XXIII.
Puheenjohtaja vihdoin päätti puheensa ja sulavalla liikkeellä nostaen kysymyslistaa antoi sen lähestyneelle esimiehelle. Valamiehet nousivat, iloisina siitä, että saivat lähteä ja tietämättä missä pitää käsiänsä, aivan kuin jotain häveten menivät toinen toisensa jälessä neuvoshuoneeseensa. Heti kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, tuli santarmi tämän oven luo, tempasi miekan tupesta ja pannen sen olalle, jäi seisomaan oven eteen. Tuomarit nousivat ja läksivät salista. Syytetyt niinikään vietiin pois.
Tultuaan neuvoshuoneeseen, ottivat valamiehet kuten ennenkin ensi teokseen esille paperossit ja alkoivat polttaa. Heidän asemansa luonnottomuus, kierous ja valheellisuus, jonka he suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunsivat istuessaan paikoillansa salissa, meni heti ohi kun he tulivat neuvoshuoneeseen ja olivat sytyttäneet paperossit, ja tuntien helpoitusta, he istuutuivat ja heti alkoi vilkas keskustelu.
—Tyttö riepu on syytön, on muuten vaan juttuun kiertynyt,—sanoi hyvänluontoinen kauppias,—hän on armahdettava.
—Siitäpä nyt saammekin puhella,—sanoi esimies.—Emme saa antautua persoonallisten vaikutusten alaiseksi.
—Mainion yleiskatsahduksen antoi puheenjohtaja,—huomautti översti.
—Jo kait! Olin vähällä nukkua.
—Pääasiahan on se, ettei palvelusväki olisi voinut tietää rahoista, jollei Maslova olisi ollut heidän kanssaan samassa liitossa,—sanoi juutalainen puotipalvelija.
—Oletteko siis sitä mieltä, että hän on varastanut, kysyi joku valamiehistä.
—En usko tässä maailmassa, huusi hyvänluontoinen kauppias:—vaan tuo punasilmäinen retkale on opettanut.
—Kaikki ne ovat yhtä hyviä,—sanoi översti.
—Mutta kielsihän se käyneensä jalallaankaan huoneessa.
—Uskokaa sitä. Minä en tuota runtaletta iässäni uskoisi.
—Niin, kumpa se olisi sillä hyvä, että te ette usko,—sanoi puotipalvelija.
—Eikös avain ollut hänellä?
—Entäs sitte jos olikin?—intti kauppias.
—Entä sormus?
—Eikös hän siitäkin selittänyt,—huusi taas kauppias.—Roteva kauppias, ja vielä sitte juovuksissa, pieksi häntä. No sitten arvatenkin jälleen leppyi. Tuossa nyt on, ota, elä itke. Olihan se ihminen kuulema jättiläisen kokoinen, 12 tuumaa päälle 2 arsinan, painoihan se 8 puntaa.
—Ei siitä ole kysymys,—keskeytti Pietari Gerasimovitsh,—kysymys on siitä, hänkö yllytti ja pani alkuun koko asian vai palvelusväki?
—Mahdotonta oli hänen sitä yksin tehdä. Hänellä oli avain.
Tämä hajanainen keskustelu kesti jotenkin kauvan,
—Mutta suokaahan anteeksi, hyvät herrat,—sanoi esimies.—Istukaamme nyt pöydän ääreen keskustelemaan. Tehkää hyvin,—sanoi hän istuen esimiehen paikalle.
—Ne ovat senkin vietäviä, nuo tytöt, sanoi puotipalvelija ja kannattaen sitä mieltä, että päärikoksellinen oli Maslova, kertoi kuinka joku tämmöinen otus oli varastanut bulevaardilla kellon hänen toveriltansa.
Tämän johdosta alkoi översti kertoa vielä ihmeellisempää juttua hopeisen teekyökin varastamisesta.
—Hyvät herrat, minä pyytäisin pysymään kysymyksessä,—sanoi esimies naputellen kynällänsä pöytään.
Kaikki vaikenivat. Kysymykset olivat asetetut näin:
1) Onko Borkin kylästä Krapivenskin piirikunnasta oleva 33 vuotias talonpoika Simon Kartinkin syyllinen siihen, että hän tammikuun 17 p:nä 188' N:kaupungissa, päätettyänsä ottaa kauppias Smelkofin hengiltä, ryöstämisen aikomuksessa, yksin tuumin muiden henkilöiden kanssa, antoi tälle konjakkiin sekotettuna myrkkyä, josta sitten seurasi Smelkofin kuolema, ja anasti häneltä 2,500 ruplaa rahaa sekä briljanttisormuksen?
2) Onko kaupunkilaisnainen, 43 vuotias Jefimia Ivanovna Botshkova syyllinen edellisessä kohdassa mainittuun rikokseen.
3) Onko 27 vuotias kaupunkilaisnainen Katariina Mihailova Maslova syyllinen yllämainitussa kohdassa sanottuun rikokseen.
4) Jos syytetty Jefimia Botshkova ei ole syyllinen yllämainittuun kysymykseen nähden, niin onko hän syyllinen siihen, että hän tammik. 17 päivänä 188' N:kaupungissa, ollen »Mauritanian» hotellin palveluksessa, salaisesti anasti lukitusta kapsäkistä, joka kuului samassa hotellissa vierailevalle kauppias Smelkofille ja oli tämän huoneessa, 2,500 ruplaa rahaa, jossa tarkoituksessa hän aukaisi kapsäkin paikalle tuodulla ja hänen ottamallaan avaimella?
Esimies luki ensimäisen kysymyksen.
—No mitä arvelette, hyvät herrat?
Tähän kysymykseen vastattiin hyvin pian. Kaikki yhtyivät vastaukseen: »On syyllinen», tunnustaen hänet osalliseksi sekä myrkytykseen, että anastukseen. Häntä syylliseksi julistamasta kieltäytyi ainoastaan joku vanha varusmestari, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi vapauttavassa hengessä.
Esimies arveli, ettei tämä ymmärrä mistä on kysymys ja selitteli sentähden, että kaikesta päättäen ei ollut epäilemistäkään että Kartinkin ja Botshkova olivat syylliset, mutta varusmestari vastasi kyllä ymmärtävänsä vaan pitävänsä parempana sääliä. »Emmehän ole itsekään pyhimyksiä»,—sanoi hän ja jäi kun jäikin omaan mielipiteeseensä.
Toiseen kysymykseen, joka koski Botshkovaa, vastattiin pitkien keskustelujen ja selitysten jälkeen: »on syytön»,—koskei ollut selviä todistuksia siihen, että hän olisi ottanut osaa myrkytykseen, johon hänen puolustajansa olikin pannut erityistä painoa.
Kauppias, haluten vapauttaa Maslovan, väitti että Botshkova oli kaiken alkuunpanija.
Monet valamiehistä olivat samaa mieltä hänen kanssaan, mutta esimies, tahtoen ankarasti pysyä laillisuuden rajoissa, arveli, ettei ollut syytä pitää häntä osallisena myrkytykseen.
Pitkien kiistojen perästä pääsi esimiehen mielipide voitolle.
Neljänteen, niinikään Botshkovaa koskevaan kysymykseen vastattiin: »on syyllinen», ja varusmestarin vaatimuksesta lisättiin: »vaan ansaitsee armahdusta.»
