Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä — hän pidätti pienen aikaa hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:
— Niin veli! Nyt meillä on toivoa! Ja sinäkin kohoat taas yhden arvoasteen.
— Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus neuvottomana.
— Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista — ja santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli: lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu monen rehellisen miehen pää.
Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen, leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen luonnollisesti:
— Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:
— Olen teitä niin kovin odottanut.
— On ollut erittäin tärkeitä toimia — etten ehtinyt — vaikka, koetti
Marcus puolustautua.
— Ymmärrän sen.
Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen jännittyneenä:
— No, sanokaa te minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää — että hän olisi — myrkkyä…
Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.
Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet nojatuoliin.
Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:
— Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia — tointukaa! Voi miksi kerroin…
Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten katkonaisesti ja tukahtuneesti:
— Älkää — älkää — te minusta mitään… Enhän minä enää —
Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.
Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.
Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi lohduttaen:
— Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.
— Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja poistui omaan kamariinsa.
Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja silmissä kuvastui tuska.
— Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.
— Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:
— Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?
— Miksikö? Se — se oli jostakin korttipelistä — aivan pikku asia.
Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:
— Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen kuullut siitä.
Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja neuvottomuus.
— Niin tuota — asia oli nähkääs niin — että tuota, sitten hän laukaisi äkkiä läpitunkevasti:
— Niin, hän on muutenkin konna!
— Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.
— Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.
Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja kuiskasi tulisesti:
— Tarvitseeko teidän minulta salata totuus? Kyllä minä mieluummin kuolen kuin ilmaisisin teistä jotakin.
Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan katsoen:
— Mitä tarkoitatte?
— Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan — ja te kostitte!
Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:
— Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen teille koko elämäni ajan kiitollinen!
Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama tulinen innostus ja hurmaus kuin hänenkin — silloin — onnellisena iltana.
— Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena.
— Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä — kaikkea…
— Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin huumaantuneena. Minäkin ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte, miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme puhua hänestä — silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.
Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi, Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!
— Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. — Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta — ja sitten hänen tukkansa oli lumivalkea…
— Entä äiti — eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.
— Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta.
Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa…
Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta — silloin kun äiti saapui maalta…
Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti huudahtavan:
— Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa minulle tämän ilon?
— Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne vankilasta — kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.
— Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!
— No niin — Älkäämme siis puhuko tästä enempää — näyttää olevan turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:
— En olisi uskonut — että voisitte — loukata minua noin — noin —
— Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. — Se on totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!
— Tiedättehän sen — eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi. — Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne — pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte…
Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:
— Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään matkusta?
Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.
Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään nojatuoliin ja itki katkerasti.
Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:
— Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia — se lohduttaa parhaiten. Niin hänkin tahtoi.
Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:
— Sinä olet Aurelia.
Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:
— Tahdon kaikessa — tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin onnellinen — jos — te kärsisitte vähemmän, kun…
Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.
Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli poissa, ikuisesti poissa.
Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan; se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella — mutta siitä ei pääse hetkeksikään.
Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen tuskaansa.
Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.
Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.
NÄKYMÄTTÖMÄT VOIMAT.
MAANALAISESSA HUONEESSA.
Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni.
Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä, värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka.
Antonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli salaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän päähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: — hallitus aikoo lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi, mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista lausumaan mielipiteensä.
Tuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama. Kaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten kuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa.
Eräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin — sota täytyy estää vaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen pääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa — ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois virastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että hänet poistetaan — ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen!
Tällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja alkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti:
— Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte, etteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis voida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan.
— Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut.
Nuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta hänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä. Vihdoin hän kysyi tuskaantuneena:
— Miten me sitten estämme sodan?
— Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni, puhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. — Ensiksikin meidän on heti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton pääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä vastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle puolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa ratkaisevalla hetkellä suurlakon, pysähdyttää liikenteen ja sotatarviketeollisuuden — niin sota on estetty!
— Oikein! Oikein!
— Se on totta!
— Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava omaa voimaamme, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista herätystyötä sotilaitten keskuudessa — se on paras keino. Suullisen agitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta salainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko maan paikalliskomiteoille.
Hän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja.
Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius:
— Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat välttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää salaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita salaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan taisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen sopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita.
Silloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä:
— Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla…?
— Entä palkkajoukot?
— Niillä on hyvä tykistö.
Nyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella äänellä.
— Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin siltä varalta, ettemme muuten voita — ja minä olen ajatellut erästä keinoa —
— Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi.
Luutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään hiljentäen:
— Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n testamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri M:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla tunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne esimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on paraillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät viettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme —, ja kaikki muuttuu atomeiksi…
— Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä — ja viedään kidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti.
— Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri B. lujasti. — Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia pitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja käytetään!
Taas kuului kiihtyneitä ääniä:
— Mutta miten?
— Ei mitenkään!
Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:
— Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. Oikeuden aseilla me voitamme — se on minun mielipiteeni!
— Niin minäkin ajattelen!
— Oikeus voittaa lopulta!
Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään, kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:
— Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte!
— Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan kadulla kuin koiria!
— Mitäpä niistä!
— Missä te oikeutta olette nähneet?
— Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette te syypäät, kun ette uskalla hyökätä hirmuvallan kimppuun!
Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.
Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti, istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun — ja väittely taukosi äkkiä kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä ääniä:
— Mitä sinä naurat?
— Mitä tämä merkitsee?
— Pilkkaatko sinä meitä?
— Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne? kysyi Antonius katkerasti.
Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä ja sähähti uhkaavasti:
— Tämä on liikaa — minä en salli.
— Paikallesi!
Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin hypnotisoituna.
— Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat — te vain sätitte toisianne.
— Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. — Te olette aina vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet lopettaa sotaa!
Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa —
— Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:
— Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi viime maailmansodan edellä — ja niin tulee tietysti käymään nytkin! Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat, saatettaisiin heidät kauhun valtaan — niin siinä tapauksessa nuokin saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä todelliseen taisteluun — ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne tuomiopäivään asti!
— Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli tarjoutunut murhaamaan pääministerin.
Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.
Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta, että Marcus nousi levottomana seisoalleen — hän pelkäsi ystävänsä silmänräpäyksessä tekevän jotakin… Kaikki odottivat henkeä pidättäen, ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi, jäätävän tyynesti:
— Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta — ja ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä. Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.
Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä:
— Sitä ei voi enää uskoa!
— Hän voi olla provokaattori!
— Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. — Älkää sanoko niin! Ei hän petturi ole.
— Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen sotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä:
— Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä!
— Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius.
Äskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän kuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen puolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui hiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja läpitunkevasti puhuvan:
— Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä syytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta. Mutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja suunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän tekevän, kun sota julistetaan?
Tämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti tolkuttomana:
— Esimerkiksi sen — sen, mitä Augustus ehdotti…
— Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan?
— Tuota — niin … hän mutisi avuttomana.
Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi painokkaasti:
— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä, typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista! Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin — mutta tämä aika on liian vakava huvitteluun.
Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt?
— Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori jättiläinen.
Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla äänellä:
— Älkää nyt enää sanoko tuota! Se on — se on… Minä olen ajatellut, että siten voittaisimme…
— Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan ivallisesti:
— On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin yksikään uskovainen — marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla!
Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti katseensa ja kysyi katkerasti:
— Oletko jo kaiken sanonut?
— Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla.
— Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti — se on järkevin.
— Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti
Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus.
Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja painokkaasti:
— Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan varmasti estää miljoonien kuolema…
— Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset.
Antonius jatkoi armottomasti:
— Kun sinä, Brutus, olet aina puhunut rohkeista teoista, niin tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta niiden pitäisi olla ratkaisevia ja sellaisia, että ne voidaan toteuttaa — äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen.
Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä:
— Oikein! Oikein puhut!
Heidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti tolkuttomasti:
— Eipä ole tuota — sinullakaan sellaista keinoa…
— Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään "rohkeista teoista", sanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita:
— Ei koskaan!
— Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi.
Brutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin ympärillään ivallisia katseita — ja hän tahtoi maksaa takaisin:
— Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin joudumme tappiolle — ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa?
— Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme.
Antonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt tulitikkuja ja hän vastannut siihen myöntävästi; se petti monen läsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo lyhyt lause sisälsi.
Mutta Marcus alkoi vavista jännityksestä: nyt hän saa kuulla ystävänsä keksinnön! Hänen mielensä kuohahti, kun hän kuuli anarkistin sokeassa katkeruudessaan sanovan pahansuovasti:
— Olen sangen iloinen, että meillä oli yksi viisaskin mies — et kai sinä suunnitelmassasikaan tyydy jonkin palatsin hajoittamiseen?
— En.
Antonius ei huutanut, mutta tuo lyhyt, terävä sana tunkeutui jokaisen sydämeen. Hän nousi hitaasti seisoalleen, ja hän tunsi ruumiinsa kylmenevän omituisesta tunteesta — niinkuin se olisi ollut hänen elämänsä suurin hetki. Säkenöivin silmin hän hetkisen tuijotti Brutusta ja lausui sitten hitaasti, ääntään hiljentäen:
— En. Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle.
Antonius seisoi yhä liikkumattomana paikallaan, entistä kalpeampana ja pitempänä: hän muisti taas veljiensä lopun, näki taas uhkaavan, taivasta kohti kohotetun nyrkin, pikkuveljen verisen suun — ihmettelevän katseen…
Marcuksen mielestä Antonius näytti profeetalta, kun hän lausui nuo kauheat sanat. Hänen mustat silmänsä näyttivät entisestäänkin suurenevan, niiden katse lumosi heidät salaperäisellä voimalla. Joku kysyi kuiskaten:
— Mitä, onko se mahdollista?
