Ilmoitukset tekivät rauhoittavan vaikutuksen ja kaikki kannattivat pääministerin ehdotusta. Sotaministeri yksin vastusti sillä perusteella, että valmistukset jäisivät liian vaillinaisiksi; sen ohessa hän piti ehdotusta epälaillisena, koska sota virallisesti oli päätetty julistaa vasta seuraavana yönä.
Pääministerin sileäksi ajellut huulet vetäytyivät tuskin huomattavaan, kylmään hymyyn, kun hän puhui:
— Hyvät herrat! Meidän täytyy ottaa huomioon se poikkeuksellinen olotila, jossa olemme. Jos esimerkiksi tulisi tietoon sodan julistamisaika, käyttäisivät kapinalliset sitä kiihotusaseena. Mutta kun huomenaamuna leviää tieto, että sota on jo syttynyt, ja vihollisen lentäjät voivat milloin tahansa tulla pommittamaan kaupunkia niin kansa repii kappaleiksi sotilaat, jotka eivät sellaisena aikana puolusta kotikaupunkiaan. Kun luvataan anteeksianto kaikille kapinallisille, jotka heti astuvat riveihin isänmaata puolustamaan — niin tahtoisin nähdä, mitä salaliittolaiset saavat aikaan! Sodanjulistus siis ensiksikin pelastaa meidät sangen vaikeasta asemasta; toiseksi ehtivät meidän lentäjämme hyökätä ensimmäiseksi! Miten ja mihin aikaan herra kenraali on suunnitellut hyökkäyksen tapahtuvaksi?
Ilmavoimien komentaja rykäisi ja sanoi hitaasti:
— Yleisesikunnan päällikön kanssa suunnittelimme, että retkeen ottaisivat osaa vain uudet koneet. Koska hämärän aika on meille paras, lähdetään täältä vasta kello neljältä. Olen jo käskenyt lentäjien pysyä paikoillaan. Ja retkestä on paras ilmoittaa vasta 2 tuntia ennen lähtöä.
Kuului yleinen hyväksymisen sorina; sotaministerikin katsoi parhaaksi luopua vastustuksesta. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin julistaa sota klo 12 — siis 3 tunnin kuluttua!
Sen jälkeen päätettiin vielä joistakin yksityiskohtaisista valmisteluista, menettelytavoista kapinallisiin nähden ym. pienemmistä asioista.
Muutamien puheenvuorojen jälkeen kuului arvokas vasaranpaukahdus, ja sitten pääministeri lausui harvaan ja juhlallisesti:
— Neuvottelu on päättynyt.
Hän nousi reippaasti seisomaan, kalpeille kasvoille nousi hauskoja ryppyjä, ja hänen äänensä muistutti laiskan koulupojan ääntä ikävän tunnin loputtua:
— Ja nyt, hyvät herrat! Koettakaa viihtyä jotenkin hetkinen, sillä puolen tunnin kuluttua alkavat illalliset!
Silloin armeijan ylipäällikkö sanoi hieman epäröiden:
— Teidän ylhäisyytenne! Mitenkä lienee —? Ei kai ole sopimatonta juhlia tällaisena yönä, kun…
Hän vaikeni neuvottomana, sitten huiskautti kädellään ja lisäsi hymyillen:
— No, enpä tiedä, ajattelin vain — ja sanoin arveluni…
— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, että se ei ole mikään juhla — ainoastaan yksinkertainen illallinen! lausui pääministeri vaatimattomasti hymyillen. — Mutta jos jättäisimme sen silleen, tehtäisiin siitä: suurimerkityksellinen, valtiollinen tapahtuma. Sitä paitsi tulevan vihollisemme lähettiläs on myös kutsuttu tänne, ja kun hän nykyään on hieman levoton ja epätietoinen aikeistamme, rauhoittaa ehkä hänenkin hermojaan, kun näkee meidät rauhallisina.
Nuo sanat tuntuivat todella pumpuliin käärityn naskalin pistoilta! Jotkut nauroivat hillitysti ja vahingoniloisesti. Ja pääministeri lisäsi:
— Niin, voimme kutsua hänet noin 12 aikaan tähän huoneeseen hieman tupakoimaan ja samalla ilmoitamme uutisemme! Minä myönnän, hyvät herrat, että päätöksemme saattaa olla laiton, sopimaton, arvoton mahtavalle valtakunnallemme, ehkä joku sanoo sitä kevytmieliseksikin. Mutta me uskallamme aina puolustaa sitä: se on ainoa, joka sopii nykyiseen asemaan, se on edullisin. Ja elämä! hyvät herrat, on tärkeämpi kuin vanhat tavat! (Oikein Oikein!) Ja pikku illanvietossamme voimme todella iloita. Sillä minusta tuntuu, että kaikki on hyvin! Kapinallisten maatapanoaikakin oli jo pari tuntia sitten, ja jos ne kerran valvoisivatkin hiukan myöhempään, niin he eivät tule tänne asti — ainakaan meidän aikanamme, hyvät herrat! Tuskin milloinkaan.
Näkyi iloisia, hymyileviä kasvoja, kuului naurua, reippaita, hyväksyviä huudahduksia:
— Oikein sanottu, teidän ylhäisyytenne!
— Hyvä! Minä kannatan teidän mielipidettänne, herra pääministeri!
Mutta he eivät olisi olleet niin äänekkäitä, jos olisivat tienneet, että tulevan vihollismaan lähettiläs istui työhuoneessaan kuulotorvi korvalla ja kynä kädessä.
Hänen kotimaassaan oli äsken salaisuudessa keksitty mitä herkin kuuntelulaite; sellainen oli nyt yhdistetty hänen puhelimeensa — jonka johto sillä kerralla päättyi pääministerin virkahuoneen kattoon.
Lähettiläs oli maksanut miljoonan lahjoessaan pääministerin taloudenhoitajan. Mutta nyt hän ajatteli itsekseen, että kymmenenkin miljoonaa olisi ollut huokea hinta siitä tiedosta, minkä hän nyt sai.
Kolmen minuutin kuluttua hän sähkötti salakirjaimilla hallitukselleen.
JÄNNITTÄVÄT HETKET.
Kello läheni puolta kahtatoista.
Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja tuijottivat odottaen pimeyteen.
Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja sanoi hiljaa:
— Kauan hän viipyy.
— Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.
— Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.
— Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika…
— Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.
— Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti
Antonius. — Siitä ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.
Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:
— Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä edes…
— Ahaa! Tuolla hän tulee!
Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.
He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:
— Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?
— Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.
— Kauan sinä viivyitkin.
— En uskaltanut ajaa nopeasti — olisivat voineet räjähtää, hän puolusteli hämillään.
— Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin — pallojen silti räjähtämättä!
Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen — niinkuin hän olisi hymyillyt.
— Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut…
— No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: — Viedään nyt varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne 200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen — pelkäävät kai kapinallisten hyökkäystä.
Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle, loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen koneeseen.
Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:
— Kuka siellä? Seis!
Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus Antoniuksen kylmästi kysyvän:
— Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? — Jahaa!
Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.
— Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.
— Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.
— Minä menen katsomaan!
Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:
— Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta, niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta — niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä me suojelemme itsemme.
— Käsky, tuota…
— Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: mars!
Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta, päättäviltä.
Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:
— Toista tietä.
Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat kadulla, kysyi toveri B. hiljaa:
— Onko tapahtunut mitään erikoista?
— Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. — Vähän kokouksemme jälkeen sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas täällä.
— Ehditteköhän niin pian?
— Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:
— Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta sitten veli tehdä kaikki mitä voit…
— Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta käheytynyt ääni.
Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.
— Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti
Antonius.
— Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.
— Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä sieltä tänne, niin — Marcus tulee ilmoittamaan — minä ehkä jään sinne.
— Yksin?
— Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa enemmän — ja teen sen kuin voin, estääkseni…
— Hyvä on veli — minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.
He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa eteenpäin — aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.
Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.
Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi silloin tullut tietoon.
Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista, että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi tuollainen saa estellä heitä!
— Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.
— Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. — Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen minä.
Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä kaartilainen viimeksi oli seissyt.
Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon — mikä tuo on…?
Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille. Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo — aina välillä pysähtyen ja kuunnellen.
Oo — hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan syntyi sukkela juoni.
Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.
Teeskentelikö hän? — Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa kahvaan; häntä hiukan vavisutti…
Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti kuin tullessakin.
Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen.
Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet
aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun
Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani
Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.
Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.
He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.
HELVETTI
HE EIVÄT TIEDÄ.
Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö.
Siinä näyttää olevan kaksi kaupunkia — toinen nukkuu, toinen valvoo.
Kapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden peitossa — ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin ihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi — jolloin taas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta.
He eivät tiedä mitään huomisesta.
Mutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää —. Katuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset ja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini virtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on suurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö — yhtä hillitön, ylimielinen ja huoleton kuin ennenkin.
He eivät tiedä…
Pääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla — se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä naisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat, salaperäiset tulet — ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien tuoksu.
Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja: ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista orkesterinsoittoa.
Kevyt illallinen on päättynyt.
Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella — suorastaan säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.
Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen tupakkahuoneeseensa.
— Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista tuntia!
— Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.
— Ainakaan hän ei voinut tietää mitään! vastasi pääministeri.
— Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.
— Niin.
— Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.
Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden vallassa:
— Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy…?
— Hm — tämä on todellakin — todellakin kummallista.
Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina — kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat.
Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa tanssia varten.
— Kunnioitettavat naiset ja herrat!
Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.
Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:
— Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu, käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset vieraani — että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme sodassa päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.
Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.
Kasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus, ikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet — ja sitten kajahti ihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat hehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä eläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät.
Pääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa. Ja kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli tilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään kuin huumaantuneina:
— Tulkoon hän heti!
— Hakekaa hänet tänne!
— Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle!
— Me tahdomme nähdä!
— Hakekaa hänet!
— Heti! Heti!
Lähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa ylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti autolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs suvaitsisi saapua…
Kaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun ovet avautuivat.
Mutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä huutoja:
— Missä hän on?
— Eikö hän tullutkaan?
— Mitä tämä merkitsee?
Kun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan vapisevalla äänellä:
— Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja pelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja tyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt — Kirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman.
Kuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä:
— Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa!
— Eivät he siitä niin pääse!
— Se on pelkurimaista!
— Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. — Ja se pysyy julistettuna kaikesta huolimatta!
— Hyvä! Hyvä!
— Lukekaa sähkösanoma!
— Hyvä!
Sähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin keksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen kasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä; sitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti ympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään.
— Mitä siinä on?
— Ettekö saa selvää?
— Kyllä — mutta, änkytti virkamies.
— No lukekaa sitten!
Virkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta kärsimättömiä, kiihkeitä huutoja:
— Mitä siinä on?
— Lukekaa heti!
— Lukekaa vihdoinkin!
— Heti paikalla!
— Heti, heti!
Silloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: "Poistukaa kaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa vähintään kymmenen kilometrin päähän. Ulkoministeri."
Hänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat katsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti naurahtikin — ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon esineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja alkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista rykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä, hermostuneita ääniä:
— Mitä tämä oikein merkitsee?
— Hyvät herrat, mitä tämä on?
— Selittäkää, selittäkää!
Silloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni:
— Tyyneyttä! Ei mitään hätää! Kutsukaa nopeasti tänne kymmenen lentokonetta. — Kaikki toiset nouskoot heti ilmaan vihollisia vastaan!
Syntyi sekava hälinä. Virkamiehet juoksivat puhelinkoppeihin, mutta palasivat heti takaisin kasvot kalpeina änkyttäen katkonaisesti:
— Ei toimi!
— Ei kuulu mitään — vastaanottoasema — särjetty.
— En voi ymmärtää…
— Nyt on kaikki hukassa…
Yht'äkkiä kuului vihlova, kauhusta värisevä naisen huuto:
— Jumalani! Täytyykö meidän kuolla? Jumalani, Jumalani!
Syntyi tavaton sekasorto. Naiset hypähtivät paikoiltaan läpitunkevasti kirkuen; näkyi lumivalkoisia kasvoja, tuijottavia silmiä, ja jalokivisormuksilla koristetut kädet vääntelehtivät kouristuksentapaisesti. Melusta erotti epäselvästi vain muutamia lauseita:
— Mitä ne aikovat tehdä?
— Nyt on kaikki hukassa!
— Jumalani, auta minua!
— Pelastakaa minut!
— Jumalan tähden, viekää minut täältä!
— Täytyykö meidän kuolla?
— Jumalani, Jumalani!
Pääministerin kasvot olivat kauhean näköiset; hän koetti puhua rauhoittavia sanoja, mutta hänen käheä äänensä hukkui meluun. Sillä kauhu oli vallannut useimmat miehetkin, äskeinen hymyilevä tyyneys oli kokonaan kadonnut — he astelivat neuvottomina edestakaisin, ja heidän katseensa harhaili kuin apua etsien. Kuului tukahdutettuja sadatuksia, käheitä kuiskauksia, naisten kirkaisuja, nyyhkytystä…
Yleisesikunnan päällikkö astui keskilattialle; hänen äänensä oli vieläkin terävä ja läpitunkeva:
— Kunnioitettavat naiset ja…
Silloin tapahtui jotakin uskomatonta, yliluonnollista: salin täytti kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, sadat sähkölamput himmenivät näkymättömiin: sitten kaamea räjähdys, palatsi vavahti perustuksia myöten — kaikki ikkunat särkyivät siruiksi…
Ja sitten alkaa kuulua joka puolelta samanlaisia räjähdyksiä. Koko kaupungin ikkunat lentävät sirpaleiksi, ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät — tuntuu kuin aukeaisi maa joka puolelta. Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, puolialastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen. Ja äkkiä sammuvat koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan. Jossakin, luultavasti linnoituksessa, jyrähtää muutamia tykinlaukauksia, mutta niiden ääni häipyy heti räjähdysten pauhuun.
Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta, mutta vielä kamalammilta näyttävät vieraat. Hyydyttävä kauhu on jäykistänyt heidän kielensä, koko olemuksensa; räjähdysten ilmanpaine jyskyttää heidän ruumistaan kuin raskaat moukariniskut, kaameat välähdykset sokaisevat heidän silmänsä… Voimakkaimmat miehet seisovat vielä lattialla äskeisillä paikoillaan, toiset istuvat tuoleilla kumartuneina, silmät suljettuina, painaen käsillään korviaan; muutamat ovat horjuen hiipineet ulos. Naiset ovat tarrautuneet miehiinsä, sulhasiinsa, rakastajiinsa hukkuvien suonenvedon tapaisella voimalla; näkyy pyörtyneitä ja kauhusta vapisevia olentoja, jotka ovat peittäneet päänsä kuin jäniksenpojat vaaran uhatessa — kuuluu tukahtunutta voihkinaa, vaikerrusta ja epätoivoisia rukouksia. Ja eräs hyvin hieno nainen tunkeutuu nelinryömin suuren pöydän alle — aivan kuin loistavahöyheninen, ammuttu lintu, joka viimeisillä voimillaan koettaa paeta pensastoon kuolemaan.
Esikuntapäällikkö on istahtanut nojatuoliin; ja jännittäen äärimmilleen ajatuskykynsä hän käsittää, että nuo kauheat räjähdykset lähenevät joka puolelta.
Taas pysähtyy ajatus; tylsänä hän tuijottaa kaupungin suurkirkon kupolia, joka leimuavassa kajastuksessa kohoutuu mahtavana ja ylpeänä taivasta kohden.
Mutta silloin leimahtaa entistä kauhistuttavammin, ja ylös ilmaan syöksähtää jotakin muodotonta, mustanpunaista; niinkuin kirkon paikalle olisi äkkiä auennut raivoava tulivuori — eikä sitten enää ole kirkkoa.
Äkkiä kuuluu takaapäin matalaa naurua. Se on kuin merkki…
Räjähdys tukahduttaa moniäänisen, kaikkialta kuuluvan purskahduksen.
Mutta kun sattuu muutaman sekunnin väliaika, tuntee esikuntapäällikkö hiustensa nousevan pystyyn.
Epäinhimillinen hohotus — harakkain inhottava räkätys, vihlovan kimeä uikutus, kuolevien hevosten hörhötys — kaikkein kammottavimmat, eläimelliset äänet kaikuvat hänen ympärillään.
Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä tuohon hirmuiseen kuoroon.
— Ei! hän kuiskaa. — Ei!
Vielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo ympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa vetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn.
— He ovat mielipuolia — mutta minä — olen minä! hän on kuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti ammottavan suun, hän lisää lujasti:
— He nauravat — mutta minä — minä katselen heitä, käsitän…
Mutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä, sininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin selkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään ei kuulunut — pää vain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän ikkunasta sisään — ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti hänen jalkojaan vastaan — pysähtyi…
Hän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen kurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus putoaa seinäin horjuessa — ja kuoleman hiljaisuus! Vihdoin hän hämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja korvakalvot ovat särkyneet.
Kaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen, näkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä.
— Ei! Minä olen minä! Ooh — hän ei kuule edes itse ääntään — hän katsoo tuskallisesti ympärilleen.
Hän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot — samassa tuntuu hänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu — ja tiilenpätkien ja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis.
Kaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa — hän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, nauravan suun.
Se lähenee, suurenee — se täyttää koko huoneen. Ja sen äänettömässä naurussa kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan olemuksensa; hän ei voi enää pidättää — yht'äkkiä hänen päänsä heittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen kaameata mökötystä pimeänä syysyönä…
DE MORTUIS…
— Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin.
Siellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten syöksähti heitä vastaan alapuolelta suuri tumma hahmo: lentokone! Ja heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs — niitä tuli kokonainen pitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin parvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt eteenpäin — verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne ne katosivat pimeyteen — ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä!
Marcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä muisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: "Alas!"
Julius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä oli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne mahdollisimman nopeasti.
Muutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus juoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä:
— Mitä tämä on? Ne olivat — olivatko ne todellakin vihollisia?
Antonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän hypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja Marcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä:
— Mitä minä olen tehnyt — mitä, mitä minä tein?
Sitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti koneellisesti kaulaansa — siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se nousi ylemmäksi…
Kolme miljoonaa — pienokaisetkin. — Hänen hengityksensä korisi, rautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille — se tuntui kiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän nyt hulluksi? Eihän koskaan ole… Kuoleeko hän?
Marcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen tukahtuneesti:
— Pian se nyt tulee — ja minun tähteni! Mihin, mihin minä menen?
Niin, minä myöskin astun helvettiin!
Marcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli Antoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin puhuen liikutuksen vallassa:
— Veli raukka — koeta rauhoittua — eihän se sinun syysi ole, veli.
Eikä sitä voi enää auttaa.
Antonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä:
— Se on minun syyni. Minä olen ne valmistanut. — Hän ajatteli hetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. — Niin! Ei ilmaiseksi! Ei ilmaiseksi — ei!
Sitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti:
— Kiitän sinua — olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois jos tahdot, sillä… Niin, tahdotko mennä?
— Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen.
— Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin — niin, en tule!
Kuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti:
— Minä olen paikallani.
Antonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa. Sitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään, ja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja epätoivo:
— Veljeni — niin, teitä molempia pidin veljinäni — Kuvittelin niin paljon, ja näin kävi. — Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä tapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt — hyvästi.
— Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. — Älä — älä…
— Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri — viimeiseksi — sillä teitä yksin minä olen rakastanut.
Julius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo näky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen kerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti matala ääni — aivan kuin surumarssin viimeinen akordi:
— Hyvästi, pikkuveli…
Marcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen kuiskauksen:
— Marcus — koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut — sillä sinun täytyy elää.
Viimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan sydämeen:
— Muista Aureliaa!
Samassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen taivaan… Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi häämötti kohotettu nyrkki — ja tyynessä yössä kajahti terävänä, uhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle:
— Muistakaa tämä yö!
Kuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä kiiriskeli taivaanrannasta toiseen — syöksyi Antoniuksen kone uhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen.
Kaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset jymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua.
Marcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa olivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti yhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen.
— Julius — minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten tämä? Ja tuolla — tuolla, katso nyt!
Hänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat — hän ei selviytynyt…
Julius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen. Siellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän ylitseen kaameana ryskeenä — niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat raivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa.
Mutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä. Ja tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta automaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen.
Marcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti:
— Jospa nyt on jo myöhäistä! —
Marcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä: miljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt äärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä sokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, — ja silloin punaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi.
Lähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä säästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä, vähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa lentokonemuodostelma — aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut, jotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden alapuolella — ooh!
Silloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän tuleen — ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. — Hän oli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin herpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa! Hän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja hän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli — yläpuolelta hänen koneensa näkyi…
Antoniuksen kone — joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä eteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina sirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen.
Heti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan vihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin nuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden toisensa jälkeen.
Sitten Marcus näki kamalan näyn.
Antonius pudotti taas pomminsa — mutta vihollisen kone ei räjähtänytkään! Pommi räjähti alhaalla heidän syntymäkaupungissaan. Ja Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin sovittelevan hetkisen — ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin.
Eihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt — kun putoilevat pommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa! Viholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä pienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin jäänyt tänne — kunhan vain määräys tuli täytetyksi!
Marcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan — ja lentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli tuhottu ensimmäiseksi.
Hurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen kohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen konekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli erittäin hyvät panssarit.
Marcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle…
KADOTETTUJEN HUUTO.
Marcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen kierrellä hiljaa ylöspäin.
Hän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä — leimahdukset lakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä.
Mutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi he olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi kappaletta — ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista!
— Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että tämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa.
Marcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän ymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut.
Marcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus — hän pelkäsi tulevansa hulluksi.
— Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen kauhistuneena. — Jospa tuo onkin mielipuolen harhanäky?
Marcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen on täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään, aaltoilevaan tulimereen — johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut kolme miljoonaa ihmishenkeä.
Tulimeri…? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi äitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän nyt näki helvetin.
Kauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen:
— Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein kiduttavimman kuoleman.
Samalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan yli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto.
Tuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa; koneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä — niinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa.
Tuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä, sen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman, mustanpunaisen savupilven alta. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia ihmisiä — ja heidän täytyi kaikkien vähitellen…
Taas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin äsken.
— Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. — Jos helvetti olisi, niin sielläkään ei voisi olla noin kauhistavaa! Ajattele: ne tukehtuvat nyt juuri — nyt… Eikö — eikö se jo taukoa?
Marcus tukki korvansa, mutta se kuului — kuului… Hän lisäsi koneen vauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan; moottori alkoi vimmatusti surista — mutta se oli kuuluvinaan sittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen naurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä:
— Äiti, äiti!
Vieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä päästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin. Toinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät hänen silmiensä editse.
— Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. — Lähdetään jonnekin täältä.
Missä Antonius lienee?
Julius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin:
— Minä näin hänen silloin heti — kohoavan ylöspäin.
HIRMUISIA HETKIÄ.
Marcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä levottomuutta.
Hän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä kaikkea entistä hirmuisempaa.
Koko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan tuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma leimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi. Vaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja pitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin olisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He paiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia — ja siellä oli tuo riehuva helvetti!
Isku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi käsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta vauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään — ja helvetti läheni.
Siinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain puolella nopeudella. Salamannopeasti täysi vauhti, viimeinen epätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä olento ankarasta ponnistuksesta — mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan!
Mutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus näki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala pauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: myöhäistä!
Savu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli vinhasti pyörivinään ympäri — ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä jyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi lisävauhdin venttiilin auki — pian, pian ylöspäin!
Sitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas hän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti, kuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta.
— Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista, ihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki!
Nyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin kuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla — pyörtynyt…
Marcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän itse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua — ja he olisivat pudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan sulatusuuniin.
Hän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa olisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet hirmuisesta kuolemasta.
— Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat paikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt.
Marcus alkoi kuunnella.
Ei — ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien kauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet — he eivät enää tunteneet tuskaa.
Mutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi — se pauhasi mahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului toisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää.
Marcus päätti laskeutua alas — mutta mihin! Hän ei tietänyt enää, missä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi.
Silloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se kiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme — se värisi kuin saaliinhimosta.
Joen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön huviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä, autorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen yläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin.
Kirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean renkaan: autoradan.
Aavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko siellä valkopukuisiakin — syysyönä?
Sieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman jännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan — että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen.
Hän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle kilpa-ajokenttää.
Hän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli pitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä voimakkaampana, oli niin suloista levähtää — hän oli nukkumaisillaan.
Mutta silloin huuto kuului lähempää — se oli…
Hän katsahti taakseen — ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi heitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto — niin siitä ei saattanut enää erehtyä — se oli niin hirvittävä kuin susilauman riemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan lumeen.
Julius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä:
— Ne tulevat tappamaan meitä.
— Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen välinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän hypähti seisoalleen huudahtaen:
— Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu ilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon!
Jo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä — ja onnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan.
Marcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin lähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut. Hän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin:
— Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa!
Vaivoin hän kuuli oman äänensä!
Onneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran panssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari miestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin, tarttui konepistooliin ja huusi hurjasti:
— Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa!
Konepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti:
— Kuolema lasten pyöveleille!
— Pian tuleen! Tuleen!
— Konna, missä on lapseni!
— He pääsevät omaan tuleensa!
— Pian paistumaan!
— Paistumaan! Paistumaan!
Vieläkin Marcus viittoili ja huusi kaikin voimin. Äkkiä muuttui joukon huuto hurjan voitonriemuiseksi — ja hän tunsi, miten raudanluja, luinen koura tarttui hänen niskaansa.
