Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta

YLLÄTYS Y. M. KERTOMUKSIA ALASKASTA

Kirj.

Jack London

Suomentanut Vilho Oksanen

Otava, Helsinki, 1917.

SISÄLLYS:

 Yllätys.
 Aurinkokoirain jäljet.
 Valkoinen Hiljaisuus.
 Keeshin tarina.

Yllätys.

Helppoa on nähdä se, mikä on ilmeistä, ja tehdä sitä, mitä odotetaan. Yksilöllinen elämämme pyrkii mieluummin tasapainoon kuin voimainmittelyyn, ja tämä pyrkimys tulee yhä pakottavammaksi sivistyksen mukana, missä ilmeiset seikat ovat tavallisia ja yllätyksiä sattuu vain harvoin. Kun yllätys joskus kuitenkin tapahtuu, ja jos se on kyllin voimakas, niin siihen liian heikko sortuu. Hän ei näe sitä, mikä ei ole selvää, on kykenemätön toimimaan odottamattomassa tapauksessa ja järjestämään valmiiksi suunniteltua elämäänsä toisten tuntemattomien latujen mukaan. Lyhyesti, kun pääsee latunsa päähän, niin kuolee.

Toisaalta taas on niitä, jotka jäävät eloon, kykeneviä yksilöitä, jotka eivät ole vain selväin asiain varassa, vaan järjestävät elämänsä siten, ettei ole väliä, mihin tuntematon tie voi heidät johtaa tai mihin pakko heidät ajaa. Sellainen yksilö oli Edith Whittlesey. Hän oli syntynyt Englannissa maaseudulla, missä elämä tapauksineen kulkee hiljaista latuaan ja yllätys on niin tavaton, että jos se joskus tapahtuu, niin sitä pidetään epäsiveellisenä. Hän joutui aikaisin palvelukseen, ollessaan vielä aivan nuori tyttö, ja olojen pakosta joutui erään herrasnaisen kamarineidiksi. Sivistys pyrkii lyömään ihmisellisen lain leiman niin syvästi ympäristöönsä, että se viimein tulee säännölliseksi kuin koneen käynti. Kaikki sopimaton on poistettu, välttämätön edeltä nähty. Eipä edes sade kastele eikä kylmä pakkanen ja kuolema vaani kaikkia julmana ja sattumavaraisena, vaan tulee ajallaan kuin johtaen hyvinöljyttyä latua pitkin perhehautaan, minkä saranat hangataan ruosteettomiksi ja mistä tomuinen ilma tuuletetaan pois.

Sellainen oli Edith Whittleseyn ympäristö. Ei mitään tapahtunut. Tuskinpa näet voi tapahtumaksi nimittää sitä seikkaa, että hän kahdenkymmenenviiden ikäisenä seurasi rouvaansa matkalle Yhdysvaltoihin. Elämänlatu muutti vain suuntaa. Kuitenkin se oli yhä sama, hyvinöljytty latu. Mutta se oli latu, joka ilman mitään tapauksia vei siltansa yli Atlantin, niin että laiva ei ollut laiva meren keskellä, vaan avara, monikäytäväinen hotelli, joka kulki nopeasti ja tasaisesti, murtaen aallot alistuvaisiksi alleen jättiläismäisellä rungollaan, niin että meri oli kuin myllyn suvanto, yksitoikkoinen tyyneydessään. Ja toisella rannalla se latu jatkui pitkin maata — hyvinvarustettu kunniallinen latu, joka varusti hotellin jokaiseen pysähdyspaikkaan ja pyörillä liikkuvan hotellin pysähdyspaikkojen välillekin.

Chicagossa, kun rouva tutustui yhteiskuntaelämän yhteen puoleen, niin Edith Whittlesey tutustui toiseen; ja kun hän jätti rouvansa palveluksen ja muuttui Edith Nelsoniksi, niin paljastui, joskin vain lievästi, hänen kykynsä selvitä yllätyksistä ja voittaa ne. Hans Nelson, siirtolainen, syntyperältään ruotsalainen ja ammatiltaan kirvesmies, omasi teutoonien rauhattomuuden, mikä ajoi sitä rotua aina vain länttä kohti, suuriin seikkailuihin. Hän oli suurilihaksinen, vanttera mies, jonka köyhään mielikuvitukseen oli yhtynyt tavaton yritteliäisyys ja joka sen ohella omasi uskollisuuden ja kiintymyksen tunteen yhtä vahvan kuin hänen voimakkuutensakin oli.

"Kun olen tehnyt kovasti työtä ja säästänyt vähän rahaa, niin lähden Coloradoon", sanoi hän vaimolleen päivää jälkeen heidän vihkiäistensä. Vuotta myöhemmin he olivatkin Coloradossa, missä Hans näki ensi kerran kaivoksen ja sai kultakuumeen. Hänen kullanetsintänsä vei hänet läpi Dakotan, Idahon, ja johti itäisen Oregonin sekä Brittiläisen Kolumbian vuoristoon. Leirillä ja taipaleella oli Edith Nelson aina hänen mukanaan, jakoi hänen menestyksensä, vastoinkäymisensä ja ponnistelunsa. Lyhytaskelisesta talousnaisesta hän muuttui pitkään harppaavaksi vuoristolaiseksi. Hän oppi katsomaan vaaraa suoraan ja ymmärryksellä silmiin, kadotti iäksi tuon kiihkeän pelon, joka johtuu tietämättömyydestä ja joka vaivaa kaupunkilaisia, tehden heidät tyhmiksi kuin vauhkot hevoset, niin että he odottavat kohtaloaan vaaran jähmetyttäminä, sen sijaan että kävisivät siihen käsiksi, taikka hyökkäävät sokean, itsemurhaisen kauhun vallassa, mikä täyttää tiepuolet heidän ruhjotuilla raajoillaan. Edith Nelsonia kohtasi yllätys kaikissa tien käänteissä, ja hänen silmänsä kehittyi sellaiseksi, että se näki näköpiirissä ei ainoastaan sitä, mikä oli ilmeistä, vaan senkin, mikä siinä oli hämärän peitossa. Hän, joka ei elämässään ollut laittanut ruokaa, oppi leipomaan ilman pulveria, humalaa tai hiivaa ja kypsentämään paistinpannulla leipää avoimella tulella. Ja kun viimeinen vakka jauhoja oli loppunut ja viimeinen läskinkimpale mennyt, hän rohkeni mukautua oloihin sekä laittoi mokkasiineista ja matkavarusteiden pehmeäksi parkituista nahankappaleista suupaloja, jotka jotenkuten pitivät ihmisen sielun kiinni ruumiissa ja antoivat hänelle voimaa hoippua eteenpäin. Hän oppi kuormittamaan hevosen yhtä hyvin kuin mies — työ, joka murtaa sisun ja ylpeyden keneltä kaupunkilaiselta tahansa — ja hän tiesi, kuinka kutakin lajia oli käytettävä. Vielä hän osasi tehdä tulen märistä puista sateen valuessa, kärsivällisyyttään kadottamatta. Lyhyesti, kaikissa oloissa hän oppi voittamaan yllätyksen. Mutta Suuri Yllätys oli sittenkin tuleva hänen elämäänsä ja paneva hänet koetukselle.

Kullankaivajain virta tulvi siihen aikaan pohjoista kohti Alaskaan. Ja välttämättömyyden pakolla se tempasi Hans Nelsoninkin vaimoineen mukaansa Klondikea kohti. Vuonna 1897 tavattiin heidät Dyeassa, mutta heillä ei ollut rahaa kuljettaa matkavarusteitaan Chilcoot-solan kautta ja lautata siitä alas Dawsoniin. Niinpä Hans Nelson työskenteli ammatissaan sinä talvena ja oli pystyttämässä sädesienten lailla kohoavaa Skagwayn matkavarustuskaupunkia. Siellä hän oli ihan tapahtumain ääressä, ja kaiken talvea hän kuuli koko Alaskan kutsuvan. Latuya Bay houkutteli kiihkeimmin, niin että kesällä 1898 tavattiin hänet ja hänen vaimonsa seitsenkymmenjalkaisessa siwash-kanootissa melomassa mutkittelevaa rannikkoa pitkin. Matkassa oli paitsi intiaaneja myös kolme muuta miestä. Intiaanit laskivat heidät muonavaroineen maihin erääseen yksinäiseen paikkaan, satasen mailia Latuya Baystä, ja palasivat Skagwayhin; mutta ne kolme miestä jäivät, sillä he kuuluivat samaan kullanhaku-sakkiin. Jokainen oli pannut yhtä suuren summan matkavarustuksiin, ja yhtä suuri osuus työn tuloksista piti jaettaman jokaiselle. Edith Nelson otettiin ruuanlaittajaksi sakille, ja miehen mitta oli oleva hänen osuutensa.

Ensi töiksi kaadettiin kuusia ja kyhättiin kolmihuoneinen asumus. Tämän asumuksen hoitaminen oli Edith Nelsonin tehtävänä. Miehien tehtäviä oli kullanetsiminen, mihin he ryhtyivät, ja kullan löytäminen, mikä myös onnistui. Eivät olleet hämmästyttäviä ne löydöt; paikka oli pienituloinen, ja monien pitkien tuntien raadannan jälkeen saattoi ansiokseen laskea viidentoista ja kahdenkymmenen dollarin välillä päivässä. Lyhyt Alaskan kesä venyi tavallista pitemmäksi, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen he päättivät lykätä paluunsa Skagwayhin viime hetkeen. Kunnes oli myöhä. Oli ollut aikomus hankkiutua kymmenien siwash-intiaanien mukaan, heidän lähtiessään syksyiselle kauppamatkalleen rannikolle. Siwashit olivat odotelleet valkoisia miehiä yhdenteentoista hetkeen saakka ja läksivät sitten. Sakki ei tietenkään voinut tehdä muuta kuin jäädä odottamaan aseman muuttumista. Sillä välin kaivosalue raivattiin ja lämmityspuita koottiin. Intiaanikesäkin oli unelmansa unelmoinut, ja sitten äkkiä tuli talvi. Se tuli yhtenä yönä, ja kaivosmiehet heräsivät tuulen ulvontaan ja lumiryöppyyn ja näkivät veden jäätyneen. Myrsky seurasi myrskyä, ja myrskyjen välillä vallitsi hiljaisuus, jonka katkaisi vain aaltohyökyjen murtuminen rantaa vasten, missä suolainen kuohu valkeapäisenä reunusti rannikkoa.