— Kaikki on niinkuin sanoin. Minulla on siihen keino, puhui Antonius.
— Toistakymmentä vuotta olen sen tähden yhtä mittaa tehnyt työtä.
Mutta vaikka se olisi kestänyt kaksi kertaa kauemmin, ei olisi väliä!
Hän katsahti tovereihinsa loistavin silmin, puhuen varmasti ja
voitonriemuisesti:
— Sillä estämme nyt sodan. Ellemme voi sitä estää inhimillisin keinoin — niin me estämme sen sodan keinolla!
Hänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi pitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni värisyttävän heitä sähkövirran tavoin:
— Veljeni, veljeni… meillä on nyt ase — ja tyrannit vapisevat, jos me siihen tartumme!
Kaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua sanaakaan.
Antonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen varovasti — ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen, suuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien, valkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen outoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti:
— Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt siis. — Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi tältä korkeudelta sementtilattiaan — niin muutaman sekunnin kuluttua ei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä lähitaloja.
Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus — niinkuin olisi joku juuri kuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä kerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja joku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen, aivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi:
— Onko se todellakin mahdollista?
— Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on nyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren mörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se räjähtää suunnattomana liekkipatsaana, sytyttäen samassa lähistöltään kaiken palamaan!
Kun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi:
— Minkälainen on suunnitelmasi?
— Tahtovatko kaikki sen kuulla?
— Tahdomme! vastasivat kaikki.
— Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori mies epäröiden.
— Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei Brutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja sen tähden kerron, mistä sen tiedän.
Hän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen niinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran.
— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti sitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se on rakkaus — mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi — vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus sammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta viha — se yksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen … olen ottanut kaikesta selvän.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni.
Hän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti:
— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi? … kai vielä muistat, että hänet on hirtetty? Entä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia — oletko unohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa karkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi — voitko löytää äitisi haudan?
Hänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret siniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat kauhusta ja tuskasta.
Hän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin:
— Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit — muisteletko vielä usein morsiantasi?
Brutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, ja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja nuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien läpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty terävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea näky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen historia.
Monet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat nähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka kädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä; ja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten, joille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat säälimättömiä — monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita haavoja raa'asti revitty auki.
— Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän pääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin parantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä — ei ketään. Ymmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme — vaikka kuinka riitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin, ettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu — mutta sinäkään et minua koskaan petä. Enkö puhu totta, Brutus?
Viimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta.
Brutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi mielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi tämän kättä sammaltaen tukahtuneesti:
— Anna minulle — anteeksi, vaikka minä…
Hän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa olisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä nyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta sanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena:
— Veljeni — rakas veljeni… Minä olen jo kaiken unohtanut — sillä sinäkin olet onneton…
— Veli, minä olen ollut typerä — en ole ymmärtänyt, puhui Brutus tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa. — Mutta tästä lähtien teen kaikessa niinkuin sinä tahdot!
Nuori aliluutnanttikin nousi seisomaan; hän piti toista kättään silmäinsä edessä ja rykäisi raskaasti kuin tukehtumaisillaan joka sanan välillä:
— Kuinka minäkään — voin koskaan enää — silmiäni näyttää — kun olen puhunut — niin tyhmästi — ja…
Antonius kääntyi hänen puoleensa ja sanoi värähtäen:
— Veliparka — niin! Minulla on ollut sellainen veli kuin sinä — hän joutui hirmuvallan uhriksi vielä nuorempana kuin sinä nyt olet. Tästä lähtien olet sinä minun kadonnut veljeni … jonka jälleen olen löytänyt.
Nuorukainen poistui paikaltaan, ja Marcus näki, miten hän lyyhistyi pimeään nurkkaan itkien hiljaa, katkerasti — niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään.
— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! vakuutti
Brutus tulisesti.
Tämä oli useimmille sellainen päivä, jollaista he eivät koskaan aikaisemmin olleet kokeneet. Tavaton, suurenmoinen keksintö oli aivan huumannut heidät; sitten omituinen paljastus, joka palautti heidän mieleensä tuskallisen entisyyden. Viha, tuska, suru, kostonhimo, villi voitonriemu ja valtava, ennen tuntematon innostus — lukemattomat tunteet myllersivät rajulla voimalla mielissä, liikuttaen ja hurmaten kuin väkevä viini. Jalo toverillinen kohtaus liikutti yhä enemmän heidän herkistyneitä mieliään; jokaisen silmät olivat kosteat, monet peittivät kädellään kasvonsa — mutta käsien takaa tipahteli pöydälle kyyneleitä. Kuullessaan nyt Brutuksen kiihkeän, innostuneen lupauksen, huudahtivat anarkistit ja monet muutkin aivan kuin yhdestä suusta:
— Niin teen minäkin!
