PYÖRTEESEEN.
OSTETTU IHMISHENKI.
Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun — kas, hän oli polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!
Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä mittaa hänen mieltään.
Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän — enemmän kuin ketään toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu — jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.
— Häntä ei saa tappaa, niinkuin…
Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat peloittavan näköisiksi.
— No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. — Minä teen kaiken voitavani. Niin — huomenna menen sisäministerin luokse.
Hän nousi ja lähti illalliselle.
Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.
Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym. puhuen samalla makeasti:
— Tietenkään ei teihin, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin — etteivät todella epäiltävät henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.
Sama repliikki esitettiin jokaiselle — Antoniuksen muutamat ystävät, jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.
Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti, onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia valtakunnan puolustukselle.
Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan, mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan vangittuna.
— Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä alkoivat pälyillä rauhattomasti.
— Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut erehdyksestä, lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat. — Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä — ja minä voin taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.
Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi tarkastaa tutkintapöytäkirjaa.
Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja epäilevästi:
— Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle — ja jospa heillä kuitenkin on syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni virastojen keskeneräisiin —
Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria seteleitä — yhteensä kymmenentuhatta markkaa.
Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain alkoivat vilkuilla — hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin, ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen kasvojaan — ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.
— Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:
— Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä — niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!
— Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. — Ja minä luulen, että koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne! Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään niin suuressa asiassa.
Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:
— Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat olemaan meidän vallassamme. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa on silloin muistava myöskin teidät, herra kreivi!
Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:
— Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä… Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä lähteneitä sanoja — sillä niitä kuulee kovin harvoin!
— Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.
NÄLKÄLAKKO.
Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.
Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan — niinkuin toisillekin on tehty.
Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista — kumpikaan ei tullut. Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän raivostui — siitä ei ollut pienintäkään apua.
Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä nälkälakon siksi, kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.
Neljä päivää oli kulunut.
Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin silmin kopin hiilimustaan pimeyteen.
Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut…
Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.
Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: mitä on Aurelialle tapahtunut? Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät, joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. — Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.
Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä painuivat umpeen.
Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi ruumiinsa jäykistyvän — niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.
Kuului askeleita — raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.
Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman varovainen — mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa vasten.
Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman, hillityn hengähdyksen… Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän tietää koko ajan, että tuo suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään — että pimeydestä tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista — mutta yhä hän odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.
Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan…
Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän menettää järkensä… Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin ja hypähtää lattialle…
Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta johtuneita houreita.
Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.
Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta tämä herätti hänet täydellisesti.
— Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. Hän, joka oli ollut niin kylmäverinen, voimakas — parhaimpia ampujia ja miekkailijoita — onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa? Vai tuleeko hän hulluksi?
Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla — hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!
Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan, niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut, mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen otsalleen.
Silloin hän muisti Aurelian.
Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira! Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa — ja ne, jotka ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla rauhassa,
— Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.
Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja sanoo iloisesti:
— Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on parhaat lentokoneet!
— Ja kaikki ennätykset!
Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että meillä on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että ulkonaiset viholliset!
— Helvetin nimessä — ei!
Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta — mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen ollut tuntenut!
Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti voimaa. Hän tiesi, että vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan — senkin hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.
— Minä en tule mitään unohtamaan, hän mutisi hiljaa.
Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!
Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu olla seuraavaan ateriaan — sitten se taas oli viety koskemattomana pois.
Nyt Marcus päätti mennä heti syömään!
Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.
Hän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan.
Ihmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän paljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän ääreen.
Marcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi — se ei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli Marcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti.
Mutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä.
Marcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa, kun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti kohteliaasti, että hän nyt oli vapaa.
Sekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä, jotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain katkeruutta kärsimästään vääryydestä.
— Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?
— Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen nöyrästi kumartaen.
Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi saman kärsineet — ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin; katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja kaksimielisesti:
— Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, miksi minut nyt näin päästetään vapaaksi!
Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut milloinkaan kuullut — hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.
— En todellakaan, näin yht'äkkiä — herra kapteeni! änkytti apulainen nöyrästi. — Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!
Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.
ISKU.
Marcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä jalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa ja tuskansa — hän olisi tahtonut juosta. Joka askele kajahti hänen korvissaan: missä on Aurelia?
Hän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa silmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä Aurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta.
Marcus aikoi ajaa partansa, ja nyt hän hiukan uteliaana katsahti peiliin.
