaviin kuohuihin.
Port Vilaan päästyämme oli kiniinivarastomme loppunut, ja menin senvuoksi laivan sairaalaan sitä pyytämään. Sairaalassa lääkärin apuna toimiva jonkunlainen välskäri otti minut ynseästi vastaan sanoen, ettei tohtoria saa tavata, ennenkuin laiva taas viikon päästä lähtee liikkeelle. Ilmoitin, etten tohtoria kaipaakaan, kunhan vaan saan lääkettä, mutta hän käski minun poistumaan, sillä mitään ei anneta, ennenkuin laiva on kulussa.
Se oli minusta merkillinen määräys, sillä piletin hintaan kuului myös lääkärinhoito, olipa laiva kulussa tai ei. Jos nyt sairastuit niin ankarasti, ettet päässyt maihin toisen lääkärin luo, sait vaikka kuolla laivaan, apua ei luvattu.
Laivan ympärillä liikkui kymmenittäin alkuasukkaita kajakkeineen. Viittasin niistä erään laskuportaiden luo ja hänen kanssaan pääsin maihin. Port Vilassa ei ole apteekkia eikä rohdoskauppaa, mutta siellä on sotilassairaala, ja sieltä sain kiniiniä, enkä sen jälkeen tarvinnut enää vaivata laivalääkäriä.
Päästyämme taas merelle sai eräs matruuseista pahanlaisen paiseen niskaansa, jotta niska tuli aivan kankeaksi. Hän pyysi tohtoria toimittamaan leikkauksen, mutta tohtori sanoi, ettei se mitään leikkausta kaipaa, paise johtuu hampaasta. Jonka jälkeen hän veti mieheltä suurimman poskihampaan pois. Tauti yhä paheni, ja tohtori oli neuvoton. Parin viikon kuluttua tultuamme Papeeteen oli mies kiiruimman kaupalla vietävä sairaalaan leikattavaksi, ja sai jäädä sinne pariksi kuukaudeksi.
Kun joutuu käyttämään useita eri linjoja ja laivoja, tulee tehneeksi vertailuja eri laivoissa vallitsevien tapojen välillä. Tämä oli nyt viidestoista valtamerialus, jota matkani varrella käytin, ja mieleeni oli jäänyt kuva esimerkiksi siitä, kuinka siivous eri laivoissa toimitettiin. Yhteisenä ja välttämättömänä toimenpiteenä näyttiin pitävän, että kolmannenkin luokan hyttien lattiat lakaistiin joka päivä sekä pestiin kahdesti viikossa. Tässä ANTINOUS-laivassa ei tehty kumpaakaan koko matkalla — kahden ja puolen kuukauden aikana. Tapana oli myös, että puhtaat vuodevaatteet muutettiin matkustajille kerran viikossa, mutta ANTINOUSella saimme pitää samat rääsymme Uudesta Caledoniasta Marseilleen saakka. Laivan miehistölle annettiin kerran kuussa puhdas vuodevaatekerta. Laivapoikien kunnia-asiana näytti myös muissa laivoissa olevan, että kynnykset, ovenkahvat, akkunapuitteet ynnä muut hyttien messinkiosat paistoivat kirkkauttaan, mutta ANTINOUSella ei niihin kiinnitetty mitään huomiota, ne saivat rauhassa tummua ja homehtua.
Kaikki nämä tällaiset seikat täytyy laskea päällystön huolimattomuudesta johtuviksi, sillä laivaväki tekee kyllä, mitä teetetään. Kaikissa laivoissa tekivät purseri ja perämies joka päivä kiertokäynnin kautta koko laivan tarkastaen hytit, mutta tässä laivassa nämä herrat eivät suvainneet vaivautua kertaakaan keulapuolen hytteihin.
Muuten ei hyttien kuntoisuus suurestikaan surettanut matkustajia, sillä kannella oli paljon viihtyisämpi olo. Useilla meistä oli mukanamme joko kevyt lepotuoli tai kokoonpantava telttasänky, ja niissä oli mukavampi nukkua kuin hytin kuumuudessa, sillä näillä vesillä puhaltaa lakkaamaton kaakkoistuuli tuoden eteläisemmiltä seuduilta raikkaampaa ilmaa. Sitäpaitsi hyteissä asusti lukematon määrä ilmaiseksi matkustajia, joiden seura ei miellyttänyt. En ole kurjimmassakaan Karjalan torpassa nähnyt niin paljon russakoita kuin ANTINOUS-laivassa. Niitä oli siellä neljää eri lajia, ja ne tunkeutuivat kaikkialle. Kopralastin mukana oli laivaan tullut miljoonittain sinimustia, puolen sentin pituisia kovakuoriaisia, jotka elämäntavoissaan muistuttivat kiukkuista kesäkärpästä, olivat kenties vieläkin röyhkeämpiä, mutta ei vallan yhtä vikkeliä liikkeissään. Kun näihin vielä laskee pienet, kaikkialla vilisevät — tosin matkustajille vaarattomat — muurahaiset, niin siinähän on eläinkuntaa hytin osalle tarpeeksi.
