— Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. — Se on kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai kuukauden kuluttua vapaaksi.
— Mutta miksi hänet on vangittu?
— Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi
Antonius.
— Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.
— Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis — sinut vangitaan myöskin.
— Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät hänet vapaaksi.
— Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.
— Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin hänet vangittiin.
— Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.
— Oi ystäväni — nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten.
— Sinä puhuit salaliitostakin — oletko sinä —?
— Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. — Sinä saat kyllä pian tietää paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin muuta häneltä, niin polta heti kaikki.
Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:
— Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!
Hän hyökkäsi ulos.
Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai vangitsemista — mutta ei mitään.
Silloin hänelle selveni koko juttu.
Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut, että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin, tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus — urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus kuitenkin vangitaan.
Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.
Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.
Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi myös Aurelian vaikka millä keinolla!
Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään sisäministerin puheilla — ja sitten on Aurelia vapaa!
Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa työssä ja hyörinässä — aina liikettä, elämää… Nyt ei päässyt mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä… Vartija oli ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.
Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään, että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja — edes kuullakseen ihmisäänen.
Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!
Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi suljettiin ja auto lähti liikkeelle.
Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi, maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten, ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni — eikä niistä ihminen milloinkaan voinut paeta.
Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen. Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!
Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat. Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu, eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.
Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän on joukkohauta. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on Aurelia täällä — Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää ulkonaisen tyyneytensä.
Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet…
Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan tutkintotuomarin puoleen.
Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:
— Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.
Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti milloin…
Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia — yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.
Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän viereen — ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen levottomuuden.
Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja epämääräinen tuska — hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun sykinnän.
Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti saada teennäisen väsyneeksi:
— Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?
— Vaiti! — ärjähti tutkintotuomari. — Odottakaa, kunnes kysytään!
— Mistä minä sen tiesin —? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.
Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi — ei pääsisi lainkaan vapaaksi…
Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.
— Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? — kuului terävä kysymys.
Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:
— Ei, en luule… Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en muista varmasti…
Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään venyttäen:
— Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?
— Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.
Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun Aurelia kuljetettiin ulos.
Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.
Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.
Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet yhdessä…
Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken tuon muutaman viikon aikana — paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen tietoonsa.
Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi. Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari saisi sanoa hänen valehdelleen.
Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!
Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät. Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.
TUTKINTOVANKI N:O 30.
Niin kului kolme viikkoa.
Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.
Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin ratkaisu, tutkinto…
Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.
Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän kuullut vai ei.
Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän katseensa — ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän, ikään kuin kuolleen äänen:
— Ei.
Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi sanottavaa!
Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.
Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.
Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky. Ja vahtimestari poistui.
Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän röyhkeästi kysyi:
— Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!
Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:
— Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö, joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät — Sen tähden pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle kenraali —
Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:
— Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että minä antautuisin teidän narriksenne. Keksintö — keksijä — erinomaista, he he…
Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.
Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän miltei kuiskaten kysyi:
— Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?
— Nyt keksitte oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena sukkeluuteensa. — Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!
— Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?
Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan — sen tähden hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä. Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.
— Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt — siis valmis keksijä! Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:
— Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä ei ole mitään keksijöitä. Te ette ole "keksijä", vaan tutkintovanki numero 30! Ymmärrättekö?
Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:
— Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan inhottaa nähdä teitä!
Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju. Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee uhkaavasti karjahtaen — samoin karjui päällikkö:
— Ooh! Oih! Se oli sinun loppusi! Viekää hänet pimeimpään karsseriin! Ei — ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!
— Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. — Sitten minun ei ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!
— Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta sanat olivat häneltä loppuneet.
Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:
— Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua — te voitte pahoin. Minä toimitan heti käskynne täytetyksi.
He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:
— Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!
— Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. — En tiedä — uskaltaako sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.
— Mitä — kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.
— Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka…
Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa, josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava ääni:
— Onko se hän, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa — Niin, tarkoitan tuo, tuo kirottu lurjus! Onko se sama kuin se — Vastaa! Onko se —?
Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:
— On se tuota…
Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja karjui hurjistuneena:
— Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!
— Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä — ja —
— Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?
— Teidän ylhäisyytenne — minä —
— Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas apulaista — niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn päälle.
— Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. — Ahaa! Tietysti et sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, virkani!
— Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti — Teidän, ylh—
— Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö voitonriemuisesti. — Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa tehnyt salaliiton — yhdessä aiotte ryöstää virkani!
— Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä, mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:
— Vaiti! Sinä tahdot virkani — kurja, saastainen sammakko! Mutta se ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän — vähän — hieman…
Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan — ja apulainen ja sihteeri livistivät nopeasti tiehensä.
ENTISYYS
ISÄ.
Yksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut sekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään.
Mutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi vastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä jotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston!
Mutta täällä hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei kuulu…
Kun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei tuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia hän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut hänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet.
Marcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän ääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta.
— Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana.
Mutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli syyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja, jotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa — ja aina sama pyöveli!
Viha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän; se lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden likaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset. Entisyys, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi hänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen editseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä.
Mikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti suunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat levinneet yli maan — niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja harmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus ja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään annettavaa — ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat. Ei herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään.
Marcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa takaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä — kuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen ympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan. Marcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja kylmä kuin jää.
Marcusta puistatti vieläkin tuo näky — ja hän muisti edelleen, miten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan, määräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot hyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin — ja poliisit ampuivat kokonaisia joukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten ylitse — niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena.
Silloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten useat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin; seurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema näytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta valtakunnasta — sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla koneilla varustetut joukot…
Ja kapina kukistettiin.
Samaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin kevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot noilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat panssariautot pikatykkeineen.
Se oli peloittava joukko.
Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot saivatkin heti näyttää kuntoansa.
Silloin isäkin kuoli…
Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo — hänen elämänsä, palautui taas Marcuksen mieleen.
Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä, nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki liiankin hyvin.
Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli — ja kauhistui nähdessään hänet.
Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.
Mutta ilme oli kamalin — Marcuksen sydäntä kouristi.
Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä. Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu — ikään kuin hän yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan — jonka alta ojentuu tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.
Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin kauhealla katseellaan.
Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää kertaakaan nauranut.
Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista sodassa oikein oli ollut.
Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa. Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen huopa hartioilla — hän oli kuulevinaan tuon vilusta, tuskasta ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat vastauksensakin.
— Sodassa? Missä sodassa?
— Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain ollut menettänyt järkeänsä…
— En minä sodassa ole ollut — vaan helvetissä! huudahti isä kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.
Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas, ettei esimerkiksi omia miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti kuin viime sodassa.
— Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä, vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä vedessä — niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.
— Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia — paljonkin? oli Marcus hiljaa änkyttänyt.
— Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle — he pitivät kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee, niin…
Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen vihollinen.
— Mitä, isä? änkytti Marcus.
— Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.
Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:
— Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!
— Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän puukonterän vitkallinen viilto. — Julmimmatkin pedot ovat viattomia karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet — se on ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä menetin?
Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen. Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli kuoleman hiljaista: vankila nukkui.
Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset… Ne ovat eläviä kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin pimeyttä — sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.
Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden; sieltä alkaa konekiväärituli — jotkut kääntyvät — ja silloin puuskahtaa heitä kohden omien konekiväärien terässade. Onnettomat vaipuvat maahan — kaikki — isäkin —. Voi!
JÄÄHYVÄISET.
Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli tapahtunut muutakin — mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, mitä se oli. Hän tunsi huultensa mutisevan sanaa vankila, mutta ei vain jaksanut käsittää — ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.
Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat… Niin, niin! Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana — ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.
Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi — aivan kuin jokin kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.
Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.
He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu — niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää hulluus.
Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen — mutta ei voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja kuiskasi käheästi:
— Poikani — Poikani…
Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:
— Isä — isäparka!…
Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala, yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin — niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä…
Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti:
— Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu…
— Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. — Eihän siellä mitään voi —
— Minä menen. Tahdon nähdä.
