Ylösnousemus I

YLÖSNOUSEMUS I

Kirj.

LEO TOLSTOI

Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt

1899.

_"Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, jolta rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?

"Sanoi Jeesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."_

(Mat. 18: 21, 22.)

"Miksi siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et näe malkaa omassa silmässäs."

(Mat. 7: 3.)

"Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä."

(Joh. 8: 7.)

"Ei ole opetuslapsi ylitse mestarinsa: mutta jokainen on täydellinen koska hän on niinkuin hänen mestarinsa."

(Luuk. 6: 40.)

I.

Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle pinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon, joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut;—kevät oli sentään kevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia, vihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan bulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut, poppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset paisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset keväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset surisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit kuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan täysikäiset ihmiset—ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä itseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi sitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman kauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi,—kauneutta, joka herättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja tärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja vallitakseen toisiansa.

Niinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan sitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja ilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut numeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu paperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta, tuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia—kaksi naista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein rikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen perustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston haisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen näkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn hihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija.

—Haetteko Maslovaa?—kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa erästä käytävään päin avautuvien koppien ovea.

Päävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven, jolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan, ja huusi:

—Maslova oikeuteen!—ja jääden odottamaan sulki jälleen oven.

Yksin vankilankin pihalla oli tuore, elähyttävä henki, minkä tuuli oli ahoilta kaupunkiin tuonut. Käytävässä sitävastoin oli painostava, lavantautinen, ulostuksista, tervasta ja homeesta sekoittunut ilma, joka heti masensi alakuloiseksi vastatulijan mielen. Samaa tunsi pihalta tullut vartijanainen, vaikka oli tottunutkin huonoon ilmaan. Käytävään päästyänsä häntä äkisti rupesi väsyttämään ja nukuttamaan.

Kopissa nousi kiire: kuului naisääniä ja paljain jaloin astumista.

—Alappa joutua sieltä, Maslova,—pian!—huusi päävartija oveen.

Parin minuutin kuluttua tuli kopista nopein askelin, äkkiä kääntyen ja asettuen päävartijan viereen, lyhyenläntä ja hyvin kohorintanen nuori nainen, harmaassa, valkoisen röijyn ja valkoisen alushameen päälle puetussa mekossa. Jaloissa oli naisella liinaiset sukat ja niiden päällä vankikengät, päässä oli valkoinen huivi, jonka alta, nähtävästi tahallaan, oli työnnetty esille muutamia pyörylöitä mustista kiharaisista hiuksista. Naisen kasvoissa oli ylt'yleensä se erikoinen kalpeus, joka tavataan kauan sisällä olleiden ihmisten kasvoissa ja joka väriltään muistuttaa perunan ituja kellarissa. Samallaiset olivat pienet, leveät kädet ja valkonen, täyteläs kaula, joka näkyi mekon suuren kauluksen välistä. Näissä kasvoissa, erittäinkin niiden väsähtäneen kalpeuden vuoksi, herätti huomiota hyvin mustat, säkenöivät, vähän turvonneet, mutta hyvin eloisat silmät, joista toinen katsoi vähän kieroon. Hän pysyttelihe hyvin suorana, pitäen esillä täyteläistä rintaansa. Käytävään tultuansa hän, keikahuttaen hiukan päätänsä, katsahti suoraan päävartijan silmiin valmiina täyttämään kaikki, mitä häneltä vaadittaisiin. Päävartija oli jo sulkemassa ovea, kun sieltä pistihe esiin harmaahapsisen akan kalpeat, ankaran ryppyiset kasvot. Akka alkoi jotakin haastaa Maslovalle, mutta päävartija painamalla ovea, litisti hänen päätään ja pää katosi. Kopissa remahti joku naisääni nauramaan. Maslova myöskin naurahti ja kääntyi sitten ovessa olevalle pienelle ristikkoluukulle. Akka sisäpuolelta laittautui myöskin heti luukulle ja käheällä äänellä sanoi:

—Muista, älä puhu mitään liikaa, aina vaan yhtä.

—Yhtä on mitä puhun, pahemmaksi ei tule,—sanoi Maslova päätänsä keikahuttaen.

—Eipä tietenkään kahta,—sanoi päävartija esimiehen luottamuksella omaan sukkeluuteensa.—Eteenpäin, mars!

Luukussa näkynyt akan silmä katosi, mutta Maslova tuli keskelle käytävää ja seurasi nopein, lyhyin askelin päävartijaa. He laskeutuivat alas kivirappusia myöten, kulkivat vielä pahemman hajuisen ja meluisen miesosaston läpi, oviluukuissa olevien silmien seuraamina, ja tulivat konttoriin, jossa jo seisoi kaksi saattosotamiestä pyssyinensä. Siellä istuva kirjuri antoi toiselle sotamiehistä tupakinsavusta kellastuneen paperin ja, osoittaen vankia, sanoi: »Tuoss' on.» Sotamies,— nishninovgorodilainen talonpoika—jolla oli punaset, rokonarpiset kasvot, pisti paperin sinellinsä hihantaitteeseen ja hymyillen iski silmää toverilleen, leveänaamaiselle tshuvassille, tarkoittaen vankia. Sotamiehet laskeutuivat vangin kanssa rappusia alas ja menivät pääporttia kohden.

Pääportin suuresta ovenpuoliskosta avautui erikoinen ovi ja astuttuaan sen kynnyksen yli pihalle sotamiehet tulivat vangin kanssa muurien ulkopuolelle ja läksivät astumaan pitkin kaupunkia kulkien keskellä kivikatua.

Ajurit, puotilaiset, kyökkipiiat, työmiehet, virkamiehet pysähtyivät ja uteliaasti tarkastelivat vankia; muutamat pudistelivat päätänsä ajatellen: »noin se käy kun käyttäytyy huonosti, eikä niinkuin me.» Lapset katselivat kauhulla naisrosvoa, ja voivat olla rauhallisia vaan siitä syystä, että sotamiehet kulkivat hänen jäljessään eikä hän siis nyt voinut mitään tehdä. Joku maalainen talonpoika, joka oli saanut myydyksi hiiliä ja lipinyt ravintolassa teetä, tuli hänen viereensä, teki ristinmerkin ja antoi hänelle roposen. Vanki punehtui, painoi päänsä alas ja mutisi jotain itsekseen.

Tuntien, että kaikki häntä silmäilivät, hän salavihkaa, päätänsä kääntämättä, vilkkui niihin, jotka katsoivat häneen ja häneen kääntynyt huomio ilahutti häntä. Myöskin ilahutti häntä tämä vankilailmaan verraten puhdas, keväinen henki;—teki vaan kipeätä astua pitkin kiviä kömpelöt vankilakengät jalassa, tottumattomana kävelemiseen, ja hänen piti sentähden katsoa mihin astui ja astua niin keveästi kuin suinkin. Jauhokaupan ohi kuljettaissa, missä kenenkään ahdistamatta tepasteli ja kieppuili kyyhkysiä, vanki oli satuttaa jalallaan yhtä niistä; kyyhkynen pyrähti ylös ja siipiänsä räpyttäen lensi ihan hänen korvansa ohi, saattaen hänet tuntemaan tuulta. Hän hymähti, mutta samassa huokasi raskaasti, kun muisti asemansa.