Nämä Messagerie Maritimen linjan laivat poikkesivat myös ennen englantilaisissa kolonioissa, mutta kesällä 1928 asianomaiset viranomaiset sen kielsivät jyrkästi. Tulomatkallaan oli tämäkin laiva poikennut Fidjillä, nyt paluumatkalla ei sinne ollut yrittämistäkään.
Tiedustelin syytä kieltoon, mutta ranskalaiset eivät sitä ilmoittaneet, ja vasta kautta rantain sain tietää, mikä oli saanut englantilaiset isännät niin kiukustumaan entisille aseveljilleen.
Nämä ranskalaiset laivat näet salakuljettivat opiumia englantilaisiin siirtomaihin levittäen sinne turmiota ja vieden oikeilta isänniltä kaupan tuottaman korkean voiton. Kuulin tämän laivan parturilta, joka kertoi viimematkalla vieneensä 15,000 frangin arvosta "alkuasukkaiden haluamaa tavaraa" ja myyneensä sen sadastatuhannesta frangista. Voitto siis lähes 600 prosenttia. Englantilaiset olivat antaneet ankaroita määräyksiä tätä salakuljetusta vastaan, mutta vaikka laivat olivat ankkuroituna lahdella sataman ulkopuolella, ja tulliveneet vartioivat sitä joka puolelta, kuljetettiin sittenkin maihin opiumia aina 50:kin kilon erissä.
Matkustajienkin mukavuutta oli yhtiön taholta koetettu lisätä muun muassa lainakirjastolla. Maksamalla 20 frangia sai matkan aikana lainata yhden kirjan kerrallaan, ja jos joku halusi lukea kahta kirjaa samalla kertaa, oli vero 30 frangia. Hukkaamisen varalta oli jokaisesta kirjasta jätettävä vielä 15 fr. takuurahaksi. — Siellä oli paljon kirjoja, joiden ostohinta ei tehnyt viittätoista frangia. Useassa laivassa matkani varrella olin käyttänyt hyväkseni laivan kirjastoa, mutta tämä oli ensimäinen kerta, jolloin matkustajia verotettiin kirjaston käyttöoikeudesta.
Muullakin tavoin oli matkustajien mukavuudesta pidetty huolta. Kuumassa hytissä ei kukaan viihdy mielellään, vaan istuskelee mieluummin kannella. Sitä varten oli laivalla varattuna lepotuoleja, mutta niitä ei saanut ilman muuta käyttää, vaan oli istumaoikeudesta suoritettava purserille 20 frangia eli täsmälleen saman, mitä tällainen tuoli maksoi kaupassa. Samanlaisen järjestyksen muistan aikaisemmin vallinneen muutamissa Pietarin kaupungin paistoissa, vaikka siellä ei tuolin vuokra ollut kuin 2 kopeekkaa. Mutta sillä hinnalla ei saanutkaan istua kuin vajaan päivän, täällä sai lojua yhtäpäätä vaikka Marseilleen saakka. Ensi kerran matkallani näin tälläkin tavoin matkustajia verotettavan ja muistan, että esimerkiksi NIEUW ZEELANDilla kolmannenkin luokan kävelykannella oli kaksi mahonkipöytää sekä lukuisia pehmeitä nojatuoleja vapaasti matkustajien käytettäväksi.
Näissä ANTINOUS-laivan tuolien käsinojissa oli syvennys, johon asianomainen tuolin vuokraaja sai kiinnittää nimikorttinsa, ettei siihen sivullinen istuutunut, mutta toimenpide oli aivan tarpeeton. Nimikortti pysyi tuolissa korkeintaan yhden päivän, ja jos iltahämyssä päivällisen jälkeen nousi toisen luokan kävelykannelle, ei yhtään tuolia ollut vapaana. Niissä istuskeli matruuseja ja laivan lämmittäjiä nokisissa puvuissaan, ja vasta pitkän riitelemisen jälkeen sai oman tuolinsa vallatuksi takaisin. Tämä mahtoi olla sitä ranskalaisten ihailemaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta, sillä minkään muun linjan laivoissa ei matruusien sallittu oleskella toisen luokan kannella tai käytävissä.
Varsinkin kiinalaispojat olivat röyhkeitä ja ottivat erioikeuksia, jotka eivät missään muualla tulisi kysymykseen. Heitä oli laivalla kymmenkunnan, ei matruuseina, vaan toimittamassa kaikenlaisia pienempiä tehtäviä. Nähtävästi säästäväisyyssyistä oli kapteeni värvännyt nämä vinosilmät laivaansa, vaikka Marseillesta olisi saanut omia kansalaisiaan miten paljon tahansa. Tämä oli kuitenkin halvempaa työvoimaa, mutta he tungeskelivat kaikkialla, olivat riidanhaluisia ja alituiseen matkustajien harmina käyden joskus suorastaan vaarallisiksikin, kuten myöhäisemmällä matkallamme saimme kokea.
Mutta nyt olimme vasta matkamme alkuvaiheessa, halkoilimme Melanesian ja Polynesian saaristoja, katselemista oli kaikkialla, emmekä laivaan ja laivaväkeen ehtineet kiinnittää sen enempää huomiota.