Maslovaa koskeva kysymys herätti kiivaan ottelun. Esimies väitti häntä syylliseksi sekä myrkytykseen että ryöstöön, kauppias samoin kuin översti, puotipalvelija ja varusmestari olivat toista mieltä,—muut olivat ikäänkuin kahdenvaiheilla, mutta esimiehen mielipide alkoi yhä enemmän päästä valtaan, erittäinkin siksi, että kaikki valamiehet olivat väsyksissä ja mieluimmin kallistuivat siihen suuntaan, joka lupasi kaikkein pikemmin saada heidät yksimielisiksi ja siis vapauttaa.
Päättäen kaikesta siitä, mikä oli oikeudellisesta tutkinnosta esille käynyt, ja siitä, mitä Nehljudof Maslovasta tiesi, oli hän vakuutettu siitä, että Maslova oli syytön sekä anastukseen että myrkytykseen. Hän oli alussa vakuutettu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä. Mutta sitten hän huomasi, että kauppiaan kömpelön puolustuksen tähden, joka nähtävästi perustui siihen, että Maslovan ulkomuoto oli tämän mieleen, jota seikkaa hän ei peittänytkään, ja kun esimies juuri tämän tähden pani vastaan ja, kaikkien ollessa väsyksissä, ratkaisu alkoi kallistua Maslovaa vastaan, oli hänen aikomuksensa tehdä vastaväitteitä, mutta häntä pelotti puhua Maslovan puolesta,—hänestä tuntui, että kaikki heti saavat tietää hänen suhteestansa tähän. Ja kuitenkin hän tunsi, ettei voisi jättää asiata näin, vaan että hänen täytyi vastustaa. Hän punehtui ja vuoroon vaaleni ja oli juuri alkamassa puhetta, kun Pietari Gerasimovitsh, tähän asti vaiettuansa, nähtävästi suuttuneena esimiehen opettavaan ääneen, yhtäkkiä alkoi tätä vastustaa ja puhua juuri sitä samaa, mitä Nehljudofkin oli tahtonut sanoa.
—Mutta malttakaahan,—sanoi hän,—te sanotte häntä syylliseksi varkauteen sen perustuksella, että hänellä oli avain, mutta eivätkö käytäväpalvelijat hänen jälkeensä olisi voineet ottaa haltuunsa avainta ja avata kapsäkkiä.
—Niinpä kyllä, niinpä kyllä,—ehätti kauppias sanomaan.
—Eihän Maslova voinut ottaa rahoja, sillä mihin hän olisi niitä voinut omassa asemassaan piiloittaa.
—Sitä minäkin,—lisäsi kauppias.
—Mutta pikemminkin on asianlaita semmoinen, että hänen tulonsa johdosta heräsi palvelijoissa rikoksen tuuma ja he käyttivät tilaisuutta hyväksensä, ja sitten sysäsivät syyn hänen niskoillensa.
Pietari Gerasimovitsh puhui ärtyisesti. Ja hänen ärtyisyytensä tarttui esimieheen, joka tämän johdosta alkoi erittäin itsepintaisesti puolustamaan omaa vastakkaista kantaansa; mutta Pietari Gerasimovitsh puhui niin vakuuttavasti, että enemmistö yhtyi häneen, päättäen, ettei Maslova ollut ottanut osaa rahojen ja sormuksen anastamiseen ja että sormus oli hänelle lahjoitettu.
Mutta puheen tullessa hänen osanotostaan myrkytykseen, sanoi hänen kiivas puolustajansa, kauppias, että Maslova oli tunnustettava syyttömäksi, koska ei hänellä ollut mitään aijetta myrkyttää kauppiasta. Esimies taas sanoi, ettei häntä voitu tunnustaa syyttömäksi, koska hän oli itse tunnustanut antaneensa pulverin.
—Antoi, mutta luuli antavansa oopiumia,—sanoi kauppias.
—Kyllähän oopiumillakin saattoi ottaa hengen,—sanoi översti, joka rakasti tehdä poikkeuksia asiasta ja alkoi tässä tilaisuudessa kertoa siitä, että hänen lankonsa vaimo oli myrkyttänyt itsensä oopiumilla ja olisi kuollut, ellei lääkäriä olisi ollut saatavissa ja ellei ajoissa olisi tarpeellisiin toimiin ryhdytty. Översti kertoi semmoisella painavuudella, semmoisella arvolla ja luottamuksella itseensä, ettei kukaan rohjennut häntä keskeyttää. Ainoastaan puotipalvelija, esimerkin vaikutuksesta, päätti keskeyttää hänet, kertoaksensa oman juttunsa.
—Tähän voivat jotkut niin tottua,—alkoi hän,—että saattavat ottaa 40 tippaa. Minulla oli sukulainen…
Mutta översti ei antanut keskeyttää itseänsä ja jatkoi kertomustansa siitä mitenkä oopiumi oli vaikuttanut hänen lankonsa vaimoon.
—Mutta hyvät herrat, kellohan käy jo viidettä,—sanoi joku valamiehistä.
—Kuinkas siis, hyvät herrat,—kääntyi esimies:—tunnustamme siis syylliseksi ilman ryöstämisen aikomusta, eikä ole omaisuutta anastanut.
—Niinkö siis?
Pietari Gerasimovitsh tyytyväisenä voittoonsa, suostui.
—Mutta ansaitsee armahdusta,—lisäsi kauppias.
Kaikki suostuivat, ainoastaan varusmestari vaati sanottavaksi: ei ole syyllinen.
—No niinhän tämä nyt onkin,—selitti esimies,—syyttömäksihän hän jääkin.
—Anna mennä näin: ja ansaitsee armahdusta; eli siis, mikä hänen syyksensä jääpi, sekin on vielä lievennettävä,—sanoi iloisesti kauppias.
Kaikki olivat niin väsyksissä, niin sekaantuneet riitoihin, ettei kukaan arvannut lisätä vastaukseen sanoja:—syyllinen, vaan ilman tappamisen aikomusta.
Nehljudof oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei hänkään huomannut tätä. Ja tässä muodossa tulivat vastaukset kirjoitetuiksi ja oikeussaliin annetuiksi.
Rablais sanoo, että eräs lakimies, jolta oli tultu oikeutta hakemaan, viitattuansa kaikkiin mahdollisiin lakeihin ja luettuaan 20 sivua järjetöntä lakitieteellistä latinaa, ehdotti että oikeuden hakijat heittäisivät arpaa: kruunu vai risti. Jos kruunu, niin hakija on oikeassa, jos risti, niin vastaaja on oikeassa.
Niin kävi täälläkin. Se mitä päätettiin, ei päätetty siksi, että kaikki olivat niin suostuneet, vaan ensiksikin siksi, että puheenjohtaja, vaikka olikin puhunut niin kauan tällä kertaa, jätti sanomatta sen minkä hän aina tavallisesti muulloin sanoi, nimittäin, että vastatessaan kysymykseen he voivat sanoa: on syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta; toiseksi siksi, että översti liian pilkallisesti ja ikävästi kertoi jutun lankonsa vaimosta; kolmanneksi siksi, että Nehljudof oli semmosessa mielenkiihkossa, ettei huomannut tuota poisjäänyttä lisäystä tappamisen aikomuksesta ja ajatteli että lisälause: ilman edeltäpäin harkittua aikomusta, tekee syytöksen tyhjäksi; neljänneksi siksi, että Pietari Gerasimovitshiä ei ollut huoneessa, hän oli käymässä ulkona siihen aikaan kun esimies luki läpi kysymykset ja vastaukset; ja erittäinkin siksi, että kaikki olivat väsyksissä ja kaikkien teki mieli päästä mitä pikemmin pois ja siis tahtoivat suostua siihen päätökseen, joka kaikkein pikemmin lopettaisi jutun.