Marcus näki, että isä oli päättänyt mennä: Hän ajatteli kiihkeästi vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:
— No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.
— Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. — Marcus, kyllä sinun tuota — täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.
— Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa edes kävellä!
Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus. Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän suostui vihdoin.
Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen. Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja kaipaus. — Hyvästijättö — lennähti Marcuksen mieleen.
— Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen viimeisen kerran. Nyt isän katse muistutti tuon kuolevan sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy. Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän, armottoman taistelun — heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.
Isä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä kähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt, repeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä mittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului kiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa…
Noin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa ruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat säpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä naisia.
Taistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen luitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä verta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja hänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi:
— Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat ihmisraukat saaneet edes vähän syödä.
Mutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs mustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka: siihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin oli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla: verellä — katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi tahtomattaan vavista.
Kun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren umpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi miestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä — aivan kuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin täysinäisiä perunasäkkejä.
Vihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko.
Kuului villi huuto — joukko näytti etenevän…
Isä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun hän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään kotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön pettymys.
He lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät ihmisistä.
Silloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät hurjaa vauhtia.
Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:
— Marcus, poikani — juokse pian katsomaan takapihalle — pääsisikö sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.
Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.
Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.
Hänessä heräsi hirveä aavistus: Isä —
Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen — ja hänen porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto — laukauksia — ooh…!
— Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi jotakin — ja samassa kaatui.
Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä, viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen. Luinen rinta kohoili korkealle — ja sitten hänen suustaan purskahti vaahtoava verivirta.
— Isä — isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko — isä, isä…
Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: ei voinut! Kuului vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.
Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:
— Isä, isä, isä!
Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen merkkiä — niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä…
Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota; punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan — niin siinä se oli, keskellä rintaa… Ja yhä pulppusi… Pitkän aikaa Marcus katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa rinnassa — harmaankalpeita kasvoja — eikä hän kyennyt ajattelemaan mitään.
— Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen äidin vuoteen vieressä.
Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä — viimeinen katse. Ja nyt hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden sanan. Se oli hyvästijättö hänelle. Marcus oli miltei kuulevinaan noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani…
Isäparka!
Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!
Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:
— Poikaraukka!
Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas joitakin säälin ja vihan huudahduksia.
Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän oli vähällä kaatua — mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti jo olikin.
Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: poikani. Ja nyt hänen ruumiinsa alkoi jäykistyä.
Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan — vain terävät luut. Mutta kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha — nyt vasta.
Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:
— Kuka siellä on?
KUUMEESSA.
Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen, käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän luuli huohottavansa kantamastaan taakasta — mutta kun hänen piti vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja polttavan kuuma.
Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.
Hänellä oli siis kuumetta.
Hän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään nojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän, vaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain muistellut, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset mieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen — hän oli suorastaan elänyt siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi, kaikki oli omituisen hämärää — kuin juopuneella. Mutta sama hämärä vaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle.
Marcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan — mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana tulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä, tropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän koetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän seinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle.
Tulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat johtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä tuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen keksintönsä, Aurelia — ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan! Silloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman hornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni pienenemistään — lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit olivat murskaamaisillaan hänet…
Marcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien haupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten lauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa huutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena tuulispäänä hänen ympärillään — hän ei kuule omaa ääntään…
Marcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa syöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa — iskee häntä päähän potkurillaan.
Marcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi — sitten hän ei muistanut enää mitään.
Kolme päivää Marcus oli kuumeessa — ja neljäntenä hänet vietiin taas santarmilaitokseen.
Kylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja portaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli todistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että jalat vapisivat.
Kun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden — ja hän tunsi Aurelian.
Joukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi pyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa:
— Vettä, olkaa hyvä — Olen sairas.
Marcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt
Aurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen:
— Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran vuoteesta.
Hän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen kerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut, syyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä.
Aurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi, silmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää hänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen tytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä.
— Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä tuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin viime kerralla.
Marcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin käärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa tuomarin silmiin ja kysyi tuimasti:
— Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän tehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi kauan, että minulla on oikeus vaatia tutkintoa — tietoa, miksi olen vangittu!
Tämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän tointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi:
— Ehkä minä tiedän, mitä kysyn — ja myöskin sen mikä koskee teidän asiaanne, herra kapteeni.
— Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua syytetään!
Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.
Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran Marcukseen — ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.
Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui sodasta — ja nyt Aurelia katsoi samalla tavalla. Eivätkä he voineet puhua sanaakaan…
Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa — niinkuin suuri, paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.
— Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.
— On, sanoi Marcus lujasti. — Minä tahdon tietää, miksi minut on vangittu.
— Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.
Ja Aurelia jäi sinne — niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien keskelle.
KUOLLEET SILMÄT.
Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja entisestäänkin kalvenneet — tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.
Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:
— Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta — ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes katsovat hyväksi vapauttaa.
Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko hänetkin — niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin heitäkin ensin vangittuina, ja sitten…
Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen — elämänsä hirmuisimman päivän.
— Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini. Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.
On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat — täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske — ikään kuin rakastajien hillitty, hellä kuiskailu.
Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta, hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi — mutta hänen hampaansa kalisevat kuin vilutautisella.
Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja katsoo häntä taas tutkivasti.
Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä särinä — ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä lentoon.
Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä, niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui tukahtunut korina.
Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen korvaansa läpitunkevasti:
— Sinun täytyy kestää. Muuten et voi kostaa!
Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.
Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa — mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.
Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita, taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa. Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki valtiolliset teloitukset.
He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen — ja palkkajoukon päällikkö tuli ulos.
Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä — aivan kuin petolinnun nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen, välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.
— Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.
Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen tuntemattomasta raivosta ja inhosta — aivan kuin olisi täytynyt voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.
Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.
Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta — mutta sittenkin hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan, kauhean rivin.
Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen, loppumattomaan suruun.
Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli kärsinyt marttyyrikuoleman.
— Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan tämä kuiskasi hiljaa:
— Urkkija — tarkasta ruumiita!
Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät, luihut kasvot, kavalat silmät.
He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli kaivanut kätensä syvälle hiekkaan — niinkuin olisi viimeisellä, epätoivon voimalla etsinyt sieltä pelastusta, elämää.
Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan itseään.
Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti:
— Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?
Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän, että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti, kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:
— Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!
Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti kuiskaten:
— Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!
Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.
— Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. — Puhutaan asia selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti urkkija ja lähti.
— Minä annan kymmenentuhatta!
Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti:
— Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut itsesi ilmi.
Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä he makasivat rinnakkain — hänen molemmat veljensä.
— Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.
Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä — ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin heidät.
Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa; yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut jäykistyvän nyrkkinsä — hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan kostoa, uhkaavan.
Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä vuotanut.
Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei vihaakaan — vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, minkä tähden minut tapettiin?
Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina tuntui etenevän — sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa:
— Sinähän lupasit kostaa.
Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.
Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta — mutta nyt hänenkin äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.
Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja käski kuljettajan ajaa ulos portista.
Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot näyttivät muuttuneen. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.
Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa tukkaansa — ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:
— Pikkuveli — pikkuveli —
Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti, äänettömästi kuiskaavan:
— Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.
Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä käsivarsia, jalkoja — mitä…? Kaksi kuukautta sitten jäntevä voimistelijanuorukainen — nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa, se kylmentää hänen ruumiinsa — sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet…
Paita on kovettunut hyytyneestä verestä — miltei mielettömänä hän repii sen halki, ja —
Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena, korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.
— Pikkuveli — pikkuveli! vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei voi mitään — on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:
— Pieni veliraukka…
Poikaparka on ymmärtänyt, että vain kuolema voi pelastaa hänet kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. Sen tähden hän onkin tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän, vilvoittavan käden.
Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät elävän, niistä pursui kylmä raivo — ne vaativat kostoa!
Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:
— Ole huoletta veli — minä en unohda.