—No miksi puheenjohtaja ei siis tehnyt sitä?
—Sitä minäkin haluaisin tietää?—sanoi Fanarin nauraen.
—Senaatti siis on korjaava erehdyksen?
—Se riippuu kokonaan siitä kuka siellä siihen aikaan tulee istumaan. No, edelleen sitten kirjoitamme: »Tämmöinen verdikti ei voinut antaa tuomioistuimelle oikeutta»,—jatkoi hän nopeasti,—»saattaa Maslova rikoslaillisen rangaistuksen alaiseksi ja Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 771 §:n 3 kohdan sovittaminen häneen loukkaa niinmuodoin jyrkästi ja kouraantuntuvasti voimassaolevan kriminaaliprosessimme pääperusteita. Ylläoleviin seikkoihin katsoen on minulla kunnia anoa j.n.e. päätöksen kumoamista Rikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 909, 910, 2 k., 912 ja 928 §§:in nojalla j.n.e., j.n.e. ja tämän asian takaisin lähettämistä saman oikeuden toisen osaston uudestaan käsiteltäväksi.» Siinä se; mikä oli mahdollista, se on kaikki tehty. Mutta puhuakseni suoraan, menestyksen toivoa on aivan vähän. Tosin kyllä kaikki riippuu Senaatin Oikeusosaston kokoonpanosta. Jos siis olette tilaisuudessa, niin älkää laiminlyökö.
—Tunnenhan joitakuita heistä.
—Ja pitäkää kiirettä, muuten he kaikki matkustavat pois hemoroita lääkitsemään, ja silloin saa odottaa kolme kuukautta.—No, ja jollei onnistu, on vielä mahdollinen anomus Korkeimpaan paikkaan. Tämäkin riippuu kulissien takaisista puuhista. Ja siinäkin tapauksessa tarjoon palvelustani, s.o. ei kulissien takana, vaan anomuksen laatimisessa.
—Kiitän teitä, palkkionne siis…
—Apulaiseni jättää teille puhtaaksi kirjoitetun valituksen ja sanoo.
—Vielä minä tahdoin kysyä teiltä: yleinen syyttäjä antoi minulle päästölipun vankilaan kysymyksessä olevan henkilön tapaamista varten, mutta vankilassa sanottiin minulle että tapaamista varten erikoiseen aikaan ja erikoisessa paikassa on tarpeen vielä kuvernöörin lupa. Onko siinä perää?
—Kyllä, luullakseni. Mutta nykyään kuvernööri on poissa, sijassa on virantoimittaja. Ja tämä on sellainen uninen pöllö, että tuskin mitään saatte aikaan hänen kanssansa.
—Eikö se ole Maslennikof?
—On.
—Kyllä tunnen hänet,—sanoi Nehljudof ja nousi lähteäksensä.
Samassa lensi huoneeseen nopein askelin pieni, hirveän rumannäköinen, koukkunokkainen, luinen keltainen nainen—asianajajan vaimo, joka ei kuitenkaan ollut masentunut omasta rumuudestaan. Hän oli aivan erikoisen komeasti puettu,—siinä oli yhteensullottuna jotakin samettia ja silkkiä ja heleänkeltaista ja viheriää; hänen harvat hiuksensa olivat kiharoidut ja voitokkaana hän lensi huoneeseen pitkän, hymyilevän herran seuraamana, jolla oli mullanväriset kasvot, verkatakissa silkkiset käänteet ja valkoinen kaulahuivi. Se oli kirjailija, Nehljudof tunsi hänet näöltä.
—Anatol,—sanoi asianajajan vaimo avaten ovea:—tulehan tänne. Semjon Ivanovitsh lupaa tässä lukea ääneen runonsa, ja sinun täytyy lukea jotain Garshinilta, välttämättömästi.
Nehljudof aikoi lähteä, mutta asianajajan vaimo, kuiskuteltuaan jotakin miehensä kanssa, kääntyi hänen puoleensa:
—Tehkää hyvin, ruhtinas, minä tunnen teidät ja pidän esittelyn tarpeettomana, ettekö tahtoisi olla läsnä meidän kirjallisessa aamuseurassamme. Se tulee hyvin huvittavaksi. Anatol lukee erinomaisesti.
—Näettekös kuinka paljon erilaisia asioita minulla on,—sanoi Anatol levittäen käsiänsä, hymyillen ja osottaen vaimoonsa ikäänkuin olentoon, jonka tenhovoimaa on mahdoton vastustaa.
Surullisella ja ankaralla ilmeellä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella kiitettyään asianajajan vaimoa osotetusta kunniasta, sanoi Nehljudof olevansa estettynä ja poistui vastaanottohuoneeseen.
—Siinäpä oli virnistelijä,—sanoi asianajajan vaimo hänen mentyänsä.
Vastaanottohuoneessa jätti apulainen Nehljudofille valmiin anomuksen ja palkkion suhteen vastasi Anatol Petrovitshin määränneen 1,000 ruplaa, sekä sen ohella selitti, että Anatol Petrovitsh ei oikeastaan ota vastaan tämmöisiä asioita, vaan oli tehnyt sen ainoastaan hänen vuoksensa.
—Entäs allekirjoitus, kenen se on tehtävä?—kysyi Nehljudof.
—Joko syytetyn itsensä, taikka jos se on vaikeata, niin tekee sen
Anatol Petrovitsh, saatuaan valtakirjan.
—Ei, minä menen ja otan hänen oman allekirjoituksensa,—sanoi Nehljudof iloissaan siitä, että saisi tavata Maslovaa ennen määräpäivää.
XLVI.
Tavalliseen aikaan kajahtivat vankilan käytävissä vartijain vihellykset; rautojen kalistessa aukesivat käytävien ja koppien ovet, alkoi kuulua avojalkain astumista ja vankikenkien kopinaa, palvelus vangit kulkivat käytävien läpi täyttäen sen inhoittavalla hajulla; mies- ja naisvangit peseytyivät, pukeutuivat ja asettuivat aamuhuutoa varten pitkin käytäviä, sekä läksivät sitten kiehuvaa vettä hakemaan teetä varten.
Teen aikana keskusteltiin tänäpäivänä vankilan kaikissa kopeissa hyvin vilkkaasti siitä, että kaksi vankia tulisi tänäpäivänä rangaistaviksi raipoilla. Toinen näistä vangeista oli hyvin lukutaitoinen nuori mies, puotipalvelija Vasiljef, joka oli mustasukkaisuuden raivossa tappanut rakastettunsa. Koppitoverit pitivät hänestä hänen iloisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi, ja siksi, ettei hän antanut perään päällysmiehille. Hän tunsi asetukset ja vaati niiden täyttämistä. Sentähden päällysmiehet eivät kärsineet häntä. Kolme viikkoa sitten oli vartija lyönyt palvelusvankia, kun tämä oli läikyttänyt kaalisoppaa hänen uuden virkapukunsa päälle. Vasiljef oli ruvennut puolustamaan palvelusvankia ja sanonut ettei ole lakia, joka sallisi vankien lyömistä.—Kyllä minä sinulle lakia näytän,—sanoi vartija ja haukkui Vasiljefin pahanpäiväiseksi. Vasiljef vastasi samalla mitalla. Vartija aikoi lyödä, mutta Vasiljef tarttui hänen käsiinsä, piteli niitä kiinni jonkun kolme minuuttia, käänsi ja tyrkkäsi ulos ovesta. Vartija kanteli tirehtöörille ja tirehtööri käski panna Vasiljefin karsseriin.
