LIV.
Konttorina oli kaksi huonetta. Ensimäisessä oli suuri, rappeutunut uuni ja kaksi likaista ikkunaa; nurkassa seisoi musta mittapuu vankien pituuden mittaamista varten, toisessa nurkassa riippui,— kidutuspaikoissa tavallinen esine, suuri Kristuksen kuva. Tässä ensimäisessä huoneessa seisoskeli muutamia vartijoita. Toisessa huoneessa istui pitkin seiniä eri ryhmissä, tai parittain, noin kaksikymmentä henkeä miehiä ja naisia jutellen hiljaa keskenänsä. Ikkunan luona oli kirjoituspöytä.
Tirehtööri istui kirjoituspöydän ääreen ja tarjosi Nehljudofille vieressä olevan tuolin. Nehljudof istui ja alkoi tarkastella huoneessa olijoita.
Ennen muita herätti hänen huomionsa nuori, miellyttävän näköinen mies lyhyessä takissa. Hän seisoi vanhahkon, mustakulmaisen naisen edessä puhuen tälle jotakin kiihkeästi ja käsillään osoitellen. Vieressä istui vanha mies sinisillä lasisilmillä ja liikahtamatta kuunteli ja piteli kädestä nuorta vankipuvussa olevaa naista, joka kertoi hänelle jotakin. Reaalikoululainen poika katseli silmiänsä räpäyttämättä pelokkaana vanhukseen. Heidän läheisyydessänsä, nurkassa, istui rakastunut pari: nainen oli lyhyttukkainen, kasvot tarmokkaat, vaaleaverinen, hyvännäköinen, aivan nuori tyttö muodikkaassa puvussa; miehellä oli hienot kasvonpiirteet ja lainehtiva tukka, hän oli kaunis nuorukainen, puettu guttaperkka-nuttuun. He istuivat nurkassa kuiskutellen keskenään, nähtävästi aivan tainnoksissa rakkaudesta. Lähimpänä pöytää istui harmaapäinen mustapukuinen nainen, arvattavasti äiti: hän tuijotti keuhkotautisen näköiseen nuorukaiseen, jolla oli samallainen nuttu; hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut kyynelien tähden: tuskin oli alkanut niin jo piti pysähtyä. Nuorukainen hypisteli käsissään paperipalasta ja nähtävästi tietämättä mitä tehdä vihasena taitteli ja rutisteli sitä. Heidän vieressänsä istui täyteläs, punaposkinen, kaunis tyttö, mykevästi ulkonevilla silmillä, harmaassa puvussa ja peleriinissä. Hän istui itkevän äidin vieressä ja silitteli tätä hellästi olalle. Kaikki oli kaunista tässä tytössä: suuret valkoiset kädet, tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka ja voimakas nenä ja huulet, mutta kauniinta oli hänen kasvoissansa nuo tumman ruskeat leppeästi katsovat, hyväluontoiset ja rehelliset silmät. Hänen kauniit silmänsä irtaantuivat äidin kasvoista sillä hetkellä kuin Nehljudof astui sisään, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Mutta tyttö kääntyi paikalla pois ja alkoi jotain puhua äidille. Rakastuneen parin läheisyydessä istui musta, pörhötukkainen ja synkännäköinen mies vihasesti puhuen jotain parrattomalle käymävieraalle, joka muistutti Skoptsien lahkokuntaan kuuluvia.
Nehljudof istui tirehtöörin viereen ja vaipui suurella uteliaisuudella katsomaan ympärilleen.
Hänet haihdutti ajatuksista pieni, sileäksi keritty poikanen, joka tuli luokse ja hienolla lapsen äänellä kysäsi:
—Ketäs te odotatte?
Nehljudof kummastui kysymystä, mutta katsahdettuaan poikaa ja nähtyään tämän totiset, järkevät kasvot tarkkaavine, vilkkaine silmineen, totisesti vastasi hänelle odottavansa erästä tuttua naista.
—Onkos hän teidän sisarenne?—kysyi poika.
—Ei, ei ole sisar,—vastasi Nehljudof ihmetellen.—Kenenkäs kanssa sinä olet täällä? kysyi hän pojalta?
—Minä olen äidin kanssa. Hän on valtiollinen,—sanoi poika.
—Maria Pavlovna, hakekaa Kolja pois,—sanoi tirehtööri, joka arvattavasti piti Nehljudofin keskustelua pojan kanssa laittomana.
Maria Pavlovna, se sama kaunis tyttö leppeillä silmillä, joka oli herättänyt Nehljudofin huomion, nousi seisaalleen koko pituuteensa, ja voimakkaalla, leveällä, melkein miehisellä käynnillä tuli Nehljudofin ja pojan luokse.
—Mitä, kyselikö poika teiltä kuka olette?—kysyi hän Nehljudofilta hiukan hymyillen ja luottavasti katsoen hänen silmiinsä, katsoi niinkuin ei olisi voinut syntyä vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli aina ollut, oli nyt ja piti olla kaikkien kanssa yksinkertaisissa, ystävällisissä sisarussuhteissa.
—Kaikkea hän aina tahtoo tietää,—sanoi tyttö, ja päästi nyt hymynsä valloilleen, naurahtaen pojalle niin ystävällisesti ja suloisesti, että sekä pojan että Nehljudofin piti ehdottomastikin hymyillä hänen hymylleen.
—Niin, hän kyseli minulta ketä odotan.
—Maria Pavlovna, ei ole lupa puhella syrjäisten kanssa. Pitäisihän teidän tietää,—sanoi tirehtööri.
—Hyvä, hyvä,—vastasi toinen ja ottaen suureen käteensä pojan pienen kätösen palasi keuhkotautisen nuorukaisen äidin luokse.
—Kenen poika se oli?—kysyi Nehljudof tirehtööriltä.