Hän hämmästyi — muutos oli todellakin suuri! Kun kuume oli vienyt ahavoituneen nahan kasvoista, näyttivät ne kapeilta kuin aurinkokauhuisen ylhäisönaisen hipiä, silmät olivat suurenneet, posket kuopalla — ja ohimoilla harmaita hiuksia!
Hänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava, katkera hymy — 30-vuotiaana!
Ja kun hän otti käteensä partaveitsen, vapisi käsi niin ankarasti, että hänen täytyi hetkiseksi istahtaa rauhoittuakseen.
Kun Marcus astui kadulle pukeutuneena parhaaseen virkapukuunsa, hän huomasi, että kadunkulmaan oli ilmestynyt uusi tupakkakaupustelija.
Siinä se oli!
Marcus tekeytyi huolettomaksi, meni miehen luokse ja kysyi hyviä sikareita. Tämä vastasi myöntävästi, ja kun hän hiukan kumartuneena etsi pyydettyjä tavaroita, huomasi Marcuksen terävä silmä, että miehen viikset oli värjätty — ja tyhmyydessään tämä tuli näyttäneeksi erään pienen, langattomassa puhelimessa tarvittavan avaimen! Miehellä oli siis laatikossa langaton puhelin, jolla hän antaisi tiedon toisille joka kerta, kun Marcus poistuisi asunnostaan.
Kas niin! Edempänä olikin toinen, valmiina seuraamaan häntä. Marcuksen mieli kuohahti, hän päätti vetää miehiä nenästä. Näköjään huolettomana hän siis otti kulmasta ensimmäisen auton.
Hän maksoi edeltäkäsin erääseen tunnettuun ravintolaan. Nähdessään seuraajansa tulevan myös autoasemalle hän käski kuljettajan hiukan hiljentää ensimmäisessä kadunkulmassa — ja sitten täyttä vauhtia hotellin edustalle!
Kun auto oli sivuuttanut ensimmäisen kadun risteyksen, Marcus hypähti alas, pistäytyi erääseen porraskäytävään — ja urkkija ajoi ohitse kiihkeästi viittoillen kuljettajalle!
Sitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin
Aurelian isän huvilaan.
Auto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös marmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus muisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä — sen sijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa maakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa. Aurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen kuin Marcus tapasi heidät.
Hänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan salonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri vastaanottohuoneetkin — ja sitten heti karkottanut toisen kuin pahantekijän!
Eräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli huudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas kotonaan. Sitten hän huomasi erehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten.
Kuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun he ensi kerran tapasivat.
Kun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi hänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa ja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi satakertaisena hänen sydämeensä — hän ei voinut puhua.
— Te — te olette vapaa! hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä; ja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus.
Mutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä
Juliaa — tämän kädetkin olivat samanlaiset kuin Aurelian.
— Niin, minä pääsin — juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. —
Ja kun en tiedä mitään Aureliasta, niin…
— Ettekö te tiedä mitään? sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja
Marcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan.
— En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja hänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi.
— Koettakaa olla rauhallinen — kyllä —
— Minä rukoilen teitä sanomaan — sanokaa! keskeytti Marcus oudolla, käheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi tuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. — Mitä, mitä on tapahtunut?
Julia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain äärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi:
— Ystäväni — se on teille raskasta — mutta — Aurelia on poistunut — elämästä…
Hän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien.
Marcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku olisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä hän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi itkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä — mutta yhtään kyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi rintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä raskaammaksi — lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa.
Silloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa hänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi:
— Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli kalleimman asiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, — sillä hän kuoli niinkuin nuori marttyyri!
Marcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi kuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja samalla lapsellisen avomielinen hymy…
— Teettekö tekin sitä työtä?
— Minä alan huomenna! Aurelian kuolema ei tule heitä hyödyttämään — sillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi!
Tyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan vartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja tulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin.
— Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa.
— Rakastin.
Tuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä kostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja lausui lujasti kuin itselleen:
— Ei itkua! Hänkin kielsi.
— Hän…?
— Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi lyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun — paitsi niitä seikkoja, jotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä.
Kertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä nyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista kylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen sisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes ollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin Aurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan mitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle.
Marcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki Julian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri hellyys; hän kuiskasi värähtäen:
— Julia — te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut veljenänne?
Julian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi seisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa vastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa:
— Miksi — miksi kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti — teidän…
Hänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun — se vapisutti hänen ruumistaan kuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen sydämensä kiihkeän sykinnän.