— Minä lupaan myöskin sen.
— Nyt huomaan olleeni väärässä!
— Sinä olet mies!
— Tätä minä en unohda.
Antonius puristi vielä nuoren miehen kättä ja kääntyi sitten tovereihinsa:
— Veljet! Jokainen teemme siten kuin yhdessä päätämme. Eikö niin, toverit?
— Oikein, oikein!
— Tietysti niin! Mutta sinä ymmärrät parhaiten!
— Se on totta!
Silloin näkivät kaikki, miten nuori, jättiläiskokoinen sotilas nousi ja meni Brutuksen luokse. Hän ei puhunut mitään, puristi vain toisen lujasti syliinsä. Ei Brutuskaan mitään sanonut, mutta kun he erotessaan katsahtivat toisiaan silmiin, tunsi kumpikin, etteivät he koskaan olleet pitäneet toisistaan niin paljon kuin nyt.
Antonius hillitsi mielenliikutuksensa tahdonvoimallaan, istui paikalleen ja alkoi puhua:
— Toverit! Ehkä kerron minkälaisen menettelytavan olen ajatellut ehdottaa?
— Kerro, kerro! kuului jännittyneitä kehoituksia.
— Työväki tietysti ensin julistaa suurlakon, mutta jollei ainakin puolet sotilaista kieltäydy lähtemästä sotaan tai jos hallituksen joukot näyttävät pääsevän voitolle ja alkavat ampua työväkeä — silloin nousee seuraavana yönä kymmenkunta lentokonetta ilmaan ja muuttaa raunioiksi sen mahtavan linnoitusvyöhykkeen, joka ympäröi tätä kaupunkia. Marcuksen keksimät uudet koneet voivat ottaa kuormaa kaksi kertaa enemmän kuin entiset, mutta vaikk'ei otettaisikaan mukaan enempää kuin 500 palloa konetta kohden, niin se merkitsee 500 mörssärinammuksen räjähdysvoimaa — ja lisäksi tulta, jonka kuumuudessa sulaa rautakin. On siis varmaa, että niin maanpäälliset kuin maanalaisetkin varustukset tuhoutuvat. Seuraavana aamuna ilmestyy lyhyt uhkavaatimus, jossa käsketään peruuttamaan sodanjulistus — ja ilmoitetaan seuraukset, ellei käskyä totella…
Kaikki olivat miltei henkeä pidättäen kuunnelleet Antoniuksen selostusta, mutta nyt tykistöluutnantti Augustus sanoi pettymyksen ja pelästyksen vallassa:
— Mutta lentokoneethan voidaan ampua nykyaikaisilla ilmatorjuntatykeillä — ja jos räjähtää sellainen määrä…
Ajatus oli niin kauhea, ettei hän uskaltanut jatkaa. Mutta Antonius sanoi nytkin yhtä tyynesti:
— Niitä ei ammuta.
Joka taholta kuului kiihkeitä hillittyjä kuiskauksia:
— Mitä sanot?
— Selitä pian!
— Millä sen voi estää?
Antonius naputti kerran pöytään pitkällä, luisevalla sormellaan, ja silmänräpäyksessä tuli kuoleman hiljaisuus. Sitten hän jatkoi järkähtämättömän tyynesti:
— Minun ystäväni, joka tänään ensi kerran on kokouksessamme, on aivan äskettäin tehnyt sellaisen keksinnön, ettei lentokonetta voi ilmassa pimeän aikana nähdä. Kun vain vähänkin hämärtää — voi koneen muuttaa näkymättömäksi.
Kuului hämmästyneitä ja innostuneita huudahduksia, ja kaikki katseet kääntyivät Marcukseen, joka punastui tuosta huomiosta. Muutamat nousivat, menivät hänen luokseen ja puristivat hänen kättään. Ja niin epätavallinen oli tämä yö, että monet, jotka taukoamattoman vainon ja kärsimysten alaisina olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja juroiksi — nyt liikutuksen vallassa syleilivät tuota nuorta miestä, jonka ensi kerran näkivät.
— Tule tänne minun paikalleni, veli! huudahti lämpimästi eräs nuori laivastoupseeri ja tarttui Marcuksen käsivarteen istuttaen hänet omalle tuolilleen. — Minä en voikaan nyt istua, minun täytyy hiukan kävellä.
Kun hiljaisuus oli palannut, Antonius jatkoi:
— Hänen omalla johdollaan valmistetaan nuo uudet laitteet ja kiinnitetään ensi tilassa hänen valmistamiinsa lentokoneisiin.
— Entä lentokoneet? kysyi taas joku jännittyneenä. Mistä niitä saadaan niin paljon? Uudet koneet ovat hallituksen hallussa, ja entä ohjaajat?
