XV.
Kreivi Ivan Mihailovitsh oli virasta eronnut ministeri ja sangen luja-mielipiteinen mies. Kreivi Ivan Mihailovitshin vakaumukset olivat nuoruudesta pitäen siinä, että niinkuin lintu luonnostaan syö matoja, on puettu höyheniin ja untuviin ja lentelee ilmassa, niin hänenkin luontonsa vaatii häntä syömään kalliita ruokia, joita kalliit kokit ovat valmistaneet, olla puettuna kaikkein mukavimpaan pukuun, ajella kaikkein kesyimmillä ja nopeimmilla hevosilla, ja että tämän kaiken sen vuoksi pitää olla valmiina häntä varten. Paitsi sitä kreivi Ivan Mihailovitsh arveli, että mitä enemmän hänellä on kaikenlaisia rahatuloja kruunulta ja mitä enemmän hänellä on kunniamerkkejä ja jalokiviesineitä vissine nimikirjoituksineen, ja mitä useammin hän tulee tapaamaan ja puhumaan korkeitten henkilöitten kanssa molempaa sukupuolta, sitä parempi hänen on. Mutta kaikki muu näiden perussääntöjen rinnalla oli kreivi Ivan Mihailovitshin mielestä mitätöntä ja turhanpäiväistä. Kaikki muu saattoi olla joko näin tahi ihan päinvastoin. Tämän uskon mukaan kreivi Ivan Mihailovitsh oli elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljänkymmenen vuoden aikana ja 40 vuoden kuluttua saavutti ministerin aseman.
Kreivi Ivan Mihailovitshin pääominaisuudet, joiden kautta hän oli kaiken tämän saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin osasi ymmärtää kirjelmien ja asetusten sisältöä, ja kykeni panemaan kokoon, vaikkei aivan sujuvastikaan, ymmärrettäviä asiapapereita sekä välttämään oikokirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän osasi sangen hyvin esiintyä, ja missä tarvittiin antaa itsellensä ylpeän, koskemattoman ja ylevännäköisen muodon, mutta toisin paikoin taas osottaa mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi siinä, ettei hänellä ollut mitään yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei yksityistä siveyttä koskevia eikä yhteiskunnallisia, ja että hän sen vuoksi saattoi olla, tarvittaessa, yhtä mieltä kaikkein kanssa ja myöskin tarvittaessa eri mieltä kaikkien kanssa. Näin menetellessään hän pyrki ainoastaan ylläpitämään yleistä johdonmukaisuutta, koettaen olla joutumatta ilmeiseen ristiriitaan itsensä kanssa. Mutta aivan välinpitämätön hän oli siitä, oliko hänen menettelynsä itsessään oikea vai väärä, samoin kuin siitäkin oliko sen seurauksena suurin onni vai suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle tai koko maailmalle.
Kun hän tuli ministeriksi, niin kaikki hänestä riippuvat henkilöt, (ja niitä oli hyvin paljon sekä alamaisia että läheisiä), ja myöskin kaikki syrjäiset samoin kuin hän itsekin olivat vakuutetut siitä että hän oli sangen järkevä valtiollinen mies. Mutta kun joku aika oli kulunut eikä hän ollut saanut mitään toimeen, ei mitään osottanut, ja kun olemassa olon taistelussa vallitsevien lakien mukaan aivan samanlaiset ihmiset kuin hänkin, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään papereita, yhtä ylhäisen näköiset ja yhtä periaatteettomat virkamiehet olivat tunkeneet hänet syrjään ja hän oli pakoitettu eroamaan virastaan, niin selvisi kaikille, ettei hän ollutkaan mikään erittäin viisas, vaan päinvastoin jotenkin rajoitettu ja vähänsivistynyt, vaikkakin hyvin itseensä luottava ihminen, ja että hänen mielipiteensä juuri ja juuri kohosivat vanhoillisten lehtien etuartikkelien tasalle. Kävi selväksi, ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi eroittanut häntä muista vähän sivistyneistä itseensäluottavaisista virkamiehistä, niistä, jotka olivat tunkeneet hänet tieltään, ja sen hän itsekin ymmärsi, mutta se ei missään tapauksessa horjauttanut hänen vakaumustansa, että hänen oli joka vuosi saaminen suuren määrän kruunun rahoja ja uusia koristuksia juhlapukuunsa. Tämä vakaumus oli niin luja, ettei kukaan olisi uskaltanut kieltää häneltä sitä, ja niinpä hän nosti joka vuosi, osaksi eläkkeenä ja osaksi palkkiona jäsenyydestä korkeimmassa valtiollisessa laitoksessa ja esimiehyydestään kaikenlaisissa komiteoissa, muutamia kymmenkuntia tuhansia ruplia ynnä lisäksi vastaanotti joka vuosi oikeuksia yhä uusiin nauhoihin olkapäissään ja housuissaan ja emaljeerattuihin tähtösiin hännystakin alle. Tämän johdosta oli kreivi Ivan Mihailovitshillä suuria tuttavuuksia.
Kreivi Ivan Mihailovitsh kuunteli Nehljudofia niin, kuin hänen oli ennen ollut tapana kuunnella esittelijänsä lausuntoja, ja kuunneltuansa sanoi antavansa hänelle kaksi kirjettä, joista toisen senaattori Wolfille, kassatsiooniosastossa. »Hänestä puhutaan sitä ja tätä, mutta dans tous les cas c'est un homme très comme il faut», sanoi hän.—»Ja hän on minulle kiitollisuuden velassa ja tekee siis voitavansa». Toisen kirjeen antoi kreivi Ivan Mihailovitsh vaikuttavalle henkilölle valitusasiain komiteassa. Fedosja Birjukovan asia, niinkuin Nehljudof sen kertoi, herätti suuressa määrin hänen huomiotansa. Kun Nehljudof sanoi aikovansa kirjoittaa keisarinnalle, sanoi hän, että asia oli todellakin sangen liikuttava ja että tilaisuuden sattuessa voisi kertoa sen siellä. Mutta lupausta hän ei voinut antaa. Menköön anomus tavallista tietänsä. Mutta jos niin soveltuu,—arveli hän,—jos käskevät »vähäisen komitean» kokoukseen, niin hän kenties tulee mainitsemaan asiasta.
Saatuaan kreiviltä molemmat kirjeet, ja tuon kirjeen Mariettelle, läksi
Nehljudof heti kaikkiin noihin paikkoihin.