— Älkää itkekö — pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena.
Julia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys — ja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt.
— Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. — Miten, minkä tähden hän…?
Julia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja sitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt toissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime perjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa hän oli kuitenkin jättänyt.
Oli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin tavoittamaan miestä.
Sinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden vangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan, jonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä.
Puoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti hiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin — sama tulos: sisältä ei kuulunut risahdustakaan.
Silloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa, asetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti:
— Halloo! Täällä on ystäviä — älkää pelätkö…
Ovi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven takana.
Tämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä kertomaan kaiken, mitä tämä tiesi.
Nuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana santarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi.
Nuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli eräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä oli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet — ja tämä sai heti aamulla toimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli kertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin yöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin… Aurelia oli ottanut myrkkyä.
ÄÄNETÖN HUUTO.
Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan, kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.
Marcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan öisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa… Tuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt vanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi elämä, sellaisessa kurjuudessa — ehkä itkevän lapsiparven keskellä. Toisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista ulvontaa…
Marcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei pitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan ajatusta — asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat silmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen.
Alkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen laitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita — se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.
Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta ulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan joukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todellakin näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden.
Marcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun hän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä.
— Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. — Olenko vieläkin kuumeessa — hourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset — tulleet tänne?
Taukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja: yksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli suun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen poski poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen, puujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä olivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä, rautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita — he muistuttivat jättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi hirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut näyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta, äänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen joukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi mielipuoleksi.
Onnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan tuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten jalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle epäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret yhteen — kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti pimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina, hyppineet hulluina — ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta portista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa näytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut päämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään.
Silloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan perällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus leimahtanut täyteen valaistukseen.
— Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi
Marcus itsekseen. — Viime maailmansodan todelliset tulokset!
Ja tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää teollisuuden hyväksi.
Marcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma, että tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin raajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia koneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita. Marcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt palkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi.
Silmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla vietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta tehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä kumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut:
— Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? Teräksinen heille annetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun mukaan — ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään kädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia liikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas käyttävät konettaan mitä parhaiten — eivätkä nenättömät ole vähääkään huonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan!
Hän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan.
— Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa! oli äskeinen kysyjä sanonut moittien.
— Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien kokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut vihasta.
— Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. — Kaikki saisivat kiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä! Muuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää — sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä annetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä merkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle!
— Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin keskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos. Monet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä.
Marcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä pilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan.
Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen, mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa — voimatonta, sammumatonta vihaa.
Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että jokainen heistä oli kerran ollut terve, nuori, voimakas — hekin olivat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin — hekin olivat eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.
Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi? Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä kadotetun elämän — muistuttaa siitä, mikä aiheutti heidän loppumattoman helvettinsä…
Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.
Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten — sillä nyt vasta muuta väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat tällä puolella — ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.
Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia, viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin — mutta heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin muutamat jäsenet.
Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa oli voimaa. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin, ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova, tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa — ja uhkaa.
Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat kostaa — niin tahtoi hänkin!
Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat oikeastaan hänen veljiään, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja tarmoa olemukseensa.
Entä nuo äskeiset onnettomat — voivatko he mitään?
Silloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat enemmän kuin toiset!
Sillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat, jokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut silmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät kaameasti irvistävän — äänettöminäkin ne huutavat kostoa. Heidän aaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä, äänetön huuto:
— Pois sota!
KOSTAJA.
PUNAINEN ARPI.
Marcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä vastaavan, hän astui sisään.
Antonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään huolettomasti:
— No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti?
— Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. — Sillä nyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten!
— Autonkin?
— Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään istahdin urkkijan autoon — ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja sitten alkoivat odottaa — jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa katua vartioimaan!
— No miten pääsit lopulta tänne?
— Venytin matkan! naurahti Marcus. — Kaksi kertaa ajoin raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin — ja lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia — ja nyt olen tässä!
— Entä keksintösi?
Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan katsoen:
— Siitä ei tule mitään.
— Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.
Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti läpitunkevasti:
— Minä en voi ajatella mitään — niin kauan kuin se konna on terveenä — ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!
Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien sekä sanoi hiljaa:
— Veliparka, tuo on hermostumista — sillä voisithan suorittaa asian myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle — mutta hän on santarmiupseeri. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun, on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta kostoon. — No, oletko voimistellut?
— Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin miekkaillut itseni näännyksiin — mutta minä en, en… Kun Antonius ei sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:
— Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman klubin jäseneksi, ja — ja tuttavaksi — hän on peluri.
Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:
— Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet… Ja itsekin inhoan ja häpeän itseäni… Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa — tehdä hänelle jotakin.
— En minä sitä puolta ajatellut — sellaiseen hirviöön ei tarvitse soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi kylmäverinen?
— Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani kostaa! huudahti
Marcus hurjasti.
— Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen — toimittaa niin, että hän vaatii sinut —
— Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: —
Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?
Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.
Kaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä olevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus oli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse esittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono pelaaja, hän sai yrittää parhaansa — hävitäkseen mahdollisimman vähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa riittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin verran — suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin miekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla erään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti, että tämä huudahti isällisesti:
— Se on vaarallista, nuori ystäväni!
— Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun hän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari aivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös sapelimiekkailua.
Marcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi tahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat olisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule kaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan — vielä vähemmän, jos hän aavistaa jotakin kostoa: ja hänen täytyy kostaa!
Jok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan ruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli ruumiillisesti entisellään.
Tähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona — sillä hän epäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella hän suoritti harjoituksensakin.
Marcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa. Kapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan, tarjonnut illalliset — ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia.
Kapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta puolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille itse täyttä kurkkua.
Marcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli ottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli päättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden.
Puoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti pöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja ehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon.
— Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. — Onhan teillä kokonainen haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea mestari naismaailmassa.
Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi itserakkaasti:
— Jaa — hm… En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat jäljessäni. Ja onhan niitä ollut — he, he, herkullisia… Mutta minä olen aina sanonut: naisia pitää osata käsitellä, he, he…
Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:
— Oli teillä silloinkin kaunis neiti — kun minä siellä kävin… Enkö ole oikeassa?
— Kaunis se oli kuin enkeli — mutta kissan sukua! huudahti kapteeni innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen lomasta:
— Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä arpea nenässäni — sen hän puri kun — he, he — yritin suudella…
Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan — askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee — ja niinkuin inhottava hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun — paksut partaiset huulet tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon…
— Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon kaikki naiset hullaantuvat! He, he…
Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä kuin leimahdus — ja hän purskahti onttoon nauruun.
Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:
— Katsokaas tätä arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä — he, he… Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet…
Kapteeni kallisti päätään — ja myös hänen paksussa siankaulassaan näkyi punainen arpi.
Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä kiduttavampia yksityisseikkoja.
Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen öhkivän:
— Ja mikä vartalo — mikä herkullinen vartalo!
Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja; hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa! Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.
Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä marssi — ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:
— Siinäpäs on todellakin arpi — Punainen arpi…
Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.
Täytyi vieläkin odottaa.
Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.
Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi — niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:
— Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.
— Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. — Kyllä minä näytän! Minä!
Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen päivätyökseen.
Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti — ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.
Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät, mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi sitten varmasti ja voitonriemuisesti:
— Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat kumartaen.
KAKSINTAISTELU.
Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut, mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.
Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei jättiläiseltä — ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili voitonvarma, ylimielinen ilme.
Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi aikonut harjoitella miekkailusalissa.
Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen — ja kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin — ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.
Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi. Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.
Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä vain hiukan liikahtaa paikaltaan — odottaa vain hiukan kyyristyneenä, liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.
Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo; ja taas hän hyökkäsi.
Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli kahta elämää. Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.
Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut huulet… Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta, kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän — mikä mahtoi olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä viimeinen kuiskaus hänen kuolemankalpeilta huuliltaan?
Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt, ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan selvästi tuon inhottavan rikoksen.
— Roisto — mitä — mitä tämä on —? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen sähisevän.
Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan. Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät keltaiset, petomaiset hampaat — ja suunnaton ruho hetkui raskaasta läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:
— Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä keskustelemme hiukan — se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri. Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?
Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta heti…
— Konna, hän kähisi vaivalloisesti.
— Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette keskustele! — Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:
— Muistatteko nyt häntä — nyt juuri?
Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän puhkui hiljaa:
— Sinä olet — perkele…
— Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?
Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.
Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:
— Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!
— Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.
— Hyvät herrat — korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.
Mutta enempää hän ei ehtinyt.
Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle — ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea nenä — ihan kasvojen pintaa myöten… Kapteeni rojahti maahan kuin päähän isketty härkä — ja veri alkoi hurjasti tulvia.
— Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti kauhistuneena. — Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen —
Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:
— Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut minua.
Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina…
Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:
— Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.
— Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.
— Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu, vastasi Antonius. — Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta kehittää kätyreistään tuollaisia petoja — se täytyy siis kukistaa!
— Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!
— Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. — Minä kyllä ymmärrän sinut täydellisesti.
Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:
— Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta tuntui — sittenkin raa'alta. Minua puistatti…
— Mutta eihän maapallolla saa olla mitään liian raakaa upseerille! huudahti Marcus hillityn harmistuneena. — Kymmenettuhannet kuolleet, sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut kaupungit: hävitys ja kuolema — sehän on upseerin varsinaista työtä! Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy pakottaa viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla! Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus:
— Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän se mitään tee — eihän se ole raakuutta! Mutta kun minä annan hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni puistattaa. Se on hirvittävän raakaa — sillä hyttysen te kuurnitsette, mutta kameelin te nielette!
Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:
— Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta minulle — niin eikö sinua hävetä?
He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Ystäväni — ystäväni — anna anteeksi! Olen puhunut ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei, ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää, miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen — minulla on sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen — en ymmärrä itsekään…
Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:
— En, en veli! Kun kerran sanot, että… Älä sinäkään veli muistele minun loukkaavia sanojani — olen tuon asian tähden kärsinyt liiaksi.
— Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.
— Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan innostuksesta ja sisäisestä ilosta.
— Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus. Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti:
— Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi oikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole ehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita.
— Kyllä sinä pian opit tuntemaan…
Kun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa kaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa:
— Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee sotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä saisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi.
— Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, — nyt minun täytyy onnistua!
Minä alan kokeilla yöt ja päivät!
— Älä sentään rasita itseäsi liiaksi — silloin et onnistu niinkään. Oletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon kokeilupajassasi?
— Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut päällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta koneeseeni … hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän odottaa jännittyneenä, että onnistuisin — että ansaitsisin hänelle vielä toisenkin ritarimerkin!
He erosivat hiljaa naurahtaen.
MILJOONIEN NIMESSÄ.
Marcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja hurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän tuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan — niinkuin olisi kaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä — ja kuiskasi itsekseen:
— Vihdoinkin!
Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan ja päänsä humisevan — hän oli kuumeisella innolla taukoamatta työskennellyt kolme vuorokautta.
Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen kaupunginosaan, missä Antonius asui.
Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi levottomasti:
— Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?
— On, vastasi Marcus ääni värähtäen.
Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:
— Se on valmis…?
— Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:
— Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.
Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli vieras ja matala:
— Veljeni, minä kiitän sinua miljoonien puolesta.
Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.
Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen; sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten hän lopulta oli onnistunut.
Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan irti rungosta ja tähän väliin johdettiin tasainen sähkövalo, joka säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.
Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:
— Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin ympäristön?
Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja puhui syvän liikutuksen valtaamana:
— Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään keksinnön — ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan aina muistamaan!
Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa:
— Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle hallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön.
Antonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi:
— Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut rakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle?
— Jaa, tuota — en nyt oikein —
— Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai ehkä sinun olisi annettu rakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö — ja sinut itsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta nyt sinä olet elossa — ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta maailman paraita lentokoneita ja uusia tulee!
Marcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja salaperäisesti ääntään hiljentäen:
— Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on meikäläiset ohjaajat.
— Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä ystäväänsä. — Miten sinä olet voinut saada niin paljon…?
— Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, — sain periä miljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä sopivaa nuorukaista lentäjiksi — ja avustanut vielä muutamia. Nämä ovat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö, ehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole parempi?
Viime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden.
Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.
— Sen tähden sinä siis minuakin avustit…? änkytti Marcus.
— No, jos niin tahdot sanoa. — Mutta älkäämme enää puhuko tästä.
— Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit luottaa minuun?
Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:
— Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran muistamaan isäsi.
Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.
Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:
— Marcus — sinä tiedät, miten molemmat veljeni… Niin — sinä olet samanluonteinen kuin minun toinen veljeni — ja minä — minä olen pitänyt sinusta niinkuin…
Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin hän änkytti hiljaa:
— Veljeni — sinä minut pelastit — vankeudesta…
— Minä olin levoton sinun tähtesi, veli…
— Veljeni — veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä
Antoniuksen olkapäätä vastaan.