—Erään valtiollisen; lapsi on täällä vankilassa syntynytkin,—sanoi tirehtööri vissillä tyytyväisyydellä ikäänkuin olisi ylpeillyt laitoksensa merkillisyydestä.
—Todellakin?
—Niin, nyt se lähtee äitinsä kanssa Siperiaan.
—Entäs tuo tyttö?
—En voi vastata teille,—sanoi tirehtööri kohauttaen olkapäitänsä,—Tuossapa onkin jo Bogoduhofskaja.
LV.
Peräovesta tuli hyörivästi käyden pienikasvuinen, laiha, keltainen Vera
Jefremovna leikattuine tukkineen, ja suurine, hyväntahtoisine silmineen.
—No, kiitos tulemastanne,—sanoi hän puristaen Nehljudofin kättä.—Muistitte minua? Istutaan,
—En luullut tapaavani teitä näin.
—Oo, minun on erinomaisen hyvä, niin erinomaisen hyvä olla,—etten parempaa toivokaan,—puhui Vera Jefremovna katsellen kuten ainakin pelokkaana tavattoman suurilla, hyväntahtoisilla, ympyräsilmillään Nehljudofiin ja pyöritellen keltaista, hienon hienoa, suonikasta kaulaansa, joka esiintyi hänen nuttunsa sääliä herättävästä, rutistuneesta ja likasesta kauluksesta.
Nehljudof alkoi häneltä kysellä miten hän oli tähän tilaan joutunut. Vastatessaan hänelle rupesi Vera Jefremovna hyvin elävästi kertomaan omasta asiastansa. Hänen puheeseensa oli täyteen sirotettuna vieraskielisiä sanoja propagandasta, desorganisatsionista, grupeista ja sektsioneista ja haarasektsioneista, ja hän oli nähtävästi aivan vakuutettuna siitä, että näistä asioista, joista Nehljudof ei ollut koskaan kuullut, olisi kaikkien pitänyt tietää.
Hän kertoi Nehljudofille juttujansa ja oli täysin vakuutettuna siitä, että tälle oli kovasti huvittavaa ja mieluista saada tietää kansanvaltaisen liikkeen erikoissalaisuuksia. Mutta Nehljudof katseli hänen surullista kaulaansa, hänen harvoja sekaisin menneitä hiuksiansa ja ihmetteli mitä varten hän oikeastaan tätä kaikkea teki ja kertoi. Nehljudofin oli tosin sääli häntä, mutta aivan toisella tavalla kuin oli sääli talonpoikaa Menshofia, joka ilman mitään omaa syytänsä istui haisevassa vankilassa. Vera Jefremovnassa oli ennen kaikkea säälittävä se silminnähtävä sekamelska, joka oli hänen päässänsä. Hän nähtävästi piti itseänsä sankarittarena, joka oli valmis uhraamaan elämänsä oman asiansa menestymiseksi, ja kuitenkin hän olisi tuskin voinut selittää, mitä tämä asia oikeastaan tarkoitti ja mistä sen menestys riippui.
Vera Jefremovnan asia, josta hän tahtoi puhua Nehljudofin kanssa, oli se, että hänen toverinsa Shustova, joka ei edes kuulunut heidän haaraosastoonsa, kuten hän sanoi, pantiin viisi kuukautta sitten kiinni yhdessä hänen kanssansa, ja suljettiin Petropavlovskin linnaan ainoastaan sen syyn nojalla, että häneltä oli löydetty hänen haltuunsa jätettyjä kirjoja ja papereja. Vera Jefremovna piti osaksi itseänsä syypäänä Shustovan kohtaloon, ja rukoili nyt Nehljudofia, jolla oli suhteita ylhäisten ihmisten kanssa, tekemään kaikki mikä oli mahdollista vangitun vapauttamiseksi. Toinen seikka, jota Bogoduhofskaja pyysi, oli, että Petropavlovskin linnassa säilytetylle Gurevifshille olisi pitänyt hankkia lupa tavata vanhempiansa ja saada tieteellisiä kirjoja, jotka olivat hänelle tarpeen opintojansa varten.
Nehljudof lupasi tehdä kaikki voitavansa, kun tulisi käymään Pietarissa.
Oman historiansa Vera Jefremovna kertoi niin, että hän lopetettuaan kätilökurssin oli yhtynyt kansanvaltaiseen puolueeseen ja työskennellyt heidän kanssaan. Aluksi oli kaikki käynyt hyvin, he olivat kirjoitelleet proklamatsioneja, harjoitelleet propagandaa tehtaissa, mutta sitten oli yksi heidän eturivimiehistään otettu kiinni, paperit pantu takavarikkoon ja alettu vangita kaikkia muitakin.
—Niin otettiin minäkin kiinni ja nyt tulen lähetettäväksi…—lopetti hän kertomuksensa.—Mutta se ei tee mitään. Minun on erinomaisen hyvä olla,—olympolainen itsetunto,—sanoi hän ja naurahti sääliä herättävästi.
Nehljudof kysyi, kuka oli se leppeäsilmäinen tyttö; Vera Jefremovna kertoi, että se oli erään kenraalin tytär, joka oli jo kauvan sitten kuulunut vallankumoukselliseen puolueeseen ja oli joutunut kiinni siitä syystä, että oli ottanut omaksi syykseen laukauksen santarmia vastaan. Hän oli asunut vallankumouksellisten kortteerissa, jossa heillä oli ollut painokone. Kun yöllä tultiin kotitarkastusta pitämään, niin huoneuston asukkaat olivat päättäneet puolustautua, sammuttivat valkean ja alkoivat hävittää todistukseksi kelpaavia esineitä. Poliisit murtautuivat sisään, ja silloin yksi liittolaisista ampui ja haavoitti kuolettavasti santarmin. Kun tuli kysymys kuka oli ampunut, hän sanoi ampuneensa, vaikkei ollut ikinä revolveria kädessäänkään pitänyt, eikä hämähäkkiäkään suostuisi tappamaan. Siihen asia, päättyi. Ja nyt hän viedään pakkotöihin.
—Hän on altruistillinen, hyvä ihminen…—sanoi Vera Jefremovna hyväksyvästi.
Kolmas asia, josta Vera Jefremovna tahtoi puhua, koski Maslovaa. Hän tunsi, kuten vankilassa kaikki tunnettiin, Maslovan historian ja Nehljudofin suhteet tähän, ja neuvoi hommaamaan Maslovan siirtämistä valtiollisten osastoon tai ainakin sairaiden palvelijaksi lasarettiin, missä nyt oli erittäinkin paljon sairaita ja työntekijöistä puute.
Nehljudof kiitti häntä neuvosta ja sanoi koettavansa käyttää sitä hyväkseen.
LVI.
Heidän keskustelunsa keskeytti tirehtööri, joka nousi ja ilmoitti, että tapaamisen aika oli päättynyt ja oli eroominen. Nehljudof nousi, jätti Vera Jefremovnalle hyvästi ja meni oven luo, minne hän pysähtyi katselemaan sitä mitä hänen edessänsä tehtiin.
—Hyvä herrasväki, joutukaa, joutukaa,—puhui tirehtööri milloin nousten milloin jälleen istuen.
Tirehtöörin vaatimus herätti huoneessaolijoissa sekä rangaistujen että käymävieraiden puolelta ainoastaan erityistä vilkastumista, mutta ei kukaan ajatellutkaan lähtöä. Muutamat nousivat ja jatkoivat seisaltaan puhettaan. Toiset keskustelivat yhä istuviltaan. Jotkut alkoivat jättää hyvästi ja itkeä. Erittäinkin liikuttava oli äiti keuhkotautisen poikansa kanssa. Nuorukainen yhä pyöritteli paperia käsissänsä ja hänen kasvonsa saivat yhä vihasemman ilmeen, niin suuret olivat ne ponnistukset, joita hän teki estääkseen äidin tunteiden tarttumista itseensä. Kuultuansa että piti jo erota, vajosi äiti hänen olalleen ja nyyhkytteli, nenäänsä vetäen. Leppeäsilmäinen tyttö,—Nehljudof ehdottomasti tarkatteli häntä,—seisoi itkevän äidin edessä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Vanhus sinisissä lasisilmissä seisoi ja piteli kädestä tytärtään nyykäytellen päätään siihen mitä tämä puhui. Nuoret rakastuneet nousivat ja käsi kädessä, sanaakaan sanomatta katsoivat toisiansa silmiin.
—Hauskaa on vaan noille tuossa,—sanoi näihin osoittaen nuori mies lyhyessä nutussa. Hän seisoi Nehljudofin vieressä ja yhdessä tämän kanssa katseli hyvästi-jättäviä.
Tuntien päällänsä Nehljudofin ja nuoren miehen katseet, rakastuneet—nuori mies guttaperkkanutussa ja vaaleaverinen kaunis tyttö—ojensivat yhteenliitetyt kätensä, kallistuivat kumpikin taaksepäin ja alkoivat nauraen pyöriä myllytystä.
—Tänä iltana ne vihitään täällä vankilassa ja tyttö seuraa häntä
Siperiaan,—sanoi nuori mies.
—Mitäs se mies on?
—Pakkotöihin tuomittu. Hyvä kun noilla edes on hauska, muuten olisi liian vaikeata kuunnella,—lisäsi nuori mies kuullessaan äidin nyyhkytyksiä.
—Hyvä herrasväki! Kiirehtikää, kiirehtikää! Älkää pakottako minua ankaruutta käyttämään,—puhui tirehtööri moneen kertaan toistaen samoja sanoja.—Olkaa niin hyvät, minä pyydän teitä,—puhui hän heikosti ja epäröivästi.—Mitäs tämä tämmöinen on? Jo kauvan sitten olisi pitänyt erota. Eihän näin ole mahdollista. Sanon viimeisen kerran,—toisti hän haluttomasti, milloin sytyttäen milloin sammuttaen paksua paperossia. Näkyi selvästi, että vaikka järjen syyt, jotka sallivat ihmisten tehdä pahaa toisille tuntematta siitä edesvastausta, olivat kuinkakin taidolla keksityt, kuinkakin vanhat ja tutut, ei tirehtööri kuitenkaan voinut olla tuntematta itseänsä yhdeksi syylliseksi siihen suruun, joka tässä huoneessa ilmeni; ja hänen oli nähtävästi kauhean vaikea olla.
Vihdoin viimeinkin alkoivat käymävieraat ja vangit erota toisistaan: jälkimäiset sisä-oveen päin, edelliset ulko-oveen. Poistuivat miehet guttaperkkanutuissa, keuhkotautinen ja musta pörhötukka: poistui myöskin Maria Pavlovna pojan kanssa, joka oli syntynyt vankilassa.
Alkoivat lähteä jo käymävieraatkin. Läksi raskain askelin vanhus sinisissä lasisilmissä, ja hänen jälkeensä Nehljudof.
—Kylläpä on todella merkillisiä sääntöjä,—sanoi puhelias nuori mies ikäänkuin jatkaen keskeytettyä puhettansa. He laskeutuivat yhdessä Nehljudofin kanssa rappusia myöten.—Onneksi edes kapteeni on hyvä ihminen, eikä välitä säännöistä; antaa jutella yhtä ja toista.
Kun Nehljudof keskustellen Medyntsefin kanssa,—näin esitteli itsensä puhelias nuori mies,—pääsi alas eteiseen, tuli heidän luoksensa väsyneen näköinen tirehtööri.
—Jos siis tahdotte tavata Maslovaa, niin olkaa hyvä, tulkaa huomenna;—sanoi hän, nähtävästi haluten olla ystävällinen Nehljudofille.
—Hyvä on,—sanoi Nehljudof ja läksi kiireesti.
Hirmuiset olivat kaikesta päättäen Menshofin syyttömät kärsimykset,—eikä niin paljon ruumiilliset kärsimykset kuin se neuvottomuus, se epäluottamus hyvään ja Jumalaan, joita hänen täytyy kokea nähdessään syyttömästi häntä kiduttavien ihmisten julmuutta; hirmuinen oli noiden satojen aivan viattomien ihmisten häpäiseminen ja kidutus ainoastaan sillä perustuksella, että oli paperille niin kirjoitettu; hirmuiset olivat nuo tylsistyneet vartijat, joiden tehtävänä oli heidän omien veljiensä kiduttaminen ja jotka olivat vakuutetut olevansa hyvässä ja tärkeässä toimessa. Mutta hirmuisinta kaikesta oli hänen mielestään tuo vanheneva ja terveydeltään heikko, hyvänluontoinen tirehtööri, jonka oli erottaminen äitiä pojasta, isää tyttärestä, aivan samallaisia ihmisiä, kuin hän itse ja hänen lapsensa.
»Mitä varten tämä kaikki?» kyseli itseltään Nehljudof ja hänessä oli nyt noussut ylimmilleen tuo henkinen, fyysilliseksi muuttuva kuvotuksen tunne, jota hän oli aina vankilassa kokenut, eikä hän löytänyt vastausta.
LVII.
Seuraavana päivänä Nehljudof läksi asianajajan luo ja ilmoitti tälle Menshofin asian, pyytäen häntä puolustajaksi. Asianajaja kuunteli ja sanoi ottavansa jutun tarkastaaksensa, ja siinä tapauksessa että kaikki oli niinkuin Nehljudof oli puhunut, mikä oli hyvin luultavaa, lupasi ottaa jutun ajaaksensa ilman mitään palkkiota. Nehljudof kertoi asianajajalle muun muassa noista 130:stä ihmisestä, jotka pidettiin vangittuina erehdyksen vuoksi, ja kysyi kestä tämä riippui, kuka oli syypää? Asianajaja oli hetkisen vaiti, nähtävästi haluten vastata täsmällisesti.
—Kukako on syyllinen? Ei kukaan,—sanoi hän päättävästi.—Jos valitatte yleiselle syyttäjälle, syyttää tämä kuvernööriä, jos valitatte kuvernöörille syyttää hän yleistä syyttäjää. Ei ole kukaan syyllinen.
—Minä aijon heti lähteä Maslennikofin luo ja sanon hänelle.
—No se nyt on kerrassaan hyödytöntä,—sanoi asianajaja hymyillen.—Hän on täydellinen,—ei suinkaan hän ole sukulainen eikä ystävä?—luvalla sanoen, hän on täydellinen pölkky, ja samassa viekas kettu, sika.
Nehljudof muisti mitä Maslennikof oli puhunut asianajajasta, eikä vastannut mitään, vaan ajoi Maslennikofin luo.
Nehljudofilla oli Maslennikofille kaksi asiaa: pyytää Maslovan siirtämistä sairashuoneeseen ja puhua noista 130:stä passittomasta, jotka syyttömästi pidettiin vankilassa. Niin vaikeata kuin hänen olikin anoa jotain ihmiseltä, jota hän ei kunnioittanut,—oli se kuitenkin ainoa keino, jolla saattoi päästä tarkoituksen perille, ja sen läpi oli siis meneminen.
Lähestyessään Maslennikofin taloa, näki Nehljudof portaitten edessä useampia vaunuja: roskia, trilloja ja suljettuja vaunuja, ja hän muisti että juuri nyt oli Maslennikofin vaimon vastaanottopäivä, joksi häntäkin oli sinne pyydetty. Nehljudofin ajaessa talon eteen seisoi yksi vaunuista paraadioven edessä ja lakeija, kokaardilla varustetussa hatussa ja peleriinissä, seisten—portaiden kynnyksellä auttoi vaunuihin naista, joka oli nostanut ylös laahustimensa ja paljastanut mustat, hienot nilkkansa tohveleineen. Odottavien ajopelien joukossa hän tunsi Kortshaginien suljetun landoon. Harmaapäinen, punakasvoinen kuski nosti kunnioittavasti ja kohteliaasti hattuansa niinkuin erityisesti tutulle herralle. Ei ollut Nehljudof vielä ennättänyt kysyä ovenvartijalta missä Mihail Ivanovitsh (Maslennikof) oli, kun tämä jo itse näyttäytyi matonpeittämillä rappusilla saattamassa hyvin ylhäistä vierasta, semmoista, jota hän ei saattanut ainoastaan rappusten käänteeseen, vaan ihan alas asti. Alastullessaan tämä ylhäinen sotilaallinen vieras puhui ranskankielellä allegri-arpajaisista, jotka pantiin kaupungissa toimeen turvakotien hyväksi, lausuen arvelunsa, että tällaiset arpajaiset hankkivat hyödyllistä toimintaa naisille: »heillä on hauska, ja rahoja karttuu!»
—Qu'lles s'amusent et que le bon Dieu les bénisse.
—Ahaa, Nehljudof, hyvää päivää. Eipä ole pitkään aikaan teitä näkynyt,—tervehti hän Nehljudofia.—Allez presenter vos devoirs à Madame. Kortshaginit ovat myöskin täällä. Et Nadine Bukshevden. Toutes les jolies femmes de la ville, sanoi hän hiukan kohottaen ja asettaen sotilaalliset olkapäänsä sinellin alle, jota hänelle tarjosi hänen oma kultakalunoilla varustettu, mainio lakeijansa.—Au revoir, mon cher.—Hän kätteli vielä kerran Maslennikofia.
—No, käykäämmepä ylös, olen hyvin iloinen,—puhui Maslennikof haltioissaan, ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja lihavuudestansa huolimatta nopeasti vieden häntä ylös. Maslennikof oli erittäin iloisessa mielentilassa, jonka oli synnyttänyt ylhäisen henkilön hänelle osoittama huomio. Kaikki tämmöinen huomaaminen saattoi Maslennikofin semmoiseen riemuun, johon joutuu sävyisä koiranen, kun isäntä sitä silittää ja ruoputtaa ja raapii korvien takaa. Se heiluttaa häntäänsä, lyyhistyy kokoon, kiemurtelee, painaa alas korvansa ja piirtelee hurjia ympyröitä. Samaan oli valmis Maslennikofkin. Hän ei huomannut Nehljudofin kasvojen totisuutta, ei kuunnellut häntä, vaan kiskoi vastustamattomasti vierashuoneeseen, niin että oli mahdoton kieltäytyä, piti vaan tulla mukana.
—Asiasta voimme puhua sitten, teen kaikki mitä tahdot,—sanoi Maslennikof kulkiessaan Nehljudofin kanssa salin läpi.—Ilmoittakaa kenraalinnalle, että ruhtinas Nehljudof,—sanoi hän ohimennen lakeijalle. Lakeija harppasi heidän ohitsensa eteenpäin.—Vous n'avez qu'à ordonner. Mutta vaimoani on sinun välttämättä tapaaminen. Ilmankin jouduin välikäteen kun en viime kerralla tuonut sinua.
Lakeija oli jo ehtinyt ilmoittaa Nehljudofin tulon heidän astuessaan vierashuoneeseen, ja Anna Ignatjevna, varakuvernöörska, kenraalinna, kuten hän itseänsä nimitti, kumartui hymystä loistaen Nehljudofia kohden hattujen ja päiden takaa, jotka ympäröivät häntä sohvan luona. Vierashuoneen toisessa päässä, teepöydän ääressä, istui rouvia ja seisoi sekä sotilas- että siviiliherroja, ja kuului herkeämätön mies- ja naisäänten porina.
—Enfin! Miksi ette tahdo meistä mitään tietää? Millä olemme teitä loukanneet?
Näillä sanoilla, joiden oli ilmaiseminen hänen ja Nehljudofin välistä aivan olematonta tuttavallisuutta, vastaanotti Anna Ignatjevna sisääntullutta.
—Tunnetteko toisianne? Oletteko tuttuja?—Rouva Belafskaja, Mihail
Ivanovitsh Tshernof.—Istukaahan lähemmäksi.
—Missi, venez donc à notre tuble, on vous apportera votre thé … ja … kääntyi hän Missin kanssa puhuneen upseerin puoleen, nähtävästi unohtaen hänen nimensä,—olkaa hyvä, tulkaa tänne. Suvaitsetteko teetä ruhtinas?
—En ikinä voi myöntää, tyttö ei voinut olla häneen rakastunut.
—Rakasti enemmän torttuja.
—Aina vaan tyhmiä sukkeluuksia,—puuttui nauraen puheeseen toinen nainen korkeassa hatussa, loistavana silkistä, kullasta ja jalokivistä.
—C'est exellent—nuo voffelit, ja kuinka keveät! Antakaahan vielä tänne.
—Joko pian matkustatte?
—Jo, viimeinen päivä on käsissä. Siksi tulimmekin käymään.
—Mikä ihana kevät, kuinka suloista on nyt maalla.
Missi oli hyvin kaunis hatussaan ja jonkinlaisessa tummanviiruisessa puvussaan joka ilman ainoatakaan poimua kiertyi hänen hoikan vartalonsa ympäri aivan kuin hän olisi ollut tässä puvussa syntynytkin. Nähtyään Nehljudofin hän punastui.
—Minä kun luulin että olitte matkustanut,—sanoi hän Nehljudofille.
—Melkeinpä olinkin,—sanoi Nehljudof—On asioita. Asialle olen tännekin tullut.
—Käykäähän toki mamman luona. Hän kovasti haluaa nähdä teitä,—sanoi Missi mutta tuntien valehtelevansa ja että Nehljudof sen näki punastui vielä enemmän.
—Tuskinpa ennätän,—vastasi Nehljudof kuivasti, koettaen osoittaa ettei ollut huomannut toisen punastumista.
Missi rypisti vihasesti otsaansa kohautti olkapäitään ja kääntyi komean upseerin puoleen, joka sukkelasti, otti hänen käsistään tyhjän kupin ja kalistellen sapelillansa nojatuoleihin miehekkäästi vei sen toiselle pöydälle.
—Teidänkin on välttämättä uhraaminen jotakin turvakodin hyväksi.
—Minäpä en kieltäydykään mutta aijon lykätä koko anteliaisuuteni arpajais-iltaan. Siellä sitten esiydyn koko loistossani.
—No, saadaanpa nähdä,—kuului ilmeisesti teeskennelty naurun ääni.
Vastaanottopäivä onnistui loistavasti ja Anna Ignatjevna oli haltioissaan.
—Minulle on Mika kertonut että työskentelette vankiloissa. Minä voin hyvin ymmärtää sitä.—puhui hän Nehljudofille.—Mikalla (se oli hänen lihava miehensä, Maslennikof) voi olla mitä muita puutteellisuuksia tahansa, mutta tiedätte miten hyväluontoinen hän on. Kaikki nuo onnettomat vangit ovat hänen lapsiansa. Hän ei voi pitää heitä muuna. Il est' d'une bonté…
Hän keskeytti lauseensa kun ei voinut löytää sanoja, jotka olisivat ilmaisseet sen miehen bonté, jonka käskystä ihmisiä piestiin, ja kääntyi samassa hymyillen sisääntulevan vanhan, ryppyisen rouvan puoleen gredliinisissä nauhasissa.
Puheltuansa niin paljon kuin oli tarpeellista ja niin joutavia asioita kuin sopivaisuuden sääntöjen mukaan myöskin oli tarpeellista, nousi Nehljudof ja tuli Maslennikofin luo.
—No, teeppä hyvin, voisitko nyt kuulla minun asiani.
—Vai niin! Mitä se olikaan? Mennään tänne?
He menivät pieneen japanilaiseen kabinettiin ja istuivat ikkunan ääreen.
LVIII.
—Ja nyt, je suis à vous. Haluatko polttaa? Mutta maltahan, kun emme tässä vaan tärvelisi,—sanoi hän ja toi tuhka-astian.—No, annappas kuulua.
—Minulla on sinulle kaksikin asiaa.
—Vai niinkö.
Maslennikofin kasvot menivät kuiviksi ja haluttomiksi. Kaikki jäljet sen koirasen riemusta, jota isäntä oli korvain taa ruoputellut, katosivat kokonaan. Vierashuoneesta kuului ääniä tänne. Yksi naisääni puhui: jamais, jamais je ne croirai, ja toisesta päästä kuului miesääni, joka jotakin kertoi ja toistamistaan toisti: la comtesse Voronzoff ja Victor Apraksine. Kolmannelta haaralta kuului puhe ja nauru yhtenä porinana. Maslennikof kuulosteli mitä vierashuoneessa tapahtui yhtaikaa kuunnellen myöskin Nehljudofia.
—Minun olisi taas puhuttava siitä naisesta.
—Niin, siitä syyttömästi tuomitusta. Kyllä, kyllä.
—Pyytäisin, että hän siirrettäisiin palvelijaksi sairashuoneeseen.
Minulle sanottiin että se kävisi päinsä.
Maslennikof puristi huulensa yhteen ja kävi miettiväiseksi.
—Tuskinpa,—sanoi hän.—Mutta voinhan minä neuvotella asiasta ja huomenna sähköittää sinulle.
—Minulle sanottiin siellä olevan paljon sairaita ja että apulaisista on puute.
—Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Kaikissa tapauksissa siis ilmoitan sinulle.
—Tee nyt niin hyvin,—sanoi Nehljudof. Vierashuoneessa remahti yleinen ja melkein luonnolliselta kuuluva nauru.
—Se on se Viktor aina,—sanoi Maslennikof hymyillen,—hän on tavattoman sukkela kun sille päälle sattuu.
—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof:—vankilassa istuu paraikaa 130 ihmistä vaan siitä syystä, että heidän passinsa ovat vanhentuneet. Heitä on pidetty täällä jo kuukauden ajan.
Ja hän kertoi syyt, joiden nojalla he olivat vankilassa.
—Kuinka olet saanut sen tietää?—kysyi Maslennikof muuttuen äkkiä levottoman ja tyytymättömän näköiseksi.
—Kävin erään syytetyn luona ja käytävässä minut piirittivät nuo ihmiset ja rupesivat pyytämään…
—Minkä syytetyn luona sinä kävit?
—Talonpojan, joka on viattomasti syytetty ja jolle hankin puolustajan. Mutta ei ole kysymys siitä. Onko mahdollista että noita syyttömiä ihmisiä pidetään vankilassa vaan sen nojalla, että heidän passinsa ovat vanhentuneet ja…
—Se asia kuuluu yleiselle syyttäjälle,—keskeytti Maslennikof harmistuneena Nehljudofin.—Sinä aina sanot: »nopea ja oikeudenmukainen tuomioistuimemme». Syyttäjän apulaisen tehtävä on käydä vankilassa tarkastamassa kärsivätkö vangit rangaistusta lainmukaisesti. Mutta sen sijaan he vaan pelaavat skruuviansa.
—Etkö siis voi mitään tehdä asiaan?—sanoi Nehljudof synkästi, muistaen advokaatin ennustaneen että kuvernööri tulisi syyttämään yleistä syyttäjää.
—Ei, kyllähän minä teen. Minä otan heti selvän asiasta.
—Sitä pahempi hänelle. C'est un souffre douleur,—kuului vierashuoneesta naisääni, joka oli nähtävästi aivan väliäpitämätön siitä mitä puhui.
—Sitä parempi, minä otan tuonkin, kuului toiselta puolelta leikkisä miesääni, johon yhtä leikkisästi nauraen vastasi nainen, tahtomatta antaa jotakin toiselle.
—Ei, ei mistään hinnasta,—puhui naisääni.
—Niinpä siis minä teen kaikki,—toisti Maslennikof sammuttaen paperossinsa valkoisella kädellään, jossa kimalteli turkoosikivi,—nyt lähtekäämme naisten luo.
—Ja sitten vielä,—sanoi Nehljudof tulematta vierashuoneeseen ja pysähtyen ovelle.—Minulle kerrottiin, että eilen rangaistiin vankilassa ihmisiä ruumiillisesti. Onko siinä perää?
Maslennikof punastui.
—Jassoo, siitäkö sinä? Ei, mon cher, parasta olisi kieltää sinulta pääsy, kaikkeen sinulla onkin asiata. Tule, tule, Annette kutsuu meitä,—sanoi hän ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja ilmaisten taas samallaista elävyyttä kuin ylhäisen vieraan huomion johdosta; nyt siinä ei kuitenkaan ollut iloa, vaan levottomuutta.
Nehljudof tempasi kätensä irti ja kellekään kumartamatta ja mitään sanomatta kulki synkän näköisenä läpi vierashuoneen, salin, ja ohi esille hypähtävien lakeijain tampuriin ja siitä kadulle.
—Mikä häneen tuli? Mitä sinä hänelle teit?—kysyi Annette mieheltänsä.
—Tämähän on à la francaise, sanoi joku.
—Mitä vielä, ei à la francaise, vaan à la zoulou,
—No, aina hän on ollut sellainen.
Joku nousi seisaalleen, joku saapui taloon ja niin alkoi kielitteleminen tavalliseen menoonsa: seura käytti hyväksensä Nehljudofin juttua sopivana keskusteluaineena täksi päiväksi.
Seuraavana päivänä Maslennikofin luona käynnin jälkeen sai Nehljudof häneltä paksulle, kiiltävälle, vaakunalla ja leimoilla varustetulle paperille, vankalla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoitti jo kirjoittaneensa vankilan lääkärille Maslovan siirtämisestä sairashuoneeseen ja että hänen tahtonsa arvatenkin tulee täytetyksi. Alle oli kirjoitettu: ystäväsi ja »vanhempi toverisi», ja nimen alla oli kummallisen taidokkaasti tehty suuri ja voimakas kiehkura.
—Pöllö!—ei malttanut Nehljudof olla sanomatta, erittäinkin siksi että tuossa sanassa: »toveri», tuntui niinkuin Maslennikof olisi tuntenut alentuvansa kirjoittaessaan hänelle, s.o. vaikka toimitti siveellisesti kaikkein likaisinta ja häpeällisintä virkaa, piti itseänsä mahtavana ihmisenä ja tahtoi, jollei nyt juuri imarrella häntä, niin tuolla toverinimityksellä ainakin osoittaa, ettei hän kuitenkaan liiaksi ylpeillyt omasta suuruudestansa.
LIX.
Kaikkein tavallisin ja enin levinnyt harhaluulo on se, että jokaisella ihmisellä on vaan omat määrätyt ominaisuutensa, että ihminen on joko hyvä tai paha, viisas tai tyhmä, tarmokas tai veltto j.n.e. Ihmiset eivät ole sellaiset. Ihmisestä voi sanoa, että hän on useammin hyvä kuin paha, useammin viisas kuin tyhmä, useammin tarmokas kuin veltto, ja päinvastoin; mutta väärin sanomme, jos sanomme yhtä ihmistä hyväksi taikka viisaaksi ja toista pahaksi taikka tyhmäksi. Ja kuitenkin me aina näin eroitamme ihmiset. Tämä on väärin. Ihmiset ovat niinkuin virrat: vesi on kaikissa yhtäläinen ja kaikkialla sama, mutta jokainen joki on milloin kapea, milloin nopea, milloin leveä, milloin hidas, milloin puhdas, milloin kylmä, milloin mutainen, milloin lämmin. Niin ihmisetkin. Jokaisessa ihmisessä on kaikkien inhimillisten ominaisuuksien idut, hän vaan ilmaisee joskus näitä joskus noita, usein hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen, ja kuitenkin hän pysyy yhtenä ja samana itsenä. Muutamilla ihmisillä nämät ylimenot tapahtuvat hyvin jyrkästi. Ja semmoisiin kuului Nehljudof. Nämät ylimenot tapahtuivat hänessä sekä ruumiillisista että henkisistä syistä. Ja semmoinen ylimeno tapahtui hänessä nytkin.
Se uudistumisen ylevä riemu, jota hän tunsi oikeudenkäynnin jälkeen ja nähtyänsä ensi kerran Katjushaa, hävisi kokonaan ja vaihtui viimeisen tapaamisen jälkeen kauhuun jopa inhoon tätä vastaan. Hän oli tosin päättänyt olla jättämättä Katjushaa, olla luopumatta avioliiton aikeista, jos Katjusha vaan itse tahtoi, mutta se oli hänelle vaikeata ja tuskallista.
Seuraavana päivänä hänen käyntinsä jälkeen Maslennikofin luona hän läksi jälleen vankilaan tavatakseen Katjushaa.
Tirehtööri antoi luvan tavata, vaan ei konttorissa eikä neuvotteluhuoneessa, vaan naisten vierashuoneessa. Huolimatta hyväsydämmisyydestään oli tirehtööri tällä kertaa entistä jäykempi Nehljudofia kohtaan; se oli nähtävästi seuraus keskustelusta Maslennikofin kanssa, oli kai tullut käsky noudattaa suurempaa varovaisuutta tämän käymävieraan kanssa.
—Tavata käy päinsä,—sanoi hän,—mutta mitä rahoihin tulee, niin—kuten olen pyytänyt … mitä taas hänen siirtämiseensä sairaalaan tulee, josta hänen ylhäisyytensä kirjoitti, niin se käy päinsä, ja lääkärikin on suostuvainen. Maslova ei ole vaan itse suostuvainen, hän sanoo: vielä minä noiden rupinaamojen pottuja rupeisin kantamaan… Tiedättekös ruhtinas, ne on sitä lajia ihmisiä,—lisäsi hän.
Nehljudof ei vastannut mitään, vaan pyysi päästä tapaamaan. Tirehtööri lähetti vartijan ja Nehljudof tuli tämän kanssa naisosaston tyhjään vierashuoneeseen.
Maslova oli jo siellä ja ilmestyi hiljaisena ja arkana verkon takaa. Hän tuli ihan lähelle Nehljudofia ja katsoen hänen ohitsensa sanoi hiljaa:
—Antakaa minulle anteeksi, Dmitrij Ivanovitsh, minä puhuin paljon pahaa toispäivänä.
—Eihän minun ole anteeksi antaminen teille…—alkoi jo Nehljudof.
—Vaan kuitenkin, jättäkää te minut, lisäsi hän ja hänen kauheasti kieroon menneistä silmistä, joilla hän katsahti Nehljudofiin, luki Nehljudof jälleen kiihkeän ja vihaisen ilmeen.
—Miksi minun olisi jättäminen teidät?
—Muuten vaan.
—Miksi niin?
Nehljudofista näytti että hän katsahti häneen taas samalla vihasella katseella.
—No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha.—Teidän täytyy jättää minut, sen minä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan,—sanoi hän vapisevin huulin ja vaikeni.—Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen.
Nehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan, sovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta,—hyvää ja tärkeätä. Nämät sanat, joilla Katjusha, aivan rauhallisessa mielentilassa uudisti entisen kieltonsa, karkoitti Nehljudofin sydämmestä yhdellä kertaa kaikki epäilykset ja palautti entiseen totiseen, juhlalliseen ja hellaan suhteeseen Katjushaan.
—Katjusha, niinkuin olen ennen sanonut, niin sanon nytkin,—lausui Nehljudof erityisen totisesti.—Minä pyydän sinua vaimokseni. Jos sinä et tahdo, ja niin kauvan kun et tahdo, minä tulen kuitenkin olemaan siellä missä sinä olet, ja matkustan sinne minne sinä viedään.
—Se on teidän asianne, minä en rupea enempää puhumaan,—sanoi hän,—ja hänen huulensa rupesivat taas vapisemaan.
Nehljudof oli myöskin vaiti, tuntien itsensä voimattomaksi puhumaan.
—Lähden nyt maalle, ja matkustan sitten Pietariin,—sanoi hän, vihdoin selviytyen.—Rupean puuhaamaan teidän, meidän asiaamme, ja jos Jumala suo, tulee tuomio kumotuksi.
—Vaikkei tulisikaan, se on sama. Jos en tämän, niin muun vuoksi olen sen ansainnut…—sanoi Katjusha ja Nehljudof näki kuinka kovasti hänen piti ponnistaa voimiansa pidättääkseen kyyneleitä.
—Mitenkäs, näittekö Menshofia? kysyi Katjusha äkkiä peittääkseen liikutustaan.—Eikös se ole totta että he ovat syyttömät?
—Kyllä, luullakseni.
—Semmoinen mainio mummo,—sanoi Katjusha. Nehljudof kertoi hänelle kaikki mitä oli Menshofilta kuullut, ja kysyi eikö Katjusha jotain tarvitsisi; hän ei sanonut tarvitsevansa mitään.
Taas he olivat vähän aikaa vaiti.
—No, ja siitä lasaretista sitten,—sanoi Katjusha äkkiä, vilkaisten häneen kierolla katseellaan—jos te tahdotte, niin minä suostun, enkä myöskään enää juo…
Nehljudof katsahti häntä vaieten silmiin. Katjushan silmät hymyilivät.
—Se on erittäin hyvä,—sai Nehljudof vaan sanotuksi ja jätti hänelle hyvästi.
«Niin, niin, hän on aivan toinen ihminen!» ajatteli Nehljudof, kokien entisten epäilyksien jälkeen aivan uutta, ennen koskaan tuntematonta vakaumusta rakkauden voittamattomuuteen.
Palattuaan tämän tapahtuman jälkeen omaan haisevaan koppiinsa, riisui Maslova mekkonsa ja istui paikallensa lavitsalle laskien kädet polvien päälle. Kopissa ei ollut muita kuin: keuhkotautinen Vladimirskaja rintalapsen kanssa, mummo Menshova ja ratavahti kahden lapsen kanssa. Lukkarin tytär oli eilen mielisairaaksi katsottuna lähetetty lasarettiin. Kaikki muut naiset olivat pyykinpesussa. Mummo makasi nukkuen lavitsalla; lapset olivat käytävässä, jonne ovi oli auki. Vladimirskaja lapsinensa ja ratavahti sukkansa kanssa, joita hän nopein sormin herkeämättä kutoi, tulivat Maslovan luo.
—No, tapasitteko toisianne?—kysyivät he.
Vastaamatta mitään istui Maslova korkealla lavitsalla, heilutellen jalkojansa, jotka eivät ylettyneet permantoon.
—Mitäs turhia poraat?—sanoi ratavahti.—Katso vaan ettet rupee suremaan. Voi sinua, Katjusha. No!—sanoi hän nopeasti liikutellen sormiansa.
Maslova ei vastannut mitään.
—Meikäläiset ovat pyykillä. Sanotaan että olivat saaneet paljon antimia,—sanoi Vladimirskaja.
—Finashka!—huusi ratavahti oveen,—minne se poika räppänä taas on juossut.
Ja hän pisti puikon kerän ja sukan läpi, ja meni käytävään.
Samassa kuului käytävästä askeleita ja naisääniä ja kopin asukkaat tulivat sisälle vankikengät paljaissa jaloissa, jokaisella vehnänen kädessä, muutamilla kaksikin. Fedosja tuli kohta Maslovan luo.
—Mitäs nyt, onko käynyt hullusti?—kysyi Fedosja katsellen ystävällisesti Maslovaa kirkkailla sinisillä silmillään. Tässä on meille teeksi,—ja hän alkoi asetella vehnäsiä hyllylle.
—Jokohan olisi jättänyt naimistuumat?—sanoi Korabljova.
—Ei, ei ole jättänyt, vaan minä en tahdo,—sanoi Maslova.
—Siinä sitä on tyhmää!—sanoi Korabljova bassoäänellään.
—No jos ei eletä yhdessä, hittoako siitä naimisesta,—sanoi Fedosja.
—Seuraapa sinunkin miehesi sinua,—sanoi ratavahti.
—Mepä olemmekin laillisesti vihityt, sanoi Fedosja.—Mutta miksi hän menisi vihille kun ei mennä yhteen.
—Pöllö! Miksi? Jos hän menee vihille niin kullalla hän tuon puettaa.
—Hän sanoi: vaikka sinut minne veisivät, minä tulen sinun mukanasi,— sanoi Maslova.—Jos lähtee, niin lähtee, jollei, niin en minä rupea pyytämään.
—Nyt hän lähtee Pietariin puuhaamaan. Siellä ovat kaikki ministerit hänen sukujansa,—jatkoi Maslova,—mutta en minä sittenkään tarvitse häntä.
—Tietty se!—suostui Korabljova äkkiä, selaillessaan säkkiänsä, nähtävästi muuta ajatellen.—Ottaisimmeko lasin viiniä?
—En minä välitä.—Juokaa te.