Silloin kumahti pöytään nyrkinisku, ja silmät kiiluen hypähti seisoalleen eräs nuori mies; valkoiset hampaat välähtivät, jäntevät kasvot ulkonevine poskipäineen muuttuivat tummanpunaisiksi raivosta, hänestä huokui rajuilman voima, kun hän läpitunkevasti sähähti:
— Olkoot vaikka perkeleiden hallussa, mutta minun koneeni syöksyy suoraan helvettiin — jos Antonius käskee!
— Ja minun!
— Ja minun!
Näiden kolmen lentäjän esiintyminen aiheutti taas hetken äänettömyyden.
Sitten jatkoi äskeinen kysyjä vilkastuen:
— No niin! Kun vielä Antonius ja meidän uusi toverimme tarttuvat ohjauslaitteeseen, silloin nousee jo viisi kapinallista lentokonetta ilmoille. Mutta miten muut uudet koneet?
— Kaikki kaksikymmentä konetta nousevat ilmaan silloin, kuin me tahdomme.
Antonius sanoi tämänkin jäätävän kylmästi. Sitten hän kertoi lyhyesti, miten oli kasvattanut joukon lentäjiä, ja lopetti seuraavin sanoin:
— He eivät tosin tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitäkin yhdistää tuo sama side: viha. Minä tiedän, että he ovat valmiit kaikkeen.
— Minä olen yksi heistä! huudahti toinen niistä lentäjistä, jotka ilmaisivat kannattavansa äskeisen toverinsa puhetta.
— Ja minä tahtoisin kuolla sinun puolestasi — sillä sinä annat minulle koston!
— Mitä tämä on? kuiskasi eräs vallankumouksellinen, joka puolet elinvuosistaan oli istunut vankilassa. Hän katsahti ympärilleen ja taas kauhistuneena Antoniukseen. Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, jännitykseen; he olivat kauan pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta tämän yön tapaukset tuntuivat olevan liikaa.
Useimpien hermot ja mielikuvitus oli ärsytetty äärimmilleen. Ja kun aina ilmeni uutta, alkoi monesta tuntua kaikki hurjalta, sekavalta unelta, — ja aina Antonius! Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa — aina tyynen ja kärsineen näköinen, harvapuheinen Antonius? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt manalasta tilalleen jonkun salaperäisen olennon, joka on aina oikeassa, jolle ei mikään ole mahdotonta?
Mutta sittenkin tunsi jokainen ihailevansa tuota voimakasta miestä, jokainen tunsi, ettei tarvinnut turhaan kuolla, jos hänen käskystään meni kuolemaan.
Antonius katsahti kelloansa ja sanoi tyynesti:
— Kas, kun aika on kulunut pitkälle! Meidän täytyy kiirehtiä!
— Se on totta!
— Niin, oliko sinun suunnitelmassasi vielä jotakin?
Nuo jokapäiväiset lauseet rauhoittivat taas kiihtyneitä hermoja, heidän tullessaan vakuuttuneiksi siitä, miten suunnaton voima heillä nyt oli. He tunsivat saaneensa uutta lannistumatonta tarmoa, ruumiissaankin he tunsivat tuon oudon, elähdyttävän voiman.
— Se vain on ikävää, että siinä voi mennä tuhansittain viattomia työläisiä, puhui Lucas huolestuneesti, sillä osa esikaupungeista tuhoutuu myöskin.
— Me voimme ilmoittaa tuntia ennen, että tietävät paeta. Mutta sitä paitsi: minä olen tutustunut heidän elämäänsä, vieläpä tutkinut heidän mielipidettään juuri tuontapaisesta asiasta: ja minä muistan useita, jotka itkien vannoivat kuolevansa mielellään vaimoineen lapsineen. Katsokaas, heitäkin yhdistää meihin tuo sama side. Ja minä olen vakuuttunut, että jos he tietäisivät myöskin seuraukset, niin tuhannet olisivat valmiit Simsonin tavoin hautautumaan raunioihin.
Huoneessa vallitsi painostava äänettömyys.
— Viattomien tähden en minäkään hyväksy keinoani ennen kuin viime hädässä, jatkoi Antonius vakuuttavasti. Hän kuvaili lyhyesti niitä suunnattomia uhreja, joita seuraava sota valtojen liittoutumisten ja yhä kehittyneen asetekniikan takia tulisi vaatimaan, sekä kysyi lopuksi:
— Ellei siis työväenjärjestöjen voima ole vielä kyllin suuri, elleivät sotilaat ole vielä tarpeeksi valistuneita, ja mikäli hävittämällä sotatarvikevarastot, linnoitukset ja sotalaivat ja uhraamalla muutamia tuhansia ihmisiä voisimme pelastaa miljoonien viattomien elämän, estää tuhansien hyödyllisten laivojen ja ehkä satojen kaupunkien tuhon, ehkäistä sen hirveän hädän ja tuskan, jonka sota tuo tullessaan — niin mitä meidän on tehtävä?
