XXXVII.
Maslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi silmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin kulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.
Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin, esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas, josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin, joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi. Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut tuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä nähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset vaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin Nehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna,—vaan enemmänkin senvuoksi, ettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki muistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä hirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä poikkeamatta tätien luo.
Ennen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof poikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi sydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän pehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä yöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan vastukseksi.
Tädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan hän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla määräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä asemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2 aikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa kyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät, heitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.
Oli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas suurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta toisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki Katjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli erittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä toisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan vieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui pingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan päällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti hänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta juuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle, ensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen toisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit kädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani kasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän seisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä ikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut. Nehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä aukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen nopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta samassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun. Katjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan märkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään nurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli jo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan vaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin juoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen ohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui tuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi toiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri. Tuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.
—Täti Katariina!—huusi tyttönen tuskin pysyen hänen jäljessään:—hukkasitte huivinne!
Katjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen käsillään purskahti itkuun.
—Mennyt!—huusi hän.
»Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä, juopi,—mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja tuulessa»,—ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin kovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin vaatteisiinsa.
—Täti, täti, mennään kotiin!
»Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki»,—ajatteli sillä välin
Katjusha vastaamatta tytölle.
Hän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä mielenkiihoituksen asetuttua, lapsi—Nehljudofin lapsi, joka oli hänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti ja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä kaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta enää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa hänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois. Katjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa järjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.
Nääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä lähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli siksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta Jumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin että muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta ja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut ja joka oli häntä rakastanut,—sen hän tiesi,—oli hylännyt hänet ja polkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras kaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan vahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet kartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella heitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin,—naiset, olivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja,—miehet, alkaen vanhasta poliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin huvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta tietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija, jonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli suoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä,—hän sanoi sitä runoudeksi, ja estetiikaksi,—olikin ihmisen koko onni.
Kaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki sanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin puheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että kaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti vaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä—piti ottaa paperossi tai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä,—ja ikävä häipyi.
XXXVIII.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kello 5 aamulla, kun vankilan naisosaston käytävässä kuului tavanmukainen vihellys, herätti valveilla oleva Korabljova Maslovan.
»Siperialainen», ajatteli Maslova kauhistuksella, hieroen silmiänsä ja vastenmielisesti hengittäen itseensä näin aamulla tavattoman pilaantunutta ilmaa. Hän olisi tahtonut jälleen nukkua, vaipua pois tiedottomuuden maailmaan, mutta pelon tapa oli väkevämpi kuin uni, ja hän nousi istuvilleen, pannen jalat allensa ja katsellen ympärilleen. Naiset olivat jo nousseet, ainoastaan lapset vielä nukkuivat. Muljosilmäinen salakapakoitsija veti varovasti, ollakseen lapsia herättämättä, mekkoa heidän altansa. Kapinoitsija ripusteli kapaloiksi käytettyjä riepuja uunin luo, mutta lapsi rääkyi surkealla äänellä sinisilmäisen Fedosjan käsissä, joka häntä soudatteli sylissään ja hellin sanoin tuuditteli. Keuhkotautinen, pidellen rinnastansa, vertynein kasvoin yski näljää suustansa, ja vetäessään välillä henkeä sisäänsä, melkein huudahteli. Punatukkainen, herättyänsä, makasi maha pystyssä, paksut jalat koukistettuina, ja kovalla äänellä ja iloisesti kertoi untansa. Murhapolttaja-mummo seisoi taaskin jumalankuvan edessä ja mymisten yhtä ja samaa teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Lukkarin tytär istui liikahtamatta lavitsalla ja nukkuvin tylsin katsein tuijotti eteensä. Horoshafka kierteli sormensa ympäri voideltua, karkeata, mustaa tukkaansa.
Käytävässä kuului askeleita kolisevilla vankikengillä, lukko lonksahti ja sisään astui kaksi miesvankia lyhyissä, nilkkaa paljon ylemmäksi jäävissä harmaissa housuissa, ja totisina, vihasen näköisinä nostivat korennolla haisevan astian ja veivät sen ulos kopista. Naiset tulivat käytävään peseytyäkseen vesijohtojen luona; siinä syntyi kinastus punatukkaisen ja naapurikopista tulleen naisen välillä. Taas haukkumisia, huutoja, kanteluja…
—Vai olette vailla karsseria,—huusi vartija ja lyödä läimäytti punatukkaista rasvaiseen, paljaaseen selkään, niin että kuului yli koko käytävän.—Varo etten ääntäsi enää kuule!
—Katsos vanhusta kun hulttaantui,—sanoi punatukkainen niinkuin vartija olisi hyväelläkseen häntä lyönyt.
—No, joutukaa siitä! Mars kirkkoon.
Maslova ei ehtinyt vielä sukiutua, kun tirehtööri saapui saattajinensa.
—Aamuhuutoon! kiljasi vartija.
Toisista kopeista tulivat muut vangit ja kaikki asettuivat kahteen riviin pitkin käytävää, ja takimaisten naisten oli paneminen kätensä eturivissä olevien naisten olkapäille. Kaikki luettiin ja lueteltiin.
Tarkastuksen jälkeen tuli vartijanainen ja vei vangit kirkkoon. Maslova oli Fedosjan kanssa sataan nousevan naisplutoonan keskustassa. Kaikilla oli valkoiset huivit, nutut ja hameet, ja vaan siellä täällä oli joku värillisessä puvussa. Nämät olivat nimittäin miehiänsä seuraavat vaimot lapsineen. Kulkue täytti kaikki rappuset. Kuului vankikenkien pehmeää töminää, puhelua, joskus naurua. Käänteessä Maslova näki vihollisensa Botshkovan vihaiset kasvot. Tämä kulki edellä ja Maslova osoitti hänet Fedosjalle. Tultuaan alas naiset vaikenivat ja tehden ristinmerkkiä ja kumartaen alkoivat tulvata avatuista ovista vielä tyhjään, kullankiiltävään kirkkoon. Heidän sijansa oli oikealla, ja tungeskellen ja toisiansa sysäten he alkoivat asettua paikoillensa. Naisten jälkeen tuli kirkkoon harmaissa mekoissa siirtovangit, vankeusrangaistusta kärsivät ja kuntain päätöksistä poislähetetyt; nämät, ääneensä yskien, asettuivat taajaan joukkoon vasemmalle ja kirkon keskustaan. Ylhäällä lehtereillä seisoivat jo ennen kirkkoon tuodut vangit,—toisella puolella Siperiaan tuomitut, puoleksi ajeltuine päineen ja rautojen räminällä ilmaisten läsnäolonsa, ja toisella puolella syytteenalaiset, ilman rautoja ja päät ajelemattomina.
Vankilan kirkko oli vasta uudestaan rakennettu ja sisustettu erään rikkaan kauppiaan toimesta, joka oli tarkoitusta varten uhrannut useita kymmeniä tuhansia ruplia, ja kirkko loisti nyt heleissä väreissään ja kullassaan.
Jonkun aikaa vallitsi kirkossa äänettömyys eikä kuulunut muuta kuin niistämistä, yskimistä, lasten huutoja ja silloin tällöin ketjujen kalinaa. Mutta samassa vangit, jotka seisoivat keskustassa, liikahtivat, tunkivat likemmäksi toisiaan ja jättivät keskelle tien, jota myöten astui tirehtööri, asettuen kaikkein etupäähän, keskelle kirkkoa.
XXXIX.
Jumalanpalvelus alkoi.
Tämä jumalanpalvelus oli siinä, että pappi, puettuna kummalliseen ja hyvin epämukavaan, kullalla kirjailtuun pukuun, leikkeli ja asetteli leivänpalasia pikku tarjottimelle, ja sitten pisteli niitä viinimaljaan lausuen tällöin erityisiä nimiä ja rukouksia. Sillävälin lukkari herkeämättä luki kirjasta ja sitten lauloi vuorotellen vankiköörin kanssa kaikellaisia slaavilaisia jo itsestäänkin käsittämättömiä, mutta nopean lukemisen ja, laulamisen takia sitäkin enemmän käsittämättömiä rukouksia. Rukoukset sisälsivät etupäässä menestyksen toivomuksia Keisarilliselle Majesteetille ja hänen perheellensä. Tästä lausuttiin rukouksia moneen kertaan sekä muiden rukouksien ohella että erikseen, polvistuneessa asennossa. Paitsi sitä lukkari luki joitakuita värssyjä Apostolien Teoista niin kummallisen epäluonnollisella äänellä, että oli mahdoton mitään ymmärtää, ja pappi taas hyvin selvästi luki paikan Markuksen evankeliumista, jossa oli kerrottu, kuinka Kristus, noustuaan kuolleista, ennenkuin oli lentänyt taivaaseen ja istuutunut siellä isänsä oikealle kädelle, ilmestyi ensin Maria Magdaleenalle, josta ajoi seitsemän perkelettä, ja sitten yhdelletoistakymmenettä opetuslapselle, ja kuinka hän käski heidän saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille, ilmoittaen samalla, että se, joka ei usko, kadotetaan, mutta joka uskoo ja kastekaan, se tulee autuaaksi ja paitsi sitä tulee ajamaan ulos perkeleitä, tulee parantamaan sairaita käsien päälle-panemisen kautta, tulee uusilla kielillä puhumaan, ajamaan pois käärmeitä, ja jos hän jotakin myrkkyä juo, niin ei hän kuole, vaan jää terveeksi.
Jumalanpalveluksen merkitys oli siinä, että oleteltiin, että papin leikkaamat ja viiniin kastamat palaset, pidettäessä erityisiä toimituksia ja rukouksia, muuttuvat Jumalan lihaksi ja vereksi. Nämä toimitukset olivat siinä, että pappi yhtämittaa ja katsomatta siihen, että hänen yllänsä oleva kullalla kirjailtu säkki teki estettä, nosteli molempia käsiään ylös ja piti niitä siinä asennossa, sitten laskeutui polvilleen ja suuteli pöytää ja mitä siinä oli. Mutta kaikkein tärkein toimitus oli se, kun pappi, ottaen molemmin käsin pöytäliinan, tasaisesti ja sulavasti liehutteli sitä tarjottimen ja kultamaljan yläpuolella. Oletettiin että juuri sinä hetkenä leipä ja viini muuttuu ruumiiksi ja vereksi, ja sentähden juuri tämä jumalanpalveluksen kohta oli tehty erikoisen juhlalliseksi.
»Veisatkaamme ylistyslaulu Kaikkein Pyhimmälle, Puhtaimmalle, Siunatulle Jumalanäidille», huusi sitten pappi kovalla äänellä aitauksen takaa, ja kööri alkoi juhlallisesti laulaa, että on sangen hyvä ylistää Kristuksen neitsyeellistä synnyttäjää, neitsyt Maariata, jolle on taivaissa valmistettu suurempi kunnia, kuin eräille kerubiimeille, ja suurempi kirkkaus, kuin eräille serafiimeille. Tämän jälkeen katsottiin muutos tapahtuneeksi, ja pappi, otettuaan liinan pois tarjottimelta, leikkasi keskimäisen palasen neljään osaan, ja asetti sen ensin viiniin ja sitten suuhun. Oletettiin, että hän oli syönyt palasen Jumalan lihaa ja juonut kulauksen hänen vertansa. Tämän jälkeen pappi siirsi esiripun syrjään, aukasi keskiovet, ja ottaen käteensä kullatun, maljan, tuli sen kanssa keskiovien kautta esille kysyen eikö ketään haluttaisi myöskin maistaa Jumalan ruumista ja verta, jotka olivat maljassa.
Halukkaita oli joitakuita lapsia.
Otettuaan aluksi selvän lasten nimistä pappi nosti varovasti lusikalla maljasta leipäpajasia ja pisteli niitä vuorotellen syvälle jokaisen lapsen suuhun, jolla välin lukkari pyyhki heidän suitansa päästäen iloisen laulun siitä, että lapset nyt olivat syöneet Jumalan lihaa ja juoneet hänen vertansa. Sitten vei pappi maljan pois aitauksen taakse ja juotuaan siellä pohjaan maljassa löytyvän veren ja syötyään kaikki Jumalan lihan palaset, kuivattuaan tyystin viiksensä, suunsa ja maljan, ilmestyi mitä iloisimmassa mielentilassa, reippain askelin, hienojen, vasikannahkaisten saapaspohjain naristessa, jälleen esille aitauksen takaa.
Tähän olisi varsinainen kristillinen jumalanpalvelus päättynyt. Mutta pappi halusi vielä lohduttaa onnettomia vankeja ja lisäsi tavallisiin menoihin erityisen osan. Tämä erikoinen jumalanpalvelus oli siinä, että pappi asettui kullatun, litteäksi taotun, mustuneen korkokuvan eteen, joka esitti sitä samaa Jumalaa, jota hän oli syönyt, ja joka oli valaistu kymmenkunnalla vahakynttilällä, ja alkoi kummallisella, puoleksi laulavalla ja puoleksi puhuvalla tekoäänellä lausua sanoja, jotka sisälsivät seuraavia huudahduksia: »Jeesus suloisin, kirkkaus apostolein, Jeesus, kunnia marttyyrein, herra kaikkivoipa, pelasta minut, Jeesus pelasta minut, Jeesukseni ihanaiseni, armahda, Vapahtajani Jeesus, minua tykösi turvautuvaa, rukousteni tähden Sinun ja kaikkien Sinun pyhiesi puoleen, ah Jeesus, kaikkien profeetta, Vapahtajani Jeesus, paratiisin suo autuudet minulle, ihmisten ystävä Jeesus!»
Tässä hän pysähtyi, veti henkeensä, teki ristinmerkin, kumartui maahan, ja kaikki tekivät samoin. Tirehtööri, vartijat, vangit, kaikki kumarsivat ja lehteriltä kuului yltynyt rautojen kalina.—»Enkelein Luoja ja voimien Jumala», jatkoi hän: »Jeesukseni ihanin, ihastus enkelien, Jeesukseni väkevin, lunastus isien, Jeesukseni make'in, ylistys esivanhempien, Jeesukseni kunniain', vahvistus kuninkain, Jeesukseni autuain, täyttymys profeettain, Jeesukseni ihmehinen, linna luja marttyyrien, Jeesukseni hiljainen, ilo munkkein monien, Jeesukseni leppe'in, sulo suuri pappien, Jeesukseni armahinen, apu aulis paastoojien, Jeesukseni herttainen, ilonlähde veljien, Jeesukseni puhtahin, puhtaus sä puhtaiden, Jeesus iankaikkinen, vapahdus sä syntisten, Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'», pääsi hän vihdoin pysähdyspaikkaan, kerrottuaan yhä kovemmalla ja kovemmalla vihellyksellä sanan »Jeesukseni», kohautti sitten kädellään silkkivuorisen pappisviittansa ja langeten toiselle polvelleen kumartui maahan, köörin toistaessa viimeisiä säkeitä: »Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'», ja vankien vuoroin laskeutuessa maahaan vuoroin noustessa, suoritellen tukkaansa, joka oli kumartaissa pudonnut otsalle, ja rautoja rämistellen, jotka hieroivat heidän heikkoja jalkojansa.
Tätä jatkui hyvin kauan. Ensin pidettiin ylistysmessua, joka päättyi sanoihin: »armahda minua», sitten pidettiin toisia ylistysmessuja, jotka päättyivät sanoihin: »halleluija». Ja vangit kumartelivat ja ristivät itseänsä aluksi jokaisen keskeytyksen sattuessa, mutta sitten vaan joka toisen aikana jopa vasta kolmannenkin perästä, ja kaikki olivat sangen iloissaan, kun ylistysmessut olivat lopussa ja pappi, päästettyään itsekin kevennyksen huokauksen, sulki kirjan ja läksi aitauksensa taakse. Vielä oli jäljellä vaan viimeinen toimitus: pappi otti suurella pöydällä olevan kullatun ristin, jonka päissä olivat pienet emalji-medaljongit, ja astui ristin kanssa keskelle kirkkoa. Ensimäiseksi tuli tirehtööri hänen luoksensa suutelemaan ristiä, sitten vartijat, ja sitten tulivat ristin luo vangit, tungeskellen, lykkien ja kuiskaamalla sättien toisiansa. Pappi puheli tirehtöörin kanssa ja tuppasi sentähden ristin ja kätensä milloin suuhun milloin nenään häntä lähestyville vangeille, jotka koettivat saada suudelluksi sekä ristiä että papin kättä. Näin loppui kristillinen jumalanpalvelus, jonka tarkoitus oli lohduttaa ja kohottaa eksyneitä veljiä.
XL.
Eikä juolahtanut kenenkään läsnäolijan mieleen, alkaen papista ja tirehtööristä aina Maslovaan asti, että se sama Jeesus, jonka nimeä pappi niin moneen kertaan oli viheltäen toistanut ja kaikellaisilla kummallisilla sanoilla ylistellyt,—oli nimenomaan kieltänyt juuri kaikkea sitä mitä täällä tehtiin;—kieltänyt ei ainoastaan tuommoista järjetöntä lavertelemista ja pappis-opettajain herjaavaa taikailemista leivän ja viinin edessä, vaan mitä selvimmillä sanoilla kieltänyt ihmisiä kutsumasta toisia ihmisiä opettajikseen, kieltänyt rukoilemasta temppeleissä ja käskenyt jokaisen rukoilemaan yksinäisyydessä, kieltänyt itse temppelitkin, sanoen tulleensa hajoittamaan niitä, käskien rukoilemaan hengessä ja totuudessa eikä temppeleissä; ja kieltänyt ennen kaikkea paitsi tuomitsemasta ihmisiä ja pitämästä heitä teljettyinä, paitsi kiduttamasta, häpäisemästä, mestaamasta heitä, kuten täällä tehtiin, vielä harjoittamasta minkäänlaista väkivaltaa ihmisiä vastaan, ilmoittaen tulleensa vangituita vapauteen saattamaan.
Ei kenenkään läsnäolijan mieleen juolahtanut, että kaikki, mitä täällä tehtiin, oli suurinta herjausta ja pilkkaa sille samalle Jeesukselle, jonka nimessä kaikkea tätä tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että tuo kullattu risti emalji-medaljonkinensa, jonka pappi oli tuonut esiin ihmisten suudeltavaksi, kuvasi sitä hirsipuuta, johon Kristus oli hirtetty juuri sen vuoksi, että oli kieltänyt kaiken sen, mitä täällä nyt hänen omassa nimessään tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että ne papit, jotka luulevat leivän ja viinin muodossa syövänsä Kristuksen ruumista ja verta, todella syövätkin hänen ruumistansa ja juovat hänen vertansa, mutta eivät palasissa eivätkä viinissä, vaan sillä, että pahentavat »niitä pienimpiä», joiden kaltaiseksi Kristus oli itsensä tehnyt, vieläpä riistävät näiltä korkeimman hyvän ja saattavat heidät kovimpiin kärsimyksiin, himmentäessään ihmisiltä sen onnen ilmoitusta, jonka hän oli heille tuonut.
Pappi teki rauhallisella omallatunnolla kaikkea mitä teki sentähden, että oli lapsuudestaan asti kasvatettu siinä uskossa, että tämä oli ainoa totinen uskonto, johon ovat uskoneet kaikki ennen eläneet pyhät ihmiset ja johon nyt uskoo sekä henkinen että maallinen esivalta. Hän ei tosin uskonut siihen, että leipä olisi muuttunut ruumiiksi, että sielulle olisi hyödyksi sanojen laverteleminen, tai että hän olisi todella syönyt palasen Jumalasta,—siihenhän oli mahdoton uskoa,—vaan hän uskoi, että tuohon uskontoon täytyy uskoa. Mikä ennen kaikkea vakuutti häntä uskossansa, oli se, että tämän uskonnon vaatimusten täyttämisestä hän jo 18 vuoden aikana oli nauttinut niitä tuloja, joilla elätti perhettänsä, kouluutti poikaansa lyseossa ja tytärtänsä hengellisessä opistossa. Samoin uskoi myöskin lukkari, ainoastaan vielä sitkeämmin kuin pappi, sillä hän oli kokonaan unohtanut mikä asianomaisten uskonkappalten ajatus oli, ja tiesi ainoastaan, että ehtoollisviinistä, sielumessusta, rukoushetkistä, kiitosrukouksesta laulun kanssa ja kiitosrukouksesta ilman laulua, kaikesta tuli määrätty rahasumma, jota todelliset kristityt mielellään maksavat, ja sen tähden hän kiljuikin: »armahda, armahda meit'», ja lauloi ja luki, mitä oli määrätty, yhtäläisellä varmuudella tämän välttämättömyyteen, kuin millä ihmiset myövät halkoja, jauhoja, perunoita. Tirehtööri ja vartijat puolestaan, vaikkeivät olleet koskaan tienneet eivätkä ottaneet selvää näiden uskonkappalten sisällyksestä eivätkä siitä, mitä nuo kaikki kirkolliset temput merkitsivät,—uskoivat, että välttämättä oli uskominen tähän uskoon, koskapa korkea esivalta ja itse keisarikin siihen uskoo. Paitsi sitä he, vaikka hämärästikin (he eivät mitenkään olisi voineet selittää miten se oikeastaan tapahtui), tunsivat, että tämä usko oikeutti heidän julman virkansa. Ilman tätä uskontoa heidän olisi ollut vaikea jopa kokonaan mahdotonkin käyttää kaikkia voimiansa ihmisten rääkkäämiseen, kuten he nyt aivan hyvällä omalla tunnolla tekivät. Tirehtööri oli niin hyvänluontoinen ihminen, ettei hän mitenkään olisi voinut viettää tämmöistä elämää tuntematta kannatusta tästä uskonnosta. Ja sentähden hän seisoi liikahtamatta, suorana, kumarteli hartaasti ja teki ristinmerkkiä, koetti tulla liikutetuksi kun laulettiin: »Oi kerubiimit», ja, kun lapset vietiin herranehtoolliselle, hän astui esille ja omakätisesti nosti syliinsä pojan, jolle sakramentti annettiin.
Enimmät vangeista, lukuunottamatta niitä ani harvoja, jotka selvään ymmärsivät koko sen eksytyksen, minkä alaiseksi tähän uskontoon uskojat joutuivat, ja jotka sentähden sydämmessään sitä nauroivat, enimmät uskoivat, että noissa kullatuissa jumalankuvissa, kynttilöissä, maljoissa, messukaapuissa, risteissä, käsittämättömien sanain toistamisissa piili jokin salaperäinen voima, jonka avulla voi hankkia suuria etuja tässä ja tulevassa elämässä.
Näin uskoi Maslovakin. Hän kuten muutkin koki jumalanpalveluksen kestäessä hartauden ja ikävän sekaista tunnetta. Alussa hän seisoi joukon keskellä, aitauksen takana, eikä voinut nähdä muita kuin kumppanejansa; mutta kun ehtoollisvieraat olivat siirtyneet eteenpäin, tuli hänkin esille, ja hänkin näki tirehtöörin, ja tämän ja vartijain välillä vaaleapartaisen valkotukkaisen ukon,—Fedosjan miehen, joka pysähtynein silmin katseli vaimoonsa.—Maslova alkoi laulun aikana tarkastella ukkoa ja kuiskutella Fedosjan kanssa, ja teki ristinmerkkiä ja kumarteli vaan silloin kuin muut niin tekivät.
XLI.
Nehljudof oli lähtenyt aikasin kotoansa samana aamuna. Kadulla ajoi vielä maalais-äijä ja kummallisella äänellä huuteli:
—Maitoa, maitoa, maitoa!
Eilisiltana oli tullut ensimäinen lämmin kevätsade. Kaikkialla missä ei ollut kivitystä oli ruoho alkanut äkkiä vihertää; koivut vihersivät puutarhoissa, ja tuomet ja poppelit suoristelivat pitkiä, hyvänhajuisia lehtiänsä, puodeissa ja asuinrakennuksissa otettiin pois talvi-ikkunoita ja pestiin laseja. Romutavarain torilla, jonka ohi Nehljudofin oli ajaminen, kiehui riviin rakettujen puotitelttain edessä taaja väkijoukko, kulki ryysyisiä miehiä, kantaen kainalossaan saappaita, ja olan yli heitettynä liivejä ja silitettyjä housuja.
Ravintolan luona tungeksi tehtaistansa vapautuneita työmiehiä puhtaissa alusliiveissä ja kiilloitetuissa saappaissa, ja naisia kirkkaanvärisissä silkkihuiveissa ja helmillä koristetuissa palttoissa. Poliisit keltasine pistoolinuorineen seisoskelivat paikoillansa vaanien epäjärjestyksiä, jotka olisivat voineet karkoittaa heidän painavan ikävänsä. Bulevardin käytävillä ja vasta viheriöityneillä penkereillä juoksenteli leikkiviä pienokaisia ja koiria, ja iloiset lapsenhoitajat juttelivat keskenänsä toisesta penkistä toiseen.
Kivikaduilla, jotka vasemmalla, varjon puolella, olivat vielä viileitä ja kosteina, ja vasta keskellä kuivuneet, jyskyttelivät herkeämättä kuorma-ajurien raskaat ajopelit, rämisivät issikkain roskat ja helisivät raitiovaunut. Joka suunnalta ilma vavahteli kellojen erilaisesta soinnista ja kumahtelemisesta, millä ihmisiä kutsuttiin läsnäolemaan samallaisessa jumalanpalveluksessa kuin paraikaa tapahtui vankilassa. Ja juhlapukuinen rahvas hajosi kukin seurakuntansa kirkkoon.
Issikka ei tuonut Nehljudofia aivan vankilan eteen, vaan ainoastaan käänteeseen, josta mentiin vankilaan.
Joukko miehiä ja naisia, enimmillä myttynen kädessä, seisoi tässä käänteessä, noin sadan askeleen päässä vankilasta. Oikealla oli mataloita puurakennuksia, vasemmalla kaksikerroksinen talo kylttinensä. Itse mahdottoman suuri kivinen vankilarakennus oli edessä, ja sen läheisyyteen ei kävijöitä päästetty. Vahtisotamies käveli kiväärineen edestakasin, ankarasti kiljahtaen jokaiselle, joka pyrki hänen ohitsensa.
Erään puurakennuksen pikkuportin luona, oikealla puolella, vastapäätä vahtisotamiestä, istui penkillä vanginvartija virkapuvussaan hopeisilla ansionauhoilla, kirjotuskirjanen kädessä. Hänen luoksensa tulivat kävijät ilmoittamaan ketä halusivat tavata, ja hän pani nimet kirjaan. Nehljudof tuli myöskin hänen eteensä ja nimitti Katariina Maslovan. Ansionauhainen vartija kirjoitti ylös.
—Miksi ei jo päästetä?—kysyi Nehljudof.
—Paraikaa pidetään jumalanpalvelusta. Kun se loppuu, silloin päästetään.
Nehljudof siirtyi odottavien joukkoon. Tästä joukosta erkani samassa ryysyinen mies kokoon mykertynyt lakki päässä, naama täynnänsä punasia viiruja. Hän suuntasi kulkunsa vankilaa kohden.
—Minne sinä tunkisit, hä?—huusi hänelle kiväriniekka.
—Ja mitäs sinä ärjyt, hä?—vastasi vaivanen ja palasi takasin:—jos on kielletty, kuulen vähemmälläkin. Kiljut kuin mikäkin jenraali!
Joukossa naurettiin hänelle hyväksyvästi. Tapaamaan tulleista olivat enimmät huonopukuista väkeä, jopa ryysyisiäkin, mutta oli päältäpäin katsoen siistejäkin miehiä ja naisia. Nehljudofin rinnalla seisoi hyvinpuettu, kokonaan ajeltu, täyteläs, punaposkinen mieshenkilö, nähtävästi alusvaatteita sisältävä mytty kädessä. Nehljudof kysyi häneltä, oliko hän ensi kertaa täällä. Hän vastasi käyvänsä täällä joka sunnuntai ja niin he tulivat puheisiin keskenänsä. Se oli eräs pankin vahtimestari; oli tullut tapaamaan veljeänsä, joka oli tuomittu väärennyksestä, ja tämä hyvänluontoinen ihminen kertoi nyt Nehljudofille koko historiansa ja olisi tahtonut tiedustella tämänkin asiaa, kun heidän huomionsa herätti suurella, pikimustalla rotuhevosella ja kumipyöräisissä ajopeleissä saapuva herrasväki, ylioppilas hunnuitetun naisen kanssa. Ylioppilaalla oli käsissä suuri mytty. Hän tuli Nehljudofin luo ja kysyi millä ehdoilla ja oliko ollenkaan mahdollista antaa almua vangeille. Hän oli tuonut vehnäsiä. »Se oli minun morsiameni tahto. Tämä on nimittäin minun morsiameni. Hänen vanhempansa kehoittivat meitä toimittamaan nämä vehnäset vangeille.»
—Olen itsekin täällä ensi kerran, enkä tiedä, mutta luullakseni täytyy kysyä tuolta mieheltä,—sanoi Nehljudof osoittaen ansionauhaista vartijaa, joka istui vihkoinensa oikealla.
Sillävälin kuin Nehljudof puhui ylioppilaan kanssa avautuivat vankilan suuret, pienellä luukulla varustetut rautaovet ja esille tuli vankilaupseeri virkatakissa toisen vartijan kanssa; ensimäinen vartija ilmoitti nyt kävijäin vastaanoton alkaneeksi. Vahtisotamies väistyi ja kaikki kävijät, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, suuntautuivat nopein askelin, jotkut juostenkin, vankilan ovea kohden. Ovella seisoi yksi vartijoista, joka luki kävijöitä senmukaan kuin nämä menivät hänen ohitsensa, laskien ääneensä: 16, 17 j.n.e. Toinen vartija, rakennuksen sisäpuolelta, koskettaen jokaista kädellään, samalla tavalla luki seuraavalle ovelle kulkevia, että ulospäästettäessä voisi verrata lukuja, niin ettei yksikään kävijöistä jäisi vankilaan eikä yksikään vangituista pääsisi ulos. Katsomatta kuka hänen ohitsensa kulki, sipasi vartija kädellään Nehljudofiakin selkään, ja tuo kädenkosketus ensi aluksi loukkasi Nehljudofia, mutta muistettuaan kuitenkin heti missä tarkoituksessa hän oli tullut, häntä hävetti tämä tyytymättömyyden ja loukkaantumisen tunne.
Ensimäinen huone vankilaovien sisäpuolella oli suuri holvihuone rautaristikoilla pienenlaisissa ikkunoissa. Sitä sanottiin kokoushuoneeksi. Ja aivan odottamattansa Nehljudof näki sen seinäkomerossa suuren ristiinnaulitunkuvan.
»Mitähän varten tämäkin on tässä?»—ajatteli hän, ehdottomasti ajatellen
Kristuksen kuvaa vapaanakulkevien eikä vangittujen yhteydessä.
Nehljudof kulki verkalleen, päästäen ohitsensa kiirehtäviä käymävieraita. Hän tunsi sekasin sekä kauhua niihin pahantekijöihin, jotka olivat tänne suljetut, sääliä niihin syyttömiin, jotka, kuten eilinen poika ja Katjusha, olivat pakoitetut täällä olemaan, ja pelkoa ja liikutusta sen tapaamisen johdosta, joka oli edessä. Tultua ensimäisen huoneen läpi, sen toisessa päässä, vartija murahti jotakin. Mutta Nehljudof oli vaipuneena ajatuksiinsa eikä sitä huomannut, vaan meni minne useimmat käymävieraat menivät, siis mies- eikä naisosastoon päin, kuten olisi pitänyt.
Päästettyään kiirehtijät ohitsensa hän tuli viimeisenä tapaamispaikaksi määrättyyn huoneeseen. Avattuaan oven hämmästytti häntä ensiksi korvia huumaava, yhtenäinen, sadoista huutavista ihmisäänistä syntyvä pauhu. Vasta päästyään lähemmäksi ihmisiä, jotka olivat, kuten kärpäset sokerin päälle, liimaantuneet kiinni huonetta kahtia jakavaan verkkoon, ymmärsi Nehljudof mistä oli kysymys. Huone oli jaettu kahtia ei yhdellä, vaan kahdella rautalankaverkolla, jotka ylettyivät katosta maahan asti. Näiden verkkojen välillä käyskentelivät vartijat. Verkkojen tuolla puolen olivat vangit, tällä puolen taas käymävieraat. Edellisten ja jälkimäisten välillä oli kaksi verkkoa ja yli kahden metrin välimatka, niin että oli mahdotonta saada jotakin annetuksi toiselle, tai erittäinkin lyhytnäköisen, edes erottaa toisen kasvoja. Puhua oli myöskin vaikeata, piti huutaa kohti kurkkua tullakseen kuulluksi. Molemmilla puolilla oli verkkoihin painautuneita kasvoja: vaimoja, miehiä, isiä, äitejä, lapsia, jotka kaikki koettivat saada nähdyksi toisiansa ja sanotuksi, mitä oli sanottavaa. Mutta kun jokainen koetti puhua niin, että vastapäätä oleva olisi häntä kuullut, ja kun hänen viereisensä koettivat samaa, mutta heidän äänensä häiritsivät toisiansa, niin täytyi jokaisen huutaa lujemmin kuin toisen. Tästä syntyi se pauhu, jota Nehljudof oli hämmästynyt sisälle tullessaan. Oli aivan mahdotonta päästä selville mistä puhuttiin. Saattoi ainoastaan arvata kasvojen piirteistä mistä oli kysymys ja missä suhteessa keskustelijat olivat toisiinsa. Lähinnä Nehljudofia oli mummo, pieni huivi päässä. Hän painautui verkkoon, ja vapisevalla leuvalla huusi jotain kalpealle nuorelle miehelle, jolla oli pää puoleksi ajeltuna. Vanki kuunteli häntä tarkkaavaisesti kohottaen kulmakarvansa ja rypistäen otsansa. Mummon vieressä oli nuori mies, hihaton liivi paidan päällä; hän kuunteli päätänsä pudistellen mitä hänelle puhui hänen näköisensä vanki, jolla oli kovin kärsivät kasvot ja jo harmaantuva parta. Vielä sinnempänä seisoi ryysykerjäläinen, ja hosuen kädellään huusi jotain ja nauroi. Tämän vieressä istui permannolla nainen sylilapsen kanssa, hyvä villahuivi päässä, itkien, nähtävästi ensi kerran tavaten sitä harmaapäistä ihmistä, joka oli toisella puolella vankitakissa, pää ajeltuna ja raudoissa. Tämän naisen yläpuolella se vahtimestari, jonka kanssa Nehljudof oli keskustellut, huusi kaikin voimin kaljupäiselle kiiltosilmäiselle vangille toisella puolella, Kun Nehljudof näki, että hänen oli puhuminen näissä olosuhteissa, kuohahti hänen mielensä niitä ihmisiä vastaan, jotka olivat voineet tämmöistä järjestää ja ylläpitää. Häntä hämmästytti, että tämmöinen hirmuinen asia, tämmöinen ihmistunteitten herjaaminen ei ketään loukannut. Vaan sekä vartijat ja tirehtööri että käymävieraat ja vangit tekivät tätä niin kuin olisivat tunnustaneet että näin se oli olevakin.
Nehljudof viipyi tässä huoneessa noin viisi minuuttia tuntien jonkinlaista kummallista ahdistusta, tuntien omaa voimattomuuttansa, tuntien olevansa ikäänkuin erillään koko maailmasta. Hänet valtasi henkisen kuvotuksen tunne, joka muistutti meritautia.
XLII.
»Niin, nyt pitää siis ryhtyä siihen, mitä varten olen tullut», ajatteli hän, koettaen reipastuttaa itseänsä.
—»Mitä ihmettä minä nyt teenkään?»—Hän alkoi silmillään hakea esimiehiä ja nähtyään lyhytkasvuisen, laihan, viiksisuisen virkamiehen upseerin olkalapuilla ihmisjoukon takana, kääntyi tämän puoleen.
—Voisitteko sanoa minulle, kunnioitettava herra,—sanoi hän äärimmäisellä kohteliaisuudella:—missä säilytetään naisvankia ja missä heitä on lupa tavata?
—Onko teillä siis asiaa naisosastoon?
—Niin, minä haluaisin tavata erään naisen vangittujen joukossa,—vastasi Nehljudof samalla äärimmäisellä kohteliaisuudella.
—Olisitte sanoneet sen silloin kuin olitte kokoushuoneessa. Ketä te siis tahtoisitte tavata.
—Tahtoisin tavata Katariina Maslovaa.
—Onko hän valtiollinen rikoksentekijä?—kysyi tirehtöörin apulainen.
—Ei, hän on vaan tavallinen…
—Onko hän siis tuomittu, vai mitä?
—On, toissa päivänä hän sai tuomionsa,—sanoi Nehljudof nöyrästi, peläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun nähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.
—Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin,—sanoi apulainen, joka lienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan huomiota.—Sidorof,—kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen aliupseerin puoleen,—saata tämä herra naisosastoon.
—Ymmärrän.
Samassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.
Kaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti kiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa kohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä julmuuksia.
Vartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti saattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen naisosastoa varten.
Tämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla kolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä käymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin miesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen välissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat hihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa olivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin: tältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta puolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko oli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla toisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen keskenänsä.
Huomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että näkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli huivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä huonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita liikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin alhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle istuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten verkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot punasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen kanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain sinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään seisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa; sitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen,—ja kutakin vastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien takana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi, että se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin sykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni. Nehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi sinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän ei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka oli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta näkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.
»Kohta se tapahtuu»,—ajatteli Nehljudof.—»Kuinkahan kutsuisin häntä?
Vai tuleekohan hän itse.»
Mutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut että tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.
—Ketä te haluatte nähdä?—kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka käveli verkkojen välissä.
—Katariina Maslovaa,—sai Nehljudof tuskin sanotuksi.
—Maslova, sinua!—huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä, nosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli verkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja kysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.
Päättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän hymähti.
—Minunko luokseni?—sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan kierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.
—Minä tahdoin nähdä…—Nehljudof ei tietänyt sanoako: »teitä» eli »sinua», ja päätti sanoa »teitä». Hän ei puhunut tavallista kovemmin:—Minä tahdoin nähdä teitä … minä…
—»Älä siinä turhia vätystä»,—huusi hänen vieressään ryysyinen mies:—»Sano, oletko ottanut vai et?»
—»Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!»—huusi joku toiselta puolelta.
Maslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän kasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei voinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi kärsivästi rypistyä.
—On mahdoton kuulla mitä puhutte,—huusi Maslova räpyttäen silmiään ja yhä enemmän rypistäen otsaansa.
—Minä olen tullut…
»Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani», ajatteli Nehljudof.
Ja tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon lankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.
—»Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa» … huudettiin toiselta puolelta.
—»Jumalauta, jos tiedän mitään»,—huusi vanki toiselta.
Nähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.
—Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne,—huusi Maslova katsomatta Nehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin enemmän.
—Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi,—huusi Nehljudof kovalla äänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä lukenut.
Huudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen. Mutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi, koska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla äänellä:
—Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa…
Maslova seisoi liikahtamatta, yhä katsoen häneen.
Nehljudof ei voinut enempää puhua, vaan siirtyi pois verkon luota koettaen hillitä rintaansa vapisuttavia nyyhkytyksiä.
Tirehtöörin apulainen, se sama, joka oli osoittanut Nehljudofin naisosastoon, tuli, nähtävästi uteliaana Nehljudofin asiasta, tänne, ja nähtyään ettei Nehljudof ollutkaan verkon luona, kysyi, miksei hän siis puhunut sen kanssa kuin olisi pitänyt. Nehljudof turisti nenäänsä, ja koettaen pudistaa itsestään pois liikutuksen ja näyttää rauhalliselta, vastasi:
—On mahdotonta puhua verkon kautta, ei mitään kuulu.
—No, voihan käskeä hänet vähäksi ajaksi tännekin.
—Maria Karlovna!—kääntyi hän vartijanaisen puoleen.—Saattakaa Maslova ulkopuolelle.
XLIII.
Hetken kuluttua tuli Maslova syrjäovesta esille. Lähestyen pehmein askelin ihan Nehljudofin luo hän pysähtyi ja katseli häneen silmäkulmiensa alta. Mustat hiukset kiertyivät niinkuin toissakin päivänä kiharoina hänen otsalleen, kasvot olivat sairastavina, turvonneina ja vaaleina, ne olivat hyvännäköiset ja aivan rauhalliset; ainoastaan kiiltomustat, hiukan kierot silmät erityisesti loistivat turvonneiden silmäluomien alta.
—Saatte tässä puhua,—sanoi tirehtöörin apulainen ja väistyi itse syrjään. Nehljudof siirtyi penkin ääreen, joka oli seinän luona.
Maslova katsahti kysyvästi tirehtöörin apulaiseen ja sitten, ikäänkuin kummastuksesta kohauttaen olkapäitään, meni Nehljudofin jäljessä penkille ja istui hänen viereensä, oikaisten hameensa.
—Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi,—sanoi Nehljudof, mutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä,—vaan jos entisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä voin. Sanokaa…
—Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet?—kysyi Maslova vastaamatta hänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.
»Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on tekeminen»,—ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin muuttuneet pahannäköiset kasvonsa.
—Olin toissapäivänä valamiehenä,—sanoi Nehljudof:—silloin kuin olitte oikeuden edessä.—Ettekö tunteneet minua?
—En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä siksi toiseksi katsellutkaan.
—Olihan lapsikin?—kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa punehtuivat.
—Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,—vastasi Maslova lyhyesti ja vihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.
—Kuinka, mistä syystä?
—Olin itse sairaana, kuoleman kielissä,—sanoi Maslova nostamatta silmiään.
—Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?
—Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun huomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista,—en muista mitään, olen kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.
—Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt vasta sovittaa rikokseni.
—Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,—sanoi Maslova ja,—mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut,—katsahti äkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti hymähti.
Maslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt, tänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi hetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten muistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden, ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut ihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa; muisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan alentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat ja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön selviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina: karkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän omituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli yhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen nuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki liian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen kanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine partoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut, vaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat käyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten olentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista omaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.
Maslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain hyötyä.
—Kaikki tuo on lopussa,—sanoi Maslova.—Niin nythän—ne tuomitsivat Siperiaan.—Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän kauhistuttavan sanan.
—Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön,—sanoi
Nehljudof.
—Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai ryöväri.—Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta,— jatkoi hän.—Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu olevan hyvin kallista…
—Niin, ihan välttämättä,—sanoi Nehljudof.—Minä olenkin jo kääntynyt asianajajan puoleen.
—Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä,—sanoi Maslova.
—Minä teen kaikki mikä on mahdollista. Syntyi äänettömyys.
Maslova hymyili taaskin samalla tavalla.
—Tahtoisin pyytää teiltä … voisitteko antaa minulle vähän rahaa. En minä paljon … kymmenen ruplaa. Enempää en tarvitse,—sanoi hän äkkiä.
—Kyllä, kyllä,—sanoi Nehljudof hämillään ja tarttui lompakkoonsa.
Maslova katsahti nopeasti tirehtööriin, joka käveli edestakasin huoneessa.
—Älkää antako tuon nähden, muuten otetaan rahat pois.
Nehljudof otti esille lompakkonsa heti kun tirehtööri oli kääntynyt pois, vaan ei ehtinyt vielä saada kymmenruplan seteliä annetuksi, kun tirehtööri jo taas kääntyi heihin päin. Hän rutisti setelin kouraansa.
—»Tuohan on kuollut nainen»,—ajatteli Nehljudof katsellen Maslovan ennen niin suloisia, mutta nyt pilaantuneita, turvonneita kasvoja ja pahaa kiiltoa hänen mustissa silmissänsä, jotka seurasivat tirehtööriä ja Nehljudofin kättä kymmenruplaisen kanssa. Ja Nehljudofiin tuli horjumisen hetki.
Sama kiusaaja, joka puhui eilen yöllä, taas alkoi puhua Nehljudofin sydämmessä, kuten ainakin koettaen johdattaa häntä pois kysymyksestä, mitä oli tehtävä, kysymykseen, mikä seuraisi hänen teoistaan, ja mikä olisi hyödyllistä.
—»Turhaa on kaikki vaivasi tämän ihmisen kanssa»,—puhui tämä ääni: »Sinä ripustat omaan kaulaasi kiven, joka hukuttaa sinut ja estää sinua olemasta hyödyksi muille. Mitä jos antaisi hänelle rahaa, kaikki mitä on, sanoisi hyvästi ja lopettaisi ainiaaksi kaikki suhteet!»—ajatteli Nehljudof.
Mutta samassa hän tunsi, että nyt, juuri tällä hetkellä, hänen sielussaan tapahtuu jotakin tavattoman tärkeätä,—että hänen sisällinen elämänsä on tällä hetkellä asetettu ikäänkuin vaa'alle, joka pienimmästä ponnistuksesta voi vaipua toiselle tai toiselle puolelle. Ja hän teki tämän voimain ponnistuksen, huusi avukseen sen Jumalan, jonka oli eilen sydämmessään tuntenut; ja Jumala heti ilmaisi itsensä hänessä. Hän päätti heti sanoa kaikki.
—Katjusha! Minä tulin pyytämään sinulta anteeksi, mutta sinä et ole vastannut minulle oletko antanut anteeksi vai annatko milloinkaan,— sanoi hän ruveten yhtäkkiä sinuttelemaan.
Maslova ei kuunnellut häntä, vaan katseli yhä milloin kättä milloin tirehtööriä. Kun tirehtööri kääntyi pois, ojensi hän nopeasti kätensä Nehljudofia kohti, sieppasi paperirahan ja pisti vyötärykseen.
—Puhutte niin kummallisia,—sanoi hän naurahtaen ylenkatseellisesti, kuten Nehljudofista näytti.
Nehljudof tunsi, että Maslovassa oli jotakin hänelle suoraan vihamielistä, mikä puolusti Maslovan asemaa semmoisena kuin tämä oli, ja esti pääsemästä tämän sydämmeen.
Mutta kummallista kyllä, tämä seikka ei lainkaan vieroittanut, vaan päinvastoin vielä enemmän ja jollakin aivan erikoisella, uudella voimalla kiinnitti Nehljudofia häneen. Nehljudof tunsi velvollisuudeksensa henkisesti herättää hänet, tunsi että se oli hirmuisen vaikeata,—mutta juuri tämän teon vaikeus viehättikin häntä. Nehljudofissa oli häntä kohtaan nyt semmoisia tunteita, jommoisia hän ei ollut koskaan ennen tuntenut Katjushaa yhtävähän kuin ketään muutakaan ihmistä kohtaan,—siinä ei ollut mitään personallista: hän ei toivonut Katjushalta mitään itsellensä, toivoi ainoastaan, että tämä olisi lakannut olemasta sellaisena kuin oli nyt,—että olisi herännyt ja muuttunut jälleen semmoiseksi kuin oli ennen.
—Katjusha, miksi sinä puhut noin. Tunnenhan minä sinut, muistan mimmoinen olit siellä maalla…
—Mitäpä niistä vanhoista,—vastasi toinen kuivasti.
—Muistelen siksi, että tahdon sovittaa rikokseni. Katjusha,—alkoi hän ja oli jo sanomaisillaan senkin, että menisi naimisiin, mutta tapasi katseen, jossa näki jotakin niin hirmuista ja raakaa, poissysäävää, ettei hän voinut puhua loppuun.
Nyt alkoivatkin käymävieraat jo lähteä ulos. Tirehtöörin apulainen tuli Nehljudofin luo sanomaan, että tapaamisen aika oli päättynyt. Maslova nousi, nöyrästi odottaen milloin hänet laskettaisiin menemään.
—Hyvästi, minulla on vielä paljon puhumista, mutta kuten näette, nyt ei ole lupa,—sanoi Nehljudof ojentaen kättänsä.—Tulen toisten.
—Taisitte jo sanoa kaikki…
Hän antoi kätensä, vaan ei puristanut.
—Ei, minä koetan tavata teitä vielä, ja silloin on minun sanottava teille hyvin tärkeä asia,—sanoi Nehljudof.
—Tulkaa vaan,—sanoi Maslova hymyillen niinkuin hymyili miehille, joita tahtoi miellyttää.
—Te olette minulle lähempi kuin sisar,—sanoi Nehljudof.
—Kummallista,—sanoi Maslova taas ja läksi päätänsä keikutellen verkon taakse.
XLIV.
Nehljudof oli odottanut että Katjusha ensi tapaamisessa, nähtyään hänet ja saatuaan tietää hänen alttiista aikeistaan ja katumisestaan, olisi heti ilostunut, tullut liikutetuksi ja muuttunut jälleen entiseksi Katjushaksi, mutta kauhukseen hän nyt näki, ettei Katjushaa ollut olemassa, vaan oli olemassa ainoastaan Maslova. Tämä seikka hämmästytti ja kauhistutti Nehljudofia.
Häntä hämmästytti erittäinkin se, ettei Maslova ollenkaan hävennyt asemaansa,—ei vangin asemaa, (sitä hän kyllä häpesi), vaan prostitueeratun asemaa,—jopa oli ikäänkuin tyytyväinen siihen, melkein ylpeili siitä. Mutta asia ei oikeastaan voinutkaan olla toisin. Jokaisen ihmisen, voidakseen toimia, täytyy pitää toimintaansa tärkeänä ja hyvänä. Ja sentähden, olipa hänen asemansa mikä tahansa, hän ehdottomasti muodostaa itselleen semmoisen katsomuksen ihmiselämään yleensä, että sen valossa hänen toimintansa tulee hänestä näyttämään tärkeältä ja hyvältä. Tavallisesti ajatellaan, että varas, murhaaja, spiooni, prostitueerattu pitävät omaa toimintaansa huonona ja välttämättä häpeävät sitä. Mutta asianlaita on ihan toisenlainen. Ihmiset, joita kohtalo ja heidän omat erehdyksensä ovat saattaneet johonkin, vaikka kuinka väärään asemaan, muodostavat heti itselleen semmoisen yleisen elämänkatsomuksen, jonka valossa heidän asemansa näyttää heistä hyvältä ja kunnioitettavalta. Ja tämmöisen katsomuksen ylläpitämistä varten he vaistomaisesti hakevat aina itselleen semmoista seuraa, jossa heidän omistamansa käsitys elämästä ja heidän asemansa siinä tulee tunnustetuksi ja hyväksytyksi. Meitä kummastuttaa tämä seikka milloin kysymys on varkaista, jotka ylpeilevät sukkeluudestaan, prostitueeratuista, jotka ylpeilevät siveettömyydestään, murhaajista, jotka ylpeilevät julmuudestaan. Mutta se kummastuttaa meitä ainoastaan sentähden, että näiden ihmisten piiri—heidän ilmakehänsä, on rajoitettu, ja erittäinkin sentähden, että me itse olemme sen ulkopuolella; mutta tapahtuuhan aivan sama ilmiö myöskin rikkaitten kesken, jotka ylpeilevät rikkauksistaan, s.o. ryöstöistään,— sotapäällikköjen kesken, jotka ylpeilevät voitoistansa, s.o. tapoista, —valtamiehien kesken, jotka ylpeilevät mahtavuudestansa s.o, väkivallasta. Näitä ihmisiä katsoessa emme huomaa mitään väärennystä elämänkäsityksessä, hyvän ja pahan käsityksessä,—väärennystä, joka olisi tehty oman aseman oikeuttamiseksi, ja olemme näkemättä ainoastaan sentähden, että niiden ihmisten piiri, joilla on täten turmeltuneet käsitykset, on suurempi, ja että me itse kuulumme siihen.
Ja tämmöinen katsomus omaan elämäänsä ja omaan asemaansa maailmassa oli muodostunut Maslovallekin. Hän oli Siperiaan tuomittu, prostitueerattu, ja huolimatta siitä hän oli muodostanut itselleen sellaisen maailmankatsomuksen, jonka ohella hän kyllä saattoi hyväksyä itseänsä, jopa ihmisten edessä ylpeilläkin asemastaan.
Tämä maailmankatsomus oli siinä, että suurin onni kaikille miehille, kaikille erotuksetta,—vanhoille, nuorille, lyseolaisille, kenraaleille, sivistyneille, sivistymättömille,—on sukupuolinen yhteys viehättävien naisten kanssa, ja että sentähden kaikki miehet, vaikka ovatkin olevinaan muissa toimissa, oikeastaan haluavat vaan tätä ainoata. Mutta hän, Maslova, ollen viehättävä nainen, saattoi joko tyydyttää taikka olla tyydyttämättä tätä heidän haluansa, ja sentähden hän oli sekä tärkeä että tarpeellinen ihminen. Koko hänen entinen ja nykyinen elämänsä todisti tämän katsomuksen oikeaksi.
Kymmenen vuoden aikana oli hän kaikkialla missä hän vaan liikkui, alkaen Nehljudofista ja vanhasta poliisista aina vanginvartijoihin saakka,—huomannut, että miehet tarvitsevat häntä; hän ei nähnyt eikä huomannut niitä miehiä, jotka eivät olisi häntä kaivanneet. Ja sentähden koko maailma näytti hänestä intohimon nostattamalta laumalta ihmisiä, jotka kaikilta tahoilta vartioivat häntä ja kaikilla mahdollisilla keinoilla,—petoksella, väkivallalla, ostolla, viekkaudella,—koettivat valloittaa hänet.
Näin käsitti Maslova elämän, ja näin elämää käsittäessä hän ei ollut ainoastaan viimeinen, vaan päinvastoin hyvin tärkeä ihminen. Ja Maslova piti tämmöistä elämänkäsitystä kalliimpana kuin mitään muuta maailmassa, ei voinut olla pitämättä sitä kalliina, sentähden, että jos hän olisi siitä luopunut hän olisi kadottanut sen merkityksen, minkä tämmöinen käsitys hänelle ihmisten keskuudessa antoi. Tuntien, että Nehljudof tahtoo johtaa häntä toiseen maailmaan, hän teki vastarintaa, koska ymmärsi, että siinä maailmassa, johon häntä olisi viekoteltu hän tulisi kadottamaan tämän asemansa elämässä, joka asema antoi hänelle varmuutta ja kunnioitusta itseensä. Tästä samasta syystä hän myöskin karkoitti luotaan muistot ensimäisestä nuoruudestaan ja ensimäisistä suhteistaan Nehljudofiin. Nämät muistot eivät sopineet yhteen hänen nykyisen maailmankatsomuksensa kanssa, ja olivat sentähden kokonaan poispyyhityt hänen muistostaan, taikka oikeammin, olivat koskemattomina jossakin muistojen lokerossa, mutta suljettuina, umpeen kitattuina, aivan kuin mehiläiset kittaavat umpeen matojen pesiä, jotka uhkaavat hävittää koko heidän työnsä, ja siten sulkevat kaiken pääsön luoksensa. Ja senpätähden nykyinen Nehljudof ei ollut hänelle se ihminen, jota hän oli kerran puhtaalla rakkaudella rakastanut, vaan ainoastaan rikas herra, jota saattoi ja jota oli pakkokin käyttää hyväksensä, ja jota kohtaan tuli kysymykseen vaan semmoiset suhteet kuin kaikkiin muihinkin herroihin.
»Ei, en saanut sanotuksi pääasiaa»,—ajatteli Nehljudof kulkiessaan ihmisjoukon mukana pois. »En sanonut hänelle meneväni naimisiin hänen kanssaan. En sanonut, mutta sanon kuin sanonkin»,—ajatteli hän.
Ovissa seisovat vartijat taaskin kahteen kertaan laskivat poiskulkevien käymävieraiden lukua, ettei kukaan syrjäinen olisi päässyt ulos tai jäänyt linnaan. Se että Nehljudofia nytkin kosketeltiin selkään, ei häntä enää loukannut eikä hän nyt sitä edes huomannutkaan.
XLV.
Nehljudof oli tahtonut muuttaa ulkonaisen elämänsä: luopua suuresta kortteeristaan, päästää pois palvelijat ja asettua hotelliin. Mutta Agrafena Petrovna sai hänelle todistetuksi, että oli vähemmän järkevää tehdä minkäänlaisia muutoksia elämänlaadussaan ennen talvea; kesän aikana ei kortteeria kukaan ottaisi ja ainahan oli jossain eläminen, tallettaminen huonekaluja ja tavaroita. Niin että myttyyn menivät kaikki Nehljudofin ponnistukset ulkonaisen elämänsä muuttamiseksi, (hän olisi tahtonut järjestää olonsa ylioppilaiden tavoin). Ei ainoastaan niin, että kaikki jäi entiselleen, vaan talossa päinvastoin ryhdyttiin kahta innokkaammin kevättöihin: tuuletettiin, ripustettiin ulos ja piestiin kaikellaisia villa- ja turkkivaatteita, johon työhön ottivat osaa sekä talonmies apulaisineen että kyökkipiika ja itse Kornejkin. Ensin alettiin kantaa ulos ja ripustaa nuorille jonkinlaisia univormuja ja kummallisia turkkeja, joita ei kukaan koskaan käyttänyt, sitten alettiin tuoda mattoja ja huonekaluja, ja talonmies apulaisinensa, hihat käärittyinä jäntehikkäiden käsivarsien ympäri, alkoivat kaikin voimin tahtiin piiskata näitä vaatteita, ja kaikkiin huoneisiin oli levinnyt naftaliinin haju. Kulkiessaan pihan yli ja katsoessaan ikkunoista Nehljudof ihmetteli kuinka tavattoman paljon tätä kaikkea oli ja kuinka perin tarpeetonta se kaikki oli. Näiden tavarain ainoa käytännöllinen merkitys,—ajatteli Nehljudof,—oli siinä, että ne tarjosivat harjoittamisen tilaisuutta Agrafena Petrovnalle, Kornejille, talonmiehelle, hänen apulaiselleen ja kyökkipiialle.
»Ei maksa vaivaa muuttaa nyt elämänmuotoja, niinkauan kuin Maslovan asia on vielä ratkaisematta»,—ajatteli Nehljudof.—»Ja se olisi liika vaikeaakin. Kyllä kai kaikki itsestään muuttuu sittenkuin Maslova tulee joko vapautetuksi taikka poislähetetyksi ja minä lähden seuraamaan häntä.»
Asianajaja Fanarinin määräämänä päivänä Nehljudof saapui tämän luokse. Tultuaan asianajajan komeaan kortteeriin, hänen omassa talossaan, Nehljudof joutui keskelle tavattoman suuria kasveja ja mitä ihmeellisimpiä ikkunaverhoja, ja yleensä keskelle semmoista kallista huoneiden sisustusta, joka todistaa helposti ja vaivatta saaduista rahoista ja jommoista tavataan vaan äkkiarvaamatta rikastuneilla ihmisillä. Vastaanottohuoneessa Nehljudof tapasi vuoroansa odottavia avunhakijoita, jotka kuten lääkärien odotushuoneessa istuskelivat haluttomina pöytien ääressä katselemassa heidän lohdutukseksensa sinne asetettuja kuvalehtiä. Asianajajan apulainen, joka myöskin istui täällä korkean pulpetin ääressä, tunsi Nehljudofin, tuli hänen luoksensa, tervehti ja sanoi kohta ilmoittavansa esimiehelleen. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt työhuoneen oven luokse, kun tämä jo aukeni ja kuului lyhyen, tanakan, punakasvoisen, tuuheaviiksisen, aivan uusipukuisen herran ja itse Fanarinin kovaääninen, vilkas keskustelu. Molempien kasvoissa heidän ulostullessaan oli semmoinen ilme kuin on ihmisten kasvoilla, jotka juuri ovat tehneet edullisen, vaan ei aivan rehellisen kaupan.
—Oma syynne, oma syynne,—puhui hymyillen Fanarin.
—Kyllähän minä olisin … mutta ei ole hyvä pistää näppiänsä…
Ja molemmat nauroivat epäluonnollisesti.
—Ahaa, ruhtinas, tehkää hyvin,—sanoi Fanarin nähtyään Nehljudofin ja nyykäyttäen poistuvalle kauppiaalle vielä kerran päätänsä, vei Nehljudofin omaan jäykkäkuosisesti sisustettuun työhuoneeseensa,
—Tehkää hyvin, poltatteko,—sanoi asianajaja istuen Nehljudofia vastapäätä, myhäillen vieläkin äskeisen menestyksen johdosta.
—Kiitos, olen tullut Maslovan asiassa.
—Kyllä, kyllä, paikalla. Huu, mimmoisia veijareita ne ovat nuo rahasäkit,—sanoi hän.—Näittekö tuota uljasta ritaria, hänellä on ainakin 12 miljoonaa, mutta annas jos on kysymyksessä joku 25 ruplanen, niin kiskoo sen käsistänne vaikka hampain.
»Molemmat olette yhtä hyviä»,—ajatteli Nehljudof tuntien sanomatonta inhoa tuohon ujostelemattomaan ihmiseen, joka kaikella käytöksellään ikäänkuin halusi osoittaa kuuluvansa Nehljudofin kanssa samaan ihmislajiin ja pitävänsä noita kaikkia avunhakijoita ja muita toiseen, vieraaseen leiriin kuuluvina.
—Kylläpä se sai minut väsyksiin—kauhea lurjus. Halutti vähän huoahtaa,—sanoi asianajaja ikäänkuin selittäen miksi hän ei puhunut asiasta.—No, ja nyt teidän asianne… Olen sen tarkkaavasti läpilukenut. Mikä lie ollut asianajaja, joka kaikki kassatsioniaiheet päästi menemään.
—Mihin päätökseen olette siis tulleet?
—Heti paikalla. Ilmoittakaa hänelle,—kääntyi hän sisääntulleen apulaisensa puoleen:—että mitä olin sanonut, siinä pysyn; jos hän voi, suostun, jollei—saa jäädä.
—Mutta hän ei ole suostuvainen.
—No, jääköön minun puolestani koko asia,—sanoi advokaaatti ja hänen kasvonsa muuttuivat iloisista ja tyytyväisistä äkkiä synkiksi ja vihaisiksi.
—Ja sitten sanotaan, että advokaatit ottavat ilmaiseksi rahoja,—sanoi hän koettaen palauttaa kasvoihinsa entisen miellyttäväisyyden.—Minä vapautin erään varattoman konkurssintekijän aivan väärästä syytöksestä ja nyt ne kaikki tunkisivat tänne. Mutta jokainen semmoinen juttu kysyy tavatonta vaivaa. Jätämmehän mekin, kuten eräs kirjailija sanoo, osan sydänvertamme läkkipulloon.
—No, ja mitä teidän asiaanne tulee, tahi oikeammin asiaan, joka on herättänyt huomiotanne,—jatkoi hän,—niin on se perin huonosti ajettu, mitään hyviä kassatsioniaiheita ei ole olemassa, mutta onhan mahdollista kuitenkin koettaa, ja siinä tarkoituksessa olen pannut kokoon seuraavaa:
Hän otti käteensä täyteen kirjoitetun paperilehden ja nopeasti niellen muutamia muodollisia lauseita, ja toisiin taas pannen erityistä painoa, alkoi lukea: »Kassatsioninalaisten rikosasiain osastoon Senaatissa j.n.e. j.n.e. sinä ja sinä päivänä j.n.e. valitus. Päätöksellään siltä ja siltä päivältä on se ja se oikeus katsonut sen ja sen Maslovan syylliseksi kauppias Smelkofin tappamiseen myrkyttämisellä, ja perustuen Rikoslain 1454 §:ään tuominnut pakkotöihin» j.n.e.
Hän pysähtyi; huolimatta pitkällisestä tottumuksesta hän nähtävästi suurella mielihyvällä kuuli omaa kyhäelmäänsä. »Tämä tuomio näyttää olevan niin tärkeiden oikeudenkäyntiä koskevain väärinkäytösten ja virheiden tuote»,—jatkoi hän painavasti, »että sen kumoaminen esiintyy välttämättömänä. Ensiksikin: Smelkofin sisälmyksien tutkimista koskevien asiakirjain lukeminen tuli puheenjohtajan kautta oikeuden käynnin aikana keskeytetyksi jo heti sen alkaessa»—se on ensiksikin.
—Mutta syyttäjähän se vaati lukemista,—sanoi Nehljudof ihmetellen.
—Yhdentekevä, olisihan puolustaja voinut vaatia samaa.
—Mutta koko lukeminen olisi ollut kokonaan tarpeetonta.
—Se on sittenkin aihe. Kuulkaahan vielä: »Toiseksi: puheenjohtaja keskeytti Maslovan puolustajan, kun tämä haluten antaa luonnekuvauksen Maslovan henkilöstä kajosi hänen lankeemisensa sisällisiin syihin, ja tapahtui keskeytys sillä perustuksella, etteivät puolustajan sanat muka koskeneet suoraan asiaan,—ja kuitenkin, kuten Senaatti on moneen kertaan viitannut, on syytetyn henkilön luonteen selittämisellä oleva aivan erikoinen merkitys, jo yksistään syyntakeisuus-kysymyksenkin oikeen-arvostelemisen vuoksi.»—Se oli toiseksi,—sanoi hän katsahtaen Nehljudofiin,
—Mutta puolustaja puhui niin epäselvästi, että oli mahdotoin mitään ymmärtää,—sanoi Nehljudof vielä enemmän ihmetellen.
—Päin mäntyyn, ei saanut mitään selvää suustansa,—sanoi Fanarin nauraen,—mutta se on sittenkin aihe. Ja vielä: »Kolmanneksi: päätöspuheessaan jätti puheenjohtaja, vastoin Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 801 §:n l kohdassa lausuttua selvää määräystä, valamiehille selittämättä mimmoisista lakitieteellisistä alkuaineksista syyllisyyden käsite on kokoonpantu, sekä ilmaisematta heille, että heillä oli oikeus, vaikka katsoivatkin todistetuksi Maslovan antaneen myrkkyä Smelkofille, olla lukematta tätä tekoa hänen syykseen, jos katsoivat hänellä ei olleen tappamisen aikomusta, ja siis, saattoivat, pitämättä häntä syyllisenä lainrikokseen, panna hänen syykseen ainoastaan varomattomuuden, jonka seurauksena oli Maslovalle odottamaton kauppiaan kuolema». Siinä nyt on pääasia.
—Mutta se olisi meidän pitänyt itsekin ymmärtää. Meidänhän virhe se oli—sanoi Nehljudof.
—»Ja vihdoin neljänneksi»,—jatkoi asianajaja, »Valamiesten vastaus oikeuden tekemään, Maslovan syyllisyyttä koskevaan kysymykseen oli annettu muodossa, joka sisälsi itsessään ilmeisen ristiriitaisuuden, Maslovaa syytettiin Smelkofin tahallisesta myrkyttämisestä yksistään voitonhimoisessa tarkoituksessa, joka edellytettiin tappamisen yksinomaiseksi aiheeksi, mutta valamiehet vastauksessaan kielsivät ryöstämisen aikomuksen ja Maslovan osanoton arvoesineiden anastamiseen, —josta siis kävi ilmi, että heidän tarkoituksensa oli kieltää syytetyllä olleen tappamisen aikomusta, ja että he siis ainoastaan väärinkäsityksen vuoksi, johon puheenjohtajan päätössanat olivat antaneet aihetta, olivat jättäneet tämän seikan vastauksessaan asianomaisella tavalla mainitsematta, jonka vuoksi tämmöiseen valamiesten vastaukseen olisi ehdottomasti ollut sovittaminen Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 816 ja 808 §§:t, s.o. puheenjohtajan puolelta olisi valamiehille ollut selitettävä heidän tekemänsä virhe ja he palautettavat uutta neuvottelua pitämään uuden vastauksen antamiseksi syytetyn syyllisyyttä koskevaan kysymykseen,» —päätti Fanarin.