II.

Vangitun Maslovan historia oli hyvin tavallinen historia. Hän oli herraskartanossa palvelevan naimattoman naisen tytär. Tämä nainen, eläen äitinsä kanssa karjakkona kahden sisarusneidin omistamalla tilalla, oli synnyttänyt joka vuosi, ja, kuten maalla tavallisesti käy, lapset kastettiin, vaan äiti ei imettänytkään pienokaista, joka oli ilmestynyt hänen haluamattaan, joka oli tarpeeton ja häiritsi työssä, ja niin se pian sai kuolla nälkään.

Näin oli kuollut viisi lasta. Kaikki he olivat kastetut, mutta kaikki olivat jääneet imettämättä ja kuolleet. Kuudes lapsi, jonka isä oli kuleksiva mustalainen, oli tyttö, ja tämän kohtalo olisi ollut samallainen, mutta kävi niin, että toinen vanhoista neideistä pistäytyi navettaan antaakseen nuhteita karjakoille, kun kermassa oli tuntunut lehmän haju. Navetassa makasi synnyttäjä kauniin, terveen pienokaisen kanssa. Vanha neiti antoi nyt nuhteita niin hyvin kermasta kuin siitäkin, että synnyttäjä oli päästetty navettaan, ja oli jo lähtemässä pois, kun huomasi lapsosen, armahti sitä ja tarjoutui sen kummiksi. Hän kastattikin tytön, ja sitten, säälien ristilastaan, antoi maitoa ja rahoja äidille, joten lapsi jäi eloon. Niinpä vanhat neidit sitten nimittivätkin sen »pelastetuksi».

Lapsi oli kolmen vuotias, kun hänen äitinsä sairastui ja kuoli. Isoäidille oli lapsenlapsi vastukseksi, ja silloin vanhat neidit ottivat tytön luoksensa. Mustasilmäisestä tytöstä tuli tavattoman elävä ja miellyttävä, ja vanhat neidit olivat hänestä hyvillään.

Vanhoja neitiä oli kaksi: nuorempi, hyväluontoisempi—Sofia Ivanovna, joka oli lapsenkin kastattanut, ja vanhempi, ankarampi—Maria Ivanovna. Sofia Ivanovna piti tytön vaatteissa ja opetti sitä lukemaan sekä tahtoi sitä ottotytökseen. Maria Ivanovna taas sanoi, että tytöstä olisi tehtävä työihminen, hyvä sisäpiika, ja sentähden hän oli vaativainen, rankaisi, jopa löikin tyttöä pahalla tuulella ollessaan. Niinpä näiden kahden vaikutuksen välillä tytöstä kasvoikin puoleksi sisäpiika ja puoleksi ottotyttö. Häntä kutsuttiinkin sentähden keskinkertaisella nimellä Katjushaksi, ei Katjkaksi, kuten kutsutaan piikaa, eikä Katenjkaksi, kuten kutsutaan omaa lasta. Hän ompeli, siivosi huoneita, kiilloitteli liidulla pyhäinkuvia, paahtoi, jauhoi ja tarjosi kahvia, toimitti vähäisemmät vaatteenpesut ja välistä istui neitien kanssa ääneen lukemassa.

Hänellä oli kosijoita, vaan ei hän kenestäkään huolinut, kun tunsi, että elämä työihmisten kanssa, jotka häntä kosivat, tulisi hänelle vaikeaksi, tottunut kun oli herraselämän hempeyteen.

Näin hän eli 16:nteen ikävuoteen asti. Päästyään sen ikävuoden yli saapui neitien luo heidän veljenpoikansa, ylioppilas, rikas ruhtinas, ja Katjusha, uskaltamatta tunnustaa sitä hänelle tai edes itselleenkään, rakastui häneen. Sitten, kahden vuoden kuluttua, tämä sama veljenpoika poikkesi tätejä katsomaan matkallansa sotaan ja viipyi, silloin talossa neljä päivää. Lähtönsä edellisenä iltana hän vietteli Katjushan, ja, pistettyään hänelle viimeisenä päivänä sataruplasen käteen, matkusti pois. Viiden kuukauden kuluttua hänen lähtönsä jälkeen Katjusha sai varmasti tietää olevansa raskauden tilassa.

Siitä lähtien oli hänelle kaikki tyyni yhdentekevää, ja hän vaan ajatteli kuinka pääsisi siitä häpeästä, joka häntä odotti. Hän alkoi haluttomasti ja huolimattomasti palvella neitejä ja vihdoin, itsensäkin tietämättä, rietaantui ja antoi tulla pahoja sanoja neideille, joita sanoja hän itsekin sitten katui, sekä pyysi päästökirjaa.

Ja neidit, hyvin tyytymättöminä häneen, päästivät hänet. Heiltä hän tuli sisäpiiaksi eräälle poliisille, vaan pysyi tässä paikassaan ainoastaan kolme kuukautta, sillä poliisi, 50 vuotias ukko, alkoi häntä ahdistella, ja meni kerran niin pitkälle, että Katjusha vimmastui, sanoi häntä pöllöksi ja vanhaksi piruksi, ja tyrkkäsi häntä rintaan, niin että hän kaatui. Katjusha ajettiin palveluksesta röyhkeyden vuoksi. Uutta paikkaa oli turha hakea, kun jo kuitenkin lähestyi synnyttämisen aika, ja hän asettui asumaan maalaisen kätilöämmän luo, joka myyskenteli viinaa. Synnytys oli helppo. Mutta kätilö, joka oli kylässä hoitanut sairasta synnyttäjää, tartutti Katjushaan maitokuumeen, ja lapsi, poikanen, lähetettiin kasvatuslaitokseen, minne se oli heti perille päästyä kuollut, lasta saattaneen akan kertomuksen mukaan.

Rahoja oli Katjushalla kaikkiaan silloin kuin hän asettui kätilön luo 127 ruplaa, joista 27 ansaittuja ja 100 ruplaa viettelijän antamia. Mutta lähtiessä sieltä oli hänellä jäljellä ainoastaan 6 ruplaa. Hän ei osannut pitää rahoja, tuhlasi niitä omiin tarpeisinsa ja antoi myöskin jokaiselle, joka pyysi. Kätilö otti häneltä hyyrystä, ruuasta ja teestä kahden kuukauden ajalta 40 ruplaa, 25 ruplaa meni lapsen lähettämiseen, 40 ruplaa kätilö pyysi ja sai lainaksi lehmän ostamista varten, parikymmentä ruplaa kului noin vaan—pukuun, makeisiin, niin että parannuttuansa Katjushalla ei ollut rahoja, vaan oli pakko hakea paikkaa. Paikan hän sai erään metsävoudin luona. Metsävouti oli nainut mies, mutta samoin kuin poliisikin jo ensi päivästä alkoi ahdistella Katjushaa. Mies inhotti häntä ja Katjusha koetti välttää häntä. Mutta mies oli häntä kokeneempi ja viekkaampi, ja—mikä pääasia—hän oli isäntä, joka saattoi lähettää piian minne tahtoi, ja niinpä hän sopivan hetken tultua otti tämän valtaansa. Vaimo sai asiasta vihiä, ja tavattuaan kerran miehensä yksin huoneessa Katjushan kanssa, hyökkäsi tätä lyömään. Katjusha ei perääntynyt ja syntyi tappelu, jonka johdosta hän ajettiin talosta saamatta palkkaa. Silloin Katjusha lähti kaupunkiin ja asettui tätinsä luo. Tätin mies oli nitoja, joka oli ennen elänyt siivosti, mutta nyt oli kadottanut kaikki työnantajansa, oli juoppo, joka joi kaikki, minkä käsiinsä sai. Tätillä oli vähäinen pesulaitos, josta hän lapsinensa eli ja ylläpiti hunningolle joutunutta miestään.