Lucas ajatteli hetkisen ja lausui sitten lujasti ja päättävästi:
— Veljet! Minä olen aina vastustanut väkivaltaisia tekoja — mutta nyt minusta tuntuu kuin tekisimme rikoksen, ellemme koettaisi käyttää kaikkia keinoja sodan vastustamiseksi. Sillä jos vieläkin syttyisi sota, lamauttaisi se pitkäksi aikaa koko ihmiskunnan kehityksen. Tosin se keino on kauhea — mutta vielä kauheampi on sota.
— Oikein, Lucas!
— Oikein toveri!
— Oikein, oikein!
Antonius puhui taas matalalla, hillityllä äänellä:
— Itse asiassa meidän keinomme ei ole läheskään niin raaka ja kamala kuin monet myrkkykaasut ja muut nykyiset aseet.
— Se on totta!
Hän jatkoi edelleen:
— Te tiedätte, miten meilläkin maailmansodasta lähtien on ihan kuumeentapaisesti ponnisteltu yhä tehokkaampien murhatapojen keksimiseksi. Kansan varat, kaikki voimat on jännitetty siihen, että tuleva sota saataisiin mahdollisimman kauheaksi. Sodanlietsojain ainoa tunnuslause on ollut: murhat, hävitys ja kuolema kunniaan! Mekin olemme siis vain noudattaneet heidän periaatteitaan. Jos me esimerkiksi veisimme sotaministeriöön tämän murhasuunnitelmamme, niin nuo hienot herrat huudahtelisivat ilosta, syleilisivät meitä veljinään. Sitten me jonakin seuraavana yönä lähtisimme naapurimaan pääkaupunkiin ja tuhoaisimme sen nukkuvine asukkaineen. Ja sitten meidät julistettaisiin kansallissankareiksi.
Tuo synkkä, raivoa ja pilkkaa uhkuva ääni valtasi jokaisen vastustamattomasti. Kaikkialla näkyi vain vihasta säihkyviä silmiä, nyrkkiin puristettuja käsiä.
Ja Antoniuksen sanat putoilivat raskaina kuin moukarin iskut:
— Kun he aikovat käyttää viimeisetkin keinonsa ihmisyyttä vastaan — niin meillä on oikeus käyttää keinoamme ihmisyyden puolesta. Ellemme siis muuten voi kukistaa sodan hirmuvaltaa — niin nouskoon kuolema vielä kerran kunniaan.
Kun hän hetkeksi vaikeni, huudahti Julius tulisesti:
— Mutta sen jälkeen nousee kunniaan elämä!
Tuo sointuva ääni, nuo avonaiset loistavat sinisilmät, koko hänen nuorekas olemuksensa vaikutti kuin lupaus — hän oli aivan kuin elämän lupaus valoisammasta tulevaisuudesta. Antoniuskin miltei hymyili, kun katsahti nuorukaiseen, sanoen lämpimästi:
— Oikein sanoit, nuori veljeni!
Kuului hillittyä hyväksymisen sorinaa.
— Mutta jollemme voita — ellemme saavuta mitään…?
— Saavutamme ainakin koston!
Viimeinen sana kajahti terävänä ja läpitunkevana. He hätkähtivät, he kuulivat ensi kerran tuon äänen. Mutta kääntyessään he näkivät Marcuksen vihasta kalvenneet kasvot; Marcus sammalsi hämmentyneenä:
— Anteeksi veljet — että minä…
Silloin kuului innostuneita kuiskauksia:
— Sinä puhut totta!
— Vihdoinkin! Jo on aikakin!
Silloin eräs synkännäköinen sotilaslääkäri, joka ei koko iltana ollut käyttänyt varsinaista puheenvuoroa, koputti rystysillään pöytään ja puhui matalalla, kolealla äänellä:
— Veljet. Täällä on kaksi miestä, jotka ovat antaneet meille koston, mutta he ovat antaneet muutakin, vielä kalliimpaa, kalliimpaa kuin elämä! Nimittäin sen, että tappiokaan ei voi enää muuttua helvetiksi, niinkuin viime kapinan jälkeen. Sillä yksi ainoa sitä varten varattu kone voi estää sen!
Hänen harmaat teräksenkiiltävät silmänsä tuijottivat liikkumattomina, kun hän jatkoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:
— Kyllä on kamalaa muistella, että tuhansien täytyi voimattomina katsella, miten omaisia syyttömästi tapettiin kuin karjaa. Isäkin pyydystettiin umpimähkään kadulta, — ja vaikka olen mies, niin kyllä minä kärsin, kun hän makasi lumella kuulien lävistämänä. Lumella oli hiilen tomua, se oli ihan samannäköistä kuin isän harmaanvalkoinen tukka — vain rinnan alla oli heleänpunaista.