Ensimäiseksi hän meni Marietteä tapaamaan. Tämän hän oli tuntenut kasvavana tyttönä eräässä varattomassa ylimysperheessä, tiesi hänen menneen naimisiin loistavalla uralla olevan henkilön kanssa, josta Nehljudof oli kuullut rumanlaisia juttuja, ja hänen oli sentähden, kuten ainakin, tuskallisen vaikea taas kääntyä miehen puoleen, jota ei kunnioittanut. Tämmöisissä tapauksissa hän tunsi aina sisällistä hajaantumista, tyytymättömyyttä itseensä ja horjuvaisuutta: pitikö pyytää vai olla pyytämättä, mutta hän oli aina tullut siihen päätökseen, että piti pyytää. Paitsi sitä epäsuoruutta, jota hän tunsi esiintyessään pyytäjänä ihmisten keskuudessa, joita hän ei enää pitänyt ominaan, vaan jotka pitivät häntä omanansa, tunsi hän tässä seurassa suistuvansa entiselle tavaksi tulleelle tolalleen ja ehdottomasti antautuvansa sen kevytmielisen, siveettömän hengen valtaan, joka näissä piireissä vallitsi. Tämän hän oli kokenut jo täti Jekaterina Ivanovnan luona. Hän oli jo äsken aamulla, puhuessaan tämän kanssa kaikkein totisimmista asioista, antautunut pilapuheisiin.
Pietari, missä hän ei ollut pitkään aikaan käynyt, teki yleensäkin häneen tavallisen ruumiillisesti kiihoittavan ja henkisesti tylsyttävän vaikutuksensa.
Kaikki oli niin puhdasta, mukavaa, järjestettyä, ja erittäinkin ihmiset olivat siveellisessä suhteessa niin vaatimattomat, että elämä tuntui tavattoman helpolta.
Mainio, puhdas, kohtelias ajuri kuletti häntä mainioiden, kohteliaiden, puhtaiden poliisien sivuitse, pitkin mainioita, vedellä puhtaiksi valeltuja katuja, mainioiden, puhtaiden talojen ohi siihen taloon, missä asui Mariette.
Portaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen näköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea, kirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.
Ovenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen, missä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen hyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa, puhtaassa univormussa.
—Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee juuri olla lähdössä.
Nehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin visiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä varten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta samassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven eteen huutaen: »vaunut esiin», ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi paikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja seuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista käyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.
Mariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet mustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.
Nähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa loistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.
—Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh,—sanoi hän iloisella, miellyttävällä äänellä.—Olisin kyllä tuntenut…
—Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?
—Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet,—sanoi hän ranskaksi:—mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että minun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin,—sanoi hän pysähtyen kahden vaiheilla.
Hän katsahti seinäkelloon.
—Ei, en saata. Minun täytyy joutua sielumessulle Kamenskajan luo. Hän on aivan särjetty.
—Mitäs sen Kamenskajan on?
—Ettekö todella ole kuullut: hänen poikansa on tapettu kaksintaistelussa. He taistelivat Posenin kanssa. Ainoa poika. Hirmuista. Äiti on ihan särjetty.
—Olen kyllä kuullut.
—Ei, kyllä on parasta että lähden, mutta tulkaa te huomenna, tai tänä iltana,—sanoi hän ja suuntautui nopein kevein askelin ulko-ovea kohden.
—Tänä iltana ei minun sovi,—sanoi Nehljudof seuraten häntä ulkoportaille.—Minullahan olisi asiaa teille,—sanoi Nehljudof katsellen portaiden eteen ajavia hevosia.
—Mitä se on?
—Tässä on kirje tädiltä asiasta,—sanoi Nehljudof antaen hänelle kapean kirjekuoren suuren vaakunakuvan kanssa:—Siitä saatte nähdä.
—Kyllä tiedän, kreivitär Jekaterina Ivanovna kuvailee että minulla on vaikutusvaltaa mieheeni asioissa. Hän erehtyy. En voi enkä tahdo mihinkään sekaantua. Mutta kreivittären ja teidän tähtenne olen tietysti valmis tekemään poikkeuksen periaatteistani. Mitä asia koskee?—puhui hän hakien pienellä kädellä taskuansa.
—Linnaan on suljettu eräs tyttö, joka on sairas eikä mihinkään syypää.
—Mikä hänen nimensä on?
—Shustova. Lyydia Shustova. Kyllä sekin on kirjeessä.
—Olkoon menneeksi. Minä koetan toimittaa,—sanoi hän nousten keveästi pehmeäksi topattuun ajopeliin, joka hohti siipinensä auringossa, ja avasi varjostimensa. Lakeija istuutui pukille ja käski kuskin ajamaan. Ajopelit läksivät liikkeelle, mutta samassa Mariette kosketti parasollillaan kuskin selkää, ja komeat, hienonahkaiset, englantilaiseen malliin leikatut tammat koukistaen ohjaksilla kiristettyjä kauniita paitansa, pysähtyivät tömistellen hienoja jalkojansa.
—Tulkaa siis, mutta olkaa hyvä: ei itsekkäissä tarkoituksissa,—sanoi hän ja hymyili hymyllä, jonka voiman hän hyvin tunsi, ja, ikäänkuin olisi päättänyt näytännön, laski alas esiripun,—huntunsa.—No, annappas mennä,—ja hän kosketti jälleen kuskia varjostimellaan.
Nehljudof kohotti lakkiansa. Mutta puhdasveriset voikkostammat, pärskytellen sieramiansa alkoivat iskeä kavioitansa katuun ja ajopelit vierivät nopeasti poispäin, silloin tällöin vaan tien epätasaisuuksissa keveästi tärskähtäen uusilla kummipyörillään.
XVI.
Muistellen sitä hymyä, jonka he olivat vaihtaneet Marietten kanssa, pudisti Nehljudof itselleen päätään.
»Tuskin ehtii katsahtaa ympärilleen, kuin jo on jälleen kietoutunut tuohon elämään», ajatteli hän, taas kokien sitä kaksinaisuutta ja epäilystä, jota hänessä herätti välttämättömyys hakea niiden ihmisten suosiota, joita hän ei kunnioittanut. Päätettyään minne oli ensin ja minne sitten lähteminen, ettei tulisi tehneeksi turhia matkoja, meni Nehljudof ensiksikin senaattiin; hän saatettiin kansliaan, minkä erinomaisessa huoneustossa hän näki suunnattoman joukon erinomaisen kohteliaita ja puhtaita virkamiehiä.
Maslovan anomus oli saapunut perille ja oli jätetty tarkastamista ja lausunnon antamista varten sille samalle senaattori Wolfille, jolle hänellä oli kirje sedältä, sanottiin Nehljudofille.
—Senaatin istunto tulee tapahtumaan tällä viikolla,—mutta Maslovan asia tuskin ehtii tulla käsiteltäväksi tässä istunnossa. Jos erityisesti pyytäisi, niin saattoi toivoa, että se tulisi esille tälläkin viikolla, keskiviikkona,—sanoi joku.
Istuessaan senaatin kansliassa odottamassa tietoja sai Nehljudof jälleen kuulla keskusteltavan kaksintaistelusta ja tarkasti kerrottavan millä tavalla nuori Kamenskij oli tapettu. Täällä hän ensi kerran kuuli tämän, koko Pietarin suussa olevan jutun erikoiskohdat. Asianlaita oli se, että upseerit olivat eräässä puodissa syöneet ostronia ja tavallisuuden mukaan juoneet paljon.
Joku oli moittinut sitä rykmenttiä, missä Kamenskij palveli; Kamenskij sanoi häntä valehtelijaksi. Toinen antoi Kamenskille korvapuustin. Seuraavana päivänä he taistelivat, ja kuula sattui Kamenskin vatsaan, sillä seurauksella, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli. Tappaja ja sekundantit ovat vangitut, mutta kerrotaan, että vaikka he nyt istuvatkin päävahdissa, päästetään he vapaiksi kahden viikon kuluttua.
Senaatin kansliasta ajoi Nehljudof valitusasiain komiteaan, erään siellä vaikuttavan virkamiehen, paroni Vorobjofin luo, joka asui suurenmoisessa huoneustossa kruunun talossa. Ovenvartija ja lakeija ilmoittivat ankarasti Nehljudofille, ettei paronia voinut tavata muutoin kuin vastaanottopäivinä,—että hän oli nyt keisarillisen majesteetin luona, ja huomenna oli taas esittely. Nehljudof jätti kirjeensä ja ajoi senaattori Wolfin luo.
Wolf oli juuri syönyt aamiaisensa ja poltteli tapansa mukaan sikaria sekä käveli edestakaisin huoneessaan ruuansulatuksen edistämiseksi, kun Nehljudof saapui. Vladimir Vasiljevitsh Wolf oli todellakin un homme très comme il faut, ja asetti tämän ominaisuutensa ylemmäksi muuta, katsoi sen korkeudesta kaikkia muita ihmisiä, eikä voinut olla asettamatta tätä ominaisuutta korkealle, sillä ainoastaan sen avulla hän oli saavuttanut loistavan virkauransa, juuri sen, jota oli halunnut, s.o. naimisen kautta hankkinut itselleen omaisuuden, joka tuotti 18 tuhatta ruplaa vuotuista tuloa, ja puuhiensa kautta senaattorin paikan. Hän ei katsonut olevansa ainoastaan un homme très comme il faut, vaan piti itseään ritarillisen rehellisyydenkin miehenä. Rehellisyytenä hän piti sitä, ettei ottanut yksityisiltä henkilöiltä salaa lahjoja. Mutta kaikellaisten päivä- ja matkarahojen sekä vuokramaksujen tinkiminen kruunulta ja lupautuminen sen edestä orjamaisesti täyttämään mitä ikänä hallitus, häneltä vaati, se ei hänen mielestänsä ollut epärehellisyyttä. Niinikään hän ei pitänyt epärehellisyytenä, vaan päinvastoin miehuutena, urotekona, isänmaallisuutena sitä, että ollessaan kuvernöörinä eräässä Puolan läänissä hän oli ollut syynä karkoitukseen ja vankilaan sulkemiseen sen nojalla, että nämä olivat kiintyneet omaan kansaansa ja isiensä uskontoon. Ei hän myöskään pitänyt epärehellisyytenä sitä, että oli anastanut haltuunsa häneen rakastuneen vaimonsa ja tämän sisaren omaisuuden. Päinvastoin hän piti sitä erinomaisen järkevänä tapana järjestää perheelliset asiansa. Vladimir Vasiljevitshin perheeseen kuului hänen persoonaton vaimonsa, tämän sisar, jonka maatilan hän oli myynyt ja pannut rahat omalle nimelleen, ynnä hiljainen pelonalainen ruma tytär, joka vietti yksinäistä raskasta elämää löytäen ajanviettoa viime aikoina vaan evankeliumissa, kokouksissa Alinen ja kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona. Vladimir Vasiljevitshin poika oli hyvänluontoinen, hän oli jo 15-vuotisena parroittunut ja siitä saakka myöskin alkanut juoda ja viettää siveetöntä elämää, jota hän jatkoi 20:teen ikävuoteensa asti. Hän oli karkoitettu kotoa siitä syystä, ettei ollut missään lopettanut opintojansa, ja liikkumalla huonoissa seuroissa ja tekemällä velkoja pilasi isänsä mainetta. Isä oli kerran maksanut poikansa edestä 230 ruplaa velkoja, sitten maksoi vielä toisen kerran 600 ruplaa, mutta ilmoitti pojalle, että tämä oli viimeinen kerta, että jollei hän tee parannusta, niin hän ajaa hänet pois kotoa ja katkaisee kaiken yhteyden hänen kanssaan. Mutta poika ei ollut ainoastaan tekemättä parannusta, vaan teki vielä 1,000 ruplan velan ja rohkeni lisäksi sanoa isälle, että hänen on muutenkin tukala asua kotona. Silloin Vladimir Vasiljevitsh ilmoitti pojalle, että tämä saa lähteä matkaansa, ja ettei hän enää tunnusta häntä pojakseen. Siitä saakka Vladimir Vasiljevitsh esiintyi niinkuin hänellä ei olisi koskaan ollut mitään poikaa, eikä talonväestä kukaan uskaltanut puhua hänelle pojasta, ja Vladimir Vasiljevitsh oli aivan vakuutettuna siitä, että hän oli järjestänyt perheelliset olonsa mitä parhaiten.
Wolf otti vastaan Nehljudofin leppeällä ja hiukan pilkallisella hymyllä, (se oli hänen tapansa, joka ehdottomasti johtui siitä etevämmyydestä, missä hän luuli olevansa enimpiin ihmisiin). Hän pysähtyi käynnissään edestakaisin, tervehti Nehljudofia ja luki hänen kirjeensä.
—Pyydän nöyrimmästi, istukaa, mutta minulle suokaa anteeksi. Jos sallitte, jatkan minä kävelemistäni,—sanoi hän pistäen kätensä kotitakkinsa taskuihin ja kulkien kevein askelin suuren jäykkäkuosisen työhuoneensa halki.—On sangen hupaista tutustua teihin ja samassa myöskin tietysti tehdä Ivan Mihailovitshin mieliksi,—puhui hän puhallellen ulos hyvänhajuista sinertävää savua ja varovasti siirtäen suultansa sikaria, ettei tuhka putoaisi.
—Olisin vaan pyytänyt, että asia tulisi esitellyksi pikemmin, sillä jos syytetyn on lähteminen Siperiaan, niin hyvä olisi että lähtö tulisi tapahtumaan aikaisemmin,—sanoi Nehljudof.
—Aivan niin, ensimäisillä laivoilla Nishnij-Novgorodista, kyllä tiedän,—sanoi Wolf armollisella hymyllään, tietäen aina edeltäpäin kaikki, mistä ikinä hänen kanssaan rupesi puhumaan.—Mikä on syytetyn nimi?
—Maslova…
Wolf tuli pöydän luo ja katsahti paperiin, joka oli asiakirjasalkussa.
—Aivan oikein, Maslova. Hyvä on, voinhan pyytää virkakumppaneitani.
Asian otamme esille keskiviikkona.
—Saanko siis sähköittää asianajajalle?
—Vai onko teillä asianajaja? Mitä varten? Mutta jos niin tahdotte, miksei.
—Kassatsiooniaiheet saattavat olla riittämättömät,—sanoi Nehljudof, mutta itse asianlaadusta pitäisi luullakseni näkyä, että syylliseksi julistaminen oli väärinkäsityksen tuote.
—Niinpä kyllä, mutta senaatti ei voi ottaa juttua aineellisesti tarkastaakseen,—sanoi Vladimir Vasiljevitsh ankarasti, katsellen tuhkaa,—senaatti valvoo ainoastaan lain sovittamista ja tulkitsemista.
—Mutta tämä on nähdäkseni aivan erikoistapaus.
—Tiedän, tiedän. Kaikki tapaukset ovat erikoistapauksia. Me teemme velvollisuutemme. Siinä kaikki.
—Tuhka pysyi yhä paikallaan, mutta siihen oli jo muodostunut halkeema ja se oli siis jo vaarassa.—Taidatte käydä aniharvoin Pietarissa?— sanoi Wolf, pidellen sikaria niin, ettei tuhka putoaisi. Mutta se horjahti ja Wolf saattoi sen varovasti tuhka-astian luo, mihin se sortui.
—Mikä kauhea tapaus tuon Kamenskin kanssa,—sanoi hän.—Erinomainen nuori mies, ainoa poika. Erittäinkin äidin asema,—puhui hän, toistaen melkein sanasta sanaan sen, mitä tähän aikaan kaikkialla puhuttiin Kamenskista. Puheltuaan vielä kreivinna Jekaterina Ivanovnasta ja hänen ihastuksestaan uuteen uskonnolliseen suuntaan, jota Vladimir Vasiljevitsh ei paheksinut eikä hyväksynyt, mutta joka hänen etevyytensä ohella silminnähtävästi oli hänelle tarpeeton, hän soitti.
Nehljudof jätti hyvästi.
—Jos sopii, tulkaa, päivällisille—sanoi Wolf, tarjoten kättään,—vaikkapa keskiviikkona. Silloin annan teille varman vastauksenkin.
Oli jo myöhäistä ja Nehljudof ajoi kotiin tätin luokse.
XVII.
Kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja päivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä ennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti tiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä. Herrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä ja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain sälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty, painoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät kuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja muut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen hieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä työskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen kanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän poikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä, Nehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin pääisännöitsijä.
Keskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten keisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen suruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin puolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa suruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli puolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat tappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär Jekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta tuomitsevan lausunnon.
—Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia,—en mistään hinnasta antaisi anteeksi,—sanoi hän.
—Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.
—Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun,—sanoi kreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen.—Kaikki ymmärtävät, paitsi oma mies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi hyvilleen tekonsa jälkeen.
Silloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja hyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla, ettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien oikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta osaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei hyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän ehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen tappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt vankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta. Tämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt erotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää ajeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa päävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja ja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan entistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.
Nehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi sisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.
Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.
Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi saarnaajata varten.
Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta: kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.
Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä, ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti venäjäksi.
Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan tiedossa on mahdoton.
—Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus. Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän vapisevalla, itkevällä äänellä.—Veljet, kuinka on meidän pelastuminen tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä ja kaikki ovet ovat suljetut!
Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.
Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen, oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.
Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla, vienolla äänellä alkoi puhua:
—Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena. Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,—alkoi hän taas kyyneleisellä äänellä,—kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä…
Nehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa hiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän ilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.
XVIII.
Juuri oli Nehljudof seuraavana päivänä saanut vaatteet yllensä ja aikoi laskeutua alakertaan, kun lakeija toi hänelle moskovalaisen asianajajan käyntikortin. Asianajaja oli tullut omissa asioissaan ja myöskin ollakseen läsnä Maslovan anomusta esiteltäessä senaatissa, jos se nimittäin pian tulisi esille. Nehljudofin lähettämä sähkösanoma oli palautunut takaisin Pietariin. Saatuaan Nehljudof ilta tietää milloin Maslovan asia tulisi esille ja mitkä olivat senaattorit, hän hymähti.
—Ihan kuin tahallaan ovat kaikki ehta senaattorin-tyyppejä,—sanoi hän:—Wolf on pietarilainen virkamies; Skovorodnikof on tieteellinen lakimies, ja Be käytännöllinen lakimies, ja sen tähden kaikkein elävin,—sanoi asianajaja.—Häneen voi kaikista enimmin luottaa. Entäs valitusasiain komiteassa?
—Olen juuri matkalla Vorobjofin luo, eilen en päässyt tapaamaan,—sanoi
Nehljudof.
—Se on mainiota, lähtekäämme yhdessä. Minä saatan teidät omalla ajurillani.
Juuri ennen heidän lähtöänsä, jo eteisessä, tuli Nehljudofia vastaan lakeija kantaen kirjettä Mariettelta:
»Pour vous faire plaisir, j'ai agi tout à fait contre mes principes, et j'ai intercédé auprés de mon mari pour votre protegée. Il se trouve que cette personne peut être ralachée immédiatement. Mon mari a eçrit au commandant. Venez donc ilman itsekkäisiä tarkoituksia. Je vous attends.[5] M».
—Sepä kaunista,—sanoi Nehljudof asianajajalle.—Nainen, jota he pitävät seitsemän kuukautta yksinäiskopissa, näyttäytyy kokonaan syyttömäksi, ja hänen vapauttamisekseen ei ole tarvinnut kuin sanoa yksi ainoa sana.
—Ainahan se on niin. No olettehan kaikessa tapauksessa saavuttanut tarkoituksenne.
—Niin, mutta tämä menestys katkeroittaa minua. Mitä siellä siis voikaan tapahtua? Mitä varten he ovat pitäneet häntä vangittuna?
—Semmoisiin asioihin on paras olla syventymättä. Niinpä minä siis saatan teitä,—sanoi asianajaja, kun he olivat tulleet ulos ja asianajajan tilaamat mainiot vaunut ajoivat eteen.
—Teidänhän piti parooni Vorobjofin luo? Asianajaja sanoi kuskille minne oli ajettava ja nöyrät hevoset toivat Nehljudofin pian sen talon eteen missä parooni asui. Parooni oli kotona. Ensimäisessä huoneessa oli paitsi kahta naista, nuori virkamies sijaisen univormussa, hänellä oli erinomaisen pitkä kaula, suuri aataminomena ja nokkela käyntitapa.
—Nimenne?—kysyi nuori virkamies, tullen tavattoman keveästi ja sulavasti naisten luota Nehljudofin luo.
Nehljudof sanoi nimensä.
—Parooni on puhunut teistä. Paikalla!
Ajutantti meni sisälle suljetusta ovesta ja saattoi sieltä itkettyneen naisen surupuvussa. Nainen laski luisilla sormillaan sekaantunutta suruharsoaan peittääkseen itkuansa.
—Olkaa niin hyvä,—kääntyi nuori virkamies Nehljudofin puoleen, kevyesti lähestyen työhuoneen ovea, avaten sen ja pysähtyen sen ääreen.
Tultuaan työhuoneeseen Nehljudof näki edessään keskikokoisen tanakan lyhyttukkaisen miehen pitkässä verkatakissa, joka istui nojatuolissa suuren kirjoituspöydän ääressä ja katseli iloisesti eteensä. Valkoisien viiksien ja parran keskellä punaisuutensa tähden sangen huomattavat hyväntahtoiset kasvot sulivat hänellä leppeään hymyyn Nehljudofin nähtyänsä.
—Hyvin hauska nähdä teitä, olimme äitinne kanssa vanhoja tuttuja ja ystäviä. Olen nähnyt teitä pikku poikana ja sitten upseerina. No, istukaahan nyt ja sanokaa millä voin teitä palvella. Niin, niin,—puhui hän pudistellen lyhyttukkaista harmaata päätänsä Nehljudofin kertoessa Feodosjan historiata.—Puhukaa, puhukaa, kyllä minä ymmärrän kaikki, niin, niin, se on todellakin liikuttavaa. Tottahan olette jättänyt anomuksen?
—Olen sen valmistanut,—sanoi Nehljudof, ottaen sen esille taskustansa:—Mutta olisin toivonut, että tähän asiaan pantaisiin erityistä huomiota.
—Olette tehneet erinomaisesti. Esitän asian välttämättä itse,—sanoi parooni, aivan luonnottomasti ilmaisten iloisissa kasvoissaan osanottavaisuutta.—Sangen liikuttavaa. Nähtävästi oli tyttö täydellinen lapsi, mies käyttäytyi raa'asti häntä kohtaan, se oli hänelle vastenmielistä, mutta sitten ajan tultua he rakastuivat toisiinsa… Kyllä, minä esittelen.
—Kreivi Ivan Mihailovitsh sanoi tahtovansa pyytää…
Tuskin oli Nehljudof maininnut nämä sanat kuin paroonin kasvojen ilme muuttui.
—Ehkä on sentään parasta että jätätte anomuksenne kansliaan, ja minä teen minkä voin,—sanoi hän Nehljudofille.
Samassa tuli huoneeseen nuori virkamies; hän näytti keikailevan käyntitavallaan.
—Tämä nainen pyytää saada sanoa vielä pari sanaa.
—Käskekää sitten. Ah, mon cher, kuinka paljon kyyneleitä täällä saa nähdä, ja kunpa pystyisi ne kaikki kuivaamaan. Mutta pitää koettaa parastansa.
Nainen tuli sisälle.
—Unohdin pyytää teiltä sitä, ettei hänen sallittaisi antaa pois tytärtä, sillä hän on kaikkeen…
—Johan sanoin toimittavani.
—Jumalan tähden, parooni, te pelastatte äidin.
Nainen tarttui hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.
—Kaikki tyyni toimitan.
Naisen lähdettyä alkoi Nehljudofkin tehdä lähtöä.
—Teemme mikä on mahdollista. Kirjoitamme oikeusministeristöön, saamme sieltä vastauksen, ja teemme sitten tehtävämme.
Nehljudof meni täältä kansliaan. Niinkuin senaatissa oli nytkin vastassa mainiossa huoneustossa mainioita virkamiehiä, puhtaita, kohteliaita, hienon hienoja puvusta aina puhetapaan asti, tarkkoja ja ankaroita.
»Kuinka paljon, kuinka hirmuisen paljon heitä on, ja kuinka kylläisiä he ovat, kuinka puhtaat ovat heidän kauluksensa, kätensä, kuinka hyvin kiilloitetut ovat kaikilla saappaat, ja kuka sen kaiken saa tehdä? ja kuinka hyvä on heidän kaikkien olla verrattuina talonpoikaisiin, puhumattakaan vankilan asukkaista»,—ajatteli ehdottomasti taas Nehljudof.
XIX.
Se mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen, oli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan valkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista parooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten hänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut tuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa venäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja varustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat vapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut Puolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut suorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja prenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka jälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan hyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti kaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä erityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen merkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa muuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa oli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä valtiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen näitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi kadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden itsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä hirttäytyen, mikä polttaen itsensä.
Vanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen nähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen omaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet tapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.
Nämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin korkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä määräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan hyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut ajatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan olla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut hölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa täyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja kyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli heitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt mitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.
Nehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista tavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka jälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof ehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa siitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee elinkautisten vankien sieluihin[6].
Vanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa eteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli yhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen alaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan hienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten, ryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin yhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä, jolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli vastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman jälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.
Sillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi Nehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne d'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: »tulevat tuntemaan toisensa», ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli lautanen käväissyt v-kirjaimessa, sitten a-kirjaimessa ja pysähtynyt l-kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne tänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi seuraava kirjain pitänyt olla h, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen mielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman valheesta vapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen olisi siis pitänyt olla h; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta o:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa valosta, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali, rypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja kuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä h:ta kohden. Nuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse kammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen pimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti o:ta kohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä toimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen ja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen kangistuneita sormiansa.
—Käske työhuoneeseen.
—Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin,—sanoi taiteilija nousten seisaalleen,—minä tunnen hengen läsnäoloa.
—Hyvä on, lopettakaa vaan,—sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja läksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella käynnillään työhuoneeseen.
—Hauska nähdä,—lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo ystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän ääressä.—Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?
Nehljudof vastasi tulleensa äskettäin.
—Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?
—Äiti on jo vainaja.
—Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.
Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen toimenansa oli spioonien johtaminen.
—Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä, toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?
—En, en ole.
Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.
—Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,—sanoi Nehljudof.
—Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?
—Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta minun täytyy saattaa se perille.
—Mitä niin?
—Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.
Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.
—Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,—sanoi hän hiukan levättyään.—Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.
—Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa opintoja.
—Älkää uskoko semmoista.—Kenraali oli taas hetken ääneti.—Sitä hän ei pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.
—Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa kulumaan,—sanoi Nehljudof.
—Aina heillä on valittamista,—sanoi kenraali.—Kyllähän me heidät tunnemme.
Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.
—He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan vankiloissa,—jatkoi kenraali.
Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille mieluista olopaikkaa.
—Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia, joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin he saavat vielä neljännenkin—makean jälkiruuan. Niin että kunpa jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.
Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.
—Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan kerran,—sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,—tahallamme panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,—jatkoi kenraali.—Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,—puhui kenraali, aavistamatta sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.
Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja monilukuisista tapoista,—ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa. Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli annettu käsky hänen vapauttamisestaan.
—Shustova? Shustova… En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin paljon,—sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille … ja isänmaalle,—lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.
—Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.
Kirjanpitäjä—kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,—tuli ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.
—Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä, emmekä välitä heidän vierailustansa,—sanoi kenraali jälleen yrittäen leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen irvistykseen.
Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää antamatta tälle ohjetta.
—Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun rakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään meillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä huonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme,—sanoi hän äänellä, joka ei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan oli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi, että jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään kunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä loppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä möi omaatuntoansa.
—Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta,—jatkoi hän.—Keisari tarvitsee rehellisiä ihmisiä … ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja kaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten palvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse emme tahdo olla hallitukselle avuksi.
Nehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti ojennettua kättä ja läksi huoneesta.
Kenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni jälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo kirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen. Kenraali pani rillit nenällensä ja luki: »Tulevat tuntemaan toisensa valosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista».
—Aa,—sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä.—Mutta kuinka tullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi?—kysyi hän ja jälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän ääreen.
Nehljudofin ajuri ajoi portista.
—Ikävä on täällä, herra,—sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,—minä jo aijoin lähteä odottamatta.
—Ikävä on,—myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja rauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin Nevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen ympärillä.
XX.
Seuraavana päivänä Maslovan asian piti tulla senaatissa esille ja Nehljudof ajoi sinne. Asianajaja yhtyi häneen senaatinrakennuksen keisarillisen sisäänkäytävän luona, missä jo seisoi useampia vaunuja. Noustuaan komeita, juhlallisia portaita myöten toiseen kerrokseen, kääntyi asianajaja, joka tunsi kaikki paikat, vasemmalle, sille ovelle minkä päälle oli piirretty voimaan astuneen, oikeuslaitosta koskevan uuden lain vuosiluku. Otettuaan ensimäisessä pitkässä huoneessa päällystakin yltänsä ja saatuaan ovenvartijalta tietää, että kaikki senaattorit olivat jo saapuneet ja että viimeinen oli vastikään kulkenut ohitse, meni Fanarin, jolla oli yllään hännystakki ja valkoinen kaulahuivi valkoisella rinnalla, tyytyväisellä varmuudella seuraavaan huoneeseen. Tässä seuraavassa huoneessa oli oikealla puolen suuri kaappi, sitten pöytä, ja vasemmalla kiertorappuset, joita myöten paraikaa laskeusi alas komeannäköinen virkamies sijaisen univormussa ja salkku kainalossa. Huoneessa veti erityistä huomiota puoleensa patriarkkaalisen näköinen vanhus pitkine valkoisine hiuksineen, lyhyessä takissa ja harmaissa housuissa, jonka läheisyydessä seisoi kaksi virkamiestä sangen kunnioittavasti. Vanhus meni kaappiin, ja piiloutui sinne. Nyt näki Fanarin toverinsa, joka oli asianajaja kuten hänkin ja valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, ja he joutuivat heti vilkkaaseen keskusteluun. Nehljudof sillä välin tarkasteli huoneessa olijoita. Yleisöä oli 15 henkeä, joista kaksi naista. Toisella, nuorella, oli rillit nenällä, toinen oli harmaapäinen. Esillä oli paraikaa painojuttu kunnianloukkauksesta, ja sentähden oli yleisöä tavallista enemmän koossa, kaikki enimmäkseen sanomalehtimiehiä.
Oikeudenpalvelija, punaverinen kaunis mies, komeassa univormussa, paperi kädessä lähestyi Fanarinia kysyen tältä mitä hänellä oli asiaa; ja saatuaan tietää hänen olevan Maslovan asiassa, kirjoitti jotain muistiin ja poistui. Samassa aukeni kaapin ovi ja sieltä tuli esille patriarkkaalinen vanhus, mutta ei enää lyhyessä nutussa, vaan kultanauhoilla kirjaillussa korupuvussa, loistavia levyjä rinnassa, joka kaikki teki hänet linnun näköiseksi.
Tämä lystillinen puku saattoi nähtävästi itse ukonkin hämilleen ja hän meni kiireisesti, tavallistansa nopeammin, vastapäiselle ovelle.
—Se on Be, mitä kunnioitettavin mies, sanoi Fanarin Nehljudofille ja esitettyään tämän virkatoverilleen kertoi esilläolevasta, hänen mielestään sangen huomattavasta oikeusjutusta.
Juttu alkoi pian ja Nehljudof meni muun yleisön mukana vasemmalle, istuntosaliin. He kaikki ja Fanarinkin asettuivat väliaitauksen taakse yleisön paikoille. Ainoastaan pietarilainen asianajaja tuli väliaitauksen eteen pulpettinsa ääreen.
Senaatin istuntosali oli pienempi kuin piirioikeuden, se oli yksinkertaisempi laitoksiltaan, ja erilainen vaan siinä, että pöytä, jonka ääressä senaattorit istuivat, ei ollut peitetty viheriällä veralla vaan tummanpunaisella kultareunuksisella sametilla. Muuten oli kaikki oikeuslaitoksissa tavattavat ainaiset esineet ihan samat: peili, ulkokultaisuuden symboolina jumalankuva ja orjamaisuuden keisarin kuva. Yhtä juhlallisesti julisti täälläkin oikeudenpalvelija: »Oikeus lähestyy». Samalla tavalla kaikki nousivat seisaalleen. Samaten astuivat senaattorit esille virkapuvuissaan, samaten istuivat korkeaselustimisiin nojatuoleihinsa, samaten nojautuivat pöytään koettaen näyttää luonnollisilta. Senaattoreja oli neljä: puheenjohtajana Nikitin,—hänellä oli kokonaan ajellut kapeat kasvot ja teräksiset silmät; Wolf, merkitsevästi kokoonpuristettuine huulineen ja valkoisine käsineen, joilla hän selaili asiapapereita; sitten Skovorodnikof, lihava, täyteliäs, rokonarpinen mies, tieteellinen juristi; ja neljäntenä Be, tuo patriarkkaalinen, viimeiseksi saapunut vanhus. Yhdessä senaattorien kanssa tuli sisälle ylisihteeri ja prokuraattorin apulainen, keskikokoinen, kuiva, parraton nuori mies hyvin tummalla ihovärillä ja mustilla surullisilla silmillä. Nehljudof, huolimatta tämän kummallisesta univormusta ja siitä, ettei ollut häntä kuuteen vuoteen nähnyt, tunsi heti hänet parhaimmaksi ystäväkseen ylioppilasajoilta.
—Onko prokuraattorin apulaisena Selenin?—kysyi Nehljudof asianajajalta.
—On kyllä, kuinka niin?
—Tunnen hänet hyvin, se on erinomainen ihminen.
—Ja erinomainen prokuraattorin apulainen, hyvin toimekas. Häntäpä kun olisi ollut pyytää,—sanoi Fanarin.
—Kyllä hän joka tapauksessa menettelee omantuntonsa mukaan,—sanoi Nehljudof muistellen läheisiä suhteitaan ja ystävyyttään Seleniniin, ja tämän puhtautta, rehellisyyttä ja kelpoutta, sanan parhaimmassa merkityksessä.
—Ei nyt ehtisikään,—mutisi Fanarin, antautuen kuuntelemaan oikeusjutun esittelyä.
Juttu oli saanut alkunsa valituksen johdosta hovioikeuden päätöstä vastaan, joka oli jättänyt muuttamatta piirioikeuden tuomion.