Hän ehdotteli Maslovalle, että tämä rupeisi pesijättäreksi hänelle. Mutta nähtyään, kuinka raskaassa työssä pesijättäret tätin luona elivät, Maslova epäili suostua ja kyseli vaan konttoreista palvelijattaren paikkoja. Tämmöinen paikka vihdoin löytyi erään rouvan luona, joka asui kahden lyseossa käyvän poikansa kanssa. Viikon kuluttua hänen tulonsa jälkeen vanhempi, kuudennen luokan lyseolainen, jolla jo oli viiksien alkua, heitti lukemisen ja alkoi lakkaamatta ahdistella Maslovaa. Äiti pani kaikki Maslovan syyksi ja erotti hänet palveluksesta. Uutta paikkaa ei ollut tiedossa, mutta kävi niin, että tultuansa konttoriin, joka välitti palvelioita isännille, Maslova tapasi siellä rouvan, jolla oli sormuksia ja rannerenkaita täyteläisissä paljaissa käsissään. Otettuaan selvän paikattoman Maslovan asiasta tämä rouva ilmoitti hänelle osoitteensa ja pyysi tulemaan luokseen. Maslova meni. Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjosi torttuja ja makeata viiniä ja lähetti piikansa viemään jonnekin jotakin paperilippua. Iltasella tuli huoneeseen iso-kasvuinen herrasmies, jolla oli pitkät harmahtavat hiukset ja harmaa parta; hän heti istuutui Maslovan viereen ja alkoi kiiltävin silmin ja hymyillen tarkastella tätä ja laskea leikkiä hänen kanssaan. Emäntä kutsui herran viereiseen huoneeseen, ja Maslova kuuli, kuinka emäntä sanoi: »vastasaapunut, terve maalaistyttö.» Sitten emäntä kutsui Maslovan erikseen ja sanoi, että se on kirjailija, jolla on paljon rahoja ja joka ei ole säästävä mitään, jos Maslova häntä vaan miellyttää. Maslova miellyttikin häntä, ja kirjailija antoi hänelle 25 ruplaa, luvaten usein tulla häntä katsomaan. Rahat hupenivat aivan pian hyyryyn tätin luona, uuteen leninkiin, hattuun ja nauhoihin. Muutaman päivän kuluttua kirjailija kutsutti hänet luokseen uudestaan. Hän meni. Kirjailija antoi hänelle vielä 25 ruplaa ja tarjosi asunnon erityisessä kortteerissa.

Asuessaan kirjailijan hyyräämässä kortteerissa Maslova rakastui samassa paikassa asuvaan iloiseen puotipoikaan. Itse hän ilmoitti tästä seikasta kirjailijalle ja muutti sitten paljoa pienempään kortteeriin. Mutta puotipoika, joka ensin lupasi naida hänet, matkusti mitään virkkamatta Nishninowgorodiin, nähtävästi hyläten hänet, ja Maslova jäi yksin. Hän olisi nyt tahtonut jäädä yksinänsä kortteeriin asumaan, mutta sitä ei sallittu. Ja naapurissa sanottiin, että hänellä oli oikeus asua näin ainoastaan, jos hänellä oli keltanen lupalippu ja jos hän suostui tarkastuksen alaiseksi. Silloin hän lähti jälleen tätin luo. Täti, nähtyänsä hänen muodikkaan pukunsa, peleriininsä ja hattunsa, otti hänet kunnioituksella vastaan eikä enää tohtinut tarjota pesijättären paikkaa, vaan katsoi hänen nyt nousseen ylemmälle elämän asteelle. Ei Maslova nyt enää ajatellutkaan pesijättäreksi rupeamista. Hän katsoi nyt säälillä sitä vankielämää, jota nuo kalpeat laihakätiset pesijättäret etumaisissa huoneissa viettivät; muutamat heistä olivat jo keuhkotautisia, ja nähdessään heidän pesevän ja hierovan vaatteita 30:n asteen saippuahöyryssä, akkunat auki olipa talvi tahi kesä, häntä kauhistutti ajatella joutuvansa tämmöiseen vankilaan. Ja niinpä juuri tähän aikaan, joka oli Maslovalle erittäin onneton, koskei tahtonut löytyä ainoatakaan suojelijaa, hänet sai käsiinsä eräs nainen, jonka asia oli toimitella tyttöjä porttoloihin.

Maslova oli jo kauan sitten polttanut tupakkia, mutta puotipojan kanssa solmitun yhteytensä loppuaikoina ja sitten kuin tämä oli hänet hylännyt, hän yhä enemmän tottui juomaan. Viini ei miellyttänyt häntä yksistään siksi, että maistui hyvältä, vaan enemmänkin siksi, että teki hänelle mahdolliseksi unohtaa raskaat muistonsa, antoi rohkeutta seurustelussa ja varmuutta omasta arvostaan, joita kumpaakaan ominaisuutta ei hänellä viinittä ollut. Selvänä hänen oli aina paha olla ja hävetti. Yllämainittu nainen pani toimeen kekkerit tätin kunniaksi, ja juotettuansa Maslovan, tarjosi hänelle pääsyn hyvään, kaupungin parhaimpaan laitokseen, kuvaten hänelle tuommoisen aseman kaikkia etuja ja hyviä puolia. Maslovan oli valittavana, joko: piian alentava asema, milloin miehet varmaan tulisivat ahdistelemaan ja milloin tulisi tapahtumaan salaisia, ajoittaisia haureussyntejä, taikka: turvattu, rauhallinen, laillistettu asema, ja julkinen, lain sallima ja hyvin maksettu alituinen haureuselämä. Ja hän valitsi jälkimäisen. Paitsi sitä, hän ajatteli täten kostaa sekä viettelijänsä että puotipojan ja kaikki muut, jotka olivat hänelle pahaa tehneet. Vielä eräs toinen seikka viekotteli häntä ja vaikutti osaltaan lopulliseen päätökseen. Nainen oli näet sanonut hänelle, että hän saisi tilata itselleen mitä vaatteita vaan tahtoi, samettisia, silkkisamettisia, silkkisiä, baalipukuja avonaisine olkapäine ja paljaine käsivarsine. Ja kun Maslova kuvaili itseänsä heleän keltasessa silkkipuvussa mustan samettipäärmäyksen kanssa—kuten sanotaan: dekoltee,—ei hän voinut pidättää, vaan luopui passistaan. Ja vielä samana iltana nainen otti ajurin ja vei Maslovan Kitaevan kuuluisaan taloon.

Ja siitä asti alkoi Maslova elää sitä elämää, jossa ihmiset kroonillisesti rikkovat jumalallisia ja inhimillisiä käskyjä vastaan, elämää, jota viettävät sadat ja sadattuhannet naiset,—jota hallitusvalta, kansalaistensa parasta huolehtiessa, sekä suvaitsee että suojelee, ja joka yhdeksälle naiselle kymmenestä loppuu tuskallisiin tauteihin, ennenaikaiseen raihnaisuuteen ja kuolemaan.

Aamulla ja päivällä raskasta nukkumista öisen mässäyksen jälkeen. 3:n tai 4:n aikana väsynyttä nousemista likaiselta vuoteelta, seltteriveden ja kahvin juomista kohmelon vuoksi, laiskaa vetelehtimistä pitkin huoneita alusvaatteissa ja yönutuissa, kadulle katselemista ikkunauutimien takaa, velttoa torailemista keskenään, sitten ruumiin ja hiuksien pesemistä, voitelemista ja hajuvesillä täyttämistä, pukujen koettelemista, riitoja niiden johdosta emännän kanssa, peiliin katselemista, kasvojen, silmäkulmien maalailemista, makeaa rasvaista ruokaa, sitten pukeutuminen kirkasvärisiin, silkkisiin, alastomaksi jättäviin pukuihin, esiintyminen kirkkaasti valaistuun, koristettuun saliin,—vieraiden saapuminen:—musiikkia, tansseja, konfehteja, viinejä, tupakan polttoa ja haureutta nuorten, keski-ikäisten, puolilasten, ikäkulu-ukkojen, naimattomien, naineiden, kauppiaiden, puotipoikien, armeenialaisten, juutalaisten, tataarien, rikkaiden, köyhien, terveiden, sairaiden, humaltuneiden, selvien, raakojen, hienojen, sotilaiden, siviilien, ylioppilaiden, lyseolaisten—kaikkien mahdollisten säätyjen, ikien ja ihmislajien kanssa. Ja huutoja ja pilapuheita ja tappeluja ja tupakkia ja viiniä ja taaskin viiniä, tupakkia ja musiikkia illasta aamunkoittoon asti. Ja vasta aamulla vapautuminen ja raskas uni. Ja näin joka päivä läpi viikon. Viikon lopussa sitä vastoin lähteminen valtiolliseen laitokseen— poliisikonttoriin, missä valtion palveluksessa olevat virkamiehet, mieslääkärit, väliin totisesti ja ankarasti, mutta väliin taas leikkisällä iloisuudella, karkoittaen itsestään sen häveliäisyyden, jonka luonto on rikoksen välttämiseksi antanut sekä ihmisille että eläimille, toimittavat näiden naisten tarkastuksen ja antavat heille lupakirjan jatkamaan samoja rikoksia, joita he itse olivat viikon kuluessa osallistensa kanssa tehneet. Ja niin alkaa jälleen samallainen viikko. Samaa joka päivä, kesät, talvet, aret, pyhät.

Näin eli Maslova seitsemän vuotta. Tämän ajan kuluessa hän oli ollut kahdessa haureustalossa ja yhden kerran sairaalassa. Ollessaan seitsemättä vuotta haureuslaitoksessa, ja kahdeksantena vuonna lukien ensimäisestä lankeemisestansa eli jo 26:n ikäisenä, tapahtui hänelle se asia, jonka vuoksi hän oli vangittu ja nyt, vietettyään kuusi kuukautta murhaajien ja varkaiden seurassa, kuljetettiin oikeuteen.

III.

Samaan aikaan kuin Maslova, pitkästä käymisestä nääntyneenä, lähestyi saattajinensa raastuvan oikeuden rakennusta, hänen kasvattajiensa veljenpoika, ruhtinas Dmitrij Nehljudof, samainen hänen viettelijänsä, virui vielä korkealla, pehmoisella vieterivuoteellansa, höyhenpolstareilla, ja päästettyään auki kauluksen puhtaasta hollantilaisesta yöpaidastaan, minkä rinnus oli poimusille silitetty, poltteli paperossia. Hän katseli pysähtynein silmin eteensä, ajatellen mitä hänen nyt olisi tehtävä ja mitä oli eilen.

Hän muisteli eilistä iltaa, jonka oli viettänyt Kortshaginien rikkaan ja tunnetun perheen luona. Yleisesti arveltiin hänen menevän naimisiin näiden tyttären kanssa. Hän huoahti ja viskattuaan poltetun paperossin, aikoi ottaa hopeisesta kotelosta toisen, kun samassa muutti mielensä ja laski vuoteelta sileän valkoset jalkansa, hapuili niihin tohvelit, heitti täyteläisille hartioilleen silkkisen yömekon ja nopeasti ja raskaasti astellen meni viereiseen pukeumahuoneeseen, joka oli täynnänsä eliksiirien, odekolonin ja muiden hajuvesien keinotekoista tuoksua. Siellä hän erikoisella pulverilla puhdisti monissa kohden paikatut hampaansa, huuhtoi ne hyvänhajuisella hammasvedellä, alkoi sitten joka puolelta peseytyä ja pyyhiskellä itseään erilaisilla käsiliinoilla. Pestyään hyvänhajuisella saippualla kätensä, tarkasti puhdistettuaan harjasilla pitkäksi kasvatetut kyntensä ja valeltuaan vedellä suuressa marmorisessa pesulaitoksessa kasvonsa ja paksun kaulansa, hän meni vielä kolmanteen huoneeseen makuuhuoneen vieressä, ja siellä oli valmistettu ruiskutuskylpy. Valeltuaan nyt kylmällä vedellä jäntevän, rasvalla peittyneen, valkean ruumiinsa ja kuivattuaan sen nukkaiseen lakanaan, hän puki yllensä puhtaat, silitetyt alusvaatteet, veti jalkaansa peilikirkkaiksi kiilloitetut kengät ja alkoi toaletin ääressä kahdella harjalla kammata pienenlaista, mustaa kiharapartaansa ja etupuolelta harvennutta tukkaansa.

Kaikki vaatetukseen kuuluvat esineet, joita hän käytti,—alusvaatteet, puku, jalkineet, kaulahuivit, koruneulat, soljet—olivat ihan ensimäistä, kalliinta lajia, huomaamattomia, yksinkertaisia, hyvintehtyjä ja arvokkaita.

Valittuaan kymmenkunnasta kaulahuivista ja koruneulasta ne, jotka ensiksi käteen sattuivat,—tämä toimi oli joskus ennen tuntunut uudelta ja huvittavalta, nyt se oli ihan yhdentekevää,—Nehljudof pani ylleen puhdistetut, tuolille asetetut vaatteet ja tuli, vaikkei aivan virkeänä, kuitenkin puhtaana ja hyvänhajuisena, pitkään ruokasaliinsa, jonka parkettipermannon oli eilispäivänä kolme työmiestä kiilloittanut. Siellä oli tavattoman suuri tamminen astiakaappi ja yhtä laaja, levitettävä pöytä, joka juhlallisena seisoi pullistuville, puuhun leikattuine leijonankäpäläjalkoineen. Pöydälle oli levitetty hieno, tärkätty pöytäliina suurine korukirjaimineen. Siinä oli hopeinen kahvipannu, josta levisi tuoksuva kahvinhaju, hopeinen sokeriastia, kerma-astia kiehautettuine kermoineen ja kori tuoreita vehnäleipiä ja korppusia. Lautasen vieressä oli saapuneita kirjeitä, sanomalehtiä ja uusi vihko Revue des deux Mondes'ia. Nehljudof oli juuri ottamaisillaan esille kirjeet, kun käytävän ovesta ilmestyi lihava, vanhanpuolinen nainen surupuvussa, pitsimyssy päässä hataroitunutta jakausta peittämässä. Tämä oli Nehljudofin äskettäin tässä samassa kortteerissa kuolleen äitivainajan kamaripiika, Agrafena Petrovna, joka oli nyt jäänyt pojan luokse taloudenhoitajaksi.

Agrafena Petrovna oli Nehljudofin äidin seurassa noin 10 vuotta eri aikoina oleskellut ulkomailla ja hänellä oli sentähden rouvan käytös ja ryhti. Hän oli lapsuudestaan saakka elänyt Nehljudofin talossa ja tunsi Dmitrijn niiltä ajoilta, kun tätä sanottiin vielä Mitjaksi.

—Hyvää huomenta, Dmitrij herra.

—Jumalantakoon, neiti Agrafena. Mitä uutta? kysyi hän leikillään.

—Tässä on kirje, liekö ruhtinattarelta itseltään vai tyttäreltä. Heidän piikansa toi sen jo aikaa sitten ja odottaa minun huoneessani, sanoi Agrafena Petrovna tarjoten kirjettä ja merkitsevästi hymyillen.

—Hyvä on, kohta,—sanoi Nehljudof ottaen kirjeen ja huomattuaan
Agrafenan hymyilyn rypisti silmäkulmansa.

Agrafenan hymyily osotti, että kirje oli tyttäreltä, jonka kanssa Nehljudof Agrafenan mielestä puuhasi avioliittoa. Ja tämä hymyilyn ilmaisema arvelu oli Nehljudofille vastenmielinen.

—Käsken siis odottamaan,—sanoi Agrafena Petrovna, otti käteensä pöytäharjan, joka oli väärällä paikalla, ja muuttaen sen toiseen paikkaan, hupeni ruokasalista.

Nehljudof avasi tuoksahtelevan kirjeen, jonka Agrafena oli hänelle antanut, ja alkoi lukea:

»Luvattuani olla teidän omana muistinanne»—näin oli kirjoitettu paksulle, harmaalle paperille epätasaisesti terävällä, mutta sujuvalla käsialalla,—»muistutan teille, että teidän täytyy tänään, 28 p:nä huhtikuuta, olla valamiehenä oikeudessa ettekä siis mitenkään voi tulla meidän ja Kolosovin kanssa tauluja katsomaan, kuten te tavallisessa kevytmielisyydessänne eilen lupasitte; à moins que vous ne soyez disposé à payer à la cour d'assises les 300 roubles d'amende que vous vous refusez pour votre cheval siitä, ettette tulleet ajoissa. Muistin asian eilen, kun te vasta olitte lähteneet. Älkää siis unohtako. Ruht. M. Kortshagina.»

Toiselle puolelle oli lisätty:

»Maman vous fait dire que votre couvert vous attendra jusqu'à la nuit. Venez absolument à quelle heure que cela soit.» M.K.

Nehljudof rypisti silmäkulmansa. Kirjelappu oli yhä sitä samaa taitavaa peliä, jota ruhtinatar Kortshagin nyt jo kahden kuukauden aikana oli häneen nähden pitänyt ja jonka tarkoituksena oli näkymättömillä siteillä yhä enemmän ja enemmän sitoa Nehljudof häneen. Mutta puhumatta siitä tavallisesta epävarmuudesta naimisen asiassa, jota ensimäisen nuoruuden yli päässeet ihmiset, voimatta intohimoisesti rakastua, tuntevat, oli Nehljudofilla toinenkin tärkeä syy, miksi hän, vaikkapa olisi päättänytkin kosia, ei voinut heti sitä tehdä. Tämä syy ei ollut se, että hän kymmenen vuotta sitten vietteli Katjushan ja hylkäsi hänet,—sen hän oli jo kokonaan unohtanut eikä pitänyt sitä suinkaan esteenä avioliittoonsa; syy oli siinä, että tähän aikaan hän oli suhteissa erään naimisissa olevan naisen kanssa, joka suhde kyllä oli hänen puoleltaan jo katkaistu, mutta nainen ei sitä vielä katkaistuksi tunnustanut.

Nehljudof oli hyvin arka naisten seurassa, mutta juuri tämä hänen ujoutensa herättikin tässä naineessa vaimossa halun voittaa hänet. Nainen oli aateliston johtajan vaimo siinä piirikunnassa, jonka vaaleihin Nehljudof otti osaa. Ja tämä nainen kietoi hänet suhteisiin, jotka päivä päivältä tulivat Nehljudofille yhä sitovammiksi, mutta samassa myöskin yhä enemmän vastenmielisiksi. Ensin Nehljudof ei voinut kiusausta vastustaa, mutta sitten, tuntien itsensä hänen edessään syylliseksi, ei voinut rikkoa suhdetta ilman hänen suostumustaan. Tämäpä asia nyt oli syynä siihen, ettei Nehljudof pitänyt itseään oikeutettuna, vaikkapa olisi tahtonutkin, kosia Kortshaginaa.

Pöydällä oli juuri kirje tuon vaimon mieheltä. Käsialan ja leiman nähtyään Nehljudof punastui ja heti tunsi itsensä entistä tarmokkaammaksi, kuten aina vaaran häntä uhatessa. Mutta hänen kiihoittumisensa oli turha: mies, aateliston johtaja juuri siinä piirikunnassa, missä useimmat Nehljudofin maatiloista olivat, ilmoitti vaan, että toukokuun lopussa oli määrätty tapahtuvaksi ylimääräinen piirikuntakokous, johon Nehljudofin pitäisi kaikin mokomin saapua antaaksensa un coup d'épaule esiintulevissa tärkeissä kysymyksissä, jotka koskivat kouluja ja maanteitä, ja jolloin oli odotettavissa voimakasta vastustusta taantumispuolueelta.

Aatelistonjohtaja oli vapaamielinen ihminen ja taisteli muutamien hengenheimolaistensa kanssa Aleksanteri III:n aikana syntynyttä taantumista vastaan. Hän otti koko sielullaan osaa tähän asiaan eikä tiennyt mitään onnettomista perhesuhteistaan.

Nehljudof muisteli kaikkia niitä tuskallisia hetkiä, joita hänellä oli ollut tämän ihmisen tähden: muisti kuinka hän kerran luuli miehen jo saaneen vihiä, ja kuinka hän jo valmistautui kaksintaisteluun, jolloin hän aikoi ampua ilmaan,—muisti sen hirveän kohtauksen vaimon kanssa, kun tämä epätoivoissaan juoksi puutarhan ojan partaalle hukuttaakseen itsensä ja hän juoksenteli etsimässä kadonnutta. »Nyt en voi matkustaa enkä voi mihinkään ryhtyä, ennenkuin hän vastaa minulle»,—ajatteli Nehljudof. Viikko sitten hän kirjoitti vaimolle ratkaisevan kirjeen, jossa tunnusti itsensä syylliseksi ja sanoi olevansa valmis vaikka mihin sovitukseen tahansa, mutta pitävänsä kuitenkin, vaimon oman hyvän vuoksi, heidän suhdettansa ainiaaksi katkaistuna. Tähän kirjeeseen hän odotti, vaan ei saanut vastausta. Se seikka, ettei vastausta tullut oli osaksi hyväkin enne. Sillä jos hän ei olisi ollut suostuvainen välin purkamiseen, niin olisi jo kauan sitten kirjoittanut tai vieläpä itse saapunut, kuten oli tehnyt ennen. Nehljudof oli saanut kuulla, että siellä nykyjään majaili joku upseeri vaimoa mielistelemässä, ja tämä seikka herätti hänessä yhtaikaa sekä mustasukkaisuutta että iloista toivoa kerrankin vapautuvansa painavasta valheesta.

Toinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että hänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle, turvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka taloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu vainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle ja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto olisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava talon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys tulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei ollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi joutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi. Lähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada rahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet velvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua viranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että epämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen maaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi aikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin, vaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään »Social statics» teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa oikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja päättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi olla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan, antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan, kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä, taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.

Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.

Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin, oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,—oli tuiki mahdotonta.

Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.

IV.

Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja pitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota hän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko atelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt, mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.

Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli ilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa oli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.

Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi »määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein loukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui vanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.

—Lähettäkäähän hakemaan ajuria.

—Tuossa tuokiossa.

—Ja sitten—täällä odottaa sana Kortshagineilta,—käskekää sanoa, että kiitän ja koitan tulla.

—Ymmärrän.

»Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet kohta kuitenkin»,—ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.

Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu ajuri kummipyörillä.

—Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,—sanoi tämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa paidan kauluksessa:—silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi: »juuri läksi.»

»Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,—ajatteli Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei, rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne, yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä, jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.

Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto, paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän, poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli lasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat nyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen salaperäiseen olentoon.

Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja erosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina puhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään erikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,—muuta nimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin suuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä, ymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen ominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä ja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa oli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön, jolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi sentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että ruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut rakkausjuttunsa,—ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen ylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa entisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut aavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli saattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä.

Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof, itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.

»Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään ryhtyä», sanoi hän itselleen.

Ja tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää päätöstä, oli hänelle mieleen.

»Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin», ajatteli hän, kun hänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle ovenedustalle.

»Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt velvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se usein huvittavaakin», ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan ohitse oikeuden eteiseen.

V.

Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.

Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa. Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.

—Missä on piirioikeus?—kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.

—Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.

—Minä olen valamies.

—Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle, sitten vasemmalle,—toinen ovi.

Nehljudof meni osotettuun suuntaan.

Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä, lihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri syönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli puotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun heidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.

—Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti silmää iskien kauppias.

—No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,—jatkoi hän Nehljudofin vastattua myöntävästi:—toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,—esitteli hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä:—työtähän täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?—

Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.

Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut kävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta eronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa tai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.

Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.

Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä, ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut. Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja. Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa» vuoksi, kuten Nehljudofin sisar sanoi.

—Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,—hohotteli Pietari
Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.—Ettekö osanneet välttää?

—En ajatellutkaan välttää,—sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.

—No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni kelloon!—sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.

»Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua», ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun, edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi. Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat vastapuolelle.

—Nerokas asianajaja!—sanoi hän.

Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.

Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei ollut vieläkään saapunut.

VI.

Oikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea, täyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut mies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen vaimonsakin. Eivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut kirjeen eräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut heidän talossaan kesällä ja nyt matkusti etelästä päin Pietariin, jossa kirjeessä tämä nainen ilmoitti odottavansa häntä kaupungissa kolmen ja kuuden välillä, »Italia» nimisessä ravintolassa. Ja sentähden puheenjohtajaa halutti alkaa ja lopettaa tämän päivän istunto aikasemmin, ehtiäkseen kuudeksi punatukkaisen Klara Vasiljevnan luo, jonka kanssa hänellä viime kesänä maalla oli alkanut romaani.

Tultuaan työhuoneeseen hän pani oven säppiin, veti paperikaapin alahyllyltä kaksi rautaista voimistelupulttia ja teki 20 liikettä eteenpäin, ylöspäin, sivulle ja alas, ja sitten kolmasti keveästi istahti, pitäen pultteja päänsä yli.

»Ei mikään niin virkistä, kuin vedellä valeleminen ja voimistelu»,—ajatteli hän koetellen vasemmalla kädellä, kullainen sormus nimettömässä, oikean käsivarren pullistunutta jänterettä. Vielä hänen oli tekeminen yksi tavallinen voimistelutemppu, jota ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt, kun oli edessä pitkä istunto, mutta silloin ovea koetettiin. Joku tahtoi avata sitä. Puheenjohtaja asetti pian pultit paikoillensa ja avasi oven.

—Anteeksi,—sanoi hän.

Huoneeseen tuli yksi oikeudenjäsenistä kultasankaisissa silmälaseissa, lyhyenläntä, olkapäät koholla ja naama nyrpeänä.

—Taaskaan ei Matvei Nikititsh ole saapunut,—sanoi jäsen nyreissään.

—Ei ole vielä,—vastasi puheenjohtaja pukien yllensä virkatakkia.—Aina se vaan myöhästyy.

—Kumma kun ei jo häpeä, sanoi jäsen, vihasesti istahtaen ja ottaen paperossia.

Tämä jäsen, hyvin tarkka ihminen, oli aamulla joutunut vaimonsa kanssa ikävään kalastukseen siitä, että tämä oli ennen määräpäivää kuluttanut ne rahat, jotka olivat aijotut riittämään koko kuukaudeksi. Vaimo oli pyytänyt saada etukäteen, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta. Syntyi kohtaus. Vaimo oli sanonut, että jos niin, niin jääköön päivällinen laittamatta, ettei hänen tarvinnut siis odottaakaan päivällistä kotona. Tähän vastasi mies lähtemällä kotoansa ja pelkäsi nyt, että vaimo panee uhkauksensa täytäntöön, sillä tältä saattoi odottaa mitä hyvänsä.—»Eläppä sitten tiiman jälkeen hyvää siveellistä elämää», ajatteli hän, katsellen hymyilevää, tervettä, iloista ja hyvänluontoista puheenjohtajaa, kuin tämä, kyynäspäät levällä, kauniin Valkosilla käsillään levitteli tuuheata, pitkää, harmahtavaa poskipartaansa molemmille puolin virkakaulustansa:—»hän on aina tyytyväinen ja ilonen, minä sitä vaan tuskailen.»

Sihteeri tuli sisälle tuoden jotain asiapapereita.

—Kiitän teitä suuresti,—sanoi puheenjohtaja paperossia sytyttäen.—Minkä jutun annamme tulla ensin?

—Eiköhän vaan myrkytysjuttua,—sanoi sihteeri muka välinpitämättömästi.

—Olkoonpa niin, jos myrkytysjuttu, niin myrkytysjuttu,—sanoi tuomari harkittuansa, että tämänlaatuisen jutun saisi loppumaan kello 4:ksi ja sen jälkeen voisi lähteä.—Eikö Matvei Nikititshiä vieläkään näy?

—Ei vieläkään.

—Onko Breve tullut?

—On,—vastasi sihteeri.

—Sanokaa hänelle, jos tapaatte, että alamme myrkytysjutulla.

Breve oli se yleisen syyttäjän apulaisista, jonka tehtävänä oli esiintyä syyttäjänä tässä istunnossa.

Käytävään tultuansa sihteeri tapasikin Breven. Olkapäät koholla, virkatakki avoinna, salkku kainalossa, miltei juosten tämä syöksyi eteenpäin tömistäen kantapäillään maata ja heiluttaen vapaata kättänsä niin että käden selkäpuoli oli edellä.

Kun sihteeri tuli käytävään, hän kohtasi Breven. Olkapäät koholla, virkatakki levällään, salkku kainalossa tämä kulki puolijuoksua käytävää pitkin, jymäytteli kengänkorkojaan lattiaan ja heilutti vapaata kättään niin, että se oli kohtisuoraan hänen kulkusuuntaansa.

—Mihail Petrovitsh pyysi tiedustelemaan joko olette valmis, sihteeri kysyi häneltä.

—Tietenkin, minä olen aina valmis, syyttäjänapulainen sanoi.—Mikä juttu on ensimmäisenä?

—Myrkyttämisjuttu.

—Mainiota, syyttäjänapulainen sanoi.

Mutta hän ei lainkaan pitänyt sitä niin mainiona: yöllä hän tuskin oli silmiään ummistanut. Hän oli ollut erään apulaisen lähtiäisissä, siellä oli juotu paljon ja pelattu korttia kello kahteen asti, sen jälkeen ajettiin naisten luo siihen samaan taloon, missä kuusi kuukautta sitten Maslovakin vielä oli ollut. Niinpä hän ei ollut ehtinyt edes lukaista läpi myrkyttämisjuttua ja nyt hän halusi vilkaista sitä. Sihteeri tiesi tämän ja oli sen takia tahallaan ehdottanut puheenjohtajalle, että myrkyttämisjuttu otettaisiin ensin. Sihteeri oli mielipiteiltään liberaali, kuten Venäjän saksalaiset yleensä, vartavasten kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskoon; sihteeri ei pitänyt hänestä ja kadehti hänen virka-asemaansa.

—No, miten on skoptsien laita? sihteeri kysyi.

—Olen sanonut, että en voi todistajien puuttuessa ryhtyä koko asiaan, sen ilmoitan myös oikeudelle, syyttäjänapulainen sanoi.

—Mutta joka tapauksessa…

—En voi, apulainen sanoi ja entiseen tapaan heilautellen kättään kiiruhti työhuoneeseensa.

Skoptseja koskevan jutun hän halusi lykätä vain erään vähäpätöisen ja tarpeettoman todistajan poissaolon vuoksi, koska tämä asia kuului oikeudelle, jossa valamiehinä oli vain intelligenttejä ja juttu voisi loppua syyttömäksijulistamiseen. Ja puheenjohtajan kanssa oli sovittu, että juttu pitäisi siirtää maaseutukaupungin oikeuteen, missä suurin osa valamiehistä on talonpoikia ja syyttäjien mahdollisuudet olisivat suuremmat.

Liike käytävillä tuli yhä vilkkaammaksi. Eniten oli väkeä siviiliasiain osaston läheisyydessä. Tällä osastolla oli ollut se juttu, josta äskeinen komean näköinen valamies, joka oli oikeusasioiden tuntija, oli kertonut valamiehille. Väliajalla tuli tästä salista ulos se vanha rouva, jolta nerokkaan asianajajan oli onnistunut riistää omaisuus liikemiehen hyödyksi, vaikka tällä ei ollut omaisuuteen minkäänlaista oikeutta. Sen tiesivät sekä tuomarit että vielä paremmin kantaja ja hänen asianajajansa; mutta jutun ajaminen oli suoritettu niin ovelasti, että ei voinut olla tuomitsematta muorin omaisuutta liikemiehelle. Vanha rouva oli hienosti puettu, täyteläinen nainen ja hänellä oli hatussaan suuria kukkia. Kun hän oli tullut ovesta käytävään, hän pysähtyi, levitteli paksuja, lyhyitä käsiään ja hoki hokemistaan asianajajansa puoleen kääntyen: »Mitä tästä tulee? Sanokaa toki! Mitä tämä merkitsee?» Asianajaja katsoi kukkia hänen hatussaan käsittämättä mitään eikä kuunnellut hänen puhettaan.

Eukon perästä tuli oikeussalin ovesta valkoinen paidanrinnus liivien leveästä aukosta paistaen ja kasvot omahyväisyydestä tyytyväisinä loistaen nopein askelin se samainen kuuluisa asianajaja, joka oli saattanut mummoparan kukkasineen keppikerjäläiseksi, saanut itse kymmenentuhatta ja toimittanut liikemiehelle yli satatuhatta. Kaikkien katseet kääntyivät asianajajaan, hän tunsi ne ja kulki nopeasti ihmisten ohi sen näköisenä kuin hänen ulkomuotonsa olisi sanonut: »Ei tarvita mitään uskollisuudenosoituksia.»

VII.

Lopulta saapui myös Matvei Nikititsh, ja valamiesten huoneeseen tuli laiha, pitkätukkainen oikeudenpalvelija, joka kulki toinen kylki edellä, samalla tavalla vinoon näkyi vetävän myös hänen alahuulensa.

Tämä oikeudenpalvelija oli rehellinen mies, yliopistosivistyksen saanut, mutta hän ei pysynyt missään virassa pitkään, koska joi ajoittain herkeämättä. Kolme kuukautta sitten joku kreivitär, joka auttoi hänen vaimoansa, toimitti hänelle tämän paikan, ja tähän päivään asti hän yhä olikin siinä pysynyt, suureksi iloksensa.

—No, kunnioitettavat herrat, olemmeko nyt siis kaikki koossa?—sanoi hän pannen rillit nenälleen ja katsellen niiden läpi.

—Arvatenkin kaikki,—sanoi iloinen kauppias.

—Niin tarkastakaammepa,—sanoi edellinen ja saatuaan taskustaan listan alkoi huutaa valamiehien nimiä katsellen heihin milloin rillien yli milloin niiden läpi.

—Valtioneuvos I. M. Nikiforof.

—Minä,—sanoi komea herrasmies, joka tunsi hyvin kaikki käräjätavat.

