— Mitä on tapahtunut, Antonius?
— Varastettu … kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä.
— Mikä — mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti.
— Kaikki, kaikki! kuului käheänä parahduksena Antoniuksen vapisevilta huulilta. — Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki pallot… Ja resepti, resepti — ymmärrätkö!
— Onko se totta? änkytti Marcus.
— Totta, totta se on! Joku meistä on petturi… Viimeinenkin rehellisyyden ja kunnian hiven on maailmasta kadonnut.
Marcus tarttui päähänsä ja sulki silmänsä; tuntui kuin hän putoaisi parhaillaan mustaan, pohjattomaan kuiluun…
KAIKKI LUHISTUU.
Seuraavana yönä kahdentoista aikaan he saapuivat kaikki entiseen kokouspaikkaansa.
Kaikki olivat hermostuneita, jännittyneitä — ja ennen kuin Antonius puheenjohtajana ehti esittää syytä komitean äkilliseen koollekutsuun, kuului hillittyjä, levottomia ääniä:
— Mitä on tapahtunut?
— Onko liikekannallepano julistettu?
— Julistetaanko heti sota?
— Onko se jo julistettu?
Antonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa:
— Paljon pahempaa on tapahtunut.
— Pahempaa…? Mitä tarkoitat?
— Ei ole olemassa mitään pahempaa!
Antonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut lentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa — ja että kaikki oli varastettu. — Joku meistä on siis ilmiantaja.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava myrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat hengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he katsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys, kauhu, miltei mielettömyys… Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat kummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet, kalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut.
Silloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni:
— Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei ole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan lopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni välittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni olisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille ratkaisevan voiman — ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta, sillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin estää, mutta…
Hän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa kuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi:
— Mutta nyt on sekin työ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran on joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä ase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se tietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan kaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan nopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti kukistaa kapinalliset — meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan ensi tilassa teloitetaan.
— Minä en ymmärrä…
— Mitä teemme…?
— Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi vihollisten kynsissä. Siellä on yhtä raaka hallitus — se hävittäisi yhtä julmasti meidän maamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia ei voi enää estää. Minun vuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan — tulee nyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen.
Hän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa leimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun hän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa sanoillaan syyllisen:
— Mutta ajatelkaa sitä petosta … se on ihmiskunnan suurin, katalin rikos. Tämän petoksen tähden teurastetaan miljoonia viattomia. Eikä yksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia pienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon…?
Monet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin — ja otsilta vieri suuria hikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat heidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti osan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja heidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet:
— Ei ihminen — vaan saatana!
— Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi!
— Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. — Me näytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla ainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit epäilevät minua! Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti tapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se asia: ettemme enää voi estää tuollaista kamalaa teurastusta, ja toinen tosiasia, että maailmassa on voinut tapahtua noin musta petos — ne saattavat ihmisen suunniltaan.
Hän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui tuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä tolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja:
— Nyt on parasta ampua kuula otsaansa! huudahti nuori Julius.
— Ensin murskataan se otsa, jonka takana on hautunut noin saastainen rikos!
— Se on totta!
— Mutta kuka sen teki?
— Kuka se on?
— Kamalaa on ajatella, että vain me tiesimme keksinnöstä.
— Se on siis yksi meistä!
— Yksi meistä on siis — petturi!
— Kuka se on?
Silloin kuului huoneessa aivan kuin haavoitetun pedon karjahdus, ja nuori jättiläiskokoinen salaliittolainen hypähti yhdellä loikkauksella keskelle lattiaa. Hänen lujat hampaansa kirskuivat kuin toisiinsa sopimattomat hammasrattaat, moukarintapaisten nyrkkien rystyset vilkkuivat lumivalkeina ja hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät, kun hän jyrisi matalalla äänellään:
— Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä — tätä ei voi ihminen kestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen ei ole sitä tiennyt — yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki täällä — tuo maanpiirin suurin konna on siis tässä huoneessa. Ilmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta — niin minä lupaan nyt — minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen tappaa, kuin annan häntä kiduttaa — vaikkei mikään helvetin tuska riitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta elävänä hän ei saa olla hetkeäkään — minä menetän ehdottomasti järkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä.
Antonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan — hänen katseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä kuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta — ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä suurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti näytellä.
Kun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen sorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi:
— Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä!
Sosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen paikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen liikutuksen vallassa:
— Toveri Antonius — ja te kaikki toverini… Minä en voi uskoa, että meidän joukossamme olisi petturia… Itsehän sinä kolme päivää sitten todistit, ettei meissä voi olla pettureita — ja minä luulen, että on tapahtunut jokin kamala erehdys… Jospa…
Oveen jymähti luja nyrkinisku … toinen, kolmas…
Jokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset tuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki vavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin mielipuolet.
— Lopussa…
Tuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän kuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa ja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen, pettymyksineen ja tuskineen sammuu… Jymähdys oveen. Se loihti monille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään palkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä — he kaatuvat, hiekka imee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin verran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin, ottaen esiin kotelonsa.
— Lopussa, niin — sitä ei voi siis auttaa … virkkoi Augustus.
— Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin…
Viimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius nousi ylös ja kysyi hiljaa:
— Päästetäänkö?
— Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta.
— Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. — Onko sinulla mukana sellainen?
— Ei ole?
— Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti — Olisimme päästäneet ne tänne — ja sitten:
Antonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen tielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen innostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi:
— Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin huulin:
— Tiedäthän, etten minä ole syyllinen.
— Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus ja Antonius meni ovelle aukaisten sen.
Nopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun palkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli hänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase kohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan.
Samalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan:
— Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin!
Kuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen palkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin suuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti:
— Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että olette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne — että se on täysilukuinen…
Hän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen tunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui kylmällä, röyhkeällä äänellä:
— Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee kaikkia sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä — ja se on seuraava.
Hän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien julmista sanoistaan:
— Tänä yönä kello kaksitoista, siis puoli tuntia sitten, julistettiin sota — ja samalla koko valtakunta sotatilaan. Ja sotatilan määräysten perusteella on minulle annettu käsky ammuttaa teidät heti paikalla. Koska teillä on kylliksi röyhkeyttä tulla pitämään kokoustanne armeijalle kuuluvaan taloon, ja koska täällä on avara piha, niin ei minun, esimieheni käskyn mukaan, tarvitse vaivata herroja kauemmaksi kuin pihalle. Olkaa siis hyvät ja lähtekää!
— Veljet! huudahti Julius hymyillen oudon innostuksen valtaamana. — Eikö totta, että näin on parempi? Saamme kuolla kaikki yhdessä ilman tuskallisen pitkiä tutkintoja.
— Poikaparka … mutisi joku hiljaa.
— Niin todellakin, ärisi kapteeni itsekseen aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin ja kaivoi erään paperin povitaskustaan. — Olinpa vähällä unohtaa yhden seikan … Yksi herroista jää tänne, me viemme hänet mukanamme vangittuna…
Viimeistä sanaa lausuessaan hän oli niin kavalan näköinen, että salaliittolaisia inhotti; sitten hän tarkasti vuoroin paperiaan vuoroin heitä ja lisäsi tuimasti:
— Lähtekää siis pihalle ja asettukaa riviin! — Ja kun minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa, joka tulee vangittavaksi, niin pyydän, että hän tulee luokseni katsomaan tästä paperista nimensä — tarkoitan sitä herraa, jota uhattiin vangitsemisella pari päivää sitten.