Aika kului majassa. Heidän kultahiekkansa oli punnittuna arvioitu suunnilleen kahdeksaksi tuhanneksi dollariksi, ja he olivat tyytyväiset. Miehet tekivät lumikengät itselleen, metsästivät tuoretta lihaa ruokasäiliöön ja pitkinä iltoina pelasivat loppumattomasti whistiä ja pekkaa. Nyt kun kullankaivu oli lamassa, Edith Nelson luovutti miehille tulenteon ja astiainpesun sekä ryhtyi itse parsimaan heidän sukkiaan ja paikkaamaan heidän vaatteitaan.

Pienessä majassa ei napistu, torailtu eikä oltu turhan eripuraisia, vaan päinvastoin usein kehuskeltiin sakin yhteistä onnellisuutta. Hans Nelson oli jörö ja sävyisä, ja Edith oli jo aikoja sitten saavuttanut hänen rajattoman ihailunsa kyvyllään tulla ihmisten kanssa toimeen. Harkey, pitkänsolakka texassilainen, oli tavattoman ystävällinen niin harvapuheiseksi, ja kun vain ei kajottu hänen uskoonsa, että kultaa kertyi, oli hän varsin mukiinmenevä mies. Neljäs sakin jäsen, Michael Dennin, piti irlantilaisella iloisuudellaan reipasta mielialaa yllä majassa. Hän oli iso, voimakas mies, herkkä vihassa raivoamaan pikkuseikoista, mutta loppumattoman hyvätuulinen suurten, jännittäväin asioitten ja vastusten alaisena. Viides ja viimeinen, Dutchy, oli sakin suosittu pilan esine. Jopa hän innostui väliin omalla kustannuksellaankin hankkimaan hauskuutta tovereilleen. Hänen erikoisena tarkoituksenaan elämässä näytti olevan saada naurua aikaan. Eikä vakavaa riitaa noussut koskaan häiritsemään sakin rauhaa; ja se, että kullakin oli tuhatkuusisataa dollaria lyhyen kesän työstä, aiheutti hyvinvoinnin ja menestyksen iloisen tunteen.

Mutta sitten tuli yllätys. He olivat juuri aamiaispöydässä. Vaikka kello oli jo kahdeksan (myöhäiset aamiaiset johtuivat säännöllisen kaivostyön loppumisesta), valaisi pullon suuhun pistetty kynttilä ateriaa. Edith ja Hans istuivat pöydän päissä. Sivulla, selät oveen päin, istuivat Harkey ja Dutchy. Toisella sivulla oleva paikka oli tyhjä. Dennin ei ollut vielä tullut sisälle.

Hans Nelson katsoi tyhjään tuoliin, pudisti hitaasti päätään ja sanoi, yrittäen olla leikillinen: "Hän on ollut aina ensimmäinen ruualla. Tämäpä on kummallista. Ehkä hän on sairas."

"Missä Michael on?" kysyi Edith.

"Nousi ylös hiukan aikaisemmin ja lähti ulos", vastasi Harkey.

Dutchyn kasvot kävivät vallattomiksi. Hän antoi ymmärtää, että tiesi Denninin poissaolon syyn, ja viittasi salaperäisesti heidän vaatiessaan siitä tietoa. Edith, kurkistettuaan miesten makuuhuoneeseen, palasi pöytään. Hans katsoi häneen, mutta hän pudisti päätään.

"Hän ei ole ennen koskaan myöhästynyt aterialta", virkkoi Edith.

"Minä en voi ymmärtää", sanoi Hans. "Hänellähän on aina ollut hyvä ruokahalu kuin hevosella."

"Paha juttu", sanoi Dutchy pudistaen murheellisesti päätään.

He alkoivat laskea leikkiä toverinsa poissaolosta.

"Sääli miestä!" huomautti Dutchy.

"Mitä?" tiedustivat toiset kuorossa.

"Michael parka", oli haikea vastaus.

"Well, mikä Michaelille on tullut?" kysyi Harkey.

"Hän ei ole nälkä enä", valitti Dutchy. "Hän on menettäny ruokahalu.
Hän ei enä tahto ruoka."

"Ei sitä ainakaan voisi entisestä päättää", virkkoi Harkey.

"Hän tahto olla kohtelias rouva Nelsonille", oli Dutchyn nopea vastaus. "Minä tietä, tietä. Miksi hän ei ole täällä? Siitä syystä, että on menny ulos. Miksi hän on menny ulos? Saama syömähalu? Hän kävele paljajaloin lumessa. Ah! Eikö minä tietä? Sillä tapa rikkaat ihmine hake syömähalu, kun se ei ole. Michaelilla on tuhannekuusisata dollaria. Hän on rikas ihmine. Sitä varte hän on hakema syömähalu. Avatka ovi ja katsoka hänen paljajalka lumessa. Ei, te ei voi näke syömähalu, hän otta se ja syö aamiaise."

He purskahtivat nauramaan Dutchyn lörpötyksille. Melu ei ollut vielä hiljennyt, kun ovi aukesi ja Dennin astui sisään. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan. Hänellä oli haulikko kädessään. Heidän vielä katsoessaan hän kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten ja laukaisi kahdesti. Ensimmäisellä laukauksella retkahti Dutchy pöytää vasten, sysäten kahvimukinsa kumoon, ja hänen keltaiset hiuksensa tahraantuivat puurolautasesta. Hänen otsansa sattui lautaseen, joka kallistui neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Harkey hypähti pystyyn toisella laukauksella ja kaatui suulleen lattialle. "Jumala!" korisi hänen kurkustaan.

Tämä oli yllätys. Hans ja Edith olivat ällistyneet. He istuivat liikahtamatta pöydässä, ja heidän silmänsä tuijottivat kuin noiduttuina murhaajaan. Hämärästi he näkivät hänet ruudin savussa, ja mykässä äänettömyydessä ei kuulunut muuta kuin Dutchyn kahvin tippuminen lattialle. Dennin avasi haulikkonsa perän ja viskasi pois tyhjät hylsyt. Pitäen pyssyä kädessään hän pisti kätensä taskuunsa, ottaakseen uudet patruunat. Hän oli työntämässä niitä pyssyyn, kun Edith Nelson heräsi toimettomuudestaan. Oli selvää, että Dennin aikoi tappaa hänet ja Hansin. Kenties kolmen sekunnin ajan hän oli ollut sen hirveän ja käsittämättömän taian lamauttamana, millä yllätys oli tullut. Sitten hän tointui ja kävi käsiksi siihen. Hän kävi suoraan asiaan, kissan tavoin syöksyen murhaajan kimppuun ja tarttuen hänen kaulukseensa molemmin käsin. Edithin ruumiin sysäys törmäsi miehen taapäin moniaita askelia. Dennin yritti ravistaa itseään irti ja piti yhä pyssyä kädessään. Tämä ei onnistunut, sillä Edithin lujalihaksinen ruumis oli notkea kuin kissan. Hän heittäytyi Denninin toiselle sivulle ja kävi käsiksi hänen kurkkuunsa ja miltei kaatoi hänen maahan. Mies ojensi äkkiä vartalonsa ja kierähti vikkelästi. Pitäen hänestä herkeämättä kiinni seurasi Edith hänen liikkeitään, niin että hänen jalkansa nousivat lattiasta ja hän heilahti nopeasti ilman halki kädet yhä toisen kurkussa. Törmätessä tuoliin he syöksyivät lattialle rajusti kamppaillen kaatuessaan ja viskautuivat siten huoneen puoliväliin.

Hans Nelson heräsi puoli sekuntia vaimonsa jälkeen toimintaan. Hänen hermo- ja aivotoimintansa oli hitaampi kuin hänen vaimonsa. Hänellä oli raskaampi elimistö, ja hän tarvitsi puoli sekuntia kauemmin tajutakseen, päättääkseen ja käydäkseen toimeen. Edith oli jo lennättäytynyt Denninin kimppuun ja riippui tämän kurkussa, kun Hans hypähti pystyyn. Mutta vaimonsa kylmäverisyyttä ei hänellä ollut. Hän oli ihan sokeana raivosta. Hänen suunsa avautui, ja siitä syöksyi ilmoille puoleksi karjuva, puoleksi mylvivä ääni. Nuo kaksi ruumista olivat jo kierimässä, ja hän yhä karjui ja mylvi, ennenkuin läksi tavoittamaan tätä kierivää kerää, joka vyöryi lattialla.

Hans viskautui maassa makaavan miehen kimppuun ja iski häntä mielettömästi nyrkeillään. Ne olivat kuin moukarin iskuja, ja Edith tunsi Denninin ruumiin herpoavan. Silloin hän hellitti kurkkuotteensa ja kiepsahti irti. Hän oli pitkällään lattialla läähättäen ja vahtien. Vimmattuja iskuja satoi yhä, mutta Dennin ei näyttänyt enää välittävän niistä. Hän ei edes liikkunut enää. Silloin selvisi Edithille, että murhaaja oli tajuton. Hän huusi Hansille, pyytäen tätä lakkaamaan. Hän huusi uudelleen. Mutta Hans ei kuullut. Hänen täytyi tarttua miehensä käsivarteen, mutta se vain yllytti tämän kurikoimista.

Mitä hän sitten teki, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Se ei johtunut säälistä eikä alistumisesta, että hän hoki kuin katkismuksesta: "Ei sinun pidä." Pikemminkin se johtui laintunnosta, hänen rotunsa ja ympäristönsä siveysopista, joka pakotti hänet heittäytymään miehensä ja murhaajan ruumiin väliin. Hans ei lakannut lyömästä, ennenkuin tunsi iskujen sattuvan vaimoonsa. Vasta sitten hän salli vaimonsa taluttaa itsensä pois, niinkuin raivoisa koira sallii isäntänsä työntää itsensä pois uhrinsa kimpusta. Vertausta voisi kehittää edelleen. Syvällä kurkussa Hansin raivo yhä murisi pedon tavoin, ja monasti hän yritti karata uudestaan saaliinsa kimppuun, ja vain hänen vaimonsa nopea väliintulo ehkäisi yritykset.

Kauemmas ja yhä kauemmas Edith työnsi miestänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tätä sellaisessa tilassa, ja hän säikähtyi sitä enemmän kuin oli säikähtänyt murhaajaa äskeisessä kamppailussa. Hän ei voinut uskoa, että tämä raivoava peto oli hänen Hansinsa, ja hänet valtasi äkkiä vaistomainen kauhu, että Hans voisi hampaineen iskeä hänen käteensä kuin jokin villieläin. Haluamatta vihoittaa vaimoansa, mutta yhä himoten saaliinsa kimppuun, vääntelehti Hans muutamia sekunteja edestakaisin. Mutta Edith seurasi päättävästi hänen liikkeitään, kunnes ensimmäinen järjenvalo palasi ja hän antautui.

