Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten se nopeasti katosi etäisyyteen.
Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta, sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti — ikään kuin olisi unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä:
— Julia! Hän elää vielä!
Sitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla:
— Lääkäriin! Lääkäriin!
Hän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen vauhtia.
Marcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n tuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan:
— Kun pääsisi nopeammin — nopeammin…
Ja hetken kuluttua:
— Ahaa!
Sitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi:
— Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa?
Tuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan lentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut.
— En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.
Marcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä jyrkemmin, jyrkemmin — Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja tarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui ja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni yhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää, että Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella tahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä — ja hän aikoi pyytää Marcusta hiljentämään.
Mutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä edessäpäin oli pieni kaupunki!
Marcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi:
— Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa.
Ihmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui aivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat liehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus pysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto.
Marcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti.
Heti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko hattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia silmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin yksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja:
— Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän!
— Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu!
— Te olette pelastanut meidänkin henkemme!
— Jumala teitä siunatkoon!
— Emme teitä koskaan unohda!
— Eläköön, eläköön!
Marcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän huusi läpitunkevasti:
— Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu — hän kuolee! Lääkäri! Paarit!
Pian!
Tänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä kuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa, hänen, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä — sen tähden se vaikutti järkyttävästi joukkoon.
Jokainen olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat hääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja:
— Täällä on!
— Täällä on lääkäri!
— Hakekaa paarit!
Sen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen hypähti kaksi — kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän puheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone loukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian alas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä.
TUHANTEN RAKKAUDELLA VIHITTY.
Kuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen käsivarteensa — ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit häärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi heidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus odotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä:
— Hyvät herrat! — Jääkö hän elämään?
Hetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri:
— Jaa — ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä.
Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen — hän oli tuntenut tavattoman raatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä tuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty hänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen toistamiseen vapisevin huulin:
— Hyvät herrat — onko se totta?
— Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä.
Vieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja liikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja suuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä — puhuen nopeasti, omituisen vieraalla äänellä:
— Veljeni — mikä onni! — Hyvät herrat! Olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa…
— Te olette tehnyt meille niin suuren työn, ettemme voi sitä koskaan korvata! puhui eräs nuori lääkäri liikuttuneena.
Mutta Marcus oli jo Julian luona, hän syleili niin rajusti tyttöä, että tämä tuskin voi hengittää — ja suuteli häntä kuiskaten riemukkaasti:
— Rakas… Rakas… Nyt on kaikki hyvin.
Hetken kuluttua tuli sama nuori lääkäri lähemmäksi ja sanoi:
— Huomenna hän jo voi verraten hyvin! Illalla voitte tulla häntä katsomaan. Minä lähden etsimään hänelle vain jonkin rauhallisen paikan.
— Sitten me myös tulemme ulos! huudahti Marcus.
Kun Julia ja Marcus käsi kädessä ilmestyivät portaille, hämmästyivät he suuresti: suunnaton, odottava väkijoukko tervehti paviljongin edustalla heitä äänekkäällä riemuhuudolla.
Marcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies viereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat langattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun panssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä tänne — aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät vallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla, mutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki, vapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä.
Kuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi:
— Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta kuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan keskuudessamme…
Taas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus hämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut sattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa — jonka jokainen hänen asemassaan olisi tehnyt.
Kuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena vetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä:
— Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut, hänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä…
Marcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat ja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut lääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat:
… niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa haihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään…
Monet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he viittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen vanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä:
— Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta muistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän on voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on urhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. — Ja minä luulen, ettei tässä joukossa ole ainoaakaan, ken ei palavasti toivoisi heille onnea — jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän elämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei nyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä nuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta, puhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi, inhimillisempi — Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia kauhuja — sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he kauan ja onnellisina! Eläköön!
— Eläköön!
— Eläköön!
Huudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui, että ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi — mahtavan tuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään ajattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen yliluonnollisen hurmauksen vallassa:
— Marcus — rakas — tämä on ihanaa! Marcus — tämähän on meidän hääpäivämme! Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille onnea! Rakkaani…
Hän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat silmät täyttyivät kyynelillä.
Yhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä onnittelevat morsiusparia — riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan heitä.
Mutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä kumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti nousevan suoraan sydämestä — näkyi kyyneleisiä katseita.
Ja Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita kasvoja — mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja niinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä:
— Pieni raukka — sinä olet nähnyt nuo kauheat näyt…
— Oliko miehesi kotona?
— Miten kaunis ja nuori sinä vielä oletkaan, lapseni!
— Jumalalle kiitos, että kuitenkin pelastuit!
Ja eräs harmaatukkainen nainen syleili ja suuteli häntä kysyen lempeällä, sydämellisellä äänellä:
— Onko sinulla pienokaista, lapseni?
— Ei, nyyhkytti Julia hiljaa.
— Se oli onni — sillä ajattele, että hän olisi jäänyt sinne —. Älä itke, lapsi raukka — sinä tulet olemaan hyvin onnellinen! Sinä olet vielä niin nuori. Minä tulen tervehtimään huomenna…
— Niin, tulkaa rakas äiti…
Vanha nainen poistui, ja puristaessaan hänen kättään tuntui Juliasta siltä, kuin hän olisi saanut toisen äidin, joka rakasti häntä yhtä paljon kuin hänen omakin äitinsä.
Aivan kuin suloisen huumauksen vallassa Julia näki, että paviljongin eteen tuli auto. Marcus tarttui hänen käsivarteensa, he nousivat siihen — ja sitten hiljaa eteenpäin joukon lävitse; iloisia huudahduksia, hymyileviä kasvoja, liehuvia liinoja…
— Tämä on aivan kuin lähtisimme häämatkalle…
— Oi, ajatteletko sinäkin niin? huudahti Julia kiihkeästi keskeyttäen.
Uusi pormestari kumarsi hiukan, lausuen sydämellisen kohteliaasti:
— Olkaa hyvät ja astukaa tilapäiseen asuntoonne!
Sitten hän ojensi käsivartensa Julialle. Samassa tuli heidän jäljessään Juliusta hoitava nuori lääkäri ja ilmoitti, että Julius voi hyvin; oli juuri tullut tuntoihinsa ja sitten nukkunut. — He lähtivät keventynein mielin ylös punaisen maton peittämiä portaita.
Eteisessä tohtori pysähtyi ja selitti matalalla äänellä, että talo kaikkineen oli heidän käytettävänään, ja pyysi hartaasti, ettei Marcus tekisi pariin päivään kerrassa mitään.
Hän aikoi jo lähteä, mutta kääntyi sitten ja lisäsi matalalla äänellä:
— Unohdin mainita, että makuuhuoneen kalusto muutetaan kokonaan — mutta se ei tule teitä häiritsemään: muuttomiehet kulkevat toisia portaita.
— Älkää nyt meidän tähtemme…
— Rakas ystävä, keskeytti tohtori sydämellisesti hymyillen. — Sallikaa meidän itsemme tähden tehdä jotakin! Sillä meidän olisi paha olla, ellemme saisi edes mitään…
Tohtorin puhe keskeytyi, sillä alhaalta juoksi sotilaspukuinen lähetti ja ilmoitti hengästyneenä:
— Lentokone — kaukana etelässä… Tähystäjä ilmoitti…
— Auto! käski Marcus lyhyesti, juoksi sisään Julian luokse, samassa takaisin — ja ulos! Tohtori juoksi suoraan ulos ja huusi kaikin voimin väkijoukolle:
— Tie auki! Tie auki!
Ja pitkin katua kuului nopeasti etenevä, kaiuntapainen huuto!
— Tie auki! Tie auki!
UUTEEN ELÄMÄÄN.
Salin loistokello löi seitsemän.
Julia oli koettanut lukea, mutta nyt hän ei enää voinut, hän hypähti seisoalleen entistä levottomampana.
— Missä Marcus viipyy? hän mutisi hiljaa.
Sitten hän sammutti sähkölampun eräässä kulmahuoneessa ja veti ikkunaa peittävän paksun samettiuutimen syrjään.
Ei, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta — niinkuin kaikki asukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli — vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Hän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä loistavasti sisustetuissa huoneissa…
Julia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin illallispöytää heitä varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan miten kaikki huolehtivat heistä — aivan kuin kaikkein rakkaimmista omaisistaan.
Julia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja hänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli kokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin — se oli muuttunut kuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno kalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui suloista kukkien tuoksua.
Julia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää höyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon, puolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen ruumiinsa lävitse — hän hengähti syvään.
Mutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista jyminää… Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin vasaran — hän tunsi notkeat, kevyet askelet… Ovi aukeni…
Astuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan mielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli pukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin.
Marcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon solakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen:
— Sinä tulit — Marcus!
He istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti:
— Olen niin pahoillani, että sinun täytyi kolme pitkää tuntia täällä yksin odottaa, rakas… Mutta kun… Niin! Saitko tiedon, että se oli vallankumouksellisten lentokone?
— Sain, sain! huudahti Julia. — Kiitos sinulle, että heti lähetit tiedon — olin niin huolissani…
— Se pudotti tiedonantoja, joissa ilmoitettiin, että huomenna on X:n pääkaupungissa kaikkien maiden työväen ja sotilasjärjestöjen yhteinen neuvottelukokous, jonne minunkin pitää lähteä.
— Milloin sinun pitää lähteä?
— Vasta myöhään aamupäivällä! vastasi Marcus reippaasti. — Meidän pormestarimme ja sosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja tulee mukaan.
— Teillä oli siis kokous — ajattelinkin sitä, kun et joutunut, puhui
Julia hellästi ja arasti tutkien.
— Katsos Julia, rakas — täällä ei ollut lainkaan puolustuslaitteita — yksi palkkalaisten panssariauto olisi voinut tykillään saada arvaamatonta tuhoa aikaan. Sen tähden kävin joka puolella varustamassa edes vähän. Miinoitettiin pari siltaa, kahdelle tielle pantiin sulut ja vietiin kumpaankin konekivääri lentokoneestani. Tästä talosta on löydetty pikatykki ja konekivääri. (Ajatteles, tämä palatsi on pienintä huonekalua myöten valtion; rakennettu sitä varten, että maaherra saisi välillä levätä täällä!) Nyt ne kapineet olivat tarpeen, lähetettiin kirkontorniin lentokoneiden varalle. Tulet sammutettiin kaikkialta, ja muutenkin on kaupunki nyt edes jonkinlaisessa puolustuskunnossa.
— Miten paljon sinä oletkaan toimittanut! kuiskasi Julia ihastuneena.
Marcus punastui ja sanoi hiljaa, ääni hellästi värähtäen:
— En olisi muuten voinut olla rauhallinen, kun sinä huomenna jäät tänne.
— Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja hetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä:
— Entä Julius?
— Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi siellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan?
— Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi — ehkä menemme illalliselle?
Marcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia selitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena:
— On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä — koko kaupungin asukkaat!
— Niin, he pitävät meistä sinun tähtesi! lisäsi Julia tulisesti.
He olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän ääressä toisiaan vastapäätä.
Kaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä — hekin olivat äänettömiä. He katsoivat vain toisiaan loistavin silmin.
— Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. — Minusta tuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta… Ensin niin kauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni… Koko entinen elämä ei ole mitään tämän rinnalla.
Tuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni — ikään kuin unessa Marcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan hymyillen autuaallisen näköisenä.
Silloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui syyttävä, ahdistava tunne — ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja hylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä.
Tuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta sitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus — ja huomaamatta hän kosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä hyvin olla voihkaisu.
Julia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:
— Rakas — mikä sinulle tuli — sano minulle!
Marcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä:
— Muistin vain kaikkia siellä olevia… Mutta älä sinä Julia vain…
Ei sitä voi enää auttaa…
Julian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten näytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut. Ja aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen vallassa:
— Niin, se on kamalaa — mutta sitä ei voi enää auttaa. Marcus, kuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi tehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää takaisin… Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin koetan unohtaa — tänään…
Marcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo loistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat…
Ennen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat syöksyivät mieleen yhtenä tulvana — hän jää niistä huolimatta elämään? Ympärillä kuolema ja hävitys — hänellä sanomaton onni? Hänen sielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa. Hänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen:
— Sinä todella — rakastat?
Hänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä nyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi hampaitaan — ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli todella liikkumaton, äänetön… Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy vain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan.
Jotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi rajun liikutuksensa — näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän pakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot lumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa Marcuksen jäntevää kättä vastaan — ja hänen äänessään kuvastui rajaton antautuminen, haltioituminen:
— Marcus, sano minulle — minä en ymmärrä… Minä tahdon tehdä jotain sinun tähtesi! Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan kuolla… Että käsittäisit — miten…
Marcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä — ja suuteli sitä kiihkoisasti.
— Oi Marcus — minä jumaloin sinua — minä en muuta voi… Sinä olet — minun jumalani! Oi nyt sinä hymyilet — ja minä olen siitä niin onnellinen! — Muistatko Marcus, että nyt on meidän hääiltamme?
Aivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli häntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana:
— Rakas — minun mieleeni lennähti liian paljon äsken — mutta en nyt enää… Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka kuiskasit tänään siellä — siellä… Miten se ensin tuli mieleesi?
— Pormestarin puhe — onnittelut — kaikki oli niin omituista — niinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme.
— Sinä olet siis minun pieni vaimoni? kuiskasi Marcus vapisevalla äänellä.
— Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena; hän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä. Niinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin. Ja hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi äidillensä:
— Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun tarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa, ellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu minulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä pelkäsin jotenkin — tätä iltaa… Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja — ja…
Julian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän tunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän lapsen rinnalla — ja käänsi kasvonsa poispäin.
Julia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet surullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen:
— Rakas Marcus… Oletko pahoillasi — että minä sinua sillä tavoin — pelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa:
— Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin… Katsos — kaikki on toisenlaista — kaikki on niin kummallisen sekavaa — ja minäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa — vaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan toisin. Sillä kuinka minä sinua saattaisin pelätä…
Julia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena:
— Julia — rakkaani.
Silloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle, hän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön tuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä sähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi ensi kerran, että hänen sylissään oli nainen — hänen nuori, ihana naisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan, joka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento rakasti häntä! Häntä huumasi…
— Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän kuiskasi hiljaa.
— Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin:
— Kuulehan, rakas — minä en ole tietänyt mitään elämästä… Nyt, nyt juuri tunnen sellaista, etten koskaan ennen — niinkuin heräisin — heräisin elämään… Elämä tuntuu niin kummalliselta…
— Niin Julia — vasta yhdessä me elämme täydellistä elämää… Ja muistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä?
Julia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa
Marcusta silmiin — ja kuiskasi sitten hiljaa:
— Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa uusi elämä — niinkö Marcus?
— Niin, pieni rakastettuni — sitä minä tarkoitin!
Tuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä. Hänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui ihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa, haaveksivasti:
— On niin kummallista ajatella sitä… Tuntuu aivan uskomattomaita, että me — sinä Marcus ja minä…
— Niin Julia — me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. — Kun vain sinä tahdot — rakkaani…
Julia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen huuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi:
— Minä olen sinun…
ONNEA MATKALLE.
Tuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin leveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken kuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin tuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä kömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan.
Ja aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden ympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin liikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului.
Sen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva kuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö: jokainen ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat "kaupungin nuorta pelastajaa".
Kun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen seurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti alas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa kohden.
Julia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän tarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä äänellä:
— Marcus… Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut ammutaan…
— En, en… Ole huoletta rakkaani!