— Älkää kiemurrelko, käärme! ärjäisi nuori jättiläinen raivoisasti. — Sanokaa vain, että herra Juudas, joka on veljensä myynyt, astuisi esiin saamaan verisen palkkansa!
Hän eteni muutaman askeleen, silmät peloittavasti kiiluen, mutta konepistoolin suu kääntyi heti häntä kohden. Ja kapteeni karjaisi raivosta tulipunaisena:
— Oo — vai niin! Vai te rohkenette syytää raakuuksia sellaista henkilöä vastaan, joka vielä rakastaa isänmaataan! Mutta teidän kiukkunne ja uhkailunne ovat turhia! Te ette pääse tältä pihalta — eivätkä teidän ystävännekään voi mitään. Sillä jo huomispäivänä muuttaa herjaamanne henkilö kauas ulkomaille — ja tulee miljoonanomistajaksi. Olkaa siis hyvä ja astukaa ilman pelkoa esiin!
Kapteeni kumarsikin hieman — ja huoneessa vallitsi hetken aikaa haudanhiljaisuus…
— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! kehoitti kapteeni uudelleen. Mutta nyt ärjähtivät kaikki yhtaikaa raivokkaasti:
— Konna! Roisto! Ulos!
— Murhauta pian! Mutta älä näyttele enää itseäsi!
Antonius näki että jokainen huusi täydessä raivossa.
Kapteeni peräytti ovelle ja huusi kiukkuisesti:
— Hyvä! Minä ammutan teidät tänne, odottakaa!
— Tuo vain tänne pyövelisi!
— Ja mahdollisimman pian!
Eikä yksikään edes epäröinyt, puhumattakaan, että olisi seurannut kapteenia.
Antonius tarttui päähänsä ja hypähti seisoalleen, puhuen tuskallisen epätoivoisesti:
— Veljet… Rakkaat toverit… Ei meistä kukaan olekaan syyllinen.
Mutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata…
Kaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset — mutta silloin sosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä olevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti käheästi:
— Katsokaa … hiekkamuruja … ne putosivat äsken, tuolta… Hän katsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja.
— Se on — se on — pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken kuluttua huudahti Antonius kauhistuneena:
— Reikä — megafoni — vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti — keksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla yläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. — Sinä, sinä ja sinä: nopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai kuolleena!
— Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi — ja kaikki tunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori jättiläinen syöksyivät ulos.
— Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni.
— Ei ilveilyä, veli — vaan hirmuista murhenäytelmää, jossa miljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos vielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin tehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja mainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään ollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi lopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä?
— Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas kyyneleet silmissä. — Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden ilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään, mutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä kuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee jotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni.
— Kaikki mitä sinä teet on oikein! huudahti Julius tulisesti.
— Etkö sinäkään ole vihainen … veliraukka? kysyi Antonius värisevällä äänellä.
— En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä innokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja:
— Oikein sinä teit, veli!
— En minäkään olisi voinut toisin tehdä!
— Eikä kukaan!
— Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen poissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen.
— Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan pikkuasioita, puhui toveri B. — Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut seurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi.
— Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut satakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he nyt saisivat kiinni ne vakoojat!
Kuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus irroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta hiki suorastaan virtasi.
— Mitä … miten kävi?
— Näittekö heidät?
— Saitteko kiinni?
Ryöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten hengästyneenä:
— Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään miehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies pääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan saapuessamme ei enää näkynyt mitään — auton moottorin etenevä jyrinä vain kuului.
— Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme hallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla?
— Ei puhettakaan! huudahti Antonius. — Tietysti täällä viime yönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan turvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan liittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin estää sotaa.
— Mutta elleivät he voi estää…? kysyi joku kuiskaten.
Antonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi syvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin haavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten mahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden… Antonius — joka oli aina ollut niin voimakas!
— Ei — sitä ei uskalla ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja nojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa.
Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys tuntui hirvittävältä — sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki silmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee pimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin räjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen… Kohiseva tuli…
Antonius vavahti kuullessaan viereltään toveri B:n lujan, vakuuttavan äänen:
— Kyllä he estävät, minä luotan sittenkin siihen!
Salaliittolaisista tuntui koettu yö ensin kamalalta painajaisunelta — se oli liian kauhea ollakseen totta!
Oliko mahdollista, että he olivat pitäneet käsissään mahtavaa voimaa, jonka avulla olisivat voineet lopettaa ihmiskunnan suurimman onnettomuuden — sodan? Ja sitten tämä voima yhtäkkiä muuttuu maailman hirvittävimmäksi sota-aseeksi — heidän onnetonta, näännytettyä kansaansa vastaan, koko ihmiskuntaa, ihmisyyttä vastaan. Ja heidän täytyy voimattomina odottaa, milloin hävitys alkaa.
Antonius ei voinut vähääkään nukkua moneen vuorokauteen. Jos hän hetkeksikin sulki silmänsä, oli hän kuulevinaan kauhistavan räjähdyksen ja hypähti vuoteeltaan väristen ja vavahdellen kuin kouristuskohtauksessa.
Neljän päivän kuluttua hän vihdoin meni lääkäriin, ja tämä määräsi hänet vuoteeseen muutamaksi päiväksi ja käski ottamaan eräitä unilääkkeitä. Vasta niiden avulla hän saattoi hiukan nukkua.
Myöskin Marcus oli kuin huumaantunut. Onneksi hänellä kuitenkin oli tarmoa työhön. Hän meni Antoniuksen luokse — he kirjoittivat yhdessä julistuksen, jossa vain muutamalla sanalla kehoitettiin kaikkia armeijan keskuudessa olevia agitaattoreja ponnistamaan kaikki voimansa — sekä toimitti niitä salaisia teitä pitkin eri paikkoihin. Hän kävi toveri B:n luona, ja tämä lähti sosialistien puoluehallinnolle ilmoittamaan sodanvaarasta ja varustautumaan sitä vastaan. Ja kun hän sai kuulla, että eräs Antoniuksen apulainen, joka viime sodassa oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä, yhtä mittaa valmisteli noita peloittavia palloja Antoniuksen alkuvalmistuksen jälkeen, alkoi hän kuumeisella kiireellä asetella keksintöänsä käytäntöön. Hän oli luvannut mennä Julian luokse, mutta nyt hän tällekin kirjeellisesti ilmoitti, ettei ehtinyt tulla.
Kahden tuskallisen viikon kuluttua julistettiin yleinen liikekannallepano. Ja nyt vasta huomasi Marcus, että sitä oli saattanut osittain kiirehtiä sekin, että hän Juliuksen avulla oli saanut näkymättömäksi jo kymmenen lentokonetta. Mutta nythän voi edes hiukan puolustautua.
Eräs salaliiton pääkomiteaan kuuluva sähkölennätinvirkamies toi Antoniukselle tukuttain langattoman lennättimen kautta tulleita salamerkkisanomia, joista kävi ilmi, että sotilaiden enemmistö miltei kaikkialla oli päättänyt, etteivät mene sotaan. Luotettavien aseihin kutsuttujen kanssa oli jo etukäteen tehty sopimus menettelytavasta. Ja huhut sodanjulistuksesta muuttuivat yhä varmemmiksi.
