VIII.
Puheenjohtaja, katsottuaan papereista, teki muutamia, kysymyksiä oikeudenpalvelijalle ja sihteerille, ja saatuaan myöntävät vastaukset, käski tuoda syytetyt sisälle. Heti avautui ovi aitauksen takaa ja esille astui kaksi santarmia, lakit päässä, paljastettu miekka kädessä, ja heidän jälessään ensin yksi syytetyistä, punatukkainen, teerenpilkkunen mies—ja kaksi naista. Mies oli vankipuvussa, joka oli hänelle sekä liian väljä että liian pitkä. Oikeussaliin tullessaan hän piteli käsiään pitkin housunpoimuja, suuret sormet sojoksi jännitettyinä, ettei liian pitkät hihat pääsisi alas solumaan. Vilkasematta tuomareihin tai katsojiin hän tarkkuudella tähysteli penkkiä, jota kierrettiin. Sen päähän päästyä hän, tehden tilaa toisille, kiivaasti istautui penkin äärimmäiselle reunalle, ja tuijottaen puheenjohtajaan alkoi nytkytellä poskilihaksiansa, aivan kuin olisi jotain itseksensä höpissyt. Hänen perässään tuli vanhanlainen nainen, myöskin vankipuvussa. Päässä oli hänellä vankihuivi, kasvot olivat harmaavaaleat ilman kulmakarvoja ja silmäripsiä, mutta silmät punaisina. Tämä nainen näytti aivan rauhalliselta. Tullessaan paikallensa hänen mekkonsa takertui johonkin; hän selvitti sen tarkalleen ja hätäilemättä, ja istuutui.
Kolmas syytetyistä oli Maslova.
Heti kun hän näyttäytyi, kääntyivät kaikkien salissa olevien miesten silmät häneen ja viipyivät kauan noissa kalpeissa kasvoissa, kiiltävän loistavine, mustine silmineen, ja tuossa mekon alta näkyvässä korkeassa rinnassa. Santarmikin, jonka ohi hän kulki, katsoi häneen silmiä värähtämättä, kun hän kulki paikalleen ja laittausi istumaan, ja, vasta kun hän oli istunut, käännähti santarmi äkisti pois, ikäänkuin olisi tuntenut itsensä syylliseksi, ja puistettuaan pois ajatuksensa rupesi tuijottamaan edessään olevaan ikkunaan.
Puheenjohtaja odotti, että kaikki syytetyt olisivat paikoillansa, ja sittenkuin Maslovakin oli asettunut istumaan, kääntyi hän sihteerin puoleen.
Nyt alkoivat tavanmukaiset käräjätemput: valamiesten luetteleminen, poissaolevien merkitseminen ja sakkojen määrääminen näille, esiintuotujen esteiden laillisuuden tutkiminen, ja varajäsenten asettaminen poisjääneiden sijaan. Sitten puheenjohtaja pani kokoon pienet paperiliput, asetti ne lasimaljaan ja käärittyään hiukan ylös kultareunaisia hihojansa ja paljastettuaan näin hyvin karvaiset kätensä, alkoi nostella yksitellen konstintekijän liikkeillä lippuja, kiersi ne auki ja luki niistä. Sitten hän, taas laskien hihansa, pyysi pappia vannottamaan valamiehet.
Pappi-vanhus, keltasen kalpeine, venyvine kasvoineen, ruskeassa messukaapussa, kultainen risti rinnassa ja vielä joku pienempi kunniamerkki kaapun kylkeen pistettynä, laahusti, hitaasti liikuttaen turvonneita jalkojaan kaapun sisällä, rukousalttarin luo, joka seisoi jumalankuvan alla.
Valamiehet nousivat ja tungeskellen lähenivät alttaria.
—Tehkää niin hyvin,—mutisi pappi kosketellen turpealla kädellään rintaristiänsä ja odotellen kaikkien valamiesten saapumista.
Tämä pappi oli ollut papinvirassa 46 vuotta ja aikoi kolmen vuoden kuluttua viettää riemujuhlaansa samaan tapaan kuin tämmöistä juhlaa äskettäin oli viettänyt kirkkoherra. Piirioikeudessa hän oli palvellut siitä saakka kuin nämät oikeudet perustettiin ja hän ylpeili kovasti siitä, että oli jo vannottanut useampia kymmeniä tuhansia ihmisiä, sekä että iästään huolimatta yhä palveli kirkkoa, isänmaata ja perhettänsä, jolle hän jättää perinnöksi, paitsi taloa, ainakin 30 tuhannen pääoman korkoakasvavissa arvopapereissa. Se seikka, että hänen toimintansa oikeudessa oli ihmisien vannottaminen sen evankeliumin edessä, jossa valanteko on suoraan kielletty, ja oli siis huono toiminta, ei ollut koskaan hänen mieleensäkään juolahtanut; häntä ei tämä tuttu toimi lainkaan vaivannut, vaan oli se päinvastoin hänen mieleensä, kun hän sen ohella sai usein tilaisuuden tutustua edulliseen herrasväkeen. Nytkin hän mielihyvällä tutustui kuuluisan asianajajan kanssa, jota kohtaan hän tunsi suurta kunnioitusta siitä syystä, että tämä oli yksistään kukkapäisen mummon asiasta saanut kymmenen tuhatta ruplaa.
Kun valamiehet olivat kaikki nousseet asteita myöten lavalle, kallisti pappi kaljun ja harmaan päänsä, pujotti hartioilleen toimituskaapun ja silittäen järjestykseen harvaa tukkaansa, sanoi valamiehille:
—Nostakaa oikea kätenne ja pankaa sormenne näin,—sanoi hän verkalleen, isällisellä äänellä. Hän nosti itse näytteeksi turpean kätensä, jonka jokaisen sormen kohdalla oli kuoppanen, ja asetti kaksi sormea yhteen.—Nyt toistakaa minun perässäni,—sanoi hän ja alkoi: Minä lupaan ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan, hänen pyhän evankeliuminsa ja Kristuksen elävän ristin edessä, että esillä olevassa asiassa…—puhui hän, pysähtyen joka lauseen jälkeen.—Älkää laskeko kättänne, pitäkää näin,—sanoi hän nuorelle miehelle, joka oli antanut kätensä pudota…—että esilläolevassa asiassa, jossa…
Komea herrasmies poskipartoinensa, översti, kauppias ja jotkut muut pitivät sormensa kokoonpantuina siten kuin pappi oli käskenyt, ja vieläpä jonkinlaisella erikoisella tyytyväisyydellä, hyvin varmasti ja korkealle kohotettuna; jotkut muut sitävastoin aivan kuin vastahakoisesti ja epämääräisesti. Toiset lausuivat sanat liian äänekkäästi, pannen niihin pontta ja sisällystä, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: mutta minäpä puhun sittenkin; toiset taas vaan mutisivat, jäivät jälkeen papista, ja sitten, ikäänkuin säikähtäen, ajattomasti saavuttivat häntä; muutamat, ikäänkuin peläten, että joku sana voisi jäädä pois, puristivat lujasti, uhkaavalla liikkeellä, hyppysiänsä yhteen, toiset taas antoivat niiden mennä hajalle ja taas yhdistivät. Kaikkien oli tukala olla, ainoastaan pappi vanhus oli ehdottomasti vakuutettu suorittavansa hyödyllistä ja tärkeää asiaa. Valan vannottua puheenjohtaja kehotti valamiehiä valitsemaan keskuudestaan esimiestä. He nousivat ja tungeskellen poistuivat neuvotteluhuoneeseen, missä he kaikki heti sytyttivät paperossinsa ja alkoivat polttaa. Joku ehdotti komean herran esimieheksi, johon kaikki paikalla suostuivat, viskasivat pois ja sammuttivat pätkät ja palasivat saliin. Valittu esimies ilmoitti puheenjohtajalle, kuka oli esimieheksi valittu, ja niin istuivat kaikki, taaskin tungeskellen toistensa jalkojen yli, paikoilleen kahteen riviin korkeaselkäisiin tuoleihin.
Kaikki kävi ilman keskeytyksiä, pian ja jonkinlaisella juhlallisuudella, ja tämä säännöllisyys, johdonmukaisuus ja juhlallisuus nähtävästi tuotti mielihyvää osanottajille, vahvistaen heissä tietoa, että he suorittavat vakavaa ja tärkeää yhteiskunnallista tehtävää. Näin tuumi myöskin Nehljudof.
Heti kun valamiehet olivat istuutuneet, piti puheenjohtaja heille puheen heidän oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja vastuunalaisuudestaan. Puhettaan pitäessään hän alituisesti muutteli asentoansa, milloin nojaten vasempaan, milloin oikeaan käteen, milloin tuolin selkään, milloin sen laitoihin, milloin tasoitteli paperin reunoja, milloin silitteli paperiveistä, milloin taas tunnusteli kynää.
Hänen sanojensa mukaan olivat heidän oikeutensa siinä, että he saavat tehdä syytetyille kysymyksiä puheenjohtajan kautta, että heillä sai olla lyijykynä ja paperia ja että he saivat tutkia esineellisiä todistuksia. Velvollisuus oli siinä, että heidän oli tuomitseminen oikein eikä valheellisesti. Ja vastuunalaisuus oli siinä, että jos he eivät pitäneet neuvotteluansa salassa tai olivat yhteydessä syrjäisten kanssa, he tulivat rangaistuksen alaisiksi.
Kaikki kuuntelivat kunnioittavalla huomiolla. Kauppias, levittäen ympärillensä viinan hajua ja pidätellen äänekästä röystäilemistä, nyykäytteli hyväksyvästi päätänsä joka lauseelle.
IX.
Puheensa päätettyä puheenjohtaja kääntyi syytettyjen puoleen.
—Simon Kartinkin, nouskaa,—sanoi hän.
Simon kavahti hermostuneesti pystyyn ja poskilihakset alkoivat liikkua vielä nopeammin.
—Nimenne?
—Simon Petrovitsh Kartinkin,—sanoi hän nopeasti, köräkällä äänellä, nähtävästi jo edeltäpäin valmistuneena vastaamaan.
—Säätynne?
—Talonpoika.
—Mitä lääniä ja piirikuntaa?
—Tuulan läänistä, Krapivenskin piirikunnasta, Kupjanskan kunnasta,
Borkin kylästä.
—Kuinka vanha olette?
—Neljännellä neljättä, syntynyt vuonna tuhat kahdeksansataa…
—Mitä uskontoa?
—Uskoa ollaan venäläistä, oikeauskoista.
—Naimisissako?
—En.
—Mikä ammattinne?
—Palvelimme »Mauritania» hotellin koridoorissa.
—Oletteko ennen olleet syytettynä?
—Ei ole minua koskaan tuomittu, sillä niinkuin elimme ennen…
—Ettekö ole ennen olleet syytetty?
—Jumala varjelkoon siitä, ei milloinkaan.
—Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?
—Olemme.
—Istukaa. Jefimia Ivanovna Botshkova,—sanoi puheenjohtaja kääntyen seuraavan syytetyn puoleen.
Mutta Simon yhä seistä törötti ja oli Botshkovan edessä.
—Kartinkin, istukaa.
Kartinkin vaan seisoi.
—Kartinkin, istukaa!
Mutta Kartinkin seisoi, ja hän istui vasta sitten, kun oikeudenpalvelija juoksi hänen luokseen ja pää vinossa, luonnottomasti silmiään avaten, traagillisella kuiskauksella sanoi: istukaa, istukaa!
Kartinkin istahti yhtä nopeasti kuin oli seisomaankin noussut, kietoutui mekkoonsa ja alkoi taas nytkytellä äänettömästi poskiansa.
—Nimenne?—kysyi puheenjohtaja toiselta syytetyltä, väsymyksestä huoaisten, katsomatta häneen ja selaillen jotakin edessään olevaa paperia. Tämmöisiin juttuihin oli puheenjohtaja niin tottunut, että jutun jouduttamiseksi hän saattoi tehdä kahta asiaa yhtaikaa.
Botshkova oli 43 vuotias, säädyltään Kolomenskin talonpoika, ammatiltaan koridooripalvelija samassa »Mauritanian» hotellissa. Oikeudessa syytettynä ei ollut ollut, jäljennöksen oli saanut. Botshkova vastasi tavattoman rohkeasti ja semmoisella äänen painolla kuin olisi tahtonut sanoa: »niinpä niin Jefimia, ja vielä Botshkovakin, jäljennöksen saanut, ja ylpeilen siitä, enkä salli kenenkään nauraa». Botshkova, odottamatta käskyä, istui heti, kun kysymykset päättyivät.
—Nimenne?—kysyi naisia rakastava puheenjohtaja erittäin ystävällisesti kolmannelta syytetyltä.
—Pitää nousta,—lisäsi hän pehmeästi ja lempeästi, huomattuaan, että
Maslova istui.
Maslova nousi nopealla liikkeellä ja osoittaen olevansa valmis, korkeata rintaansa kohottaen, katsoi puheenjohtajata suoraan kasvoihin hymyilevillä ja vähän kieroilla silmillään.
—Millä nimellä teitä kutsutaan?
—Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.]—vastasi hän nopeasti.
Nehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen mukaan kuin heitä kuulusteltiin.—»Olisiko se mahdollista», ajatteli hän, kääntämättä silmiään syytetystä.—»Mutta mitenkä siis—Ljubofj», ajatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa.
Puheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen, mutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti myöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen.
—Kuinka niin, Ljubofjiksi?—sanoi hän:—teidät on merkitty toisella nimellä. Syytetty oli vaiti.
—Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne?
—Millä nimellä olette kastettu?—kysyi vihainen jäsen.
—Ennen sanottiin minua Katariinaksi.
»Olisiko sittenkin mahdollista», ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja kuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha, samainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut rakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden hetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan muistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi ilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno, vaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan.
Niin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen, salaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta tehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen luonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä suloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa, vähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan.
—Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen,—sanoi puheenjohtaja taaskin erittäin pehmeästi.—Ja isännimenne?
—Minä olen laittomasta avioliitosta,—sanoi Maslova.
—Kuinka on teitä sitten risti-isän mukaan kutsuttu?
—Mihailovaksi.
»Ja mitä ihmettä on hän voinut tehdä?» ajatteli Nehljudof vaan, vaikeasti hengittäen.
—Mikä on sukunimenne?—jatkoi puheenjohtaja.
—Äidin mukaan olen kirjoissa nimellä Maslova.
—Säätynne?
—Kaupunkilainen.
—Oletteko oikeauskoinen?
—Olen.
—Ammattinne? Mikä on ollut toimenanne? Maslova oli vaiti.
—Mikä on ollut toimenanne?—toisti puheenjohtaja.
—Olin laitoksessa,—vastasi Maslova.
—Missä laitoksessa?—kysyi lasisilmäinen oikeudenjäsen.
—Itse tiedätte, missä,—sanoi Maslova, hymähti ja heti jälleen, nopeasti ympärilleen katsahtaen, kiinnitti silmänsä puheenjohtajaan.
Hänen kasvojensa ilmeessä oli tällöin jotakin niin tavatonta, jotain niin pelottavaa ja säälittävää oli hänen sanojensa merkityksessä, hänen naurahduksessaan ja siinä katseessa, jonka hän heitti salin yli, että puheenjohtaja painoi hämmentyen päänsä alas, ja hetken aikaa oli salissa täydellinen äänettömyys. Äänettömyyden katkasi jonkun nauru yleisön puolelta.
Joku vaati sihistäen hiljaisuutta. Puheenjohtaja nosti päänsä ja rupesi taas kyselemään.
—Oletteko ennen olleet syytettynä?
—En,—vastasi Maslova hiljaa, huoaten.
—Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?
—Olen.
—Istukaa, sanoi puheenjohtaja.
Syytetty kohautti takaa hamettansa samallaisella liikkeellä, kuin hienopukuiset naiset korjaavat laahustimiaan, ja, pannen pienet valkoiset kätensä kokoon mekon hihoihin ja herkeämättä katsoen puheenjohtajaan, istuutui.
Nyt alkoi todistajien esillehuutoja, niiden käskeminen ulos salista, sitten tehtiin päätös, joka koski asiantuntijalääkäriä ja hänen kutsumistaan istuntosaliin. Sitten nousi sihteeri lukemaan syytekirjaa. Hän luki selvästi ja äänekkäästi, mutta niin nopeaan, että hänen sanansa, joissa l- ja r-kirjaimet olivat väärin lausutut, suli yhtäjaksoiseksi ja nukuttavaksi polinaksi. Tuomarit nojasivat milloin millekin nojatuolin puolelle, milloin pöytään, milloin taaksepäin, milloin sulkivat milloin avasivat silmänsä ja kuiskuttelivat keskenään. Toinen santarmeista useamman kerran pidätteli haukotuksen väreitä leuvoissaan.
Syytettyjen joukossa Kartinkin yhä liikutteli poskiansa. Botshkova istui ihan rauhallisena ja suorana, silloin tällöin raapien sormellaan päätänsä huivin alta.
Maslova istui milloin liikkumatonna, kuunnellen lukijaa ja häneen katsoen, milloin säpsähteli ja aikoi sanoa vastaan, punastui välistä ja taas raskaasti huokasi, käsiensä asentoa muutellen, katsahtaen ympärilleen ja sitten taas kääntyen lukijaan.
Nehljudof istui ensi rivissä korkeassa tuolissaan, toisena reunasta, ja ottamatta alas rillejänsä katseli Maslovaa. Hänen sielussaan tekivät työtä monimutkaiset ja tuskalliset ajatukset.
X.
Syytekirja oli tämmöinen: tammikuun 17 päivänä 188' ilmoitti kaupungissa olevan »Mauritania» nimisen hotellin isäntä poliisikamarille, että siellä oli äkisti kuollut Siperiasta tullut 2:sen arvoluokan kauppias,
Ferapont Smelkof. 4:nteen poliisiosastoon kuuluvan lääkärin todistuksen mukaan oli kuoleman syynä sydänhalvaus, jonka oli aiheuttanut liikanainen väkevien nauttiminen, ja Smelkofin ruumis oli kolmantena päivänä haudattu. Mutta neljäntenä päivänä Smelkofin kuoleman jälkeen palasi Pietarista hänen maamiehensä ja ystävänsä, siperialainen kauppias Timohin, joka, saatuaan tietää ystävänsä kuolemasta ja sen yhteydessä olleista asianhaaroista, ilmoitti epäilevänsä, että Smelkof ei kuollut luonnollisella kuolemalla, vaan että hän oli myrkytetty, ja että hänellä olleet rahat ja briljanttisormus, joita ei omaisuusluettelossa näkynyt, olivat anastetut, jonka tähden nyt olikin tutkimus toimeenpantu ja seuraavat seikat selville saatu: Ensiksikin se seikka, joka oli tunnettu sekä »Mauritanian» isännälle että kauppias Starikofin puotipalvelijalle, jonka kauppiaan kanssa Smelkof oli kaupunkiin tultuansa ollut asioissa,—nimittäin että Smelkofilla piti oleman pankista nostettuja rahoja 3,800 ruplaa, mutta hänen kuolemansa jälkeen avatussa kapsäkissä ja lompakossa tavattiin ainoastaan 312 ruplaa 16 kopekkaa. Toiseksi, että ennen kuolemaansa hän oli koko päivän ja yön viettänyt prostitueeratun Ljubkan [diminutiivi nimestä Ljubof.] kanssa, joka oli kaksi kertaa ollut hänen huoneessansa. Kolmanneksi, että tämä prostitueerattu möi emännälle Smelkofille kuuluneen briljanttisormuksen. Neljänneksi, että koridoorissa palveleva tyttö, Jefimia Botshkova, seuraavana päivänä kauppias Smelkofin kuoleman jälkeen pani kauppapankkiin juoksevalle tilille 1800 ruplaa. Ja viidenneksi, että prostitueeratun, Ljubkan, sanojen mukaan, koridooripalvelija Simon Kartinkin oli antanut prostitueeratulle, Ljubkalle, pulverin ja käskenyt kaatamaan viinilasiin sekä juottamaan sen kauppias Smelkofille, minkä prostitueerattu Ljubka, oman tunnustuksensa mukaan, olikin tehnyt.
Syytettynä kuulusteltu, Ljubkaksi nimitetty prostitueerattu, oli todistanut, että kauppias Smelkofin ollessa haureustalossa, missä hän, kuten sanoi oli työskennellyt, tämä kauppias todellakin lähetti hänet »Mauritanian» huoneisiin rahojansa hakemaan, ja että avattuaan saamallansa avaimella kauppiaan kapsäkin, hän otti sieltä käskyn mukaan 40 ruplaa, vaan enempää ei ottanut, jonka voisivat todistaa Simon Kartinkin ja Jefimia Botshkova, kun hän oli heidän läsnäollessaan kapsäkin avannut ja sulkenut ja rahat ottanut.
Mitä Smelkofin myrkyttämiseen tulee, on prostitueerattu Ljubka todistanut, että hän, Ljubka, kolmannen kerran tultuaan kauppias Smelkofin huoneeseen, oli todellakin antanut tälle, Simon Kartinkinin neuvon mukaan, konjakkiin sekoitettuna, jotain pulveria jota hän oli pitänyt unipulverina, tarkoituksella nukuttaa kauppiasta, että tämä olisi pikemmin hänet päästänyt, vaan että rahoja hän ei ollut ottanut, ja että sormuksen oli Smelkof itse hänelle lahjoittanut, ensin lyötyään häntä ja hänen sen johdosta ruvettua lähtöä tekemään.
Tutkintotuomarin syytettyinä kuulustelemat Jefimia Botshkova ja Simon Kartinkin olivat todistaneet: Jefimia Botshkova, ettei hän mitään tiedä kadonneista rahoista ja ettei hän käynytkään kauppiaan huoneessa, missä Ljubka oli yksin emännöinyt, ja että siis anastuksen, jos semmoinen on tapahtunut, on tehnyt Ljubka, tullessaan kauppiaan avaimen kanssa rahoja noutamaan.
Tässä kohden Maslova säpsähti ja katsahti suu auki Botshkovaan.
Kun Jefimia Botshkovalle näytettiin hänen 1,800 ruplan pankkitodistuksensa,—jatkoi sihteeri lukemistaan,—ja häneltä kysyttyä, mistä oli näin paljon rahaa saanut, hän väitti ansainneensa nämä rahat 12 vuoden aikana yhdessä Simonin kanssa, jonka kanssa he aikoivat mennä naimisiin.
Syytettynä kuulusteltu Kartinkin taas, ensi kerran kuulusteltuna, tunnusti anastaneensa rahat yhdessä Botshkovan kanssa, Maslovan neuvosta, joka oli haureustalosta tullut ja tuonut avaimen kanssaan, ja jakaneensa ne itsensä, Maslovan ja Botshkovan kesken; vielä hän tunnusti antaneensa Maslovalle pulveria kauppiaan nukuttamista varten; mutta toisessa kuulustelussa hän kielsi osanottonsa niinhyvin rahojen anastamiseen kuin pulverin antamiseen Maslovalle, syyttäen kaikesta vaan Maslovaa. Botshkovan tallettamien rahojen suhteen hän todisti samaa kuin tämäkin, eli että nämä rahat olivat heidän yhteisesti ansaitsemiansa 18 vuoden palvelusaikana hotellissa, juomarahoina herrasväeltä.
Erityisten jutussa ilmestyväin asianhaarain selvillesaamista varten oli katsottu tarpeelliseksi tutkia kauppias Smelkofin ruumista, ja tätä tarkoitusta varten tointa pidetty Smelkofin ruumiin jälleen esille kaivamisesta sekä sisälmysten ja elimistössä tapahtuneiden muutosten tutkimisesta. Sisälmysten tutkiminen oli antanut aihetta otaksumiseen, että Smelkofin kuolema oli todellakin myrkytyksen seuraus. Sitten seurasi syytekirjassa kertomus vastakkain kuulusteluista ja todistajain näytteistä. Syytekirja päättyi näin:
Toisen arvoluokan kauppias, Smelkof, antautuen juomiseen ja irstauteen, ja yhtyen Kitaevan laitoksessa asuvan, Ljubkaksi kutsutun prostitueeratun kanssa, erityisesti häneen viehättyneenä, antoi 17 p:nä tammikuuta v. 188', ollen itse tässä Kitaevan haureuslaitoksessa, yllämainitulle Ljubka-nimiselle prostitueeratulle kapsäkkinsä avaimen ja lähetti hänet vuokraamaansa huoneeseen hakemaan kapsäkistä mässäämistä varten tarvittavia rahoja 40 ruplaa. Huoneeseen tultuansa, Katariina Maslova, hakiessaan näitä rahoja, teki liiton Botshkovan ja Kartinkinin kanssa anastaaksensa kaikki Smelkofille kuuluvat rahat ja jakaaksensa ne sitten keskenään, minkä he tekivätkin, (tässä Maslova taas säpsähti, jopa kavahti paikaltaankin ja lensi tulipunaseksi), jonka ohella erityisesti Maslovalle on annettu briljanttisormus,—jatkoi sihteeri,—ja luultavasti vähempi summa rahaa, jonka hän on joko kätkenyt tai kuluttanut, ollen sinä yönä juopuneessa tilassa. Peittääkseen rikoksensa jäljet päättivät nyt rikolliset houkutella Smelkofin jälleen huoneeseensa ja myrkyttää hänet siellä Kartinkinin hallussa olevalla pulverilla. Tässä tarkoituksessa Maslova palasi jälleen haureustaloon ja sai kauppias Smelkofin lähtemään kanssansa takasin »Mauritaniassa» olevaan asuntoon. Kun Smelkof palasi huoneeseensa, niin Maslova, saatuaan Kartinkiniltä mainitun pulverin, sekotti sen viinilasiin, jonka antoi Smelkofin juotavaksi ja josta seurasi kuolema Smelkofille.
Tämän perustuksella syytetään Simon Kartinkin, talonpoika Borkin kylästä, 33 vuotias, kaupunkilaisnainen Jefimia Ivanovna Botshkova, 43 vuotias, ja kaupunkilaisnainen Katariina Mihailovna Maslova, 27 vuotias, rikoksellisina siitä, että he 17 p:nä tammikuuta v. 188' yhteisesti, anastettuansa kauppias Smelkofin rahat, kaikkiaan 2,500 ruplaa, tappamisen aikomuksessa ja rikoksen peittämisen tarkoituksessa juottivat kauppias Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa.
Tämmöinen rikos on edellytetty rikoslain 1455 luvussa. Johon nähden ja katsoen rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevan asetuksen sen-ja-sen luvun määräyksiin talonpoika Simon Kartinkin, Jefimia Botshkova ja kaupunkilaisnainen Katariina Maslova katsotaan kuuluviksi piirioikeuden tuomiovallan alaisiksi valamiesten myötävaikutuksella.
Näin lopetti sihteeri pitkän syytekirjan lukemisen, ja, pannen arkit kokoon, istahti paikallensa suoristellen molemmin käsin pitkää tukkaansa. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus nähdessään mielihyväksensä, että nyt oli alkanut rikoksen tutkiminen, ja että kohta oli kaikki selviävä, ja oikeus pääsevä valtaan. Ainoastaan Nehljudof ajatteli toisin: Hän oli aivan kauhistuksissaan siitä, että Maslova, sama jonka hän tunsi 10 vuotta sitten viattomana ja ihanana tyttönä, oli voinut tehdä näin.
XI.
Kun syytekirja oli luettu, puheenjohtaja, neuvoteltuaan jäsenten kanssa, kääntyi Kartinkinin puoleen tavalla, joka selvästi ilmaisi, että nyt me jo saamme varmasti ja perin pohjin tietää kaikki tyyni.
—Talonpoika Simon Kartinkin,—sanoi hän kallistuen vasemmalle.
Simon Kartinkin nousi eteenpäin kumartuneena ja jännitti taas käsiänsä kiinni housunpoimuihin, samat nytkytykset yhä poskissansa.
—Teitä syytetään siitä, että te 17 p:nä tammikuuta vuonna 188' yhdessä Jefimia Botshkovan ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä hänelle kuuluvat rahat ja sitten toitte pulverin ja houkuttelitte Katariina Maslovan antamaan kauppias Smelkofille myrkkyä, viinilasiin sekotettuna, josta seurasi Smelkofin kuolema. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?—sanoi hän kallistuen takasin oikealle puolelle.
—Vielä vähä, onhan meidän asiamme palvella vieraita…
—Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?
—Enpä suinkaan. Minä ainoastaan…
—Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?—toisti puheenjohtaja rauhallisesti ja varmasti.
—Enhän mitenkään voi sitä tehdä, sillä… Taaskin hypähti oikeudenpalvelija Simon Kartinkinin luo ja traagillisella kuiskauksella pysäytti hänet.
Puheenjohtaja, siirtämällä sen käden, jossa piti paperia, toiseen kohti, ilmaisi tämän seikan nyt päättyneeksi, ja kääntyi Jefimia Botshkovan puoleen.
—Jefimia Botshkova, teitä syytetään siitä, että 17 päivänä tammikuuta vuonna 188', »Mauritanian» hotellissa, yhdessä Simon Kartinkinin ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä rahat ja kantasormuksen, ja jaettuanne anastetun tavaran keskenänne, juotitte rikoksen peittämiseksi Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnustatteko itseänne syylliseksi?
—En ole missään kohti syyllinen,—sanoi rivakkaasti ja varmasti syytetty.—Huoneeseen en ole jalallanikaan astunut… Mutta kun tuo riiviö sinne tuli, niin hän se kaikki tekikin.
—Siitä saatte sitte puhua,—sanoi puheenjohtaja yhtä pehmeästi ja varmasti.—Ette siis tunnusta syyllisyyttänne?
—Minä en ole ottanut rahoja, enkä juottanut, on ole huoneessa käynytkään. Jos olisin käynyt, kyllä olisin tuon tuossa potkaissut ulos.
—Ettekö tunnusta itseänne syylliseksi?
—En ikinä maailmassa.
—Hyvä on.
—Katariina Maslova,—alkoi puheenjohtaja, kääntyen kolmannen syytetyn puoleen:—teitä syytetään siitä, että tultuanne haureuslaitoksesta »Mauritanian» hotelliin, tuoden muassanne kauppias Smelkofin kapsäkin avaimen, anastitte tästä kapsäkistä rahoja ja kantasormuksen,—sanoi hän aivan kuin ulkoläksyä lukien ja kallistaen samalla korvaansa vasemmalla istuvan jäsenen puoleen, joka ilmoitti, että todistusesineiden luettelosta päättäen täältä puuttui vielä lääkepullo,—anastitte kapsäkistä rahat ja kantasormuksen,—toisti puheenjohtaja:—ja jaettuanne anastetun tavaran ja sitten jälleen tultuanne kauppias Smelkofin kanssa »Mauritanian» hotelliin, juotitte Smelkofille myrkkyjuoman, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnistatteko itsenne syylliseksi?
—En ole syypää mihinkään,—sanoi Maslova nopeasti,—mitä alusta puhuin, sitä puhun nytkin, että en ja en ja en, ja sormuksen hän itse minulle antoi.
—Ettekö tunnusta anastaneenne 2,600 ruplaa?—kysyi puheenjohtaja.
—Johan sanoin, etten ole ottanut muuta kuin 10 ruplaa.
—Tunnustattekos antaneenne kauppias Smelkofille myrkkylasin?
—Tunnustan, Mutta minä luulin, kuten minulle oli sanottu, että se oli unijuomaa, ettei siitä mitään pahaa tule. En aikonut enkä tahtonut. Sanon Jumalan nimessä, etten tahtonut,—sanoi hän.
—Ette siis tunnusta itseänne syylliseksi kauppias Smelkofin rahojen ja sormuksen anastamiseen,—sanoi puheenjohtaja.—Vaan tunnustatte antaneenne pulverin?
—Sen kyllä tunnustan, mutta minä luulin sen unipulveriksi. Annoin, että hän nukkuisi,—en tahtonut enkä aikonut.
—Hyvä on, sanoi puheenjohtaja, nähtävästi tyytyväisenä tutkimuksen tuloksiin.—Kertokaa nyt siis, kuinka asia oli,—sanoi hän nojaten taaksepäin ja pannen molemmat kätensä pöydälle.—Kertokaa kaikki tyyni, niinkuin se oli. To voitte, avomielisesti tunnustamalla, lieventää kohtaloanne.
Maslova katseli yhä suoraan puheenjohtajan silmiin ja oli vaiti.
—Kertokaa kuinka asia oli.
—Kuinkako oli?—alkoi Maslova äkkiä nopeasti.—Tulin hotelliin, minut saatettiin huoneeseen, siellä oli hän, ja jo hyvin juopuneena.—Maslova lausui hän-sanan erityisellä kauhulla, silmiänsä suurentaen.—Minä tahdoin lähteä, hän ei päästänyt.
Maslova vaikeni ikäänkuin olisi kadottanut ajatuksensa johdon tai muistanut muuta.
—Entä sitten?
—Sitten oltuani siellä jonkun aikaa, läksin pois.
Samassa yleisen syyttäjän apulainen puolittain kohosi, luonnottomasti nojaten toiseen kyynäspäähänsä.
—Teillä on jotakin kysyttävää,—sanoi puheenjohtaja, ja tämän vastattua myöntävästi osotti liikkeellään, että nyt hän saattoi tehdä kysymyksensä:
—Haluaisin tehdä kysymyksen: oliko syytetty ennestään tuttu Simon
Kartinkinin kanssa?—sanoi syyttäjän apulainen katsomatta Maslovaan.
Ja tehtyään tämän kysymyksensä puristi huulensa yhteen ja rypisti otsansa.
Puheenjohtaja toisti kysymyksen. Maslova tuijotti säikähtyneenä syyttäjän apulaiseen.
—Simoninko kanssa? Olin,—sanoi hän.
—Tahtoisin edelleen tietää, mitä lajia tämä syytetyn tuttavuus Kartinkinin kanssa on oikeastaan ollut. Ovatkohan he useinkin tavanneet toisiansa?
—Mitäkö lajia tuttavuutta? Kävi minua noutamassa hotellivieraiden luo, ei sen kummempaa tuttavuutta—vastasi Maslova, katsellen levottomasti vuoroin puheenjohtajaan ja vuoroin syyttäjän apulaiseen.
—Haluaisin tietää, miksi Kartinkin haki vieraiden luo yksinomaan Maslovaa eikä muita tyttöjä?—sanoi syyttäjän apulainen rypistyen taas miettiväisen näköiseksi, hieno Mefiston hymy huulilla.
—En tiedä. Mistä sen tietäisin,—vastasi Maslova, pelästyneenä katsahtaen ympärilleen ja hetkeksi pysähtäen katseensa Nehljudofiin:— kenen tahtoi, sen kutsuikin.
»Olisiko todellakin tuntenut?» ajatteli Nehljudof kauhistuneena, tuntien, kuinka veri törmäsi hänen kasvoihinsa; mutta Maslova, panematta häneen suurempaa huomiota kuin muihin, heti kääntyi toisaanne ja katsoi taas pelokkaan näköisenä syyttäjän apulaiseen.
—Syytetty näin ollen kieltää olleensa minkäänlaisissa lähemmissä suhteissa Kartinkiniin. Hyvä on. Muuta ei minulla ole kysyttävää.
Ja syyttäjän apulainen otti samassa kyynäspäänsä pois pulpetiltaan kirjoittaakseen jotakin muistiin. Mutta oikeastaan hän ei kirjoittanut niin mitään, vaan ainoastaan paineli kynällä entisiä kirjaimia muistiinpanoissaan. Hän oli nähnyt kuinka yleiset syyttäjät ja asianajajat aina tekevät: taitavan kysymyksen tehtyänsä kirjoittavat puheeseensa huomautuksen, jonka sitten on musertaminen vastustaja.
Puheenjohtaja ei kääntynyt heti syytetyn puoleen, koska paraillaan kyseli lasisilmäiseltä jäseneltä, oliko tämä suostuvainen siihen kysymysten järjestykseen, joka oli jo edeltäpäin valmistettu ja kirjoitettu.
—Mitäs sitten tapahtui?—kysyi puheenjohtaja edelleen.
—Tulin kotiin,—jatkoi Maslova jo vähän rohkeammin ja vaan puheenjohtajaan katsellen:—annoin rahat emännälle ja panin maata. Mutta juuri kun olin nukkunut, herättää minut palvelustyttömme Berta. »Käyhän sisään, kauppiaasi on jälleen tullut». En olisi tahtonut tulla esille, mutta emäntä käski. Salissa oli hän,—Maslova lausui hän-sanan taas ilmeisellä kauhulla,—hän yhä juotti meidän tyttöjämme, ja olisi sitten lähettänyt enemmän viiniä hakemaan, mutta rahat olivat lopussa. Emäntä ei luottanut hänelle velaksi. Ja silloin lähetti hän minut hotellihuoneeseensa, sanoen missä rahat olivat ja kuinka paljon piti ottaa. Niin minä sitten läksin.
Puheenjohtaja kuiskutteli paraikaa vasemmalla puolella istuvan jäsenen kanssa eikä kuullut, mitä Maslova puhui, mutta näyttääksensä, että hän oli kaikki kuullut, hän kertoi Maslovan viimeiset sanat:
—Niin sitten läksitte. No, entä sitten—sanoi hän.
—Tulin ja tein kaikki niinkuin hän oli käskenyt. Menin huoneeseen. En mennyt yksin, vaan kutsuin mukaani Simon Mihailovitshin ja hänet,—sanoi Maslova osoittaen Botshkovaan.
—Se valehtelee. En ole jalallanikaan astunut…—alkoi Botshkova, mutta hänet keskeytettiin.
—Heidän läsnäollessaan otin neljä kymmenen ruplan seteliä,—jatkoi
Maslova rypistäen silmiään ja katsomatta Botshkovaan.
—Eikö syytetty, ottaessaan 40 ruplaa, huomannut kuinka paljon rahoja oli kaikkiaan,—kysyi syyttäjä uudelleen.
Maslova säpsähti heti kun syyttäjä vaan kääntyi hänen puoleensa. Hän tunsi tämän tarkoittavan hänelle pahaa, vaikkei ymmärtänytkään kuinka.—En laskenut rahoja, näin vaan, että siellä oli sataruplasia.
—Syytetty siis näki sataruplasia,—minulla ei ole muuta kysyttävää.
—No toitteko rahat, jatkoi puheenjohtaja kelloansa katsoen.
—Toin.
—Entä sitten?—kysyi puheenjohtaja.
—Sitten hän taas otti minut luoksensa,—sanoi Maslova.
—No kuinka te sitten annoitte hänelle viinissä pulveria?—kysyi puheenjohtaja.
—Kuinkako annoin? Kaasin viiniin ja annoin.
—Miksi annoitte?
Maslova huokasi raskaasti ja syvään vastaamatta ensin mitään.
—Kauppias ei tahtonut mitenkään päästää minua,—sanoi hän vihdoin.—Väsyin lopulta hänen kanssansa. Tulin käytävään ja sanoin Simon Mihailovitshille: »kunpa se edes päästäisi minut. Olen väsynyt». Tähän Simon Mihailovitsh sanoi: »mekin olemme häneen kyllästyneet. Me tahdomme antaa hänelle unipulveria; kun hän nukkuu, pääset sinäkin menemään.» Minä sanoin; »no hyvä»; en luullut pulveria vaaralliseksi. Hän antoikin sen minulle. Minä tulin, hän makasi väliseinän takana, ja käski paikalla tuomaan itsellensä konjakkia. Minä otin pöydältä pullon samppanjakonjakkia, kaasin kahteen lasiin, toiseen itselleni toiseen hänelle, ja karistin hänen lasiinsa pulverin ja annoin hänelle. Kyllä en olisi antanut, jos vaan tiesin.
—Entä sormus, kuinka se oli joutunut käsiinne?—kysyi puheenjohtaja.
—Sormuksen hän itse lahjoitti minulle.
—Milloin se tapahtui?
—Kun tulimme hänen huoneeseensa, aijoin minä lähteä pois, mutta hän löi minua päähän ja särki kampani. Minä suutuin ja tahdoin lähteä koko talosta. Silloin hän otti sormestaan sormuksen ja lahjoitti sen minulle, etten vaan olisi lähtenyt,—sanoi Maslova.
Yleisen syyttäjän apulainen kohosi jälleen istuimellaan ja yhä samalla teeskennellyn viattomalla tavalla pyysi saada tehdä vieläkin muutamia kysymyksiä, ja luvan saatuaan ja päätään kallistaen kirjaillun kauluksensa yli, kysyi:
—Tahtoisin tietää, kuinka kauan syytetty oli kauppias Smelkofin huoneessa.
Taas tuli Maslovaan pelko, ja levottomasti katsahtaen syyttäjän apulaisesta puheenjohtajaan, hän sanoi kiireisesti:
—En muista kuinka kauan.
—Muistaako syytetty käyneensä missään muualla hotellissa, sittenkuin oli tullut kauppias Smelkofin huoneesta.
Maslova jäi miettimään.
—Viereisessä tyhjässä huoneessa kävin,—sanoi hän.
—Missä tarkoituksessa siellä kävitte?—kysyi syyttäjän apulainen huomaamattansa kääntyen jo suoraan Maslovan puoleen.
—Järjestääkseni pukuani ja odotellakseni ajuria.
—Entä Kartinkin, oliko hän huoneessa syytetyn kanssa, vai ei?
—Tuli hänkin sinne.
—Mitä varten?
—Kauppiaalta oli jäänyt samppanjakonjakkia, me yhdessä joimme sen loppuun.
—Vai joitte yhdessä. Hyvä on.
—Puhelitteko jotain Simonin kanssa, ja mitä?
Maslova rypisti äkkiä silmänsä, sävähti punaseksi ja sanoi nopeasti: mitä minä olisin puhunut? En ole mitään puhunut. Olen kertonut aivan niinkuin oli. Enkä tiedä mistään muusta. Tehkää minun kanssani mitä tahdotte. Syyllinen en ole, siinä kaikki.
—Minulla ei ole muuta kysyttävää,—sanoi yleinen syyttäjä puheenjohtajalle, ja luonnottomasti kohauttaen olkapäitänsä alkoi kiireisesti kirjoittaa puheeseensa tätä syytetyn omaa tunnustusta, jonka mukaan hän oli Simonin kanssa käynyt tyhjässä huoneessa.
Syntyi äänettömyys.
—Eikö teillä ole mitään lisättävää?
—Olen sanonut kaikki,—vastasi Maslova huoaten ja istui.
Tämän jälkeen puheenjohtaja kirjoitti jotain paperiinsa, ja otettuaan huomioon vasemmalla puolella istuvan jäsenen kuiskauksen, ilmoitti istunnon keskeytyvän 10 minuutiksi, nousi nopeasti ja läksi ulos salista. Puheenjohtajan ja vasemmalla puolella istuvan jäsenen keskinäinen kuiskutus oli koskenut sitä seikkaa, että tämä jäsen oli tuntenut vatsanipistyksiä ja halusi sen johdosta suorittaa pienen hieronnan ja juoda tippoja. Tämän hän ilmoitti puheenjohtajalle, ja hänen pyynnöstään nyt tehtiinkin keskeytys.
Tuomarien jälkeen nousivat valamiehet, asianajajat, todistajat, ja, tuntien mielihyvää osaksi jo suoritetun tärkeän tehtävän johdosta, rupesivat käyskentelemään sinne tänne.
Nehljudof tuli valamiesten huoneeseen ja istahti ikkunan ääreen.
XII.
Niin, se oli siis todellakin Katjusha.
Nehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset.
Ensi kerran Nehljudof näki Katjushan silloin, kuin hän kolmatta vuotta yliopistossa ollessaan, valmistellen väitöskirjaansa maanomistuksesta, vietti kesää tätiensä luona. Tavallisesti hän oli kesää äitinsä ja sisarensa kanssa äidin omistamalla suurella maatilalla Moskovan lähellä. Mutta tänä vuonna oli sisar mennyt naimisiin, ja äiti matkustanut ulkomaille kylpemään. Ja kun Nehljudofin oli kirjoittaminen väitöskirjaansa, päätti hän asettua kesäksi tätiensä luo. Heidän luonansa, heikäläisessä erämaassa, oli hiljaista elää, eikä ollut tietoa huvituksista; tädit päälliseksi rakastivat hellästi veljenpoikaansa ja perillistään, ja hänkin puolestaan rakasti heitä, rakasti heidän elämänsä vanhanaikaisuutta ja yksinkertaisuutta.
Tänä kesänä täällä tätien luona eli Nehljudof siinä ylevän innostuksen kehityskaudessa, jolloin nuorukainen ensi kerran, ei syrjäisestä vaikutuksesta, vaan omin päinsä tuntee elämän koko ihanuuden ja tärkeyden, ja sen tehtävän koko merkityksen, joka siinä on ihmisellä edessään, näkee mahdolliseksi sekä oman että koko maailman loppumattoman täydellisentymisen, ja antautuu tähän täydellisentymiseen ei ainoastaan toivoen, vaan varmaan tietäen kerran saavuttavansa sen täydellisyyden, jota mielessään kuvailee. Tänä vuonna, vielä yliopistossa ollessaan, hän luki Spencerin yhteiskuntaopin ja Spencerin mielipiteet maanomistuksesta tekivät häneen suuren vaikutuksen, erittäinkin siksi, että hän itse oli suurviljelystä harjoittavan maatilan perillinen. Hänen isänsä ei ollut rikas, vaan hänen äitinsä oli myötäjäisinä saanut 10 tuhatta desjatinaa maata. Ensi kerran hän silloin ymmärsi yksityisen maanomistuksen koko julmuuden ja vääryyden, ja ollen niitä ihmisiä, joille uhrautuminen jonkun siveellisen tarkoituksen nimessä tuottaa suurinta henkistä nautintoa, hän päätti olla käyttämättä hyväkseen omistusoikeuttaan maahan ja antoikin silloin isänperintönä saamansa maan talonpojille. Tästä aineesta hän nyt kirjoitti yliopistossa.
Hänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi: hän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon nousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan häipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus aamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai lukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän lukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili pitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan pimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan tätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki tai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin kuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian valtavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun valkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja haaveksien.
Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä, vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko hän piika vai ottotyttö.
Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan, eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan taiteilijan kanssa.
Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita.
—No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,—puhui leskeksi jäänyt iloinen taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla vänkyläsäärillään.
—Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan.
—Älkää luulkokaan saavanne kiinni.
—Yks, kaks, kolme!
Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa.
Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen, putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat toistensa käsiin.
—Poltitte kätenne, mitä?—sanoi hän korjaten vapaalla kädellään palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta ylös, suoraan silmiin.
—Enhän tiennytkään, että täällä oli oja,—sanoi Nehljudof myöskin hymyillen ja päästämättä Katjushan kättä.
Katjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se tapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt; silloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille.
—Hyvä ihme!—sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen luotaan pois.
Sireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta sireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen Nehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin leikkivien luo.
Tästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat entisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman nuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät toinen toistaan.
Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi, merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin. Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli olemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli kuin pois puhallettu.
Katjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki ja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle Dostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut. Katjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin »Suvanto». Keskustelut heidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti tavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla, mutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa. Katjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof tuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa tapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli puhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin silmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä kuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan tukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen.
Tämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä aikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat asian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille ruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna pelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta hänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti Katjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen rakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana takeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan. Nehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa Katjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta mahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen Sofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin olikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän syntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos Nehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa Katjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi siitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön kanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa suorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla menemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse vaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään pelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan Katjushaan.
Hän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan ole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti koko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha, seisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine, kyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin ihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli hyvin surulliseksi.
—Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan pitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille.
—Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh,—sanoi Katjusha miellyttävällä, hyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä, juoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä.
XIII.
Siitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he tapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina, matkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme vuotta sitten viettäessään heillä kesää.
Silloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis antautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti turmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa. Silloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota hän ilolla ja innolla koetti selitellä;—nyt oli tässä elämässä kaikki yksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne olosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon kanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden ihmisten kanssa, (filosofia, runous);—nyt olivat tarpeellisia ja tärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa. Silloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi, ihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi;—nyt merkitsi nainen, jokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin määrättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon saamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta kolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua isänperinnöstä ja antaa se talonpojille;—nyt eivät tahtoneet riittää ne 1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo syntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana minuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa tervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa.
Ja koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden, että hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei tarvinnut ensinkään mitään ratkaista,—kaikki oli jo ratkaistu, ja ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden hyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion alaisena,—uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat.
Niinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta, totuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä,—oli kaikkein mielestä aika ja paikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja sekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher philosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä pilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä näkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun hän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä eikä juonut viiniä,—pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja jonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena,—mutta kun hän kulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen ylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja lahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan semmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen terveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui saatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut toveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan kanssa,—sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän kanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella.
Niinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä perimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta oikeudenmukaisena,—saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa kauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja pilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat, jotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan päinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja ruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin, tuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin paljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti juuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun tämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa.
Ensin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä kaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut pahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä kaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin siihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi muita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa epämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan herkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda viiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta kevennystäkin.
Ja Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän uuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen itsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin muuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua.
Sotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen työttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja hyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä velvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin, sotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin ihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan.
Mutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku ja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja, liittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys keisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin rykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita upseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on saanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja tällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen tultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla.
Työtä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän, vaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä, aseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että esille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden kasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai katselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja miekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä samaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset: nuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan hyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä pidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin näkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein kalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten teaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla hosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini, kortit, naiset.
Erittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin sen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään, ei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät sotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä, varsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen turkkilaissodan julistuksen jälkeen. »Olemme valmiit uhraamaan henkemme sodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi annettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.»
Näin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä kehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä rajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen itsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa.
Ja tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden kuluttua tätien luo.
XIV.
Nehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa oli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja myöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen kaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli jo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi valloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse tajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä paikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän lystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen huomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja nähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto.
Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!«—ajatteli hän ajaessaan tuttuun vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä katoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen soittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi avojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa, nähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen portaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin luultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna, silkkihameessa pitsimyssy päässään.
—Sepä hauskaa, että tulit!—puhui Sofia Ivanovna suudellen häntä.—Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet herran ehtoollisella.
—Toivotan onnea, täti Sonja,—puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan käsiä:—anteeksi, ihanhan kastelen teidät.
—Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin…
Katjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle.
—Kohtsillään!—kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja Nehljudofin sydän hytkähti ilosta. »Täällä!» Ja oli niinkuin aurinko olisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa entiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan.
Hyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta Katjushasta,—mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä naimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara, niin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille, ettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan lapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki olivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut vesikauhun.
Heitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua
Nehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi
sekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan
Katjusha.
Hän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo.
—Astukaa sisään!
Se oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin, lapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli puhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä auaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista toinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä käyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat ja hän itse,—kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta, miellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin ennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin.
—Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh!—sai hän vaivoin sanotuksi ja punastui.
—Hyvää päivää…—Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai teititellä häntä, ja punastui myöskin.—Terveenäkö ollaan, vai kuinka?
—Jumalan kiitos, kyllä… Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne, ruusunpunanen,—sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat nojatuolien kaiteille.
—Herralla on omansa,—sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia, harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita.
—Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,—sanoi Nehljudof, tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin oli ollut ennen.
Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta.
Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä liikutti tätejä.
Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo.
Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa, ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan oli ja mihin se saattoi viedä.
Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden onni,—ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä, valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva taistelu.
Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien luona.
Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa kirkolta tätien taloon.
Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän.
Kirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof, joka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi sanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan sotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja ratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla oriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten, kirkkoon.