Karssereina oli sarja pimeitä koppeja, jotka teljettiin ulkopuolelta salvoilla. Pimeässä, kylmässä karserissa ei ollut sänkyä, ei pöytää, eikä tuolia, niin että sinne suljetun oli istuminen tai makaaminen likasella lattialla, missä hänen ylitsensä ja päällitsensä juoksenteli rottia, joita siellä oli sangen paljon ja jotka olivat niin rohkeita, ettei pimeässä voinut mitenkään saada leipää säilymään. Ne söivät leivän arestilaisten käsistä jopa hyökkäsivät heidän kimppuunsakin, kun vaan herkesi liikkumasta. Vasiljef ei sanonut menevänsä karsseriin, koska oli syytön. Hän vietiin väkivoimalla. Hän alkoi tehdä vastarintaa ja kaksi vangeista auttoi hänet irti vartijain käsistä. Vartijat kokoontuivat ja heidän muassaan myöskin voimastaan kuuluisa Petrof. Vangit lytistettiin kokoon ja työnnettiin karssereihin. Kuvernöörille ilmoitettiin heti, että oli tapahtunut jotain kapinan tapaista. Sieltä saatiin sitten paperi, jossa kahdelle päärikokselliselle—Vasiljefille ja eräälle irtolaiselle—määrättiin kolmekymmentä paria raippoja.
Tämä rangaistus oli pantava täytäntöön naisosaston tapaamishuoneessa.
Jo illalla oli asia tunnettuna kaikille vankilan asukkaille, ja kopeissa keskusteltiin vilkkaasti kohta tapahtuvasta rangaistuksesta, Korabljova, Horoshafka, Fedosja ja Maslova istuivat omassa nurkassaan ja iloisina ja vilkkaina, juotuaan jo viinaa, jota nyt ei Maslovalta koskaan puuttunut ja jolla hän anteliaasti kestitsi tovereitansa, joivat nyt teetä ja puhuivat samasta asiasta.
—Eihän hän yhtään reuhannut,—puhui Korabljova Vasiljefista, lohkaisten kaikilla vahvoilla hampaillansa pikkusia sokerimuruja.—Hän olisi vaan puolustanut toveria. Sillä tappeleminen ei ole nykyään sallittu.
—Sitä poikaa kehuvat hyväksi,—lisäsi Fedosja istuen pitkine lettinensä halon päällä vastapäätä sitä lavitsaa, jolla teekannu oli.
—Kunpa olisi sanoa hänelle,—kääntyi se vaimo, joka oli palvellut ratavahtina, Maslovan puoleen tarkoittaen »hänellä» Nehljudofia.
—Kyllä sanon. Hän tekee minun tähteni vaikka mitä,—sanoi Maslova hymyillen ja päätänsä keikauttaen.
—Eipä tiedä milloin se taas tulee, mutta poikia on kuulemma juuri nyt menty noutamaan,—sanoi Fedosja.—Se on kauheata,—lisäsi hän huoaten.
—Olen kerran nähnyt kotipitäjässä kuinka yhtäkin miestä piestiin. Minut lähetti appi-isä kylänvanhimman luo, tulin sinne, mutta tämäpä,—alkoi ratavahti pitkän historian.
—Hänen kertomuksensa keskeytyi kun yläkerroksen käytävästä kuului ääniä ja askeleita.
Naiset lyyhistyivät kuuntelemaan.
—Saivat sen nyt pirut kynsiinsä,—sanoi Horoshafka.—Kyllä ne nyt sen pieksävät. Kaikki vartijat vihaavat häntä, kun hän ei päästä heitä aisoista.
—Ylhäällä oli kaikki hiljennyt, ja ratavahti kertoi pitkän historiansa loppuun, kertoi kuinka hän oli säikähtänyt nähdessään miestä liiterissä piestävän, kuinka hänen sydämmensä oli pakahtua. Horoshafka puolestaan kertoi kuinka Stsheglofia oli piiskattu ilman että tämä oli ääntäkään päästänyt. Sitten korjasi Fedosja teen, Korabljova ja Horoshafka alkoivat jälleen ommella, mutta Maslova istui lavitsalla ja kiersi kätensä polviensa ympäri huokaillen ikävästä. Hän oli jo heittäytymäisillään pitkäkseen nukkuaksensa, kun vartija-nainen huusi tulemaan konttoriin käymävieraan puheille.
—Muista nyt sanoa meistä,—puhui hänelle eukko Menshova Maslovan järjestellessä huiviansa peilin edessä, josta elohopea oli puoleksi valunut pois:—emme me sytyttäneet, vaan hän itse, se pahantekijä, ja renki oli nähnyt: hän ei tappaisi kärpästäkään. Sano sinä että hän kutsuisi Mitrijn puheillensa. Mitrij selittää hänelle kaikki juurta jaksain; onkos tämä nyt laitaa: me istumme linnassa ihan syyttöminä, mutta hän, pahantekijä, rehentelee vieraan vaimon kanssa ja mässää kapakassa.
—Se on laitonta,—vahvisti Korabljova.
—Sanon, sanon ihan varmaan,—vastasi Maslova.—Olisiko ottaa vielä rohkeuden ryyppy,—lisäsi hän iskien silmää. Korabljova kaasi hänelle puoli kupillista. Maslova joi, pyyhki suunsa ja mitä iloisimmassa mielentilassa sanoi toistamalla: »rohkeuden ryyppy», ja päätänsä keikuttaen ja hymyillen läksi vartijanaisen kanssa menemään pitkin käytävää.
XLVII.
Nehljudof odotti jo kauvan sitten etehisessä. Saavuttuaan vankilaan hän oli soittanut portin ovella ja antanut päivystävälle vartijalle yleisen syyttäjän päästölipun.
—Ketä haluatte tavata?
—Naisvanki Maslovaa.
—Nyt on mahdotonta: tirehtöörillä ei ole aikaa.
—Onko hän konttorissa?—kysyi Nehljudof.
—Ei, hän on täällä naisosaston tapaamishuoneessa,—vastasi vartija hämillään, kuten Nehljudofista näytti.
—Onko nyt siis vastaanottoaika?
—Ei, erityinen asia,—sanoi hän.
—Kuinka siis voisin häntä tavata?
—Kun tirehtööri tulee ulos, silloin voitte ilmoittaa itsenne; odottakaa niin kauvan.
Samassa tuli syrjäovesta tyytyväisennäköinen, kiiltävänaamainen vääpeli, tupakin savustamilla viiksillä, loistavat ansionauhat hihoissa. Hän kääntyi ankarasti vartijan puoleen:
—Kuinka on tänne laskettu? Konttoriin…
—Minulle sanottiin että tirehtööri on täällä,—sanoi Nehljudof ihmetellen sitä levottomuutta, joka ilmausi vääpelissäkin.
Samassa aukeni sisäpuolinen ovi ja sieltä tuli hiestynyt, kiihoittunut
Petrof.
—Kyllä nyt muistaa,—sanoi hän vääpelille. Vääpeli osoitti silmillänsä Nehljudofiin ja Petrof vaikeni, rypisti silmänsä ja meni pois takaoven kautta.
»Kuka tulee muistamaan? Miksi he ovat kaikki niin hämillään? Miksi vääpeli oli tuolle tehnyt jotain merkkejä?» ajatteli Nehljudof.
—Täällä ei saa odottaa, tehkää hyvin, menkää konttoriin, sanoi vääpeli taas Nehljudofille, ja Nehljudof aikoi jo mennä, kun takaovesta tuli tirehtööri vielä enemmän hämillään kuin hänen alamaisensa. Hän huokaili yhtämittaa. Nähtyään Nehljudofin hän sanoi vartijalle:
—Fedorof, tuokaa Maslova konttoriin naisosaston viidennestä.
—Tehkää hyvin,—sanoi hän Nehljudofille. He laskeutuivat jyrkkää rappusta myöten alas pieneen huoneeseen, jossa oli yksi ainoa ikkuna, kirjoituspöytä ja muutamia tuoleja. Tirehtööri istahti.—Raskaita, raskaita velvollisuuksia, sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen ja ottaen taas esille paksun paperossin.
—Te olette nähtävästi väsynyt,—sanoi Nehljudof.
—Koko tämä virka väsyttää minua,—hirveän vaikeita velvollisuuksia. Tahtoisi helpottaa vankien oloa, ja syntyy vaan pahempaa; en muuta toivoisi kuin jättää kaikki; hirveän raskaita velvollisuuksia!
Nehljudof ei ymmärtänyt mikä se oli tirehtöörille niin vaikeata, mutta tällä kertaa hän näki hänessä erikoisesti sääliä herättävän, tuskastuneen ja toivottoman mielialan.
—Niin, kyllä uskon että ne ovat hyvin raskaita,—sanoi
Nehljudof.—Mutta miksi te sitten täytätte näitä velvollisuuksia?
—Ei ole varoja, olen perheellinen.
—Mutta jos teille on raskasta…
—No, tiedättekös, toiselta puolen—tuleehan sitä kuitenkin voimiensa mukaan hyötyäkin tuottaneeksi, lieventäneeksi, missä mahdollista. Joku toinen minun asemassani menettelisi ihan toisin. Se on helppo sanoa: yli kaksi tuhatta ihmistä, mutta mimmoisia ihmisiä! Siinä täytyy tietää kuinka suoriutua. Ovat nekin sentään ihmisiä, täytyy niitä surkutella. Mutta eipähän voi päästää heitä valloilleenkaan.—Tirehtööri alkoi kertoa äskeisestä kahakasta vankien kesken, joka oli päättynyt miestappoon.
Kertomuksen keskeytti Maslovan saapuminen vartijan seurassa.
Nehljudof näki Maslovan ovessa silloin kuin tämä ei vielä ollut huomannut tirehtööriä. Hänen kasvonsa olivat punaset. Hän tuli reippaasti vartijan perässä ja keikuttaen päätänsä herkeämättä hymyili. Nähtyään tirehtöörin hän katsoi säikähtyneenä tähän, mutta ojentautui kohta ja reippaasti ja iloisesti kääntyi Nehljudofin puoleen.
—Hyvää päivää,—sanoi hän venyttäen viimeistä sanaa ja hymyillen; ja pudisti voimakkaasti Nehljudofin kättä, aivan toisin kuin sinä kertana.
—Olen tässä tuonut teille valituksen allekirjoitettavaksi,—sanoi Nehljudof vähän ihmetellen sitä reipasta ryhtiä, jolla toinen oli häntä tervehtinyt.—Asianajaja on pannut tämän anomuksen kokoon, ja se on nyt allekirjoitettava ja sitten me lähetämme sen Pietariin.
—Mitäs siinä muuta, jos kirjoitetaan, niin kirjoitetaan. Kaikki on luvallista,—sanoi hän siristäen toista silmäänsä ja hymyillen. Nehljudof otti taskustaan kokoontaitetun paperiarkin ja tuli pöydän luo.
—Saako tässä kirjoittaa?—kysyi hän tirehtööriltä.
—Tule tänne, istu,—sanoi tirehtööri:—tuoss' on sinulle kynä. Osaatko kirjoittaa?
—On joskus osattu,—sanoi Maslova, ja hymyillen, korjattuaan hameensa ja hihansa, istui pöydän ääreen, tarttui kömpelösti pienellä, tarmokkaalla kädellään kynään ja purskahtaen nauruun katsahti Nehljudofiin.
Nehljudof osotti hänelle mitä ja mihin oli kirjoitettava. Hartaasti kastaen kynää ja pudistaen sitä mustepullossa hän kirjoitti nimensä.
—Vieläkö tarvitaan muuta?—kysyi hän katsoen vuoroin Nehljudofiin ja vuoroin tirehtööriin ja asettaen kynän milloin mustepulloon milloin paperille.
—Minulla olisi jotain teille sanottavaa,—sanoi Nehljudof ottaen hänen kädestään kynän.
—Sanokaa pois sitten,—sanoi Maslova ja yhtäkkiä muuttui totiseksi ikäänkuin olisi ruvennut jotain ajattelemaan tai häntä olisi ruvennut nukuttamaan.
Tirehtööri nousi ylös ja läksi huoneesta, ja Nehljudof jäi Maslovan kanssa kahden kesken.
XLVIII.
Vartija, joka oli tuonut Maslovan, istahti ikkunan alustalle tuonnemmaksi pöydästä. Nehljudofille oli tullut ratkaiseva hetki. Hän oli kaiken aikaa moittinut itseänsä siitä, ettei ollut siinä ensi näkemässä sanonut pääasiata hänelle, nimittäin menevänsä naimisiin hänen kanssaan, ja oli nyt lujasti päättänyt sen tehdä. Maslova istui toisella puolella pöytää, Nehljudof istui vastapäätä häntä toisella. Huoneessa oli valoisa, ja Nehljudof näki ensi kerran selvästi, lyhyen välimatkan päästä, hänen kasvonsa: rypyt silmien ja huulien luona ja silmien turpeuden. Ja vielä enemmän kuin ennen rupesi Maslova häntä säälittämään.
Nojautuen pöytää vasten niin ettei hänen puheensa kuuluisi juutalaisen muotoiselle, harmaapartaiselle vartijalle, vaan ainoastaan Maslovalle, sanoi hän:
—Jos tästä paperista ei ole apua, niin kirjoitamme anomuksen
Keisarilliselle Majesteetille. Teemme kaikki, mikä on mahdollista.
—Kun olisi ollut jo ennen hommata hyvä asianajaja…—keskeytti Maslova hänet.—Se minun puolustajani, mikä lie ollut höperö. Hän puhui vaan minulle komplimangeja,—sanoi hän ja rupesi nauramaan.—Kunpa silloin olisivat tienneet että minä olen teidän tuttavanne, kyllä olisi toisin käynyt. Mutta nyt? He ajattelevat että kaikki ovat samallaisia varkaita.
»Kuinka kummallinen hän on tällä kertaa»,—ajatteli Nehljudof ja aikoi juuri tulla omaan asiaansa, kun Maslova rupesi taas puhumaan.
—Niin, kuulkaapas. Siellä meillä on eräs semmoinen mummo, että tiedättekös kaikki oikein ihmettelevät. Semmoinen merkillisen hyvä mummo, ja hän istuu syyttömästi, ja hän, ja poika, ja kaikki tietävät että he ovat syyttömät, mutta heitä on syytetty siitä että ovat sytyttäneet tulipalon, ja nyt ne istuvat. Hän nähkääs sai kuulla että minä olen tuttu teidän kanssanne,—sanoi Maslova pyöritellen päätään ja katsahdellen Nehljudofiin—ja pyysi minua: sano hänelle, sanoi hän, että hän käskisi pojan puheillensa, hän kertoo hänelle kaikki. Menshof on heidän sukunimensäkin. No, teettekös? Se on, tiedättekös, semmoinen merkillisen hyvä mummo, heti näkyy että syyttömästi. Olettehan niin hyvä ja koetatte,—sanoi hän milloin katsahtaen Nehljudofiin milloin laskien silmänsä ja hymyillen.
—Hyvä, hyvä, kyllä koetan tiedustella,—sanoi Nehljudof yhä enemmän ihmetellen toisen käytöksen vapautta.—Mutta olisin tahtonut puhua omasta asiastani teidän kanssanne. Muistattehan mitä puhuin teille sinä kertana?—sanoi hän.
—Paljohan te puhuitte. Mitäs te sitten puhuittekaan?—sanoi Maslova yhä hymyillen ja käännellen päätänsä milloin sinne milloin tänne.
—Puhuin tulleeni pyytämään teiltä anteeksi,—sanoi Nehljudof.
—No yhäkö vaan sitä samaa, anteeksi, anteeksi, mitä siitä nyt on…
Sanoisitte ennen…
—Että minä tahdon sovittaa syyni,—jatkoi Nehljudof,—eikä sovittaa sanoilla, vaan teoilla: Minä olen päättänyt mennä naimisiin teidän kanssanne…
Maslovan kasvoihin ilmausi äkkiä säikähdys. Hänen hiukan kierot silmänsä pysähtyivät ja yhtaikaa sekä katsoivat että olivat katsomatta Nehljudofiin.
—Sitäkö tässä vielä tarvitaan?—sanoi Maslova muuttuen vihasen näköiseksi.
—Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.
—Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia. Jumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa…—sanoi hän ja pysähtyi suu auki.
Nehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi miksi tämä oli niin kuohuksissa.
—Rauhoittukaa,—sanoi hän.
—Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen humalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon!—alkoi hän nopeasti puhua ja meni tulipunaseksi,—minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta sinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi minuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on kymmenruplanen.
—Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä minä tunnen,—sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi,—et voi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.
—Tunnen syyllisyyteni…—matki häntä Maslova vihasesti.—Etpäs silloin tuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi…
—Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä?—sanoi Nehljudof.—Nyt olen päättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.
—Mutta minä sanon: et tee,—sanoi Maslova ja rupesi ääneensä nauramaan.
—Katjusha!—alkoi Nehljudof tarttuen hänen käteensä.
—Mene luotani. Minä olen vanki, mutta sinä ruhtinas, eikä sinulla ole mitään täällä tekemistä,—huusi Maslova vihasta säihkyen ja tempasi pois kätensä.
—Sinä tahdot minun kauttani pelastua,—jatkoi hän koettaen pian saada sanotuksi kaikki mitä hänen sydämmeensä oli noussut,—sinä olet nauttinut minusta tässä elämässä, ja minun kauttani tahtoisit pelastua vielä tulevassakin! Sinä inhoitat minua, sinun silmälasisi ja koko sinun inhoittava rasvanaamasi. Mene pois!—huusi hän hypähtäen tarmokkaalla liikkeellä pystyyn.
Vartija lähestyi heitä.
—Mitäs nyt rähiset. Saakos noin…
—Ei, ei, minä pyydän antakaa olla,—sanoi Nehljudof.
—Se muuten unohtaa missä ollaan,—sanoi vartija.
—Ei, ei, älkäähän huoliko, odottakaa,—sanoi Nehljudof.
Vartija meni taas ikkunan luo.
—Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet kätensä ristiin.
Nehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.
—Et sinä usko minua,—sanoi hän.
—Ettäkö te aijotte mennä naimisiin—se ei tule koskaan tapahtumaan.
Ennen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.
—Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.
—Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä sanon teille totuudessa,—sanoi hän.
—Ja miksi minä en kuollut silloin,—lisäsi hän ja heltyi katketaan itkuun.
Nehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.
Maslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi huivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.
Vartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.
Maslova nousi.
—Te olette nyt kiihoittunut. Jos suinkin mahdollista tulen minä huomenna. Ajatelkaa te sillä välin asiata,—sanoi Nehljudof.
Maslova ei vastannut mitään ja katsomatta häneen läksi vartijan jälessä pois.
—No kyllä nyt pääset hyville päiville,—sanoi Korabljova Maslovalle kun tämä palasi koppiin.—Kylläpä näkyy olevan aikalailla sinuun pikiintynyt; tao nyt niin kauvan kuin rauta on kuumana. Kyllä hän sinut täältä lunastaa. Rikkaille on kaikki mahdollista.
—Se on kuin nakutettu,—puhui ratavahti laulavalla äänellänsä.—Köyhällä ei olisi yölläkään aikaa, mutta rikas sen kun sai päähänsä, kohta kaikki laittaa tahtonsa mukaan. Oli siellä meilläkin mokoma pohatta, niin arvatkaas mitä teki…
—No muistitkos puhua minun asiastani?—kysyi vanha eukko.
Mutta Maslova ei vastannut tovereillensa mitään, vaan heittäysi lavitsalle ja tuijottaen nurkkaan makasi näin iltaan asti. Hänessä tapahtui tuskallinen työ. Se mitä Nehljudof oli hänelle sanonut, oli tuonut hänet siihen maailmaan, jossa hän kärsi ja josta hän oli tullut pois, käsittämättä sitä ja inhoten sitä. Nyt oli hänen käsistään mennyt se unhotus, jossa hän eli, mutta elää selvästi muistamalla entisyyttä oli liian tuskallista. Iltasella hän jälleen osti viinaa ja joi itsensä toveriensa kanssa humalaan.
XLIX.
»Vai sitäkö se olikin», ajatteli Nehljudof tullessaan vankilasta ja nyt vasta hän täydellisesti käsitti rikoksellisuutensa. Jos hän ei olisi koettanut sovittaa, lunastaa itseään vapaaksi omasta teostaan, ei hän olisi koskaan saanut tuntea sen koko rikoksellisuutta; vielä enemmän,—Katjushakaan ei olisi tuntenut koko sitä onnettomuutta, mihin hän oli saatettu. Ainoastaan nyt oli kaikki tullut päivän valoon, kaikessa kauheudessaan. Vasta nyt hän näki, mitä hän oli tehnyt tämän naisen sielun kanssa, ja vasta nyt tämä nainen saattoi nähdä ja ymmärtää mitä oli hänelle tehty. Ennen oli Nehljudof ainoastaan leikkinyt ja ihastellut omaa itseänsä, omaa katumustansa, nyt häntä vaan hirvitti. Hylätä Katjushaa ei hän nyt tuntenut voivansa, mutta ei myöskään voinut kuvailla mielessänsä mitä heidän suhteestansa syntyisi.
Ulos tullessa lähestyi Nehljudofia vartija, jolla oli kunniamerkkejä rinnassa, ja joka vastenmielisellä, imartelevalla katseella antoi salaa hänelle paperilapun.
—Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä naishenkilöltä…—sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.
—Miltä naishenkilöltä?
—Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä vartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty, niin kuitenkin ihmisyyteen nähden…—puhui vartija luonnottomasti.
Nehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää kirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien nähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä vartija että spiooni,—mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen mennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla käsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta: »Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu eräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä. Pyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon tärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin meidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja».
Vera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa erämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa tullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin puoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli antanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä sama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli luultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota palvelustansa.
Kuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt oli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti Nehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli ennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys oli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri söivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he olivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut ja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia.—Onko hän nättikin?—oli joku kysynyt.—No äläs nyt siinä,—oli Nehljudof vastannut, laittanut kasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen mitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen puolelle.
Täällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot laihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat niiden yläpuolella.
—No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi emäntäeukko:—se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.
—Millä voin teitä palvella,—oli Nehljudof kysynyt.
—Minä … minä… Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja turhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän,—oli tyttö alkanut kovasti hämillään,—mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille, enkä mitään voi, kun en mitään tiedä.
Hänen silmänsä olivat rehelliset, hyvät, ja koko tuo sekä päättäväisyyden että pelon ilme oli niin liikuttava, että Nehljudof, kuten hänen usein kävi, yhtäkkiä asettui hänen asemaansa, ymmärsi hänet ja sääli häntä.
—Mitäs minä voisin tehdä?
—Minä olen opettajatar, tahtoisin jatkaa opintojani, mutta minua ei päästetä, tai eihän ne kiellä, kyllä ne päästävät, mutta puuttuu varoja. Antakaa minulle, ja minä lopetan opintoni ja maksan teille takasin. Minun mielestäni: jos rikkaat ihmiset tappavat karhuja, juottavat talonpoikia—se on kaikki pahaa. Miksi eivät he voisi tehdä hyvää. Minä tarvitsisin ainoastaan 80 ruplaa. Mutta jollette anna, olkaa antamatta,—sanoi hän vihasesti.
—Päinvastoin olen hyvin kiitollinen teille, että annatte minulle tilaisuuden… Tuon heti paikalla,—sanoi Nehljudof.
Hän meni eteiseen ja yllätti siinä toverin, joka oli kuunnellut heidän keskusteluansa. Vastaamatta mitään toverien pilapuheisin, haki Nehljudof matkalaukustaan rahat ja vei tytölle.
—Ei kestä, ei kestä kiittää. Minun on päinvastoin kiittäminen teitä.
Nehljudofin oli erittäin mieluista nyt muistella tätä kaikkea; mieluista oli muistella, kuinka hän oli vähällä riitaantua upseerin kanssa, joka oli tahtonut lyödä rumaa leikkiä tapauksen johdosta, kuinka toinen toveri rupesi hänen puolelleen ja kuinka he sen johdosta tulivat lähemmäksi toisiansa, ja kuinka koko metsästys oli ollut onnellinen ja iloinen, ja kuinka hänestä tuntui suloiselta, kun he yön aikana tekivät matkaa takasin rautatieasemalle. Rekijono liukui keveästi eteenpäin, kuulumattomasti juoksivat parihevoset ravissa pitkin kapeata metsätietä, metsä oli milloin korkeaa, milloin matalaa, ja kuusten oksat painuivat alas paljon lumen alla. Pimeässä, punasena valona loistaen, sytytteli joku hyvänhajuista paperossia. Renki Jooseppi juoksenteli reeltä toiselle, lumessa kahlaten, ja puheen lomassa kertoi juttujansa ilveksistä, jotka nyt kulkevat syvässä lumessa nakertaen haavan kuorta, ja karhuista, jotka nyt makaavat talvipesissään, turpa ilmareijässä, puhallellen kuumaa hengitystään. Nehljudofin mieleen muistui tämä kaikki, ja varsinkin tuo onnellinen terveyden, voiman ja huolettomuuden tunne, kun keuhkot turkkinuttua pinnistäen huokuivat sisäänsä pakkas-ilmaa, silmille tihkui oksista luokan karistamaa lunta, ruumiille oli lämmin, kasvoille vilpas ja sielussa ei huolia, ei moitteita, ei pelkoa, ei toivomuksia. Kuinka hyvä oli silloin olla. Ja nyt? Herranen aika kuinka kaikki oli tuskallista ja vaikeaa.
Nähtävästi oli Vera Jefremovna vallankumouksellisena vangittu, ja nyt niistä syistä istui linnassa. Piti tavata häntä, erittäinkin koska hän oli luvannut antaa neuvoja miten Maslovan asema olisi ollut parannettavissa.
L.
Herättyään seuraavana aamuna muisti Nehljudof illalliset tapaukset, ja häntä kauhistutti.
Mutta välittämättä tästä kauhusta päätti hän varmemmin kuin koskaan ennen jatkaa mitä oli alkanut.
Tällä velvollisuutensa tunnolla, läksi Nehljudof kotoansa ja ajoi Maslennikofin luo pyytämään lupaa saada tavata paitsi Maslovaa vielä sitä mummo Menshovaa poikinensa, joista Maslova oli maininnut. Sitä paitsi hän tahtoi saada luvan tavata Bogoduhofskajaa, joka saattoi olla hyödyksi Maslovalle.
Nehljudof tunsi Maslennikofin jo sotapalveluksestaan saakka, Maslennikof oli ollut silloin rykmentin rahastonhoitajana. Hän oli ollut mitä hyväluontoisin, mitä virka-intoisin upseeri, joka ei tiennyt eikä tahtonut tietää mistään muusta koko maailmassa kuin rykmentistä ja keisarillisesta perheestä. Nyt Nehljudof tapasi hänet hallitusmiehenä, rykmentin oli hän vaihtanut lääniin ja lääninhallitukseen. Hän oli naimisissa rikkaan, reippaan naisen kanssa, ja tämäpä se olikin pakottanut hänet siirtymään sotapalveluksesta siviilivirkaan. Rouva nauroi häntä ja hyväili kuin omaa kesyttämäänsä elukkaa. Nehljudof oli viime talvena kerran käynyt heidän luonansa, mutta tämä parikunta oli tuntunut hänestä niin vähän huvittavalta, ettei hän ollut sittemmin kertaakaan siellä käynyt.
Maslennikofin meni suu aivan mehelle, kun hän näki Nehljudofin. Sama oli hänellä kasvojen rasvaisuus ja punaisuus, sama suuri ruumiinkoko, ja sama erinomainen puku kuin sotapalveluksessakin. Siellä hän oli puettu aina puhtaaseen, olkapäissä ja rinnassa viimeisen muodin mukaan istuvaan univormuun taikka kotitakkiin. Nyt hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen siviilipukuun, joka yhtä hyvin istui hänen kylläisen ruumiinsa ympärillä ja toi esiin hänen leveän rintansa. Hän oli sijaisen univormussa. Ikäerotuksesta huolimatta (Maslennikof oli noin 40 ikäinen) he sinuttelivat toisiansa.
—No, kiitos tulemastasi. Mennäänpäs nyt vaimoni luo. Minulla sattuu juuri olemaan kymmenen minuutin vapaus ennen istunnon alkamista. Kuvernööri itse on matkoilla. Minä hallitsen nyt lääniä,—sanoi hän mielihyvällä, jota ei voinut salata.
—Olen tullut luoksesi asialle.
—Mitä nyt?—virkkoi Maslennikof äkkiä, ikäänkuin virittyen, säikähtyneellä ja vähän ankaralla äänellä.
—Vankilassa on eräs henkilö, joka suuressa määrässä herättää huomiotani (mainittaessa sanaa »vankila» muuttuivat Maslennikofin kasvot vieläkin ankarammiksi) ja minä tahtoisin tavata häntä ei yleisessä vastaanottohuoneessa, vaan konttorissa, eikä ainoastaan määräpäivinä, vaan useamminkin. Minulle on sanottu, että se riippuu sinusta.
—Tietysti, mon cher, minä olen valmis tekemään kaikki sinun hyväksesi,—sanoi Maslennikof molemmilla käsillään koskettaen hänen polviansa ja siten ikäänkuin lieventäen omaa ylhäisyyttänsä:—se käy päinsä, mutta huomaa, minä olen kaliifi vaan tunniksi.
—Niin, voitko siis antaa minulle paperin, että voisin tavata tätä ihmistä?
—Onko se nainen?
—On.
—No, mistäs hän—?
—Myrkytyksestä. Mutta hän on saanut väärän tuomion.
—Ähä, siinä nyt on sinun valamies-oikeutesi! Ils n'en font point d'autres—sanoi hän jostakin syystä ranskankielellä.—Et tietysti ole yhtä mieltä minun kanssani, mutta mitäpä sille voin, c'est mon opinion bien arretée,—lisäsi hän, lausuessaan ajatuksen, jota hän vuoden kuluessa oli eri muodoissa lukenut taantumispuolueen vanhollisessa sanomalehdistössä.—Tiedänhän minä että sinä olet vapaamielinen.
—Lienenkö vapaamielinen vai mikä muu,—sanoi hymyillen Nehljudof, joka aina ihmetteli, että kaikki lukivat häntä johonkin puolueeseen ja vaan sentähden pitivät vapaamielisenä, että hän sanoi kaikkia ihmisiä tasa-arvoisiksi tuomioistuimen edessä, piti pahana ihmisten rääkkäämistä ja lyömistä yleensä, ja erittäinkin niiden, joita ei vielä oltu tuomittu.—En tiedä olenko vapaamielinen vai en, tiedän ainoastaan, että nykyiset valamiesoikeustot, kaikkine vikoinensa, kuitenkin ovat paremmat entisiä.
—Kenen olet ottanut asianajajaksi?
—Minä olen kääntynyt Fanarinin puoleen.
—Vai niin, Fanarinin!—sanoi Maslennikof rypistäen silmäkulmiansa ja muistellen kuinka viime vuonna tämä sama Fanarin kuulusteli häntä todistajana oikeuden edessä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella puolen tunnin aikana nauratti yleisöä hänen kustannuksellaan.
—En kehoittaisi sinua olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan. Fanarin est un homme taré.
—Ja vielä olisi minulla yksi pyyntö sinulle,—sanoi Nehljudof vastaamatta hänelle. Hyvin kauvan sitten minä tunsin erään tytön—opettajattaren—hän on hyvin surkuteltava olento ja niinikään nyt linnassa, mutta haluaisi tavata minua. Voisitko sinä antaa minulle luvan päästä hänenkin puheilleen?
Maslennikof kallisti vähän päätänsä ja kävi miettiväiseksi.
—Onko hän valtiollinen?
—Niin on minulle sanottu.
—No, näetkös valtiollisia vankeja voivat tavata ainoastaan heidän sukulaisensa, mutta sinulle minä annan yleisen pääsyn. Je sais que vous n'abuserez pas.
—Mikä on hänen nimensä? sen sinun tuttavasi … oliko se
Bogoduhofskaja? Elle est jolie?
—Hideuse.
—Maslennikof pudisteli moittivasti päätänsä, tuli pöydän ääreen ja kirjoitti paperille, jossa oli painettu kulmakirjoitus, sulavalla käsialalla: »Tämän haltijalle, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh Nehljudofille, sallin minä täten vankilan konttorissa tavata linnassa säilytettyä kaupunkilaisnaista Maslovaa, samoin kuin vankilan sairaanhoitajatarta Bogoduhofskajaa».—Hän päätti kirjoituksensa riipaisten suurenmoisen nimikiemuran.
—Kohta olet näkevä mimmoinen järjestys siellä on. Järjestystä siellä on hyvin vaikea noudattaa, sillä vankila on täpötäynnänsä, erittäinkin siirtovankeja, mutta minä kuitenkin pidän ankarasti silmällä, ja rakastan tätä asiaa. Saat itse nähdä—heidän on siellä hyvin hyvä olla, ja he ovat tyytyväisiä. Heidän kanssansa täytyy vaan osata oikein menetellä. Äskettäin oli kuitenkin ollut ikävyys—uppiniskaisuus viranomaisia vastaan. Joku toinen olisi selittänyt asian kapinaksi ja tehnyt monet onnettomiksi. Mutta meillä päättyi asia hyvin hyvästi. Yhdeltä puolen on tarpeen huolellisuus, toiselta puolelta luja kurinpito,—sanoi hän puristaen kokoon vaalean, turpean nyrkkinsä, jossa näkyi turkoosikivellä koristettu sormus, ja joka esiintyi valkoisesta kovaksi tärkätystä kultanappisesta hihansuusta,—huolellisuus ja luja kurinpito.
—No sitä en juuri tiedä,—sanoi Nehljudof:—kahdesti olen siellä käynyt, ja se on tehnyt minuun hyvin raskaan vaikutuksen.
—Tiedätkös mitä, sinun pitäisi välttämättömästi tutustua kreivinna Passeak'iin,—jatkoi vauhtiin päässyt Maslennikof:—hän on kokonaan antautunut tähän asiaan. Elle fait beaucoup de bien. Hänenpä avullaan olen minäkin, suoraan puhuakseni, kenties onnistunut muuttamaan kaikki, ja muuttamaan niin, ettei ole enää tietoakaan entisistä kauhuista, vaan heidän on siellä suorastaan hyvä olla. Saatpahan nähdä. Mitä Fanariniin tulee, en tunne häntä persoonallisesti ja yhteiskunnallisen asemanikin vuoksi käyvät tiemme erillään. Mutta hän on kerrassaan huono ihminen ja sitä paitsi saattaa oikeudessa puhua semmoisia asioita, semmoisia asioita…
—No kiitoksia,—sanoi Nehljudof, otti paperin ja kuuntelematta loppuun jätti hyvästi entiselle toverilleen.
—Vaimoni luona et siis pistäydykään?
—En, veli hyvä, nyt ei minulla ole aikaa.
—No, äläs nyt toki, hän ei anna minulle anteeksi sitä,—puhui Maslennikof saattaen entistä toveriansa rappusten ensimäiseen käänteeseen asti, jonne hän tavallisesti saattoi ihmisiä, jotka eivät olleet ensiluokan ylhäisiä, vaan vasta toisen, ja joihin hän luki Nehljudofin.—Ei, no tekisit nyt hyvin ja tulisit vaikka hetkeksi.
Mutta Nehljudof pysyi lujana ja lakeijan ja ovenvartijan häärätessä hänen ympärillänsä, tarjotessa hänelle palttoota ja keppiä ja avatessa ovea, jonka edessä seisoi poliisi, hän vakuutteli ettei mitenkään ollut nyt mahdollista.
—No, niin tule sitten torstaina, muista. Se on vaimoni vastaanottopäivä. Minä sanon hänelle!—huusi Maslennikof rappusilta.
LI.
Samana päivänä, suoraan Maslennikofilta, ajoi Nehljudof vankilaan ja sinne tultuansa meni hänelle jo tuttuun tirehtöörin kortteeriin. Taaskin kuului samat pianon äänet kuin ensi kerrallakin, mutta nyt soitettiin rapsodian asemesta Clementin harjoitelmia, myöskin tavattoman voimakkaasti, selvästi ja nopeasti. Oven avasi sama sisäpiika sidottuine silmineen, sanoen kapteenin olevan kotona ja johdattaen Nehljudofin pieneen vastaanotto-huoneeseen, jossa oli sohva, pöytä ja virkatun villaisen lamppumaton päällä seisova suuri lamppu ynnä sen yhdestä syrjästä hiukan palanut ruusunpunainen paperinen varjostin. Päätirehtööri tuli esille kiusaantuneine, surullisine kasvoineen.
—Olkaa hyvä, mikä on asianne?—sanoi hän pistäen kiinni virkanuttunsa keskimäistä nappia.
—Olen käynyt kuvernöörin sijaisen luona ja tässä on nyt lupakirja,—sanoi Nehljudof antaen paperin.—Tahtoisin tavata Maslovaa.
—Markovaa?—kysyi tirehtööri voimatta kuulla pianonsoiton tähden.
—Maslovaa.
—Niin, niin.
Tirehtööri nousi ja tuli sen oven luo, jonka takaa kuuluivat Clementin juoksutukset.
—Marusja, heitäppäs nyt vaikka hetkiseksi,—sanoi hän äänellä, josta saattoi päättää että tämä soitto oli hänen elämänsä risti:—on mahdoton mitään kuulla.
Piano vaikeni, kuului tyytymättömiä askelia, ja joku katsahti ovesta.
Tirehtööri, aivan kuin tuntien kevennystä tästä soiton seisahduksesta, sytytti paksun paperossin heikkoa tupakkia ja tarjosi Nehljudofille. Nehljudof kieltäytyi.
—Niin, minä siis tahtoisin tavata Maslovaa.
—Kyllähän se käy laatuun,—sanoi tirehtööri.
—Mitäs sinä täällä,—kääntyi hän noin viisi- tai kuusivuotiaan tytön puoleen, joka oli tullut huoneeseen ja kääntäen päänsä niin että koko ajan näki Nehljudofin kulki isäänsä kohden.—Katso eteesi ettet putoo,—sanoi tirehtööri hymyillen sille että tyttö eteensä katsomatta takertui mattoon ja hypähti isän luo.
—Jos siis käy päinsä niin lähtisin.
—Maslovaa on nyt vähän sopimaton nähdä,—sanoi tirehtööri.
—Kuinka niin?
—Te olette itse syypää,—sanoi tirehtööri hiukan hymyillen.—Hyvä ruhtinas, älkää antako hänelle rahoja käteen. Jos haluatte, antakaa minulle. Kaikki joutuu hänelle. Eilen olitte varmaan antaneet hänelle rahaa, hän oli saanut käsiinsä viinaa,—mahdotonta on päästä siitä pahasta,—ja tänäpäivänä hän on niin humalassa että oli ruvennut raivoamaan.
—Onko se mahdollista?
—Aivan varmaan,—pitipä minun käyttää ankaruuttakin häntä vastaan—siirsin toiseen koppiin. Muuten hän olisi kylläkin hiljainen nainen. Mutta rahoja älkää suinkaan hänelle antako. Ne on nyt sitälajia väkeä…
—Nehljudof muisti elävästi eilisen tapauksen ja häntä kauhistutti.
—No saisinko sitten tavata Bogoduhofskajaa, sitä valtiollista?—kysyi
Nehljudof hetken vaiti oltuaan.
—Kenties,—sanoi tirehtööri syleillen tyttöä, joka yhä katseli
Nehljudofia, nousi ja hellästi siirtäen tytön syrjään meni eteiseen.
Tuskin oli tirehtööri kipeäsilmäisen piian avulla saanut palttoon yllensä ja päässyt ovesta, kun jo taas alkoivat Clementin liritykset.
—Hän on käynyt musiikkiopistossa, mutta siellä on jotain epäjärjestyksiä. Hänellä on suuri taipumus,—sanoi tirehtööri laskeutuen rappusia alas.—Hän aikoo esiintyä konserteissa.
Tirehtööri tuli Nehljudofin kanssa vankilan eteen. Tirehtöörin lähestyessä aukeni pikku portti silmänräpäyksessä. Tehden kunniaa seurasivat vartijat häntä silmillänsä. Neljä ihmistä ajelluilla päillä tuli eteisessä heitä vastaan kantaen jotakin ämpäreissä, ja kaikki lyyhistyivät kokoon nähtyään tirehtöörin. Yksi erittäinkin kumartui ja synkästi rypistyi, mustat silmät kiiluvina.
—Tämmöistä taipumusta on tietysti kehitettävä edelleen, sitä ei käy hautaaminen, mutta pienessä kortteerissa se tahtoo toisinaan käydä rasittavaksi,—jatkoi tirehtööri keskustelua kääntämättä mitään huomiota näihin vankeihin, ja laahustaen väsynein jaloin tuli Nehljudofin seurassa kokoushuoneeseen.
—Ketä haluaisitte nähdä?—kysyi tirehtööri.
—Bogoduhofskajaa.
—Sehän on tornin puolella? Teidän on vähän odottaminen,—sanoi hän
Nehljudofille.
—Enkö saisi sillä aikaa tavata vankeja Menshofeja—äitiä poikansa kanssa, jotka ovat syytetyt murhapoltosta.
—Se on 21:stä kopista. Voinhan käskeä ne ulos.
—Enkö voisi saada puhua Menshofin kanssa hänen kopissaan?
—Täällä kokoushuoneessa te olette paremmin rauhassa.
—Ei mutta minua huvittaisi.
—Kylläpä löysitte huvittavaa!
Samassa tuli syrjäovesta keikarimainen apulaisupseeri.
—Saattakaahan ruhtinas Menshofin koppiin. Koppi n:o 21,—sanoi tirehtööri apulaiselleen:—ja tulkaa sitten konttoriin. Minä käsken hänet ulos. Mikä olikaan hänen nimensä?
—Vera Bogoduhofskaja,—sanoi Nehljudof.
Tirehtöörin apulainen oli vaaleaverinen nuori upseeri, viikset vahattuina, hän levitti ympärillensä kukkas-odekolonjin tuoksua.
—Tehkää hyvin,—kääntyi hän Nehljudofin puoleen miellyttävällä hymyllä.—Olette huvitettu meidän laitoksestamme?
—Niin, ja olen erittäinkin huvitettu näkemään sitä ihmistä, jonka olen kuullut joutuneen tänne aivan syyttä.
Apulainen kohautti olkapäitään.
—Niin, sattuuhan semmoista,—sanoi hän rauhallisena, päästäessään vierasta kohteliaasti edellensä leveään, haisevaan käytävään.—Mutta osaavat he valehdellakin. Tehkää hyvin.
Koppien ovet olivat avoinna ja joitakuita vankeja oli käytävässä. Tuskin huomattavasti nyykäyttäen päätänsä vartijoille ja mulkoillen vangeille, jotka painautuen seiniin pujahtelivat koppeihinsa tai sormet ojona pitkin housun saumoja tekivät, silmillänsä seuraten, sotamiesten tavoin kunniaa, kuljetti apulainen Nehljudofin ensin yhden käytävän kautta ja saattoi sitten toiseen käytävään vasemmalla, joka oli suljettu rautaovella.
Tämä käytävä oli kapeampi, pimeämpi ja vielä haisevampi edellistä. Sen molemmilla puolilla oli lukoilla suljettuja ovia. Ovissa oli pienet reijät, niin sanotut »silmät», noin kolme sentimetriä läpimitaten. Käytävässä ei ollut ketään paitsi surullisen näköistä, ryppyistä vartijavanhusta.
—Missä kopissa on Menshof?—kysyi apulainen vartijalta.
—Kahdeksannessa vasemmalla.
—Onko näissä ketä?—kysyi Nehljudof.
—Kaikki ovat ylösotetut paitsi yksi.
LII.
—Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.
—Olkaa niin hyvä,—sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi jotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä,—siellä käyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa leuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä katsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.
Nehljudof katsahti toiseen reikään. Hänen silmänsä sattuivat yhteen peljästyneen suuren silmän kanssa, joka katseli reijästä ja vetäytyi kiireesti takaisin. Katsahdettuaan kolmanteen aukkoon, hän näki vuoteessa nukkuvan hyvin pienikasvuisen, käppyrässä makaavan ihmisen, pää peitettynä mekon sisään. Neljännessä kopissa istui leveäkasvoinen, kalpea olento, pää hyvin painuksissa ja kyynäspäät polvien nojassa.
Kuultuaan askeleita mies nosti päänsä ja katseli ylös. Koko hänen olennossaan, mutta erittäinkin suurissa silmissä, ilmausi toivoton ikävä. Hän ei nähtävästi ollenkaan välittänyt saada tietää siitä, kuka häntä katseli koppiin. Olipa se kuka tahansa ei hän nähtävästi keltään odottanut mitään hyvää. Nehljudofia alkoi kauhistuttaa; hän ei enää tahtonut tirkistää sisälle, vaan meni Menshofin koppiin, numero 21. Pritsin ääressä seisoi nuori pitkäkaulainen, jäntevä mies pienellä parralla, hyväntahtoiset pyöreät silmät päässä. Säikähtynein kasvoin veti hän nopeasti mekkoa yllensä. Erittäinkin hämmästytti Nehljudofia nuo hyväntahtoiset, pyöreät silmät, jotka kysyväisesti ja pelonalaisesti siirtyilivät hänestä vartijaan, apulaiseen ja päinvastoin.
—Tämä herra tässä haluaa tiedustella sinun asiatasi.
—Kiitämme nöyrimmästi.
—Niin, minulle on kerrottu teidän asiastanne,—sanoi Nehljudof mennen kopin perälle ja asettuen likaisen ristikkoikkunan luo:—ja haluaisin nyt kuulla sen omasta suustanne.
Menshof tuli myöskin ikkunan luo ja alkoi heti kertoa, ensin arasti, tirehtööriin katsahdellen, sitten yhä rohkeammin. Mutta kun tirehtööri meni pois käytävään antaaksensa siellä muutamia määräyksiä, rohkaistui hän kokonaan. Kertomus oli kieleen ja puhelutapoihin nähden tavallisen rehellisen talonpoikaispojan puhetta, ja Nehljudofista tuntui erittäin kummalliselta kuulla tätä kertomusta täällä linnassa vangin suusta, jolla oli häpeällinen puku. Nehljudof kuunteli ja yhtaikaa katseli sekä matalaa olkivuodetta, ikkunaa paksuine rautaristikkoineen, likaisia, homehtuneita ja tahraantuneita seiniä ja onnettoman, kuvattomaksi muokatun talonpojan surkeita kasvoja ja koko hänen olentoansa kömpelöissä vankikengissä ja mekossa, ja hänen tuli yhä surullisempi ja surullisempi olla; olisi tahtonut olla uskomatta, mitä tämä hyväsydämminen mies kertoi. Hirmuista oli ajatella että ihmiset olivat ottaneet tämän miehen kiinni ilman mitään syytä, ainoastaan siksi että juuri häntä oli loukattu,—ottaneet kiinni ja pukeneet hänen päällensä vankipuvun ja panneet hänet istumaan tähän kauhistuttavaan paikkaan; mutta vielä kauheampaa olisi ollut ajatella, että tämä todennäköinen kertomus noiden hyväsydämmisten kasvojen yhteydessä olisi ollut tahallaan keksitty petos. Kertomuksen mukaan oli kapakoitsija pian Menshofin naimisen jälkeen anastanut tämän vaimon. Menshof oli hakenut lakia kaikkialla. Joka paikassa oli kapakoitsija lahjonut viranomaisia ja päässyt jutusta eheänä. Kerran oli Menshof väkisin tuonut vaimonsa kotiin, mutta tämä oli karannut takaisin seuraavana päivänä. Silloin hän oli tullut vaatimaan vaimoansa. Kapakoitsija oli väittänyt ettei vaimoa ollut siellä, (mutta Menshof oli nähnyt vaimon astuessaan sisälle), ja käskenyt häntä ulos. Hän ei lähtenyt. Silloin oli kapakoitsija renkinsä kanssa piessyt hänet veriin, mutta seuraavana päivänä oli kapakoitsijan talo syttynyt palamaan. Menshofia ja hänen äitiänsä syytettiin nyt murhapoltosta, mutta hän ei ollut sytyttänyt, vaan oli ollut kumminsa luona.