Silloin sattui jotakin tavatonta — joka alkoi kiidättää tapauksia eteenpäin myrskyn vauhdilla. Ja kun se kerran pääsi alkuun, tuntuivat yksityiset ihmiset noissa tapahtumissa pieniltä ja mitättömiltä kuin kuivat lehdet raivoavan pyörremyrskyn kynsissä.
MYRSKY LÄHENEE.
KAPINA.
Eräässä läheisessä pikkukaupungissa sattui seuraava tapaus.
Koko pataljoona seisoi kasarmin avaralla pihalla. Iltahuuto oli juuri päättynyt.
Pataljoonan varsinainen päällikkö oli sairastunut ja hänen tilalleen oli tilapäisesti määrätty eräs vanhahko kapteeni.
Tämä oli aivan huumaantunut ilosta ja ylpeydestä; hän ei ollut kohonnut yhtä nopeasti kuin toverinsa, ja nyt, aavistaessaan sodan syttyvän, toivoi hän jollakin erikoisella teolla pääsevänsä esimiestensä suosioon — ja tänään hän oli keksinyt tuollaisen teon ja valmistautunut siihen: hänen piti kohottaa sotilaitten sotaista innostusta!
Kun siis tavanmukainen toimitus oli päättynyt, rykäisi hän arvokkaasti — ja illan hiljaisuudessa kajahti harvinaisen kova, hiukan rämisevä ääni — ikään kuin vanha, ruostunut sotatorvi:
— Sotilaat!
Hän piti pienen tauon ja alkoi sitten röyhkeän juhlallisesti selittää, mikä erinomainen kunnia lankeaa pataljoonan osaksi, kun sekin saa hyökätä vihollisen kimppuun ja kostaa viime maailmansodan tähden. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, ja samalla muuttui hänen puheensa yhä verisemmäksi; hän miltei huumaantui kuvaillessaan, miten kurjat viholliset murskataan mäsäksi, hajoitetaan kuin akanat tuuleen! Lopuksi hän huusi haltioissaan:
— Koska sota jälleen saattaa kunniamme välkkymään ja loistamaan kirkkaana kuin aurinko — niin nyt kohotamme kolminkertaisen eläköönhuudon sodalle! Eläköön!
Hän oli jo edeltäpäin nauttinut siitä, miten mahtavasti huuto kajahtaa kasarmin seinästä toiseen — ja nyt hän kuuli vain oman äänensä, muutaman luutnantin ja aliupseerin säestämänä; mutta miehistö oli ääneti.
— Mitä, mitä tämä on? Miksi ette huuda, kun käsken? Huutakaa, minun jäljessäni! Eläköön!
Ei nytkään! Kapteeni oli kuvitellut, miten esikunta saisi raportin, kuvauksen siitä mahtavasta sotainnosta, jonka hän herätti pataljoonassa. Mutta nyt? Hiki nousi hänen päähänsä, ja hän ärjyi aivan kuin hurjistuneena:
— Mitä tämä merkitsee? Uhmaatteko te minun käskyjäni? Vastatkaa lurjukset?
— Ei se kuulu palvelukseen! kuului jostakin sivultapäin hillitty ääni.
Kapteeni marssi sinne juhlallisena ja ankarana kuin vihastunut kuningas, ja seinät kajahtelivat hänen karjunnastaan:
— Kuka huusi? Ilmoittakaa heti, kuka huusi! Minä käsken teitä, lurjukset! Te olette täällä totellaksenne minun käskyjäni!
Silloin kuului kaikkialta vihastunutta, matalaa murinaa, mutta siitä ei erottanut kuin muutaman sanan.
Kapteeni joutui miltei suunniltaan. Nuo olivat ensin kokonaan pilanneet hänen hyvän suunnitelmansa — ja nyt vielä tuo…
— Roistot! — hän karjui vimmoissaan. — Kuka huusi? Sanokaa se — muuten näytän teille! Ja sanokaa, miksi ette huutaneet eläköön sodalle? Vastatkaa!
Kolmannen komppanian ensi rivissä seisoi eräs laiha sotilas. Hän vihasi kapteenia niinkuin muutkin, mutta nyt hänen silmänsä aivan hehkuivat vihasta: kapteeni oli tänään taas juoksuttanut häntä pari tuntia kasarmin pihalla, ja epämukava saapas oli kalvanut hänen toisen jalkansa verille. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti kiihtyneenä:
— Huutakaa itse! Me emme lähde teidän sotaanne!
Sotilas huusi sillä kertaa yksin, ja kapteenin terävä katse merkitsi miehen salamannopeasti — aivan kuin taitava ampuja, joka silmänräpäyksessä lähettää tappavan kuulan otuksen ruumiiseen. Mutta hän koetti saada useampia. Hän oli siis kääntyvinään toisaalle ja huusi pilkallisesti:
— On häpeällistä, että pataljoonassamme on yksi pelkuri — tai isänmaanpetturi. Jumalan kiitos, että tulee sota! Siellä nuo taudit paranevat nopeasti. Esimerkiksi ampumahautojen kaivaminen konekivääritulessa on hyvin parantavaa: tulee hiljaiseksi, pelkuruus katoaa ja lopulta mies oikein syleilee isänmaata.
— Kyllä te mielellänne murhauttaisitte meidät! huudahti sama sotilas.
— Mutta me emme tule, se on päätetty!
Kapteeni miltei tyyntyi: nyt mies oli sanonut tarpeeksi.
Hän asteli juhlallisesti kolmannen komppanian eteen ja komensi kylmällä, ankaralla äänellä:
— Numero 35 — ulos rivistä! Mars!
Sitten hänen silmänsä pienenivät koviksi ja teräviksi kuin naskalin kärjet, ja hän sanoi teennäisen hitaasti ja pilkallisesti:
— Minä luulen, etten kuullut oikein … sanoitteko päättäneenne, ettette lähde sotaan?
Kapteenin pilkallinen ääni ärsytti sotilasta, hänen ahavoituneet kasvonsa tummenivat vihasta, ja hän lausui lujasti:
— Minä ja toverini emme aio lähteä sotaan. Sen minä sanoin — ja se on totta!
Hetkisen oli aivan hiljaista — jossakin kaukana kaupungilla vain jyrisivät yksinäiset rattaat.
— Vai niin, vai niin! — matki kapteeni venyttäen ääntään, joka väreili salatusta tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi hiljaa murissut. — No niin… Vai niin! Miksi ette siis lähde sotaan?
Sotamies kiinnitti kapteeniin pelottoman katseensa, ja hänen äänensä oli katkera ja metallinkova:
— Sota ei ole muuta kuin teurastusta, emmekä me tahdo ruveta murhaajiksi. Ne, joita meidät nyt vietäisiin tappamaan, eivät ole koskaan tehneet meille pahaa. Jos teillä on jotain keskinäistä vihaa naapurimaan herrojen kanssa — niin tapelkaa keskenänne!
Silloin kuului sotilasjoukosta mielenliikutuksesta vapiseva ääni:
— Ja Jumala on kieltänyt tappamisen…
— Ulos rivistä! karjaisi kapteeni käskevästi ja uhkaavasti.
Vaaleaverinen, pitkä sotilas astui rivistä omituisesti hoippuen. Hänen laihat kasvonsa olivat kalvenneet, mutta hänenkään äänensä ei enää vavissut:
— Jumala on kieltänyt tappamisen… Hän on päinvastoin käskenyt rakastamaan vihollisiaan. Teillä on kyllä sotalakinne — mutta enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!
— Onko teillä vielä jotain sanottavaa? kysyi kapteeni käheästi, ja hänen silmänsä välkkyivät pahaenteisesti.
— Ja sill'aikaa kun meidät tapetaan vieraassa maassa, puhui taas pitkä, laiha mies, — kuolevat vaimomme ja lapsemme kotona nälkään. Tappakoot siis ennen täällä jos tahtovat. Ottakoot vielä senkin synnin päällensä!
Kapteeni käveli muutaman askeleen edestakaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mitä pitäisi tehdä. Vihdoin hän komensi kovalla, käskevällä äänellä:
— Sotilaat! Sitokaa nuo kapinoitsijat — ja viekää putkaan! Mars!
Yksikään mies ei liikahtanut.
Kapteenin kasvot kalpenivat, ja hänen tuuhea täysipartansa heilui — hän ei näyttänyt löytävän sopivia sanoja.
— Kuuletteko, koirat?
Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja joitakin synkkiä huudahduksia:
— Me olemme kaikki samaa mieltä!
— Emmekä me sentään koiria ole!
— Viekää meidät siis kaikki putkaan!
— He puhuivat totta.
— Menkää itse putkaan!
Kapteeni käännähti kostonhimoisena sinne tänne, mistä milloinkin kuuli loukkaavampia huutoja, ja hänen suuri päänsä keikkui lyhyen kaulan varassa kuin suuren pöllön, joka on äkkiä tuotu päivänvaloon.
Mutta kun hän ei saanut ketään kiinni, alkoi hän vavista raivosta ja huusi hirmustuneena:
— Ellette paikalla tottele, ammutan minä jok'ainoan! Sillä te olette tehneet selvän kapinan! Ja ellette…
Hänen äänensä hukkui voimattomana siihen vihan ja katkeruuden myrskyyn, joka puhkesi sotilasjoukossa. Rivit näyttivät hiukan liikahtavan: sekavan metelin ylitse erotti vain joitakin erinäisiä huutoja:
— Ampukaa vain!
— Ei ole väliä, missä ammutaan!
— Ammu itse itsesi!
— Mene itse sotaasi!
Kapteeni koetti urhoollisesti pitää puoliaan, mutta ylivoima oli liian suuri. Kasvot raivosta tulipunaisina hän viittasi lähimpänä seisovan aliupseerin luokseen ja käski viedä pääkapinoitsijan putkaan.
Kun sotilaat näkivät aliupseerin tarttuvan kapinoitsijan hihaan, taukosi meteli yhtäkkiä.
Sotilas riuhtaisi itsensä irti, sähähtäen läpitunkevasti:
— Minä en tule yksin!
Aliupseeri pysähtyi neuvottomana, sillä kaikki tuijottivat häntä uhkaavan näköisinä.
Silloin hyökkäsi kapteeni sotilasta kohden punaisena ja raivokkaana kuin jättiläismäinen tappelukukko.
— Vai sinä vastustat! Vai niin! Tuosta saat! Menetkö nyt? Menetkö?
Ja joka lauseen välillä hän iski sotilasta kaikin voimin nyrkillä suoraan kasvoihin, sitten kummallekin korvalle; tämä saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä, ja veri alkoi pursua hänen suustaan ja sieraimistaan.
— Älkää lyökö enää! koetti sotilas iskujen välillä katkonaisesti sopertaa, mutta sai samassa entistä ankaramman iskun vasten suutaan ja lennähti hervottomasti selälleen.
Näytti aivan kuin pahahenki olisi mennyt mieheen. Kun hän äkkiä nousi ylös, olivat hänen kalpeat, vertavuotavat kasvonsa vääristyneet — ja nopeana kuin haavoittajansa kimppuun syöksyvä pantteri hän hypähti pistin ojossa kapteenia kohden.
Tämä sai juuri sapelinsa tupesta, kun leveä pistin hurjalla voimalla lävisti hänen rintansa.
Kapteenin kädet revähtivät levälleen; hän vaipui käheästi voihkaisten maahan… Joitakin hervottomia potkaisuja — ja hän oli kuollut.
Syntyi kauhea sekasorto. Kolme aliupseeria hyökkäsi sapelit paljastettuina murhaajan kimppuun, ja ensin näytti siltä, kuin tämä tulisi silmänräpäyksessä silvotuksi.
Mutta samalla hetkellä kuului raivokas, moniääninen ärjähdys. Murhaaja hypähti nopeasti hiukan taaksepäin ja kolme sapelia välkähti tyhjässä ilmassa… Aliupseerien ylitse vyörähti ikään kuin harmaa, sekava aalto, huutoja, teräsaseiden kalsketta — sitten kaikki vaimeni vähitellen, muuttui taas hiljaiseksi…
Vanhempi luutnantti seisoi hiukan sivussa nuoremman toverinsa kanssa, ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet liidunvärisiksi. Nyt hän kopeloi suonenvedontapaisesti revolveriansa, hän vapisi niinkuin hänellä olisi ollut ankara vilu ja änkytti katkonaisesti:
— Mitä — te olette — tehneet?
Häntä läheni eräs voimakkaan näköinen mies, sanoen puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti:
— Herra luutnantti — emme tahdo teille mitään pahaa. Lähtekää siis vain ilmoittamaan!
Luutnantti tovereineen lähti.
Suuri miesjoukko oli hajaantunut useaan tiheään ryhmään.
— Veljet, miten nyt käynee? kuului eräässä ryhmässä levoton pelokas ääni; joku huoahti raskaasti, muutamat loivat ympärilleen hätääntyneitä katseita.
— Kapteenia ei olisi saanut tappaa.
Suurimman ryhmän keskellä seisoi murhaaja, masentuneena, kuolemankalpeana; veri vuoti hänen suustaan ja sieraimistaan, mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kun hän raskaasti hengittäen katsahti himmein silmin ympärilleen, tuli mieleen kuolettavasti haavoitettu metsäneläin, joka herkillä korvillaan kuulee lähenevän metsästäjän askeleet.
— Veljet, pahasti minä tein, hän puhui matalalla, miltei vaikeroivalla äänellä. — En ymmärrä, miten kaikki kävi, en aikonut… Mutta kun jalkaani poltti niin kovin siitä juoksuttamisesta päivällä, ja kun hän ei tauonnut en ymmärtänyt enää mitään…
— Oma vikansa! Sinua emme syytä! huusivat useat kiihkeästi.
— Oikein teit!
— Oikein se ei ollut, alkoi matalalla, sointuvalla äänellä sama mies, joka luutnanttia oli puhutellut. — Siitä voi tulla vielä kauheita seurauksia. Mutta minkä sille voi. — Ihminen on sentään ihminen.
— Niin on! Emme voi syyttää!
— Emme sinua syytä, veli!
Keskeytyksen vaiettua jatkoi äskeinen puhuja hillitysti ja vakavasti:
— Nyt meidän täytyy vain koettaa estää nuo seuraukset. Ja ensimmäinen ehto on, että pysymme lujina päätöksessämme. Jos pienempikin osa luopuu tovereistaan, niin silloin joudumme kaikki kuoleman omiksi; mutta jos kaikki ovat miehiä — niin heidän on vaikea ampua täysilukuista pataljoonaa. Rohkeutta siis! Ja kukaan älköön pettäkö veljiänsä.
Kun hän oli lopettanut, kuului innostuneita, päättäviä huudahduksia:
— Oikein puhut, veli!
— Kaikki pysymme lujina!
— Minut ainakin saa tappaa — mutta minä en peräydy!
— Enkä minä!
Ja aivan kuin vastaukseksi noihin huudahduksiin alkoi kaukaa kaupungilta kuulua kumeata jyrinää; se läheni lähenemistään — aivan kuin olisi lähestynyt troopillisten maiden peloittava hirmumyrsky.
Se tuntui kaamealta illan hiljaisuudessa.
— Panssariautot.
Syvän hiljaisuuden vallitessa he kuuntelivat, miten autot kasarmia lähestyessään hiljensivät vauhtiaan — aivan kuin pahantekijät, jotka lähenivät rikospaikkaa.
Osa niistä kuului pysähtyvän pääportille. Pitkä ulkohuonerivi kadun varrella esti näkemästä, mitä siellä tapahtui, mutta hillitystä jyminästä ja maan tärinästä he tiesivät, että panssariautoja vyöryi toisellekin portille — aivan kuin salaa hiipien. Hetken kuluttua oli hiljaista: autot olivat kaikki paikoillaan.
Saarretut!
Heidät oli siis suljettu aivan kuin häkkiin — kuin lauma petoeläimiä.
Ja saarrettujen petojen lailla he katsahtivat ympärilleen.
Kauhea voimattomuuden tunne oli kalventanut heidän kasvonsa — se saattoi heidät kiristelemään hampaitaan.
Joku kuului hiljaa kuiskaavan:
— Porttien takana on nyt kuolema.
PERUSTUKSET HORJUVAT.
— Nyt hän tulee! huudahti eräs lihava, punakkakasvoinen kenraali.
Ulkona kuului suuren moottorin lähenevä jyrinä, ja samassa seisahtui auto ulkopuolelle.
Hetken kuluttua lennähtivät esikunnan loistavan kokoussalin kaksoisovet auki, kummallekin puolelle asettui jäykkänä koreapukuinen sotilas — ja valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö astui sisään.
— Mitä on tapahtunut? hän kysyi jonkin verran levottomana, kätellen nöyrästi kumartelevia kenraaleja.
— Teidän korkeutenne, on puhjennut kapina! lausui esikuntapäällikkö, vanha, pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, terävät kasvot. Hän oli äsken saanut siitä puhelimitse tiedon ja käskenyt jonkun upseerin tulla heti selostamaan tapahtumaa. Onneksi oli esikunta vielä koolla, jotta voitiin heti…
Päivystävä upseeri tuli sisään ja ilmoitti, että odotettu lähetti oli saapunut.
Herrat istuivat heti suuren pöydän ympärille; puheenjohtajan paikalle istahti ylipäällikkö.
Ensin päätettiin kuulla lähetin selostus.
Vanhempi luutnantti, joka suoraa päätä oli tullut esikuntaan kasarmin pihalta, oli vieläkin kalpea äskeisestä. Hän sai kertoa tapauksen alusta loppuun, ja esikuntapäällikkö pyysi häntä toistamaankin eräitä kapinallisten lauseita ja merkitsi niitä muistiin.
Kun luutnantti oli poistunut, saatuaan käskyn jäädä odotushuoneeseen, vallitsi pitkä äänettömyys. Kaikki näyttivät vakavilta, jopa huolestuneiltakin. Vihdoin esikuntapäällikkö pyysi ensimmäisen puheenvuoron ja alkoi hitaasti puhua:
— Hyvät herrat! Ensinnäkin osoittaa tämä tapaus, että sotilassalaliitto on erinomaisesti järjestetty. Juuri tänään sain tietää, että lentolehtisiäkään ei anneta muille kuin agitaattoreille, ja kaikki käy suullisesti niiden kautta. Vakoiluosaston miehet ovat kyllä päässeet tällaisiksi agitaattoreiksi, mutta yksikään heistä ei tiedä, kuka on johtaja — kuka kirjoittaa nämä lentolehtiset — sillä ne tulevat perille toisten apulaisten välityksellä. Näitä apulaisia, enimmäkseen siviilihenkilöitä ja naisia, on paljon vangittu, mutta hekään eivät tiedä!
— Anteeksi, että keskeytän! huudahti kiihkeästi eräs laiha, parrakas kenraali. Heiltä pitäisi ottaa tieto johtajista… Kai he tietäisivät, jos…
— Herra kenraali! lausui varmasti esikuntapäällikkö ja hänen ohuet, ryppyiset huulensa vetäytyivät julmaan hymyyn. — Olkaa vakuuttunut, että näin tärkeässä asiassa kaikki keinot on käytetty. Siellä on terävät päät toimessa — ja kun koko pataljoona tekee tuollaisen päätöksen, niin tämä salaliitto ei ole vähäpätöinen. Olemme siis kieltämättä mitä vaikeimmassa asemassa.
Syntyi pitkä, kiihkeä keskustelu. Suuri enemmistö oli sitä mieltä, että säälimätön ankaruus oli nyt parasta; keinoista vain oli eriäviä mielipiteitä. Useimmat tahtoivat, että jok'ainoa sotilas sotaoikeuden säätämässä järjestyksessä tuomitaan ja ammutaan; toiset, että viivytyksen välttämiseksi koko pataljoona tuomittaisiin yht'aikaa. Eräs väitti syyttömäin teloitusten herättävän mieltenkuohua; toinen huomautti, ettei upseerin murhaan syyllisiä voi saada selville ja ehdotti, että otettaisiin arvan mukaan esim. 20 miestä joka komppaniasta ja ammuttaisiin. Yksi ainoa, kenraali A. ehdotti anteeksiantoa, upseerin murhaaja vain joutuisi rangaistuskomppaniaan. — Tällainen ennen kuulumaton lempeys olisi suurenmoinen voitto ihmisyydelle, vakuutti kenraali — ja samalla voimakas isku tuon salaliiton naamioituja kasvoja vastaan, salaliiton, joka kaivaa maata valtakunnan lujimman ja tärkeimmän perustuksen, armeijan alta.
Esikuntapäällikön ohuet huulet vetäytyivät suorastaan pirulliseen hymyyn, kun hän hitaasti ja ylimielisesti lausui:
— Minä pelkään suuresti, että ensinnäkin arpajaisissa — mikäli sellaiset voisivat tulla kysymykseen — kaikki voitot lankeaisivat vastustajillemme — ja sen tähden pyytäisin nöyrimmästi vastustaa niiden toimeenpanemista.
Kaikki paitsi asianomainen ehdotuksentekijä hymyilivät, ja useat nauroivat ääneen. Kenraali A., joka oli lihava, terve ja iloinen mies, nauroi ehkä äänekkäimmin. Mutta äkkiä hän taukosi, sillä esikuntapäällikön terävä, ivallinen katse sattui häneen kuin pitkän, hienosiimaisen piiskan sivallus, ja myrkyllinen ääni puhui teennäisen vakavasti:
— Samalla pyydän saada kenraali A:lle ilmoittaa, että myöskin minä suorastaan kunnioitan ihmisyyttä. Juuri sen tähden pidänkin sitä kotona turvassa — varsinkin sotaan lähdettäessä on parasta lukita se, vaikkapa kassakaappiin. Se on vielä liian heikko ja lapsellinen — voisi eksyä ja tukehtua kaasupilveen tai saisi päähänsä mörssärinammuksen… Muuten luulen, että jos kenraali A. ryhtyisi diktaattoriksi ja antaisi salaliittolaisille ennen kuulumattoman iskunsa, niin nämä mahdollisimman pian tekisivät vallankumouksen ja hartaan kiitollisuutensa osoitukseksi kohottaisivat kenraalin suorastaan ylös maasta.