Marcus käännähti rajusti ja iski samassa hyökkääjää kyynärpäällään rinnan alle; mutta koura ei hellittänyt, kynnet tunkeutuivat vain ihoon kuin petoeläimen kynnet. Marcus ponnisti kaiken voimansa, pudotti hyökkääjän ja huudahti läpitunkevasti:
— Ammu!
Parikymmentä miestä koetti parhaillaan kiivetä koneeseen, mutta kun konekiväärin terävä rätinä puuskahti miltei heidän kasvoilleen, vaikeni huuto, ja useimmat kääntyivät pakoon.
Julius lopetti, ja samalla hetkellä Marcus huusi läpitunkevasti:
— Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen ystävä?
Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut, toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden väsynyttä itkua kuului kaikkialta.
Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän pienokaistaan.
Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.
Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi menettelyään.
— Ystäväni — ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. — Minä kyllä ymmärrän, että…
— Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.
— Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te — muistakaa vain, miten te…
— Niin, niin, meissä oli syy!
— Hyvä on! Hyvä! Hyvä!
— Te olette ihmisiä!
TULIMEREN RANNALLA
ODOTTAMATON KOHTAUS.
Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton liikutus ja sääli.
Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.
Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:
— Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!
Hän näki Aurelian tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka hajallaan.
Ja Marcus mutisi kuin kaiku:
— Hän elää.
Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut tytön vankilassa, silloin kamalana yönä.
Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:
— Hän elää, elää!
Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden — Marcus näki hänen kaatuvan.
Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:
— Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!
Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen makuusohvaksi — sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.
Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta, riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa alkoivat vavista — ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien silmäripsien välistä.
Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli tytön kalpeita, vapisevia huulia.
Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään, miten oli joutunut urheilukentälle — hän oli vain juossut… Sitten hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.
Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä
Julialle — yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.
Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.
Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja: nyt ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.
Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen tähtensä — sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä. Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian tähden.
Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan; luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.
Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja huomasi, että silkkisukat olivat rikki — ja hento jalkapohja kokonaan verillä — soran ja terävien kivien repelemä.
Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi, rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt… Suudella noita jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.
— Sillä tavalla hän siis kuoli.
Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen — ja nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.
Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: Antonius! Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: — Niin veli — hän kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan suurta — ja kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän oli mies — voimakas mies.
Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää. Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua ja vaikerrusta.
Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei jaksanut yhtä mittaa läpäistä — sinne olikin matkaa lähes kaksi kilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet tuntuivat kylmiltä.
— Julius — meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti hiljaa.
Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia kohden — hiljaa, äänettömästi — niinkuin jokin tropiikin kauhea jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota kohden.
Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.
Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita — se suojeli pahimmalta kuumotukselta.
PIENOKAISET.
Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli silmiensä pettävän — kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen näyltä.
Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään, toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden — niinkuin olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa elämää.
Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua odottaessaan.
Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu. Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa; joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta miestensä ja lastensa nimiä — näkyi myös itkusta nääntyneitä harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.
Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja, jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.
Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin tuntevinaan saman tulisen tuskan.
Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja ruiskun sekä hypähti alas.
Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse — hänen hampaansa alkoivat kalista.
Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita — ja valkealla iholla näkyi häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät mustuneet kohdat — ja lapset…
Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin 8-vuotias, laiha tyttö — ja juuri tämä tyttöparka oli palanut pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt mustaksi — päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan kuin kivellä puusta pudotettu lintu — ja kuolevan linnun varpailta näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa — ikäänkuin kuolemanväsyneenä.
Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään värisevän naisäänen huudahtavan:
— Jumala siunatkoon teitä!
Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi käheästi:
— Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin…
— Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.
Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:
— Ystäväni — ystävä raukat… Ei ole muuta kuin näille — pienokaisille…
Sitten kuului matala tuskallinen ääni:
— No, me olemme edes miehiä — kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi…
— Antakaa heille pian!
Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.
Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa, vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi aivan kuin viimeisillä voimillaan:
— Äiti — polttaa…
Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana — niinkuin hän olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en jaksa enää — olen niin pieni, heikko. Armahtakaa — antakaa minun vihdoinkin — kuolla — kärsin niin kovin!
— Pieni — pieni lapsiraukka — sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli Marcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä vaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen.
Marcus ei tuntenut pientäkään katumusta — päinvastoin hän hiukan rauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen:
— Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää.
Ihmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä, tukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä erottaa muutamia sanoja: