XXIX.
Maslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä, jalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa kivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta tuomiosta, ja nälkäisenä.
Jo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet hänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut hänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt alentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä kolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan heikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi hetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli, ei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä tuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot, nähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena, hänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton. Nähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin jotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa voinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi nöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle tapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin julmasti tuominneet miespuoliset,—nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne samat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden heistä,—syyttäjän apulaisen,—oli hän nähnyt aivan toisessa mielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon alkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä miehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen vaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä tuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen tylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei halunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat Botshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen. Botshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen nimellä.
—Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin vietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.
Maslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena, liikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja puhui vaan:
—En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole kajonnut teihin,—toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan. Hän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt pois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme ruplaa rahaa.
—Sinäkö olet Maslova?—kysyi tämä.
—Tuoss' on, rouva lähetti sinulle,—sanoi hän antaen Maslovalle rahat.
—Mikä rouva?
—Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten kanssa!
Rahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli kääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa vähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän, luvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun säämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen keskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta kupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen ansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja pantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne oikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa antoi rahat vartijalle.
—Muistakaa että viette oikein perille,—sanoi Kitajeva vartijalle.
Vartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut
Maslovaa niin äkäisesti.
Maslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä hän tällä hetkellä halusi.
»Kunpa saisi paperosseja ja saisi vetäistä savun», ajatteli hän, ja hänen kaikki ajatuksensa keskittyivät tähän polttamisen haluun. Hänellä oli niin kova halu, että hän ahnaasti siemaili ilmaa, kun siinä tuntui vähänkin tupakinhajua, jota tuli käytävään työhuoneen ovesta. Mutta hänen oli vielä kauvan odottaminen, koska sihteeri, jonka asiana oli päästää vangit, unohti syytetyt ja alkoi keskustelun jopa väittelynkin kielletyn artikkelin johdosta erään asianajajan kanssa.
Vihdoin 5:n aikaan hän päästettiin, ja saattosotamiehet—nishninowgorodilainen ja tshuvassi—veivät hänet oikeudesta takapihan kautta. Vielä eteisessä hän antoi heille 20 kopekkaa pyytäen ostamaan kaksi korvapuustia ja paperosseja. Tshuvassi rupesi nauramaan, otti rahat ja sanoi: «Olkoon menneeksi, ostetaan»,—ja todellakin rehellisesti osti sekä paperossit että korvapuustit ja antoi vielä takasinkin. Tiellä ei saanut polttaa, niin että Maslova saapui vankilan eteen tyydyttämättä polttamisen haluansa. Silloin kun hän saatettiin vankilan ovien luo, tuotiin rautatieasemalta noin sata vankia. Portaissa hän sattui yhteen näiden kanssa.
Vangit—partasuita, parrattomia, vanhoja, nuoria, venäläisiä, muukalaisia,—muutamilla pää puoleksi raakattuna, kolistellen jalkarautojansa, täyttivät eteishuoneen tomulla, jalkojen kopinalla ja väkevällä hienhajulla. Kulkiessaan Maslovan ohitse vangit kaikki katselivat häntä ja muutamat tulivat hänen luoksensa nykimään häntä.
—Katos sitä tyttöä vaan, ai-ai kun olet pulska,—sanoi joku näistä.—Muistas minua, kun tavataan, pani toinen silmää iskien. Yksi, musta, niska siniseksi ajeltuna ja viikset ajelluilla kasvoilla, sotkeutuen jalkarautoihinsa ja rämistäen niitä, hypähti Maslovan luokse ja kapsahti kaulaan.
—Vai ei kelvannut? Jopa olisi aika heittää keikailemiset!—huudahti hän hampaat irvessä ja silmät kiiltävinä, kun Maslova tuuppasi hänet luotaan.
—Mitäs sinä perhanan poika siinä teet?—kiljasi tirehtöörin apulainen, tullen takaapäin.
Vanki kyyristyi kokoon ja livahti kiireesti pois. Mutta apulainen ärjäsi
Maslovalle:
—Mitä sinä täällä?
Maslova tahtoi sanoa, että hänet oli tuotu oikeudesta, mutta oli niin väsyksissä, ettei viitsinyt puhua.
—Oikeudesta, herra päällysmies,—sanoi vanhempi saattosotamiehistä tullen esille ohikulkevien joukosta ja tehden kunniaa.
—Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!
—Ymmärrän, herra tirehtööri.
—Sokolof! Ottakaa vastaan,—huusi apulainen.
Päivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä käskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova syynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia oli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin, josta oli aamulla lähtenytkin.
XXX.
Se koppi, jossa Maslovaa säilytettiin, oli suuri, 9 arssinaa pitkä ja 7 leveä huone; siinä oli kaksi ikkunaa, suuri, rappeutunut uuni, ja lavitsoita ravistuneine lautoineen; nämät ottivat kaksikolmannesta huoneen alasta. Keskellä, vastapäätä ovea oli mustunut jumalankuva, vahakynttilä eteen kiinnitettynä, ja sen alle oli ripustettu pölyytynyt kimppu lakastumattomia kukkia. Oven vieressä vasemmalla oli lattialla mustunut paikka, missä seisoi haiseva astia. Iltahuuto oli jo ollut ja naiset olivat suljetut yöksi.
Kaikkiaan oli tämän kopin asukkaita viisitoista: kaksitoista naista ja kolme lasta.
Oli vielä aivan valoisa ja ainoastaan kaksi naisista makasi lavitsoilla: toisella oli pää piilotettuna mekon sisään, hän oli hupakko, joka oli vangittu passittomana,—hän nukkui melkein aina; ja toinen, keuhkotautinen, kärsimässä rangaistusta varkaudesta. Tämä loikoi valveillansa, mekko pään alle pistettynä, silmät selko selällään ja vaivoin pidätellen, rykimistä välttääksensä, kutkuttavaa ja ylöspyrkivää näljää kurkussansa. Muut naiset, kaikki paljain päin ja pelkissä karkeissa paidoissansa,—joko istuivat lavitsoilla ompelemassa taikka seisoivat ikkunalla katselemassa ohikulkevia miesvankeja. Niiden kolmen naisen joukossa, jotka ompelivat, oli myöskin se sama eukko, joka oli saattanut Maslovaa, Korabljova, jolla oli synkän näköiset, rypistyneet, kurttuiset kasvot sekä säkkinä riippuvaa nahkaa leuvan alla. Hän oli muuten korkea, voimakas nainen, lyhyt letti niskassa, ohimoissa harmahtavia hiuksia ja karvoja kasvava syntymämerkki poskella. Tämä vanha vaimo oli tuomittu Siperiaan miehensä tappamisesta kirveellä. Tappanut hän oli miehensä siitä syystä, että tämä oli ahdistellut hänen tytärtänsä. Korabljova oli määrätty vanhimmaksi kopin asukkaiden joukossa; hän kauppasi viinaa. Hän ompeli, lasit silmillä, ja piteli suurissa, työstä kangistuneissa käsissään neulaa talonpoikaisella tavalla, kolmella sormella, terä itseensä päin. Hänen vieressään istui niinikään ommellen purjevaatteesta säkkejä, vähänläntä, koukkunokkainen, mustahko nainen, päässä pienet mustat silmät, hyväluontoinen ja puhelias. Tämä oli toimittanut ratamiehen tehtäviä rautatie-putkalla, ja oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen siitä, ettei ollut tullut näyttämään lippua junan tullessa, josta olikin syntynyt junaonnettomuus. Kolmas ompelevista naisista oli Fedosja,—Fenitshka, kuten häntä kumppanit sanoivat,—vaaleaverinen, punaposkinen, kirkkaat siniset lapsen silmät päässä, kaksi pitkää, tummaa lettiä niskassa käärittyinä pienen pään ympäri. Hän oli aivan nuori, erittäin hyvän näköinen nainen, joka oli vankeudessa miehensä myrkyttämisen yrityksestä. Tämän myrkytysyrityksensä oli hän tehnyt heti miehelään mentyänsä, johon oli annettu 16 vuotiaana tyttönä. Niinä kahdeksana kuukautena, joina hän, otettuna holhouksen alaiseksi, odotteli tuomiotansa, ei hän ainoastaan ollut sopinut miehensä kanssa, vaan vieläpä niin tähän kiintynyt, että oikeusjutun alkaessa he olivat eläneet keskenään niinkuin kaksi parhainta ystävää. Huolimatta siitä että mies ja appi-isä, ja erittäinkin häneen kiintynyt anoppi koettivat oikeudessa kaikin voimin häntä puolustaa, tuomittiin hän lähetettäväksi pakkotöihin Siperiaan. Hyväluontoinen, iloinen, usein hymyilevä Fedosja oli Maslovan lavitsanaapuri ja kiintyi Maslovaan, vieläpä piti velvollisuutenaan pitää huolta tästä ja palvella häntä. Toimetonna istui lavitsalla vielä kaksi naista: toinen oli noin neljänkymmenen vuotias kalpeilla, laihoilla kasvoilla; hän oli varmaankin ennen ollut hyvin kaunis, vaikka nyt oli laihtunut ja kalvistunut; hän piteli käsissään lasta ja imetti sitä pitkästä, valkoisesta rinnastaan. Hänen rikoksensa oli se, että kun heidän kylästään haettiin rekryyttisotamiestä, joka talonpoikain mielestä oli laittomasti otettu, väki pysähytti poliisin ja otti häneltä rekryytin pois. Tämä nainen oli laittomasti otetun nuorukaisen täti ja hän oli ensimäisenä käynyt hevosen suitsiin, jolla rekryyttiä kuljetettiin. Vielä istui lavitsalla toimettomana pieni, kokonaan ryppyinen, hyväluontoinen eukko harmaine hiuksinensa, selkä kyttyrässä. Tämä eukko istui lavitsalla uunin luona ja oli ottavinaan kiinni nelivuotista, lyhyeksi kerittyä, edestakasin juoksentelevaa, isomahaista ja nauruun menehtyvää poikaa. Poikanen juoksenteli paitasillaan hänen ohitsensa toistaen yhtä ja samaa: ähä etpä saanutkaan kiinni!
Tämä eukko, joka oli yhdessä täysikäisen poikansa kanssa syytetty murhapoltosta, kärsi vankeusrangaistustansa pysyen mitä hyvänluontoisimpana. Hän suri vaan poikaansa, joka yhteen aikaan istui vankeudessa, ja ennen kaikkea omaa ukkoansa, jonka hän pelkäsi joutuvan kokonansa täitten valtaan, sillä kun miniä oli lähtenyt pois, ei ollut ketään, joka olisi ukkoa pessyt.
Paitsi näitä seitsemää seisoskeli vielä neljä naista avatun ikkunan luona, ja pidellen kiinni rautaisesta ristikosta koetti merkeillä ja huudoilla pitää puhetta pihalla ohikulkevien vankien kanssa, samojen, jotka olivat Maslovankin kohdanneet. Yksi näistä naisista, varkaudesta rangaistu, oli suuri, punaverinen nainen, velton ja lerpallaan olevan ruumiin kanssa. Hänen kasvonsa, kätensä ja avatusta kauluksesta esiintyvä kaulansa olivat kellertävän valkoset, teerenpilkkujen peittämät. Käheällä äänellä hän kiljui ikkunasta hävyttömiä sanoja pihalle. Hänen vieressänsä seisoi kasvultaan kymmenvuotiaan tytön kokoinen mustahko, kömpelö vanki. Hänen selkänsä oli pitkä ja jalat aivan lyhyet, kasvot olivat punaset, täpläiset, silmät hyvin hajallaan, huulet paksut ja lyhyet, niin etteivät peittäneet valkoisia, ulospistäviä hampaita. Vikistää hihittäen hän nauroi sille, mikä tapahtui ulkona. Tämä vanki, jota hänen keikailemisensa tähden sanottiin Horoshafkaksi, kaunikiksi, oli syytetty varkaudesta ja murhapoltosta. Heidän takanansa seisoi hyvin likaisessa harmaassa paidassa surkean näköinen, laiha, suonikas, suurimahainen, raskaudentilassa oleva nainen, joka oli syytetty varastetun tavaran kätkemisestä. Tämä nainen oli vaiti, mutta kaiken aikaa hyväksyvästi ja lempeästi hymyili sille, mikä tapahtui pihalla. Neljäs ikkunan ääressä seisovista oli salakapakoitsemisesta rangaistu lyhyenläntä, juureva maalaisvaimo hyvin ulospistävine silmineen ja hyväntahtoisine kasvoineen. Tämä nainen oli vanhan eukon kanssa leikkivän pojan ja niinikään hänen kanssansa vankeudessa olevan seitsenvuotisen tytön äiti, joita lapsia ei oltu voitu jättää yksikseen kotiin. Lasten äiti katseli kuten muutkin ikkunasta, mutta kutoi herkeämättä sukkaa ja rypisti paheksivasti otsaansa sekä ummisti silmänsä siihen mitä ohikulkevat vangit pihalta huusivat. Hänen seitsenvuotias tyttärensä valkosine irrallaan olevine hiuksinensa seisoi paitasillaan punatukkaisen naisen vieressä pidellen pienellä, heikolla kätösellään tämän hameesta ja pysähtynein silmin kuunteli tarkasti niitä rivoja sanoja, joita mies- ja naisvangit viskelivät toinen toisilleen, sekä kuiskaili niitä itsekseen ikäänkuin muistiin pannakseen. Kahdestoista naisvanki oli lukkarin tytär, joka oli upottanut kaivoon oman lapsensa. Tämä tyttö oli pitkä ja solakka, hänen hiuksensa olivat pörröksissä lyhyen, paksun, ruskean letin ympärillä, silmät olivat liikkumattomat ja esillepistävät. Hän ei pannut mitään huomiota siihen mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaan kulki avojaloin likaisessa, harmaassa paidassansa edestakasin kopin vapaalla alalla, jyrkästi ja äkkiä kääntyen seinän kohdalla.
XXXI.
Kun lukkoa kolisteltiin ja Maslova laskettiin koppiin, kaikki kääntyivät häneen. Lukkarin tytärkin pysähtyi hetkeksi, katsahti kulmakarvojansa nostaen sisääntulleeseen, vaikka tosin alkoikin heti taas mitään sanomatta astua suurilla, päättävillä askeleillaan edestakasin; Korabljova pisti neulan karkeaan kankaaseen ja katsoi kysyvästi lasisilmiensä yli Maslovaan.
—Ähäpäs! Tulit sittenkin takasin. Ja minä kun tässä juuri päättelin, että kyllä he sinut vapauttavat,—sanoi hän käheällä, matalalla, melkein miehisellä äänellään.—Eikös mitä, kiinni panivat.
Hän otti lasit silmiltään ja asetti ompeluksen viereensä lavitsalle.
—Me mummon kanssa ajattelimme, että ehkä päästävät heti menemään. Sellaistakin tapahtuu, sanoimme. Sattuu joskus että pistävät rahojakin käteen,—alkoi heti laulavalla äänellään kopin vanhimmaksi määrätty nainen.—Vai niin, vai niinkö se nyt kävikin. Emmepä siis arvanneetkaan. Jumala näkyy tahtovan toisin,—puhui hän herkeämättä, hellällä ja sointuisalla äänellänsä.
—Jokohan tuomitsivat?—kysyi Fedosja osaa ottavalla hellyydellä katsoen Maslovaan lapsekkailla, kirkkaan sinisillä silmillään, ja koko hänen iloinen, nuori näkönsä muuttui aivan kuin itkua valmistaakseen. Maslova ei vastannut mitään, vaan meni sanaakaan sanomatta paikallensa, joka oli toinen päästä lukien, Korabljovan vieressä, ja istui lavitsan laudoille.
—Et näemmä ole vielä syönytkään,—sanoi Fedosja nousten ja tullen
Maslovan luo.
Maslova vastaamatta mitään asetti korvapuustit päänalukselle ja alkoi riisuutua. Hän otti tomuisen mekon yltään ja huivin kiharaisilta, mustilta hiuksiltaan, ja istui.
Pojan kanssa lavitsain toisessa päässä leikkivä kyttyräselkäinen eukko tuli myöskin siihen ja pysähtyi Maslovan eteen.
—Ts, ts, ts!—imasi hän kielellänsä suulakea vastaan säälivästi heilutellen päätänsä.
Poikanen tuli myöskin eukon perästä ja silmät selällään, ylähuuli eteenpäin töröttävänä tuijotti korvapuusteihin, jotka Maslova oli tuonut. Nähtyään kaikki nuo osaaottavat kasvot kaiken sen perästä mitä hänelle oli tapahtunut, Maslovaa rupesi itkettämään ja hänen huulensa värähtelivät. Vaan hän koetti pidättää ja onnistuikin pidättää niin kauvan kuin ei eukko ja poika vielä olleet tulleet. Nyt, kuultuansa tuon hyväntahtoisen, säälivän äänen eukon suusta ja erittäin kohdattuaan poikasen silmät, kun tämä siirsi katseensa korvapuusteista häneen, ei hän enää voinut hillitä itseänsä. Koko hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ja hän purskahti itkuun.
—Sanoinhan minä sinulle: sinun on hankittava itsellesi oikea puolustaja,—sanoi Korabljova.—No? Siperiaanko siis?—kysyi hän.
—Maslova aikoi vastata, vaan ei voinut, ja nyyhkyttäen kaivoi esiin korvapuusteista paperossilaatikon, jonka kannella oli punaposkisen naisen kuva, hiukset hyvin korkealle kammattuina, kolmikulman muotoinen avaus rinnassa, sekä antoi sen Korabljovalle. Korabljova tarkasteli kuvaa, pudisti paheksivasti päätänsä erittäin sen johdosta, että Maslova näin hukkasi rahoja, otti yhden paperossin, sytytti sen lampusta, veti itse ensin savun ja antoi sitten Maslovalle. Maslova, yhä vaan itkien, alkoi ahnaasti kerta toisensa perästä vetää sisäänsä ja puhaltaa ulos tupakinsavua.
—Siperiaan,—sai hän nyyhkytyksiltä vihdoin sanotuksi.
—Eivätpä pelkää Jumalata, ihmissyöjät, kirotut verenjuojat, sanoi
Korabljova.—Syyttömästi ovat tytön tuominneet.
Samassa räjähti ikkunalta sinne jääneiden naisten nauru. Pikku tyttö nauroi myöskin ja hänen hieno lapsenäänensä sekaantui aikaisten käheään naurun vikinään.—Joku vanki oli pihalla tekaissut semmoista, mikä näin vaikutti uloskatsojiin.
—Ah sinä, raakattu koiras! Ettes häpee,—puhui punatukkainen ja koko lihava ruumiinsa lerpallaan, painautuen kasvoillansa ristikkoon, huusi ulos järjettömän siivottomia sanoja.
—Mitäs siellä kaakatat senkin retkale!—sanoi Korabljova puistaen päätänsä punatukkaiselle, ja kääntyen sitten jälleen Maslovaan päin.—Kuinka moneksi vuotta?
—Neljäksi,—sanoi Maslova, ja kyyneleitä tulvasi niin runsaasti hänen silmistään, että yksi sattui paperossiin.
Maslova rutisti sen vihasesti kokoon, viskasi pois ja otti toisen.
Vanhemmaksi määrätty nainen, vaikka ei itse polttanut, nosti pätkän heti ylös ja alkoi sitä suoritella, jatkaen yhä puhettansa.
—Eivätpä näy siellä paljon totuudesta piittaavan,—sanoi hän.—Tekevät niinkuin tahtovat. Tässä koko ajan luulimme, että vapauttavat. Matvejevna sanoi, vapauttavat, mutta minä sanoin: ei, sydämmessäni on aavistus, että hänen käy huonosti; niinpä kävikin,—puhui hän, nähtävästi mielihyvällä kuunnellen omaa ääntänsä.
Nyt olivat miesvangit jo kaikki kulkeneet pihan yli, ja naiset, jotka olivat heidän kanssansa puhelleet, tulivat pois ikkunalta ja kokoontuivat hekin Maslovan ympärille. Ensin tuli muljosilmäinen salakapakoitsija tyttärensä kanssa.
—No, liikaako määräsivät?—kysyi hän istuutuen Maslovan viereen ja jatkaen nopeaan kutomistansa.
—Tietenkin liikaa, kun ei ollut rahoja. Jos olisi rahoja ollut ja olisi liukassuisen asianajajan kustantanut, kyllä olisivat vapauttaneet,— sanoi Korabljova.
—Vaikkapa sen, miksi sitä taas sanotaan,—sen pörhötukkaisen, suurinokkaisen,—se poika se tuopi kuivana vaikka vedestä. Sen kun olisi ottanut!
—Mene sitä ottamaan,—sanoi hampaat irvessä heidän luoksensa istahtunut
Horoshafka:—se poika ei tuhatta vähemmästä ottaisi edes sylkäistäkseen.
—Näkyy olevan sinun kohtalosi kerran sellainen.—puuttui puheeseen se akka, joka oli syytetty murhapoltosta.—Onkos tämä sitten helppoa kantaa: ensin viepi pojalta vaimon, sitten toimittaa hänet täiden ruuaksi linnaan ja vielä minutkin samaan paikkaan vanhoina päivinä,— alkoi hän taas jo sataan kertaan toistamansa historian;—linna tai mierontie, jompikumpi on aina edessä. Jollei mierontielle niin linnaan.
—Ainahan ne samalla tavalla,—sanoi salakapakoitsija, ja tarkastettuaan tytön päätä, pisti sukankutimen viereensä, veti tytön jalkojensa väliin ja alkoi vikkelin sormin hakea hänen päästänsä. »Mitäs menit viinaa kauppaamaan». Vaan milläpäs lapset olivat ruokittavat?—puhui hän, jatkaen tuttua työtänsä.
Nämät salakapakoitsijan sanat muistuttivat Maslovaa viinasta.
—Ottaisko lasin,—sanoi hän Korabljovalle pyyhkien paidan hihalla kyyneleitänsä ja vaan silloin tällöin enää nyyhkyttäen.
—Mitäs, olkoon menneeksi,—sanoi Korabljova.
XXXII.
Maslova kaivoi rahat esille, niinikään korvapuustin sisästä, ja antoi Korabljovalle kupongin. Korabljova otti kupongin, katsahti siihen ja, vaikkei osannutkaan lukea, uskoi mitä kaikkitietävä Horoshafka sanoi, että paperi oli arvoltaan 2 ruplaa 50 kopekkaa, ja kiipesi venttiilin lokerosta ottamaan sinne piilotettua viinapulloa. Tämän nähtyänsä menivät kaikki ne naiset, jotka eivät olleet heidän lavitsanaapureitansa, paikoilleen. Maslova sillä välin puisti tomun huivistansa ja mekostaan, nousi lavitsalle istumaan ja alkoi syödä korvapuustia.
—Minä koetin pitää sinulle teetä, mutta se on sittenkin jäähtynyt,—sanoi Fedosja noutaen hyllyltä jalkariepuun käärityn läkkisen teekannun ja ruukun.
Juoma oli ihan kylmää ja maistui enemmän läkiltä kuin teeltä, mutta
Maslova täytti ruukun ja alkoi särpiä korvapuustin palojen väliin.
—Siinä on sinullekin,—huusi hän lohkaisten palan korvapuustista ja antaen sen pojalle, joka katseli hänen suuhunsa.
Korabljova tuli nyt esiin viinapullon ja ruukun kanssa. Maslova tarjosi Korabljovalle ja Horoshafkalle. Nämät kolme vankia muodostivat kopin ylimystön, koska heillä oli rahoja ja he tasasivat kaikki keskenänsä.
Jonkun hetken kuluttua Maslova elpyi ja alkoi sukkelasti kertoa oikeudesta, matkien syyttäjää ja kaikkea sitä, mikä häntä oli siellä erittäin kummastuttanut. Kummastuttanut oli häntä erittäinkin se huomio, että miehet kaikkialla missä hän vaan liikkui, juoksivat hänen perässänsä. Oikeudessa kaikki olivat häntä katsoneet,—kertoi hän,—ja kävivät tahallaan yhtämittaa vankien huoneessa.
—Saattomies itsekin sanoi: »sinua ne vaan käyvät katsomassa.« On tulevinaan muka jotain tärkeätä paperia hakemaan, missä,—missä, ja minä näen ihan selvästi, ettei hän hae mitään paperia, vaan ahmii silmillänsä minua,—puhui Maslova hymyillen ja ikäänkuin kummissaan heilutellen päätänsä.—On ne nekin taiteilijoita.
—No se nyt on aina niin,—tarttui puheeseen kopin vanhin, ja heti pääsi hänen laulava äänensä vauhtiin.—Niin ne ovat kuin kärpäset sokerin kimpussa. Jos missä muualla niitä ei olisi, kyllä vaan siinä on. Sen paremmasta eivät tiedä…
—Mutta kylläpä osaavat täälläkin,—keskeytti häntä Maslova.—Pulaan jouduin täälläkin. Kohta kun oli päästy perille, saapui vankiroikka asemahuoneelta. Ja nämätkös kerääntyivät ympärilleni, etten ollut päästä heistä. Onneksi tuli päällysmiehen apulainen ja ajoi heidät pois. Yksi kävi niin kimppuuni, että tuskin osasin irtautua.
—Minkä näköinen?—kysyi Horoshafka.
—Mustahko, viiksien kanssa.
—Kyllä se sitten oli hän.
—Kuka hän?
—Ka, Stsheglof. Se joka äsken meni ohitse.
—Mikä ihmeen Stsheglof?
—Kylläpä, kun ei Stsheglofia tunne! Stsheglof on kaksi kertaa karannut Siperiasta. Nyt saivat kiinni, mutta kyllä hän pian taas lähtee. Häntä pelkäävät esimiehetkin,—puhui Horoshafka, joka välitteli kirjelappusia vangeille ja sentähden tiesi kaikki, mitä vankilassa tapahtui.—Lähtee kun lähteekin.
—No, jos lähteekin, eipä se meitä mukaansa ota,—sanoi Korabljova.—Mutta sano sinä paremmin,—kääntyi hän Maslovan puoleen:—mitä sinulle atvokaatti puhui valituksesta, sehän se nyt on tehtävä?
Maslova ei sanonut tietävänsä mistään.
Samassa punatukkainen nainen, upottaen molemmat teerenpilkkuiset kätensä pörröiseen, tuuheaan, punaseen tukkaansa, ja kynsien päätänsä tuli viinaa juovien ylimyksien luo.
—Minä selitän sinulle, Katariina, kaikki niinkuin on,—alkoi hän.—Ensiksikin täytyy sinun kirjoittaa: olen tyytymätön tuomioon, ja sitten pitää antaa ilmoitus syyttäjälle.
—Piruako sinä täältä tahdot?—tiuskasi hänelle vihaisella bassolla Korabljova:—vai vainusitko viinaa,—älä siinä turhia juttele. Kyllä tässä ilman sinuakin tiedetään mitä on tehtävä.
—Ei puhuta sinulle, mitäs rähiset?
—Vai haluttaisi viinaa? Ja siksi hieroutuisit joukkoon?
—No annetaan vaan hänellekin,—sanoi Maslova, joka aina kaikille jakoi kaikki, mitä hänellä oli.
—Kyllä annan kohta niin että..
—Koetas, koetas,—sanoi punatukkainen työntäytyen Korabljovan päälle.—Luuletkos minun pelkäävän?
—Senkin kuritusvanki!
—Semmoiseltapa sen kuulenkin.
—Senkin riivattu ketale!
—Minäkö ketale?
—Siperialainen, murhaaja!—huusi punatukkainen.
—Alappa väistyä,—sanoi Korabljova synkästi.
Mutta punatukkainen työntäytyi yhä lähemmäksi ja Korabljova tyrkkäsi häntä avonaiseen lihavaan rintaan. Punatukkainen ei muuta odottanutkaan, ja äkkiarvaamattoman nopealla liikkeellä kävi toisella kädellään kiinni Korabljovan tukkaan ja toisella aikoi lyödä häntä kasvoihin, mutta Korabljova sai hänen kädestään kiinni. Maslova ja Horoshafka tarttuivat punatukkaisen käsiin tahtoen irroittaa häntä, mutta hänen kätensä ei heltinyt hiuksista. Hetkeksi hän päästi kätensä, mutta ainoastaan saadaksensa hiukset nyrkkinsä ympäri. Korabljova, pää väännyksissä, hakkasi toisella kädellään punatukkaista ruumiiseen, ja koetti käydä hampailla kiinni tämän käteen. Naiset kerääntyivät tappelevien ympärille, erottelivat heitä ja kiljuivat. Keuhkotautinenkin tuli yskien katsomaan mitä tapahtui. Lapset likistyivät toisiinsa ja itkivät. Melun kuultuansa tulivat sisälle sekä nais- että miesvartija. Tappelijat erotettiin, ja molemmat: Korabljova päästäen auki harmaata lettiänsä ja kooten siitä irtilähteneitä tupsuja, ja punatukkainen pidellen keltaisen rintansa ylitse kokonaan repeytynyttä paitaansa,—huusivat yhtaikaa, selittäen tapausta ja syyttäen toisiansa.
—Tiedänhän minä, että se on taas se viina; kun huomenna kerron tirehtöörille, kyllä saatte kuulla! Tunnenhan selvästi nenässäni,—puhui naisvartija.—Katsokaa että korjaatte kaikki, muuten käy ohrasesti, tässä ei ole aikaa asiatanne selvitellä. Paikoillenne ja vait!
Mutta vaikenemisesta ei pitkään aikaan tullut mitään. Kauvan naiset vielä haukkuivat, kertoivat toisillensa, kuinka riita oli alkanut ja kuka oli syyllinen. Vihdoin sekä mies- että naisvartija läksivät pois, ja naiset alkoivat tyyntyä ja laittautua makuulle. Vanha eukko alkoi rukoilla jumalankuvan edessä.
—Löysivätpähän toisensa molemmat siperialaiset,—rupesi punatukkainen äkkiä käheällä äänellänsä lavitsain toisesta päästä taas puhumaan, ja hän höysti jokaista sanaansa mitä kummallisimmilla haukkumasanoilla.
—Katso etees, ettei täältä vieläkin tulisi,—vastasi heti Korabljova liittäen samallaisia sanoja puheeseensa. Ja molemmat hiljenivät.
—Jolleivät vaan estäisi, kyllä minä sinut mukiloitsisin, senkin vietävä…—alkoi jälleen punatukkainen, eikä taaskaan viipynyt kauvan yhtäläinen vastaus Korabljovalta.
Sitten oltiin vähä kauvemman aikaa vaiti, ja jo taas tuli haukkumasanoja. Väliajat kuitenkin yhä pitenivät ja vihdoin kaikki kokonaan hiljeni.
Kaikki makasivat, muutamat alkoivat kuorsata, ainoastaan vanha eukko, jolla oli tapana kauvan rukoilla, yhä vieläkin teki kumarruksia jumalankuvan edessä, mutta lukkarin tytär, naisvartijan mentyä, heti nousi ja alkoi jälleen kävellä edes takasin kopissa.
Maslovaa ei nukuttanut. Hän vaan ajatteli olevansa nyt siperialainen, ja olihan häntä jo kaksi kertaa siksi sanottukin,—ensin Botshkova ja sitten punatukkainen,—eikä hän mitenkään voinut tottua tuohon nimeen. Korabljova, joka oli maannut häneen selin kääntyi lavitsalla.
—Kylläpä en olisi uskonut,—sanoi Maslova hiljaan.—Mitä kaikkea muut tekevätkin ja kuitenkin pääsevät vapaiksi, mutta minun täytyy kärsiä ilman syytä.
—Älä sure, tyttö. On niitä ihmisiä Siperiassakin. Etkä sinä sielläkään hukkaan joudu,—lohdutteli häntä Korabljova.
—Enpä tietenkään, mutta kuitenkin se vaivaa. Semmoisenko kohtalon nyt olisin ansainnut. Olenhan niin tottunut hyvään elämään!
—Jumalaa vastaan et mitään voi,—sanoi Korabljova huokaisten.—Häntä vastaan et mitään voi.
—Tiedän, mummo kulta, mutta kuitenkin on vaikeata.
He vaikenivat.
—Kuuletko? Se on se vetelys!—sanoi Korabljova käskien kuuntelemaan niitä kummallisia ääniä, jotka tulivat lavitsan toiselta puolelta.
Nämät äänet olivat punatukkaisen naisen hillittyjä itkun purkauksia. Punatukkainen itki sitä, että häntä oli äsken haukuttu, eikä oltu annettu viinaa, jota hänen olisi niin mieli tehnyt. Hän itki vielä sitäkin, että hän yleensä koko elinaikanansa ei ollut muuta kokenut kuin haukkumista, pilkkaa, loukkauksia ja lyöntejä. Hän koetti hakea lohdutusta muistelemalla ensi rakkauttansa tehdastyömieheen, Molodenkofiin, mutta muistettuaan tämän rakkauden hän myöskin muisti mihin se oli loppunut. Se oli loppunut siihen, että Molodenkof kurillaan, humalapäissään, hutkaisi häntä vihtrillillä kaikkein arimpaan paikkaan ja sitten nauroi tovereinsa kanssa sukkeluudelleen, katsellen kuinka hän väänteli itseänsä tuskissaan. Hän muisti tämän, ja hänen tuli sääli itseänsä, ja luullen ettei kukaan enää kuulisi, hän rupesi itkemään ja itki niinkuin lapset—voihkien ja nenäänsä puhisten ja niellen suolaisia kyyneleitä.
—Käy sääliksi häntä,—sanoi Maslova.
—Tietysti käy, mutta mitäs tuppaa.
XXXIII.
Ensimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna herättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja ennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se oli jotain tärkeätä ja hyvää. »Katjusha, tuomioistuin». Niin, täytyy heretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin ihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan odotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama kirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden vapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.
—Avioliittoon!—ajatteli Nehljudof ivallisesti.—Kuinka kaukana olenkaan nyt siitä!
Ja hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon miehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin hyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen toimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. »Ja oikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä. Jos hän kysyy,—silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin ilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.»
Yhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille. Taaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen,—se olisi ollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin elämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän kuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja sanoo totuuden, jos häneltä kysytään.
Suhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi puhumatta.
»Lähden vankilaan, puhun hänen kanssaan, pyydän häneltä anteeksi. Ja jos on tarpeen, niin, jos on tarpeen, menen naimisiin hänen kanssaan»,—ajatteli Nehljudof.
Tämä ajatus, että siveellisen hyvityksen tähden olisi kaikki alttiiksi pantava, jopa mentävä naimisiinkin, liikutti häntä nyt aamulla erikoisesti.
Pitkään aikaan ei hän ollut alkanut päiväänsä sellaisella tarmon tunteella. Huoneeseen tulleelle Agrafena Petrovnalle hän itseänsäkin hämmästyttävällä päättäväisyydellä heti ilmoitti ei enää tarvitsevansa tätä huoneustoa eikä Agrafenan palvelusta. Äänettömällä suostumuksella oli ollut ikäänkuin päätetty asia, että Nehljudof kustantaa tätä suurta ja kallista kortteeria mennäkseen siinä naimisiin. Ja sentähden oli kortteerista luopumisella ratkaiseva merkitys. Agrafena Petrovna katsahtikin häneen kummastuneena.
—Kiitän teitä suuresti, Agrafena Petrovna, kaikesta huolenpidostanne, mutta nyt en enää tarvitse näin suurta huoneustoa enkä kaikkia palvelijoita. Jos kuitenkin tahdotte auttaa minua, niin tehkää hyvin ja pitäkää huolta huonekaluista, korjatkaa ne jonnekin aluksi, niinkuin tehtiin äidin eläessä. Kun Natasha tulee, hän kyllä ottaa ne huostaansa. (Natasha oli Nehljudofin sisar.)
Agrafena Petrovna pudisteli päätänsä.
—Kuinka niin, »ottaa huostaansa»? Vielähän niitä tulette tarvitsemaan,—sanoi hän.
—Ei, ei tarvita, Agrafena Petrovna, ihan varmaan ei tarvita,—sanoi
Nehljudof vastaten siihen mitä toisen päänpudistus oli tarkoittanut.
—Olkaa hyvä, sanokaa Kornejillekin, että minä annan hänelle kahden
kuukauden palkan eteenpäin, mutta etten häntä enää tarvitse.
—Väärin teette, Dmitrij Ivanovitsh. No, vaikka nyt ulkomaille lähtisittekin, onhan huoneusto kuitenkin tarpeen.
—Te ajattelette toista, Agrafena Petrovna. Minä en lähde ulkomaille; ja jos lähden, niin ihan toiseen paikkaan.
Hän tuli äkkiä tulipunaseksi. »Niin, täytyy sanoa hänelle,—ajatteli hän,—ei auta salata, Täytyy sanoa kaikki kaikille.»
—Minulle on tapahtunut hyvin kummallinen ja tärkeä seikka eilen.
Muistattehan Katjushaa, joka oli täti Marian luona?
—Kuinka en muistaisi, minähän häntä opetin ompelemaankin.
—No niin, illalla tämä sama Katjusha oli oikeuden edessä, ja minä olin valamiehenä.
—Voi herranen aika kuinka kauheata!—sanoi Agrafena Petrovna.—Mistä häntä syytettiin?
—Taposta,—ja kaiken sen olen minä tehnyt.
—Kuinka olisitte te voineet sen tehdä? Te puhutte hyvin kummallisesti,—sanoi Agrafena Petrovna ja hänen vanhoissa silmissään leimahti kipinä.
Agrafena tunsi Katjushan historian.
—Niin, minä olen syynä kaikkeen. Ja tämä asia on muuttanut minun kaikki aikeeni.
—Mutta mikä ihmeen muutos tästä voisi teille tulla?—sanoi Agrafena
Petrovna pidättäen naurahdusta.
—Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut tälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä.
—Se on teidän asianne,—mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole. Kyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi, niin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset,—sanoi Agrafena Petrovna ankarasti,—eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa omaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli joutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?
—Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.
—No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.
—Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin se, mitä mamma oli tahtonut…
—Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut hyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua kutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan veljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun tarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa sydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.
—No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa minua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä olko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen kaikesta.
Merkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja vastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet hänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että Kornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt mieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin järkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.
Matkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,
Nehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi olevansa.
Avioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin läheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli käsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena saada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei ainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille. »Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua vastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran edessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla onnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on täällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo minun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin täällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni keralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen vaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai vastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten panisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka inhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi koskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin joutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista tehdä»,—puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä muutoksesta, mitä hän koki.
»Nyt olisi ennen kaikkia,—ajatteli hän,—tavattava asianajaja ja saatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten … sitten tavattava hänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki».
Ja vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi hänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi kaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten rikoksensa—, valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
XXXIV.
Tultuaan oikeuteen tapasi Nehljudof heti käytävässä eilisen oikeudenpalvelijan ja tiedusteli tältä: missä tuomitut vangit säilytetään, ja keltä on saatava lupa niiden tapaamiseen? Oikeudenpalvelija selitti, että vankeja säilytettiin eri paikoissa, ja että ennenkuin tuomio oli voittanut laillisen voiman riippui luvansaanti yleisestä syyttäjästä.—»Minä sanon sitten itse ja saatan teidät istunnon jälkeen. Syyttäjää ei vielä kuulukaan. Mutta sitten istunnon jälkeen. Nyt tehkää hyvin ja tulkaa oikeussaliin. Istunto alkaa heti.»
Nehljudof kiitti oikeudenpalvelijaa, joka erittäinkin nyt näytti hänestä surkuteltavalta, ja meni valamiesten huoneeseen.
Hänen lähestyessä tätä huonetta olivat valamiehet jo menossa istuntosaliin. Kauppias oli samalla tavalla iloinen, ja samalla tavalla kuin eilen oli syönyt ja ryypännyt, ja tervehti nyt Nehljudofia kuin vanhaa ystävää. Pietari Gerasimovitsh ei herättänyt Nehljudofissa nyt mitään vihamielisiä tunteita tuttavallisuutensa ja naurunsa tähden.
Nehljudofin teki mieli kaikille valamiehillekin ilmaista suhteensa eiliseen syytettyyn. »Oikeastaan,—ajatteli hän,—olisi eilen pitänyt istunnon aikana nousta seisoalleen ja julkisesti tunnustaa syyllisyytensä». Mutta kun hän yhdessä muiden valamiesten kanssa astui istuntosaliin, ja taas alkoivat nuo eiliset temput: taas »oikeus lähestyy», taas kolme kirjokaulaista lavalle, taas äänettömyys, taas valamiesten istuutuminen korkeakarmisille tuoleille, taas santarmit, pappi,—niin silloin hän tunsi, että vaikka olisikin ollut menetteleminen näin, ei hän olisi eilenkään voinut rikkoa tätä juhlallisuutta.
Valmistelut istuntoon olivat samat tänään kuin eilenkin (paitsi valamiesten vannotusta ja puheenjohtajan puhetta heille).
Tämänpäiväinen juttu koski murtovarkautta. Syytettyä, joka oli heikonnäköinen, kapeahartiainen 20-vuotias poika harmaassa mekossa, harmailla, verettömillä kasvoilla, vartioitsi kaksi santarmia, paljastetut miekat kädessä. Hän istui yksinänsä syytettyjen penkillä ja arasti katseli sisääntulevia. Tämä poika oli syytetty siitä, että oli yhdessä toverinsa kanssa murtautunut lukittuun liiteriin ja anastanut sieltä vanhoja lattiamattoja, arvoltaan 3 ruplaa 67 kopekkaa. Syytekirjasta kävi ilmi, että poliisi oli ottanut pojan kiinni silloin kuin tämä oli kulkenut toverinsa kanssa, joka oli kantanut olallaan mattoja. Poika ja hänen toverinsa olivat tunnustaneet heti rikoksensa ja pantiin molemmat vankilaan. Pojan toveri, viilari, oli jo vankilassa kuollut ja poikaa nyt tutkittiin yksin. Vanhat matot makasivat todiste-esineiden pöydällä.
Juttua käsiteltiin, samoin kuin eilistäkin, loppumattomine varastoineen todistuksia, todisteaiheita, vierasmiehiä, vannottamisia, kuulustelemisia, asiantuntijoita ja ristiinkyselyjä. Todistajaksi kutsuttu poliisi vastasi puheenjohtajan, syyttäjän ja puolustajan kysymyksiin lyhyillä, puisilla sotilasvastauksilla. Mutta huolimatta hänen sotilaallisesta tylsämielisyydestään ja koneellisuudestansa, näkyi että hän sääli poikaa ja vastenmielisesti kertoi kiinniotosta.
Toinen todistaja, varkauden kärsinyt ukko, talonhaltija ja mattojen omistaja oli nähtävästi kiukkuinen ihminen. Kun häneltä kysyttiin tunnustaako hän matot omikseen, tunnusti hän ne omikseen hyvin vastenmielisesti; mutta kun syyttäjän apulainen sitten alkoi tiedustella mihin hän oli aikonut mattoja käyttää ja hyvinkö ne olivat hänelle tarpeelliset, hän suuttui ja vastasi: »Ja vaikka ne nyt ikuisiksi ajoiksi katoisivat näkyvistäni, en niitä ollenkaan kaipaisi. Jos olisin tiennyt, että niistä näin paljon puuhaa tulee, en totisesti olisi hakenut; kymmenruplasen ja kaksikin olisin suorittanut, kunhan vaan olisin päässyt näistä iankaikkisista kuulusteluista. Ajureille yksistään olen viisi ruplaa maksanut; enkä minä ole mikään terve ihminen. Minussa on sekä tyrät että reumatismit.»
Näin puhuivat todistajat, ja syytetty itse tunnusti kaikki tyyni, ja niinkuin kiinnisaatu eläin, järjettömänä vilkkuen sivuilleen, kertoi katkonaisella äänellä koko tapauksen.
Asia oli selvä; mutta syyttäjän apulainen, samoin kuin eilenkin olkapäitänsä kohottaen, teki hienoja kysymyksiä, joiden tarkoitus oli saada viekas rikoksentekijä ansaan.
Puheessansa hän koetti todistaa, että varkaus oli tapahtunut ihmisasumuksessa ja sisäänmurtautumalla, ja että poika oli siis saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.
Oikeuden määräämä puolustaja sitävastoin koetti todistaa, ettei varkaus ollut tapahtunut ihmisasumuksessa, ja että siis vaikka esillä olikin ilmeinen rikos, rikollista ei voitu kuitenkaan pitää vielä niin vaarallisena yhteiskunnalle, kuin syyttäjän apulainen oli tahtonut luulotella.
Puheenjohtaja, aivan niinkuin eilenkin, pysyi puolueettomuuden ja oikeudenmukaisuuden esikuvana ja selitteli tarkalleen valamiehille sitä, mitä he tiesivät eivätkä voineet olla tietämättä. Niinkuin eilenkin tehtiin keskeytyksiä; niinkuin eilen poltettiin tupakkia; yhä samalla tavalla oikeudenpalvelija jälleen huuteli: «oikeus lähestyy», ja samalla tavalla istuivat kaksi santarmia miekat paljastettuina uhkaamassa rikoksen, tekijää, mutta itse koettaen olla nukkumatta.