Hänen puhetapansa oli niin vastustamatonta, että kumotut ehdotukset näyttivät ihan mielettömillä. Kaikki muut paitsi kenraali A. hymyilivät — useimmat kiitollisina siitä, etteivät itse olleet esikuntapäällikön hampaissa.
Mutta samassa esikuntapäällikön kasvot muuttuivat, ja kaikki vaikenivat.
— Hyvät herrat! hän lausui hitaasti ja juhlallisesti. Eikö totta, että meidän jokaisen toiminnan päämääränä on ollut sota — kosto niistä iskuista, joita viime maailmansodassa isänmaamme sai?
— On, on, on! kuului joka taholta.
— Minä tiedän sen, hyvät herrat! jatkoi esikuntapäällikkö sointuvalla ja läpitunkevalla äänellä; hänen mustat silmänsä loistivat ja hän näytti parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken. Hän perusteli pikaisen sodan välttämättömyyden niin vakuuttavasti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen, ja lopetti seuraavin sanoin:
— Kun me siis olemme näinä vuosina varustautuneet miltei yli-inhimillisin ponnistuksin, kun meillä nyt on ylivoima, jonka uusi lentokoneemme takaa miltei kaksinkertaiseksi, niin nyt on iskettävä! Ja aivan heti! Jo ensi viikolla saattaa vihollisella olla jokin keksintö, joka tasoittaa voimasuhteet. Siis mahdollisimman pian!
— Minä olen samaa mieltä! sanoi eräs vanha kenraali. Ja esikuntapäällikkö jatkoi:
— Tämä suuri asia on siis kapina-asiassakin pidettävä pohjana. Sillä — hyvät herrat — kapinan alkaminen on pakottanut meidät aivan sodan kynnykselle! Nyt on kysymys tunneista — korkeintaan päivistä. Kapinallisia kohtaan on siis mielestäni olemassa vain yksi menettelytapa; heidän rankaisunsa ei saa heikontaa armeijaa, vaan sen täytyy lisätä sen kuria ja voimaa.
— Niin, tietenkin — ja sen täytyy tapahtua sotalakien mukaan.
Esikuntapäällikkö katsahti läsnäolijoihin ja hiljensi äänensä omituisen läpitunkevaksi kuiskaukseksi:
— Hyvät herrat! Nyt on niin tärkeä hetki, että laitkaan eivät saa olla tiellämme. Jos siis sodan etu vaatisi kapinallisten armahtamista, tehtäköön se. Jos nuo tuhannen nuorta miestä on uhrattava, niin tehkäämme sekin silmää räpäyttämättä laeista huolimatta.
— Mutta myöntänette toki, herra kenraali, että tuo puhe on hiukan outoa teidän asemassanne olevalta henkilöltä! huudahti sama kenraali, joka äsken huomautti sotalaeista.
— Minä olen samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa! yhtyi toinen.
— Hyvät herrat!
Ken näki esikuntapäällikön sillä hetkellä, ei ihmetellyt, että hän oli armeijan vaikutusvaltaisin mies — tuo pienikokoinen suutarin poika. Sillä kun hän hitaasti kohosi seisoalleen, näytti hän monen mielestä hyvinkin pitkältä. Ja hänen sanansa putoilivat kuin jääkylmät kivet paljastetulle rinnalle:
— Sotalakeja ja perustuslakeja voidaan milloin tahansa laatia uusia — mutta kun valtakunnat kaatuvat, niin niitä ei enää voi nostaa — samat miehet eivät enää koskaan niitä rakenna.
Suuressa salissa olisi kuullut kärpäsen surinan, kaikki tuijottivat jähmettyneinä puhujaa… Ylipäällikkökin oli kalvennut ja änkytti käheästi:
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Minä tarkoitan sitä — että nyt horjuvat perustukset.
Tuossa äänessä, tuossa hehkuvassa katseessa oli jotakin salaperäistä ja kauhistavaa, joka lumosi läsnäolijat niinkuin jättiläiskäärmeen katse. Ja hänen sanoillaan oli kaksinkertainen voima sen tähden, että hän yleensä oli optimisti, mutta ei myöskään puhunut koskaan mitään harkitsematonta.
Nuo kreivit ja paronit, kenraalit ja marsalkat, jotka aina olivat kylmiä, ylpeitä ja ylimielisiä, näyttivät nyt kalpeilta ja hermostuneilta; jotkut olivat nousseet seisoalleen ja änkyttivät kalpein huulin:
— Onko se mahdollista?
— Eivät asiat toki liene niin hullusti.
— Selittäkää, herra kenraali!
— Se olisi kamalaa.
— Selittäkää ajatuksenne, herra kenraali! sanoi ylipäällikkö ja koputti hiukan pöytään vasarallaan. Ja esikuntapäällikkö alkoi salaperäisesti:
— Se vähäinen horjahdus, joka äsken tapahtui, voi saattaa koko perustuksen horjumaan ja vihdoin viedä romahdukseen; valtakunnan tukipylväiden alta on kannettu maata liian paljon.
Hän vaikeni hetkeksi antaen läpitunkevan katseensa liukua levottomasti tuijottavien miesten yli ja jatkoi tunteettoman kylmästi:
— Sotalakien mukaan ovat kaikki miehet syyllisiä. Jos siis ammutaan vain yksi, joka varmasti voidaan todistaa syylliseksi, niin salaliittolaiset näkevät heikkoutemme ja kapina leviää kuin kulovalkea. — Jos asetamme suuren joukon sotaoikeuden eteen, niin salaliitto saa aikaa valmistautumiseen sekä aihetta tehostettuun kiihotustoimintaan, ja te saatte nähdä, hyvät herrat, että tuomioita toimeenpantaessa syntyy kapina. Jos taas annamme kaiken olla sillänsä, niin salaliittolaiset olisivat aaseja, elleivät käyttäisi sitä hyväkseen — mutta heidän toimintansa osoittaa, että joukossa on nerokkaita miehiä. Otamme siis minkä tahansa näistä menettelytavoista, niin armeijaa uhkaa hajoamisen vaara. Ja kaikesta tästä huolimatta pitäisi heti julistaa ja aloittaa sota — sillä muutenhan se voi olla myöhäistä.
Hän vaikeni, ja kuulijoiden kasvoilla kuvastui neuvottomuus ja hermostuminen. Puhuja katseli heitä kylmän ja tunteettoman näköisenä — ikään kuin nauttien sanojensa vaikutuksesta.
Kuului käheitä, tuskastuneita huomautuksia:
— Tilanne näyttää todellakin synkältä.
— Mitä oikeastaan pitäisi tehdä?
— Sitä en ymmärrä.
— Sanokaa, hyvät herrat, mitä on tehtävä?
— Mitä ehdotatte, herra kenraali?
— Yhdestä asiasta olemme kai yksimielisiä, kuului taas esikuntapäällikön läpitunkeva ääni. — Siitä nimittäin, että näin tärkeällä hetkellä ei meidän auta kiinnittää huomiota kellastuneihin papereihin, johonkin inhimillisyyteen tai muutamiin ihmishenkiin — sillä te tiedätte, hyvät herrat, mistä on kysymys!
Nyt kuului kaikkialta kiihkeitä huudahduksia:
— Ne eivät saa tulla kysymykseenkään.
— Ei, ei!