— Lähdetkö sinä nytkin niin kovaa vauhtia? kysyi Julia arastellen.
Marcus puristi lujemmin tytön kättä ja kuiskasi tulisesti:
— Rakas! Älä vain kiellä — nyt minä tahtoisin mennä kaksi kertaa nopeammin! Senkin tähden, että ehtisin taas pian takaisin sinun luoksesi… Julia!
Marcus katsahti hiukan arasti väkijoukkoon, mutta kaikki näyttivät hyvin sydämellisiltä, ja muuan vanha nainen kuului hartaasti lausuvan:
— Jumala suokoon teille onnea, lapset!
Marcus kiirehti taas koneeseen; kun hän istahti ohjauspaikalle, puhkesi väkijoukko äänekkäästi huutamaan:
— Onnea matkalle!
— Palatkaa terveinä!
— Tuokaa hyviä uutisia!
— Onnea, onnea!
Marcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä:
— Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme!
Hän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että hän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia!
Noin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja lähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän — niinkuin hyppyyn valmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta.
Mutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät tunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin kauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen kone. Eikä mikään ulvahdus kuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen äkkiä syöksähtäessä vienoon vastatuuleen. Monet naiset kiljahtivat, peittivät kasvonsa.
Julia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun ilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla — ja hänen mieleensä välähti: rakastettuni on kuin uljas kotka!
Kotka…? Oo — kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin hän on kohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa. Nyt, nyt katosi…
Hiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton pehmeälle nahkaistuimelle.
Mutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken — ja hän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen.
— Oi — siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa!
Marcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi ojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi kaunis hymy.
Pormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen:
— Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on paljon sotaväkeä.
— Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he olivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja reippaammaksi.
Marcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta, kuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin puhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki näytti nyt valoisalta.
Julia!… Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti ja ihmetteli Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut ylhäisön nuoret naiset.
Tosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja kotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen.
Taas muistui mieleen eilis-ilta.
Se oli kuin suloista unta.
Marcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei vielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis taideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis.
Miten terve, tulinen ja luonnollinen hän olikaan! Äsken kehittynyt nuori nainen — ja kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsi. Marcus tunsi kiihkeän hellyyden läikähtävän olemuksensa lävitse — kuumana koskena.
— Jokohan pian tullaan C:hen? kysyi pormestari aivan kuin huolestuneena. — Mitä harmaata tuo on?
Marcus ojensi kiikarin sinnepäin ja sanoi hetken kuluttua:
— Se on C:n kaupunki.
Hän antoi miehelle kiikarin ja katsoi, miten tämän kasvot huolestuivat.
— Kyllä minä sitä pelkäsin, kun tänne ei päässyt puhelimella eikä lennättimellä!
Pormestarin ääni vapisi; hän ojensi kiikarin taas Marcukselle.
He olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu riehui useassa paikassa.
Hän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä joukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat heikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko oli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan.
He olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten näkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu, — hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina.
Saarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta tuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti sitten reippaasti:
— Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle!
Marcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi säännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin.
Marcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille sanoen lyhyesti:
— Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että me pakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen, vangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua ei ole. Minä kirjoitan piiritetyille.
Hämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi hänelle paperin ja lausui lyhyesti:
— Hyväksyttekö tämän? —
"Sotilaat! Toverit!
"Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää toverienne luokse — he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka eivät yhdy meihin, vangitaan.
"Ellette heti tämän saavuttua noudata kehoitustamme — täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n palkkajoukkoihin.
"Armeijan vallankumouksellisten komitea."
Pormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä:
— Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni!
Kirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään.
— Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua.
Ja sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin, ja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen yläpuolella.
He saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun putoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella.
Marcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten väliaikojen kuluttua:
— Sieltä näkyy valkeita liinoja… Kas, punaisiakin! Nyt — nyt ne lähtevät! Nyt ne alkavat juosta!
Marcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena:
— Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä!
Hän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin pormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä:
— Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme.
Hän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he laskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle.
YLÖS HELVETISTÄ.
MARSELJEESI!
Laskeuduttuaan maahan he nopeasti pyyhälsivät autossa kokouspaikkaa kohden.
Kadut olivat täynnä väkeä, ja ohivilisevien ihmisten kasvoissa, liikkeissä, huudahduksissa — kaikessa kuvastui salaperäinen ilo ja innostus. Miljoonakaupunki näytti yhdeltä ainoalta riemun- ja voiman kuohuvalta pyörteeltä.
Mutta tuo pyörre oli järjestettyä voimaa; mitään väkivaltaisuutta, epäjärjestystä tai rähinää ei ilmennyt, pahimmassakin tungoksessa pysyi tarpeellisen leveä ajotie aina vapaana.
Marcus ei ehtinyt ajatella vielä mitään, kun he jo saapuivat suurelle torille, jonka täytti ääretön väkijoukko; suoraa ihmiskujaa myöten he lennättivät sen toiselle laidalle erään palatsin eteen — ja hetkistä myöhemmin aukaisi heidän oppaansa Kansainvälisen sosialistitoimiston oven.
Kun opas ilmoitti tulijat, nousi pöydän äärestä vanha valkopartainen mies.
Marcus hämmästyi nähdessään, miten kevyesti ja joustavasti tuo mies asteli häntä vastaan; solakka vartalo oli aivan suora — ja silmät loistivat kuin nuorukaisen! Hän oli kansainvälisen sihteeristön puheenjohtaja; toinen oli sikäläisen sotilasliiton johtaja, jonka luokse Marcuksen piti juuri lähteä.
Marcus oli jo lentokentällä kuullut, että kaikki lentäjät olivat yhtyneet vallankumoukseen. Nyt hän sai tietää, että hallitus oli epäillyt niiden uskollisuutta ja salaa harjoittanut ehdottomasti kuuliaisen joukon, joka sitten pani toimeen kauhean hävitystyön. Vain muutamat palasivat retkeltään; heidät vangittiin laskeutuessaan kentälle — ja kaksi heistä oli menettänyt järkensä.
Valkopartainen mies kysyi järkyttyneenä, miten kaikki oli tapahtunut, mutta vilkaistuaan kelloaan hän pyysi Marcuksen kertomaan kaiken alkavassa kokouksessa. Hiukan epäröityään Marcus lupasi kertoa.
Marcus hämmästyi astuessaan äärettömään saliin, jossa oli kolmekymmentäviisi tuhatta istumapaikkaa. — Se oli sivukäytäviä myöten täynnä. Hän katsahti ulos ikkunasta: laaja tori, sivukadut — kaikki näytti olevan yhtä ainoata tummaa ihmismerta. Ulkomaalaisille oli varattu paikat lähelle puheenjohtajaa, ja Marcus istahti seuralaistensa ja sotilasliiton puheenjohtajan kanssa kolmannelle penkkiriville.
Puhujalavan edessä oli suuri; gramofonintorven tapainen laite; hänen vierustoverinsa selitti, että äskettäin parannetun äänenvahvistimen ja johtojen avulla voitiin sen välityksellä ulkona kahdessakymmenessä paikassa seurata kokousta yhtä hyvin kuin salissakin!
Äkkiä kajahti parvekkeelta mahtavan orkesterin esittämänä Marseljeesi — ja kolmekymmentäviisi tuhatta ihmistä ponnahti seisomaan.
Marseljeesi!
Marcus muuttui liidunvalkeaksi, kuullessaan tällaisella hetkellä tuon tuhansien katusulkujen laulun. Hänen ruumiinsa kylmeni, kun hän muisti, miten työmiesjoukot toissapäivänä kuolivat tuo laulu huulillaan. Hänen aivoissaan välähti kuin tulenliekkinä: niin ovat sadattuhannet, miljoonat nimettömät sankarit kuolleet, uhranneet henkensä vapauden puolesta maailman vallankumouksissa — eikä kukaan tiedä edes heidän hautojensa paikkaa. Keskiosan synkän surullisessa kohdassa hän oli miltei kuulevinaan miljoonien kuolinkellojen äänen, kahleiden kalinan ja omaisten vihlovan itkun.
Kansainvälisen sosialistisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle, lausuen kolmella kielellä kaikki tervetulleiksi. Hän selitti lyhyesti, että Kansainvälinen sihteeristö ja Sotilasliiton edustajat oli kutsuttu koolle uhkaavan sodanvaaran takia, mutta että kaikki eivät olleet vielä ehtineet kokoukseen, kun oli saapunut tieto siitä kamalasta tapauksesta, joka oli herättänyt koko maailman: kaikkialla soivat tällä hetkellä vallankumouksen torvet.
Kuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi huomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta militarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi ihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että myöskin sille tappio oli sama kuin kuolema — ja se tuli käyttämään kaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä ja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen sosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien, Syndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien Euroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän kokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot kaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun monet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto avunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville.
Kun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja, että sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta kokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin.
Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty selostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten. Ilmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla.
Marcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään, — isällinen ääni kuiskasi:
— Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle — sitten muistatte kaikki!
Samassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti puhujalavalle.
Äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä tuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun valkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan heti jotakin rauhoittavaa.
Ensimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan ystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun — hänen puheensakin sujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa Antoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta; kertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää vasta viime hädässä, miten se varastettiin…
Kiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne innostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat hetket elänyt paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi nähnyt jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään kertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen tuskaansa — hän kertoi ihan kaiken…
Hänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki tuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä, kaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja — ja monta kertaa hänet keskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi palaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää, mutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat ihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen.
Marcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän vieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin — hän oli niissä mukana — hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet tietää, että kaupunki edelleen paloi — ja nyt hän aivan kuin ääneen ajatellen puhui tukahtuneesti:
— Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei heistä enää mitään ole jäljellä — heidän tuhkansakin on jo hävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin.
Marcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti istumapaikalleen.
Salissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti ulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen mahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi purkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa.
POIS SOTA!
Seurasi omituinen näytelmä.
Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja herran näköisiä — naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä, katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet.
Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut toimia innokkaasti: vähentämällä nälkäisten lukua — sillä armeijalla oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia.
Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle.
Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset, todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on väkisin ottanut kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten väkisin vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi — niin se näin pakottaa kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan ehdotusta — että heidät on tuomittava töittensä mukaan!"
Kaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja:
— Se on oikein!
— Kuolema murhaajille! Samalla mitalla!
— Kuolema lasten pyöveleille!
— Kuolema, kuolema!
Väittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön kuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja ehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta koko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen kannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen menestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt sivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta sotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa uskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli sellainen räjähdysaine.
Suurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine taistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli mitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti monipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan kehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja sivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se oli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat — kaikki oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja samalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. — Militarismi on siis ihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen!
— Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita huudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten:
— Kuka hän on?
— Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa.
— Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme äsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. — Onnettomia uhreja emme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei sellaista enää tapahdu.
— Oikein! Alas murhaajat!
— Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä, mitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin lukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien tuollaiset tapaukset tulevat tavallisiksi — jos militarismi saa elää. Se täytyy siis nyt tuhota.
Taas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli hämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan turhaa sanaa.
— Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen sotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä vankiloissa, kunnes kaikki on ohi.
Sitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt hän ensi kerran muuttui pilkalliseksi:
— Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit tapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä! (Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät, etteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät niiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym. Teollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia vaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt samanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa enempää huomiota kuin ne ansaitsevat…
— Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni.
— Hyvä! Hyvä!
— Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he vaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan luonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia näet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa kapitalistisesta järjestelmästä — sen vahvin tuki ja turva. Kun siis tohtori B. "vaikutusvaltaisilta miehiltä" so. vallassa olevilta pyytää militarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia luopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä, joka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme.
— Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori
B. nousten paikaltaan.
Sosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui sitten harvaan ja raskaasti:
— Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt maailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja. Olemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi kaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te tiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta ja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö olisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen kukistamiseksi?
— Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti, että Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä kokouksessa.
— Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin lähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. — Elleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme olevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa meitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon veri vaikka virtoina — viimeisen kerran. Meidän tunnuslauseemme täytyy nyt olla:
Pois militarismi! Pois sota!
Sanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä tuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus muisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä julistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset, kidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät saaneet tietää, voittavatko heidän veljensä.
Tohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän pyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa, terveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska:
— Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä. — Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren kostuttamalla maalla ei veljeyden ja rauhan ihana temppeli pysy pystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle.
Kuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja:
— Lopettakaa jo lorunne!
— Menkää Haagiin ilveilemään!
— Siellähän on jo "ihana rauhan temppeli…"
— Alas sieltä!
Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi haltioituneena:
— Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä he ovat antaneet meille niistä kaikkein tehokkaimman: monet rikoksensa! Ystävät! Ajatelkaa: jos meidän kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella osoittaen huutaa: tuossa ovat pyövelit! Ja se huuto on kaikuva maan äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen kannattajiin. Ja vaikka — emme vielä tällä kertaa voittaisikaan oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä…
Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja vääryydet, joita toiselta puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan, muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä — ja hän alkoi vihata puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet — Antoniuksen, Aurelian, kaikki…
Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan. Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat vastaamaan rikoksistaan historian tuomion edessä! — Mutta me olemme silloin puhtaat!
Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen.
Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori. Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli kantaansa useilta eri puolilta.
Hän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten juhlallisen surunvoittoisesti:
— Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin, tuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani, miten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja varsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut sangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti epäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on osoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen, vallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä ominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton. — Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri puolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen puhuja. — Ihmiset on siis kasvatettava paremmiksi, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille — vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle.
Taas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja tuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui hänkin alas puhujalavalta.
Miltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas pää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä innokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti rillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja pilkallista.
— Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi Marcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs sosialistiprofessori.
— Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman kiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui puhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni hetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä.
— Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon nykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa taloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja ankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan muotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat hiljalleen.
Pidätettyä naurua.
— Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua kuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole kymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin äsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi vähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät taivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu — siihen ei pysty mikään! Niin lujaa aatetta täytyy ihailla!
Hän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi pidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui aivan kuin surunvoittoisesti:
— Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä, että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen odottaa sitä 300-400 vuotta…
— Mutta — herra professori, minä … keskeytti ensimmäinen professori tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan.
— Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa miekkailijaa.
Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut keskiaikainen kidutuspenkki.
Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi vakavalla äänellä puhua:
— Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa — mutta silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken kuluttua palasi huutaen iloisesti:
— Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille?
Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä:
— Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi kastaa jalkani?
Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin:
— Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle, minulle voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin.
Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa:
— Herra — minulla on kolme pienokaista — ja tuolla ulapalla on niin hirvittävää — Laiva uppoaa — lapseni kuolevat! Minun hennot, viattomat pienokaiseni…
Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään:
— Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä … Ei merkitse mitään — vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla kuivin jaloin? Perämies: käännä nopeasti ulapalle!
Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen:
— Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu totta — vai oliko se totuus satua?
Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi puhuja taas vakavasti:
— Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon — ennen kuin sillä kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun alkuperäisetkin enkelit ovat taivaassa tapelleet pari kertaa, niin…
Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla,
Sitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä:
— Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida ratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla! Siinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne voimat ovat nyt liikkeellä!
Hän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut ääni:
— Mitä voimia herra professori tarkoittaa?
— Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan professori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti:
— Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin saaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja ihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä luopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella minkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien hymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt ohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset, eivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia verenhimosta — vaan rahanhimosta, so. taloudellisten etujen tähden. Niin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista, tulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan toteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja sitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin puoli on se, että se toimii etujensa mukaan. Jos yksilöissä olisikin joitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko maailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset eivätkä vetoamiset.
— Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin hermostunut ääni.