—Virasta eronnut översti Ivan Semjonovitsh Ivanof.

—Täällä,—vastasi laiha mies, joka oli virasta eronneen univormussa.

—Toisen arvoluokan kauppias Pietari Baklashof.

—O-on, sanoi hyvänluontoinen kauppias kasvot täydessä hymyssä.—Valmiina ollaan!

—Kaartinluutnantti, ruhtinas Dmitrij Nehljudof.

—Minä,—vastasi Nehljudof.

Oikeudenpalvelija, erityisen kohteliaasti ja miellyttävästi katsahtaen rillien yli, kumarsi, ikäänkuin eroittaen hänet täten muista.

—Kapteeni Jurij Dmitrievitsh Dantshenko, kauppias Grigorij Efirnovitsh
Kuleshof. j.n.e., j.n.e.

Kaikki, paitsi kahta, olivat saapuvilla.

—Nyt, hyvät herrat, pyydän astumaan saliin,—sanoi oikeudenpalvelija sulavalla liikkeellä osoittaen oveen päin.

Kursaillen toistensa edessä ovessa, menivät nyt kaikki käytävään ja käytävästä istuntosaliin.

Käräjäsali oli suuri, pitkulainen huone. Sen toisessa päässä oli kolmiporraksinen lava, jonka keskellä seisoi pöytä katettuna viheriään verkaan tummemman viheriäisine rimssuineen. Pöydän takana oli kolme nojatuolia, hyvin korkeine, leikeltyine tammiselkineen, ja tuolien takana riippui kultaisissa puitteissa, kirkkailla väreillä maalattu keisarin kuva, luonnollisessa koossa, kenraalin puvussa olkanauhoineen, toisella jalalla hiukan eteenpäin astuvana, käsi sapelin kahvassa. Oikeassa nurkassa riippui pyhäinkuva, esittäen Kristusta orjantappurakruunu päässä, ja sen alla seisoi rukousalttari, oikealla puolella sijaitsi vielä yleisen syyttäjän pulpetti. Tätä vastapäätä, vasemmalla puolella oli peremmällä sihteerin pöytä, ja lähempänä yleisöä tammesta sorvatut kaidepuut, joiden takaa näkyi syytettyjen vielä tyhjä penkki. Lavan oikealla puolella seisoi kahdessa rivissä tuoleja, myöskin korkeine selustimineen, valamiehiä varten, alhaalla oli asianajajain pöytiä. Kaikki tämä oli salin etummaisessa päässä, jonka muuten aitaus jakoi kahteen osaan. Takimmainen osa oli täynnänsä penkkirivejä, jotka toinen toistaan ylempänä, ylettyivät peräseinään asti. Täällä salin takimmaisessa osassa, eturiveissä, istui neljä tehtaalaisen tai piian tapaista naista, ja kaksi työväestöön kuuluvaa miestä. jotka nähtävästi salin komeuden lannistamina, arasti kuiskuttelivat keskenänsä.

Kohta valamiesten tultua astui oikeudenpalvelija toispuoleisella käyntitavallaan keskelle salia ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää läsnäolijoita:

—Oikeus lähestyy!

Kaikki nousivat seisoalleen, ja salin lavalle ilmestyivät tuomarit: puheenjohtaja jäntereinensä ja komeine poskipartoineen; sitten synkän-näköinen oikeudenjäsen, kultasankaisine silmälasineen, ja hän oli nyt sitäkin synkempänä, kun juuri ennen istuntoa oli tavannut lankonsa, joka oli yksi oikeuden auskultanteista, ja tämä hänelle ilmoitti käyneensä sisaren luona ja saaneensa häneltä tietää, ettei päivällistä tule.

—Siispä menemmekin kapakkaan,—sanoi lanko nauraa hihittäen.

—Tässä ei ole naurun sijaa,—sanoi synkkä oikeudenjäsen ja synkistyi vielä enemmän.

Ja vihdoin kolmas oikeudenjäsen, samainen Matvei Nikititsh, joka aina myöhästyi,—hän oli partaniekka, suuret, pitkäluomiset, hyväntahtoiset silmät päässä. Tätä oikeudenjäsentä vaivasi mahakuume, ja hän oli tästä aamusta lähtien, lääkärin neuvosta, alkanut käyttää uutta parannustapaa, joka oli viivyttänyt häntä kotona tällä kertaa vielä tavallistakin kauemmin. Noustessaan lavalle oli hän miettivän näkönen siitä syystä, että hänellä oli tapana kaikilla mahdollisilla keinoin koetella arvata vastauksia niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sydämmellään. Nyt hänellä oli edessään semmoinen taika, että jos askelten luku ovelta nojatuoliin asti on tasajakoinen kolmella, niin uusi parannuskeino auttaa hänet mahakuumeesta,—jollei, niin ei tule parannustakaan. Askelia oli 26, mutta hän teki pienoisen lisäaskeleen ja pääsi siten juuri 27:nellä nojatuoliinsa.

Puheenjohtaja ja oikeudenjäsenet tekivät lavalle astuessaan, kullalla kirjailluissa virkatakin kauluksissaan, hyvin voimakkaan vaikutuksen. Sen he itsekin tunsivat, koska kaikki kolme, ikäänkuin hämillään omasta suuruudestaan, katsoivat vaatimattomasti alas istuen leikkauksilla varustettuihin nojatuoleihinsa viheriällä veralla katetun pöydän taakse. Tälle oli asetettu kolmikulmainen kapine kotkankuvinensa, lasimaljoja, jommoisissa tavallisesti pidetään konfehteja nähtävinä, läkkipullo, teräskyniä, puhdasta paperia ja erikokoisia ja lajisia vastaterotettuja lyijykyniä. Tuomarien kanssa tuli myöskin yleisen syyttäjän apulainen. Hän meni, salkku samaten kainalossa ja kättänsä yhä heiluttaen, paikallensa ikkunan luo, ja heti syventyi asiapapereitten lukemiseen, käyttäen näin hyväkseen jokaista hetkeä juttuun perehtyäkseen. Tämä yleinen syyttäjä oli vasta neljättä kertaa syyttäjän toimessa. Hän oli hyvin kunnianhimoinen ja oli lujasti päättänyt yletä virkaurallaan, jonka vuoksi hän piti välttämättömänä saada asianomaiset syytteeseen jokaisessa jutussa, missä hän vaan syyttäjänä esiintyi. Myrkytysjutun juonen hän nyt pääpiirteissään tunsi ja oli jo suunnitellut puheensa, hänelle oli vaan vielä tarpeen muutamia tosiasioita, joita hän häthätää asiapapereista keräsi ja kirjoitteli muistiin.

Sihteeri istui lavan toisella puolella, ja, saatuaan reilaan kaikki mahdollisesti luettavat paperit, silmäili erästä kiellettyä artikkelia, jonka oli eilen saanut käsiinsä. Hänen teki mieli keskustella tästä artikkelista suuripartaisen oikeudenjäsenen kanssa, jonka kanssa he olivat samaa mieltä, ja ennen keskustelua hänen piti tutustua kirjoitukseen.