Nehljudofkin koetti kuunnella ja ymmärtää, mitä hänen edessään tapahtui, mutta, kuten piirioikeudessa, vaikeutti täälläkin käsittämistä enimmin se, ettei puhe ollut siitä, mikä luonnostaan olisi tuntunut pääasialta, vaan aivan syrjäseikoista. Juttu koski erästä sanomalehtikirjoitusta, missä paljastettiin erään osakeyhtiön puheenjohtajan konnuuksia. Tärkeältä olisi näyttänyt vaan saada tietää, oliko totta että tämä osakeyhtiön puheenjohtaja varasteli luottajiltaan ja miten olisi voinut ehkäistä näitä varkauksia. Mutta tästä ei puhuttu sanaakaan. Puhe oli vaan siitä oliko sanomalehden ulosantajalla laillista oikeutta painattaa kronikoitsijan kirjettä, ja mihin rikokseen hän oli tehnyt itsensä syylliseksi painatettuaan sen: solvaamiseenko vai kunnianloukkaukseen, ja solvaamisenko rikos sisältää itsessään kunnianloukkauksen vai kunnianloukkausko solvaamisen, ynnä vielä tavallisille ihmisille sangen hämäristä prejudikaateista ja päätöksistä jossakin yleisessä hallitusvirastossa.
Nehljudof ymmärsi vaan sen, että vaikka Wolf, joka esitteli asiata, oli eilen niin ankarasti teroittanut hänen mieleensä, ettei senaatti voi antautua tarkastamaan jutun aineellista puolta, niin hän kuitenkin tässä asiassa osoitti ihan selvää puolueellisuutta ja vaati ylioikeuden päätöksen kumoamista. Niinikään näytti Selenin aivan vastoin hillittyä luonnottansa ja odottamattoman kiihkeästi panevan vastaan. Aina hillityn Seleninin kummalliseen kiihkeyteen oli syynä se, että hän tiesi osakeyhtiön puheenjohtajan epärehelliseksi raha-asioissa, ja oli saanut sattumalta tietää että Wolf kuitenkin melkein päivää ennen asian esiintulemista oli ollut tämän vehkeilijän luona komeilla juhlapäivällisillä. Nyt, kun Wolf, vaikka oli hyvin varovainen, ilmeisesti osoitti puolueellisuutta asian esittelemisessä, kiivastui Selenin ja lausui mielipiteensä hermostuneemmin kuin tavallinen asia olisi vaatinut. Tämä puhe nähtävästi loukkasi Wolfia: hän punehtui tuon tuostakin, liikahteli levottomasti, koetti osoittaa kummastustansa ja poistui sitten muiden senaattorien kanssa sangen arvokkaan ja loukkaantuneen näköisenä neuvotteluhuoneeseen.
—Missä asiassa te taas olittekaan?—kysyi oikeudenpalvelija uudelleen
Fanarinilta heti senaattorien poistuttua.
—Johan sanoin teille että Maslovan,—sanoi Fanarin.
—Aivan niin. Juttu tulee nyt esille. Mutta…
—Mitä mutta?—kysyi asianajaja.
—Suvaitkaa huomata, tässä asiassa ei pitänyt asianomaisten tulla esille, niin että senaattorit päätöksen julistettua tuskin enää tulevat ulos. Mutta kyllä minä ilmoitan…
—Se tahtoo sanoa, miten niin?…
—Kyllä ilmoitan, kyllä ilmoitan,—ja oikeudenpalvelija merkitsi jotain muistiinsa.
Senaattorit olivat todellakin aikoneet, julistettuaan päätöksen kunnianloukkausjutussa, suorittaa muut jutut, ja niiden joukossa Maslovankin asian, tupakoidessaan ja teetä juodessaan, tulematta pois neuvotteluhuoneesta.
XXI.
Heti kun senaattorit olivat istuneet pöytänsä ääreen neuvotteluhuoneessa, alkoi Wolf sangen vilkkaasti tuoda esiin aiheita, joiden nojalla jutun olisi pitänyt joutua kassatsioonin alaiseksi. Puheenjohtaja, joka ei muutenkaan ollut mikään hyväluontoinen mies, oli nyt erittäin pahalla tuulella. Kuunnellessaan juttua istunnon aikana hän jo oli muodostanut mielipiteensä ja kuuntelematta enää Wolfia oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Mietteissään hän muisteli mitä oli eilen kirjoittanut yksityisiin muistiinpanoihinsa Milanofin nimityksen johdosta siihen tärkeään paikkaan, jota hän olisi jo kauvan sitte itse tahtonut saada. Puheenjohtaja Nikitin oli aivan rehellisesti vakuutettuna siitä, että kaikenlaisten ylivirkamiesten arvosteleminen, joiden kanssa hän palvelusaikanansa oli tekemisissä, oli pidettävä sangen tärkeänä historiallisena aineksena. Hän oli eilen pannut kokoon kirjoituksen, jossa hän aika lailla löylytti muutamia kahden ensimäisen luokan virkamiehiä siitä, että nämä olivat estäneet häntä, kuten hänen lausemuodostuksensa kuului, pelastamasta Venäjää siitä häviöstä mihin sen nykyiset hallitusmiehet sitä veivät,—vaan oikeastaan tapahtui löylytys vaan syystä, että nämä olivat estäneet häntä saamasta suurempia tuloja. Ja nyt hän ajatteli miten kokonaan uudessa valossa tämä asianhaara tulisi esiintymään jälkeen tulevien sukupolvien silmissä.
—Tietysti, tietysti,—sanoi hän Wolfille, tätä kuuntelematta, kun tämä kääntyi hänen puoleensa. Be sitävastoin kuunteli Wolfia surullisen näköisenä, piirrellen kiehkuroita edessään olevalle paperille. Be oli mielipiteiltään mitä puhdasverisin vapaamielinen. Hän piti pyhänä 60-luvun traditsiooneja ja jos hän joskus poikkesikin ankarasta puolueettomuudestaan, niin se tapahtui vaan vapaamielisyyden hyväksi. Niinpä nykyisessäkin tapauksessa, paitsi sitä syytä, että osakeyhtiövehkeilijä, joka oli nostanut kunnianloukkausjutun, oli epärehellinen ihminen, vaati Be valituksen jättämistä huomioon ottamatta vielä senkin vuoksi, että tämä sanomalehtimiehen syyttäminen kunnianloukkauksesta oli painovapauden rajoittamista. Kun Wolf oli lopettanut puheensa, niin Be, piirtämättä kiehkuraansa loppuun, surullisella näöllä—hän oli surullinen sen vuoksi että näin selviä seikkoja piti todistella—esitti pehmoisella, miellyttävällä äänellä lyhyesti, selvästi ja vakuuttavasti valituksen perusteettomaksi ja painettuaan valkohiuksisen päänsä alas rupesi lopettamaan kiehkuraa.
Skovorodnikof, joka istui vastapäätä Wolfia ja paksuilla sormillaan koko ajan keräili partaa ja viiksiä suuhunsa, herkesi heti Ben lopetettua, puremasta partaansa ja kovalla, vinkuvalla äänellään lausui, että vaikka osakeyhtiön puheenjohtaja olikin suuri konna, hän puolestaan olisi kannattanut tuomion kumoamista, jos siihen vain olisi ollut laillista perustusta, mutta kun semmoista ei ollut olemassa, hän yhtyi Ben mielipiteeseen, sanoi hän, iloiten siitä piikistä, minkä näillä sanoilla oli tehnyt Wolfille. Puheenjohtaja yhtyi Skovorodnikofin mielipiteeseen ja valitus meni myttyyn.
Wolf oli tyytymätön ja erittäinkin siihen, että hän oli ikäänkuin tullut kiinni vilpillisestä puolueellisuudesta. Hän teeskenteli kuitenkin välinpitämättömyyttä, avasi eteensä esitettäväksi seuraavan, Maslovan asian, ja vajosi sen lukemiseen. Senaattorit sillä välin soittivat kelloa ja käskivät tuoda itselleen teetä; keskustelu syntyi eräästä asiasta, josta yhdessä. Kamenskin kaksintaistelun kanssa tähän aikaan puhui koko Pietari. Se juttu koski erästä departementin johtajaa, joka oli ilmiannettu ja tavattu eräästä rikoslaissa mainitusta siveys-rikoksesta.
—Kuinka ilettävää,—sanoi Be inholla,
—Mitä pahaa siinä olisi? Minä voin teille näyttää omassa kirjallisuudessamme erään saksalaisen kirjailijan ehdotuksen, ettei se olisi pidettävä minään rikoksena, vaan avioliitto miehien välillä olisi sallittu,—sanoi Skovorodnikof, ahnaasti imien ja niellen savua paperossista, jota hän piteli sormiensa juuressa, kämmenen kohdalla, ja rupesi ääneensä nauramaan.
—Onko se nyt mahdollista,—sanoi Be.
—Minä voin näyttää teille,—sanoi Skovorodnikof, ja hän mainitsi teoksen täydellisen nimen, jopa painatusvuoden ja -paikankin.
—Kerrotaan hänen tulevan määrätyksi kuvernööriksi johonkin siperialaiseen kaupunkiin,—sanoi Nikitin.
—Aivan niinkuin pitääkin,———sanoi Skovorodnikof ja heitettyään teelautaselle paperossinpätkän, otti purrakseen niin paljon partaa ja viiksiä kuin sai suuhunsa.
Nyt tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan asianajajan ja Nehljudofin tahtovan olla läsnä Maslovan asiaa käsiteltäessä.
—Tässä on tämä asia,—sanoi Wolf, se on kokonainen romaani,—ja hän kertoi minkä tiesi Nehljudofin ja Maslovan välistä. Juteltuaan tästä asiasta, tupakoituaan ja juotuaan teensä menivät senaattorit istuntosaliin, julistivat päätöksen edellisessä asiassa ja ryhtyivät Maslovan juttuun.
Wolf esitti Maslovan kassatsioonivalituksen sangen asiallisesti, hienolla äänellänsä, eikä nytkään aivan puolueettomasti, vaan selvästi haluten päätöksen kumoamista.
—Onko teillä jotakin lisättävää?—kääntyi puheenjohtaja Fanarinin puoleen. Fanarin nousi, valkoinen rinta levällään, ja tavattoman selvillä ja asiallisilla lauseilla todisti pykälä pykälältä tuomioistuimen poikenneen 6:ssa kohden lain selvästä tarkoituksesta, ja sitäpaitsi otti vapauden, vaikkakin lyhykäisyydessä, kajota myöskin jutun aineelliseen puoleen ja viitata tuomion huutavaan kohtuuttomuuteen. Fanarinin lyhyen mutta voimakkaan puheen henki oli muuten semmoinen, että hän siinä pyysi anteeksi tuovansa esiin näkökohtia, joita herrat senaattorit älykkäisyydessään ja lakitieteellisessä viisaudessaan oivaltavat paremmin kuin hän, mutta sanoi tekevänsä sen vaan toimeksi annetusta velvollisuudesta. Fanarinin puheen jälkeen ei olisi luullut olevan vähintäkään epäilystä siitä, että senaatti kumoo oikeuden päätöksen. Lopetettuaan Fanarin hymähti varmana voitosta. Nähdessään omaa asianajajaansa ja hänen hymyään oli Nehljudofkin varma että asia oli voitettu. Mutta katsahdettuaan senaattoreihin hän huomasi, että Fanarin oli hymyillyt ja riemuinnut yksin. Senaattorit ja prokuraattorin apulainen eivät hymyilleet eivätkä riemuinneet, vaan näyttivät ikävystyneiltä, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Paljon olemme sinun puheitasi kuulleet, mutta siitä nyt ei tule mitään». He näyttivät kaikki tulevan tyytyväisiksi vasta sitten kuin asianajaja oli lopettanut eikä enää turhan päiten viivyttänyt heitä. Heti asianajajan puheen päätyttyä kääntyi puheenjohtaja prokuraattorin apulaiseen. Selenin lausui lyhyesti mutta selvästi ja säntillisesti mielipiteenään, että asia olisi jätettävä muuttamatta, koska kaikki kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät. Tämän jälkeen senaattorit nousivat ja menivät neuvottelemaan. Neuvotteluhuoneessa ilmaantui eri mieliä. Wolf kannatti kassatsioonia; Be, ymmärrettyään mitä asia koski, puolusti myöskin hyvin kiihkeästi kassatsioonia ja elävästi kuvasi tovereilleen jutun käsittelyä oikeudessa ynnä valamiesten väärinkäsitystä, niinkuin hän oli sen aivan oikein ymmärtänyt; Nikitin oli, kuten ainakin, ankaruuden ja erittäinkin ankaran muodollisuuden kannattajia, ja oli sentähden vastaan. Koko asia riippui Skovordnikofin äänestä. Ja tämä ääni kallistui hylkäämisen puoleen erittäinkin sen vuoksi, että Nehljudofin päätös mennä naimisiin tuon tytön kanssa siveellisistä syistä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen.
Skovorodnikof oli materialistinen darvinisti ja piti kaikkia järkeisen siveyden, tai vielä vähemmin uskonnollisuuden ilmauksia tyhmänä ennakkoluulona, ja vieläpä persoonallisena loukkauksena itseänsä kohtaan. Koko melu tuon prostitueeratun kanssa ja häntä puolustavan asianajajan sekä itse Nehljudofin läsnäolo senaatissa oli hänelle ylen inhoittava. Ja hän pisti suuhunsa partaa ja irvisteli ja osasi hyvin luonnollisesti teeskennellä ei tietävänsä mitään muuta tästä asiasta kuin vaan että kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät, ja hän oli sentähden yhtä mieltä puheenjohtajan kanssa, että valitus ei antaisi aihetta mihinkään toimenpiteisin.
Valitus hyljättiin.