— Meidän täytyy käyttää kaikkia keinoja!
— Nyt on isänmaa vaarassa!
Eräs uskomattoman pyöreä kenraali oli noussut seisomaan. Hänen lihavat kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nyrkkiä puiden huusi:
— Jumalani! Nuo roistot aikovat ryöstää meiltä virkamme — laillisen valtamme!
Ja useat lisäsivät kiihtyneinä:
— Niin juuri — se on niiden aikomus.
— Mutta se on estettävä!
— Estettävä, estettävä!
— Mutta miten?
Silloin kuului ylipäällikön matala ääni:
— Hyvät herrat! Meidän on nyt keskusteltava siitä, mitä menettelytapaa on käytettävä. Onko herra esikuntapäälliköllä tehtävänä jokin ehdotus?
— Niin! jokin keino, jolla voitaisiin pelastaa huolestuttava asema! lisäsi lihava kenraali innokkaasti.
Esikuntapäällikkö rykäisi ja lausui hiljaa, korostaen joka sanaa:
— Meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa pelastus — että kahden päivän kuluttua julistetaan ja aloitetaan sota.
Kuului kummastuneita kysymyksiä:
— Sota — kahden päivän kuluttua…?
— Eihän liikekannallepanokaan ole loppuun suoritettu?
— Entä kapinalliset?
— Ei sitä voi niin pian.
— Niin, pitäisi ministerineuvoston kanssa yhteisesti keskustella…
— Hyvät herrat! alkoi taas esikuntapäällikkö. — Minä olen jo keskustellut ministerineuvoston puheenjohtajan kanssa. Ministerineuvosto on parhaillaan koolla, joten voimme tarpeen vaatiessa siirtyä sinne — kun kapinallisten asia on ensin päätetty. Sitten hän miltei kuiskaavalla äänellä esitti, miten kapinallisia on rangaistava ja ehdotti, että huomenna aamupäivällä on hallituksen toimesta levitettävä kaikkialle lyhyt juliste, jossa mm. ilmoitetaan, että vihollinen on jo hyökännyt rajan yli, ja lopetti puheensa seuraavasti:
— Kun siis samanaikaisesti rangaistusten toimeenpanon kanssa levitetään noita julisteita, on salaliittolaisilta maa poissa jalkojen alta; he eivät uskalla ryhtyä kostotoimiin — he näkevät heti, että me emme nyt leikittele!
Kaikki tuijottivat kauhunsekaisella ihailulla esikuntapäällikköä. Monet vihasivat häntä, koska hän oli nousukas, alhaissyntyinen — rohkeni julkeasti ja säälimättömästi ivailla heitä, elleivät he aina hyväksyneet hänen mielipiteitään ja ehdotuksiaan. Mutta tällä hetkellä, kun hän kylmäverisimpienkin hermostuessa yht'äkkiä kykeni keksimään noin loistavan suunnitelman heidän pelastuksekseen tuntui hän yliluonnolliselta nerolta! Ja muutamien mielestä hän ohuine huulineen ja hehkuvine silmineen oli paholainen ihmishahmossa.
— Mutta jos tulee ilmi, ettei vihollinen ole … kuului käheä kuiskaus.
— Herra kenraali on hieman hermostunut, hymyili esikuntapäällikkö pilkallisesti. — Mitä me lopultakaan tekisimme sotasensuurilla?
— Kas, kun todellakin unohdin! tunnusti syyllinen hämmentyneenä ja hymyili kiitollisena siitä, ettei esikuntapäällikkö lyönyt häntä kovemmin.
— Kunhan vain saataisiin kaikki nopeasti valmiiksi.
— Aika on todellakin lyhyt, myönsi esikuntapäällikkö.
— Mutta nyt täytyy jokaisen ponnistaa tarmonsa äärimmilleen — asema vaatii. Ilmavoimat, jotka sodan alussa ovat tärkeimmät, ovat kuitenkin valmiit.
— Mutta jos kapinallisten kohtalo herättääkin suuttumuksen myrskyn — ellemme onnistukaan? kysyi taas eräs jännittyneenä.
— Hyvät herrat! lausui esikuntapäällikkö koleasti. Siinä tapauksessa olemme hukassa. Mutta muuta me emme voi tehdä — se on viimeinen keino.
Pitkän aikaa vallitsi salissa miltei kuolemanhiljaisuus.
Vihdoin ylipäällikkö rykäisi arvokkaasti ja julisti juhlallisella äänellä:
— Minä puolestani kannatan herra esikuntapäällikön tekemää ehdotusta.
Ja pöytään nojaavien kenraalien loistavapukuisesta rivistä kuului kaikkialta yksitoikkoisia, hartaita ääniä:
— Ja minä.
— Ja minä.
— Ja minä.
— Ja minä.
Yleisesikunnan päällikön tummissa silmissä välähti kerran ikään kuin ylimielinen, salattu pilkka, ja ohuet huulet sulkeutuivat entistä tiukemmin. Hän muisti, miten nuorena luutnanttina oli aina purskahtamaisillaan nauruun kuullessaan alokkaitten rivissä hartaasti lausuvan:
— Yks, kaks!
— Yks, kaks!
Kun kapinallisen pataljoonan luutnantti tuntia myöhemmin yleisesikunnan määräys taskussaan astui odottavaan autoon, olivat hänen kasvonsa vielä kalpeammat kuin illalla kasarmin pihalla.
YÖLLINEN SEIKKAILU.
Muutamat salaliittolaiset pitivät myöskin hät'hätää pienen neuvottelun ja päättivät, jos suinkin mahdollista, lähettää kapinallisille kehoituksen, etteivät nämä missään tapauksessa ryhtyisi vastarintaan, vaan pysyisivät rauhallisina. Ja kun he aavistivat, että kasarmi oli mitä tarkimmin vartioitu, tarjoutui Marcus lähtemään sinne.
Heidän neuvottelunsa oli tällä kerralla tapahtunut erään hienon hotellin yksityishuoneessa naurun ja lasien kilinän säestämänä. Ja kun Antonius oli tullut sinne nopealla kilpailuautollaan, jolla Marcus oli paljon ajanut, päätti tämä lähteä sillä, ja Julius pyysi hartaasti päästä mukaan. Kello yhdeltätoista he lähtivät, ja puolen tunnin kuluttua he olivat perillä — sinne oli vain kaksikymmentäviisi kilometriä. Julius jäi pikku puistikon suojaan kaupungin laitaan; Marcus lähti erään mäen ylitse kasarmia kohti.
Mutta saapuessaan mäelle hän huomasi tehtävänsä mahdottomaksi: kasarmia ympäröivät kadut ja tiet olivat yhtä valoisat kuin päivällä! Ja jokaisessa panssariautossa oli tietysti valonheittäjän vieressä konekivääriampuja, joka epäilemättä pitäisi valaistun kadun puhtaana elävistä olennoista.
Marcus ajatteli jo lentokonetta, mutta huomasikin samassa, että takaportista meni sisään joitakin olentoja — tietysti vahteja. Turhaa siis olisi pudottaa pihalle mitään tiedonantoja!
Mutta kauheata olisi jättää asia sikseen. He olivat siksi epätoivoisessa asemassa, että voisivat ryhtyä mihin tahansa. Ei, hänen täytyy päästä sinne!
Äkkiä hän lähti kiireesti alas mäeltä, hypähti autoon, tarttui ohjauspyörään — ja hurjaa vauhtia takaisin pääkaupunkiin!