Hän hätkähti havahtuen ja näytti ikään kuin häpeävän sanojaan, mutta nähdessään toveriensa liikuttuneet kasvot hän lisäsi hitaasti:
— Olen monesti ajatellut sitä, kuinka hirvittävästi meillä silloin kärsittiin. Ja mitä mahtoivat tuntea heikot naiset, lapset, vanhat äidit… Kun tuollaisen uudistuminen voidaan estää teidän työnne kautta, niin kiitokset ovat mitättömiä. Tästä huolimatta en voi olla kiittämättä teitä, veljet — ja luulen voivani kiittää teitä meidän kaikkien puolesta.
— Oikein! Kaikkien! Veljet! Veljet! Me kiitämme teitä! kuului kaikkialta liikuttuneita ääniä.
Brutus syöksähti seisoalleen; hän oli aivan haltioissaan, hän näytti kokonaan muuttuneelta puhuessaan käheällä, vapisevalla äänellä:
— Veljet — veljet, te olette tehneet niin paljon…! Me kiitämme teitä myöskin niiden puolesta, jotka ovat kaatuneet uhreina, niiden, jotka parhaillaan kärsivät. Jos he vain tietäisivät, niin kymmenettuhannet kahlehditut, kidutetut ihmiset sopertaisivat teille kiitosta pimeissä kopeissaan. Ja jos olisi mahdollista — niin tuhannet teloitetut, kidutuksen ja nälkäkuoleman uhrit kurottaisivat käsiään teitä kohden tuntemattomista haudoistaan.
Hänen äänensä katkesi, niinkuin joku olisi äkkiä tarttunut hänen kurkkuunsa, hän kohotti käden silmilleen ja kääntyi poispäin. Kaikki muuttuivat synkiksi ja alakuloisiksi. Eräät nojasivat kyynärpäillään pöytään, toiset näyttivät tarkastavan sen rosoista höyläämätöntä pintaa, aivan kuin siinä olisi ollut erinomaisen tärkeätä nähtävää. Ja useat tuijottivat tuskallisesti yhteen paikkaan, aivan kuin katsellen jotakin kaukaista näkyä.
Marcus tunsi syvää sääliä, miltei kauhua: mitä näkevätkään nuo jäykät, tuskalliset katseet! Monet näkevät kai rakkaimpansa heiluvan tuulessa — ja korpit kiertelevät vaakkuen yläpuolella.
Suurikokoinen sotilas oli peittänyt kasvonsa — luultavasti hän näki veljensä lyyhistyneenä kiviseinän viereen pää murskattuna… Joku näki rakastettunsa kasvot myrkyn mustaamina… Ah niin…
Marcus unohti huomaamattaan toiset — hän muisti taas Aurelian katseen silloin — viimeisenä iltana.
Kokonainen maailma näkyi Marcukselle noista loistavista silmistä.
— Niin toverit, ovatko kaikki sitä mieltä, että tämä suunnitelma hyväksytään?
Kuin unessa hän kuuli Antoniuksen kysymyksen ja joukon yksimielisen, hillityn hyväksymisilmoituksen.
Marcus oli tahtomattaan purrut hammasta: hänen kurkkuunsa nousi taas jotakin kirvelevää, tukehduttavaa.
Niin — kokonainen maailma hänen silmistään silloin näkyi.
Mutta niiden loiste on sammunut ainiaaksi — ainiaaksi.
NÄKYMÄTÖN.
Marcus kömpi esiin lentokoneen alta, pyyhki hikisiä kasvojaan ja sanoi reippaasti:
— Kas niin! Nyt luulen sen olevan kunnossa!
— Mutta kyllä siinä on ollut työtäkin! huudahti Julius iloisesti.
Marcus katsahti nuoreen mieheen ja huomautti leikillisesti:
— Ainakin luulisi, kun näkee tuon nokivaraston kasvoillasi! Sinähän näytät enemmän neekeriltä kuin nuorelta luutnantilta!
— Puheestasi saa sen käsityksen, ettei neljäntoista tunnin työpäivä vielä oikein riittäisi nuorelle luutnantille! Julius kaivoi taskustaan pienen peilin ja lisäsi sydämellisesti naurahtaen:
— No, enpä todellakaan voisi tässä kunnossa häihin lähteä; mutta ei työnantajanikaan enkelinvalkoinen ole — vaikka onkin sälyttänyt minulle likaisimmat työt.
Molemmat naurahtivat toistensa mustille kasvoille, joissa vain hampaat loistivat valkoisina helminä. Ja heidän naurunsa helähti niin luonnollisena ja raikkaana, kuin olisivat he kokonaan unohtaneet julman todellisuuden, kostonsakin.
Kaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella kiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt lentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin yhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen, joka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli Marcuksen oma kone kunnossa!