Molemmat nousivat pystyyn. Hans horjahti selin seinää vasten, minkä nojaan hän jäi. Hänen kasvonsa värähtelivät, syvä murina hänen kurkussaan hiljentyi ja lakkasi vihdoin. Vastavaikutuksen aika oli tullut. Edith seisoi keskellä lattiaa väännellen käsiään, läähättäen ja huohottaen. Hänen koko ruumiinsa vapisi tuskaisesti.

Hans ei katsellut mihinkään, mutta Edithin katse harhaili rajusti paikasta paikkaan. Dennin makasi liikahtamatta. Taistelun tuoksinassa kumoon viskautunut tuoli oli hänen vieressään. Haulikko oli osaksi hänen allaan, perä vielä auki. Kaksi patruunaa oli pudonnut hänen oikeasta kädestään; hän ei ollut ehtinyt panna niitä pyssyyn, ja hän oli puristanut ne kouraansa, kunnes menetti tajuntansa. Harkey makasi suullaan lattialla, mihin oli kaatunut. Dutchy taas lepäsi kumarassa, pöydälle vaipuneena, keltaiset hiukset puurolautaseen sekaantuneena, lautanen itse yhä kallellaan neljänkymmenen viiden asteen kulmassa. Tämä kallistunut lautanen kiinnitti Edithin huomiota. Miksi se ei ollut pudonnut? Se oli naurettavaa. Ei ollut luonnollista, että puurolautanen nousee pystyyn pöydällä, vaikka mies on saanut surmansa.

Hän vilkasi Denniniin, mutta hänen katseensa palasi kallistuneeseen lautaseen. Sehän oli naurettavaa! Hän tunsi hysteeristä naurun halua. Sitten hän huomasi hiljaisuuden ja unohti lautasen, kaivatessaan jotain tapahtuvaksi. Yksitoikkoinen kahvin tippuminen pöydältä lattialle teki hiljaisuuden vielä huomattavammaksi. Miksi Hans ei tehnyt mitään? Sanonut jotain? Edith katsoi häneen ja yritti puhua, mutta hänen kielensä kieltäytyi tehtäväänsä täyttämästä. Kummallinen tuska tukkesi hänen kurkkunsa, ja hänen suunsa oli kuiva ja kuuma. Hän saattoi vain katsoa Hansiin, joka puolestaan tuijotti häneen.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden terävä metallin helähdys. Edith kirkaisi, temmaten silmänsä jälleen pöydälle. Lautanen oli pudonnut. Hans huokasi syvään kuin olisi vasta unesta herännyt. Lautasen helähdys herätti heidät elämään uuteen maailmaan. Maja muuttui uudeksi maailmaksi, missä heidän oli siitä alkaen elettävä ja liikuttava. Vanha maja oli mennyt menojaan. Elämän näköpiiri oli perin pohjin uusi ja tuntematon. Yllätys oli pyyhkinyt sen silmänkäännöllä kumoon, vaihtanut näkökulman, kääntänyt arvot ylösalaisin ja sekoittanut todellisen ja epätodellisen hämmästyttäväksi sekamelskaksi.

"Hyvä jumala, Hans!" olivat Edithin ensimmäiset sanat.

Mies ei vastannut, vaan tuijotti häneen hirvittävän näköisenä. Hitaasti harhaili hänen katseensa huoneen yli, ensi kerran tarkastellen yksityiskohtia. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti ovelle.

"Mihin menet?" kysyi Edith epäröivässä hengenhädässä.

Hansin käsi oli ovenkahvassa, kun hän puoliksi kääntyen vastasi:
"Kaivamaan hautoja."

"Älä jätä minua, Hans, tämän —" hänen katseensa lakaisi lattiaa — "tämän kanssa."

"Haudat ovat kerran kaivettavat", vastasi Hans.

"Mutta ethän sinä tiedä kuinka monta", huomautti Edith epätoivoisena. Hän huomasi Hansin neuvottomuuden ja lisäsi: "Sitä paitsi minä tulen auttamaan sinua."

Hans astui takaisin pöydän luo ja sammutti koneellisesti kynttilän. Sitten he toimittivat tarkastuksen. Harkey ja Dutchy olivat kumpainenkin kuolleet — hirvittävästi saaneet surmansa, ammutut läheltä. Hans kieltäytyi menemästä Denninin luo, ja Edithin oli pakko toimittaa tämä tarkastus itse.

"Hän ei ole kuollut", ilmoitti hän Hansille. Tämä tuli lähelle ja katsoi murhaajaan. "Mitä sanoit?" tiedusti Edith, kun epäselvä puheen murina kuului miehen kurkusta.

"Minä sanoin sen olevan kirotun häpeän, ettei hän ole kuollut", oli vastaus.

Edith kumartui ruumiin yli.

"Älä kajoa häneen!" käski Hans kiivaasti, oudolla äänellä.

Edith katsoi mieheensä äkkiä hämmästyen. Hans oli temmannut haulikon
Denninin alta ja oli pistämässä patruunia pesään.

"Mitä aiot tehdä?" huudahti Edith nousten nopeasti kumarasta asennostaan.

Hans ei vastannut, mutta Edith näki haulikon kohoavan hänen olkapäätään vasten. Silloin hän tarttui pyssyn suuhun käsillään ja töyttäsi sen ylös.

"Älä sekaannu tähän", kiljaisi Hans käheästi.

Hän yritti temmata pyssyn Edithiltä, mutta tämä tuli lähemmä ja huusi hänelle:

"Hans! Hans! Herää! Älä ole hullu!"

"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn", oli miehen vastaus, "ja minä aion tappaa hänet."

"Mutta se ei ole luvallista", huomautti Edith. "Laki kieltää sen."

Hans irvisti epäillen lain voimaa tällaisella seudulla, ja yhä hän hoki itsekseen:

"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Edith väitteli kauan häntä vastaan, mutta väittely oli yksipuolista, sillä Hans hoki vain: "Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Mutta Edith ei voinut irroittautua lapsuutensa eikä suonissaan virtaavan veren vaikutuksista. Hänellä oli lain perintö, ja oikea menettely oli hänelle lain täyttäminen. Hän ei nähnyt muuta hyväksyttävää menettelymahdollisuutta. Hansin omankäden-oikeus ei ollut sen puolustettavampi kuin Denninin rikoskaan. Vääryyden kostaminen toisella vääryydellä ei luo oikeutta, päätteli Edith; oli olemassa vain yksi tapa rangaista Denniniä, ja se oli yhteiskunnan hyväksymä laillinen rangaistus. Vihdoin Hans antoi vaimolleen perään.

"All right", hän sanoi. "Olkoon sitten niinkuin sinä tahdot. Mutta huomenna tai ylihuomenna hän tappaa sinut ja minut."

Edith pudisti päätään ja ojensi kätensä pyssyä kohti. Hans aikoi antaa sen hänelle, mutta epäröi sitten.

"Parempi olisi, jos antaisit minun tappaa hänet"" pyysi hän.

Jälleen Edith pudisti päätään ja jälleen hän tarttui haulikkoon, kun ovi avautui ja eräs intiaani tuli koputtamatta sisälle. Tuulenpuuska ja lumipyry tulivat hänen kerallaan. He kääntyivät ja katsoivat tulijaan, Hansin yhä pidellessä haulikkoa. Tulija katseli näyttämöä vavahtamatta. Hänen silmänsä sattuivat kuolleisiin ja haavoittuneeseen ohimennen. Ei näkynyt hämminkiä hänen kasvoillaan, ei edes uteliaisuuden ilmettä. Harkey makasi hänen jaloissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan häntä. Häneen nähden ei Harkeyn ruumista ollut olemassakaan.

"Paljon tuulee", virkkoi intiaani tervehdykseksi. "Kaikki hyvä? Hyvin hyvä?"

Hans, joka yhä piti haulikkoa, tunsi varmasti, että intiaani laskee hänen syykseen runnellut ruumiit. Hän vilkaisi vaimoonsa kuin odottaen jotakin.

"Hyvää huomenta, Negook", sanoi Edith koettaen salata äänellään hämminkiään. "Ei, ei hyvin hyvä. Paljon tappelua."

"Hyvästi, minä menen nyt, kovin kiire", sanoi intiaani, ja ilman kiireen varjoakaan hän astui suurella ponnekkuudella punaiseksi värjääntyneen lattian poikki, aukaisi oven ja meni. Mies ja nainen katsoivat toisiinsa.

"Hän ajattelee meidän tehneen sen", tapaili Hans, "että minä tein sen."

Edith oli ääneti tuokion. Sitten hän sanoi lyhyesti, tyynesti:

"Älä välitä siitä, mitä hän ajattelee. Se tulee perästäpäin. Nyt me kaivamme kaksi hautaa. Mutta kaikkein ensiksi meidän täytyy sitoa Dennin, ettei hän voi paeta."

Hans kieltäytyi koskemasta murhaajaan, mutta Edith sitoi hänet lujasti käsistä ja jaloista. Sitten hän ja Hans läksivät ulos lumeen. Maa oli jäätynyt. Se ei välittänyt hakun iskuista. He hakivat puita ja lakaisivat lumen pois sekä tekivät jäätyneelle maankamaralle tulen. Kun tuli oli palanut tunnin, oli maa sulanut muutaman tuuman syvyydeltä. Tämän loan he lapioivat pois ja tekivät sitten uuden tulen. Heidän kaivamisensa edistyi kaksi tai kolme tuumaa tunnissa.

Se oli kovaa ja katkeraa työtä. Pyryttävä lumi ei sallinut tulen palaa kovinkaan hyvin. Ja tuuli puhalsi viiltäen heidän vaatteittensa läpi ja tunkeutui heidän ruumiiseensa. He puhelivat vain vähän keskenään. Tuuli haittasi puhetta. Paitsi ihmettelyä, mikä mahtoi olla Denninin teon vaikutin, he olivat ääneti, hirvittävän murhenäytelmän murtamina. Kello yksi, katsottuaan majaan päin, Hans ilmoitti, että hänen oli nälkä.

"Ei, ei nyt, Hans", vastasi Edith. "Minä en voi lähteä yksin majaan keittämään."

Kello kaksi ilmoitti Hans, että hän voi tulla mukaan, mutta Edith pidätti häntä työssä, ja neljän aikana oli kaksi hautaa valmiina. Kuopat olivat matalat, tuskin kahta jalkaa syvemmät, mutta ne riittivät tarkoitukseen. Yö oli tullut. Hans haki kelkan ja kaksi kuollutta miestä raahattiin pimeän ja myrskyn halki jäätyneeseen hautapaikkaansa. Hautajaiskulkue ei ollut komea. Kelkka vajosi syvälle lumeen ja oli raskas vetää. Mies ja vaimo eivät olleet syöneet mitään sitten edellisen päivän ja olivat heikkoja nälästä ja väsymyksestä. He eivät jaksaneet ponnistaa tuulta vastaan, ja se heitti heidät välistä kumoon. Monta kertaa kelkka kaatui, ja heidän oli pakko jälleen lastata surullinen kuormansa. Viimeiset sata jalkaa haudalle olivat jyrkkää rinnettä, ja sen he kulkivat nelinkontin kuten kelkkakoirat, käyttäen käsivarsiaan säärinä ja työntäen kätensä lumeen. Niinkin kulkien he liukuivat kahdesti takaisinpäin, painavan kelkan vetäminä, elävät ja kuolleet kelkan vetoköysiin sotkeutuneina.