—Todellakaan et siis sytyttänyt?
—Semmoista ei olisi, herra, voinut päähänikään pälkähtää. Se minun pahantekijäni oli varmaankin itse sytyttänyt. Sanottiin hänen juuri ottaneen palovakuutuksen. Mutta meitä vastaan äidin kanssa todistettiin, että olimme käyneet siellä ja uhanneet häntä. Niinhän se olikin, kyllähän minä häntä sillä kertaa haukuin, en malttanut mieltäni. Mutta sytyttänyt en ole. En siellä tulipalon alkaessa edes ollutkaan. Tahallaan se vaan sytytti juuri sinä päivänä kuin me kävimme äidin kanssa. Sytytti palovakuutuksen vuoksi, mutta kantoi meidän päällemme.
—Onko se nyt mahdollista?
—Totisesti, puhun Jumalan edessä. Olkaa te herra minun oma isäni!—hän aikoi vannoakseen langeta maahan, josta Nehljudof tuskin sai häntä estetyksi.—Pelastakaa minut, turhanpäiten menen hukkaan,—jatkoi hän. Ja yhtäkkiä hänen poskensa alkoivat värähdellä ja hän purskahti itkuun, ja kääräisten hihansa ylös hän kuivasi silmiänsä likaiseen paidan hihaan.
—Oletteko jo lopettaneet?—kysyi tirehtööri.
—Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme,—sanoi Nehljudof lähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä ovella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa katseli Menshof ulos ovireijästä.
LIII.
Palatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja kopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin, lyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten välitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof omituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä ja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi jostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi rauhallisesti tätä katsella.
Eräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin ovelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat Nehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.
—Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä pitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.
—En ole päällysmies, en tiedä mitään.
—Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle,—puhui tyytymätön ääni.—Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista kuukautta.
—Kuinka niin? Mistä syystä?—kysyi Nehljudof.
—Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.
—Se on totta, se on sattumuksesta,—sanoi tirehtöörin apulainen:—nämät miehet ovat otetut passittomina, ja he olisivat olleet lähetettävät kotiseudulleen, mutta siellä on lääninvankila palanut, ja lääninhallitus kirjoitti meille ettemme lähettäisi sinne. Kaikista muista lääneistä olevia olemme jo lähettäneet pois, mutta näitä pidämme täällä.
—Kuinka, vaanko sen vuoksi?—kysyi Nehljudof pysähtyen ovelle.
Noin neljänkymmen-henkinen miesjoukko, kaikki vankimekoissa, piiritti
Nehljudofin ja apulaisen. Useammat rupesivat puhumaan yhteen suuhun.
Apulainen pysäytti:
—Puhukoon yksi kerrallaan.
Joukosta erkaantui nyt pitkä, hyvännäköinen, noin 50-ikäinen talonpoika. Hän selvitti Nehljudofille, että he olivat kaikki tuodut tänne vankilaan, kun ei heillä ollut passeja. Passit heillä kyllä oli, mutta ne olivat yliaikaisia, noin kaksi viikkoa. Joka vuosi oli ollut näin vanhentuneita passeja, eikä oltu mitään puhuttu, mutta nyt pantiin kiinni ja jo toista kuukautta kohdeltiin kuin rikoksentekijöitä.
—Olemme kaikki kivimiehiä, kuulumme kaikki samaan sakkiin.
Lääninvankilan sanotaan palaneen. Mutta eihän se meidän vikamme ollut.
Armahtakaa toki meitä, hyvä herra.
Nehljudof kuunteli ja tuskin ymmärsi mitä tuo hyvännäköinen vanha mies puhui; koko hänen huomionsa oli kääntynyt suureen tummanharmaaseen monijalkaiseen täihen, joka kiipesi hiuksien välissä pitkin vanhan, hyvännäköisen kivimiehen poskea.
—Kuinka se on mahdollista? Vaanko siitä syystä?—kysyi Nehljudof kääntyen tirehtöörin puoleen.
—Niin, ne olisivat oikeastaan lähetettävät ja sijoitettavat kotiseutuunsa,—puhui apulainen. Hänen sanottuaan nämät sanat esiintyi joukosta pikkuinen mies, myöskin vankipuvussa, ja alkoi, suu kummallisesti väännyksissä, puhua siitä, että heitä piinataan täällä syyttömästi.
—Pahemmin kuin koiria…—alkoi hän.
—No-no, älä siinä sentään liikoja laskettele, pidä varasi, muuten…
—Mitä muuten, sanoi pieni mies epätoivoisasti.—Olemmeko me mitään pahoja tehneet?
—Suu kiinni!—kiljasi nyt päällysmies ja pieni mies vaikeni.
»Mitäs tämä nyt onkaan?» ajatteli Nehljudof itseksensä mennessään pois. Ja hän kulki ikäänkuin olisi kulkenut kujanjuoksua satojen silmien seuraamana, jotka tuijottivat häneen ovista ja käytävistä.
—Onko todella mahdollista että syyttömiä ihmisiä näin pidetään vangittuina?—sanoi Nehljudof heidän tullessaan käytävästä.
—Mitäs käskisitte tehdä?—Mutta paljon ne myöskin valehtelevat. Jos heitä rupeaa kuulemaan, kyllä he kaikki ovat viattomia,—puhui tirehtöörin apulainen.
—Mutta eiväthän nämä ainakaan ole mihinkään syypäät.
—Nämät, olkoon. Mutta kyllä se on hyvin turmeltunutta väkeä. Mahdotonta on olla ankaruutta käyttämättä. Niiden joukossa on veijareita semmoisia, että eläpäs mene sormea suuhun pistämään.—Eilenkin tässä piti kahta kurittaa.
—Kuinka kurittaa?—kysyi Nehljudof.
—Saivat raippoja määräyksen mukaan…
—Mutta onhan ruumiillinen rangaistus poistettu?
—Se ei koske oikeutensa-menettäneitä. Näitä käy raipoilla rankaiseminen.
Nehljudof muisti nyt kaikki, mitä oli eilen nähnyt odotellessaan etehisessä, ja ymmärsi että tätä rangaistusta pantiin täytäntöön juuri siihen aikaan kuin hän oli odotellut, ja häneen tuli tavattomalla voimalla taaskin se uteliaisuuden, surun ja neuvottomuuden sekainen tunne, yhdessä siveellisen, melkein fyysilliseksi muuttuvan kuvotuksen kanssa, joka tosin ennenkin, vaan ei koskaan semmoisella voimalla ollut häntä vallannut.
Kuuntelematta tirehtöörin apulaista ja katsomatta ympärilleen hän kiireesti laittautui pois käytävistä ja meni konttoriin. Tirehtööri oli eteisessä. Hän oli muiden toimien tähden unohtanut kutsua esille Bogoduhofskajaa, ja muisti asian vasta Nehljudofin tullessa konttoriin.
—Lähetän heti noutamaan häntä, istukaahan niin kauvan,—sanoi hän.