— No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista tuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen taas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti:
— Tiedätkö — sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä silmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä olisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas taakka pudonnut hartioiltani!
Juliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi — ikään kuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa vankikopissa.
— Mutta jospa ottaisitkin enemmän apulaisia?
— Ei hätää! lausui Marcus varmasti. — Kunhan meillä on yksikin tällainen, niin kyllä nuo toiset muutenkin ovat heille hieman vaarallisia. Ja parin päivän kuluttua on Antoniuksen kone valmis.
— Hyvä on! Jos sinä ja hän olette valmiit — niin julistakoot…
Julius miltei kuiskasi sanansa, mutta hänen nokisia kasvojaan olisi ollut vaikea tuntea äskeisiksi; nyt kuvastui niillä sekaisin viha ja uhka. Ja Marcus lisäsi:
— Sitä paitsi tein Antoniuksen neuvosta sellaisen sopimuksen, että keksinnön viimeinen paikalleenasettelu on kymmenen vuotta oleva minun tehtäväni, — jos sairastun, tekee sen minun apulaiseni. Täten pysyy salaisuus meillä! Marcus hymyili ylimielisesti, kun hän lisäsi harvakseen:
— Se tässä eniten naurattaa, että ne eivät voi minua hirttää — vaikka olisi kuinka palava halu — keksintö tulisi heiltä hirtetyksi samalla kertaa! Ja vankilastakin täytyisi minut aina välillä tuoda lentokoneita viimeistelemään…! Katsos — Antonius ymmärtää hieman yhtä ja toista.
— Hän on sellainen mies että niitä on vähän — ja sinä myös, Marcus!
— Joutavia! keskeytti Marcus; sitten hän katsahti arastelevasti ylös lasikattoon ja sanoi tyynesti:
— Ehkä nyt on jo parasta lähteä kokeilumatkalle — koska jo hämärtää.
Samassa aukeni ovi, ja Antonius astui sisään.
— Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. — Aion juuri lähteä!
Marcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti:
— Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden merkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta.
— Hyvä on! vastasi Antonius.
Hän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi ilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin korkeudessa — ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita — jospa Marcus ei onnistukaan!
Mutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo — ja Antonius ymmärsi, että
Marcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan.
Antonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta — mutta mitään ei näkynyt.
Marcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja nousi nopeasti ylös.
Sitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin lyhdyllään.
— Punainen! huudahti Julius innokkaasti.
Marcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta aina Antonius vain vastasi punaisella valolla!
Antonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja merkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti laskeutui alemmaksi joka kierroksella.
Ilta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin meluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina — mutta vieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista.
Vihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat — mutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla.
Juliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla he olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon vieressä.
Hänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa — ei sentään, ei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa!
Ja kun lopulta näkyi vihreä tuli — hän pani koneen yht'äkkiä täyteen vauhtiin! Ja sitten yli kaupungin.
Näkymätön!
Villi, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton, salaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä — poliisit, urkkijat, ministerit!
Marcus laski yhä vain täyttä vauhtia — ja kaupungin lukemattomat tulet vilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen kiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta.
Silloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean suuri, jättiläismäinen haamu — läheten peloittavan nopeasti.
Marcuksen ruumis tuntui kylmenevän — ja niinkuin mastosta putoava tarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä menettää tasapainonsa, se kääntyi — mutta ei tarpeeksi — vauhti oli liian hirveä…
Möhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen… Marcus sulki silmänsä ja hänen aivoissaan välähti: kuulenko vielä, kun…
Silloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin — nyt vasta selvisi
Marcukselle, että se oli kirkontorni!
Hän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja antoi taas mennä vaakasuoraan.
Marcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin jähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa — se oli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä.
Silloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan siitä, että hänen törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi menetetty voitonmahdollisuudet, kosto … kaikki! Ja pahinta, ettei hän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä.
Epämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino. Hän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä vauhdinkiihdyttäjänkin.
— Perkele!
Julius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea ruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut eteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän hehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut.
Julius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan: korkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia edestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö — näkymättömänä. Vain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele!
Marcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin, jossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja tuolla oli se vankila…
Hänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit, siellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit — kaikki…
— Ahaa!
Se oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen, sähisi hän raivoisasti:
— Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne luulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän käsissämme — meidän vallassamme.
Nuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui hiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä:
— Kerran te vapisette — kun aika on täytetty!
Saavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen ajatuksiaan.
Hän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin aina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen nakertaja.
Miksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen — nyt, kun vihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse oli…
Samassa kuului hermostunut koputus — ja Antonius astui sisään.
Marcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta — tämä oli niin kauhean näköinen.
Hän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta tuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan — huuletkin olivat aivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen, takaa-ajetun murhaajan.
Marcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen, hypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin patruunalippaineen…
— Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus hiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun Antonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen: