XV.
Tämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja elävimpiä muistoja.
Pilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi, kahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti korvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset. Jumalanpalvelus oli jo alkanut.
Kirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat hänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen hevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä.
Oikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan ja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret uusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä, saappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa silkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja sinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot raudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa kauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka uudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä seisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät ristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin eukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun jumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan, olkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai langeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun heitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä vahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä. Kruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten laulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen.
Nehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja vaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi, telegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin kunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan takana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa Ja valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa, poimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti mustassa tukassa.
Kaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit vaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti, lukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset laulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin menevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla kukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus on noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli ihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä puvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina.
Nehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän huomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut mitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista:
—Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen.
Nuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti suloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti katsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen.
—Kyllä tiedän,—sanoi hän hymähtäen.
Tähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi, kulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa liepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään Nehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia kummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja yleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että halveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli kaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat kaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten kajahtelivat riemulaulut: »Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon maailma.» Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten. Ja hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten. Siltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa valkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa, joiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään, soi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä Nehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja kumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: »kukas tuo on?» Kirkon edustalla hän pysähtyi.
Kerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat ja astui portailta alas.
Oli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut. Kirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä kirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan,
Kirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa kivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja hautausmaalle.
Ikivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti Nehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo, silkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa keltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin hymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö vyöllä.
—Kristus on noussut,—sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään Nehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä talonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan moiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä huulillaan.
Siihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti tältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle vivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen.
Katjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden ylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat.
Hän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät almuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen umpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan jotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa, päinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja suudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen, ikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin?
»Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa, rakastan.»
He tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän tullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä.
—Kristus on noussut!—sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja hymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenvertaisia, ja pyyhittyään suunsa mykkyrään kierretyllä nenäliinalla, lähestyi häntä huulet ojona.
—On totisesti noussut,—vastasi Nehljudof suudellen.
Hän katsahti Katjushaan.
Katjusha sävähti punaseksi ja samassa hetkessä lähestyi häntä.
—Kristus on noussut, Dmitrij Ivanovitsh.
—On totisesti noussut,—sanoi hän. He suutelivat toisiansa kaksi kertaa ja ikäänkuin epäröiden vieläkö pitää suudella ja sitte päätettyänsä, että pitää, suutelivat kolmannen kerran ja hymähtivät molemmat.
—Ettehän mene papin luo?—kysyi Nehljudof.
—Ei, Dmitrij Ivanovitsh, me istumme sen aikaa täällä,—sanoi Katjusha, raskaasti, ikäänkuin iloisen työn suoritettua, koko sydämmestään huoaisten ja katsoen häntä suoraan silmiin omilla alttiilla, neitseellisillä, rakastavilla, hiukan-hiukan kieroon katsovilla silmillään.
Miehen ja naisen välisessä rakkaudessa on aina hetki, jolloin tämä rakkaus on kehittynyt ylimmilleen, jolloin siinä ei ole mitään tajuttua, mietittyä, eikä mitään aistillista. Semmoinen hetki oli Nehljudofille tämä Kristuksen ylösnousemuksen yö. Kun hän nyt muisteli Katjushaa, kaikissa niissä tiloissa, joissa hän oli Katjushaa nähnyt, ne kaikki himmenivät tämän hetken rinnalla. Musta, sileä, loistava pikku pää, valkonen poimullinen hame, joka neitsyeellisesti peitti hänen solakan vartalonsa ja pienen povensa, tuo poskien puna, nuo hienot välkähtelevät, mustat silmät, ja koko hänen olennossaan kaksi pääpiirrettä: neitseellisen rakkauden puhtaus ei ainoastaan häneen,—sen hän tiesi,—vaan rakkaus kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen ei ainoastaan siihen hyvään mikä on maailmassa, vaan siihen kerjäläiseenkin, jota hän suuteli.
Hän tiesi, että Katjushassa oli tämä rakkaus, siliä hän tunsi sitä itsessään tänä yönä ja tänä aamuna, tunsi, että hän tässä rakkaudessa sulaa yhdeksi Katjushan kanssa.
Ah jospa kaikki tuo olisi pysähtynyt siihen tunteeseen, joka oli tänä yönä! »Niin, koko tuo hirmuinen asia tapahtui vasta Kristuksen ylösnousemuksen yön jälkeen!»—ajatteli hän nyt, istuessaan ikkunan ääressä valamiesten huoneessa.
XVI.
Palattuaan kirkosta Nehljudof söi tätien kanssa pääsiäisaterian ja, kuten rykmentin tapa vaati, joi vahvistukseksensa ryypyn ja viiniä ja meni huoneeseensa maata, nukkuen heti vuoteellensa riisuutumatta. Hän heräsi kun ovea koputettiin. Ja koputuksesta tuntien, että se oli Katjusha, hän nousi istuilleen venytellen ja silmiään hieroen.
—Sinäkö Katjusha? Tulehan sisään,—sanoi hän nousten seisoalleen.
Katjusha avasi oven raolleen.
—Käskettiin syömään,—sanoi hän.
Hän oli samassa valkeassa puvussa, ainoastaan ilman rusettia päässä. Katsahdettuaan Nehljudofin silmiin, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin hän olisi ilmoittanut tälle jotakin tavattoman iloista.
—Tulen paikalla,—vastasi hän, ryhtyen kampaamaan hiuksiansa.
Katjusha viivähti vähä. Nehljudof huomasi sen ja heitettyään pois kamman, liikahti häntä kohden. Mutta Katjusha samassa kääntyi kiireisesti ja läksi menemään tavallisilla keveillä ja nopeilla askelilla pitkin käytävän mattoa.
»Äh mikä pöllö minä olen», sanoi itseksensä Nehljudof,—»miksi en pidättänyt häntä.»
Ja hän juosten saavutti hänet käytävässä. Mitä hän Katjushasta tahtoi, ei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli hänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut tämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä.
—Katjusha, odotahan,—sanoi hän.
Katjusha katsoi taaksensa.
—Mitäs nyt,—sanoi hän pysähtyessään.
—Muuten vaan…
Ja pakoittaen itseänsä ja muistaen kuinka tämmöisessä tapauksessa kaikki ihmiset hänen asemassaan yleensä menettelevät, hän kiersi kätensä Katjushan vyötäisten ympärille.
Tämä pysähtyi ja katsoi häntä silmiin.
—Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen kyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä syleilevän käden.
Nehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä hävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa itseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän tunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät esille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen tyhmyytensä,—vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.
Hän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen vyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen kuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja toinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.
—Mitä te teette?—kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen olisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja juoksi pois hänen luotaan.
Nehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja naapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin tavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin, muistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti Katjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha sitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan tunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä voidakseen olla katsomatta Katjushaan.
Heti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa mielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä talossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka asui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut jalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään, ja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli nyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof lakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata Katjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä. Mutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin huoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan Katjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen ikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.
Molemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen tyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei entisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä. Tämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa. Hetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka heikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä, joka ääni puhui hänestä, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen ääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi omaa nautintoasi, omaa onneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi Katjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi hänet.
Päästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja tuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.
—Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki,—puhui Katjusha rukoilevalla äänellä.—Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen itseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.
—Sitten tulen luoksesi yöllä,—sanoi Nehljudof.—Olethan yksin?
—Mitä herran nimessä, ei millään lailla! Älkää,—sanoi Katjusha, mutta ainoastaan suullansa, sillä koko hänen kiihoittunut, hämmentynyt olentonsa puhui toista.
Ovelle oli todellakin tullut Matrjona Pavlovna, mistä hän astui huoneeseen, peite käsivarrella ja katsahtaen moittivasti Nehljudofiin, nuhteli vihaisesti Katjushaa siitä, että tämä oli ottanut väärän peitteen.
Nehljudof meni äänetönnä ulos. Hän ei edes hävennyt. Hän näki Matrjonan kasvojen ilmeestä, että tämä tuomitsi häntä ja oli siinä oikeassa; tiesi, että se, mitä hän tekee, on pahaa; mutta eläimellinen tunne, päästyään erilleen entisestä hyvän rakkauden tunteesta Katjushaan, valloitti hänet ja hallitsi nyt yksin tunnustamatta mitään muuta. Hän tiesi nyt, mitä oli tehtävä tunteen tyydyttämiseksi ja haki vaan keinoa sitä tehdäksensä.
Koko illan hän oli kuin poissa tolalta: milloin hän tuli tätien huoneeseen, milloin hän läksi sieltä ja meni omaan huoneeseensa, ja portaille, ja ajatteli vaan sitä, kuinka saisi tavata häntä muiden näkemättä; mutta sekä Katjusha itse väitteli häntä, että Matrjona Pavlovna koitteli pitää Katjushaa silmällä.
XVII.
Näin kului koko ilta ja tuli yö. Tohtori meni levolle. Tädit tekivät maatapanoa. Nehljudof tiesi, että Matrjona Pavlovna on nyt tätien luona makuuhuoneessa ja Katjusha piikakamarissa—yksin. Nehljudof meni jälleen portaille. Pihalla oli pimeä, kostea, lämmin, ja se valkea sumu, joka keväisin sulattaa viimeisen lumen taikka auttaa viimeisen lumen sulamista, täytti koko ilman. Joelta, joka oli noin 100 askeleen päässä talon edessä, jyrkänteen alla, kuului kummallisia ääniä, se oli halkeileva jää.
Nehljudof tuli alas portailta ja käyden lätäköiden yli lunta myöten kiersi piikakamarin ikkunan taa. Sydän tykytti hänen rinnassaan niin, että hän kuuli sen; hänen hengityksensä milloin pysähtyi, milloin taas purkautui ulos raskaana huokauksena. Piikakamarissa paloi pieni lamppu; Katjusha istui yksin pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena, ja katseli eteensä. Nehljudof katsoi häntä kauan liikahtamatta, tahtoen tietää mitä Katjusha tekee, kun ei kukaan häntä näe. Parin minuutin kuluessa Katjusha istui liikahtamatta paikallaan, nosti sitten silmänsä, hymyili ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi itseänsä nuhdellut ja muuttaen asentoansa äkkinäisellä liikkeellä pani molemmat kätensä pöydälle ja alkoi tuijottaa eteensä.
Nehljudof seisoi ja katseli häntä kuunnellen samalla tahtomattaan sydämmensä tykytystä ja joelta kuuluvia kummallisia ääniä. Siellä joella sumussa tapahtui jokin väsymätön, vitkallinen työ, milloin siellä tohisi, milloin ratisi, milloin kohisi, milloin pienet jääsirpaleet kilisivät niinkuin lasi.
Hän seisoi ja katseli Katjushan mietteisiin vaipuneita sisällisen taistelun rasittamia kasvoja ja häntä säälitti, mutta kummallista kyllä tämä sääli ainoastaan enensi hänen himoansa Katjushaan.
Himo valtasi hänet kokonaan.
Hän koputti ikkunaan.
Katjusha ikäänkuin olisi saanut sähköiskun, vavahti koko ruumiillaan ja kauhistus ilmeni hänen kasvoilleen. Sitten hän hypähti seisaalleen, tuli ikkunan luo ja painoi kasvonsa lasiin. Kauhistus oli hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän, pannen molemmat kätensä kaihtimiksi ohimoltansa vasten, tunsi Nehljudofin. Hänen kasvonsa olivat tavattoman totiset, Nehljudof ei ollut niitä koskaan semmoisina nähnyt. Katjusha hymyili vasta sitten kuin Nehljudof oli ensin hymyillyt,—hymyili ainoastaan niinkuin nöyrtyen hänen tahtonsa alle, mutta sydämmessään hänellä ei ollut hymyilyä, vaan ainoastaan pelkoa. Nehljudof viittasi häntä kädellänsä kutsuen häntä pihalle luoksensa. Mutta hän pudisti päätänsä merkiksi ettei tahtonut tulla ja jäi seisomaan ikkunan luo. Nehljudof painoi vielä kerran kasvonsa lasiin kiinni ja tahtoi huutaa hänelle, että hän tulisi, mutta Katjusha samassa kääntyi oveen päin, nähtävästi häntä huusi joku. Nehljudof meni loitommaksi ikkunasta. Sumu oli niin sakea, että viiden askeleen päähän talosta ei ikkunoita enää näkynyt, vaan ne olivat ainoastaan mustina aukkoina, joiden sisästä paistoi punainen, tavattoman suurelta näyttävä lampun valo. Joelta kuului yhä samaa kummallista sohinaa, ryskettä, räiskettä ja jään kilinää. Jonkun matkan päässä sumun sisästä pihalla lauloi kukko, kohta vastasivat läheltä toiset ja kaukaa kylästä kuului sekasin ja yhteen sulautuen kukkojen laulut. Mutta ympärillä oli kaikki, paitsi jokea, aivan hiljaa. Tämä oli toinen kukonlaulu.
Kulkien pari kertaa edestakasin talon nurkan takana ja astuen muutaman kerran jalallaan lätäkköön Nehljudof tuli jälleen piikakamarin ikkunan luo. Lamppu oli vielä palamassa ja Katjusha istui vielä yksin pöydän ääressä ikäänkuin ollen kahden vaiheella. Heti kun Nehljudof tuli ikkunan luo, katsahti Katjusha häneen. Nehljudof koputti. Sen enempää arvelematta Katjusha heti juoksi ulos piikakamarista, ja Nehljudof kuuli kuinka ulko-ovi meni raolleen ja sitte vingahti. Hän odotti Katjushaa jo eteisessä ja heti äänetönnä sulki hänet syliinsä. Katjusha likistäytyi häneen kiinni, nosti päänsä ja otti vastaan hänen suutelonsa. He seisoivat etehisen nurkan takana kuivalla pälvipaikalla ja Nehljudof oli täynnänsä tuskallista tyydyttämätöntä halua. Äkkiä ovi taas lonksahti ja taas samaten vingahti ja Matrjona Pavlovna kuului vihaisesti huutavan.
—Katjusha!
Katjusha irtausi Nehljudofin sylistä ja palasi piikakamariin.
Nehljudof kuuli kuinka ovi pantiin lukkoon. Tämän jälkeen kaikki hiljeni, katosi ikkunasta punainen valon silmä, jäi vaan sumu ja joen tohina.
Nehljudof tuli ikkunan luo, ei ketään näkynyt. Hän koputti, ei kukaan vastannut. Nehljudof palasi sisään herrasportaiden kautta, vaan hän ei saanut unta. Hän otti saappaat jalastaan ja meni paljain jaloin käytävää pitkin Katjushan ovelle Matrjona Pavlovnan huoneen vieressä. Ensin hän kuunteli Matrjona Pavlovnan rauhallista kuorsaamista ja aikoi jo astua sisään, kun yhtäkkiä kuuli tämän yskivän ja kääntyvän narajavalla vuoteellaan. Hän jähmettyi kauhistuksesta ja seisoi näin noin viisi minuuttia. Kun sitten taas kaikki hiljeni ja rauhallinen kuorsaaminen jälleen alkoi kuulua, niin Nehljudof, koettaen astua semmoisille permantopalkeille, jotka eivät narisseet, meni edemmäs ja tuli aivan Katjushan oven luo. Kaikki oli hiljaa. Katjusha nähtävästi ei nukkunut, koska hänen hengitystään ei kuulunut. Mutta heti kun Nehljudof oli kuiskannut: »Katjusha!»,—hypähti tämä pystyyn, tuli oven luo ja suuttuneena, kuten Nehljudofista näytti, alkoi pyytää häntä lähteinään.
—No miltä tämä näyttää? Voiko nyt näin?
Tädit sattuvat kuulemaan,—puhui hänen suunsa, mutta koko hänen olemuksensa puhui:—»minä olen kokonaan sinun.»
Ja tämän vaan ymmärsi Nehljudof.
—No, avaahan hetkeksi vaan. Rukoilen sinua,—puhui hän mielettömiä sanoja.
Katjusha vaikeni, sitten Nehljudof kuuli hänen kätensä hapuilevan oven ripaa. Ripa naksahti ja hän tunkeutui sisään avatusta ovesta. Hän otti Katjushan syliinsä semmoisena kuin tämä oli kovassa, karkeassa paidassa, käsivarret paljaina, nosti hänet ja kantoi pois.
—Ah! Mitä te teette?—kuiskasi Katjusha. Mutta Nehljudof ei välittänyt hänen sanoistaan kantaessaan häntä omaan huoneeseensa.
—Ah, älkää, päästäkää,—puhui Katjusha, mutta itse likistäytyi häntä vastaan!
* * * * *
Kun Katjusha vapisevana ja vaiteliaana, mitään vastaamatta Nehljudofin sanoihin läksi hänen luotansa, tuli Nehljudof ulos portaille ja pysähtyi koettaen saada selville sen kaiken merkitystä, mitä oli tapahtunut.
Pihalla oli jo valoisampi: alhaalla joella jäiden räiske ja kilinä ja sohina oli yhä enennyt ja entisten äänten lisäksi oli tullut veden lorina. Sumu alkoi taas laskeutua ja sumuseinän takaa nousi vaillinainen kuu surullisesti valaisten jotakin mustaa ja hirvittävää.
»Mitä tämä nyt on? Suuri onniko vai suuri onnettomuusko minulle on tapahtunut?»—kysyi hän itseltään.—»Näinhän aina, näinhän kaikki»,—sanoi hän itselleen ja meni maata.
XVIII.
Seuraavana päivänä tuli Shenbok loistavan iloisena tätien luo Nehljudofia hakemaan ja valloitti nämät kokonaan siroudellaan, ystävyydellään, iloisuudellaan, rakkaudellaan Dmitriä kohtaan ja anteliaisuudellaan. Vaikka hänen anteliaisuutensa hyvin miellyttikin tätejä, niin se kuitenkin saattoi heidät ymmälle liioittelunsa vuoksi. Taloon saapuneille sokeille kerjäläisille hän antoi ruplan, palvelusväelle jakoi 15 ruplaa juomarahoja ja kun Sofia Ivanovnan bolognalainen koira sattui hänen nähden repäsemään jalkansa veriin; niin hän, tarjoutuen sitomaan haavaa, ei epäillyt hetkeäkään, vaan repi siekaleiksi korureunaisen batistinenäliinansa, (Sofia Ivanovna tiesi, että tämmöiset nenäliinat maksavat vähintäin 15 ruplaa tusina), ja teki siitä siteitä koiraa varten. Tädit eivät ennen olleet semmoista nähneet ja tiesivät, että tällä Shenbokilla oli 200 tuhannen velat, jotka, Shenbok tiesi sen, eivät koskaan tulisi maksetuiksi, ja että siis 25 ruplaa enemmän tai vähemmän ei merkinnyt hänelle mitään,
Shenbok viipyi vaan yhden päivän ja seuraavana yönä matkusti pois yhdessä Nehljudofin kanssa. He eivät voineet viipyä kauemmin, koska määräaika jolloinka piti astua rykmenttiin, oli jo aivan käsissä.
Nehljudofin sydämmessä tänä viimeisenä päivänä tätien luona, kun hänellä oli yö tuoreessa muistissa, nousi ja taisteli keskenään kaksi tunnetta, toinen: polttavat aistilliset muistot eläimellisestä rakkaudesta, joka tosin ei läheskään ollut antanut mitä oli luvannut, ja jonkinlainen tyytyväisyys siihen, että tarkoitus oli saavutettu; toinen oli tieto siitä, että hän oli tehnyt jotakin hyvin pahaa ja että tämä paha oli korjattava ja korjattava ei Katjushan, vaan hänen itsensä tähden.
Siinä itsekkyyshulluuden tilassa, jossa hän oli, ajatteli Nehljudof vaan itseänsä,—ajatteli sitä, tuomitsevatko häntä ihmiset ja missä määrin, jos saavat tietää, miten hän oli menetellyt Katjushan kanssa, eikä yhtään ajatellut sitä, mitä Katjusha tuntee ja miten hänen on käypä.
Hän ajatteli kuinka Shenhok koettaa päästä perille hänen suhteestansa
Katjushaan, ja tämä kutkutti hänen itserakkauttansa.
—Siksipä sinä rupesitkin niin äkkiä pitämään täteistä,—sanoi Shenbok nähtyään Katjushan:—että kokonaisen viikon asuit heidän luonansa. Enpä olisi minäkään sinun sijassasi raskinut lähteä. Ihastuttava olento!
Nehljudof ajatteli vielä sitäkin, että vaikka vähän säälittikin lähteä nyt ennenkuin oli ennättänyt täysin nauttia rakkaudesta häneen, oli lähtemisen pakko siitä syystä hyödyllinen, että se kerrassaan katkasi suhteet, joita olisi ollut vaikea ylläpitää. Ajatteli hän vielä sitäkin, että pitäisi antaa Katjushalle rahaa, ei hänen tähtensä, ei sentähden että nämä rahat olisivat olleet hänelle tarpeen, vaan sentähden, että niin on aina tapana tehdä, ja häntä olisi pidetty epärehellisenä ihmisenä, jos hän käytettyään Katjushaa hyväksensä, ei olisi siitä maksanut. Hän antoikin Katjushalle rahaa,—sen verran kuin piti sopivana omaan ja hänen asemaansa nähden.
Lähtöpäivänä, päivällisen syötyä, hän yllätti Katjushan eteisessä. Tämä sävähti punaseksi nähtyään hänet ja aikoi mennä ohitse osoittaen silmillään, että piikakamarin ovi oli auki, mutta Nehljudof pidätti hänet.
—Minä olisin tahtonut jättää hyvästi,—sanoi Nehljudof rutistellen kädessään kirjekuorta sataruplasen kanssa.—Tässä olisi…
Katjusha arvasi, rypisti silmänsä, pudisti päätänsä ja työnsi pois hänen kätensä.
—Ei, ota,—mutisi Nehljudof ja pisti kirjekuoren hänen poveensa ja aivan kuin olisi polttanut itseänsä, vääntäen kasvojaan, voihkaen juoksi huoneeseensa.
Ja kauan tämän jälkeen hän yhä käveli huoneessansa väännellen itseänsä, jopa hyppien ja ääneensä ähkien kuten ruumiillisesta kivusta, joka kerta kun muisti tämän kohtauksen.
Vaan mitä oli tehtävä? Näinhän menettelivät kaikki. Näin Shenbok guvernantin kanssa, josta oli kertonut, näin setä Grisha, näin isä kun tämä asui kylässä ja hänelle syntyi talonpoikaisnaisen kanssa avioton poika Mitenjka, joka vieläkin oli elossa. Mutta jos kaikki näin menettelivät, niin tietysti näin olikin meneteltävä. Täten hän lohdutteli itseänsä, vaan ei voinut mitään lohdutusta tuntea. Tämä muisto poltti hänen omaatuntoansa.
Sydämmessänsä, sen syvimmässä sopukassa hän tiesi menetelleensä niin huonosti, alhaisesti, säälimättömästi, että, muistaen tätä tekoa, hänellä ei ollut oikeutta katsoa silmiin ketään, saatikka tuomita ketään, puhumattakaan siitä, että olisi voinut pitää itseänsä sinä erinomaisena jalosukuisena ja jalomielisenä nuorena miehenä, jommoisena hän itseänsä piti. Mutta hänen oli pitäminen itseänsä semmoisena siksi, että olisi voinut jatkaa reipasta ja iloista elämää. Tähän oli vaan yksi keino: olla ajattelematta koko asiaa. Näin hän olikin tehnyt.
Se elämä, johon hän oli tulemassa,—uudet seudut, toverit, sota,—auttoivat häntä. Ja mitä kauemmin hän eli, sitä enemmän asia häipyi hänen mielestään, kunnes se lopulta todella kokonaan unohtui.
Yhden ainoan kerran, kun hän sodan jälkeen, toivoen näkevänsä Katjushaa, poikkesi tätien luo ja sai tietää, ettei Katjusha enää siellä ollut, että tämä oli kohta hänen lähtönsä jälkeen poistunut talosta synnyttääksensä ja jossain synnyttänytkin ja sittemmin, kuten tädit olivat kuulleet, kokonaan pilaantunut, hänen sydäntänsä kouristi. Aikaan nähden saattoi lapsi, jonka Katjusha oli synnyttänyt, olla Nehljudofin, mutta saattoihan se olla toisenkin. Tädit sanoivat, että Katjusha oli turmeltunut ja oli epäsiveellinen luonne, samoin kuin äitinsä. Tämä tätien arvostelu oli Nehljudofin mieleen, koska se tuntui puolustavan häntä. Alussa hän kuitenkin tahtoi löytää Katjushan ja lapsen, mutta sittemmin, juuri sentähden, että hänen teki sydämmensä syvimmässä liiaksi kipeätä ja häntä liiaksi hävetti ajatella tätä, ei hän tehnyt tarpeellisia voimainponnistuksia asiaan ryhtyäksensä, vaan herkesi syntiänsä ajattelemasta ja unohti sen vieläkin enemmän.
Mutta nytpä vasta tämä kummallinen yhteensattumus muistutti hänelle kaikki ja vaati häntä tunnustamaan sydämmettömyytensä, julmuutensa ja alhaisuutensa, jotka olivat tehneet hänelle mahdolliseksi elää kymmenen vuotta tämmöinen synti omallatunnolla. Hän oli kuitenkin vielä kaukana tällaisesta tunnustamisesta ja ajatteli nyt vaan sitä kunhan ei koko juttu vaan tulisi ilmi ja Katjusha taikka hänen puolustajansa kertoisi asian laitaa ja häpäisisi häntä kaikkien edessä.
XIX.
Tämmöisessä mielentilassa oli Nehljudof astuessaan oikeussalista valamiesten huoneeseen. Hän istui akkunan ääreen kuunnellen keskusteluja ympärillänsä ja poltteli lakkaamatta.
Iloinen kauppias hyväksyi nähtävästi koko sydämestään kauppias Smelkofin ajanvieton.
—Onpa poika pitänyt lystiä, oikein Siperian malliin, eikä ollut makukaan huono, kun semmoisen tytön valitsi.
Esimies toi esiin joitakin arvelujansa siitä, että koko asian päätös riippui ruumiinavauspöytäkirjasta. Pietari Gerasimovitsh puheli joitakin sukkeluuksia puotipalvelijan kanssa ja he rupesivat jollekin nauramaan. Nehljudof vastasi lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä toivonut muuta kuin että hänet olisi jätetty rauhaan.
Kun oikeudenpalvelija toispuoleisella käynnillään kutsui jälleen valamiehet istuntosaliin, tunsi Nehljudof kauhua ikäänkuin hän ei olisi mennyt tuomitsemaan, vaan häntä viety tuomittavaksi. Syvimmässä sielussaan hän jo tunsi olevansa roisto, jonka täytyi hävetä katsoa ihmisiä silmiin, ja kuitenkin hän vanhasta tavasta ja tavanmukaisilla itseensä luottavilla liikkeillä nousi ylös lavalle ja istuutui paikallensa toisena esimiehestä, jalat ristissä ja komeillen rilleillään.
Syytettyjä oli myöskin jossain käytetty.
Salissa oli uusia henkilöitä—vieraatmiehet; ja Nehljudof huomasi, että Maslova katseli useamman kerran voimatta irroittaa silmiänsä erääseen hyvin koreaan, silkkiin ja samettiin puettuun lihavaan naiseen, joka korkeassa suurinauhaisessa hatussaan ja komea käsityölaukku riippumassa kyynärpäähän asti paljaalla käsivarrella, istui ensimäisessä rivissä väliaitauksen edessä. Tämä oli, kuten hän sittemmin sai tietää, todistaja, sen laitoksen emäntä, jossa Maslova oli elänyt.
Nyt alkoi todistajain kuulustelu, nimi, uskonto j.n.e. Sitten, kuulusteltua asianomaisten mieltä, kuinka he tahtoivat kysyttäväksi: —valanko teolla vai ilman valaa,—ilmestyi jälleen, vaivoin laahustaen jalkojansa, sama vanha pappi ja niinkuin ennenkin asetellen paikoilleen kultaista ristiä silkkiselle rinnallensa, samalla varmuudella ja luottamuksella siihen, että hän suorittaa peräti hyödyllistä ja tärkeää asiaa, vannotti todistajat ja asiantuntija-lääkärin. Vannottamisen päätettyä saatettiin kaikki todistajat ulos paitsi juuri Kitajevaa, haureuslaitoksen emäntää. Häneltä kysyttiin, mitä hän asiasta tiesi. Kitajeva, teeskennelty hymy huulilla, koukkien suurihattuisella päällään joka lauseella, kertoi saksalaisella murteella tarkasti ja sulavasti:
Kaikkein ensimäiseksi oli hänen luoksensa laitokseen tullut koridooripalvelija Simon, hakemaan tyttöä rikasta siperialaista kauppiasta varten. Hän oli lähettänyt Ljubashan. Jonkun ajan kuluttua Ljubasha palasi takaisin yhdessä kauppiaan kanssa. Kauppias oli jo kiihoittuneessa mielentilassa, puhui Kitajeva vähän hymyillen,—ja oli heillä jatkanut juomistansa ja juottanut tyttöjä. Mutta kun kauppiaalta puuttui rahoja, niin hän lähetti omaan kortteeriinsa tämän saman Ljubashan, jota kohtaan oli saanut jonkunlaisen »eturakkauden»,—sanoi hän katsahtaen syytettyyn.
Nehljudofista näytti, että Maslova tällöin hymähti ja tämä hymyily inhoitti häntä. Kummallinen epämääräinen yökötyksen tunne sekoittuneena sääliin heräsi hänessä.
—Mitä mieltä te olette Maslovan suhteen?—kysyi punastuen ja arkaillen oikeuden auskultantti, joka oli määrätty Maslovan puolustajaksi.
—Erittäin hyvä,—vastasi Kitajeva. Tyttö on sivistynyt ja pulska. Kasvatettu hyvässä perheessä ja osaa lukea ranskaa. Joi toisinaan vähä liiaksi, mutta ei koskaan yli oikeasta. Aivan erinomainen tyttö.
Katjusha katseli emäntää, mutta käänsi sitte äkkiä silmänsä valamiehiin ja pysähtyi Nehljudofiin, ja hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi, jopa ankaroiksi. Toinen hänen ankarista silmistään katsoi kieroon. Jotenkin kauan olivat nämät molemmat kummallisesti katsovat silmät kääntyneinä Nehljudofiin ja vaikka kauhu oli vallannut Nehljudofin, ei hän voinut irroittautua noista hiukan kieroon katsovista silmistä kirkkaine valkuaisineen. Hänen mieleensä muistui tuo hirmuinen yö, jäänsärkyminen, sumu ja erittäinkin tuo vaillinainen kallellaan oleva kuu, joka ennen aamun sarastusta nousi ja valaisi jotakin mustaa ja kauheaa. Nämät kaksi mustaa silmää, jotka katsoivat sekä häneen että hänen ohitsensa, muistuttivat hänelle juuri tuota mustaa ja kauheata.
»Hän on tuntenut minut»,—ajatteli Nehljudof. Ja Nehljudof, ikäänkuin kyyristäytyi kokoon, odottaen iskua. Mutta Katjusha ei ollut tuntenut. Hän vaan rauhallisesti huokasi ja taas alkoi katsoa puheenjohtajaan. Nehljudof huokasi myöskin. »Voi kun tästä pääsisi pikemmin»,—ajatteli hän. Hän koki nyt samaa kuin metsästyksessä, kun haavoitettu lintu on tapettava:—tuntuu ilkeältä, sekä säälittää että harmittaa. Tappamaton lintu pyristelee metsästyslaukussa: se inhottaa ja säälittää ja tahtoisi pian tappaa ja unohtaa.
Tämmöisiä sekaisia tunteita liikkui nyt Nehljudofissa, hänen kuunnellessaan todistajien lausuntoja.
XX.
Mutta ihan kuin harmiksi, juttu venyi pitkäksi: sittenkuin todistajat ja asiantuntija-lääkäri olivat yksitellen kuulusteltu ja kaikkien noiden tavallisten, merkitsevällä näyllä tehtyjen, tarpeettomien kysymysten jälkeen syyttäjäin ja asianajajain puolelta, kehoitti puheenjohtaja valamiehiä tarkastamaan todiste-esineitä, tavattoman suurta sormusta briljanttikantoineen, jota nähtävästi oli pidetty mitä paksuimmassa etusormessa, ja sitten siiliä, jossa oli tutkittu myrkkyä. Nämät esineet olivat sinetillä painetut ja päällekirjoituksilla varustetut.
Valamiehet jo valmistuivat niitä tarkastamaan kun syyttäjän apulainen taaskin kohosi istuimeltaan ja vaati, että ennenkuin ryhdyttäisiin todiste-esineiden tarkastamiseen, olisi lääkärintarkastus julki luettava.
Puheenjohtaja, joka puolestaan kaikin tavoin tahtoi jouduttaa juttua ehtiäksensä sveitsiläisnaisensa luokse, vaikka hyvin tiesi, ettei paperin lukemisesta olisi muuta kuin ikävyyttä ja päivällisen viivykkiä ja että syyttäjä vaati tätä lukemista ainoastaan siksi, että tiesi olevansa oikeutettu sitä vaatimaan,—ei hän kuitenkaan voinut kieltää, vaan ilmoitti suostuvansa. Sihteeri otti esille paperin ja taas korisevine r ja l kirjaimineen alkoi haluttomalla äänellä lukea.
Ruumista ulkopuolisesti tutkittaessa oli käynyt ilmi, että:
1) pituus oli 2 arsinaa 12 versakkaa.
—Oho, olipa siinä miehessä kokoa, sanoi huolissaan kauppias Nehljudofin korvaan.
2) Ikä ulkomerkeistä päättäen lähimaille neljäkymmentä vuotta.
3) Ruumis näyttää turvonneelta.
4) Ihon väri kaikkialla vihertävä, paikoittain tummia täpliä.
5) Orvaskesi ruumiin pinnalla noussut erisuuruisiin rakkoihin, paikotellen lähtenyt ja riippuu lämpsäkkeinä.
6) Tukka mustanruskea, tiheä, irtautuu koskettaessa helposti nahasta.
7) Silmät vuotaneet ulos ja sarveiskalvo mustunut.
8) Nenäaukosta, molemmista korvista ja suusta vuotaa vaahtoinen mätä, suu on puoleksi auki.
9) Kaula tuskin näkyvissä, kasvojen ja rinnan turpoamisen vuoksi.
J. n. e., j. n. e.
Tämä ulkopuolinen katselmus kaikkine erikoisseikkoineen oli esitetty neljällä sivulla 27:ssä eri kohdassa, siinä tehtiin näin selkoa kaupungissa huvitelleen kauppiaan hirmuisesta, tavattomasta, lihavasta ja vielä turvonneesta, mätänevästä ruumiista. Epämääräinen yökötyksen tunne, jota Nehljudof tunsi, vieläkin eneni tätä ruumiin katselmusta luettaessa. Katjushan elämä ja sieramista tuleva mätä ja ulosvuotaneet silmät ja hänen oma tekonsa Katjushan kanssa, kaikki nämä näyttivät hänestä samaan luokkaan kuuluvilta asioilta, ja hän oli kaikilta puolin näiden asiain ympäröimänä ja oli niihin hukkumassa. Kun ulkopuolisen katselmuksen lukeminen vihdoinkin oli päättynyt, huokasi puheenjohtaja raskaasti ja nosti päänsä, toivoen että kaikki oli nyt lopussa, mutta sihteeri rupesi yhteenmenoon lukemaan kertomusta sisäpuolisesta katselmuksesta.
Puheenjohtaja laski jälleen päänsä ja nojautuen käteensä, ummisti silmänsä. Kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, saattoi tuskin pysyä valveilla ja huojui toisinaan; syytetyt, samoin kuin santarmit heidän takanansa, istuivat liikkumatta.
Sisäpuolisesta tarkastuksesta kävi ilmi, että.
1) Pääkallon nahka helposti irtautuu pääkallon luista, eikä verenvuotoja ole missään huomattu. 2) Pääkallon luut ovat keskinkertaisen paksuja ja kokonaisina. 3) Kovan aivokalvon päällä on kaksi noin 4 tuuman suuruista värillistä täplää, ja kalvo itse on väriltään vaalean himmeä j. n. e. vielä 13 kohtaa.
Sitten seurasi vierasmiesten nimet, allekirjoitukset ja lääkärin päätelmä, josta kävi ilmi, että ruumiin avauksessa löydetyt ja pöytäkirjaan otetut muutokset mahassa ja osaksi suolissa ja munuaisissa tekevät sangen todenmukaiseksi sen otaksumisen, että Smelkofin kuolema oli seuraus myrkytyksestä ja että myrkky oli joutunut hänen mahaansa yhdessä viinin kanssa. Vaikea on sanoa päättäen muutoksista mahassa ja suolissa mitä lajia myrkkyä mahaan oli joutunut; mutta että myrkky oli joutunut mahaan viinin kanssa, saattoi päättää siitä, että Smelkofin mahassa oli paljon viiniä.
—Näkyypä olleen kova juomaan,—sanoi taas kauppias heräten.
Tämä pöytäkirjan lukeminen, joka kesti noin tunnin, ei kuitenkaan tyydyttänyt syyttäjän apulaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kääntyi puheenjohtaja hänen puoleensa:
—Arvelen, että on tarpeetonta lukea asiakirjoja, jotka koskevat sisälmyksien tarkastusta.
—Minä puolestani pyytäisin, että ne luettaisiin, sanoi syyttäjän apulainen ankarasti, katsomatta puheenjohtajaan, hiukan vaan kyljittäin kohoten ja antaen äänestänsä tuntua, että hänen vaatimuksensa perustui hänen oikeuteensa ja ettei hän tästä oikeudestansa tule luopumaan, ja että kieltäminen tulee antamaan aihetta kassatsiooniin ylioikeudessa.
Suuripartainen mahakatarria sairastava oikeudenjäsen hyvänluontoisine alaspäin riippuvine silmillensä, tuntien itsensä hyvin heikontuneeksi, kääntyi puheenjohtajan puoleen.
—Mitä siitä lukemisesta? Venyy vaan pitemmälle. Nuo uudet luudat eivät lakase puhtaammin, vaan hitaammin.
Jäsen kultaisissa silmälaseissa ei virkkanut mitään, katsoi vaan synkästi ja päättäväisesti eteensä, odottamatta elämältä yhtä vähän kuin vaimoltaan mitään hyvää.
Asiakirjan lukeminen alkoi.
—Vuonna 188' 15 p:nä Helmikuuta aloin minä allekirjoittanut asianomaisen lääkintöosaston käskystä, numerolla 638,—ryhtyi sihteeri päättäväisesti korottaen ääntänsä ikäänkuin karkoittaakseen unen kaikkien läsnäolijain silmistä, lukemaan:—lääkintälaitoksen ylitarkastajan apulaisen läsnäollessa sisälmyksien tutkimisen, nimittäin:
1) Oikean keuhkon ja sydämmen, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).
2) Vatsansisälmysten, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).
3) Mahalaukun, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).
4) Maksan, pernan ja munuaisten, (kolmenaulaisessa lasiastiassa).
5) Suolien, (kuusinaulaisessa saviastiassa)… Puheenjohtaja tätä lukemista alotettaessa kumartui toisen jäsenen puoleen ja sipatti jotakin ja sitte toisen puoleen, ja saatuaan myöntävän vastauksen, keskeytti tässä kohti lukemisen:
—Oikeus katsoo asiakirjan lukemisen tarpeettomaksi,—sanoi hän.
Sihteeri vaikeni ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Syyttäjän apulainen alkoi vihasesti kirjoittaa jotakin muistiin.
—Herrat valamiehet ovat tilaisuudessa tarkastamaan todiste-esineitä,—sanoi puheenjohtaja.
Esimies ja muutamat valamiehistä nousivat paikoiltansa ja tietämättä kuinka liikuttaa ja miten asettaa omia käsiänsä, tulivat pöydän luo ja vuorotellen katsahtivat sormukseen, lääkepulloon ja siiliin. Kauppias päälliseksi koitteli sormusta omaan sormeensa.
—No jo oli sormikin,—sanoi hän palattuaan paikoillensa.—Ihan on kurkun kokonen,—lisäsi hän nähtävästi mielihyvällä ajatellen sitä jättiläissankaria, joksi hän myrkytettyä kauppiasta kuvaili.
XXI.
Kun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja oikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi puheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä luulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä päivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt itseänsä eikä heitä.
Syyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella hän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja yliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja roomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin varma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja sentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän hitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa univormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan kallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän alkoi:
—Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat valamiehet,—näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana valmistamansa puheen,—on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava rikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman yhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla, joita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain joukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika ja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo kuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen periaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla huipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen ja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.
—Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa: vuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen surullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme sortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen niin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina…
Syyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa kaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen,—ja se oli pääasia,—koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada puheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran hän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui ja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui milloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen valamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa katsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan katsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki kolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut. Hänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen piireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä vielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä perinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että Tardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä hypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.
Kauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan, koskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka luottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi turmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.
Simon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu ihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin. Jefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli näkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen päävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein alhaisimpia edustajia. Tämä nainen,—puhui syyttäjän apulainen katsomatta häneen,—on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä oikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja kirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti kantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu sivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä rehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä, antautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon, missä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin, kuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet, ilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä salaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja jonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina päässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen, mahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä luottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen hänet hengiltä.
—Jo taitaa panna omiaan,—sanoi hymyillen puheenjohtaja, kumartuen ankaran jäsenen puoleen.
—Hirveä pöllö,—vastasi ankara jäsen.
—Herrat valamiehet, jatkoi yhä syyttäjän apulainen, sulavasti mutkuillen solakkaa vartaloansa,—teidän vallassanne on näiden henkilöiden kohtalo, mutta teidän vallassanne on osaksi myöskin yhteiskunnan kohtalo, johon te tuomiollanne vaikutatte. Te syvennytte tämän rikoksen merkitykseen, oivallatte sen vaaran, joka yhteiskuntaa uhkaa Maslovan tapaisten niinsanoakseni pataloogisten indiviidien puolelta ja varjelette sitä saastasta, varjelette tämän yhteiskunnan syyttömiä alkuaineksia tarttuvasta saastasta ja vieläpä usein häviöstä.
Ja ikäänkuin itsekin lamautuen tehtävän päätöksen tärkeyden edessä syyttäjän apulainen, nähtävästi äärimmilleen ihastuneena omaan puheeseensa, laskeutui tuolillensa.
Lukuun ottamatta kaunopuheliaisuuden kukkia, oli hänen puheensa sisällys se, että Maslova oli hypnotiseerannut kauppiaan ja saavutettuaan mielistelemällä hänen suosionsa ja tultuaan avain mukanaan hänen huoneeseensa rahoja hakemaan, tahtoi itse ottaa kaikki, vaan kun Simon ja Jefimia hänet tavoittivat, oli pakoitettu tasaamaan heidän kanssansa. Ja sitten peittääksensä rikoksen jälkiä, tuli jälleen kauppiaan kanssa hotelliin ja myrkytti hänet siellä.
Kun syyttäjän apulainen oli puheensa päättänyt, nousi asianajajain penkiltä keski-ikäinen hännystakkiin puettu mies, leveä, tärkätty, valkenen puoliympyrä rinnassa ja lausui reippaan puheen Kartinkinin ja Botshkovan puolustukseksi. Tämä oli heidän, kolmella sadalla ruplalla palkkaamansa vannotettu asianajaja. Tämä väitti heidän molempien syyttömyyttä ja sysäsi koko syyn Maslovan niskoille.
Hän koetti näyttää perättömäksi Maslovan väitteen, että Botshkova ja Kurtinkin olisivat olleet tämän kanssa yhdessä, kun hän otti rahat, ja koetti todistaa; että Maslovan väitteellä, tämä kun oli rikoksen teossa tavattu myrkyttäjä, ei voinut olla merkitystä. Nuo rahat,—2,500 ruplaa,—puhui asianajaja,—saattoivat varsin hyvin olla kahden ahkeran ja rehellisen ihmisen ansaitsemia, he kun joskus saivat päivässä 3 jopa 5:skin ruplaa hotellivierailta. Kauppiaan rahat olivat Maslovan anastamat ja olivat ne sittemmin jollekin annetut taikka hukatut, koska Maslova ei ollut selväpäisenä. Myrkytyksen oli Maslova yksin saanut aikaan.
Tämän perustuksella hän pyysi valamiehiä julistamaan Kartinkinin ja Botshkovan syyttömiksi rahojen anastamiseen, mutta jos heidät katsottaisiinkin syyllisiksi anastamiseen, niin ainakin ottamatta osaa myrkytykseen ja ilman edelläkäypää aikomusta.
Lopuksi tämä asianajaja, pistellen syyttäjän apulaista, teki sen huomautuksen, että herra syyttäjän loistavat mietteet perinnöllisyydestä, joskin selvittävät tämän kysymyksen tieteellisiä näkökohtia, eivät olleet tässä tapauksessa paikallaan, koskapa Botshkova oli tuntemattomain vanhempain lapsi.
Syyttäjän apulainen kirjoitti jotakin vihasesti paperiinsa ja osoittaen ylenkatseellista kummastusta kohautti olkapäitään.
Sitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen lausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut osaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla ollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin vaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus vähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka Maslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta, silloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta tämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen, niin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta ja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä, pyysi häntä pysymään paremmin asiassa.
Tämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja puolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa vastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain tytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole kumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla tieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan rikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta. Mitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun luullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan luullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että juuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat hänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti istumaan.
Sitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä.
Jefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut mihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi kaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran:
—Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte.
Mutta Maslova ei sanonut mitään.
Puheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli puolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä, katsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas silmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen.
—Mikä teidän on?—kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, kuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli pidätettyä itkua.
Nehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä ja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi itkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani rillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja alkoi turistaa.
Häväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa olisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä tapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan kaikkea muuta voimakkaampi.
XXII.
Syytettyjen sanottua viimeisen sanansa ja asianomaisten sovittua tehtävien kysymysten muodosta, joka kaikki kesti vielä jokseenkin kauan, pantiin kysymykset lopulliseen muotoonsa ja puheenjohtaja esitti yleissilmäyksen jutusta.
Ennen antautumista itse juttuun hän hyvin kauvan selitteli valamiehille miellyttävällä kodikkaalla puhetavalla, että ryöstö on ryöstö, mutta varkaus on varkautta ja että anastaminen lukitusta paikasta on anastamista lukitusta paikasta, mutta anastaminen lukitsemattomasta paikasta on anastamista lukitsemattomasta paikasta. Ja selitellen tätä hän erittäinkin usein katsahteli Nehljudofiin ikäänkuin olisi juuri hänelle tahtonut saada selväksi tämän tärkeän seikan, toivoen, että hän ymmärrettyänsä hänet, selittää sen sitten tovereillensa. Sitten arvellen, että valamiehet olivat jo kylliksi päässeet näiden totuuksien perille, alkoi hän kehitellä toista totuutta, joka koski sitä, että tapoksi sanotaan semmoista tekoa, josta seuraa ihmisen kuolema ja tämän mukaan myrkytyskin on tappo. Kun tämäkin totuus oli hänen mielestänsä tullut valamiehille selväksi, hän selitti heille, että jos varkaus ja tappo ovat tehdyt yhdessä, niin rikoksen aines on kokoonpantu varkaudesta ja taposta.
Huolimatta siitä, että häntä itseänsä halutti pian päästä erilleen jutusta ja että sveitsiläisnainen jo odotti häntä, oli hän niin tottunut toimeensa, että kerran puhumaan päästyänsä ei enää mitenkään voinut pysähtyä ja sen vuoksi selitteli tarkalleen valamiehille, että jos nämät huomaavat syytetyt syyllisiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyllisiksi, mutta jos he huomaavat ne syyttömiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne syyttömiksi; jos taas he huomaavat ne syyllisiksi yhteen, mutta syyttömiksi toiseen, niin voivat julistaa ne syyllisiksi yhteen mutta syyttömiksi toiseen. Sitten seurasi vielä selitys heille, että vaikka heille onkin tämmöinen oikeus annettu, heidän on käyttäminen sitä järjellisesti. Hänen oli vielä aikomus selittää, että jos he antavat asetettuun kysymykseen myöntävän vastauksen, niin he tällä vastauksellansa myöntävät kaikkeen, mikä on kysymyksessä sanottu, mutta jolleivät he kaikkea myönnä, mikä on kysymyksessä sanottu, niin heidän on erikseen mainittava, mitä he eivät myönnä, mutta katsahdettuaan kelloonsa ja nähtyään että se oli jo 5 minuuttia vaille 3 hän päätti paikalla siirtyä itse jutun esittämiseen.
—Tämän jutun erikoiskohdat ovat seuraavat,—alkoi hän ja uudisti kaiken sen, minkä jo olivat moneen kertaan ennen sanoneet sekä puolustajat että syyttäjän apulainen ja todistajat. Puheenjohtaja puhui, mutta jäsenet hänen ympärillänsä syvämietteisen näköisinä kuuntelivat ja tuon tuostakin katsahtelivat kelloihinsa pitäen hänen puhettansa tosin sangen hyvänä eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vähän pitkänä. Samaa mieltä oli syyttäjän apulainenkin ja yleensäkin kaikki lakimiehet ja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa.
Olisi luullut, että nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei mitenkään voinut luopua oikeudestaan puhua,—niin mieluista oli hänen kuunnella omaa mieliinvaikuttavaa äänenpainoansa,—ja niinpä hän näki hyväksi sanoa vieläkin muutamia sanoja sen oikeuden tärkeydestä, joka oli valamiehille annettu, siitä, kuinka näiden oli huomaavaisuudella ja varovaisuudella käyttäminen eikä väärinkäyttäminen tätä oikeuttansa, siitä että he olivat tehneet valan, että he olivat yhteiskunnan omatunto ja että neuvoshuoneen salaisuus oli pyhänä pidettävä j.n.e., j.n.e.
Siitä saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeämättä katsonut häneen ikäänkuin olisi pelännyt jonkunkaan sanan menevän hukkaan, ja sentähden Nehljudof ei pelännyt kohdata hänen katsettansa, vaan lakkaamatta katseli häntä. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa tapahtui se tavallinen ilmiö, että rakastetun ihmisen kasvot, joita ei ole kaukaan aikaan nähnyt, ensi näkemällä pitkän poissaolon aikana tapahtuneiden ulkonaisten muutosten tähden hämmästyttävät, mutta vähitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten; kaikki tapahtuneet muutokset häviävät ja henkisten silmien eteen astuu vaan pääilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestä. Tämäpä nyt tapahtui Nehljudofissa.
Niin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi kasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta, rypyistä otsassa ja ohimoilla ja vähän turvonneista silmistä, oli se epäilemättä se sama Katjusha, joka Kristuksen ylösnousemussunnuntaina niin viattomasti katseli alhaalta ylös Nehljudofiin, rakastamaansa ihmiseen, rakastuneilla, elämän riemusta ja elämän yltäkylläisyydestä nauravilla silmillä.
»Ja mikä kummallinen sattumus! Että tämän jutun pitikin sattua juuri silloin kun minä olin istumassa ja että minä tapaamatta häntä kymmeneen vuoteen, tapasin hänet täällä syytettyjen penkillä. Ja mihinkä ihmeeseen tämä loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!»
Hän ei yhä vieläkään nöyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi hänessä liikkua. Hänestä näytti tämä sattumalta, joka oli menevä ohi eikä vahingoittava hänen elämäänsä.
Hän tunsi olevansa samassa asemassa kuin pentu, joka on huonosti käyttäytynyt sisällä, ja jonka turpaa isäntä, pitäen kiini niskasta, painaa siihen likaan, minkä se on tehnyt. Pentu vinkuu, koettaa rimpuilla päästäksensä niin kauas kuin mahdollista tekonsa seurauksista, unohtaakseen ne. Vaan säälimätön isäntä ei päästä sitä käsistään. Niin Nehljudofkin jo tunsi kaiken sen likaisuuden, minkä oli saanut aikaan, tunsi myöskin isännän mahtavan käden, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä merkitys hänen teollaan oli, eikä tunnustanut itse isäntää. Hän yhä halusi olla uskomatta siihen, että se, mikä oli hänen edessään, oli hänen tekoansa. Mutta armahtamaton, näkymätön käsi piteli häntä ja hän jo aavisti ettei voisi enää irtautua. Tosin hän vielä koetti pysyä urhoollisena ja vanhan tavan mukaan pantuaan jalat ristiin ja huolettomasti leikkien rilliensä kanssa itseensä luottavassa asennossa istui tuolillansa ensimäisessä rivissä toisena järjestyksessä. Mutta syvimmässä sielussaan hän kuitenkin jo tunsi koko sen julmuuden, halpamaisuuden, alhaisuuden, jota osoitti ei ainoastaan tämä hänen tekonsa, vaan koko hänen työtön, siveetön, julma ja omavaltainen elämänsä; ja niinpä tuo hirvittävä esirippu, joka jonkinlaisen ihmeen kautta oli koko tänä aikana, kaikkina näinä kahtenatoista vuotena salannut häneltä sekä tätä hänen rikostansa että koko hänen tulevaa elämäänsä, jo liikahteli ja hän jo vilahdukselta näki yhtä ja toista sen takaa.