Onneksi tie oli verraten suora ja leveä; muuten olisi täytynyt tapahtua jokin onnettomuus, sillä Marcus ajoi kahdeksan-yhdeksänkymmenen kilometrin tuntinopeudella syysyön pimeydessä! Tosin autossa oli voimakkaat lyhdyt, mutta ei niillä kuitenkaan pitkälle nähnyt, ja yhteentörmäys olisi todellakin ollut ratkaiseva!
Mutta onni näytti suosivan sillä kertaa, sillä kun pikkukaupungin tornikello löi puoli yksi, seisahtui Marcus taaskin samalle mäelle — pukeutuneena palkkaväen upseerin univormuun. Ja taas hän alkoi vaivata aivojaan samalla kysymyksellä: miten voisi tunkeutua kasarmia ympäröivän valorenkaan lävitse.
Tornikello löi yksi, löi kaksi — mutta hän ei uskaltanut toteuttaa suunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat toisensa. Ja aika joutui — kello oli jo kolme!
Marcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun hän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta…
— Nyt! hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista — ja sitten läheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria ja kolmea sotilasta.
Aliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista päästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies, ja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti.
Aliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus käski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni kaikessa hiljaisuudessa. — Hälyttää ei saa missään tapauksessa. Jos kutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa avukseni! Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa…?
— Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä ja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken riippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä voisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen käskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, — ja lähti kasarmiin.
Pääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja kuiskasi hiljaa:
— Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän…
Menen ottamaan selvää…
— Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti.
Koko yön olivat sotilaat neuvotelleet, mitä olisi tehtävä. Esitettiin lukemattomia ehdotuksia, mutta suuri enemmistö kallistui lopulta sille puolelle, että oli aseet kädessä rynnättävä ulos, koska heitä joka tapauksessa odotti kuolema. Järkevämpien varoituksia ei enää kuunneltu.
Suuressa, pimeässä harjoitussalissa pitivät piiritetyt miehet kokousta; he olivat juuri tekemäisillään sensuuntaisen päätöksen, kun Marcus astui sisään. Hän ehti vain kuulla erään sotilaan päätöstä koskevat, kiihkeät sanat. Suoraa päätä hän nousi tuolille mustan joukon viereen ja kuiskasi nopeasti ja läpitunkevasti:
— Olen sotilaskomiteasta ja ehdin sanoa vain jonkin sanan — luulen tulleeni ilmi. Älkää ryhtykö mihinkään väkivaltaan! Liitto pelastaa teidät, ennen kuin tuomiota ehditään toimeenpanna. Siis rauhallisuutta. Lupaatteko?
Joukko hyväksyi ehdotuksen hillityllä, innokkaalla muminalla ja Marcus lisäsi nopeasti:
— Jos minut saadaan tuolla kiinni, niin pysykää te vain rauhallisesti sisällä. Hyvästi toverit!
Samassa hän katosi ovesta ulos.
Kun Marcus varovasti läheni pikkuporttia, näki hän kahden upseerin kiihkeästi viittoillen puhuvan aliupseerin kanssa. Sitten he paljastivat revolverinsa ja lähtivät kasarmiin. Marcus näki heidän seisahtuvan vielä portilla, ja toinen käski sotilaiden seurata heitä.
Marcus katsahti terävästi ympärilleen; hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä: piha oli siltä kohdalta aivan autio, — ja upseerit lähenivät.
Marcus painautui maahan ja huomasi samassa jotakin tummaa polun läheisyydessä; matalana kuin vaaniva jaguaari hän nelinryömin hiipi sen taakse — se oli jokin rikkaruohopensas.
Liikkumattomana, henkeä pidättäen makasi Marcus, sormi pistoolin liipaisimella, kun hänen vainoojansa hiljaa kuiskaillen hiipivät ohi. Sitten hän nousi ja juoksi kuulumattomasti toiselle puolen pihaa. Lankkuaidan raosta hän katsahti kirkkaasti valaistulle kadulle, ja nähdessään kadun toisella puolella avoimen pikkuportin päätti Marcus asettaa kaikki viimeiselle kortille. Hän oli etevä voimistelija, ja nyt tuntui, aivan kuin vaara olisi jännittänyt hänen ruumiinsa teräsjouseksi. Hän veti itsensä käsivoimin aidalle, paiskautui notkeasti yli — ja samassa silmänräpäyksessä suoraan yli kadun kuin henkensä edestä…
Juuri kun hän ehti portille, iskivät kuulat hänen takanaan katuun räiskyen ja vonkuen, mutta hän pääsi sisään! Samaa vauhtia hän jatkoi pihan perälle ja sieltä matalan aidan yli toiselle pihalle — ehtipä jo kolmannellekin…
Mutta äkkiä syntyi tavaton hälinä, hälytyslaukaukset räiskyivät, ja valonheittäjäin suunnattomat valonsäteet syöksyivät sinne tänne hätäisesti ja kiukkuisesti etsien aivan kuin jotkut ilmestyskirjan pedot olisivat raivokkaina piesseet pyrstöillään taivasta ja maata. Samassa Marcus kuuli panssariauton kumean jyrinän — se seisahtui seuraavan talon kohdalle!
— Ahaa! Koettavat sulkea tien! välähti Marcuksen aivoissa; sekuntiakaan viivyttelemättä ponnahti hän taas yli lankkuaidan ja huomasi tulleensa samalle mäelle, jonka takana Julius odotti! Kaikki voimansa jännittäen hän kiiti ylöspäin epätasaista kallionrinnettä.
Hän oli jo miltei kallion laella, kun hänen ympärillään välähti sokaiseva kirkkaus. Hän loikkasi vielä muutaman askeleen; kun hän paiskautui erään kiven taakse, iskivät kuulat vinkuen ja räiskyen hänen viereensä yhtenä terässateena, ja hänen mielessään välähti, ettei enää pelastu…
Muuta hän ei muistanutkaan; koneellisesti hän hiipi kumarassa korkeimman paikan yli kuulain vinkuessa. Sitten hän tunsi nousevansa seisomaan ja lähti hurjasti juoksemaan alaspäin. Kuin unessa hän hypähti liikkeessäolevaan autoon — tunsi sen paiskautuvan eteenpäin kuin pillastunut hevonen.
Nyt vasta hän huomasi huohottavansa ankarasti, kurkkua kuivasi, ja suolainen hiki tunkeutui kirvelevänä silmiin.
— Pelastuneet!
Eipäs — sillä samassa kuului takaapäin laukauksia ja siellä näkyivät auton tulisilmät!
Marcus hämmästyi: Julius ajoi suorastaan hirveää vauhtia eikä toinen sittenkään jäänyt enempää — ja taas vinkuivat kuulat korvissa…
Ahaa! — kilpailuauto — mauserpistooli! välähti Marcuksen aivoissa. Hän sieppasi nopeasti konepistoolinsa ja kohdisti sen tulen takaa-ajajan lyhtyihin.
Marcus ei kyennyt tähtäämään; hänen ruumiinsa vapisi ja otsalta virtaava hiki sokaisi silmät. Onneksi näkyi toinen tulisilmistä sentään sammuvan — hetken kuluttua toinenkin.
Julius hiljensi vauhtia, ja he alkoivat suunnitella, miten parhaiten pääsisivät kaupunkiin.
Mutta syysaamu alkoi jo hämärtää, ennenkuin he sinne ehtivät.