Valamiehet soittivat kelloa. Santarmi, joka seisoi miekka paljastettuna ovella, pisti miekan tuppeen ja syrjäytyi. Tuomarit istuivat paikoillensa ja valamiehet tulivat yksitellen huoneestansa.
Esimies kantoi juhlallisen näköisenä listaa, tuli puheenjohtajan luo ja antoi sen hänelle. Puheenjohtaja luki sen ja nähtävästi kummastuneena levitti kätensä ja kääntyi vierustoveriensa puoleen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli ihmeissään siitä, että valamiehet, vaikka olivat lisänneet ensimäiseen ehtoon sanat: ilman ryöstämisen aikomusta—eivät lisänneet toiseen sanoja: ilman tappamisen aikomusta. Nyt kävi valamiesten päätöksestä esiin, että Maslova ei ollut varastanut, ei ollut ryöstänyt ja kuitenkin oli myrkyttänyt ihmisen ilman mitään näkyvää tarkoitusta.
—Katsokaas mitä järjettömyyksiä ne ovat sieltä tuoneet, sanoi hän vasemmalla puolellaan istuvalle jäsenelle.—Siitähän seuraa pakkotyötä ja kuitenkin hän on syytön.
—No kuinka hän nyt olisi syytön,—sanoi ankara jäsen.
—On kun onkin syytön. Minun mielestäni tähän tapaukseen voi soveltaa 817 pykälä. (817 §:ssä puhutaan siitä, että jos oikeus huomaa syytöksen perättömäksi, se voi kumota valamiesten päätöksen).
—Mitä te arvelette,—kääntyi puheenjohtaja hyväntahtoisen jäsenen puoleen.
Hyväntahtoinen jäsen ei vastannut heti, vaan katsahti ensin edessään olevan paperin numeroon ja laski numerot yhteen,—luku ei ollut tasanjaollinen kolmella. Hän päätti, että jos menee tasan niin hän suostuu; mutta vaikka ei mennytkään tasan, niin hän hyvänluontoisuutensa vuoksi kuitenkin suostui.
—Minunkin nähdäkseni se olisi paikallaan,—sanoi hän.
—Entäs te?—sanoi puheenjohtaja kääntyen vihasen jäsenen puoleen.
—Ei missään tapauksessa,—vastasi tämä päättävästi.—Muutenkin sanomalehdissä kirjoitetaan, että valamiehet vapauttavat rikoksellisia, mutta mitäs sitte kirjoitetaan, kun oikeus alkaa vapauttaa. En mitenkään voi suostua.
Puheenjohtaja katsoi kelloonsa.
—Ikävä kyllä, mutta mikä tuumaksi,—sanoi hän ja antoi kysymykset esimiehen luettaviksi. Kaikki nousivat ja esimies, muutellen jalkojansa, ryki äänensä selväksi, luki julki kysymykset ja vastaukset. Kaikki lakimiehet: sihteeri, asianajajat, jopa syyttäjäkin ilmaisivat kummastuksensa.
Syytetyt istuivat levollisina, nähtävästi ymmärtämättä vastauksien merkitystä. Taas asetuttiin istumaan ja puheenjohtaja kysyi syyttäjältä: minkä rangaistuksen alaisiksi hän katsoi syytettyjen olevan saatettavat.
Syyttäjä, ilostuneena odottamattomasta menestyksestään. Maslovaan nähden ja laskien tämän menestyksen kokonaan kaunopuheliaisuutensa ansioksi, nousi katsahdettuaan kirjaan ja sanoi:
—Simon Kartinkiniin sovelluttaisin 1,452 pykälän ja 1,453 pykälän neljännen kohdan, Jefimia Botshkovaan 1,659 pykälän ja Katariina Maslovaan 1,454 pykälän.
Nämät rangaistukset olivat kaikkein ankarimpia, mitkä vaan saattoivat tulla kysymykseen.
—Oikeus poistuu päätöksen tekemistä varten,—sanoi puheenjohtaja nousten seisaalleen.
Kaikki nousivat hänen jälkeensä ja tuntien tyytyväisyyttä, kuten hyvän työn suorittamisesta, alkoivat mikä lähteä ulos, mikä liikkua salissa.
—Olemmepa, veliseni, päästäneet häpeällisen valheen,—sanoi Pietari Gerasimovitsh tullen Nehljudofin luo, jolle esimies kertoi jotakin.—Olemme teljenneet hänet kuritushuoneeseen.
—Mitä sanottekaan?—huudahti Nehljudof, tällä kertaa ollenkaan huomaamatta opettajan epämiellyttävää tuttavallisuutta.
—Kuinkas muuten,—sanoi hän. Emmehän lisänneet vastaukseen sanoja: syyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta. Sihteeri sanoi minulle juuri, että syyttäjä vaatii hänelle 15 vuotta pakkotyötä.
—No niinhän oli päätetty, sanoi esimies.
Pietari Gerasimovitsh alkoi kiistää vastaan, sanoen olevan päivän selvää, että kun Maslova ei kerran ollut rahoja ottanut, niin ei hänellä voinut olla tappamisen aikomustakaan.
—Mutta luinhan minä vastauksen, ennen kun meidän oli lähteminen huoneesta,—puolusteli esimies itseänsä.—Kukaan ei silloin mitään sanonut.
—Minä olin siihen aikaan ulkona,—sanoi Pietari Gerasimovitsh.—Mutta en ymmärrä kuinka se teiltä jäi huomaamatta?
—Enhän saattanut ajatellakaan,—sanoi Nehljudof.
—Siinäpä se, ette ajatellakaan.
—Se täytyy saada korjatuksi,—sanoi Nehljudof.
—Ei kuulu mitään,—kyllä se nyt jo pysyy.
Nehljudof katsahti syytettyihin. Siellä ne istuivat nuo samat, joiden kohtalo oli ratkaistu, istuivat yhä vaan liikkumattomina aitauksensa takana sotamiesten edessä. Maslova hymyili jollekin asialle. Ja Nehljudofin sydämmessä liikahti huono tunne. Tätä ennen hän, pitäen mahdollisena Maslovan vapauttamista ja jäämistä kaupunkiin, oli kahden vaiheilla mille kannalle asettua hänen suhteensa ja oikea suhtautuminen häneen tuntui vaikealta.—Mutta kuritushuone ja Siperia olisivat kerrassaan tehneet lopun kaikista suhteista häneen.—Kituva lintu herkeisi räpyttelemästä metsästyslaukussa ja muistuttamasta itseänsä.
XXIV.
Pietari Gerasimovitshin otaksuminen oli oikea.
Palattuaan neuvoshuoneesta otti puheenjohtaja paperin ja luki:
»Vuonna 188' 28 päivänä Huhtikuuta on Piirioikeus Hänen Keisarillisen Majesteettinsa asetuksen mukaisesti rikososastonsa kautta, perustuen herrain valamiesten tekemään päätökseen, rikoslain 771 §:n 3:nen kohdan, 776 §:n 3:nen kohdan ja 777 §:n nojalla tuominnut: 33 vuotiaan talonpojan Simon Kartinkinin, 27 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan paitsi kansalaisoikeuksiensa menettämistä, lähetettäväksi pakkotöihin: Kartinkinin 8:ksi vuodeksi, ja Maslovan 4:ksi vuodeksi, sekä molemmat kärsimään rikoslain 25 §:ssä mainittuja seurauksia; 43 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Jefimia Botshkovan, paitsi kaikkein erityisten persoonallisten ja kansalaisoikeuksien ja etujen menettämistä, suljettavaksi vankilaan 3 vuoden ajaksi ja kärsimään rikoslain 48 §:ssä mainittuja seurauksia.—Oikeuskulut tästä jutusta ovat syytettyjen tasan keskenään suoritettavat ja varattomuuden tapauksessa pantavat kruunun laskuun.
Tähän juttuun kuuluvat todiste-esineet ovat myytävät, sormus jätettävä takasin, lääkepullot hävitettävät.
Kartinkin seisoi niinkuin ennenkin eteenpäin ojentuneena, pitäen käsiään sormet hajalla housunpoimuja myöten ja poskiansa nytkytellen. Botshkova näytti aivan rauhalliselta. Kuultuansa päätöksen Maslova meni tulipunaseksi.
—En ole syyllinen, enkä ole,—huusi hän äkkiä yli koko salin.—Tämä on syntiä. Syytön olen. En ole tahtonut, enkä ole ajatellut. Totta puhun. Totta.—Ja laskeutuen penkille hän purskahti ääneen itkemään.
Kun Kartinkin ja Botshkova tulivat ulos, istui hän yhä vielä paikallansa ja itki, niin että santarmin oli nykäseminen häntä mekon hihasta.
—Ei, tätä ei voi enää jättää,—sanoi Nehljudof itseksensä kokonaan unohtaen tuon inhon tunteen, ja itsekään tietämättä miksi, kiirehti käytävään vielä kerran nähdäksensä Maslovaa.
Ovissa tunkeili vilkas joukko ulostulvailevia valamiehiä ja asianajajia tyytyväisinä jutun päättymiseen, niin että Nehljudof viipyi muutamia minuuttia ovella. Päästyänsä käytävään oli Maslova jo kaukana. Mutta Nehljudof, ajattelematta sitä huomiota, joka häneen kääntyi, nopein askelin saavutti Maslovan ja pysähtyi hänen edellensä. Tämä oli jo herennyt itkemästä ja vaan ajoittain nyyhkytteli, pyyhkien punottavia poskiansa liinan nurkkaan. Hän meni Nehljudofin ohitse katsahtamatta sivulleen. Päästettyään hänet ohitse, Nehljudof palasi kiireesti takasin tavatakseen puheenjohtajaa, vaan puheenjohtaja oli jo mennyt ja Nehljudof saavutti hänet vasta eteisessä.
—Herra puheenjohtaja,—sanoi Nehljudof lähestyen häntä juuri sinä hetkenä kun tämä puki päällensä vaaleata palttoota ja otti vastaan vahtimestarilta hopeapäistä kävelykeppiänsä:—saanko puhua kanssanne asiasta, joka äsken päättyi? Minä olen valamies.
—Kyllä, tietysti, ruhtinas Nehljudof. Hauskaa nähdä, olemme ennen tavanneet toisiamme,—sanoi puheenjohtaja, katellen häntä ja mielihyvällä muistellen, kuinka hyvin hän oli tanssinut,—paremmin kuin yksikään nuorista—sinä iltana, jona oli Nehljudofin tavannut.—Millä voin teitä palvella?
—On tullut erehdys vastaukseen, joka koski Maslovaa. Hän on syytön myrkytykseen ja kuitenkin on hän tuomittu kuritushuoneeseen, sanoi Nehljudof totisen ja synkän näköisenä.
—Oikeus on tehnyt päätöksensä teidän omien vastauksienne perustuksella,—sanoi puheenjohtaja läheten ulko-ovea:—vaikka vastaukset kyllä oikeudenkin mielestä tuntuivat ristiriitaisilta.
Hän muisti aikoneensa selittää valamiehille, että jos he vastaavat: »on syyllinen», eivätkä lisää sanoja: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin tappo katsotaan tahalliseksi, mutta kiireessä jättäneensä sen tekemättä.
—Niin, vaan eikö tätä virhettä voi korjata?
—Syytä kassatsiooniin voi aina löytää. Täytyy kääntyä jonkun asianajajan puoleen,—sanoi puheenjohtaja pannen lakin vähä kallelleen päähänsä ja yhä lähestyen ovea.
—Mutta tämähän on hirmuista.
—Nähkääs, Maslovalla oli edessään kaksi mahdollisuutta,—sanoi puheenjohtaja haluten olla erittäin ystävällinen ja kohtelias Nehljudofille. Hän selvitti poskipartaansa palttoon kauluksen päälle ja ottaen Nehljudofia kevyesti käsikynkästä ja suunnaten ulko-ovea kohden, jatkoi:—olettehan tekin lähdössä?
—Olen,—sanoi Nehljudof ja kiireesti pukeutuen läksi hänen kanssansa.
He tulivat kirkkaaseen, iloiseen auringonpaisteeseen ja täytyi heti ruveta puhumaan kovemmalla äänellä rattaiden räminän tähden kadulla.
—Asema nähkääs on kummallinen,—jatkoi puheenjohtaja korottaen ääntänsä:—hänellä, tuolla Maslovalla, oli edessään yksi kahdesta: joko melkein täydellinen vapautus, vankilarangaistus, johon saattoi tulla lukuunotetuksi se, että hän jo oli istunut, jopa vaan aresti,—taikka sitten kuritushuone; mitään keskiväliä ei ole. Jos te olisitte lisänneet sanat: »vaan ilman tappamisen aikomusta», niin hän olisi vapautettu.
—Minä anteeksiantamattomasti unohdin sen,—sanoi Nehljudof.
—Siinäpä koko asia onkin,—sanoi puheenjohtaja hymyillen ja kelloonsa katsoen.
Jäljellä oli vaan kolme neljännestä Klaran määräämään hetkeen.
—Nyt jos niin haluatte, kääntykää asianajajain puoleen. On löydettävä joku kassatsiooni-aihe. Sen voi aina löytää. Dvoranskin kadulle,—vastasi hän ajurille:—30 kopeekkaa, en maksa koskaan enempää.
—Teidän ylhäisyytenne, tehkää hyvin.
—Nöyrin palvelijanne. Jos voin olla jotenkin avuksi, asuntoni on Dvornikofin talo Dvoranskin kadulla, se ei ole vaikea muistaa.—Ja ystävällisesti kumartaen hän ajoi pois.
XXV.
Keskustelu puheenjohtajan kanssa ja raikas ilma vähän rauhoittivat Nehljudofia. Hänen päähänsä tuli ajatus, että tunteensa ehkä oli liioiteltu, hän kun oli viettänyt koko aamun niin tavattomissa olosuhteissa.
»Tietysti vaan kummallinen ja merkillinen sattuma! Ja välttämätöntä on tehdä kaikki, mikä on mahdollista keventääkseen hänen kohtaloansa ja tehtävä pian. Tässä paikassa. Niin, täytyy nyt jo täällä oikeudessa saada tietää, missä asuu Fanarin tai Mikishin.» Hän muisti kahta kuuluisaa asianajajaa.
Nehljudof palasi jälleen oikeuteen, riisui palttoonsa ja meni ylös. Ensimäisessä käytävässä hän jo, tapasi Fanarinin. Nehljudof pysäytti hänet ja sanoi olevan asiaa. Fanarin tunsi hänet sekä näöltä että nimeltä ja sanoi olevansa iloinen, jos saattoi tehdä voitavansa.
—Vaikka olenkin väsyksissä … vaan jollei kestä kauan, sanokaa minulle asianne,—mennään tänne.
Ja Fanarin vei Nehljudofin johonkin huoneeseen, joka oli arvatenkin jonkun tuomarin työhuone. He istuivat pöydän ääreen.
—No, mikä on nyt asianne?
—Ennen kaikkea pyydän,—sanoi Nehljudof,—ettei kukaan saisi tietää minun ottavan osaa tähän asiaan.
—Sehän on itsestään selvää. Siis?…
—Olin vastikään valamiehenä ja me tuomitsimme pakkotyöhön erään naisen, joka oli syytön. Tämä vaivaa minua.
Nehljudof odottamattansa punastui ja takertui puheeseensa, eikä tiennyt mitä sanoa.
Fanarin vilkasi häneen, mutta painoi silmänsä jälleen alas, ja jäi kuuntelemaan.
—No ja sitten?—sanoi hän vaan.
—Tuomitsimme viattoman ja minä haluaisin tehdä valituksen asiassa ja siirtää jutun korkeimpaan instanssiin.
—Senaattiin,—oikasi Fanarin.
—Ja pyytäisin nyt teitä ottamaan tämä asia ajaaksenne.
Nehljudof tahtoi heti päästä kaikkein vaikeimmasta ja sentähden siinä samassa sanoi:
—Kulut tästä asiasta otan suorittaakseni, olkoot ne mitkä tahansa,—sanoi hän punehtuen.
—No siitä kyllä sovimme,—sanoi asianajaja, anteeksiantavasti naurahtaen hänen kokemattomuudelleen.
—Mistä siis on kysymys?
Nehljudof kertoi.
—Hyvä on, huomenna otan asiapaperit luokseni ja luen ne läpi. Ja ylihuomenna, ei, torstaina, saatte tulla luokseni kello 6 illalla ja minä annan teille vastauksen. Kuinka siis? Emmekö mene, minulla on täällä vielä muutamia asioita.
Nehljudof jätti hyvästi ja läksi ulos.
Keskustelu asianajajan kanssa ja se seikka, että hän siis jo oli ryhtynyt toimenpiteisiin Maslovan puolustukseksi, rauhoittivat hänen mielensä vielä enemmän. Hän tuli kadulle: ilma oli erinomainen, hän hengähti syvään keväistä ilmaa. Ajurit tarjoilivat palvelustansa, vaan hän läksi jalkasin ja heti rupesi hänen päässänsä pyörimään kokonainen parvi ajatuksia ja muistoja Katjushasta ja hänen menettelystään tätä kohtaan. Ja hänen tuli ikävä ja kaikki näytti synkältä. »Ei, tätä asiaa minä ajattelen toisen kerran», sanoi hän itsekseen, »nyt sitävastoin pitää ruveta iloiselle tuulelle ja päästä raskaista ajatuksista.»
Hän muisti Kortshaginien päivällisen ja katsoi kelloonsa. Ei ollut vielä myöhäistä ja saattoi kyllä ehtiä päivälliselle. Raitiovaunu kulki helistäen ohitse. Hän antausi juoksuun ja hypähti vaunuun. Mutta torille päästyä hän laskeutui pois, otti hyvän pika-ajurin ja 10 minuutin kuluttua oli Kortshaginien suuren talon portailla.
XXVI.
—Tehkää hyvin, teidän korkeutenne! teitä odotetaan, sanoi ystävällinen, lihava ovenvartija Kortshaginien suuressa talossa, avaten melutta englantilaisilla saranoilla liikkuvan ulko-oven.—Herrasväki syöpi parhaallaan, ainoastaan teitä on käsketty pyytää sisälle.
Ovenvartija tuli toiseen kerrokseen vievien porraskäytävien luo ja soitti.
—Onko muita? kysyi Nehljudof riisuen palttoonsa.
—Herrat Kolosof ja Mihail Sergejevitsh, muuten kaikki kotolaisia,—vastasi ovenvartija.
Yläkerroksen rappusilta katsahti alas kaunis lakeija hännystakissa ja valkosissa hansikkaissa.
—Tehkää hyvin, teidän korkeutenne,—sanoi hän.—Käskevät pyytää sisälle.
Nehljudof nousi yläkertaan ja kulki tutun erinomaisen ja tilavan salin läpi ruokasaliin. Ruokasalissa istui koko perhe pöydän ääressä, lukuunottamatta äitiä, ruhtinatar Sofia Vasiljevnaa, joka ei koskaan tullut ulos huoneestansa. Pöydän päässä istui ukko Kortshagin, hänen vieressään vasemmalla puolella tohtori, oikealla vieras Ivan Ivanovitsh Kolosof, entinen lääninesimies ja nyt pankinjohtokunnan jäsen, Kortshaginin vapaamielinen toveri; sitten vasemmalla puolella,—miss Reder, Missin pienen sisaren guvernantti, ja itse nelivuotias tytär; vastapäätä oikealla puolella oli Missin veli, Kortshaginien ainoa poika, kuudesluokkalainen lyseossa, Petja, jonka tähden koko perhe, hänen tutkintojansa odotellen, oli jäänyt kaupunkiin; sitten kotiopettaja, ylioppilas; sitten vasemmalla Katariina Aleksejevna, 40 vuotias neiti kansallisherätyksen ajoilta, tätä vastapäätä Mihail Sergejevitsh taikka Mischa Telegin, Missin serkku, ja pöydän alapäässä Missi itse, sekä hänen vieressään tyhjä paikka.
—Sepä hauskaa. Istukaahan, me olemme ehtineet vasta kalan kimppuun,—sai ukko Kortshagin vaivoin sanotuksi, varovasti tekohampaillansa vatustellen ja nostaen Nehljudofiin silmänsä veristyneine luomineen, joissa ei eroittanut silmäripsiä.
—Stepan,—kääntyi hän suu täynnä ruokaa lihavan, mahtavan bufettipalvelijan puoleen, silmillään viitaten tyhjään paikkaan. Vaikka Nehljudof hyvin tunsi ja monta kertaa oli päivällisissäkin nähnyt vanhaa Kortshaginia, vaikutti häneen nyt erityisen vastenmielisesti nuo punaiset kasvot hekumallisine, mauskuttelevine huulineen, servietti leuan alla, ja rasvainen kaula; sanalla sanoen koko tuo hyvin syötetty, sotilaallinen kenraalityyppi.
Nehljudofin mieleen ehdottomastikin juolahti, mitä hän tiesi tämän ihmisen julmuudesta, joka, jumala ties minkä vuoksi,—sillä hän oli sekä rikas että tunnettu, eikä kaivannut virka-ansioita,—oli pieksättänyt jopa hirtättänytkin ihmisiä ollessaan sotilaspiirin päällikkönä.
—Tuossa tuokiossa tarjotaan esille, teidän korkeutenne,—sanoi Stepan, ottaen hopeisilla vaaseilla koristetusta bufetista suuren soppakauhan ja antaen päällään merkin poskipartaiselle lakeijalle, joka heti alkoi järjestellä lautasia Missin vieressä olevalla tyhjällä paikalla, mikä oli peitetty taiteellisesti kokoontaitetulla, silitetyllä servietillä, vaakuna ylänurkassa.