"Huomenna laitan hautaristit ja niihin heidän nimensä", sanoi Hans, kun haudat oli luotu umpeen.

Edith nyyhkytti. Vain harvoja katkonaisia lauseita hän kykeni lausumaan hautajaissanoiksi, ja hänen miehensä täytyi kantaa hänet majaan.

Dennin oli tajussaan. Turhaan oli hän yrittänyt lattialla kierien vapautua siteistään. Hän seurasi Hansin ja Edithin liikkeitä kiiluvin silmin, mutta ei yrittänyt puhua. Hans yhä kieltäytyi kajoamasta murhaajaan ja tuijotti murjottavasti, kun Edith veti tätä lattian poikki miesten makuuhuoneeseen. Mutta yrittipä kuinka tahansa, ei Edith jaksanut nostaa häntä vuoteelle.

"Anna minun ampua hänet, niin pääsemme koko kiusasta", sanoi Hans selitykseksi.

Edith pudisti päätään ja kumartui jälleen tehtäväänsä. Hänen hämmästyksekseen nousikin ruumis helposti, hän tunsi Hansin heltyneen ja auttavan häntä. Sitten seurasi keittiön puhdistus. Mutta lattialla oli yhä verinäytelmän tahrat, kunnes Hans höyläsi värjääntyneen puunpinnan pois ja teki lastuista tulen uuniin.

Päivät tulivat ja menivät. Paljon oli pimeyttä ja hiljaisuutta, jota vain myrskyt ja jäätyneen rantajään paukkina katkaisivat. Hans alistui Edithin pienimpäänkin käskyyn. Hänen aloitekykynsä oli kadonnut. Edith oli ottanut Denninin kohtelun käsiinsä, ja niin Hans jätti koko asian hänen huostaansa.

Murhaaja oli alituisena uhkana. Koko ajan väijyi mahdollisuus, että hän voi vapauttaa itsensä siteistään, ja heidän oli pakko vartioida häntä päivin ja öin. Mies tai nainen istui aina hänen vieressään, ladattu pyssy käsissään. Ensimmältä yritti Edith kahdeksantuntisia vahtivuoroja, mutta yhtämittainen jännitys oli liian suuri, ja sittemmin he vaihtoivat vuorojaan neljän tunnin päästä. Kun heidän täytyi nukkua, ja vahtivuorot kestivät yönkin läpi, niin kului koko heidän hereilläoloaikansa Denninin vartioimiseen. Ainoastaan aterioihin ja puitten hankintaan riitti heiltä aikaa.

Negookin odottamattoman vierailun jälkeen intiaanit karttoivat majaa. Edith lähetti Hansin heidän majoihinsa pyytämään heitä ottamaan Denninin alas rannikolle kanootissaan lähimmälle uutisasutukselle tai postiasemalle, mutta käynti oli hyödytön. Sitten Edith läksi itse Negookin puheille. Tämä oli pienen intiaanikylän päällikkö, kovin tietoinen vastuunalaisuudestaan, ja selitti menettelynsä täysin selvästi muutamalla sanalla.

"Tämä on valkoisen miehen riita", hän sanoi. "ei siwashien riita. Jos minun kansani auttaa, tulee siitä siwasheille rettelöä. Kun valkoisen miehen ja siwashin rettelöt joutuvat yhteen, tulee suuri rettelö, käsittämätön, ilman loppua. Riita ei ole hyvä. Minun kansani ei tee pahaa. Mitä varten he auttaisivat teitä ja joutuisivat rettelöihin?"

Niin palasi Edith Nelson hirveään majaan ja sen loppumattomiin nelituntisiin vahtivuoroihin. Toisinaan hänen ollessaan vanginvartijana, ladattu pyssy sylissään, pyrkivät hänen silmänsä väkisinkin ummistumaan ja hän saattoi torkahtaa. Herättyään hän aina kavahti pystyyn, tempasi pyssyn ja katsoi nopeasti vankiin. Se oli selvästi hermostumista, eikä se tehnyt hyvää hänelle. Niin suuri oli hänen kauhunsa tuon miehen takia, ettei hän valveilla ollessaan voinut vangin liikahtaessa olla tarttumatta pyssyyn.

Hänen hermonsa olivat pilalle menemäisillään, ja hän tiesi sen. Ensin tuli silmämunain värinää, niin että hänen täytyi helpotusta saadakseen sulkea silmänsä. Vähän myöhemmin alkoivat silmäluometkin tempoilla, eikä hän voinut hallita niitä. Jännityksen lisäksi tuli vielä tapahtuneen murhenäytelmän muisto, jota hän ei voinut karkoittaa mielestään. Sen hirveä vaikutus tuntui yhtä selvästi kuin ensimmäisenä aamuna, jolloin yllätys oli ottanut majan valtaansa. Päivittäisessä vanginvartijatoimessaan hänen oli pakko hammasta purren terästää itseään, ruumistaan ja sieluaan.

Hansiin vaikutti tapaus toisella tavalla. Häntä vaivasi ajatus, että hänen velvollisuutensa oli tappaa Dennin; ja kun Hans valvoi vartioiden sidottua miestä, pelkäsi Edith hänen tekevän majan lattian punaiseksi jälleen. Hans kiroili aina Denniniä julmasti ja kohteli häntä töykeästi. Hän koetti kuitenkin salata murhahimoaan ja sanoi vaimolleen: "Kerran sinä kyllä vaadit minua tappamaan hänet, mutta silloin en sitä tee. Se saattaisi minut vallan sairaaksi." Mutta useammin kuin kerran, varkain vilkuillessaan sisään vapaavuorollaan, Edith näki noiden kahden miehen julmasti tuijottavan toisiinsa kuin villit eläimet, Hansin kasvot surmaamisen himossa, Denninin julmina ja hurjina kuin nurkkaan ahdistetun rotan. "Hans!" huusi hän, "herää!" Mies tuli tuntoihinsa, nousi ja poistui häveten ja yllätettynä.

Niin tuli Hans toiseksi tekijäksi siinä pulmallisessa kysymyksessä, joka niin äkkiä oli joutunut Edith Nelsonin ratkaistavaksi. Ensin oli ollut kysymys vain oikeasta menettelystä Denniniä kohtaan, minkä hän käsitti niin, että vankia oli pidettävä silmällä, kunnes hänet voi saada oikean tuomioistuimen eteen tutkittavaksi. Mutta nyt ilmeni Hansin käsitys, ja Edith huomasi miehensä järjen ja autuuden olevan kyseessä. Eikä kulunut kauankaan, ennenkuin hän tunsi kysyttävän omiakin voimiaan ja kestävyyttään. Hän oli murtumaisillaan liika jännityksestä. Hänen käsivartensa oli alkanut tahdottomasti nytkähdellä ja tempoilla. Hän läikytti ruokaansa lusikasta eikä voinut luottaa hetkeäkään käsivarteensa. Hän luuli sen olevan tanssitautia, ja pelolla hän ajatteli, miten pitkälle se voi kehittyä. Mitä jos hän murtuisi? Ja ajatus, että majassa olisi vain Hans ja Dennin, lisäsi hänen kauhuaan.

Kolmannen päivän jälkeen Dennin oli alkanut puhua. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli ollut: "Mitä aiotte tehdä minulle?" Ja tätä kysymystä hän kertasi päivittäin ja monta kertaa päivässä. Ja aina Edith vastasi, että hänet varmasti jätetään oikeuden käsiin. Vuorostaan teki Edith hänelle joka päivä kysymyksen: "Miksikä teit tekosi?" Mutta tähän hän ei koskaan vastannut. Sen sijaan tuli vihanpurkauksia ja haukkumisia, ja siteitään tempoen Dennin uhkaili Edithiä kertomalla mitä aikoi tehdä irti päästyään, sillä vapaaksi hän sanoi pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin. Sellaisina hetkinä Edith laski sormensa pyssyn molemmille liipasimille, valmistuen antamaan hänelle lyijyä, jos hänen onnistuisi tempoutua siteistä irti, samalla itse vavisten ja väristen jännityksestä ja kauhusta.

Mutta ajan mittaan Dennin tuli taipuisammaksi. Edithistä näytti siltä, kuin hän alkaisi nöyrtyä. Hän alkoi pyytää ja rukoilla vapauttamistaan. Hän teki hurjia lupauksia. Hän ei tuota heille harmia. Hän lähtee alas rannikolle ja antautuu itse viranomaisten käsiin. Hän jättää heille kultaosuutensa. Hän lähtee erämaahan eikä palaa koskaan sivistyneisiin oloihin. Hän antaa vaikka henkensä, jos vain pääsee vapaaksi. Rukoukset päättyivät tavallisesti hillittömään raivoon, kunnes Edithistä näytti, että hän oli saamaisillaan kaatuvatautikohtauksen, ja aina Edith vain pudisti päätään kieltäytyen laskemasta häntä vapauteen.

Mutta viikot vierivät ja hän muuttui yhä nöyremmäksi. Hänen väsymyksensä ilmeni yhä selvemmin. "Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt", mutisi hän kääntäen päätään pieluksella edestakaisin kuin ärtynyt lapsi. Vähän myöhempänä aikana hän alkoi esittää hartaita kuolemanpyyntöjä; hän rukoili Edithiä tappamaan hänet, rukoili Hansia lopettamaan hänen kurjuutensa, jotta hän vihdoinkin pääsisi lepoon.

Tilanne oli tulemaisillaan mahdottomaksi. Edithin hermostuminen oli yltymässä, ja hän tiesi murtuvansa milloin tahansa. Hän ei voinut koskaan saada rauhallista lepoa, sillä hän yhä pelkäsi, että Hansin raivo voittaisi ja hän tappaisi Denninin hänen nukkuessaan. Vaikka tammikuu oli jo tullut, oli vielä kuukausia kuluva, ennenkuin kauppakuunarit pistäytyisivät lahdelle. Eivät he myöskään voineet olla koko talvea majassa, sillä ruoka alkoi olla vähissä eikä Hans päässyt metsästämään. He olivat kahlehditut majaan vankinsa välttämättömän vartioimisen tähden.

Jotakin piti tehdä, Edith tiesi sen. Hän pakotti itsensä jälleen miettimään pulman ratkaisua. Mutta hänellä ei ollut voimaa karistaa pois perittyä käsitystään laista; se oli hänen veressään ja se oli istutettu häneen. Hän tiesi, että mitä hyvänsä hän tekikään, hänen täytyi noudattaa lakia, ja pitkinä vartioimistunteina, pyssy polvillaan, murhaajan vääntelehtiessä levottomana hänen vieressään ja myrskyn riehuessa ulkona, hän suoritti alkeellisia yhteiskuntaopillisia tutkimuksia, ajatteli lain kehitystä. Hänelle selvisi vähitellen, ettei laki voinut olla enempää kuin jonkun kansanjoukon tahto ja päätös. Sillä ei ollut väliä, oliko kansa suurikin. Oli pieniä kansakuntia kuten Sveitsi ja suuria kuten Yhdysvallat. Maassa saattoi olla vain kymmenentuhatta ihmistä, ja sittenkin heidän yhteinen tuomionsa ja tahtonsa oli tuon maan laki. Miksi ei sitten tuhannen ihmistä voisi muodostaa sellaista joukkoa? kysyi hän itseltään. Ja jos kerran tuhat ihmistä, miksei silloin sata? Miksei viisikymmentä? Miksei viisi? Ja miksi ei — kaksi?

Edith pelästyi omia johtopäätöksiään ja puhui niistä Hansille. Ensin tämä ei ymmärtänyt, mutta kun hän vihdoin käsitti, lisäsi hän niihin vakuuttavan todisteen. Hän kertoi kaivosmiesten kokouksista, joihin kaikki paikkakunnan miehet kokoontuivat ja joissa he säätivät lain ja panivat sen täytäntöön. Kokouksessa saattoi olla vain kymmenen, viisitoista miestä, kertoi hän, mutta enemmistön tahto tuli laiksi kaikille kymmenelle tai viidelletoista, ja kuka tahansa rikkoi sitä, oli rangaistava.

Edith näki tiensä selvänä lopultakin. Dennin oli hirtettävä. Hans yhtyi hänen mielipiteeseensä. He muodostivat tämän joukon enemmistön. Ja joukon tahto määräsi Denninin hirtettäväksi. Tämän tahdon toimeenpanossa Edith halusi hartaasti noudattaa tavanmukaisia muodollisuuksia, mutta joukko oli niin pieni, että Hansin ja hänen vaimonsa oli oltava sekä todistajina että lautakuntana ja tuomareina sekä tuomion toimeenpanijoina. Edith syytti muodollisesti Michael Denniniä Harkeyn ja Dutchyn murhasta, ja vanki makasi vuoteellaan kuunnellen ensin Hansin ja sitten Edithin todistuksia. Hän kieltäytyi vastaamasta kysymykseen, myöntääkö hän syyllisyytensä, sekä pysyi äänettömänä, kun Edith kysyi häneltä, oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Niin Hans ja Edith, nousematta istuimiltaan, antoivat lautakunnan lausunnon: syyllinen. Sitten Edith tuomarina langetti tuomion. Hänen äänensä vapisi, silmäluomet tempoivat, vasen käsivarsi vavahteli, mutta hän julisti päätöksen kuitenkin.

"Michael Dennin, kolmen päivän kuluttua on sinut hirtettävä kaulastasi, kunnes kuolet."

Sellainen oli tuomio. Mies veti tiedottoman helpotuksen huokauksen ja nauroi sitten uhmaavasti: "Eipä ainakaan tämä kirottu vuode ole sitten enää särkemässä selkääni, ja se on hyvä se."

Tuomion julistus näkyi vaikuttavan helpotuksen tavoin heihin kaikkiin. Varsinkin Denniniin. Kaikki kiivaus ja uhma oli kadonnut, ja hän puhui ystävällisesti vartijainsa kanssa, jopa väläykseltä pilkisti esiin hänen vanha leikillisyytensäkin. Hän kuunteli myös hyvin tyytyväisenä, kun Edith luki hänelle raamattua. Hän luki Uutta Testamenttia, ja mies seurasi hartaudella kertomuksia tuhlaajapojasta ja ristillä riippuvasta ryöväristä.

Tuomion täytäntöönpanon edellisenä päivänä, kun Edith teki hänelle tavallisen kysymyksensä: "Miksikä teit tekosi?" niin Dennin vastasi: "Hyvin yksinkertainen juttu. Minä ajattelin…"

Mutta Edith keskeytti hänet äkkiä, pyytäen häntä odottamaan, ja kiiruhti hakemaan Hansia vuoteen viereen. Ei ollut hänen vahtivuoronsa, ja hän heräsi unestaan, silmiään hieroen ja muristen.

"Mene", sanoi Edith hänelle, "ja juokse Negookin ja jonkun toisen intiaanin luo ja tuo ne tänne. Michael aikoo tunnustaa. Pane ne tulemaan. Ota luodikko ja pakota sillä ne tulemaan tänne."

Puoli tuntia myöhemmin Negook ja hänen setänsä Hadikwan olivat ajetut kuoleman kammioon. He tulivat vastoin tahtoaan, Hansin pyssyn ajamina.

"Negook", sanoi Edith, "tästä ei tule rettelöä sinulle eikä kansallesi.
Sinun tulee vain istua ja kuunnella sekä ymmärtää."

Näin teki Michael Dennin kuolemantuomion alaisena julkisen tunnustuksen. Edith kirjoitti hänen puheensa paperille, intiaanit kuuntelivat, ja Hans vartioi ovea peläten todistajien karkaavan.

Dennin selitti, ettei hän ollut käynyt kotonaan vanhassa maassa viiteentoista vuoteen ja että hänen aikomuksenaan oli aina ollut palata sinne paljon rahaa mukanaan ja valmistaa vanhalle äidilleen huolettomat vanhuuden päivät.

"Mutta kuinka minä olisin voinut sen tehdä kuudellatoista sadalla?" kysyi hän. "Tahdoin anastaa kaiken kullan, koko kahdeksantuhatta itselleni. Silloin voisin mennä kotiin komeasti. Mikä olisi helpompaa, ajattelin itsekseni, kuin tappaa teidät kaikki, ilmoittaa se Skagwayssä intiaanien tapoksi ja sitten huristaa Irlantiin? Ja niin minä yritin panna toimeen päätökseni tappaa teidät, mutta, niinkuin Harkey tapasi sanoa, minä leikkasin liian ison palan ja se tarttui kurkkuuni. Ja siinä on minun tunnustukseni. Olen antanut paholaiselle osansa, ja nyt, Jumala auttakoon, tahdon tehdä velvollisuuteni Jumalaa kohtaan."

"Negook ja Hadikwan, te olette kuulleet valkoisen miehen sanat", sanoi Edith intiaaneille. "Hänen sanansa ovat tässä paperissa, ja siihen teidän tulee merkitä ristinne, näin, että valkoiset miehet saavat jälkeenpäin tietää, että te olette tämän kuulleet."

Nuo kaksi intiaania vetivät ristit allekirjoitustensa kohdalle, saivat kutsun tulla huomenna koko heimonsa kanssa tulevien tapausten todistajiksi ja pääsivät sitten menemään.

Denninin kädet päästettiin irti siksi aikaa kuin hän allekirjoitti asiapaperin. Sitten seurasi äänettömyys huoneessa. Hans oli rauhaton, ja Edith tunsi olonsa epämukavaksi. Dennin makasi selällään, tuijottaen suoraan laipion sammaleisiin halkeamiin.

"Ja nyt tahdon tehdä tilini Jumalalle", mutisi hän. Hän käänsi päänsä Edithiin päin. "Lue minulle", hän sanoi, "kirjasta." Ja lisäsi sitten leikillisesti: "ehkäpä se voisi auttaa minua unhottamaan tämän vuoteen."

Tuomion toimeenpanopäivä valkeni kirkkaana ja kylmänä. Lämpömittari osoitti kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, ja pureva tuuli puhalsi, mikä ajoi pakkasen läpi vaatteiden, luihin asti. Ensi kerran moneen viikkoon Dennin seisoi jaloillaan. Hänen lihaksensa olivat olleet toimettomina kovin kauan, niin että hän tuskin jaksoi seisoa. Hän horjui edestakaisin, ja hänen täytyi sidottuine käsineen nojautua Edithiin saameen tukea.

"Varmasti minä olen hourupäinen", naurahti hän heikosti.

Hetken kuluttua hän sanoi: "Ja hauskaa minusta on sentään näinkin. Tuo kirottu vuode olisi ollut minun kuolemani, sen tiedän."

Kun Edith pani nahkalakin hänen päähänsä ja käänsi korvalaput alas, naurahti Dennin ja virkkoi: "Mitä varten ne pitää korvilla olla?"

"Ulkona on jäätävän kylmä", vastasi Edith.

"Kymmenen minuutin aika, mitä väliä on jäätyneillä korvilla Michael
Dennin raukalle", sanoi hän.

Edith oli koonnut voimansa viimeisen koetuksen varalle, ja Denninin huomautus oli kuin isku hänen itseluottamustansa vastaan. Kaikki oli ollut aavemaista kuin unessa, mutta hirvittävä totuus, minkä Dennin nyt lausui, avasi hänen silmänsä näkemään edessä olevan kaamean todellisuuden. Hänen ahdistuksensa ei jäänyt irlantilaiselta huomaamatta.

"Olipa ikävää, että tuotin sinulle tuskaa hullulla puheellani", sanoi hän katuvasti. "Älä huoli siitä. Tämä on Michael Denninin suuri päivä, ja hän on iloinen kuin leivonen."

Hän lopetti puheensa iloisella vihellyksellä, joka kuitenkin pian muuttui surulliseksi ja taukosi.

"Kunpa olisi tässä pastori", haikaili hän, mutta lisäsi nopeasti: "Vaikka onhan Michael Dennin jo liian vanha maankiertäjä kaivatakseen sellaista ylellisyyttä, kun lähtee viimeiselle matkalleen."

Hän oli niin kovin heikko ja tottumaton kävelemään, että kun ovi avattiin ja hän astui ulos, niin tuuli oli vähällä heittää hänet nurin. Edith ja Hans kävelivät hänen kummallakin sivullaan ja tukivat häntä, mutta hän vain laski leikkiä ja koetti pitää heitä iloisina, kerran välillä huomauttaen, kuinka hänen kultaosuutensa voitaisiin toimittaa hänen äidillensä Irlantiin.

He kiipesivät jyrkkää mäkeä ylös ja tulivat avoimelle paikalle metsässä. Sinne olivat erään tynnyrin ympärille, joka oli pystyssä lumella, kokoontuneet Negook ja Hadikwan sekä kaikki siwashit, pienokaisia ja koiria myöten, juhlalliseen kehään katsomaan valkoisen miehen lakia. Vieressä oli avattu hauta, jonka Hans oli polttanut jäätyneeseen maahan.

Dennin loi tutkivan silmäyksen näihin valmistuksiin, huomasi haudan, tynnyrin, köyden ja tukevan oksan, jonka yli köysi oli heitetty.

"Varmaankaan en olisi itse osannut laittaa parempaa Hansille, jos hän olisi ollut minun tilallani."

Hän nauroi äänekkäästi omalle mielijohteelleen, mutta Hansin kasvot kävivät pahaenteisen kalpeiksi, jota ei mikään vähempi kuin tuomion torvi olisi voinut aikaansaada. Myöskin Hans tunsi itsensä hyvin sairaaksi. Hän ei ollut uskonut olevan niin hirveätä toimittaa toveri pois maailmasta. Edith oli kyllä ymmärtänyt, mutta se ei tehnyt tehtävää helpommaksi. Hän oli epäilyksen vallassa, voisiko hallita itseänsä, kunnes kaikki olisi ohi. Hän tunsi jatkuvaa halua kirkua, huutaa ja luhistua lumikinokseen, painaa kädet silmilleen ja juosta pois sokeasti, metsään, minne tahansa pois. Vain äärimmäisellä tahdon ponnistuksella hän jaksoi pysyä pystyssä ja käydä käsiksi tehtäväänsä, joka häntä odotti. Ja kaiken sen keskellä hän oli kiitollinen Denninille siitä tavasta, millä tämä auttoi häntä.

"Autahan minua", sanoi Dennin Hansille noustessaan tynnyrille.

Hän kumartui sen verran, että Edith sai pujotetuksi köyden hänen kaulaansa. Sitten hän seisoi suorana, kun Hans veti köyden tiukalle.

"Michael Dennin, onko sinulla mitään sanottavaa?" kysyi Edith selvällä äänellä, joka vapisi, huolimatta hänen ponnistuksistaan.

Dennin kaapaisi jalallaan tynnyrinkantta, katsellen alas ujosti niinkuin mies, joka valmistuu pitämään ensimmäistä puhettaan, ja rykäisi.

"Minä olen iloinen, että kaikki on nyt ohi", sanoi hän. "Te olette kohdelleet minua kuten kristittyä, ja kiitän teitä sydämellisesti ystävällisyydestänne."

"Ottakoon Jumala sitten sinut vastaan katuvana syntisenä", vastasi
Edith.

"Aivan niin", virkkoi Dennin, ja hänen äänensä oli syvä, kun hän vastasi viimeisen kerran: "Jumalani ottakoon vastaan minut, katuvan syntisen."

"Hyvästi, Michael", huudahti Edith, ja hänen äänensä kuulosti epätoivoiselta.

Hän heittäytyi koko painollaan tynnyriä vasten, mutta se ei mennyt kumoon.

"Hans! Pian! Auta minua!" huusi hän voimattomana.

Hän tunsi viimeisten voimainsa menevän, eikä tynnyri liikahtanutkaan.
Hans kiiruhti hänen avukseen, ja tynnyri kaatui Michael Denninin alta.

Edith käänsi selkänsä ja tukki korvansa sormillaan. Sitten hän alkoi nauraa, käheästi, terävästi ja koneellisesti, josta Hans kauhistui enemmän kuin hän oli kauhistunut koko murhenäytelmän aikana. Edith Nelsonin murtuminen oli tullut. Hän tunsi sen itsekin tässä hysteerisessä kohtauksessaan ja oli iloinen, että oli kestänyt jännitystä, kunnes se oli ohi. Hän pyörähti Hansiin päin.

"Vie minut majaan, Hans", sanoi hän selvästi.

"Ja anna minun levätä", lisäsi hän. "Anna minun levätä, levätä, levätä."

Hansin käsivarsi vyötäisilleen kiedottuna ja tämän ohjatessa hänen avuttomia askeleitaan hän poistui lumikentän poikki. Mutta intiaanit jäivät juhlallisina ihmettelemään valkoisen miehen lakia, joka panee miehen tanssimaan tuulessa.

Aurinkokoirain jäljet.

Sitka-Charley poltteli piippuaan, tuijottaen mietteissään "Poliisilehden" sivuilla kuvitettua seinää. Lähes puolen tuntia hän oli ollut mietiskelyynsä syventyneenä, ja puolisen tuntia olin minäkin salavihkaa tarkkaillut häntä. Jotain oli hautumassa hänen mielessään, ja olipa se mitä hyvänsä, tiesin, että maksaisi vaivan tutustua siihen. Hän oli elänyt, hän, ja nähnyt jos jotakin, ja oli, ihmeellistä kylläkin, kääntänyt selkänsä omalle rodulleen sekä muuttunut valkoiseksi mieheksi henkisessäkin suhteessa, niin paljon kuin intiaanille oli mahdollista. Kuten hän sanoi, oli hän tullut meidän tulillemme lämmittelemään ja sitten jäänytkin meidän pariimme. Hän ei koskaan ollut oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta hänen sanavarastonsa oli huomattava ja vielä huomattavampi se, että hänen oli onnistunut kutakuinkin omaksua valkoisten miesten katsantokanta ja ajatustavat.

Olimme yöpyneet tähän autioon majaan rasittavan päivämatkan jälkeen. Koirat olivat jo syötetyt, illallinen korjattu sekä tilat tehdyt, ja me nautimme parhaillaan sen ihanan hetken tulosta, joka tuli joka päivä, mutta Alaskan matkoilla vain kerran päivässä, jolloin väsyneen ruumiin ja vuoteen välillä ei ole muuta kuin iltapiipun polttaminen. Joku entinen majan asukas oli koristanut seinät kuva- ja sanomalehtien kuvilla, ja nämä kuvat ne olivat kiinnittäneet Sitka-Charleyn huomiota meidän kaksi tuntia sitten tähän majapahaseen saavuttuamme. Hän oli tarkastellut niitä harrastuksella, toista toisensa jälkeen ja taas uudelleen, ja siitäpä huomasin, että jokin epätietoisuus kiusasi ja hämmensi häntä.

"Well", minä lopulta keskeytin äänettömyyden.

Hän otti piipun suupielestään ja virkahti vain: "En ymmärrä."

Sitten hän veteli sauhuja jälleen, tempasi sitten piipun suustaan ja osoitti sillä erästä kuvaa.

"Tuo kuva — mitä se tarkoittaa? En ymmärrä."

Katsoin kuvaa. Mies mielettömästi vääristynein kasvoin painaa oikealla kädellään draamallisesti sydäntään ja on kaatumaisillaan selälleen lattialle. Vastapäätä häntä seisoo toinen mies, jonka olemus ilmaisee turmion enkeliä ja samalla adonismaista puhtautta, ja jolla on kädessään savuava revolveri.

"Mies tappamassa toista", sanoin, koettaen salata ilmeistä hämmennystäni ja tuntien selitykseni puutteellisuuden.

"Miksikä?" kysäisi Sitka-Charley.

"En tiedä", minä tunnustin.

"Tuo kuvaa vain seurausta", sanoi hän, "se ei ilmaise alkua."

"Sellaistahan on elämäkin", vastasin.

"Mutta elämällähän on alkunsa", huomautti hän.

Olin ääneti hetkisen, ja sillä välin hänen katseensa harhaili kuvissa, pysähtyen viimein erääseen taulujäljennökseen. Se oli "Leda ja joutsen."

"Tuolla kuvalla", sanoi hän, "ei myöskään ole alkua. Sillä ei ole loppuakaan. Ei, en ymmärrä kuvia."

"Katsoppas tuota kuvaa", käskin, osoittaen kolmanteen paperipalaan. "Se tarkoittaa jotakin. Kerrohan minulle, mitä se tarkoittaa, mitä se sinulle sanoo."

Hän tutki kuvaa moniaita minuutteja.

"Pikku tyttö on sairaana", sanoi hän vihdoin. "Tuossa tohtori katsoo häntä. He ovat valvoneet koko yön — nähkääs, öljy lampussa on alhaalla; aamunsarastus pilkistää akkunasta. Tauti on ankara, tyttö voi kuolla, koska tohtori on niin totinen. Tuossa on äiti. Tauti on ankara, koska äidin pää on painuksissa pöytää vasten ja hän itkee."

"Kuinka tiedät, että hän itkee?" keskeytin. "Ethän näe hänen kasvojaan.
Ehkä hän on nukahtanut?"

Sitka-Charley katsahti minuun äkkiä hämmästyen, loi katseensa sitten taas kuvaan. Oli selvää, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi.

"Ehkä hän on nukahtanut", toisti hän. Hän tutki kuvaa tarkkaan. "Ei, hän ei ole nukahtanut. Sen näen itkevän naisen hartioista. Olen nähnyt itkevän naisen hartiat. Äiti itkee. Tauti on hyvin ankara."

"Ja ymmärrät nyt siis kuvan", minä huudahdin.

Päätään pudistaen hän kysyi: "Pikku tyttö — kuoleeko se?"

Tulin vuorostani sanattomaksi.

"Kuoleeko se?" kertasi hän. "Olettehan maalaaja. Ehkä tiedätte."

"Ei, sitä en tiedä", tunnustin.

"Ei se ole elämää", julisti hän vakuuttavasti. "Elämässä pikku tyttö kuolee tai paranee. Jotain tapahtuu aina elämässä. Kuvassa ei tapahdu mitään. Ei, en ymmärrä."

Hänen pettymyksensä oli ilmeinen. Hän halusi ymmärtää kaikkia asioita, joita valkoiset miehetkin ymmärsivät, mutta nyt, tässä kohden tuo ymmärrys petti. Tunsin myöskin, että hänen esiintymisensä sisälsi taisteluvaatimuksen. Hän pakotti minua osoittamaan hänelle kuvien viisautta. Ja hänellä oli erinomainen näkemysvoima. Olin sen jo aikoja sitten huomannut. Hän syventyi kaikkeen. Hän näki elämän kuvasarjan, tunsi elämää kuvina, yleisti elämää kuvissa, ja sittenkään hän ei ymmärtänyt kuvia, kun katsoi niitä toisten miesten silmien kautta, miesten, jotka esittivät niitä värillä ja kankaalle piirrettynä.

"Kuvat ovat kappaleita elämästä", sanoin. "Maalaamme elämää sellaisena kuin sen näemme. Esimerkiksi, Charley, olet matkalla. On yö. Näet majan. Akkuna on valaistu. Katsot akkunan läpi sekunnin tai kaksi, näet jotakin ja lähdet matkaasi. Näit vaikkapa miehen kirjoittamassa kirjettä. Näit jotakin ilman alkua, ilman loppua. Mitään ei tapahdu. Sittenkin se oli kappale elämää, minkä näit. Muistat sen perästäpäin. Tuo näky on kuvana muistissasi. Ja akkuna on kuvan kehyksenä."

Huomasin, että hän kuunteli jännittyneenä, ja tunsin, että hän kuvaillessani oli katsonut sen akkunan läpi kirjettä kirjoittavaa miestä.

"Erään kuvan, jonka te olette maalannut, sen ymmärrän", hän sanoi. "Se
on oikea kuva. Sillä on tarkoitusta. Se on teidän majassanne
Dawsonissa. Siinä on pelipöytä. Miehet pelaavat. Korkeata peliä.
Ratkaisu on käsissä."

"Kuinka tiedät sen?" keskeytin kiihkeästi, sillä tässä oli tilaisuus saada maalauksestani lausunto puolueettomalta arvostelijalta, joka tunsi ainoastaan elämää eikä taidetta, ja joka oli todellisuuden tarkka tuntija. Minä olin sitä paitsi erittäin ylpeä tuosta maalauksestani ja olin nimittänyt sen "Viimeiseksi vedoksi" sekä uskoin sen olevan parhaan taulun, mitä koskaan olin maalannut.

"Peli-liuskoja ei ole pöydällä", selitti Sitka-Charley. "Miehet pelaavat merkeillä. Se merkitsee, että peli on katon rajalla asti. Yksi mies pelaa keltaisilla merkeillä — voi olla, että yksi keltainen merkki on viidensadantuhannen arvoinen, voi olla vain tuhannen dollarin. Joka tapauksessa korkeata peliä. Kukin, pelaa hyvin suurilla panoksilla, peli on ratkeamassa. Kuinkako tiedän? Olettehan maalannut siinä kauppamiehen kasvoille veren värin. (Olin aivan haltioissani selityksestä.) Katsokaahan, olette asettanut hänet etunojaan tuolissaan. Miksi hän nojaa eteenpäin? Miksi hänen kasvonsa ovat niin vakavat? Miksi hänen silmänsä niin kirkkaat? Miksi kauppamies lämpenee niin, että veren väri kohoaa hänen kasvoilleen? Miksi kaikki miehet ovat niin tavattoman hiljaisia — mies joka pelaa keltaisilla merkeillä? — mies joka pelaa valkoisilla merkeillä? — ja mies joka pelaa punaisilla merkeillä? Miksei kukaan puhu? Koska pelissä on paljon rahaa. Koska on viimeinen veto."

"Kuinka tiedät sen olevan viimeisen vedon?" kysyin minä.

"Kuningas ja seitikko ovat pöydällä", hän vastasi. "Kukaan ei ajattele toisia kortteja. Kaikki muut kortit ovat menneet. Kaikilla yksi ajatus. Jokainen pelaa kuninkaalla hävitäkseen, seitikolla voittaakseen. Voi olla, että pankki menettää kaksikymmentä tuhatta dollaria, se voi myöskin voittaa. Yes, sen kuvan minä ymmärrän."

"Sittenkään et tiedä loppua!" huudahdin minä voitonriemuisena. "Se on viimeinen veto, mutta kortit eivät ole vielä käännetyt. Kuvassahan ne eivät koskaan tule käännetyiksi. Eikä kukaan voi tietää, ken voittaa, ken häviää."

"Ja miehet istuvat yhä, eivätkä koskaan puhu", sanoi hän, ja hänen kasvonsa kävivät juhlallisiksi. "Ja katsokaahan eteenpäin nojaavaa kauppamiestä ja hänen kasvoilleen tulvahtanutta lämmintä verta. Merkillistä. Aina he istuvat siinä, aina, eivätkä kortit koskaan tule käännetyiksi."

"Se on kuva", sanoin minä. "Se on elämää. Olet itse nähnyt sitä."

Hän katsoi minuun, mietti ja sanoi sitten perin hitaasti: "Ei, kuten sanoitte, sillä ei ole loppua. Ei kukaan tiedä koskaan loppua. Sittenkin kuva on oikea. Olen nähnyt sen. Se on elämää."

Sitten hän tupakoi pitkän aikaa äänetönnä, miettien valkoisten miesten kuvaviisautta ja vertaillen sitä elämään. Hän nyökäytti päätään useita kertoja ja rykäisi kerran tai kahdesti. Sitten hän kopautti porot piipustaan, täytti sen jälleen huolellisesti ja hetkisen mietiskeltyään sytytti.

"Minä olen nähnyt myös monta kuvaa elämästä", alkoi hän, "ei maalattuja, vaan omin silmin nähtyjä. Olen katsellut niitä kuin kirjettä kirjoittavaa miestä akkunan läpi. Olen nähnyt monta kuvaa elämästä, ilman alkua, ilman loppua, ymmärtämättä."

Äkkiä muuttaen asentoaan hän katsoi minuun ja arvioi minua aatoksissaan.

"Katsokaahan", sanoi hän, "te olette maalaaja. Kuinka maalaisitte tämän kuvan, jonka näin: sillä ei ole alkua, enkä sen loppua ymmärrä; se on kappale elämää, revontulet kynttilöinä ja Alaska kehyksenä?"

"Se on suuri kangas", mutisin minä.

Mutta hän ei minua huomannut, sillä tuo kuva oli hänen mielikuvituksensa silmien edessä ja hän näki ainoastaan sen.

"Sillä kuvalla on monta nimeä", sanoi hän. "Mutta siinä kuvassa näkyi paljon aurinkokoiria, ja sen nimenä pitäisi mielestäni olla 'Aurinkokoirain jäljet'. Tämä tapahtui jo kauan sitten, seitsemän vuotta on kulunut siitä; leikattiin vuosi '97, kun näin tarinani naisen ensikerran. Lindermannin järvellä oli minulla mainio Peterborough-kanootti. Tulin Chilcoot-solan kautta, ja kaksituhatta kirjettä oli matkassani Dawsoniin. Olin kirjeitten kuljettaja. Kaikki samosivat siihen aikaan Klondikeen. Paljon kansaa vaelsi. Monet kaatoivat puita ja rakensivat aluksia. Viimeiset vedet, lunta ilmassa, lunta maassa, jäätä järvissä, jäätä virran suvannoissa. Joka päivä enemmän lunta, enemmän jäätä. Ehkä päivä vielä, ehkä kolme, ehkä kuusi päivää; minä päivänä tahansa voi kaikki olla jäässä, sitten ei enää vettä, kaikki jäätä vain. Kaikkien täytyy kävellä Dawsoniin, kuusisataa mailia, kestää kauan astua. Veneet kulkevat nopeasti. Kaikki pyrkivät veneeseen. Jokainen sanoo: 'Charley, kaksisataa dollaria, jos otat minut kanoottiisi'; 'Charley, kolmesataa dollaria'; 'Charley, neljäsataa dollaria'. Sanon 'ei', koko ajan 'ei'. Olen kirjeitten kuljettaja.

"Aamulla pääsen Lindermannin järvelle. Kävelen kaiken yötä ja olen hyvin väsynyt. Keitän aamiaisen, syön, sitten nukun rannalla kolme tuntia. Herään. Kello on kymmenen. Sataa lunta. Tuulee, puhaltaa oikein navakasti. Kas, ja siinä on nainen, joka istuu lumisella rinteellä. Tämä on valkoinen nainen, nuori, hyvin kaunis, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hän katsoo minuun. Minä katson häneen. Hän on hyvin väsynyt. Hän ei ole tanssijanainen. Näen sen heti. Hän on hyvä nainen, ja hän on hyvin väsynyt.

"'Sinä olet Sitka-Charley', hän sanoo. Nousen vikkelästi ylös ja ravistan lumen peitteistä ja käärin ne kokoon. 'Olen Dawsoniin matkalla', hän sanoo. 'Lähden veneessäsi — kuinka paljon se maksaa?'

"En halunnut ketään veneeseeni. Mutta ei ollut kaunista kieltääkään. Minä sanoin: 'Tuhat dollaria!' Sanon sen leikilläni, jottei nainen voisi tulla mukaani, ja koska niin oli parempi sanoa kuin sanoa 'ei'. Hän katsoo minua tarkasti, sitten hän sanoo: 'Milloin lähdet?' Sanon: 'Heti paikalla!' Silloin hän sanoo: 'All right', ja lupaa maksaa minulle tuhat dollaria!

"Mitä voin sanoa? En tahtonut ottaa naista mukaani, mutta olin antanut sanani, että tuhannella dollarilla hän voi tulla. Olen hämmästynyt. Ehkä hän tekee pilaa; kuitenkin sanon: 'Näyttäkää minulle tuhannen dollaria!' Ja tuo nainen, tuo nuori nainen, aivan yksin matkalla lumisessa erämaassa, hän ottaa tuhannen dollaria esille, vihreäselkäisiä papereita, ja pistää ne minun käteeni. Katson rahaa, katson naista. Mitä minä voin sanoa? Sanon: 'Ei, minun kanoottini on hyvin pieni, siinä ei ole tilaa matkavarusteille.' Hän nauraa! 'Matkustan kauas. Tuossa on tavaramyttyni.' Hän potkaisee pientä kääröä lumessa. Siinä on pari turkisviittaa, kangaspuoli ulospäin, ja muutamia naisen vaatteita niiden sisällä. Nostan käärön lumesta. Se painaa ehkä kolmekymmentäviisi naulaa. Olen hämmästynyt. Hän ottaa sen minulta. Hän sanoo: 'Tule, lähtekäämme!' Hän kantaa käärön veneeseen. Me lähdemme.

"Niin näin sen naisen ensi kerran. Tuuli oli hyvä. Nostin ylös pienen purjeen. Vene kiiti hyvin nopeasti, se lensi kuin lintu yli korkeitten aaltojen. Nainen pelkäsi kovasti. 'Mitä varten tulitte Klondikeen, kun niin pelkäätte?' kysyn minä. Hän nauraa minulle väkinäisesti, mutta on yhä peloissaan. On myös hyvin väsynyt. Lasken koskea Bennettin järvelle. Vesi hyvin huonoa, ja nainen itkee, koska hän pelkää. Purjehdimme alas Bennettiä, lumessa, jäässä ja myrskytuulessa, mutta nainen on hyvin väsynyt ja nukkuu.

"Sinä yönä me leiriydymme Windy Armiin. Nainen istuu tulen ääressä ja syö illallista. Katselen häntä. Hän on kaunis. Hän järjestelee tukkaansa. Runsas ruskea tukka kiiltää väliin kuin kulta tulen loisteessa; hänen kääntäessään päätään näen, kuinka se välähtelee ihan kullanvärisenä. Silmät ovat suuret ja ruskeat, väliin lämpimät kuin kynttilät verhon takaa, hyvin terävät ja kirkkaat kuin katkenneen jään reuna, kun aurinko paistaa siihen. Kun hän hymyilee — kuinka osaan sitä kuvata? — kun hän hymyilee, niin tunnenpa, että valkoinen mies haluaisi suudella häntä juuri hänen hymyillessään. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hänen kätensä ovat pehmoiset kuin pikku lapsen kädet. Hän on pehmoinen kokonaan, kuten pikku lapsi. Hän ei ole laiha, vaan palleroinen kuin pikku lapsi; hänen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen lihaksensa, kaikki on pehmeää ja pyöreää kuin pikku lapsella. Hänen uumansa on solakka, ja kun hän seisoo, kun hän kävelee tai kääntää päätään tai liikuttaa käsivarsiaan, niin — en tunne sanaa — mutta kaunista se on katsella kuin — ehkä sanoisin, että hänen piirteensä ovat kuin oivallisen kanootin piirteet, aivan niin, ja hänen liikkeensä ovat kuin mainion kanootin kulku sen liukuessa veden halki tai syöksyessä eteenpäin ryöppyjen valkoisina ja raivoten kuohuessa. Se on verratonta nähdä.

"Mikä sai hänet tulemaan Klondikeen, aivan yksin, runsaasti rahaa mukanaan? En tiedä. Seuraavana päivänä kysyn häneltä. Hän nauraa ja sanoo: 'Sitka-Charley, se ei kuulu sinulle. Olen antanut tuhannen dollaria sinulle, jotta viet minut Dawsoniin. Se vain on sinun asiasi.' Seuraavana päivänä kysyn hänen nimeään. Taas hän nauraa ja sanoo: 'Mary Jones, se on nimeni.' En tiedä hänen nimeään, mutta koko ajan tiesin, ettei Mary Jones ollut hänen nimensä.

"Kanootissa on hyvin kylmä, ja välistähän ei kylmän tähden voi hyvin. Välillä hän taas voi hyvin, ja silloin hän laulaa. Hänen äänensä soi kuin hopeakello, ja minun on hyvä olla, aivan kuin olisin Holy Crossin lähetyskirkossa; ja hänen laulaessaan olen voimakas ja soudan helvetinmoisesti. Silloin hän nauraa ja sanoo: 'Luuletko, että ehdimme Dawsoniin ennen jäätymistä, Charley?' Joskus hän istuu kanootissa ollen ajatuksissaan kaukana; hänen silmänsä ovat silloin tyhjät. Hän ei silloin näe Sitka-Charleytä, ei jäätä eikä lunta. Hän on kaukana poissa. Hyvin usein hän on ajatuksissaan kaukana. Silloin hänen kasvonsa eivät aina näytä hyviltä. Ne näyttävät vihaisilta kuin ihmisen, joka on tappamassa toista.

"Viimeinen päivämme ennen Dawsoniin tuloa on hyvin tukala. Rannat jäässä kaikissa suvannoissa, hyhmää virrassa. En voi meloa. Kanootti jäätyy jääköntiksi. En voi päästä maihin. Paljon vaaroja. Koko ajan kuljemme Yukonia alas kuin jäälautalla. Jäät ryskyvät kovin sinä yönä. Sitten jää pysähtyy, kanootti pysähtyy; kaikki pysähtyy. 'Menkäämme maihin', sanoo nainen. Minä sanon: 'ei, paras odottaa'. Vähitellen alkavat jäät taas kulkea alas virtaa. Lunta paljon. En voi nähdä. Yksitoista yöllä kaikki taas pysähtyy. Yhden aikana kaikki taas liikkeelle. Kolmelta jälleen pysähtyy. Kanootti särkyy kuin munankuori, mutta se on jäällä eikä voi vajota. Kuulen koirien ulvovan. Odotamme. Nukumme. Vihdoin aamu koittaa. Lunta ei tule enää. Jäätyminen on tapahtunut, ja siinäpä on Dawson. Kanootti hajoo ja pysähtyy juuri Dawsonin kohdalle. Sitka-Charley on saapunut viimeistä avovettä myöten kaksituhatta kirjettä matkassaan.

"Nainen vuokrasi majan mäeltä, ja yhteen viikkoon en näe häntä lainkaan. Sitten eräänä päivänä hän saapuu luokseni. 'Charley', hän sanoo, 'tahdotko ruveta minulle työhön? Ajat koiria, olet nuotiolla, matkustat kanssani.' Minä sanon tekeväni paljon rahaa kirjeitten kuljetuksella. Hän sanoo: 'Charley, minä maksan enemmän.' Sanon hänelle, että hakku- ja lapiomies kaivoksessa saa viisitoista dollaria päivässä. Hän sanoo: 'Se tekee neljäsataaviisikymmentä dollaria kuussa.' Ja minä sanon: 'Sitka-Charley ei ole hakku- ja lapiomies.' Sitten hän sanoo: 'Ymmärrän, Charley. Maksan seitsemänsataaviisikymmentä dollaria joka kuu.' Se on hyvä palkka, ja minä ryhdyn työhön hänelle. Ostan hänelle koiria ja reen. Matkustamme Klondikea ylös, ylös Bonanzaa ja Eldoradoa, ylös Indian Riveriä, Sulphur Creekille, Dominioniin, takaisin poikki Kultalaakson vedenjakajan ja läpi Liian Paljon Kultaa nimisen kaivospaikan ja taas takaisin Dawsoniin. Koko ajan hän hakee jotain, en tiedä mitä. Olen hämmästynyt. 'Mitä te haette?' kysyn. Hän nauraa. Sitten hän sanoo: 'Ei ole sinun asiasi sitä tietää, Charley.' Sitten en kysy enää mitään.

"Hänellä on pieni revolveri vyössään. Välistä taipaleella hän harjottelee revolverilla. Nauran. 'Miksi naurat, Charley?' hän kysyy. 'Miksi leikit tuolla?' minä sanon. 'Se ei ole hyvä, se on liian pieni. Se on lapselle, pieni lelu.' Kun palaamme Dawsoniin, hän pyytää minua ostamaan hänelle hyvän revolverin. Ostan Colt 44. Se on hyvin raskas, mutta hän kantaa sitä vyössään koko ajan.

"Dawsonissa tulee tuo mies. Mistä hän tuli, en tiedä. Tiedän vain, että hän on checha-quo — teidän kielellä arkajalka. Hänen kätensä ovat pehmeät, aivan kuten naisen. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hän on pehmeä kaikkialta. Ensin ajattelen, että hän on naisen mies. Mutta hän on liian nuori. He myös petaavat kaksi petiä yöksi. Mies on ehkä 20 vuotta vanha. Hänen silmänsä ovat siniset, tukkansa keltainen, hänellä on pienet, keltaiset viikset. Hänen nimensä on John Jones. Ehkä hän on naisen veli. En tiedä. En enää kysele. Luulen vain, ettei hänen nimensä ole John Jones. Muut ihmiset kutsuvat häntä herra Girmaniksi. En usko, että sekään on hänen nimensä. Enkä luule, että naisen nimi on neiti Girman, joksi muut häntä kutsuvat. Arvelen, ettei kukaan tiedä heidän nimiään.

"Eräänä yönä nukun Dawsonissa. Mies herättää minut. Hän sanoo; 'Laita koirat valmiiksi, me lähdemme.' En enää kysele, vaan laitan koirat valmiiksi ja lähdemme matkaan. Menemme Yukonia alas. On yö-aika, on marraskuu ja hyvin kylmä — alle 47 astetta pakkasta. Nainen on pehmeä. Mies on pehmeä. Kylmä puree. He väsyvät. He itkevät hiljaa itsekseen. Sitten sanon, että ehkä pysähdymme ja teemme leirin. Mutta he sanovat, että haluavat jatkaa matkaa. Kolme kertaa sanon, että on parempi tehdä leiri ja levätä, mutta joka kerta he vaan tahtovat jatkaa matkaa. Sitten en sano mitään. Koko ajan, päivästä päivään, on näin. He ovat hyvin pehmeitä. He tulevat jäykiksi ja helliksi. He eivät ymmärrä mokkasiineista, ja heidän jalkansa ovat hyvin kipeät. He ontuvat ja hoippuvat kuin humalaiset, itkevät itsekseen, ja koko ajan he sanovat; 'Eteenpäin! Haluamme kulkea eteenpäin.'

"He ovat kuin hullut. Aina vaan he kulkevat eteenpäin, eteenpäin. Miksi? En tiedä. Ja he vaan kulkevat. Mitä he hakevat? En tiedä. He eivät etsi kultaa. Ei ole ryntäystä. He sitä paitsi käyttävät paljon rahaa. Mutta en enää kysele. Minä vain kuljen ja kuljen, koska olen vahva matkalla ja minulle maksetaan hyvin.

"Tulemme Circle Cityyn. Heidän etsimäänsä ei siellä ole. Luulen, että nyt lepäämme ja annamme koirien tehdä samoin. Mutta emme lepää, emme päivääkään lepää. 'Tule,' sanoo nainen miehelle, 'jatketaan matkaa.' Ja me kuljemme eteenpäin. Poistumme Yukonilta. Ylitämme läntisen jakoalueen ja käännymme Tanana Countryyn. Siellä on uusia kaivauksia. Mutta etsittyä ei ole sielläkään, ja me lähdemme takaisin Circle Cityä kohti.

"Matka on vaikea. Joulukuu on lopuillaan. Päivät ovat lyhyitä ja hyvin kylmiä. Eräänä aamuna on viisikymmentä astetta pakkasta. 'On parasta, ettemme aja tänään', sanon. 'Muuten pakkanen jäädyttää hengityksen ja leikkaa purevasti keuhkoihin. Sitten voimme saada kamalan yskän ja siitä seuraa pian keuhkokuume.' Mutta he ovat checha-quo. He eivät ymmärrä matkaa. He ovat kuolemanväsyneitä, mutta sanovat: 'Eteenpäin!' Ja me matkaamme. Pakkanen leikkaa heidän keuhkoihinsa, ja he saavat kuivan yskän. He yskivät, kunnes kyyneleet juoksivat heidän poskiaan pitkin. Kun läski on käristymässä, täytyy heidän juosta tulen äärestä ja yskiä puoli tuntia lumessa. He palelluttavat poskensa, niin että nahka käy mustaksi ja hyvin araksi. Sen lisäksi mies palelluttaa peukalonsa, kunnes sen pää on aivan katkeamassa, ja hänen täytyy laittaa kintaaseensa iso peukalo pitääkseen sen lämpimänä. Ja toisinaan, kun pakkanen puree kovasti ja peukalo on hyvin kylmetyksissä, hänen täytyy ottaa kinnas pois ja pistää kätensä jalkainsa väliin, pitääkseen sen ihoa vasten lämpimänä.