Jutusta kävi ilmi, että tämän pojan oli hänen isänsä antanut jo alaikäisenä tupakkitehtaan työhön, missä poika oli sitten elänyt 5 vuotta. Tänä vuonna oli tehtaan isäntä pannut hänet pois isännän ja työmiesten välillä tapahtuneen rettelön jälkeen, ja jäätyään työttömäksi oli poika kuljeksinut pitkin kaupunkia juoden yltään vaatteensakin. Jossain ravintolassa hän oli yhdyttänyt samallaisen, jo ennen työttömäksi jääneen viilarin, pahan juopon, ja he olivat yhdessä humalapäissään öiseen aikaan rikkoneet liiterin lukon, ja ottaneet sieltä mitä ensiksi käsiinsä saivat. He joutuivat kiinni ja tunnustivat kaikki. He pantiin vankilaan, missä sitten viilari ennen oikeudenkäynnin alkamista oli kuollut. Poikaa vastaan käytiin nyt oikeutta ja häntä pidettiin vaarallisena olentona, josta yhteiskuntaa täytyi suojella.
»Tuo nyt on ihan samallainen vaarallinen olento kuin eilinenkin syytetty»,—ajatteli Nehljudof, kuullessaan mitä kaikkea hänen edessään tapahtui.—«Nuo olisivat vaaralliset ja me emme olisi vaarallisia?… Minä olen siveetön, pettäjä, ja kaikki me, kaikki ne, jotka tietäen mikä minä olen, eivät ole halveksineet vaan päinvastoin kunnioittaneet minua.»
Onhan selvää, että tämä poika ei ole mikään erikoinen ilkiö, vaan ihan tavallinen (sen kaikki näkevät) ihminen, ja että hän on tullut siksi, mikä on, ainoastaan siitä syystä, että eli semmoisissa olosuhteissa, jotka semmoisia ihmisiä synnyttävät. Näyttäisi siis ilmeiseltä, että jos tahdotaan, ettei tämmöisiä poikia olisi, täytyy koettaa poistaa niitä olosuhteita, joissa tämmöiset onnettomat olennot syntyvät. Jos vaan olisi löytynyt jokukin ihminen,—ajatteli Nehljudof katsellen pojan tuskallisia pelonalaisia kasvoja,—joka olisi säälinyt häntä silloin kuin hän leivän puutteen tähden lähetettiin maalta kaupunkiin; jos puutteenalaisia olisi autettu, tai jospa vaan silloinkin, kuin hän jo oli kaupungissa ja kaksitoistatuntisen työpäivän jälkeen kulki tehtaasta vanhempien toverien, viettelijäinsä kanssa ravintolaan,—kunpa olisi silloinkin löytynyt ihminen, joka olisi sanonut: »älä sinä mene Vanja, ei se ole hyvä», niin ei poika olisi mennyt, ei olisi joutunut harhatielle, eikä olisi mitään pahaa tehnyt.
Mutta semmoista ihmistä, joka olisi häntä säälinyt, ei löytynyt ainoatakaan koko sinä aikana, kun poika pienen elukan tavalla eleli oppipojan vuosia kaupungissa, ja lyhyeksi kerityin päin juoksenteli mestarien ostoksilla; päinvastoin, jos hän jotain sai mestareilta ja tovereilta kaupungissa kuulla, niin vaan: että se se poikaa on, joka saa narratuksi, joka osaa juoda, osaa haukkua, osaa tapella ja elää huonosti.
Mutta kun hän sitten sairaana ja epäterveellisen työn, juoppouden, huonon elämän pilaamana, tylsistyneenä ja hupsuna kuin unessa horjuskeli ilman tarkoitusta pitkin katuja ja vihdoin juovuspäissään tunkeutui johonkin liiteriin ja vei sieltä tarpeettomia mattoja, niin nyt me emme ollenkaan pidä huolta niiden syiden poistamisesta, jotka saattoivat pojan hänen nykyiseen tilaansa, vaan tahdomme muka auttaa asiata sillä, että ryhdymme rankaisemaan tätä poikaa!…
Hirmuista!
Nehljudof ajatteli kaikkea tätä, eikä enää kuunnellut mitä hänen edessänsä tehtiin. Ja kauhistui yhä enemmän vaan siitä, mikä hänelle selvisi. Häntä hämmästytti että hän oli saattanut olla ennen näkemättä tätä, että muut saattoivat olla näkemättä.
XXXV.
Heti kun tehtiin seuraava keskeytys Nehljudof nousi ja tuli käytävään päättäen olla enää palaamatta istuntosaliin. Antaa heidän tehdä hänen kanssansa mitä tahtovat, mutta tähän ilveilyyn hän ei enää voi ottaa osaa.
Otettuaan selvän missä yleisen syyttäjän huone oli, meni Nehljudof tämän luo. Vahtimestari ei olisi häntä laskenut, vaan sanoi, että syyttäjä oli työssä, mutta Nehljudof, kuuntelematta häntä, meni sisälle ja kääntyen vastaan tulevan virkamiehen puoleen pyysi tätä ilmoittamaan yleiselle syyttäjälle olevansa valamies ja että hänen oli välttämätöntä tavata syyttäjää erään sangen tärkeän asian vuoksi. Nehljudofin ruhtinaallinen arvonimi ja hienot vaatteet auttoivat häntä. Virkamies teki ilmoituksen syyttäjälle, ja Nehljudof laskettiin sisälle. Yleinen syyttäjä otti hänet vastaan seisaaltansa, nähtävästi tyytymättömänä siihen itsepintaisuuteen, millä Nehljudof oli pyrkinyt hänen puheillensa.
—Mitä haluatte?—kysyi yleinen syyttäjä ankarasti.
—Minä olen valamies, nimeni on Nehljudof ja minun täytyy välttämättömästi tavata syytettyä Maslovaa,—sanoi Nehljudof nopeasti ja päättävästi, punastuen ja tuntien tekevänsä jotain semmoista, mikä on ratkaisevasti vaikuttava hänen elämäänsä.
Yleinen syyttäjä oli lyhyenläntä, tummanverinen mies, tukka lyhyt, harmahtava, silmät kirkkaat ja vilkkaat, tuuhea, leikattu parta esiinpistävässä alaleuvassa.
—Maslovaa? Kyllä tunnen. Hän oli syytetty myrkytyksestä,—sanoi syyttäjä rauhallisesti.—Mitä varten te tahdotte häntä tavata?—Ja sitten ikäänkuin haluten pehmentää käytöstänsä lisäsi:—En voi antaa lupaa teille, tietämättä mitä varten se on teille tarpeen.
—Se on minulle tarpeen erään minulle hyvin tärkeän asian vuoksi,—sanoi
Nehljudof sävähtäen punaseksi.
—Vai niin,—sanoi syyttäjä ja nostettuaan silmänsä katseli tarkkaavaisesti Nehljudofia.—Onko hänen asiansa jo ollut esillä vai ei?
—Hän oli eilen oikeuden edessä, ja tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotöihin—vääryydellä. Hän on syytön.
—Vai niin. Jos hän on vasta eilen saanut tuomionsa,—sanoi syyttäjä panematta mitään huomiota Nehljudofin ilmoitukseen että Maslova oli syytön,—ennenkuin tuomio on voittanut laillisen voiman hän yhä säilytetään tutkintovankilassa. Vankeja voi siellä tavata vaan määräpäivinä. Sinne nyt neuvonkin teitä kääntymään.
—Vaan minun täytyy saada tavata häntä niin pian kuin mahdollista,—sanoi Nehljudof tuntien alaleukansa vapisevan ja ratkaisevan hetken olevan lähellä.
—Mutta mistä syystä se on teille välttämätöntä?—kysyi syyttäjä kohottaen vähän levottomasti kulmakarvojansa.
—Siitä syystä, että hän on syytön ja tuomittu pakkotöihin. Mutta kaikkeen syypää olen minä,—sanoi Nehljudof vapisevalla äänellä, tuntien samalla puhuvansa semmoista, mitä ei olisi oikeastaan tarvinnut.
—Millä tavalla sitten?—kysyi syyttäjä.
—Sillä tavalla, että minä olen pettänyt hänet ja saattanut siihen tilaan, missä hän nyt on. Jollei hän olisi semmoinen, miksi minä olen hänet tehnyt, ei hän olisi joutunut tämmöisen syytöksenkään alaiseksi.
—En minä sittenkään ymmärrä, missä yhteydessä tämä on tapaamisen kanssa.
—Siinä yhteydessä että minä tahdon seurata häntä ja … mennä naimisiin hänen kanssaan,—sai Nehljudof sanotuksi. Ja kuten aina, kun hän vaan tuli tähän aineeseen, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
—Todellakin?—Vai niin!—sanoi syyttäjä.—Tämä on todellakin aivan erikoinen tapaus. Ettekös te ole äänivaltainen Krasnoperskin piirikunnasta?—kysyi syyttäjä aivan kuin muistellen mitä hän oli ennen kuullut Nehljudofista, joka nyt esitti niin kummallisen tuumansa.
—Suokaa anteeksi, en luule että tämä olisi missään yhteydessä pyyntöni kanssa,—vastasi Nehljudof kiihkeästi ja vihaisesti.
—Eipä suinkaan, ei,—sanoi yleinen syyttäjä tuskin huomattavasti hymähtäen ja ollenkaan joutumatta hämilleen,—mutta teidän pyyntönne on niin tavatonta laatua, niin ulkopuolella kaikkia muodollisuuksia…
—No, voinko siis saada luvan?
—Luvanko? Kyllä, annan teille kohta päästölipun. Olkaa hyvä, istukaa.
Hän tuli pöydän luo, istui ja alkoi kirjoittaa.
—Tehkää hyvin, istukaa.
Nehljudof jäi seisomaan.
Kirjoitettuaan päästölipun yleinen syyttäjä antoi sen Nehljudofille uteliaasti häneen katsoen.
—Vielä minun on ilmoittaminen,—sanoi Nehljudof,—etten enää voi ottaa osaa oikeuden istuntoihin.
—Teidän on, kuten tiedätte, esittäminen pätevät syyt oikeudelle.
—Syyt ovat ne, että pidän jokaista oikeutta tarpeettomana, jopa siveettömänäkin.
—Niinpä kyllä,—sanoi yleinen syyttäjä yhä samalla tavalla tuskin huomattavasti hymyillen, ikäänkuin osoittaaksensa, että tämmöiset ilmoitukset olivat hänelle hyvin tuttuja ja kuuluivat tiettyyn hullunkuriseen luokkaan.—Niinpä kyllä, mutta te arvattavasti kuitenkin ymmärrätte, että minä, ollen yleisenä syyttäjänä oikeudessa, en voi olla kanssanne samaa mieltä. Ja sentähden neuvon teitä ilmoittamaan asiasta oikeudelle, joka sitten päättää onko ilmoituksenne otettava huomioon vai ei, ja jälkimäisessä tapauksessa tuomitsee teille sakon. Kääntykää siis oikeuden puoleen.
—Olen jo ilmoittanut enkä enää mene minnekään,—sanoi Nehljudof vihaisesti.
—Jääkää hyvästi,—sanoi yleinen syyttäjä kumartaen päällänsä, nähtävästi haluten pikemmin päästä tästä kummallisesta asiamiehestä.
—Kuka se kävi luonanne?—kysyi oikeudenjäsen tullen heti Nehljudofin jälkeen yleisen syyttäjän työhuoneeseen.
—Nehljudof, tiedättehän, joka vielä Krasnoperskin piirikunnassa teki kuntakokouksessa kaikenlaisia kummallisia ilmoituksia. Ja kuvailkaa, hän on valamiehenä, ja syytettyjen joukossa esiintyy pakkotöihin tuomittu nainen, eli tyttö, jonka hän sanojensa mukaan oli pettänyt, ja nyt hän tahtoo mennä naimisiin sen kanssa.
—No ihanko todella?
—Niin hän minulle sanoi, ja vieläpä jotenkin kummallisesti kiihoittuneena.
—On jonkinlaista epävakaisuutta, jotain epänormaalia nykyisissä nuorissa miehissä.
—Eipä tuo enää niin nuorikaan ole.
—No entä teidän ylistämänne Ivashenko sitten, huh kuinka se kyllästyttää. Se panee kuin piinapenkille: puhuu ja puhuu ja puhuu ilman loppua.
—Niitä pitää yksinkertaisesti vaan keskeyttää, muutenhan ne ovat varsinaisia jarruttajia.
XXXVI.
Yleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta tuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri selitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa siirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.
Ja todellakin, Katariina Maslova oli siellä.
Välimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja Nehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren synkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti vaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti päästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin lupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan rappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin monimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika, toinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät huoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto oli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti suoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan päästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta piialta oliko tirehtööri kotona.
Piika sanoi että ei.
—Tuleeko hän pian?
Rapsodia pysähtyi jälleen ja jälleen samalla loistolla ja melulla pauhautui noiduttuun paikkaan asti.
—Minä menen kysymään.
Ja piika läksi.
Rapsodia oli juuri päässyt vauhtiinsa, kun se äkkiä ennen noiduttua paikkaa keskeytyi ja kuului ääni:
—Sano hänelle ettei ole, ja ettei tulekaan. Hän on vieraissa, mitä ihmettä ne kiusaavat,—kuului oven takaa naisääni, ja taas alkoi rapsodia, mutta samassa taaskin keskeytyi ja tuolia kuului työnnettävän syrjään. Vihastunut pianonsoittaja tahtoi nähtävästi itse purkaa suuttumuksensa tunkeilevalle vieraalle, joka ei noudattanut vastaanottoaikaa.
—Pappa ei ole kotona,—sanoi hän vihaisesti tullen eteiseen. Se oli surkuteltavan näköinen, kalpea neitonen, siniset renkaat velttojen silmien alla, tukka kohennettuna. Nähtyään nuoren herran hyvässä palttoossa hän lämpeni.—Astukaa sisälle, ehkä… Mitäs asiaa teillä olisi?
—Tahtoisin tavata erästä naisvankia.
—Varmaankin valtiollista?
—Ei, ei valtiollista. Minulla on päästölippu yleiseltä syyttäjältä.
—No, en tiedä, pappa ei ole kotona. Astukaahan sisälle, tehkää hyvin,—kutsui hän jälleen Nehljudofia pienestä eteisestä.—Tai kääntykää sitten tirehtöörin apulaisen puoleen, joka nyt on konttorissa, hänen kanssaan voitte puhua. Kuinka onkaan sukunimenne?
—Kiitän teitä,—sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.
Ovea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi sama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä sitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin itsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren vankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä tirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun, silmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa ja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne,—ja onhan jo myöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen kaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona. Silloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri sallii, niin konttorissakin.
Näin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi kotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut aikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli saanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan voinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta olleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti: »Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää koskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään lapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen, jumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana tämä minä on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella. Sen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa, missä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni Katjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun erehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen syyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan minä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni hänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin menemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen ollakseni.»