Nehljudof kiersi koko pöydän puristaen jokaisen kättä. Kaikki, paitsi vanhaa Kortshaginia ja naisia, nousivat seisaalleen, kun hän heitä lähestyi. Ja tämä pöydän kiertäminen ja läsnäolijain kätteleminen, vaikkei hän enimpien kanssa ollut sanaakaan vaihtanut, tuntui hänestä nyt erittäinkin epämiellyttävältä ja naurettavalta. Hän pyysi anteeksi myöhästymistään ja aikoi istautua tyhjälle paikalle Missin ja Katariina Aleksejevnan väliin, mutta ukko Kortshagin vaati häntä, jos ei viinaryyppy kelvannutkaan, kuitenkin ottamaan voileipää pöydältä, jolle oli asetettu merikrapuja, mähnää, juustoa ja silliä. Nehljudof ei aavistanutkaan olevansa niin nälkäinen, mutta alettuaan syödä juustoa leivän kanssa, ei hän voinut pysähtyä, vaan söi ahnaasti.
—No, mitäs, oletteko nyt järkytelleet yhteiskunnan perusteita?—sanoi Kolosof, ivalla käyttäen erään vanhoillisen lehden sananpartta, joka oli noussut valamiesoikeutta vastustamaan.—Olette siis vapauttanut syyllisiä ja tuominnut syyttömiä, niinkö?
—Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita… Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita…—toisti ruhtinas nauraen. Hänellä oli rajaton luottamus oppineen ja vapaamielisen toverinsa ja ystävänsä järkeen.
Nehljudof välittämättä, että oli epäkohtelias, ei vastannut mitään Kolosofille ja, istuutuen esille tuodun höyryävän sopan ääreen, puri yhä suupalaansa.
—Antakaahan hänen nyt ensin syödä,—sanoi Missi hymyillen, muistuttaen sanalla »hänen» omaa läheisyyttänsä Nehljudofiin.
Kolosof sillä aikaa kertoi reippaasti ja äänekkäästi erään häntä suututtaneen artikkelin sisältöä, jossa vastustettiin valamiesoikeutta. Häntä kannatteli Mihail Sergejevitsh, sisarenpoika, kertoen puolestaan samassa lehdessä olleen toisen artikkelin sisällyksen.
Missi, kuten ainakin, oli hyvin distinguée ja hyvin puettu, huomaamattoman hyvin.
—Olette arvatenkin hyvin nälissänne,—sanoi hän Nehljudofille, odotettuaan siksi kuin tämä oli nielaissut.
—Ei, enpä erittäin. Entä te, kävittekö tauluja katsomassa?—kysyi hän.
—Ei, me jätimme sen tuonnemmaksi. Mutta me olimme sen sijaan lawn-tennistä heittämässä Salamatofien luona. Ja mister Crouçs leikkii todellakin erinomaisesti, ihmetyttävän hyvin.
Nehljudof oli tullut tänne virkistyäkseen ja aina olikin hänen tässä talossa ollut mieluista olla, ei ainoastansa sen hienon ylellisyyshengen vuoksi, joka miellyttävästi hiveli hänen tunteitansa, vaan sen mielistelevästi hemmoittelevan ilmakehän vuoksi, joka hänen huomaamattansa ympäröitsi häntä. Mutta nyt, kummallista kyllä, kaikki tässä talossa oli hänestä vastenmielistä, kaikki, alkaen ovenvartijasta, leveistä rappusista, kukkasista, lakeijoista, katetusta pöydästä—itse Missiin asti, joka nyt näytti hänestä vähemmän viehättävältä ja epäluonnolliselta. Epämiellyttävä oli hänestä myöskin tuo itseensäluottavainen, inhoittava, vapaamielinen Kolosofin ääni, epämiellyttävä tuo härkämäinen, arvostaan varma, aistillinen ukko Kortshaginin olento, epämiellyttävä nuo kansallisen Katarina Aleksejevnan ranskalaiset lauseet, epämiellyttävät guvernantin ja kotiopettajan hämillä olevat kasvot, ja erittäinkin epämiellyttävä tuo asemasana »hänen», jota oli hänestä käytetty…
Nehljudof oli aina kahden vaiheilla mitenkä suhtautua Missiin, milloin hän ikäänkuin siristäen silmiänsä, taikka niinkuin kuun valossa näki Missin kaikki ihastuttavat puolet: Missi näytti sekä raittiilta että kauniilta, viisaalta ja luonnolliselta. Mutta sitten hän taas äkkiä ikäänkuin kirkkaassa päivän valossa näki,—ei voinut olla näkemättä, kaikkia hänen puutteitansa. Ja nyt oli hänellä tämmöinen päivä. Nyt hän näki pienimmätkin ryppyset hänen kasvoissaan, tiesi, näki, millä tavalla hänen hiuksensa olivat pöyhistetyt, näki hänen kyynäspäittensä terävyyden ja erityisesti näki peukalon leveän kynnen, joka muistutti tämän isän samallaista kynttä.
—Se leikki on sangen ikävä,—sanoi Kolosof tennisistä:—paljon hauskempi oli pallonlyönti, jota lapsena leikimme.
—Ei, te ette tiedä. Se on hirmuisen hauskaa,—väitti Missi, ääntäen erittäin epäluonnollisesti sanan »hirmuisen», kuten Nehljudofista tuntui.
Ja nyt alkoi kiista, johon ottivat osaa sekä Mihail Sergejevitsh että Katariina Aleksejevna. Ainoastaan guvernantti, kotiopettaja ja lapset olivat vaiti; nähtävästi ikävissään.
—Aina vaan sama riita!—sanoi ukko Kortshagin ääneensä nauraen ja ottaen serviettinsä liivin alta, ja jyryyttäen tuoliansa, jonka lakeija heti otti haltuunsa, nousi pöydästä. Hänen perässään nousivat kaikki muutkin ja menivät pienen pöydän ääreen, missä seisoivat vehkeet suunhuuhtomista varten hyvänhajuisine, lämpimine vesineen, ja huuhtoen suitaan, jatkoivat keskusteluansa, joka ei ketään huvittanut.
—Eikö totta?—kääntyi Missi Nehljudofiin, tahtoen häneltä kannatusta mielipiteellensä siitä ettei missään näy niin selvästi ihmisen luonne kuin leikissä. Missi näki Nehljudofin kasvoissa tuon totisen ja kuten hänestä näytti, tuomitsevan ilmeen, jota hän pelkäsi Kohljudofissa ja tahtoi tietää mistä se johtui.
—En todellakaan tiedä, koskaan en ole sitä ajatellut,—vastasi
Nehljudof.
—Tuletteko mamman luo? kysyi Missi.
—Kyllä, kyllä—sanoi hän ottaen paperossin, ja sen hän sanoi äänellä, joka selvään ilmaisi ettei häntä haluttanut mennä.
Missi katsahti kysyvästi, sanomatta mitään, häneen ja Nehljudofia hävetti. »Onpa todellakin sopimatonta tulla vieraisiin ikävystyttämään ihmisiä», ajatteli hän itsestänsä, ja ollakseen ystävällinen, sanoi menevänsä mielellään, jos muka ruhtinatar vaan ottaa vastaan.
—Kyllä, kyllä, mamma tulee olemaan iloinen. Polttaa saatte sielläkin.
Ivan Ivanovitsh on myöskin siellä.
Talon emäntä, ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli aina makuulla. Jo kahdeksatta vuotta oli hän ottanut vieraitakin makuulta vastaan, pitseissä ja nauhasissa, sametin, kullattujen esineiden, norsunluun, pronssin, lakeerauksen ja kukkien keskellä. Hän ei liikkunut missään, ja vastaanotti omien sanojensa mukaan ainoastaan »ystäviänsä», s.o. kaikkea sitä, mikä hänen arvelunsa mukaan jollakin tavoin erottautui laumasta. Nehljudof luettiin näiden ystävien joukkoon siitä syystä, että häntä pidettiin järkevänä nuorena miehenä, ja myöskin siitä syystä, että hänen äitinsä oli perheen läheinen ystävä, ja vielä siitäkin syystä, että olisi ollut suotavaa että Missi olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin.
Ruhtinatar Sofia Vasiljevnan huone oli suuremman ja pienemmän vierashuoneen takana. Missi, joka kävi Nehljudofin edellä, pysähtyi suuremmassa vierashuoneessa päättävästi, ja tarttuen kullatun tuolin karmiin katsahti häneen.
Missi olisi hyvin halusta mennyt naimisiin, ja avioliitto Nehljudofin kanssa olisi ollut kylläkin edullinen. Sitäpaitsi Nehljudof miellytti häntä ja hän oli totuttanut itsensä siihen ajatukseen, että Nehljudof oli hänen omansa (ei hän Nehljudofin, mutta Nehljudof hänen), ja tiedottomalla, mutta itsepäisellä viekkaudella, jommoista tavataan henkisesti sairaissa ihmisissä, hän nyt koetti saavuttaa tarkoitustansa. Hän puhutteli nyt Nehljudofia vaatiakseen selitystä.
—Näen että teille on jotain tapahtunut,—sanoi hän:—mikä teidän on?
Nehljudof muisti, kenen oli oikeudessa tavannut, rypisti silmänsä ja punastui.
—Kyllä, on tapahtunut—sanoi hän tahtoen olla rehellinen:—kummallinen, tavatoin ja tärkeä tapaus.
—Mikä sitten? Ettekö voi sanoa mitä se on?
—Nyt en voi. Sallikaa minun olla sanomatta. On tapahtunut semmoista, mitä en ole vielä ehtinyt täydellisesti ajatella,—sanoi hän ja punehtui vielä enemmän.
—Ja te ette siis aijo sanoa minulle?—Jänne hänen kasvoissansa vavahti ja hän liikahutti tuolia, josta piteli.
—Ei, en voi,—vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän vastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä.
—No, lähdemme siis.
Missi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja meni tavallista nopeammin eteenpäin.
Nehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut kokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja hänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi, että vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi tätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta ruhtinattaren huoneeseen asti.
XXVII.
Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin hieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan olisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa vieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa naispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä itseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät hampaat ja suuret mustat silmät.
Puhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen unohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren lepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen partansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.
Sofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui
Kolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.
Missi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt huoneeseen.
—Kun mamma väsyy ja ajaa teidät pois, tulkaa minun luokseni,—sanoi hän kääntyen Kolosofin ja Nehljudofin puoleen semmoisella äänellä ikäänkuin ei olisi mitään heidän välillänsä ollut, ja iloisesti hymähtäen, kuulumattomasti astuen paksua mattoa myöten, läksi huoneesta.
—No, terve tulemaanne, ystäväni, istukaa nyt ja kertokaa,—sanoi ruhtinatar Sofia Vasiljevna taiteellisella, teeskennellyllä ja aivan luonnollisen näköisellä hymyilyllä, joka paljasti hänen ihastuttavat pitkät hampaansa, jotka olivat erittäin taidokkaasti tehdyt ja aivan samallaiset kuin olivat olleet entiset oikeat.
—Minulle on kerrottu teidän tulleen oikeudesta hyvin synkässä mielentilassa. Minä arvaan, että tuo asia on yleensä sangen vaikeata ihmisille, joilla on sydän, sanoi hän ranskankielellä.
—Niin, se on totta,—vastasi Nehljudof:—usein tuntee olevansa … tuntee, ettei ole oikeutta tuomitsemaan…
—Comme c'est vrai,—huudahti ruhtinatar aivan kuin olisi kummastunut hänen huomautuksensa totuutta, kuten ainakin taitavasti imarrellen seuramiestänsä.
—No, entä taulunne, siitä olen hyvin utelias tietämään,—lisäsi hän,—ellen olisi tässä kykenemättömyyden tilassa, olisin jo aikaa sitte käynyt luonanne.
—Olen sen kokonaan jättänyt,—vastasi Nehljudof kuivasti. Ruhtinattaren, imartelun epärehellisyys oli hänestä nyt yhtä ilmeinen kuin tämän salaama vanhuuskin. Ei hän mitenkään voinut saada itsensä olemaan ystävällisenä.
—Sepä vahinko! Tiedättekö, minulle on itse Repin sanonut, että hänellä on ehdoton talangi,—sanoi ruhtinatar kääntyen Kolosofin puoleen.
»Että se kehtaakin noin valehdella», ajatteli Nehljudof nyrpeänä.
Päästyänsä selville siitä, että Nehljudof oli pahalla tuulella ja ettei sen kanssa siis voinut saada aikaan miellyttävää ja viisasta keskustelua, kääntyi Sofia Vasiljevna Kolosofin puoleen tahtoen tietää, mitä tämä ajatteli uudesta näytelmäkappaleesta. Hän kysyi semmoisella äänellä niinkuin nyt Kolosofin mielipide tulisi ratkaisemaan kaikki epäilykset, ja tämän mielipiteen jokainen sana olisi ollut ikuistettava. Kolosof antoi tuomitsevan arvostelun näytelmästä ja lausui tämän johdosta mielipiteitänsä taiteesta. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna kummasteli hänen mielipiteittensä oikeutta yritti puolustelemaan näytelmän tekijää, mutta samassa joko perääntyi tahi keksi jotakin keskiväliltä. Nehljudof katsoi ja kuunteli, mutta näki ja kuuli aivan toista kuin sitä, mikä oli hänen edessään.
Kuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof ensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään tekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan tyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen ja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä ja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin juovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet viininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli vaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa. Kolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken puhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi häntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen vanhuutensa liian selvään valoon.
—Kuinka se on totta,—sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin huomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.
Tähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen kuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi häntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.
—Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi,—sanoi hän osoittaen silmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa astunut uljaan näköinen lakeija.
—Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman mystillisyyttä ei ole runoutta,—puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten toisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.
—Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman mystisismiä on proosaa,—sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja herkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.
—Filip, en tarkoittanut tuota uudinta,—tuota tuolla suuren ikkunan luona,—sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä niiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo sanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen, savuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.
Leveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine jalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo, ja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää uudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta nytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli taaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan ymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin silmissä leimahti liekkinen.
»Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset,—taisi tämä sisässään sanoa», ajatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä Filip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä mitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia Vasiljevna hänelle käski.
—Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin,—puhui Kolosof viruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar Sofia Vasiljevnaan,—vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.
—Uskotteko te perinnöllisyyteen?—kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna
Nehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.
—Perinnöllisyyteenkö?—kysyi puolestansa Nehljudof.—En, en usko,—sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan vajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä heräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla, jota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän Kolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine päineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla kuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla peitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat todellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti päästä siitä.
Sofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.
—Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä,—sanoi hän,—menkäähän nyt hänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä,—se on sangen huvittava.
»Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan suotta», ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan läpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.
Vierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti keskustelun:
—Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet masentavasti,—sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.
—Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole oikeutta ikävystyttää toisia,—sanoi Nehljudof.
—Miksi olette huonolla tuulella?
—Suokaa minun olla siitä puhumatta,—sanoi hän hattuansa hakien.
—Muistatteko kun vielä sanoitte, että aina täytyy puhua totta ja kun meille kaikille sanoitte semmoisia ankaria totuuksia. Miksi siis ette nyt tahdo sanoa?—Muistatko Missi?—kääntyi Katariina Aleksejevna Missin puoleen, joka juuri tuli huoneeseen heidän luoksensa.
—Sentähden, että se oli leikkiä—vastasi Nehljudof totisesti.—Leikillä saa puhua. Mutta todellisuudessa me olemme niin huonoja, s.o. minä olen niin huono, että minä ainakaan en saa puhua totta.
—Älkää oikaisko, sanokaa pois, missä suhteessa me olemme niin huonoja,—sanoi Katariina Aleksejevna leikkien sanoilla ja ikäänkuin huomaamatta Nehljudofin totisuutta.
—Ei ole mitään pahempaa kuin tunnustaa olevansa pahalla tuulella,—sanoi Missi.—Minä on koskaan tunnusta sitä itselleni, ja olenkin sentähden aina hyvällä tuulella. No, tulkaahan nyt luokseni. Koetetaan emmekö saa karkoitetuksi tuota teidän mauvaise humeur'iänne.
Nehljudof tunsi samaa mitä arvattavasti tuntee hevonen, jota silitellään että se antaisi panna suitset suuhunsa ja viedä valjastettavaksi. Mutta hänen oli nyt jos milloinkaan vastenmielistä ruveta vetämään. Hän pyysi anteeksi, että hänen oli lähteminen kotiin ja alkoi jättää hyvästi. Missi pidätti tavallista kauvemmin hänen kättään omassansa.
—Muistakaa, että se mikä on tärkeätä teille on tärkeätä myös teidän ystävillenne,—sanoi hän.—Tulettahan huomenna?
—Tuskinpa,—sanoi Nehljudof ja tuntien häpeätä (hän ei itse tiennyt omastako vai toisen puolesta), hän punastui ja läksi kiireesti ulos.
—Mitä tämä merkitsee? Comme cela m'intrigue, puhui Katariina Aleksejevna, kun Nehljudof oli lähtenyt.—Minäpä otan kun otankin asiasta selvän. Se on varmaankin jokin affaire d'amour propre, il est très susceptible, notre cher Mitja.
—Plutôt une affaire d'amour sale,—oli Missi sanoa, muttei sanonut ja hän katseli eteensä aivan toisenlaisella, sammuneella katseella, kuin oli ollut se jolla hän oli katsellut Nehljudofia. Mutta hän ei sanonut Katariina Aleksejevnalle edes tätä vähemmän hienoa leikkiä ja sanoi ainoastaan:—Kaikillahan meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä.
»Jokohan nyt tämäkin pettäisi,—ajatteli hän.—Kaiken sen perästä mikä on ollut, se olisi hyvin huonosti tehty häneltä.»
Jos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti sanoilla: »kaiken sen perästä mikä on ollut», ei hän olisi voinut sanoa mitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi, että Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein lupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja, vaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi kuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut hänelle hyvin vaikeata.
XXVIII.
»Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää»,—ajatteli Nehljudof palatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota hän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän tunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin suhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi häntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi sitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt hän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. »Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää», kertoi hän kertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa Missiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää», toisti hän vielä tullessaan oman talonsa portaille.
—Illallista en syö,—sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään ruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen kanssa.—Saatte mennä.
—Ymmärrän,—sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä. Nehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan. Nehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan, mutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla takertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi Nehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena Petrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä näkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa kolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän huoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla,—toinen hänen isänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona,—hän muisti viimeiset suhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja vastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän äidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän kuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän kärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan itse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.
Haluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän muotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti oli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli nähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan välyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo aivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja herjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja sitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme kuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio, ja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin tuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada poistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän muisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan, valkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut häntä silmiin ja sanonut: »Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin menetellyt», ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut kyyneleitä. »Kuinka ilettävää!» sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran katsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja käsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa muistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin nähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt tekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella näyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa. Nehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä.—Ja sitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja äiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää, ja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.
Ei, ei,—ajatteli Nehljudof,—täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä valheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan, perintöön, että kaikkeen muuhun… Niin, hengähtää jälleen vapaasti. Lähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan».—Hän muisti epäilleensä omia taipumuksiansa … no, olkoon kuinka tahansa, kunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja valamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen tuosta seikasta asianajajan kanssa.
Ja yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi vangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka hillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli annettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun paperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä edestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen toisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen tapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut hänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli tyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti aamukirkon. »Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja hyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja kovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona kirjoitellen väitöskirjaani!» Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli ollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän yltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.
Eroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli tavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus Katjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli juopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla. Silloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat loppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta saarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän ajoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi osaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä suoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja olleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä valheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki ihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei ollut,—ei ainakaan hän nähnyt—mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut siihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.
Kuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin ettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli valehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen ristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton, ja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta toimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä? Eihän voinut sitä jättää. »En saa jättää naista, jota olen rakastanut, ja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet pakkotöistä, joita hän ei ansaitse;—sovittaisin syyni rahoilla samalla tavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani Katjushalle rahaa!»
Ja hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan ja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois.—»Voi sentään noita rahoja!»—muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä hetkeä.—»Voi, voi! kuinka ilettävää!—puhui hän niinkuin silloinkin ääneen.—Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä juuri olenkin tuo kurja konna!»—puhui hän ääneensä. —»Mutta onko todellakin mahdollista,—hän pysähtyi kesken käyntiänsä:—että minä, juuri minä olen se konna?—Kukas sitten? —vastasi hän itselleen.—Mutta onko se todellakin yhtä?—jatkoi hän tilintekoansa:—Eikö muka ole ilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen mieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat ovat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja koko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana—sinun menettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä arvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta itseäni en voi pettää.»
Ja hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli tuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia Vasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin,—oli inho häneen itseensä. Ja, mikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa tuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja rauhoittavaa.
Nehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti »sielun pesoksi». Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa, jolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa sisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi puhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt ja oli syynä tähän seisahdukseen.
Aina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen periaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti päiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua, —turning a new leaf,—kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta maailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän huomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut ennen.
Näin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli tapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse. Silloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset jatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin hän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan aikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen tapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti sotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa taidemaalausta.
Siitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman mitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt niin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa vaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui nähdessään välimatkan pituuden.
Välimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi hetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. »Olenhan jo koettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään tullut», puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni,—»pitäisikö nyt uudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia,—elämä on kerran sellainen», puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus, joka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo herännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin tavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä, jommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle kaikki mahdolliselta.
»Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä maksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen totuuden»,—sanoi hän päättävästi ääneen itselleen.—«Sanon totuuden Missille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin hänen kanssansa,—että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa, —sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle). Taikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että olen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin, että totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen heittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin helpoittaakseni hänen kohtaloansa.—Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää, että hän antaisi minulle anteeksi.»
—Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.
Hän pysähtyi.—Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.
Hän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki pienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:
—Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista minut kaikesta pahasta.
Näin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa ja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut. Jumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän tunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja elämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli parasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis tekemään.
Hänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen,—oli sekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon kyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä vuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät tyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.
Hänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli puutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan räminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo alastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja mutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla oli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta, edessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja niiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa puutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä elähyttävää, tuoretta ilmaa.
»Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka hyvä!» puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.